Wareliaani 2021

Arja-Liisa Mäenpää kirjoittaa vimmaisesti: ”Vaikeinta kirjoittamisessa onkin päättää, mitä ideaa kannattaa työstää ja missä järjestyksessä.” s. 19

2021

Raimo Seppälän viimeinen ja tärkein kirja s. 24

Valoa vaiettuun häpeään Ari Järvelä kirjoitti Nils Idmanin ja hänen perheensä ennen kertomattoman tarinan. s. 45

Pääkirjoitus

Pitkä ajatus palkitsee Teksti: Marko Vesterbacka

elää, mutta hänen hartaana toiveenaan oli saada kadotettu keskittymiskyky takaisin. Lakkopäivä numero 283 toi mukanaan onnellisen kirjauksen. ”Jo yli yhdeksän kuukautta jatkunut netittömyys on muuttanut minussa ainakin yhden piirteen: Luen eri tavalla kuin ennen, keskittyneemmin. Etenen rivi riviltä enkä enää silmäile jatkuvasti lehden tai kirjan sivua etsiäkseni sieltä jotain kiinnostavampaa. – – Luen kirjoja taas niin kuin luin niitä joskus vuonna 1993: keskittyen, sivu kerrallaan.”

K K

uuntelin pohjoisen matkalla toimittaja Ilkka Kariston kirjan Vuosi ilman nettiä (WSOY 2021). Karisto kuvasi nettilakkonsa taustan karun suorapuheisesti: viimeksi kulunut neljännesvuosisata alati yltyvää ”netissä hyörimistä” oli tuhonnut hänen keskittymiskykynsä. Netti oli tehnyt hänestä kärsimättömän lukijan, jolta kirjat jäivät jatkuvasti kesken. Karisto ei suinkaan halunnut kokonaan eroon netistä, niin paljon hyvää se hänenkin elämäänsä oli tuonut ja niin vaikea ilman sitä oli nykyaikana

2

eskittymiskykynsä rapautumisesta on huolestunut viime vuosina moni muukin, ja hyvin moni on havahtunut siihen juuri saman mittarin äärellä kuin Karisto: kirjojen lukeminen ei enää onnistu entiseen malliin. Moni lukee runsaasti kaikenlaista mutta murehtii, jos ei jaksa lukea kirjoja. Miksi haluan lukea juuri kirjoja? Miksi sinä haluat lukea kirjoja? Mitä varten niitä on tehtävä lisää ja lisää? Päähäni on iskostunut määritelmä, että kirja on pitkä ajatus. Se ei ole itse keksimäni, vaan jostain kuultu tai luettu, alkuperää en muista eivätkä hakukoneet auta. Arvailen, että olen omaksunut sen jostain kirjasta. ”Kirja on pitkä ajatus” edustaa minulle lyhintä mahdollista mielekästä

vastausta noihin kysymyksiin. Määritelmä on vain kielikuva ja osatotuus, mutta tuntuu osuvan kirjan olemuksen ytimeen sekä kirjantekijöiden että lukijoiden näkökulmasta. Kirja ei ole pelkästään viestintäväline, jonka avulla voi välittää tietoa ja tarinoita ja omaksua niitä ja eläytyä niihin. On se kaikkea tätäkin, mutta ennen kaikkea se on korvaamaton pitkän ajatuksen olemassaolon muoto. Pitkät ajatukset ovat kirjanmittaisia. Niiden omaksuminen vaatii keskittymistä kirjaan, eikä siihen ole oikotietä. ”Kirja on pitkä ajatus” ohittaa ajankohtaisen kiistelyn eri formaateista. Painetun kirjan sivunäkymä, selailtavuus ja paperituntuma tuovat lukemiseen oman tärkeän lisänsä, mutta myös muilla kirjan olomuodoilla on erityisvahvuuksia, jotka auttavat pitkän ajatuksen ajattelemisessa. Silloin kun itse kuuntelen tietokirjoja – esimerkiksi Ilkka Kariston nettilakkokirjaa – äänikirjoina, etenen vielä hitaammin kuin jos lukisin kirjaa paperilta. Kuuntelen aina normaalinopeudella, en nopeutettuna. Ville Tiihosen lukiessa Kariston virkkeitä röhisevällä äänellään ja pohjoisen maiseman vaihtuessa auton ulkopuolella kirja painui voimakkaasti mieleen. Muistissa kirja yhdistyy kuuntelutilanteeseen ja sen tunnelmaan.

I

tselleni halu päästä osalliseksi pitkistä ajatuksista auttaa usein ohittamaan loputtoman netissä hyörimisen tarjoamat pikavoitot. Kirjojen lukija-

Sisällys: Maailmankahva sanojen takana........................................................5 Alussa oli telakka...........................................................................................10 Kirja historian unohtamista....................................................................16 Kirjoittamisen vimma.................................................................................19 Viimeinen ja tärkein...................................................................................24 Kaikkien kivien kääntäjä..........................................................................28 Runojen kävelijä............................................................................................35 Vallankumouksessa on aina ripaus gonzoa............................40 Idmanin kunnianpalautus.....................................................................45 Unohdettu valkokangas.........................................................................52 Warelian verkkovirtaa..............................................................................56 Abraham Braxin kuiskaaja................................................................... 60 Tunnelmia Turun Kirjamessuilta 2021............................................64 Leikeltyä...............................................................................................................68 Minun harhamani........................................................................................74 Kustannustoimittajalta............................................................................84

Olet saanut tämän lehden lahjaksi.

Päätoimittaja: Marko Vesterbacka

Wareliaani 2021

Graafinen suunnittelu: Kari Jokinen

Julkaisija: Warelia Kustannus Oy

na tai kuuntelijana toistuva palkitseva kokemukseni on: tiesin tästä asiasta yhtä ja toista ennestäänkin, olin ehkä lukenut kaikenlaista silppua sieltä täältä ja katsonut dokkareita, mutta vasta kirjan avulla sain kokonaiskuvan. Kyllä kannatti lukea! Ymmärsi pitemmin, syvemmin, täyteläisemmin. Tajusi taustat, asiayhteydet, pitkän kehityskaaren. Kirjojen kirjoittajat tietävät, että se kokonaiskuva muodostuu suureksi osaksi vasta kirjoittamisen ja editoimisen prosessissa, eikä kirjoittaja ole kirjaansa viisaampi.

Toimitussihteeri: Salla Yli-Erkkilä Taitto: Salla Yli-Erkkilä

Pitkä ajatus voi toteutua ja välittyä alle satasivuisessa runokirjassa tai yli tuhatsivuisessa elämäkerrassa. Olennaista sekä kirjoittajalle että lukijalle on prosessi, jossa eläytymisen syvyys ja ajallinen satsaus ovat osa yhtälöä. Sen kirjalta saat minkä kirjalle itsestäsi annat. •

Akateemisen Kirjakaupan Tampereen myymälän takaseinä on varattu

kolmelle paikallisesti

keskeiselle kirjankustantajalle: Warelialle, Vastapainolle ja Tampere-Seuralle.

Lue lisää: www.warelia.fi

3

Timo Ensio Malmi

Tampereen sotakirja I – Kalevankankaan unelmia II – Kalevankankaan rakkauksia

Kalevankankaan unelmia

Timo Ensio Malmi

TAMPEREEN SOTAKIRJA II

TAMPEREEN SOTAKIRJA

Timo Ensio Malmi

Kalevankankaan rakkauksia

Tampereen sotakirjat I ja II vievät lukijan mukanaan Kalevankankaan hautausmaalle. Kertomukset Tamperetta koskettaneista sodista ja sotia kokeneista ihmisistä heräävät henkiin Timo Ensio Malmin teksteissä. Kuolleet nousevat kertomaan sodanaikaisista unelmistaan ja rakkauksistaan. Puheenvuoron saavat voittajat ja hävinneet, lapset ja aikuiset, vanhaksi eläneet ja nuorena nukkuneet. Timo Ensio Malmi on tamperelainen kirjailija, runoilija ja historiantutkija, jolle on myönnetty sotakamreerin arvonimi. Työuransa Malmi teki Tampereen yliopiston viestintäpäällikkönä. Malmi on Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen.

Jutun jälkeen Jani Saxellin kirja-arvostelu: "Alussa oli telakka"

Maailmankahva sanojen takana Teksti ja kuvat: Minna Isotalo Jarmo Teinilä on päättänyt, että jatkaa modernin työläisromaanin parissa vielä yhden teoksen verran. ”Päässäni on kyllä suuria duunaripersoonia, jotka saattavat tulevaisuudessa ilmestyä toisenlaisiin tarinoihin toteamaan lakonisesti, miten maailma makaa.”

5

M

ustaan talvitakkiin pukeutunut pitkä mies astuu sisään Kustannusliike Warelian kivijalkapuodin ovesta. Vielä hän voi toivottaa terveisiä Turusta, jonne hänen uusimman romaaninsa Maailmankahvan tapahtumat sijoittuvat. Ajankohtaista on kuitenkin muutto Tampereelle. Kenties maisemanvaihdos ja Maailmankahva merkitsevät käännekohtaa viisikymppisen Jarmo Teinilän kirjailijanuralla. Se jää nähtäväksi, varma voin olla vain siitä, että olen juuri saanut lukea väkevintä ja ehdottomasti vetävintä työväenluokan kuvausta pitkiin aikoihin. Jarmo Teinilä on akateemisesti kouluttautunut duunari, jonka käsittelyssä telakka taipuu shakespearelaisen draaman näyttämöksi. Maailmankahva kertoo erilaisten maailmankuvien yhteentörmäyksestä. Se on myös rakkaustarina sekä raatorealistinen kuvaus telakkatyöläisen arjesta, jonka painoa hersyvä huumori keventää. Teinilä on taikonut erilaisten todellisuuksien kudelman, jossa kerronta vaihtelee toteavasta lyyriseen. ”Pidit siis lukemastasi? Hyvä niin. Halusin luoda teokseen monta tasoa, siinä pilkahtelee jopa swedenborgilaista mystiikkaa”, Teinilä naurahtaa. Mystisyys pulpahtelee romaaniin niin kohtalon äänen ottavan kertojan kuin teoksen päähenkilöihin lukeutuvan nuoren Johanin kautta. 1700-luvulla eläneen ruotsalaisen Swedenborgin mukaan kaikilla fyysisillä asioilla on

6

vastineensa yliaistillisessa henkimaailmassa. Autismin kirjolla oleva Johan Nilsson maalaa tauluja ja ”näkee” välähdyksiä tulevasta, hänelle aistillinen maailma on yliaistillisen maailman jälkikuva. Kiehtovaa Johan Nilssonin hahmossa on myös hänen mykkyytensä. Johan on hylännyt sanat, koska ne pakottavat olemiselle rajat. Kommunikaatioon ja kieleen liittyvä problematiikka kiinnostaa kirjailijaa.

Kaikki maailmankuvat ovat maailmankahvoja, Teinilä sanoo. ”Ihmiset ajattelevat sanoilla ikään kuin sanojen ulkopuolella ei olisi mitään vaikka kaikki on sanojen ulkopuolella. Yleisesti ottaen voisi kenties puhua sanafetissistä, kun ihminen pyrkii luomaan maailmankuvansa sanojen avulla, mutta toisaalta, onko mitään muutakaan vaihtoehtoa.” Teinilä kertoo tehneensä yleisen kirjallisuustieteen gradunsa Samuel Beckettistä, joka kuvaa monissa kirjoissaan sitä hetkeä, kun sanat pettävät ja merkitykset katoavat. ”Onhan se hupaisaa, kun kieli, joka on kehittynyt tuhansien vuosien saatossa

nykyiseen pisteeseen, epäonnistuu sen ainoassa tehtävässä eli toimia kommunikaation välineenä”, hän miettii. Muistan lukeneeni Beckettiltä näytelmän Leikin loppu, mutta eipä siitä juuri muistijälkiä jäänyt. Tässä ja nyt uskon vakaasti, että Teinilän mykkä ja herkkä Johan, telakan persvakoäijien joukkoon sopeutuva poikkeusyksilö ei pyyhkiydy mielestäni yhtä helposti. Hän katseli meren yli, kuinka Naantalin Nesteen öljynjalostamon piipusta löi lieska tasaisin väliajoin. Se kuulosti lohikäärmeeltä. Sellaiselta, joita voi nähdä vanhoissa kartoissa. Taivas oli kuin hauraan käden kangasliidulla piirtämä. Yhdellä silmäyksellä hän näki kolme kaupunkia, Turun, Raision ja Naantalin, niin korkealla Jamirentin taukokoppi oli. Hän kuvitteli maiseman mustavalkoiseksi. Aivan kuin nuori runoilija, joka käyttää vanhoja sanoja niitä täysin ymmärtämättä, Johan Nilsson katsoi lahdelle. Siellä seilasivat purjelaivat, jotka olivat tuomassa hedelmiä siirtomaatavarakauppoihin. Ja eksoottisia mausteita. Joku tuuppasi kopin oven auki ja se osui Nilssonia selkään. Vielä kerran hän vilkaisi lahdelle, mutta vanhat laivat olivat jo menneet.

M

aailmankahva on Jarmo Teinilän viides kaunokirjallinen teos. Se on työläistrilogian toinen osa, kolmas on tekeytymässä. Mutta millainen näkijä ja kokija hän oikein on? Mies vastaa, että tiesi jo teini-ikäisenä olevansa kirjailija. Ensimmäisen kirjan kirjoittami-

Teinilän mukaan duunarihommissa oppii tyytymään vähään ja haaveilemaan isosti. – Haastattelu tehtiin Warelian toimistossa Sastamalan Kirjakorttelissa. Kadun toisella puolella Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi.

7

nen kuitenkin pelotti ja siksi sen aloittaminen viivästyi vuosikymmenillä. ”Oli selvää, että minun piti aivan ensiksi käsitellä lapsuuden traumat kirjoittamalla Tuonelan mustat linnut, jotta voisin tulla kirjailijaksi.” Teinilä on kirjailija, joka ei halua kertoa lapsuuden traumoistaan julkisuuteen. Ensimmäinen kirja puhui oleellisen, vaikka onkin täysi fiktio. Esikoisen jälkeen kirjat ovat syntyneet kuin itsestään. ”Kaikista teoksista minulla on ollut selvä idea ennen kuin olen alkanut kirjoittaa niitä. Tälläkin hetkellä minulla on kaksi selvää tarinaa päässäni jonossa, jotka vaativat tulla kirjoitetuksi.” Maailmankahva sai alkunsa, kun Teinilä meni telakalle töihin. Työkavereiden alatyylinen ja mauton huumori nauratti ja hän kirjoitti miesten heittoja ylös muistikirjaansa. Pikkuhiljaa tarina alkoi hahmottua ja kirjoitti ikään kuin itse itsensä. Kirjoittamisprosessia Teinilä kuvaa antoisimmaksi tähän mennessä. Hän kirjoitti nopeasti ja pitkiä päivíä, nauroi hahmojensa kanssa ja heille. ”Läpänheitto kuuluu äijämäisille työpaikoille ja sen tehtävä on lisätä ryhmäkoherenssia ja keventää tunnelmaa. Koska duunarityö on yleensä tylsää, tauoilla kerrotut jutut auttavat porukkaa jaksamaan. Jos asiaa ajattelee kyynisesti, voisi sanoa, että duunari on valmis tekemään kaikkensa ollakseen herransa nöyrin palvelija.”

8

Vaikka Maailmankahvassa on mukana paljon autenttisia kohtauksia ja kommentteja, ei kumpikaan päähenkilöistä ole saanut innoitusta telakan väestä. Päähenkilöitään Teinilä kuvaa testihahmoiksi, joiden erilaisuus tuo syvyyttä kirjaan, jonka yksi tarkoitus oli katsoa maailmaa jyrkän fundamentalistisesta ja normatiivisesta vinkkelistä. Maailmankahva on telakan väen nimitys jättiläismäiselle pukkinosturille, jolla laivan lohkoja siirretään paikoilleen, mutta se symboloi myös tietynlaista maailmankuvaa. Globaalin markkinatalouden puristuksessa telakalle on hioutunut omalakisensa toimintakulttuuri, jossa herrallakin on herra ja narrilla narri. Teos syväluotaa henkilöhahmogalleriansa kautta myös ääriuskonnollista sekä sosialistista maailmankuvaa. Kaikki maailmankuvat ovat maailmankahvoja, Teinilä sanoo. Kirja kuvaa erilaisten maailmankuvien yhteentörmäystä traagisella tavalla, mutta kirjailijan tarkoitus ei ole saarnata. Silti hän toivoo, että jokainen, jolla on jyrkkä ja idealistinen maailmankuva, joka esittää vaatimuksia toisille ihmiselle rajoittaen heidän tapaansa olla, pysähtyisi miettimään, miksi näin on. ”Länsimaiseen ajatteluun kuuluu oleellisena osana suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus. Luonnollisesti myös sananvapaus. Erilaiset uskonnot ja ideologiat ovat ensimmäisenä rajoittamassa näitä. Pyrin tässä teoksessa näyttämään yhden esimerkin avulla, mitä siitä seuraa.”

Teinilä ei väitä, että kaikki teoksessa esiintyvien ihmisryhmien edustajat olisivat todellisuudessa kuvatun kaltaisia. Hänelle oli tärkeää kertoa tarina siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen seuraa jotain tiettyä ideologiaa missään vaiheessa kyseenalaistamatta sitä. Myös Maailmankahvan kertoja toteaa: Loppujen lopuksi usko Jumalaan, sosialismiin tai mihin tahansa muuhun muut ulos sulkevaan järjestelmään on pelkkä valinta. Jos sillä tuli autuaaksi, niin mikäpä siinä. ”Tiedätkös sinä poika, mikä tuo iso laite on, joka lennätti lohkon paikalleen?” Poika pudisti jälleen päätään. ”Se on Maailmankahva.” Pomo nosti housujaan ja röyhisti rintaansa. ”Jotkut sanovat sitä kirkoksikin.” Pomo katsoi poikaa kuin isä, joka on saattamassa esikoistaan rintamalle lähtevään junaan. ”Tässä on telakka-alueen kartta. Pidät sitä aina mukana kuin Ylämaan mummu Raamattuaan. Etkä hävitä sitä.”

F

yysisesti raskas työ on nuoresta pitäen ollut osa Jarmo Teinilän elämää. Hän meni armeijan jälkeen Valkeakoskella aaltopahvitehtaalle trukkikuskiksi, ja piti työstään. Se oli helppoa rahaa nuorelle, joka tuhlasi kaiken levyihin ja kalliisiin vaatteisiin. Kyseessä ei ollut mikään tietoinen ammatinvalinta, mutta erilaiset duunarihommat ovat saaneet jatkua, työpaikat seuranneet toistaan. Duunarihommat Teinilä aikoo silti lopettaa heti kun se on mahdollista, koska on hänen mu-

Globaalin markkinatalouden puristuksessa telakalle on hioutunut omalakisensa toimintakulttuuri, jossa herrallakin on herra ja narrilla narri.

kaansa täysin järjetöntä tuhlata elämäänsä sellaisessa työssä.

”Duunarihommissa olen oppinut tyytymään vähään ja haaveilemaan isosti.”

”Hommista on kaiken lisäksi tullut huomattavasti raskaampia kuin mitä ne olivat 1980-luvulla. Näin siksi, että työpaikoilla on vähemmän työtekijöitä suhteessa tehtyyn työmäärään. Tämän päivän duunareista harva jaksaa eläkeikään asti ja monien kohtaloksi tulee sairaseläke, kun kroppa yksinkertaisesti hajoaa.”

Maailmankahva kuvaa työväenluokkaa, mutta Teinilä epäröi voiko sitä sittenkään kutsua oikeaksi työläisromaaniksi. Lukijan silmille mystiikan myötä hetkittäin roihahtavat metafyysiset ongelmat, tajunnanvirtajaksot ja luontokuvaukset vievät teosta omaan suuntaansa.

Teinilä sanoo oppineensa paljon työväenluokasta ja työväenluokalta. Vaikka hän aluksi pelkästään sympatiseerasi sitä, on hänen asenteensa duunareita kohtaan nykyään ambivalentti. ”Arvostan heidän peräänantamattomuuttaan, vaikka heidän tulevaisuutensa ei aina näytä kovinkaan hohdokkaalta. Silti he jaksavat puurtaa työssä, jolla ei tunnu olevan mitään merkitystä. He ovat todellisia sisyfoksia, jotka saavat palkkaa vain sen verran, että sillä pystyy juuri ja juuri pyörittämään pienen perheen elämää.”

”Usein ajatellaan, että ihmiset ja luonto ovat jollain tapaa erilliset, mutta eihän se niin ole. Me ihmiset olemme luonnon happamin osa, koska pystymme tuhoamaan oman elinympäristömme globaalilla tasolla tehokkaammin kuin mikään muu eliölaji”, kirjailija huomauttaa. Hän pohtii hetken ja sanoo sitten: ”Ehkä Maailmankahvaa voisi kutsua nimellä uusi työläisromaani tai moderni työläisromaani. ” Tapaamisemme lähestyy loppuaan. Realistisesti kerrottuna se päättyy sii-

hen, että kirjailija kiirehtii kuselle läheiseen ravintolaan. Mielessäni pyörii teoksen loppuhuipennus, Johan Nilssonin viimeisin maalaus sekä Maailmankahvan välittämä iso kuva: luonnon suurta olemassaoloa vasten ihmiselämä on melko koomista reuhtomista. Koska tämä kaikki sitten tapahtuu? Ei vielä, sillä se on tapahtunut jo. Taivaanranta lainaa hehkuvat värinsä metsään maatuneen tytön huulilta: joka ilta, kun aurinko laskee, nousee hiljainen huokaus, jolle voi keksiä erilaisia selityksiä. Siihen luonto itse ei vaivaudu. Liike aluskasvillisuuden seassa on vaistonvaraista. Metsä on ötököiden metropoli, jossa karnevaalit jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun luut jo näkyvät. Miksi Jumala sitten on alasti, miksi laulaa? Luonto on salaisuus, jossa ei ole mitään mystiikkaa, mutta kaikki on ihmeellistä.• (Artikkelin pidemmät kursivoidut kohdat ovat lainauksia Jarmo Teinilän romaanista Maailmankahva.)

9

10

Kannen öljyvärimaalaus: Mikko Ylinen.

Joonas Konstig

Alussa oli telakka

Jarmo Teinilä: Maailmankahva Romaani, 284 s. Warelia 2021 Teksti: Jani Saxell

J

os ajattelee kirjallisuutemme nykyisiä valtavirtauksia, Jarmo Teinilän (s. 1967) viides romaani Maailmankahva voisi sijoittua suunnilleen vieraalle planeetalle. Silti tämä taivaankappale sijaitsee arvaamattoman lähellä, Turun, Raision ja Naantalin välimaastossa. Planeetan pinnanmuodostumiin kuuluvat nosturit, konttikylät, varastot, metallipajat, verstaat, tunnelit ja sähkösillat. Avaruuspukuja ei tarvita, huomioliivit, kypärät ja turvavaljaat kylläkin. Etäisyydet ovat sellaisia, että koottavien laivojen, taukotilojen ja kanttiinin väliä kuljetaan polkupyörillä tai mopoilla. Planeetan valtakieli eli ”telakka” koostuu rauman giälestä ja muista lounaismurteista, virosta, latviasta ja venäjästä sekä portugalilaisten ja bulgarialaisten tuomista lisistä. Kyseessä on Meyerin Turun-telakka, kaikkine alihankkijoineen ja eri yhtiöiden välisine omistussuhteineen. Ro-

maanin henkilögalleria koostuu telinemiehistä, sähköasentajista, hitsaajista, putkimiehistä ja trukkikuskeista. Erinomaisen hurja joukko on siis koossa, kuten telakan ”Villiin Itään” sopiikin.

”Vappu pimiä, juhannus valoisa”, Witikka kuittaa juhannuslomien ja Itävallan-formulareissun alla.

V

ielä 1970–80-luvuilla meillä vaikutti vahva usein itseoppineiden työläiskirjailijoiden traditio.

Nuoremmasta päästä löytyy Toikan ja Witikan kaltaisia hölösuita ja koheltajia. Senioreja edustaa vaikkapa trukkikuski Vaarakorpi, joka kerää harakkana romumetallia eläkkeellelähtöjuhliaan varten.

Hannu Salama, Lassi Sinkkonen, Jorma Ojaharju, Alpo Ruuth, Kaiho Nieminen, Samuli Paronen, Jussi Kylätasku ja vähän myöhemmin vauhtiin päässyt Timo Pusa olivat kapinallisia kahteen suuntaan.

Kuten luonnossakin, myös telakalla ravintoketju on armoton. Tavaran välistäveto ja tupakan ja viinan salakauppa kuuluvat jokapäiväiseen eloonjäämistaistoon.

Kirjoissa irvailtiin niin kapitalistisen yhteiskunnan lainalaisuuksille kuin taistolaispiirien dogmaattiselle julistukselle.

Raskaita töitä seuraavat raskaat huvit: Suomenlahden eteläpuolen siniset pillerit ja SuperAlkon tarjoomukset. ”Veljet, muistakaa valjaat”, kajahtaa Toikan jokaperjantainen taisteluhuuto.

Edellä mainituilta kirjailijoilta ei löydy sankarityöläisiä, vaan inhimillisen rosoisia ja arjen makuisia henkilökuvia. Niin jyrkästi ja totaalisesti ovat kirjallisuuden arvostukset vaihtuneet, että (Kirja-arvostelu jatkuu sivulla 14.)

11

Kuva: Janne-Petteri Kumpulainen / Vastavalo.fi.

"Meyerin Turun-telakalla ollaan suurten kertomusten raunioilla, jälkiteollisissa Ilmestyskirjan maisemissa. Pukkinosturi rinnastuu niin Baabelin torniin kuin kansanperinteemme Suureen Tammeen."

12

13

Kenties kirjallisuuteemme on syntymässä uusi ”make literature dangerous again” -koulukunta. Sellaista on totisesti odotettukin.

Teinilän romaani tuntuu omassa ajassamme kapinalliselta: punk-asenteella tehdyltä ”raatorealismilta” ruiskutettuna suoraan suoneen. Romaanin sanaleikit, radiobiisien uudelleensanoitukset ja ”telakan” sekakieli voisivat olla oivallinen tutkimuskohde folkloristeille ja sosiolingvisteille. Samalla kyse on rumista, likaisista ja ilkeistä, ”lihavista persvakoäijistä”. Huumori on asiaan kuuluvan mustaa. Maailmankahvan sielunsukulaisuus nuorena kuolleen Arto Salmisen (1959−2005) maailmaan on ilmeinen. Nykyään pelätään loukkaantumisia jo hysteerisyyteen saakka. Olkoon tämä sitten sisältövaroitus: Teinilän romaanissa ei puhuta orwellilaista uuskieltä. Mansplainaamista saattaa esiintyä. Joskin ehdottomimmat omien totuuksiensa julistajat pudotetaan hetkeä myöhemmin jalustaltaan. Se jos joku on telakan laki.

S

ilti ”raatorealismi” on vain Teinilän romaanin yksi puoli. Karskia, rupista ja rosoista maailmaa tarkastellaan Maailmankahvassa ulkopuolisten tulokkaiden ja herkkien haaveilijoiden silmin. Puoliautistisella Johan Nilssonilla on vaikeuksia puheen tuottamisessa, mutta sitäkin rikkaampi sisäinen maailma. Johan opiskelee Turun Taideakatemiassa

14

ja tulee telakalle alun perin vain ”kesäpojaksi”.

sista taas ”kuin ydinpelote suurvaltojen välillä.”

Rämäpäinen Raakel Pälvistö paiskii töitä telakan ruokalassa, ajelee vapaa-aikanaan moottoripyörällä ja kapinoi isänsä, lestadiolaisen maallikkosaarnaaja Pietarin valtaa vastaan.

Telakallakin vallitsee alkukantainen reviirinvartiointi ja näkymättömät hierarkiat eri ammattikuntien ja kansalaisuuksien välissä.

”Valitsee sielu seuransa”, kuten Emily Dickinsonin runossa. Ulkopuolisten ja sopeutumattomien välinen rakkaustarina tuo romaaniin haurasta kauneutta ja luontomystiikkaan lomittuvaa lunastusta. Ensimmäiset ihmiset ja haaveilijat rakentavat valtakuntia. Samaan aikaan rakastavaisten vanhemmat ovat sotajalalla keskenään. Pietari Pälvistö on irtaantunut vanhoillislestadiolaisten valtavirrasta ja perustanut oman, piskuisen lahkonsa. Hän hallitsee sitä yhtä itsevaltaisin ottein kuin perhettään tai Pälvistön Puu Oy:ta. Raakelin veli Markku kipuilee vanhatestamentillisten synnintuntojen ja oman seksuaalisuutensa ristiaallokoissa. Johanin isä Jan puolestaan on herrahissiin päässyt pikkupomo ja projektipäällikkö. Samoin vakaumuksellinen ateisti ja sosialidemokraatti. Näissä olosuhteissa perhe- ja naapurisuhteista tulee herkästi kauhun tasapainoa, sisarusten välisistä salaisuuk-

Turha sanoakaan, että ”hajota ja hallitse” -mentaliteetti sopii erinomaisesti johtokunta- ja omistajatasolle. Maailmankahva eli jättimäinen pukkinosturi kiskoo satojen tonnien painoisia lohkoja paikoilleen, luksusristeilijä Mein Schiff 1 pääsee liittymään tilaajansa TUI Cruisesin laivueen jatkoksi.

R

eaalitodellisuudessa Mein Schiff 1 jätti Turun telakan taakseen huhtikuussa 2018. Teinilä on itsekin paiskinut telakkatöitä rakennuskonevuokraamo Ramirentin haalareissa. Hänelle on kertynyt erilaisia työpaikkoja vuosien varrella noin 50. Salaman, Väinö Linnan ja kumppanien itseoppineesta perinteestä poiketen Teinilä on myös Turun yliopiston kasvatti. Hänen gradunsa käsittelee Samuel Beckettiä. Maailmankahvastakin löytyy beckettiläistä absurdia eksistentialismia ja outoa huumoria. Teinilän esikoisromaani Tuonelan mustat linnut (Books on Demand 2016) käy intertekstuaaliseen dialogiin ja jaakobinpainiin Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kanssa.

Edeltäjiinsä nähden Maailmankahva on huomattavasti helpommin lähestyttävä kirja. Paikoin se lähestyy jopa dokumenttiromaania. Silti kerroksia edelleen riittää.

M

eyerin Turun-telakalla ollaan suurten kertomusten raunioilla, jälkiteollisissa Ilmestyskirjan maisemissa. Pukkinosturi rinnastuu niin Baabelin torniin kuin kansanperinteemme Suureen Tammeen. Lopun ajan tuntoja lisäävät Naantalin Nesteen öljynjalostamon lohikäärmeenlieskat aivan naapurissa. Paitsi, että Teinilän maailmassa Goljatit jyräävät Daavidit. Ihmisen osana on

jäädä luomiensa systeemien jalkoihin. Telakka rinnastuu sinne tänne poukkoilevaan, hallitsemattomasti kasvavaan ja rönsyilevään nyky-yhteiskuntaan. Ideologia- ja uskontokriittinen kertojanääni roimii oikein kunnolla kaikenlaisia keskiluokkaisia tuulentupia ja petollisia varmuuksia.

Silti Teinilä ei ole ajassamme yksin: Hanna-Riikka Kuisma, Kreetta Onkeli, Aura Nurmi ja monet muut kirjoittavat lasisista lapsuuksista, lähiöarjesta ja pätkätöistä. Ville Hytösen ja Laura Gustafssonin teksteissä on samankaltaista ikuisen osattomuuden ja hiipivän maailmanlopun kuvastoa.

Mukana on kuitenkin jotain vaikeasti määriteltävää, sekulaaria pyhyyden tuntua. Johanin ja Raakelin suhteen kuvaus saa proosarunon ja balladin tehoja, samaan tapaan kuin Timo K. Mukan viimeiseksi jäänyt romaani Kyyhky ja unikko (WSOY 1970). Teinilä onkin eri yhteyksissä tunnustautunut kovaksi Mukka-faniksi.

Kenties kirjallisuuteemme on syntymässä uusi ”make literature dangerous again” -koulukunta. Sellaista on totisesti odotettukin.

Joskus rakkaus on liian suurta tähän matoiseen maailmaan. Ainakin se herättää kadehtijat ja moraalinvartijat. Arkitaso ja rupinen realismi on tällä vuosituhannella työnnetty marginaaliin media- ja vientikelpoisen, poliittisesti korrektin europroosan tieltä. Kirjamessujen jättilakanat on varattu taatusti ketään ärsyttämättömille kirjailijoille.

Maailmankahvan kaltaista sukellusta nimenomaan teolliseen arkeen ei ole silti pitkiin aikoihin nähty. Teinilä päivittää jo vähän unohduksiin painuneen lajinsa onnistuneesti 2020-luvulle.•

Jani Saxell on kirjailija, toimittaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen uusin romaaninsa Helsinki Underground (WSOY 2020) sijoittuu vuoden 2047 dystooppisesti ja maagis-realistisesti kuvattuun Helsinkiin, jonka kätketty ja vaiettu historia herää eloon.

Kuva: Mitri Saxell.

Teinilän kolmas romaani Puhallintehdas (Kiuas Kustannus 2018) sijoittuu niin ikään teolliseen ympäristöön, mutta metafiktiivisyydellä, sisäkkäiskertomuksilla ja toisiaan vastaan pauhaavilla äänillä leikitellään antaumuksellisesti. Lisäksi Teinilä on kirjoittanut kaksi aikalaishulluuden ilmentymille irvailevaa dekkariparodiaa.

15

16

Kirja historian unohtamista Teksti: Aulis Aarnio

O

len romaanissani Viiltävät muistot (Warelia 2021) halunnut tuoda lukijoiden eteen ihmisiä, jotka olivat vuoden 1918 tapahtumien väliinputoajia. Maan hiljaisia, joiden osana oli maksaa väkivallan hinta.

todistusvoimaa. Mutta suoranaisia vastineita näille henkilöille ei ole löydettävissä.

Kirjani on tarina Suomen syntyajoista, mutta samalla se käsittelee myös yleisinhimillistä teemaa, joka on ollut oman historiankäsitykseni keskiössä.

Otetaan esimerkiksi räätälimestari Wilenius. Hän on romaanin tarpeisiin rakennettu hahmo, jolla on piirteitä sieltä, toisia täältä. Tuloksena on, niin rohkenen ajatella, ristiriitainen mutta vahva ihminen, joka kuljettaa Suomen tarinaa oman elämänkaarensa verran.

Olen halunnut ymmärtää ihmistä ja yhteiskuntaa ruohonjuuritasolla. Ruohonjuurilla on myös totuus totuudellisinta. Kaiken ytimessä, oikeastaan ytimen ytimessä on tarpeettomasta karsittu ihminen. Hän on minulle todistaja, ei syyttäjä, kaikkein vähiten tuomari.

Sama koskee kaikkia muitakin keskeisiä romaanin henkilöitä. Heillä kullakin on kokoisensa paikka ja oma tehtävänsä Suomen syntyessä. Heistä tulee eläviä ihmisiä, niin toivon, juuri sen tähden, että he ovat oman itsensä näköisiä, eivät pinnalta kiillotettuja tekohenkilöitä.

R

O

omaanissani on tunnistettavia esikuvia, muutenhan siinä esiintyvillä henkilöillä ei olisi todellista

len koko kirjoittamistyön ajan pohtinut, kuka lopulta on tarinan keskeishenkilö. Haluan nostaa hiukan

arvoituksellisesti esiin minulle kirjoittajana tärkeimmät henkilöt: isoäitini Matildan ja isoisäni Kaarle Henrikin. Olen näissä henkilöissä sijoittanut kirjaan myös jotakin erityisesti itseäni koskevaa. Isoisäni kaatui punainen nauha käsivarressa oivaltamatta koskaan, niin uskon, minkä erityisen asian tai pyrkimyksen takia hänen piti kuolla. Isoäitini menetti mielen tasapainonsa 1918 ja joutui elämään loput elonpäivistään Hatanpään mielisairaalassa.

M

inua koskettaa syvästi isovanhempieni kohtalo, niin myös täysorvoksi jääneen äitini tarina. Mutta eivät Kaarle Henrik ja Matilda ole tarinassa mukana itsensä takia tai siksi, että olisin halunnut sukuni yhden surullisen muistiin merkinnän kaiken kansan luettavaksi.

17

Koko se ihmisjoukko, joka tässä teoksessa vie Suomea eteenpäin, on rakennettu minun henkilökohtaisiksi kokemistani aineksista. Mutta sittenkin he kaikki, erityisesti läheisimmät kirjan henkilöt Matilda ja Kaarle Henrik, yleistyvät todellista elämänkohtaloaan suuremmiksi. He edustavat niitä, joiden osa oli kadota täydesti historian samettipölyn alle. Esimerkiksi Kaarle Henrikistä ei jäänyt jäljelle edes hitaasti maatuvaa puuristiä. Isovanhempieni kanssa en koskaan voinut vaihtaa sanoja, en kuullut heidän ääntään, en voinut katsoa silmiin, saanut kokea käden kosketusta. Kaikki, minkä heistä tiedän, on ollut pakko rakentaa särkyneen peilin siruista. Ja siinä he nyt ovat! Viiltävine muistoineen.• Viiltävät muistot on Aulis Aarnion kahdeksas kaunokirjallinen teos. Hänen aiemmin julkaistuja historiallisia romaanejaan ovat muun muassa Väsynyt vaeltaja (Warelia 2019), Münsterin kirjuri (WSOY 2001) sekä Kettu ja leijona (WSOY 1995). – Kuva: Jarkko Kähkönen.

Viiltävät muistot on tarina Suomen syntymästä

V

iiltävät muistot on kertomus räätälimestari Kustaa Vilhelm Wileniuksesta. Hänellä oli kaksi elämää niin kuin oli koko kansakunnalla Suomen syntymän aikoihin. Ensimmäisessä elämässä kohtalo vei Wileniusta väen väkisin kohti vuoden kahdeksantoista syöveriä, painoi syvälle, tempaisi sitten kovakouraisesti pois ja kuljetti Tammisaaren punavankileirille. Toinen elämä oli selviytymistä noiden vuosien kolhuista. Suomen synnyttänyt aika oli sairas ja sairauden hintaa maksoivat nekin, joiden töillä ja toimilla ei ollut osaa,

18

ei arpaa siihen, millä tavalla poljettiin maan tomuksi laillisuus, oikeudenmukaisuus ja yhteiskuntarauha, yhdessä elämisen arvoista tärkeimmät. Jollekulle taakka oli liian raskas kantaa ja hän väsyi kesken matkan. Kädet olisivat jaksaneet ja jalat, mutta mieli särkyi. Mitä pitemmälle 1920- ja 1930-luvuilla tultiin, sitä selkeämmin nousi kaiken kuohunnan keskeltä esille yksi asia: viha. Kaikki eivät tunteneet vihaa tai jos he olivat siihen tuntemukseen joskus syyllistyneet, he yrittivät palata yhteiseen elämään niidenkin kanssa, joiden silmät viha oli sokaissut.

Kaikki eivät olleet kommunisteja, kaikki eivät olleet fasisteja. Äärilaitojen välissä oli maltillisten suuri joukko, jolle tärkeää oli elää erilaisten ihmisten kanssa yhteistä arkea. He panivat luottamuksensa yhdessä tekemiseen, yhdessä vaikuttamiseen. Yksi heistä oli räätälimestari Kustaa Vilhelm Wilenius. Ihmisten yhteys oli se väkevä voima, joka sai Wileniuksen ottamaan uudelleen vastuuta. Hän oli vakuuttunut siitä, että yhteiskunnalta ei pääse pakoon. On siis oltava mukana.•

Kirjoittamisen vimma Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

"En ikinä uskonut, että voisin kirjoittaa romaania. Olen oikeastaan yllättänyt itseni.” Arja-Liisa Mäenpään novelli laajeni jännitysromaaniksi ja sen jälkeen tietokoneen kovalevy alkoi täyttyä romaanikäsikirjoituksista.

19

U

seita rinnakkaisia käsikirjoituksia työstettävänä, ensimmäinen romaani, Asunnonostaja, julkaistu tänä keväänä – kirjailija Arja-Liisa Mäenpää elää tuotteliasta vaihetta elämässään. Hyvin aktiivisen elämän rauhoituttua eläkkeelle jäämisen jälkeen on ollut aikaa uudenlaiselle luovuudelle. ”Siihen asti olin vain häärännyt ja pyörittänyt ja pyörittänyt”, Mäenpää naurahtaa. Espooseen hiljattain muuttanut kirjailija teki Jyväskylässä pitkän työuran hammaslääkärinä ja kolmen hammaslääkäripraktiikan esimiehenä. Sen ohella hän kasvatti puolisonsa kanssa 14 lapsen suurperheen.

K

un enää muutama nuorimmista lapsista oli kotona, tuntui, että aikaa alkoi riittää muuhunkin kuin työhön ja perheeseen. ”Sitten jotenkin vaan sielu lähti lentoon, se karkasi”, Mäenpää muistelee. 20-vuotiaana kuin veitsellä leikaten katkennut kirjoitusharrastus käynnistyi yli kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen sellaisella rytinällä, ettei siihen ollut vastaan panemista. ”Kuin olisi otettu korkki pois pullon päältä ja kaikki kuohuu yli”, Mäenpää kuvaa. Tekstejä alkoi syntyä vimmalla. ”Ensin aloin kirjoittaa aikuisten satuja. Kirjoitin niitä yötä päivää, olin pakahtumaisillani.”

20

Mäenpää hakeutui aktiivisesti kursseille, joilta saisi ohjausta kirjoittamiseen ja palautetta teksteilleen. Eri henkilöiltä saatu rohkaiseva palaute antoi poltetta kirjoittaa lisää: syntyi runoa ja novellia, kuvauksia hetkistä ja tunnelmista, lukemattomia luonnoksia tietokoneen kovalevylle.

Ensin aloin kirjoittaa aikuisten satuja. Kirjoitin niitä yötä päivää, olin pakahtumaisillani. Mäenpää julkaisi vuonna 2017 kaksi runokokoelmaa, Roihun ja Rovion. ”Oli korkea kynnys julkaista niitä ja se palaute, minkä niistä sain – siitä tuli hirveän hyvä mieli.” Runokirjojen julkaisemisen jälkeen Mäenpää on osallistunut Risto Ahdin runokursseille ja kolmas kokoelma on haaveissa. Ohjaajistaan Mäenpää mainitsee Ahdin lisäksi Taija Tuomisen.

E

sikoisromaani Asunnonostaja sai alkunsa novellista. ”Sitä oli ihana kirjoittaa, uppouduin siihen niin, etten ollut pitkään aikaan edes kotona, vaikka olinkin. Se vei mennessään”, Mäenpää muistelee.

Asunnonostajan kirjoittamiseen liittyy voimakkaita kokemuksia flow-tilasta: ”Olin yksin kotona ja aamulla herättyäni ajattelin, että kirjoitan vähän aikaa sängyssä ennen ylösnousua. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, miksi minulla on niin nälkä. Katsoin kelloa ja se oli jo kolme iltapäivällä. Olin aloittanut joskus puoli yhdeksän aikaan.” ”Se on kirjoittamisessa parasta, kun aika ja paikka häviää, ja mielikuvitus pääsee vapaasti omille poluilleen. Mutta flow-tilan lisäksi on tietysti paljon muutakin, pakerrusta ja hikoilua.” ”Asunnonostajakin on kirjoitettu moneen kertaan. Sitä lähtee jostakin liikkeelle ja loppuun päästyään tajuaa, että ei se noin mene. Aluksi tärkeiltä tuntuneita juttuja jää pois, kun juoni alkaa imeä omaan suuntaansa. Se onkin se paras vaihe, kun henkilöt lähtevät elämään ja vievät kirjoittajaa mukanaan”, Mäenpää kertoo kirjoitusprosessistaan. Muokkausvaiheessa tekstin äärellä ei kannata odottaa flow’ta: ”En siitä kauheasti tykkää, mutta sitähän se kirjoittaminen enimmäkseen on, kestävää takapuolta. Tosin nykyään kirjoitan paljon myös seisten!”

A

amut ovat Mäenpäälle kaikkein antoisinta aikaa. ”Pysyttelen mahdollisimman pitkään jonkinlaisessa välitilassa unen ja valveen rajalla. Se on mielikuvituksen lempipaikka, jossa ajatukset lentävät ja risteilevät joka suuntaan. Saatan pari–kolme tuntia olla

siinä lilluttelemassa ja nousta vasta yhdentoista jälkeen sängystä.” Tuossa ajankohdassa ja tilassa on jotakin aivan erityistä. ”Aivoissa hermoradat eivät ole vielä kytkeytyneet vakituiseen asentoonsa. Sieltä putkahtelee ihania mielikuvia. Pitkät, kiireettömät aamut ovat eläkeläisen herkkua.” Mäenpää kertoo esimerkin. ”Viimeksi kuvittelin järven jäätymistä. Miten se muuttuu pikku hiljaa. Ensin vesi on paikallaan, ihan kuin se olisi öljyä. Sitten tulee pieniä jäähileitä, jotka liittyvät toisiinsa, ja vähitellen jää rupeaa kantamaan. Kun menee jään päälle, näkee, mitä pinnan alla on, mutta mitään siitä ei voi tavoittaa. Tästä syntyy assosiaatio ihmisen mielenmaisemaan, siihen, mitä ihmisen mielessä tapahtuu, jos se jäätyy.” Voimakkaat mielikuvat Mäenpää tallentaa tekstikatkelmina tietokoneen kovalevylle. Myöhemmin tällaiset muistiinpanot voivat päätyä osaksi jotakin käsikirjoitusta sopivasti muokattuna: ”Niistä tulee kohtauksia, juonenkäänteitä tai mitä milloinkin.”

A

rja-Liisa Mäenpäällä on käynnissä monen eri käsikirjoituksen kirjoitusprosessi, monta ideaa kypsymässä yhtä aikaa. Ideoiden paljous on rikkaus, mutta myös ongelma. ”Ehkä kaikkein vaikeinta kirjoittamisessa onkin päättää, mitä ideaa kannattaa työstää ja missä

Arja-Liisa Mäenpään esikoisromaanin päähenkilö Niina etsii pakonomaisesti unelmiensa taloa. Tämän jutun kuvat on otettu Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa.

21

järjestyksessä. Pitää vain ruveta hipelöimään jotain niistä ja katsoa, lähteekö se viemään.” Niistä teksteistä, jotka eivät jätä rauhaan, tulee lopulta kokonaisia käsikirjoituksia. Näin kävi Asunnonostajan kanssa: ”Minulla oli pakottava tarve kirjoittaa se. Olen vuodattanut siihen sydänvertani, se oli hyvin syvältä käyvä prosessi.”

"Kaikenhan sitä kirjoittaa itsensä läpi, vaikka sitten kirjoittaisi dekkaria. Eletty elämä värittää tekstin."

Mäenpää ajattelee, että kaikki kirjoitettu on, paitsi mielikuvitusta ja elämänkohtaloita, myös jollakin tavalla kirjailijaa itseään. ”Kaikenhan sitä kirjoittaa itsensä läpi, vaikka sitten kirjoittaisi dekkaria. Eletty elämä värittää tekstin.”

I

deoita syntyy paitsi unen rajalla, myös liikkuessa. ”Hiihdän 10 kilometriä, sitten lähtee urku auki ja ajatukset virtaavat. Juoksutan kirjan henkilöitä päässäni ja saatan hiihtää seuraavan kymmenen kilometriä niin, etten yhtään tiedä, missä olen. Käyn vielä yhden vitosen, kun jotain pitää vielä hioa. Sitten tulen kotiin ja saatan nauraa miehelleni, että hei kuule nyt tiedän, mitä se henkilö teki ja kuka se on.” Myös teksteistä irrottautuminen onnistuu parhaiten tekemällä: ”Kun aivoni ovat niin täynnä, että ne kihisevät, kuuntelen äänikirjaa ja neulon samalla. Kuuntelen ja teen silmukoita, silloin eivät ajatukset karkaa ralliin, aivot lepäävät. Kunnes ovat sitten taas aamulla valmiit.”

22

Y

hteistyö Warelian kanssa sai alkunsa Mäenpään käytyä läpi lukuisten kustantamojen verkkosivuja. ”Kustantamoja on erilaisia, Warelia oli hyvin vakuuttavan kuuloinen”, Mäenpää kuvaa ensivaikutelmiaan. Hän ei olettanut, että Warelia automaattisesti kiinnostuu käsikirjoituksesta. ”En uskonut, että ottaisitte sitä, kun katsoin, millaisen profiilin kirjoja Warelia julkaisee. Todella olin iloisesti yllättynyt julkaisupäätöksestä.” Yhteistyö kustantajan kanssa on myös sujunut: ”Olen tykännyt tosi paljon. On hienoa, että vastataan ja ollaan saatavilla. Ja kustannustoimitus on ollut jouhevaa ja mukavaa, olen tosi tyytyväinen”. Asunnonostajan jälkeen tekeminen Warelian kanssa jatkuu. ”Olen iloinen, että jatkosta on myös sovittu, saan siitä puhtia tekemiseen”, Mäenpää hymyilee. Seuraavan kirjan kustannustoimitusprosessi on tätä lehtijuttua kirjoitettaessa jo alkanut ja vauhdissa. Mäenpää katsoo tulevaan vahvasti kirjailijan näkökulmasta: ”Minä kirjoitan. Se vain on niin, että siitä ei halua päästä eroon.” Puheemme kääntyy satavuotiaisiin, jotka kirjoittavat edelleen: ”Minullakin voi olla vielä lähes 40 vuoden rupeama tällä toisella uralla edessä”, Mäenpää helähtää nauruun. ”Kuljen mielessäni tekstieni henkilöiden mukana ja kirjoitan – ja nautin siitä, että vihdoinkin on aikaa.”•

Arja-Liisa Mäenpää

Asunnonostaja Niina on viisikymppinen asianajaja, moitteeton nainen, jonka elämä on kunnossa. Hänellä on siististi pukeutuva, hyväpalkkainen mies sekä kaksi poikaa ja koti arvostetulla alueella. Hänellä on myös salaisuus. Niina näkee unia, joissa hänen kodistaan mennään salaisen pienen oven kautta kokonaan toiseen taloon. Se on Niinan unelmien talo: maisema merelle, valoisat ja avarat huoneet, vapauttavan raikas ilma. Mitä pidempään Niina näitä unia näkee, sitä ahdistavammalta oma elämä ja koti alkavat tuntua. Niina alkaa pakonomaisesti etsiä tosielämän vastinetta uniensa talolle. Asunnonostaja on kertomus siitä, miten vakiintunut, näennäisen onnellisessa parisuhteessa elävä, menestyvä perheenäiti ihastuu muukalaiseen ja menettää elämänhallintansa sekä siitä, miten elämä voi yhtäkkiä muuttua todeksi eletyksi painajaiseksi. Arja-Liisa Mäenpää on tehnyt työuransa hammaslääkärinä ja opiskellut työnsä ohessa psykologiaa ja oikeustiedettä yliopistossa ja kirjoittamista lukuisilla kursseilla. Mäenpää on julkaissut aiemmin kaksi runoteosta: Roihu (2017) ja Rovio. (2017). Asunnonostaja on hänen ensimmäinen romaaninsa.

23

Raimo Seppälä (oikealla) ja Marko Vesterbacka Seppälöiden kodissa Tampereella 7.8.2020. Kuva: Eeva-Liisa Seppälä.

24

Viimeinen ja tärkein Teksti: Marko Vesterbacka

J

onakin heinäkuun jälkipuolen päivänä 2020 Warelian toimistoon oli tullut kirje Raimo Seppälältä. Sain sen käsiini pienellä viiveellä: olimme olleet perheen kanssa kesälomamatkalla, jolta palattuamme kävin tapani mukaan varhaisella aamukävelyllä ja poikkesin toimistossa. Näin kirjeen, otin sen mukaan, keitin kotona aamukahvit ja istuin alas. Kuoressa oli ohuehko käsikirjoituspinkka saatteineen. En tuntenut Seppälää henkilökohtaisesti, mutta kirjoittajana tämä Aamulehden entinen päätoimittaja oli tullut minulle tutuksi jo ollessani koulupoika. Toiveammattini oli alakoulun

loppuluokilla ollut lehtimies, journalisti. Kasvoin sanomalehdenlukijaksi Aamulehden äärellä juuri sinä aikana, jolloin Seppälän vaikutus oli lehdessä vahvimmillaan. Myöhemmin olin lukenut lähdeteoksina myös hänen monia kirjojaan, ehtihän hän kirjoittaa sanomalehtityönsä rinnalla ja jälkeen peräti noin sadan tietokirjan tuotannon. Enää hän ei ollut kuitenkaan julkaissut uutta kirjaa vuosiin.

L

uin Kolmen sotilaan tarinan käsikirjoituksen yhdellä istumalla alusta loppuun. En helposti itke lukemani äärellä, mutta Leo Takalan tarinaa lukiessani

kuivasin silmäkulmaani. Kirjan kaikki kolme tarinaa olivat taitavasti rakennettuja, ja yhdessä kertomusten sarja muodosti erityisen vaikuttavan kokonaisuuden. Kokonaisvaikuttavuutta lisäsi Seppälän kertomisen tapa: pienimuotoisuus ja vähäeleisyys. Kirja oli Seppälän omin sanoin ”kiitoskirja”. Hän kertoi siinä kolmen tuntemansa rivimiehen kautta talvi- ja jatkosodan uhrauksista ja niiden merkityksestä. Se oli hänen kiitoksensa ”sille sukupolvelle, joka pelasti meille kaikille jälkeentuleville suomalaisille itsenäisyytemme ja sananvapautemme”.

25

Y

ksi kolmesta tarinasta kertoi Seppälän vaimon Eeva-Liisan isästä Frans Suomisesta. "Frans Suomisella oli vakaa käsi ja tarkka silmä. Ampumaradalla hän teki maalitaulujen mustuaisista tohjoa. Sotamies palkittiin korpraalin natsalla ja koulutettiin Porin Rykmentissä pikakivääriampujaksi. Osumatarkkuuden merkitys moninkertaistui. Sotilaspassiin kirjoitettiin: Hyvä ampuja. Paljon muuta siinä ei ollutkaan. Tuntomerkit: pituus 164 cm, silmät harmaat, hiukset ruskeat. Tämä tieto jäi armeijan kirjoihin huhtikuussa 1922. Vastaisen varalle." Vastasin Seppälälle samana päivänä ja sain kutsun tulla tapaamaan häntä ja Eeva-Liisaa Sotkankadulle Tampereelle. Istuin heidän luonaan yhden elokuisen iltapäivän. Hyvin pian teh-

26

tiin myös kustannussopimus ja ryhdyttiin editointityöhön. Ystävystyttiin.

O

limme sopineet, että kirja julkaistaan tulevana kesänä 2021 Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä. Ehkä korona olisi jo silloin hellittänyt, arvelimme, ja Raimo pääsisi esittelemään kirjaansa jossakin tilaisuudessa. Seuraavassa kuussa selvisi, ettei Raimolla itsellään ole ehkä aikaa ensi kesään asti. Hän ei tästä kertoessaan hoputtanut eikä edes pyytänyt, mutta kiristin aikataulua. Kirja tehtäisiin valmiiksi mahdollisimman pian ja julkaistaisiin 1. tammikuuta 2021. Näin myös tapahtui. Painosta kirja tuli jo joulukuun alkupuolella. Joulukuun yhdeksännen päivän iltana meni Raimon ja Eeva-Liisan luo painettujen kirjojen kera.

Raimo ja Eeva-Liisa saivat lämpimäiskappaleet Tampereella 9.12.2020. Varsinaisesti kirja julkaistiin 1.1.2021. – Kuva Marko Vesterbacka.

V

iime viikkonsa Raimo vietti pääosin hoitokodissa. Aamulehden Simopekka Virkkula kävi emerituspäätoimittajaa haastattelemassa. Aukeamajuttu ilmestyi loppiaisen lehdessä. Kaksi muuta haastattelua julkaistiin 8. tammikuuta, toinen Tyrvään Sanomissa ja toinen Länsi-Suomi-lehdessä. Länsi-Suomessa Raimo totesi: "Tämän kirjan kirjoittamiseen minulla on ollut suuri sisäinen paine. Tämä piti tehdä, se on viimeinen ja tärkein." Samana päivänä Raimon ystävä, toimittaja Maarit Tyrkkö kirjoitti kirjasta Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton verkkosivuilla otsikolla ”Ei saa unohtaa”:

"Se on helmi tietokirjailija Raimo Seppälän tuotannossa. 73 sivua vaikuttavaa tekstiä sotilaista Leo Takala, Frans Suominen ja Frans Veirola. Tapahtumapaikkoina muun muassa Pelkosenniemen Joutsijärvi helmikuussa 1940, Kollaa maaliskuun alussa 1940, muutamia päiviä ennen talvisodan päättymistä ja Simpele heinäkuussa 1941. Kaikki miehet ovat kirjoittajalle läheisiä – appi, puolison isä ja kummisetä sekä naapurin Leo-poika. Kun viestittelin loppiaisena Raimon kanssa ja kerroin kirjoittavani jotain Sanomalehtimiesliiton kotisivulle, hän vastasi: 'Lyhyt sota kaukana kotoa järkyttää minua. Tähän oli sisäinen pakko. Kiitos kun kirjoitat. Makoilen täällä hoivakodin sängyssä. Halit.'"

Tiistaina 26.1. sain viestin Raimon pojalta Jari Seppälältä. Raimo oli nukkunut rauhallisesti pois sunnuntai-iltana 24.1. hoitokodissa. ”Kaikesta näkyi, että hän oli valmis lähtemään”, Jari kirjoitti. ”Yksi tärkeimmistä asioista oli, että hän sai viimeisen kirjansa tehdä ja nähdä. Suurkiitos siitä, että tartuit asiaan ja vieläpä aikataulua aikaistettiin. Se jää hänen pitkältä uraltaan ja lämpöisistä muistoistaan ihan päällimmäiseksi mieleemme.” Kiitos Raimo, kiitos Eeva-Liisa ja Jari, että saimme tutustua ja saimme tämän tehdä.•

27

28

Kaikkien kivien kääntäjä Teksti: Salla Yli-Erkkilä

H

istoriankirjoissa kerrotaan, että punaisten Pohjoisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmela kuoli punaisten esikunnassa eli Tampereen Teknillisessä opistossa maaliskuun 28. päivänä 1918 tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Vakiintuneen käsityksen mukaan räjähdys johtui punapäällikkö Kustaa Salmisen esikunnassa räjäyttämästä käsikranaatista. Tohtori Kimmo Lehtimäki lähti tarkastelemaan Salmelan kuolemaa puhtaalta pöydältä. Hänen perusteelliset tutkimuksensa osoittavat, etteivät todisteet todellisuudessa tue väitettä käsikranaatin räjähdyksestä, eivätkä sitä, että Kustaa Salminen olisi räjähdyksen aiheuttanut. Räjähdyksen syy oli aivan toinen. Samalla Lehtimäen tutkimukset nostavat esiin muitakin asioita, joiden totuus on erilainen kuin Tampereen taisteluista on aiemmin kerrottu.

L

ehtimäki on aiemmin julkaissut aiheesta alustavat päätelmänsä yhdessä historiantutkija ja kirjailija Timo Malmin kanssa lyhyessä artikkelissa Kanava-lehdessä (1/2020, s. 49–51). Tietokirjailija, Uuden Suomen entinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa kommentoi kirjoitusta tuoreeltaan 15.2.2020 Iltalehden kolumnissaan: "Voisi luulla, että vuoden 1918 tapahtumista on Suomessa kerrottu kaikki olennainen. Kimmo Lehtimäki ja Timo Malmi osoittavat kuitenkin Kanavassa (1/2020), että punaisen Tampereen ylipäällikön Hugo Salmelan kuolemasta on satuiltu vuosikymmeniä. Saatiin siis oiva esimerkki väärän tiedon kertautumisesta. Lähdeviitteet saattavat olla kohdallaan, mutta perimmältään kaikki toistelijat – minä mukaan luettuna – ovat nojautuneet samaan satuun. Onneksi joku paljastaa virheen.”

Kimmo Lehtimäki käy Punaisen ylipäällikön kuoleman 333 sivulla juurta jaksaen läpi kaiken, mitä tapahtumasta on tiedettävissä. Perinpohjaisesta kirjasta muodostuu samalla uudenlainen kokonaisnäkökulma Tampereen taisteluihin.

K

immo Lehtimäellä on aiheeseensa henkilökohtainen suhde. Sisällissota kosketti hänen sukuaan sekä äidin että isän puolelta hyvin konkreettisesti. ”Isoisäni, kirjailija, kansanedustaja Konrad Lehtimäki (1883–1937) tuomittiin kuolemaan huhtikuun lopulla 1918. Kuolemantuomioita langetettiin noina viikkoina runsaasti ja vähin todistein”, Lehtimäki sanoo. ”Minulla on kopio sähkösanomasta, jossa Juhani Aho vetoaa tuomion täytäntöönpanon lykkäämisen puolesta, sekä Suomen johtavien kirjallisuus-

29

”Isäni ei koskaan puhunut minulle vuoden 1918 tapahtumista katkerana. Pariin eri kertaan hän vain ikään kuin varmisti, että tiedän tapahtumien tosiasiat. Ne hän kertoi ilman tunteiluja.”

piirien allekirjoituksillaan vahvistama yhteinen lykkäysvetoomus. Tuon vetoomuksen allekirjoittajina oli kirjailijoita, kustannusjohtajia, kirjallisuusprofessoreita ynnä muita." "Lopullinen tuomio siirtyi päivään 11.12.1918. Konrad todettiin tuolloin kaikkiin syytöksiin syyttömäksi ja hänet vapautettiin välittömästi.” Kimmo Lehtimäen isoisän nuoremmat veljet Verner (1890–1938) ja Jalmar (1897–1934) taistelivat sisällissodassa punakaartissa merkittävissä asemissa. Verneristä tuli Hugo Salmelan kuoltua koko Tampereen puolustuksen ylipäällikkö. Veljekset pakenivat vuoden 1918 tapahtumien jälkeen maasta, eivätkä tänne ainakaan virallisesti koskaan palanneet.

V

aikka sisällissota oli koskettanut Lehtimäen useita esi-isiä, näistä asioista ei kotona paljonkaan puhuttu: ”Isäni ei koskaan puhunut minulle vuoden 1918 tapahtumista katkerana. Pariin eri kertaan hän vain ikään kuin varmisti, että tiedän tapahtumien tosiasiat. Ne hän kertoi ilman tunteiluja.” Sisällissodan kokemukset varjostivat myös Kimmo Lehtimäen äidinpuoleista sukua traagisella tavalla: ”Äitini isä Hjalmar Österman (31) ehti palata Tampereen rintamalta kotiinsa

30

Lokalahdelle, joka kuuluu nykyään Uuteenkaupunkiin. Paikallinen suojeluskunta haki hänet muutaman päivän kuluttua. Hjalmar kuoli Hämeenlinnan vankileirillä juhannuksen aatonaattona, 21. kesäkuuta 1918. Leskensä ohella häntä jäivät kaipaamaan äitini Eva ja kaksoispojat Usko ja Toivo.” ”Äitini ei puhunut minulle kotinsa 1918-tapahtumista koskaan mitään. Kun noista esivanhempieni kokemuksista ei suvuissamme enempää puhuttu, en osannut olla itsekään niistä katkera.” Silti aihe veti Lehtimäkeä puoleensa: ”Luin vuosina 1997–2005 laajasti ja perusteellisesti vuodesta 1918 kertovia historiankirjoja. Huomasin, että Suomen vuoden 1918 historiankirjoitus on yhä täynnä keskenään täysin ristiriitaisia väitteitä ja outoja aukkoja. Valkoisten vapaussotakirjailijat eivät esimerkiksi voineet olla tietämättömiä Verner Lehtimäestä, mutta he vaikenivat hänestä kokonaan, lukuun ottamatta muutamia murhamieheksi leimaavia lauseita. Valpon kansioissa Verneristä käytettiin nimitystä ”Yhteiskunnan vihollinen nro 1”, Lehtimäki kertoo. Kimmo Lehtimäen mukaan vasta Suomen valtion tilaamassa teoksessa Punakaartin sota (1981) professori

Jussi T. Lappalainen kertoo Verneristä enemmän, ja vielä lisää kertoo professori Heikki Ylikangas teoksessaan Tie Tampereelle (1993). Lehtimäki itse on kertonut isoisänsä veljien elämäntarinat kirjassaan Verner Lehtimäki. Punapäällikkö (2005).

L

ehtimäki totesi Verner Lehtimäestä kirjoitettuaan, että kiviä riitti edelleen käännettäväksi. Hänen mielestään piti ottaa selvää, missä määrin vuoden 1918 tapahtumista kertova historiankirjoitus edelleen toistelee epämääräisiin lähteisiin pohjautuvia tietoja totuuksina niitä kyseenalaistamatta ja tarkistamatta. ”Hallitsevia olivat sodan voittajan pian sodan jälkeen julkistamat propagandistiset kertomukset. Propaganda on toki omaa aikaansa vasten peilattuna luonnollista ja ymmärrettävää”, Lehtimäki sanoo. Lehtimäen mielestä ei kuitenkaan ole ymmärrettävää, että virallisessa suomalaisessa akateemisessa historiankirjoituksessa vieläkin, yli 100 vuotta tapahtumien jälkeen vaikuttaa olevan vaikeaa tulkita historiaa tasapuolisesti ja tosiasioihin perustuen. ”Kun uusia yksittäisiä entisestä poikkeavia julkaisuja ilmaantuu, tiedeyhteisö näyttää reagoivan niihin kahdella tavalla. Joskus äärimmäisen harvoin

se tulee julkisuuteen aggressiivisin vastakirjoitteluin. Monin verroin yleisempää on täydellinen vaikeneminen. Näin aikaisemmista totuuksista poikkeavat uudet kannanotot nopeasti häivytetään unohduksiin”, Lehtimäki pohtii.

E

räs suuren kokoluokan esimerkki monien historiantutkijoiden vieroksumasta tekstistä on Kimmo Lehtimäen mielestä ollut Väinö Linnan Pohjantähti: ”Väinö Linna julkaisi teoksensa Täällä Pohjantähden alla 2. osan syksyllä 1960. Teos sai laajaa kiitosta. Historiantutkijat kuitenkin vaikenivat. Se oli Linnalle pettymys, koska hän tiesi kirjoittaneensa teoksen, jonka kuvaus sisällissodasta oli aivan toinen kuin siihenastisen virallisen historiankirjoituksen.” ”Linna katkaisi hiljaisuuden antamalla haastattelun tukholmalaiselle valtalehdelle Dagens Nyheterille. Haastattelu julkaistiin marraskuun 13. päivänä 1960”, Lehtimäki jatkaa. Linnan myötä Lehtimäki kokee löytäneensä kirjallisuudesta henkilön, joka on nähnyt historiankirjoituksen ongelmat samalla tavalla kuin hän itse ne näkee. Lehtimäki siteeraa suoraan Linnan puhetta Dagens Nyheterin haastattelusta:

”Luin vuosina 1997–2005 laajasti ja perusteellisesti vuodesta 1918 kertovia historiankirjoja. Huomasin, että Suomen vuoden 1918 historiankirjoitus on yhä täynnä keskenään täysin ristiriitaisia väitteitä ja outoja aukkoja", Lehtimäki kertoo. Kimmo Lehtimäki on hammaslääketieteestä tohtoriksi väitellyt suu- ja leukakirurgi, joka toimi vuodet 1987–2012 yliopistosairaalassa alansa ylilääkärinä. – Kuva: Jukka Vuokola.

”Minä tunnen vain kaunaa sitä tapaa kohtaan, jolla historiankirjoitus on suhtautunut vuoden 1918 tapahtumiin. Syventyessäni niihin huomasin, että minulta oli salattu totuus.”

Sitten Linna toteaa: ”Tarkastelijan ei tarvitse olla missään henkilökohtaisessa suhteessa punaisiin ja heidän tappioonsa huomatakseen, että virallinen kuva on totuuden irvikuva”.

31

Dagens Nyheterin lehtijuttu käynnisti Linnan ja tiedeyhteisön välille kriittisen vuoropuhelun, joka jatkui joitakin kuukausia. Aika ajoin vielä tänäkin päivänä joukko historioitsijoita tulee julkisuuteen Linnaa rankasti väheksyen ja arvostellen.

L

inna itse sanoi teoksestaan: ”Minä vain istuin salin keskelle ja kerroin sen, minkä kaikki jo tiesivät.” Tähän jatkaa Lehtimäki: ”Nykyään puolet suomalaisista kokee vuoden 1918 tapahtumat Linnan Pohjantähdessä kertoman tarinan mukaisina.

Sen osoittaa muun muassa Pilvi Torstin laaja tutkimus, jonka Gaudeamus julkaisi vuonna 2012. Yleisesti myös ymmärrettäneen, että yhteen pitäjään ja torppareihin sidottu romaani symbolisoi sodan hävinneen osapuolen yhteistä kokemusta.” Lehtimäen mukaan virallisen historiankirjoituksen tarjoama ”sodan virallinen kokonaiskuva” on sittemmin muuttunut vain äärimmäisen hitaasti. ”Yksittäisistä tapahtumista on julkaistu paljonkin uutta ja aiempia virheitä korjaavia teoksia, mutta ne ovat hajal-

laan siinä massiivisessa ja ristiriitaisessa tietokentässä, mitä 1918–kirjallisuus nykyään muodostaa”, hän sanoo.

K

ivien kääntämiseen on Lehtimäen mukaan siis edelleen syytä. Tätä alleviivatakseen hän kirjoitti kirjan punaisesta ylipäälliköstä: ”Hugo Salmelan kuolema on vuoden 1918 historiankirjoituksessa varsin merkittävä tapahtuma. Punaisen ylipäällikön kuoleman olen kirjoittanut paljastaakseni yhden konkreettisen, perustaltaan yksinkertaisen ja rajatun tapahtuman avulla sisällissodan histo-

Aiheuttiko käsikranaatti Tampereen teknillisen opiston räjähdyksen maaliskuun 28. päivänä 1918? Kimmo Lehtimäki esittää kirjassaan osatodisteita, joiden valossa hän haastaa tapahtumaan liittyvän virallisen historiankirjoituksen faktat. Kuvassa Teknillisen opiston kellarikerroksen tuhoja. – Kuva: Kansallisarkisto/Hämeenlinna.

32

riankirjoituksessa edelleenkin vallitsevaa valheellisuutta.” Ei pitäisi lukittautua ehdottomasti totuudeksi julistettuun tietoon, vaan olla avoin: ”Kyse on vain yhdestä esimerkistä laajassa valheiden kentässä. Ehkä alitajuisesti toivon, että joku tai jotkut muut esimerkkini myötä rohkenisivat nostamaan esiin toisia vastaavia vääristeleviä myyttejä”, Lehtimäki pohtii.

L

ehtimäki haluaa vielä palata Väinö Linnan kokemukseen Pohjantäh-

den kirjoittajana ja siteeraa kirjailijan kannanottoja Dagens Nyheterissä marraskuussa 1960: ”Vaarallista on se, että valkoinen porvarillinen puoli on saanut [historiankirjoituksessa] käsityksensä ajetuksi läpi tavalla, joka teki kansalaissodasta haavan, sairaan kohdan Suomen ruumiiseen. Itsenäisen Suomen elämä rakentui valheelle.” Sitten Linna vielä lisää: ”Sisällissota on pitkään ollut monille kuin kummitus. Nyt olisi aika katsoa sitä silmiin. Silloin se tulee häipymään.”

Lehtimäki miettii Linna-artikkelin äärellä: ”Siteeratut Linnan kommentit ovat valitettavan oikeutettuja vielä tänäkin päivänä. Suurelta osalta suomalaisia vuoden 1918 tapahtumat ovat jo unohtuneet tai ne ovat tulleet merkityksettömiksi. Kuitenkin tietämyksen ja muistamisen kentässä on edelleen kaksi jyrkästi toisistaan poikkeavaa ryhmää, joita voisi kutsua valkoisen perinteen ja vastaavasti punaisen perinteen kantajiksi. Milloin mistäkin putkahtaa esiin noiden ryhmien jyrkkiä kannanottoja ja niistä seuraavia aggressiivisia väittelyjä.” Näiden väliin Lehtimäki sijoittaa heidät, jotka pyrkivät saamaan aikaan sovintoa eri leirien välille: ”2000-luvun alkupuolella osa historiantutkijoista nosti esiin filosofian, jonka mukaan vuoden 1918 sodalla on monta totuutta. Näkemys alentaa mielestäni sanan ”totuus” merkityksen sanan ”mielipide” tasolle, ja vie pohjaa oikean totuuden hakemiselta. Yhteisymmärryksen eli konsensuksen saavuttamista se toki voi helpottaa, mutta epärehellisyyteen tukeutuen.” Lehtimäki siteeraa Linnaa vielä tähän konsensus-ajatukseen liittyen: ”Ei käy, että liehutamme kansallisen yhtenäisyyden lippua sen sijaan, että selvittäisimme mitä oikeasti tapahtui.” Linnan vaatimukseen ei ole Lehtimäen mielestä vieläkään riittävästi tartuttu. Ja sen vuoksi keskustelua pitää jatkaa, totuuksia kyseenalaistaa ja tutkia.•

Kimmo Lehtimäki seuraa kirjassaan punaisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmelan toimia Tampereella päivä päivältä maaliskuun 1918 alusta hänen kuolemaansa saakka. – Kuva: Työväen arkisto.

33

Marjatta Lehtovirta

Kävelen joen väärää puolta

"Runous on mysteeri, uskonnot ovat täynnä ihmeitä – kohtaamiset rikkovat ja eheyttävät meidät. Marjatta Lehtovirta kulkee molemmilla puolilla virtaa, maisemaa, muistia ja tajuntaa. Lukijan on oltava hereillä: se, mikä näyttää ihmeeltä on luettava todeksi ja se, mikä näyttää todelta on pelkkä kulissi." – Risto Ahti

Marjatta Lehtovirta on tehnyt työuran psykologian opettajana ja psykologina. Hän on julkaissut aiemmin kaksi tietokirjaa sekä matkakirjan Druidiset sirut – Santiago de Compostela kutsuu (2018). Kävelen joen väärää puolta on Lehtovirran ensimmäinen runoteos.

34

Runojen kävelijä Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä Marjatta Lehtovirta etsiytyy runoissaan mysteerien äärelle. Säkeet ja rytmi hahmottuvat kävellessä.

35

K

ääntyä pois tiedostetusta kohti olemisen alkulähteitä. Marjatta Lehtovirta on halunnut mennä syvälle kirjoittaessaan ja valikoidessaan runoja tänä keväänä ilmestyneeseen kokoelmaansa Kävelen joen väärää puolta. ”Pienellä lapsella on vain aistimukset, värit, rytmi ja syke. Pyrin siihen samaan tilaan”, Lehtovirta kuvaa. Istumme Warelian toimiston pöydän ääressä, saman pöydän, jonka molemmin puolin olemme työstäneet runokokoelmaa. ”Pidän tästä pienestä toimistosta, täällä on ollut mukavaa tavata, hauskaakin”, Lehtovirta hymyilee. On aika puhua vielä kerran runoista. ”En muista, milloin olisin ollut näin inspiroitunut kuin tänä aamuna. Jotenkin runoihin liittyvät ajatukset alkoivat elää”, Lehtovirta kertoo. Annetaan siis mennä!

M

ERKITYS. Psykologina ja psykologian opettajana sekä Suomen Psykologiliitossa ja Pirkanmaan Psykologiyhdistyksessä monien vuosien ajan vastuutehtävissä toimineelle Marjatta Lehtovirralle ihminen on ollut aina kiehtova mysteeri. Hän on myös lapsesta saakka kysellyt, mikä tai kuka on Jumala. Pohtinut henkisyyttä. ”Kokoelmassa on aika isoja teemoja: elämä ja kuolema. Ne asiat, mitkä ovat olleet keskeisiä kysymyksiä itselle,

36

ovat vaikuttaneet siihen, mitä kokoelmaan on tullut.” Runoissa näkyvät Lehtovirran tekemät matkat ja pyhiinvaellukset, Lähi-idän mystiikka ja katolinen erämaaluostarikuvaus. Suomalainen saaristo on myös runoissa läsnä. ”Inspiraatiota olen ammentanut muun muassa Klovharun saaresta”, Lehtovirta kertoo. Hän oli runokokoelman viimeistelyvaiheessa viikon samassa saaressa, jossa Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kirjoittivat ja tekivät taidetta puolisen vuotta kerrallaan liki kolmen vuosikymmenen ajan.

Marjatta Lehtovirralle ihminen on ollut aina kiehtova mysteeri. Hän on myös lapsesta saakka kysellyt, mikä tai kuka on Jumala.

”Siellä meren ympäröimänä − ne orvokkimeret ja kukat ja linnut ja kaikki. Niitä ei osaa edes muuttaa sanoiksi, mutta ajattelen, että sillä saarella olo oli tärkeä hipaisu runojen loppuun saattamisessa.”

L

APSEKSI. Vastapainona orientaalisuudelle ja henkisyydelle ovat Päijänteen rannalla eletyt lapsuuden kesät ja niiden pysyvät vaikutelmat runomuotoon puettuina. ”Julia Kristeva puhuu khorasta, joka tulee kreikan kielestä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi luolaa tai kohtua.” Marjatta Lehtovirta on innostunut tämän bulgarialais-ranskalaisen filosofin ajatuksista: ”Kun lapsi syntyy, hän on esikielellisessä tilassa, jossa vielä ei

ole sitä, mikä myöhemmin tulee, kun kognitiivinen puoli sanoissa alkaa korostua. Itselläni nämä lapsuusrunoni etsivät väylää sinne varhaisuuteen, sinne khoraan.” ”Risto Ahti puolestaan puhuu ihmisen itsestä. Se on tila, missä ihmisellä ei vielä ole tapoja eikä tottumuksia. Tämä luova tila jatkuu jonnekin kolmeen ikävuoteen asti. Sinne saakka

"Länsimaissa on vahvan rationaalinen ja tieteellinen maailmankuva. Taide auttaa meitä löytämään alkulähteitä."

harvemmin ulottuu, mutta ehkä sieltä saattaa jotakin runoihin virrata”, Lehtovirta miettii. ”Kun kirjoittaa runoja, niin kuuntelee sitä lapsen ääntä. Korvilla on iso merkitys.” Lehtovirran runoissa tämä lapsi miettii suuria asioita. Lukija tuntee hellyyt-

tä runoja lukiessaan. ”Iloinen olen, että olet sen tuolta löytänyt”, Marjatta toteaa kuullessaan, että aito lapsen ääni välittyy säkeistä. ”Olen pyrkinyt pienen Marjatan nahkoihin, muistamaan, mitä silloin on kokenut.”

kun runoilija pohtii ääneen omien runojensa äänensävyjä: ”Risto puhuu sellaisesta käsitteestä kuin olenta, se tarkoittaa runojen jonkinlaista ääntä, se on runon kvaliteetti, jonka pitäisi olla tasalaatuinen.”

S

Lehtovirran kirjoittamisen tapa on löytynyt noin kymmenen vuoden ak-

ÄVYT. Risto Ahti vilahtelee Lehtovirran puheissa usein, niin nytkin

37

Kävelen syysyönä kotitiellä Korkeuksissa tähtien himmeä huntu: Sielujen silta, Linnunrata, Jaakopin puu Putoan avaruuteen Äkkiä taivas kirkastuu idästä länteen Ovi puun kyljessä aukenee Hippiäinen kotipihassa lentelee Etkö jo malta?

38

tiivisen harjoittelun tuloksena, olenta on asettunut tiettyyn asentoon. ”On niin monenlaista runoa ja monenlaista tyyppiä. Joku kirjoittaa hirveän älyllistä runoa. Toki kirjoittamiseen täytyy olla tietty älyllinen suhde, mutta se ei ole runoni laatu ollenkaan.” Runo ei ole Marjatalle abstraktia muotokieltä, hänellä on teksteihinsä elävä suhde. ”Runo on minun ystäväni.”

K

ÄVELEMINEN. Lehtovirran runoissa kävellään ja vaelletaan paljon. Mutta käveleminen ei ole vain runojen symboliikkaa, se on Lehtovirralle elämisen tapa ja ajattelun väline. ”Minulla on kaksi asiaa, joiden avulla löydän tien itseeni: kävelyllä kirjoittaminen ja meditaatio”, Lehtovirta toteaa. ”Täytyy löytää reittejä, että pääsee perille.” Kävellessä löytyy ideoita, löytyy ratkaisuja. Runojen kävely oli tapa, jolla Lehtovirta lähestyi tekstejään niiden työstämisvaiheessa. ”Jotkut asiat nousivat selkeinä esiin, toisissa koin kompuroivani. Loin hyvin kokonaisvaltaista suhdetta kirjoittamiini runoihin. Katsoin niitä ja luin niitä ääneen. Koin sen aika kehollisesti”, Lehtovirta kuvaa. Toukokuussa 2020, kun kokoelman raakamateriaali oli kasassa, Lehtovirta lähetti käsikirjoituksen Wareliaan. Sen jälkeen käynnistyi työvaihe, jota Leh-

tovirta vertaa johonkin äärimmäistä tarkkuutta vaativaan käsityöhön: ”Täytyy olla tietoinen ote välineestä, jolla sitä hienosäätöistä kovertamista tekee.”

V

UOROVAIKUTUS. Lehtovirta ajattelee, että ympäröivillä ihmisillä on ollut suuri merkitys siihen, millainen runokokoelmasta lopulta tuli. ”Paitsi että on välttämättömyys olla yksin, niin on hirveän tärkeää olla ihmisten kanssa”, hän miettii. Lehtovirralla on ollut matkan varrella mukana esilukijoita, jotka kommentoivat tekstejä. ”Ehkä noin kahdeksan vuotta olen kirjoittanut näitä runoja. Koko ajan on tapahtunut – on jättänyt paljon runoja taakseen.” Kriittisinä lukijoina ovat olleet Risto Ahdin lisäksi oma puoliso ja perheen pojat sekä useampi kirjoittava ystävä.

Runojen valmistuminen prosessin loppuvaiheessa valkeni teksti kerrallaan. Lehtovirta ymmärtää runon tulleen valmiiksi, kun se hiljenee: ”Valmis runo ei jotenkin enää väitä vastaan. Jos on oikein huono runo, josta vielä voi tulla hyvä, niin sillä on kauhea rähinä. Runot kommunikoivat kanssani. Se on joku vuorovaikutuksellinen asia.” ”Toinen valmiin runon merkki on se, että se voi olla surullinenkin runo, mutta siitä tulee iloiseksi”, Lehtovirta kuvaa. Loppujen lopuksi kirjoittajan mielen valtaa kiitollisuus. Lehtovirta hymyilee pohtiessaan tunteitaan valmiin kokoelman äärellä: ”Kaikki on tehty, mitä on ollut mahdollista tehdä. Silloin voi olla tyytyväinen.”•

Kustantamo löytyi Warelian kirjailijaksi jo aiemmin tulleen Ilona Tomin vinkin perusteella. ”Hän oli tosi tyytyväinen yhteistyöhön kustantajan kanssa. Totta kai mielessäni oli muitakin kustantamoja, mutta yhteistyön tapa, jota Ilona kuvasi, niin se sitten vakuutti.”

T

YYTYVÄISYYS. Loppuaikana käsikirjoituksen viilauksen tarve oli sisäsyntyinen: ”Tekijän näkökulmasta muokkaus voisi jatkua loputtomasti, mutta jossakin vaiheessa ymmärtää, että sekin täytyy lopettaa.”

39

40

Vallankumouksessa on aina ripaus gonzoa Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous 100 s. Warelia 2021 Teksti: Jarmo Teinilä

M

ääritelmän mukaan gonzojournalismi on tosiasioita ja sepitettä yhdistävä journalismin muoto. Gonzo-journalismissa kyseenalaistetaan yleisesti hyväksytyt arvot ja vääristellään tietoisesti tosiasioita. Näiden piirteiden lisäksi gonzossa kielenkäyttö on liioitellun retorista ja sitä leimaavat bisarrit ja kreisit ilmaisut. Gonzon perustajana pidetään yhdysvaltalaista Hunter S. Thompsonia. Epäilemättä Harri V. Hietikon Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous on yllä olevan määritelmän mukaan gonzoa, mutta kyse on muustakin. Kirjan tarinaa kertoo arvoituksellinen Galleristi, joka omien sanojensa mukaan on kaikkitietävä ja kaiken näkevä, mutta voiko hänen sanaansa luottaa, sillä hänkin on gonzoa? Hän pohtii taiteen merkitystä vertailemalle erilaisia tulkintoja aiheesta ja päätyy toteamaan, että maailmaa pitäisi ra-

kentaa ei poliitikkojen vaan taiteilijoiden visioiden mukaan. Tarina alkaa, kun kaksi lehtimiestä Artjom Moksa Nuorempi ja Oleg alias Omppu matkaavat Vostokista Gonzoon. Perille päästyään senttaajat popsivat neonvihreitä pillereitä pohtien vapauden käsitettä ja muita metafyysisiä ongelmia sekä juovat viinaa aina kun sitä saavat. Käynnissä oleva sota saa Nojatuoligeneralissimuksen huolestumaan, sillä fascistit painavat ankarasti päälle. Teos on neuvostohenkinen dystopia ja farssi, jota höystävät korkeakirjalliset viitteet ja halpahintainen porno. Hietikon suhde todellisuuteen on sama kuin Hunter S. Thompsoniin: parodinen. Tapahtumat syöksyvät eteenpäin ja vaikka lukujen nimien mukaan aikajana on kolme vuorokautta, ajalla sinänsä ei ole juurikaan merkitystä. Kirja kasvaa historiallisten viitteiden-

sä ansiosta omituiseksi ilmestykseksi, joka menneisyyden lisäksi tuntuu kurkottavan myös tulevaisuuteen. Vallankumous tulee toisena päivänä. Galleristi summaa tapahtumat kolmantena. Gonzon lisäksi teosta voisi pitää spekulatiivisena fiktiona. Miten nykyään voidaan erottaa gonzojournalismi journalismista, kun median suoltamat uutiset vaikuttavat aprillipiloilta? Kepposista on tullut tappavia, mutta arkipäiväisiä. Totuudesta vaarallisempaa kuin valheesta, liioittelusta vähättelyä. Kun Capitolille kiipeää sarvipääshamaani, ja kun Bostonin ja Moskovan teekutsuliikkeet tarjoavat todella kovaa teetä, vaikuttaa siltä, että todellisuus tosiaan on paitsi gonzoa myös jossain määrin totta.

T

eoksesta on helppo löytää yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, vaikka oikeiden henkilöiden tai paikkojen nimiä ei mainitakaan.

41

Se että nimet tuntuvat olevan slaavilaisia, johdattaa lukijan ajattelua tiettyyn suuntaan. Vielä kun tekstissä vilahtelee sellaisia sanoja kuin tsaari ja nomenklatuura, mieleen tulee helmikuun vallankumous Venäjällä vuonna 1917. Gonzon kaupunki alkaa muistuttaa tuon ajan Pietaria. Tai tämän päivän Moskovaa. Mutta jos unohdetaan slaavilaiset nimet ja se mitä koulussa on opetettu, tapahtumat voisivat sijoittua mihin maailman kolkkaan tahansa. Voisi jopa ajatella, että Hietikko on kirjoittanut ajattoman ja paikattoman kirjan, sillä aina jossain päin maailmaa on ollut ja tulee aina olemaan kaupunki kuten Gonzo. Toisaalta nomenklatuuraa voisi ajatella historiasta irrallisena käsitteenä, joka kuvaa mitä tahansa valtaa pitävää eliittiä, jolloin Hietikon gonzoileva tyyli olisi keino kryptata kannanotto nykyään holtittomana vellovaan me-

42

diakeskusteluun, jota ohjaillaan ylhäältäpäin: Kun kaikilla on mielipide ja kanavan lisäksi kasvava halu sen sanomiseen, parodiahorisonttiin katoavat vallankumoukselliset ajatukset unohtuvat pian tai palaavat vielä hullumpina, vaikka mikään ei todella muutu. Kaikki on pelkkää median luomaa irvokasta näytelmää. Gonzo – jonka koolla ei ole väliä, koska on suurkaupunki – pitää huolta, että sortavat rakenteet dekonstruoidaan miliisin toimesta. Onko taide itseisarvoista vai pitääkö sillä olla kasvattavia ja poliittisia velvoitteita? Mooseksen aikoihin Jumala ilmestyi palavana pensaana, mutta paasaa nykyään yli seitsemänä miljardina lumihiutaleena tehden kaikesta poliittista. Kasvattaa ei saa, koska se sortaa yksilönvapautta. Miksi kouluttaminen on negatiivinen sana, mutta kouluttautuminen ei? Entä uudelleen kouluttautuminen? Kirjoja saa kirjoittaa ja lukea, mutta tietyin varauksin. Epäilemättä paha on banaalia, mutta hyvä banaalimpaa.

Kaikkia edellä mainittuja asioita ei kirjassa mainita, mutta niitä lukija alkaa pohtia, kun vihjailevien sanojen mukana tarina kasvaa kansiensa ulkopuolelle. Lukija tempautuu mukaan katsomaan omia ennakkoluulojaan julmuuksien näyttelyyn, johon Galleristi vaivihkaa häntä houkuttelee. Kaikki tapahtuu viattomasti huumorin varjolla.

H

ietikon tyyli vaihtelee Vonnegutista Jallun kautta Pahkasikaan ammentaen häikäilemättömästi huonon maun ehtymättömillä lähteillä ikään kuin alleviivatakseen, että tämä teos itsessään on taiteellinen vallankumous eikä mitään muuta vallankumousta ole tulossakaan. Todellisuus on gonzoa ja juuri siksi totta, sillä totuus riisuu kaikki naamiot. ”Tietenkin olimme myös säännöllisin väliajoin vahvistaneet itseämme setä tamburiinimiehen tarjoamilla pienillä pyöreillä, neonvihreää hehkuvilla ystävillämme, joten kalan hinnan, tajuntani kolmannen silmän ja hedelmällisten kreolikaunotarten alati muotoa muuttava todellisuus alkoi jälleen olla vähintäänkin vankka tosiasia.” (Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous, s. 83.)•

Anssi Arohonka

longe rariss!

Tervetuloa kirjatarinoiden pyörteeseen! Legendaarinen antikvaari Anssi Arohonka vie lukijan nautinnolliselle matkalle vanhojen kirjojen ja niiden myyjien ja keräilijöiden maailmaan. Moista muistelmateosta ei ole Suomessa ennen kirjoitettu, joten Arohongan yksityiskohtaiset muistelmat ovat myös bibliofiilisen tietämyksen aarreaitta. Arohonka on verrattoman viihdyttävä tarinaniskijä. Elämäni suuri unelma toteutui, kun avasin liikkeen keväällä 1979. Koulua käyvät poikani pilkkasivat minua, kun kannoin jatkuvasti uusia kirjoja asuntoomme, ja ihmettelivät, miksi toin niitä, kun selvästikään en kuitenkaan lukenut niitä. Lopetettuani liikkeen en jäänyt niinkään kaipaamaan kirjoja – joita minulla kotikirjastossani on riittävästi loppuelämäkseni – kuin asiakkaitani, monia suurestikin. "longe rariss!" on lyhyempi muoto määritelmästä "liber longe rariss", jota on käytetty vanhoissa huutokauppaluetteloissa erittäin harvinaisista kirjoista. Anssi Arohonka on ollut suomalaisen kirja-alan tunnettu ja tunnustettu vaikuttaja vuosikymmenien ajan. Hän on Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat -yhdistyksen ja Mika Waltari -seuran kunniajäsen.

43

Jari Olavi Hiltunen

Romuluksen Theseuksen henki sielu

Mitä kirjallisuuden kiintotähdet eli klassikkokirjailijat opettavat kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja elämästä? Jari Olavi Hiltusen galaktinen runousoppi seuraa kirjallisia tähtipolkuja: Romuluksen sielu ja Theseuksen henki ovat esseekokoelmia, joissa peräkkäiset kirjailijaelämäkerrat seuraavat toisiaan. Theseuksen henki ja Romuluksen sielu vetävät puoleensa kuin musta aukko: kerran sinne jouduttua on hankala päästä pois. Kirjailijaelämäkertoja lukiessa syntyy hinku haalia ympärilleen keko kulloinkin vuorossa olevan kirjailijan tuotantoa, jolloin ajattelun avarrusmatka lukemisen vapaaseen pudotukseen on valmis. – Pasi Lankinen, kirjablogi Lukemiani. Mikä aarreaitta! – Jari Sarasvuo, Twitter.

Jari Olavi Hiltunen on ulvilalainen kulttuurijournalisti, kirjallisuuskriitikko ja äidinkielen opettaja.

Kuva: Studio Suvi Roiko.

Idmanin kunnianpalautus Teksti: Salla Yli-Erkkilä

Pankinjohtaja Nils Idman jäi häpeän varjoihin, kun hänet tuomittiin vuonna 1913 massiivisesta pankki- kavalluksesta sekä useista muista rikoksista. Ari Järvelä perehtyi perheen tarinaan ja löysi siitä uusia sävyjä.

45

K

aksi vanhaa ihmistä istuu kesäillassa ja lausuu toisilleen ulkomuistista runoja. Toinen heistä on entinen rangaistusvanki, "suurkavaltajaksi" ja "kaikkien aikojen talousrikolliseksi" nimitetty Nils Idman ja toinen on hänen vaimonsa Anna. Kesäinen puutarha näiden kahden ympärillä on kaunis, elämä pientä ja riisuttua. Kristallikruunujen alla alkunsa saanut yhteinen taipale on vaellettu viimeiseen mutkaan. Ari Järvelä kulki pitkän matkan tutustuessaan kirjansa päähenkilöihin, Annaan ja Nilsiin. Ne, jotka Nils Idmanin tarinan tuntevat, tietävät useimmiten siitä vain yhden puolen. Tarinan rikollisesta, joka toimi 1800–1900-lukujen vaihteessa Yhdyspankin Tampereen konttorin johtajana ja joka tuomittiin pankin rahojen kavaltamisesta vankilaan ja menettämään kansalaisluottamuksensa. Tiedetään tarina perheen haaksirikosta, jonka Nilsin petokset aiheuttivat. ”Halusin tuoda valoa tuohon kaikkeen vaiettuun ja unohdettuun”, Ari Järvelä kertoo. Järvelä halusi Nils Idmanin taustoihin perinpohjaisesti tutustuttuaan kirjoittaa Idmanin ja hänen perheensä tarinan niin, että edesmennyt huijarin viittaa kuolemaansa asti kantanut mies saisi kunnianpalautuksen ja rauhan. Mutta palataanpa ajassa taaksepäin.

S

yyskuussa 1997 Tampereen kaupungille oli osoitettu opastuspyyntö, joka ohjattiin kaupungin viestintä-

46

Nils ja Anna Idmanista on tiettävästi säilynyt vain tämä yksi yhteiskuva, joka on otettu Kangasalan Annalassa. – Kuva: Katri Schweitzerin kotiarkisto.

suunnittelijana tuolloin työskennelleelle Järvelälle. Pyynnön oli lähettänyt kaksi hollantilaista naista. ”Toinen heistä oli vuonna 1918 syntynyt Hertt Kranenburg ja toinen oli hänen tyttärensä Katri Schweitzer.” Naiset halusivat tutustua paikkoihin, jotka olivat Nils ja Anna Idmanin elämässä olleet keskeisiä. Järvelä otti tehtävän vastaan, sillä hän opasti mielellään erilaisia vierasryhmiä pyydettäessä. Idmanien tarinasta hänellä ei tuolloin ollut vielä erityisen tarkkaa kuvaa. ”Ajelin näiden rouvien kanssa muutamana päivänä ympäri Tamperetta ja esittelin heille Idmanin huvilan, Hatanpään kartanon alueen, VPK:n talon. Lisäksi kävimme Kurun Palhoniemessä,

missä Nils Idmanin veli oli viimeiset vuotensa asunut, sekä Kangasalan Annalassa.” Annala oli ollut Idmanin perheen kesäpaikka. Selvisi, että Hertt oli Nils ja Anna Idmanin tyttären Majliksen tytär. Hän oli lapsuudessaan viettänyt kesiä isovanhempiensa luona Kangasalla. Majlis oli mennyt aikanaan naimisiin hollantilaisen Jan van der Vlugtin kanssa ja perhe oli elänyt Hollannissa. ”Vierailu oli Hertt’in Katri-tyttärellekin tärkeä, koska hän halusi päästä suomalaisiin juuriinsa liittyvästä häpeän tunteesta, joka oli tullut sukupolvien takaa.” Katrille oli tullut halu selvittää äitinsä

isovanhempien tarinaa tarkemmin. Siinä häntä auttoivat Anna Idmanin kirjoittamat päiväkirjat, jotka Katri käännätti Suomen-matkan jälkeen ruotsin kielestä hollantiin. Päiväkirjoista koottu omakustannekirja Nils ja Anna Idmanin vaiheista päätyi suomennettuna myös Järvelän käsiin vuonna 2003. Idmanien tarina alkoi tuntua Järvelästä erityiseltä ja kiinnostavalta. ”Meni vuosia, vierailimme toistemme luona silloin tällöin ja ystävyys pysyi yllä. Vuonna 2014–2015 Katri antoi minulle uudelleen kirjoitetut päiväkirjat kokonaisuudessaan. Olin jäämässä eläkkeelle, aloin lukea niitä. Silloin se oli menoa minun kohdallani.”

N

A

Anna jatkoi päiväkirjan pitämistä halki heidän elämänsä kaikkien vaiheiden, Nilsin vankilatuomion, vapautumisen ja sen jälkeisen hiljaiselon tämän kuolemaan saakka. ”Luin päiväkirjat moneen kertaan, kaikkiaan 284 liuskaa ruotsinkielistä tekstiä.” Järvelä innostui teksteistä järisyttävällä tavalla: ”Olin täysin niiden lumoissa.”

Järvelä teki löytöretkiä etsimällä arkistoista päiväkirjan kanssa samoille päivämäärille ajoittuvia sanomalehtikirjoituksia: ”Tutkin lehdistä aika tarkkaan esimerkiksi kevättä 1913, kun Idmanin tapausta käsiteltiin oikeudessa. Siitä kirjoiteltiin paljon. Samaten pidätyksestä 1912 joulukuussa.”

ils ja Anna Idman asuivat avioliittonsa ensimmäiset vuosikymmenet Hatanpäällä Nilsin kotitilalla, jonka pääkartanoa piti yllä hänen veljensä Fedi. Nilsillä ja Annalla oli Hatanpään niemellä oma kartanonsa, Idmanin huvila. Anna Idman alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1911, runsas vuosi ennen Nilsin kavallusten ilmituloa.

nnan päiväkirjan avulla Järvelä pystyi kokoamaan perheen tarinaa pienen pienistä palasista. Perheessä oli kaksi tytärtä Majlis ja Hertta sekä ottotytär Nanna, joiden elämää Anna muistiinpanoissaan seuraa heidän aikuistuessaan. Anna seurasi ja kommentoi aktiivisesti myös yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita.

Idmanin huvilan isäntäpari, Anna ja Nils. – Kuvat: Katri Schweitzerin kotiarkisto.

47

Idmanin perheen tyttäret, Hertta (vas.) ja Majlis olivat läheisiä. – Kuva: Acke Hårdh. Vapriikin kuva-arkisto. Anna Idman (näkyy peilikuvassa) valokuvasi paljon mm. perhettään ja kuului vuonna 1897 perustettuun alan harrastajia yhdistävään Fotografiklubben i Tammerfors -seuraan. – Kuva: Katri Schweitzerin kotiarkisto.

Järvelän piti yleiskuvan saadakseen käydä läpi lukemattomia eri lehtien numeroita. Oikeusjutusta löytyi tietoa raastuvanoikeuden pöytäkirjoista. ”On riemullista löytää näitä linkkejä, että voi luoda jotakin uutta ja löytää uusia yhteyksiä.” Päiväkirjamuistiinpanojen ja lehtiartikkeleiden avulla Järvelä pyrki selvittämään, millainen mies Nils Idman oli ollut. ”Hänet oli tekstien perusteella ennen tuomiotaan nostettu puolijumalan asemaan, hän putosi korkealta. Kuvittelen, että ajan ihmiset itsekin kokivat häpeää, kun olivat uskoneet häneen.”

48

Päiväkirjoista Järvelä sai tarkemmin lukea myös Majlis-tyttären kansainvälisestä rakkaustarinasta – pikarakastumisesta ja avioliitosta hollantilaisen nuorukaisen kanssa. Jan van der Vlugt oli Suomen ystävä ja Pro Finlandia -adressin keskeisen toimijan Willem van der Vlugtin poika. Jan oli tavannut Majliksen Helsingissä ennen Nils Idmanin elämän konkurssia, ja perheiden välit pysyivät lämpiminä halki vuosikymmenten. Willem van der Vlugtin kuoleman jälkeen julkaistuissa jutuissa kerrottiin hänen rakastuneen entistä enemmän

suomalaisiin Majlikseen tutustumisensa jälkeen. ”Uuden Suomen artikkelin mukaan Willem sanoi miniänsä levittävän päivänpaistetta joka puolelle. Silti lehti ei voi mainita miniän nimeä. Sitä ei ollut missään!”

J

ärvelä tutki niin Annan päiväkirjoista kuin Katri Schweitzerilta löytyneestä Idmanin perheen kirjeenvaihdosta myös, millainen suhde perheenjäsenillä oli tuomiotaan kuritushuoneessa istuvaan Nilsiin. ”Tyttäret kyselivät vankilaan lähettämissään kauniissa kirjeissä, että opiskeleeko isä juridiikkaa, vai kasteleeko hän kukkia?” Järvelä kuvaa.

Majlis Idman ehti kihlautua Jan van der Vlugtin kanssa ennen kuin Nils Idmanin kavallukset tulivat julki. Janin vanhemmat kävivät Hatanpäällä kesällä 1912. Kuvassa Majliksen vasemmalla puolella Willem van der Vlugt, oikealla sulhanen Jan. – Kuva: Katri Schweitzerin kotiarkisto.

Myös Anna pysyy päiväkirjoissaan järkähtämättömästi puolisonsa rinnalla. Nils Idmanin tuomion jälkeen perheen naiset joutuivat muuttamaan huvilasta Helsinkiin. Vuonna 1912 hattujen ja silkkipuseroiden ostelusta muistiinpanoja tehnyt entinen hienostorouva kirjoittaa vuoden kuluttua harjoittelevansa tyttäriensä kanssa konekirjoitusta niin, että käsiä särkee.

tenkin Nilsillä. Heidän suhteensa täytyi olla jotenkin äärimmäisen syvällinen”, Järvelä miettii. Anna kuvailee puolisoaan monessa päiväkirjansa kohdassa sangviiniseksi. Järvelä ymmärtää tämän tarkoittavan impulsiivista, vilkasta ja yltiöoptimistista luonnetta. ”Pankinjohtajakaveri ei ihmetellyt ollenkaan, kun Nils sanoi ampuvansa itsensä, kun pankin kassavaje enteili suuria ongelmia. Se on niin Idmanin tapaista käytöstä.”

”Vaikka Anna ajoittain voimakkaasti surkutteli omaa tilannettaan ja sitä, mihin kurjuuteen he ovat joutuneet, oli hänen mielestään kaikkein kurjinta kui-

Hän oli Annan sanojen mukaan myös naiivi. ”Lapsellisesti Nils kuvitteli, että kun hän on auttanut muita, niin nyt rientävät muut auttamaan häntä.”

Ja tähän kiertyy koko Nils Idmanin tarina. Järvelä ajattelee Idmanin olleen lapsellisuuteen saakka luottavainen ja auttamisen haluinen ihminen, joka oli valmis lainaamaan ja antamaan rahaa pankista sitä tarvitseville. Tukemaan konkurssikypsiä yrityksiä ilman takeita lainojen takaisinmaksusta, jotta pulaan joutuneet ihmiset pelastuisivat. ”Mutta kaikki eivät ole sellaisia filantrooppeja kuin hän, että jakavat rahansa muille. Siihen tämä mysteeri kilpistyy: nykyihminen ei voi tajuta, millaisiin mittasuhteisiin auttaminen sitten meni.”

49

Suvun ylioppilaita huvilan portailla vuoden 1910 tienoilla. Idmanin perheestä mukana Majlis (vas.), Nanna ja Hertta sekä Nils (takana keskellä). – Kuva: Katri Schweitzerin kotiarkisto.

A

ri Järvelän kesämökillä on työhuoneen seinälle kiinnitettynä Idmanin perheen valokuvia. Kirjan ainutlaatuiset kuvat ovat osittain löytyneet Vapriikin kokoelmista, osittain Hollannista, Idmanin lastenlasten ja heidän lastensa arkistoista. Kuvissa olevat henkilöt ovat tuijotuksellaan muistuttaneet Järvelää kirjoittamaan kirjansa valmiiksi. ”Lähetin raakaversion tekstistä useampaan paikkaan, useimmista vastattiin muodollisesti ja lyhyesti. Yllätyin siitä, että Wareliassa vastattiin puhelimeen. Lopulta minulla oli yhteys kahteen

50

kustantamoon, joista Warelia oli toinen. Molemmat olivat kiinnostuneita julkaisemaan kirjan.” Kuvien merkitys kirjassa korostui sen myötä, kun Wareliassa päädyttiin toteuttamaan teos valokuva-albumin tyylisenä pakettina.

N

yt kirjailijan mieli on haikeantyytyväinen. ”Tarinassa liikutaan ihmisten tunteissa ja käsittämättömän draaman kierteissä. Prosessi on ollut tavattoman raskas, mutta on ollut uskomattoman antoisaa kirjata perheen vaiheita”, Järvelä tiivistää.

Kokonaisuuden käsitti vasta sitten, kun oli kirjoittanut sen valmiiksi: ”Ensin itse sai tyrmistyä, innostua, itkeä ihmisten tarinoita ja sitten käsitti, että tässä on tällainen punainen lanka – siitä syntyi tarina elämästä, avioliitosta ja niihin nivoutuvista historiallisista tapahtumista.” ”Idman pakastettiin suurrikollisen asemaan, eikä muuta totuutta enää ollut. Hänen nimeään ei enää haluttu sanoa ääneen.” Tuohon yleisenä totuutena pidettyyn käsitykseen Järvelä halusi tuoda uusia sävyjä.•

Ari Järvelä

Idman

- Valoa vaiettuun häpeään

Vuoden 1912 joulukuussa Tampereella paljastunut rikosvyyhti on vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan edelleen Suomen historian suurin talousrikos. Suomen Yhdyspankin Tampereen konttorin johtaja Nils Idman tuomittiin keväällä 1913 kaikkiaan 72 rikoksesta, kavalluksista, petoksista ja väärennöksistä vankilaan. Ari Järvelän teos kertoo Nils Idmanin ja hänen perheensä tarinan uudessa valossa.

Historioitsija ja tietokirjailija Ari Järvelä on tehnyt yli 30 vuoden työuran Tampereen kaupungilla viestintätehtävissä. Hän on kirjoittanut tamperelaista talo-, urheilu- ja säätiöhistoriaa, mm. Tampereen Raatihuone. Pormestareiden talo (Tampereen kaupunki 2007), Tampere tulessa 1918 (yhdessä Timo Ensio Malmin kanssa, Atena 2008) sekä Tampere-talo – 20 vuotta talon tapaan (Tampere-talo Osakeyhtiö 2010).

51

52

Unohdettu valkokangas Esseekokoelma neuvostoelokuvasta avaa Warelian kirjavuoden 2022 Teksti: Pentti Stranius Kuvat: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, KAVI

N

euvostoliiton lopullinen hajoaminen vuoden 1991 lopulla, 30 vuotta sitten oli maailmanhistoriaa järisyttävä tapahtuma. Sitä ei osattu ennustaa missään, ei edes Moskovan Kremlissä neuvostovallan viimeisen vuosikymmenen lopulla, Mihail Gorbatšovin valtakaudella 1985–91. Ikiajoiksi suunnitellun valtavan imperiumin romahduksen syitä tai seurauksiakaan ei voitu tuolloin tarkalleen tietää. Tällä hetkellä olemme kenties vähän viisaampia.

E

LOKUVATAITEEN ROOLI. Kuuluisa lause: "Meille taiteista tärkein on elokuva" on hieman eri muodoissa lanseerattu Neuvosto-Venäjän ensimmäisen bolševikkijohtajan Vladimir Leninin (1870–1924) käyttämäksi määritelmäksi elokuvan roolista kulttuurielämässä, sosialismia rakennettaessa. Vähemmälle huomiolle on

jäänyt, että Lenin tarkoitti 1920-luvun alussa pääasiassa dokumentteja, opetus- ja propagandaelokuvia. Elokuvaa rahoitettiin avokätisesti köyhässä maassa jo silloin, kun siellä käytiin veli veljeä vastaan julmaa kansalaissotaa ja nähtiin nälkää: Sergei Eisensteinin ja Dziga Vertovin nimet tulivat tunnetuiksi kautta maailman. Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin oli monessa länsimaassa vuosikymmeniä vallankumouksellisuutensa vuoksi kielletty filmi, mutta samalla aitojen elokuvaentusiastien suosikki. Kokeellinenkin elokuva oli 1920-luvun alussa mahdollista ja elokuvallinen ilmaisu, erityisesti leikkaus, montaasi kehittyi ja teki taiteenlajista houkuttelevan. Josif Stalinin ajan (1924–1953) Neuvostoliitossa kulttuurielämää alettiin kahlita ja sensuroida ideologisesti. Niin

sanotun sosialistisen realismin opit ulottuivat myös valkokankaalle. Elokuvanteko kaavamaistui ja tyrehtyi lähes täysin stalinismin hirmuvallan viimeisinä vuosina II maailmansodan jälkeen. Stalinin kuolemaa seurannut kulttuuriliberalismin aika eli suojasää palautti kuitenkin elokuvan arvoonsa. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa ideologinen sensuuri hellitti ja monet “pöytälaatikkoon” jääneet kirjat, käsikirjoitukset ja niistä tehdyt uudenlaiset elokuvat näkivät päivänvalon. Pysähtyneisyyden aika, brežneviläinen stagnaatio pysäytti tämän kehityksen kuitenkin varsin pian: valtiollinen sensuuri asetti nyt tiukemmat rajat taide-elämälle. Tilanne muuttui vasta 1980-luvulla. Mihail Gorbatšovin valtaantulo aloitti

53

Vapaaehtoiseen maanpakoon ajautuneen Andrei Tarkovskin (1932–1986) ilmaisu jäi Brežnevin pysähtyneisyyden ajan, stagnaation vangiksi (ylin kuva). Nikita Mihalkov (1945–) sai puolestaan tehdä omaa ohjaajantyötään suhteellisen rauhassa ja kuuluu yhä maan suurimpiin elokuva-alan vaikuttajiin (keskellä). Useilla kansainvälisillä elokuva-alan palkinnoilla huomioitu Kira Muratova (1934–2018) oli yksi harvoista vahvoista naisohjaajista Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä (alla).

kommunistisessa puolueessa avoimen julkisen keskustelun ja vähittäisen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen. Toisinajattelu ja jopa julkiset mielenosoitukset alkoivat näkyä katukuvassa ja mediassa. Yhtäkkiä koitti sananvapaus. Kansalaistoiminta ja kulttuurielämä alkoivat kukoistaa vuodesta 1985: kielletyt kirjat, lehdet, rock, taide ja elokuva rynnivät julkisuuteen.

I

TÄRAJAN TAKANA. Opiskelin 1970-luvulla ensin Moskovassa ja sitten viisi vuotta historiaa silloisessa Leningradin valtionyliopistossa (LGU).

Elokuvalla oli merkittävä rooli silloin kun Neuvostoliitto hajosi

Historia oli ilman muuta hyvin ideologisesti ohjattu ja politisoitu tiede, mutta vuosien varrella sain opettajieni ja eri tavallakin ajattelevien tutkijoiden johdolla mielestäni oivalliset perustiedot Venäjän historiasta ja kulttuurista. Monesta venäläisestä tutkijakollegasta tuli sittemmin hyvä ystäväni. Opiskeluaikana elimme tavallista asuntolaelämää ja arkea ja epäviralliset keskustelut saivat usein alkunsa elokuvateatterista poistuessamme. Katsoin elokuvia viikoittain, koska se oli erittäin halpa ja kaikkien ulottuvilla oleva kulttuurinautinto. Filmit olivat pääosin tietenkin “neuvostoliit-

54

Dziga Vertovista (1896–1954) tuli dokumenttielokuvan patriarkka (vasen kuva, kamera olalla), jonka eri elokuvantekijäsukupolvet mukaan lukien mm. ranskalainen Jean-Luc Godard ovat löytäneet yhä uudestaan. Aleksandr Sokurov (1951–) syntyi Siperiassa ja opiskeli Moskovan elokuvakorkeakoulussa mm. Andrei Tarkovskin johdolla. Suomalainen kuvausryhmä tapasi Sokurovin Lenfilmin studiolla syyskuussa 1989 (oikea kuva): kuvaaja Juha-Veli Äkräs (toinen vas.), Elokuva vangitsee aikaa -käsikirjoittaja ja tulkki Pentti Stranius (kolmas vas.), dokumentin ohjaaja Markus Viljanen (kesk.) ja äänittäjä Erkki Salmela (neljäs oik.). Sokurov istuu etualalla.

tolaisia”, mutta silloin tällöin esimerkiksi Pietarissa järjestettiin myös ulkomaalaisten elokuvien viikkoja. Harvinaisempia filmejä ja dokumentteja saattoi katsella myös aamu- ja päivänäytöksissä, varsinkin jos onnistuimme välttelemään tylsiä Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen historian luentoja. Elokuva oli tuolloin pelkkä harrastus, joka muuttui sitten työksi. Sain opiskeluajan jälkeen 1980-luvun alussa mieluisan työpaikan Suomen elokuva-arkistossa (SEA), venäläisen elokuvan parissa. Ryhdyin kirjoittamaan myös elokuvakritiikkiä. Työmatkani Moskovaan 1980-luvun lopulla ja tapaamiset elokuvatutkija Valeri Fominin kanssa antoivat lopullisen sysäyksen paneutua sensuroidun ja kokonaan hyllytetyn venäläiselokuvan tarkempaan katseluun. Tämä tuli mahdolliseksi vasta neuvostovallan viimeisinä vuosina.

H

YLLYTETYT FILMIT. Unohdettu valkokangas on esseekokoelma

ja samalla Neuvostoliitto-nimisen maan elokuvataiteen viimeisiin vuosikymmeniin keskittyvä tietokirja. Teoksen sisältö liittyy pääosin aikanaan sensuroitujen ja/tai hyllytettyjen ohjaajien henkilökuviin, haastatteluihin ja tuotantoon. Elokuva on ollut maan historiassa jo 1920-luvulta tärkeä taidemuoto, joten sen rooli yhteiskunnassa oli perinteisesti valtava. Samalla filmiteollisuus ja elokuva oli myös vuosikymmeniä kahlittu, ylhäältä johdettu ja tarkoin kontrolloitu. Silti monenlainen elokuvataide oli mahdollista sensuurinkin oloissa.

Venäläisellä elokuvalla ja elokuvantekijöillä oli tärkeä rooli myös siinä kehityksessä, mikä muutti maailmaa vuonna 1991. Kun sensuuri poistui 1980-luvulla, julkisuuteen tulvi mahtava määrä ennen kiellettyjä teemoja ja katsottavaa, mikä taatusti vaikutti omalta osaltaan myös Neuvostoliiton hajoamiseen. Unohdettu valkokangas kertoo Neuvostoliiton lopun ajasta paljolti tuntemattoman elokuvallisen tarinan – valkokankaalta ja sen takaa.•

Pentti Stranius (FL) on työskennellyt Helsingissä Suomen elokuva-arkistossa (SEA) ja Joensuussa Karjalan tutkimuslaitoksella (KTL). Hän on julkaissut suomeksi, venäjäksi ja englanniksi lukuisia artikkeleita Venäjän kulttuurihistoriasta ja elokuvasta. Tietokirjat ja tutkimusartikkelit käsittelevät muun muassa Luoteis-Venäjän kansalaisyhteiskuntakehitystä, Venäjän Karjalaa, koulutusyhteistyötä ja liikuntahistoriaa sekä sivistyneistön asemaa Neuvostoliiton hajoamisessa. Stranius on myös Suomen Kirjailijaliiton jäsen. Romaaneista omaelämäkerralliset "Leijonasillalla, vähän vaille viisi" (2016) ja "Joutilaan työhistoria" (2020) kertovat opiskeluvuosista Pietarissa ja myös vaihtelevasta työurasta.

55

56

Warelian verkkovirtaa Teksti: Marko Vesterbacka

W

areliaani-lehti kokoaa ja taustoittaa Warelian kirjasatoa. Kokonainen lehti ilmestyy kerran vuodessa, mutta yksittäisiä kirjailijahaastatteluita julkaisemme verkossa sitä mukaa kun niitä valmistuu. Tulevista kirjoista ja tapahtumista tiedottamiseen ja ajankohtaisista kuulumisista kertomiseen käytämme kuitenkin pääasiassa muita kanavia. Kahdesti vuodessa julkaistavat kirjakatalogit ovat tärkeä ennakkotiedon lähde paitsi kirjakaupoille ja kirjastoille myös niille intohimoisille kirjallisuuden harrastajille, jotka haluavat tehdä etukäteen muistilistoja itseään kiinnostavasta tarjonnasta. Julkaisemme katalogit sekä painettuina että verkon Issuu-palvelussa, samoin kuin Wareliaaninkin. Issuu-sivullemme on ajan mittaan kasvanut varsin laaja lukemisto: https://issuu.com/warelia/

57

Verkkosivullemme osoitteeseen warelia.fi nostamme uutisia harvakseltaan. Aktiivisin ja seuratuin kanavamme onkin oma Facebook-sivumme osoitteessa facebook.com/kustannusliike. Esimerkiksi tulevista kirjoista kerromme ensimmäiseksi juuri Facebookissa. Joillekin kirjoille perustamme myös omia Facebook-sivujaan, joilla kerromme kirjojen tekoprosessista ja vastaanotosta ja julkaisemme pieniä lukunäytteitä.

58

A

ktiivisimmillaan Warelian Facebook-sivut ovat kesä-heinäkuussa, kun niitä päivittävät vakiväen lisäksi myös kesätyöntekijämme. Kesän 2021 toimelias nelikkomme oli Noora Rintala, Inka Saarela, Helmi Siiroinen ja Emilia Suhonen. Päätukikohtanaan he pitivät Warelian toimistoa ja kesäkirjakauppaa Tyrvään Prykiä, mutta lisäksi he esittelivät Ristin sanat -taidenäyttelyä Galleria Akselissa ja huolehtivat Abraham Braxin kunnia -esityksen järjestelyistä Tyrvään Pappilassa. Kesän huipennuksena koko joukko uurasti Vanhan kirjallisuuden päivien hyväksi Sylvään koululla. Päivitysten virta välitti tietoa ja tunnelmia kaikista kohteista. Nooran kesätyötonttina oli myös Tyrvään Prykin Instagram-tilin tyrvaanpryki ylläpito ja kehittäminen. Tili keskittyi erityisesti kesäkirjakaupan ja sen tarjonnan esittelemiseen. Kaikki tämän jutun Instagram-julkaisut ovatkin Nooralta. Esimerkit Facebook-päivityksistä ovat Emilialta ja Inkalta.•

59

60

Abraham Braxin kuiskaaja eli kesätyökokemuksia ”oota mä opettelen” -hengessä Teksti: Helmi Siiroinen

K

esäni Wareliassa alkoi vauhdikkaasti. Olin innoissani, kun pääsin vihdoin viimein oman alani töihin: oikolukemaan ja kirjojen pariin. Olenhan opiskellut suomen kieltä yliopistossa jo yli kolme vuotta. Tätä ennen olin paiskinut töitä pääasiassa ravintola-alalla kokkina. Ravintola-alakin opetti paljon taitoja, joita olen pystynyt hyödyntämään myös täällä kustannusalalla. Yksi taito nousi yli muiden; itse kutsun sitä nimellä ”oota mä opettelen”. Tämä taito tulee usein käyttöön, kun keskustelu-

kumppani pyytää tai tarvitsee jotakin, josta itsellä ei ole harmainta aavistustakaan. Tällainen tilanne tuli vastaan erityisesti kesän alussa, kun puheen keskellä esiintyi useasti sanapari Abraham Brax. ”Abraham Brax käynnistyy”, ”Braxi tulee taas” tai ”Onko tänä kesänä Braxia?” kuuluivat niin työtovereideni kuin asiakkaidenkin suusta. Kuka, tai mikä on Abraham Brax? Sitten opettelin. Internettiä kolutessani löysinkin mehukkaita ja asiaa avaavia artikkeleita.

Kyseessä on siis monologinäytelmä, joka on pyörinyt Tyrvään Pappilassa jo aikaisemmin. Näytelmä perustuu Olavi Toivolan teokseen Abraham Braxin kunnia. Tämän teoksen pohjalta Marko Vesterbacka on kirjoittanut monologitekstin. Sain tietää, että olisin vastuussa monista näytöksistä. Innostuin lisää, kun pääsin järjestämään lippujen arvonnan Warelian Facebookissa. Monet kehuivat näytöstä ja lipuille oli hinkua ja tarvetta: tämä teatteripläjäys olisi itsekin nähtävä!

61

Pääsinkin lippujen tarkastajaksi ja kuiskaajaksi jo ensimmäiseen näytökseen.

S

eurasin näytelmää ja käsikirjoitusta siltä varalta, että monologin esittäjä, Jarkko Mäkipää, unohtaisi vuorosanansa. Kuiskaajan rooli jäi kuitenkin tarpeettomaksi: Mäkipää puhui melkeinpä parisen tuntia unohtamatta kertaakaan, mitä sanoa. ”Uskomatonta”, ajattelin, kun samalla mieleeni juontuivat omat presentaationi kouluissa ja konnuilla. Joka kerta olen unohtanut sanoa jotakin oleellista. Miten Mäkipää on sitten pystynyt opettelemaan tuon pitkän monologin? Sehän oli pakko myös selvittää.

Ensinnäkin Mäkipää luki Toivolan teoksen muutamaan otteeseen, minkä jälkeen Mäkipää sai käsiinsä Vesterbackan monologitekstin. Tekstiä Mäkipää opiskeli liuskan päivässä, aina aloittaen alusta. Sana kerrallaan, lause kerrallaan. Taikatemppuja tai muuta magiaa ei tekstin opettelu vaatinut. Se vaati ainoastaan kärsivällisyyttä ja aikaa. Brax-teksti täytti vähitellen hahmoonsa eläytyvän näyttelijän unet ja ajatukset. Voidaankin siis todeta, että paitsi itseni kohdalla myös Mäkipään tapauksessa tämä ”oota mä opettelen” -tekniikka on erittäin toimiva. Ihminen pystyy monenlaisiin asioihin, kun

kärsivällisyys ja halu oppia ovat kohdillaan.

V

iime vuonna, 2020, Abraham Braxin kunniaa ei esitetty. Monologinäytelmä oli parin vuoden esitystauon jälkeen vielä vähän ruosteessa, mutta lause lauseelta ja näytös näytökseltä viimeisetkin jännityksen hivenet karisivat pois, ja näytelmä oli taas täydessä vauhdissaan. Vuoden 2020 maailmantila ei ole hellittänyt otettaan tästäkään vuodesta: esityksistä jouduttiin siirtämään kaksi heinäkuun lopulta elokuun puoliväliin. Turvallisuus tietysti ennen kaikkea. Ja esitysten päätyttyä voimme edelleen nauttia tarinasta aina kirjan muodossa.•

Abraham Braxin kunnian kesän 2021 ensiesitys heinäkuussa. Jarkko Mäkipää tarinoi karoliinisotilaan asussaan. Helmi kuiskaajan paikallaan ensimmäisen penkkirivin etukulmassa. – Kuva: Warelian kesätyöntekijä Noora Rintala.

62

ALKUVUODEN 2021 KIRJAUUTUUKSIA

63

Kirjailijjoiden ja messuvieraiden ohella korkeakouluharjoittelija Assi Talvisto pääsi juttelemaan myös Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajan Jenni Haukion kanssa, kun messuorganisaation näytteilleasettajille järjestämässä avajaistilaisuudessa ohjelmajohtaja tuli seisomaan Assin läheisyyteen ja kyseli mietteitä tulevasta viikonlopusta.

64

Tunnelmia Turun Kirjamessuilta 2021 Warelian korkeakouluharjoittelija kertoo Teksti: Assi Talvisto Kuvat: Assi Talvisto ja Marko Vesterbacka

T

urun kirjamessut olivat jännittävä kokemus minulle, sillä ensimmäistä kertaa pääsin osallistumaan kyseiseen tapahtumaan ja olin myös ensimmäistä kertaa näytteilleasettajan roolissa. Matka Turkuun alkoi Sastamalasta torstaiaamuna, kun auto oli pakattu täyteen kirjoja. Minua hieman huolestutti autoni jaksaminen kirjalaatikoiden painon alla, mutta Turkuun saavuin ehjänä ja hyvissä ajoin. Messukeskuksessa valmistelut olivat jo kovassa käynnissä, ja pienen etsiskelyn jälkeen paikansin Warelian osaston. Osastolla oli vielä muovit lattialla ja se ammotti tyhjyyttään melko karun näköisine pöytineen. Kirjojen purkaminen autosta tapahtui ennätysnopeasti kahden messutyöntekijän avulla, jotka vetivät kanssani

lavallisen laatikoita osaston eteen. Kirjojen järjestelyyn menikin sitten huomattavasti kauemmin aikaa. Tietysti myös jokin laatikko oli päässyt unohtumaan, mutta Marko pystyi pelastamaan tilanteen tuomalla seuraavana päivänä puuttuvat jutut mukanaan. Päivän haastavimmaksi tehtäväksi osoittautui yllättäen julisteiden kiinnitys osaston seiniin. Koin jo pieniä epätoivon hetkiä, sillä julisteiden suoraan saaminen tuntui melkein mahdottomalta. Lopulta siinäkin onnistuin ja osasto alkoi näyttää valmiilta. Löin vielä viimeiset hintalaput kiinni ja lähdin metsästämään Raisiota ja hotellia, jossa majailisin viikonlopun ajan. Koko viikonlopun ajoin paikasta toiseen navigaattori vierellä huutaen, että varmasti löysin perille.

P

erjantaina hyvin nukutun yön ja hotelliaamupalan jälkeen saavuin

paikalle hyvissä ajoin ennen ovien avaamista messuvieraille. Tunsin vielä edellisen päivän lihaksissani. Odottava tunnelma oli messukeskuksessa käsin kosketeltavissa erityisesti pienessä avajaistilaisuudessa näytteilleasettajille, missä järjestäjät sanoivat muutaman sanan ja kilisteltiin yhdessä alkavaa tapahtumaa. Kuohuvalasillista siemaillessani mietin, kuinka merkittävää on taas saada järjestää ja osallistua tällaiseen tapahtumaan. Maskit muistuttivat uudesta normaalista, mutta toiveikas olo maailman avautumisesta oli selkeästi läsnä. Messuhalli alkoi täyttyä pikkuhiljaa ihmisistä. Pian ihmisiä löysi myös Warelian osastolle ja pääsin tositoimiin. Pientä laitteiden kanssa taistelua oli alussa, mutta kaikki saatiin toimimaan lopulta hyvin.

65

Turun kirjamessujen Warelian osastolla oli esillä vuoden 2021 uutuuksia, tuoreimpana messuja edeltävänä päivänä painosta tullut Kimmo Lehtimäen Punaisen ylipäällikön kuolema, joka otettiin yllätyskirjana mukaan tarjontaan jo ennen sen virallista julkaisupäivää. Myös edellisen pandemiavuoden kirjat saatiin vihdoin myyntipöytään. Kirjailijamme Ari Järvelä oli sunnuntaina Marko Vesterbackan haastateltavana, ja tapasi signeeraustunnillaan Warelian osastolla Anna Kortelaisen, joka haastattelisi häntä Helsingin Kirjamessuilla muutamaa viikkoa myöhemmin. Marko haastatteli myös Aimo Hakasta perjantaina. – Aimo Hakasen haastattelukuva: Antti Hakanen. – Ari Järvelän haastattelukuva: Pirkko-Liisa Kastari.

Osasto oli hyvällä paikalla heti Agricola-lavan läheisyydessä, jolloin pystyin hieman myös kurkkimaan haastatteluiden tunnelmaa. Kirjailijamme Aimo Hakasen haastattelu oli A-hallissa, mutta lava oli sen verran kauempana, että minulla ei ollut mahdollisuutta seurata sitä. Hakanen saapui haastattelun jälkeen Warelian osastolle pitämään signeeraustuntia, jolloin pääsin mukaan haastattelun jälkeiseen tunnelmaan. Perjantai kului nopeasti menoa ihmetellen. Viimeisen messutunnin hitaudesta oli minua varoiteltu etukäteen, mutta sekin meni yllättävän sukkelasti ensimmäisenä päivänä kuunnellessa

66

pätkiä päivän viimeisestä haastattelusta viereisellä lavalla.

T

oisena messupäivänä, lauantaina Warelian osastolla kävi kuhina, kun kirjailijoiden signeeraustunnit pyörähtivät käyntiin. Ohjelmaa riitti koko päiväksi, sillä osastolla kävivät tavattavissa ja signeeraamassa teoksiaan Jari Olavi Hiltunen, Tuutti Rainio, Kalle Wainio, Hannu Raiskio, Jarmo Teinilä ja Eeva Korpi-Hyövälti. Vaikka päivä oli kiireinen, oli se myös messupäivistä oma lempparini. Jokaisen osastolla vierailleen kanssa oli erittäin mukava jutella ja vaihtaa ajatuksia, sekä kuulla heidän teoksistaan, niiden taustoista ja vastaanotos-

ta. Harjoittelun näkökulmasta päivä oli erittäin opettavainen ja keskustelut antoivat hyviä pohdinnan aiheita omaakin tulevaisuutta ajatellen. Lauantai muutenkin oli selkeästi vilkkain päivä messuilla ja viereisellä lavalla järjestetyt haastattelut vetivät hallin välillä aivan täyteen. Erityisesti Anna Puun haastattelun aikana ihmismassan määrä messuhallissa oli hurja, varsinkin kun melkein kahteen vuoteen ei ollut nähnyt vastaavaa. Myös sunnuntaina Tarja Halosen haastattelua oli seuraamassa erittäin moni, ja mielenkiinnolla itse myös koitin kuunnella siitä pätkiä. Vaikka lavalla olijoista ei nähnyt kuin

Kirjojaan oli lauantaina messuosastolla signeeraamassa iloinen joukko kirjailijoita. Kuvissa Aimo Hakanen (signeeraamassa Elämänvirta-kirjaansa pöydän ääressä vas.), Jari Olavi Hiltunen ja Eeva Korpi-Hyövälti.

päälaen takaapäin, tunnistin monet haastateltavat äänestä. Tunnettuja henkilöitä oli myös hauska bongailla läpi messujen. Messukävijöiden kanssa juttelu oli yksi messujen kivoimpia juttuja. Mielenkiintoisia henkilöitä ja tarinoita riitti toinen toisensa perään. Erityisesti mieleeni jäi eräs rouva, jonka kanssa puhuimme elämäkerroista ja kuinka niiden avulla voi kurkistaa aivan toisenlaiseen elämään. Päivien päätteeksi olin melko väsynyt ja uni maittoikin majapaikassani makeasti.

S

unnuntai alkoi rauhallisesti. Tuntui, että viimeisestä messupäivästä haluttiin nauttia rauhassa fiilistellen vielä kaikkea mahdollista. Kirjailijaamme Ari Järvelää haastateltiin B-hallin Tieto-lavalla. Haastattelun jälkeinen signeeraustunti meni nopeasti kuullessa kirjailijan tunnelmia ja ajatuksia myös tulevasta. Kun kello löi viisi, messut olivat ohi. Kaikkialla alkoi kova pakkaaminen ja Markon kanssa saimme Warelian osaston purettua erittäin tehokkaas-

ti. Laatikot nostettiin pakettiautoon, joka suuntasi Sastamalaan. Itse lähdin ajamaan suoraan Tampereelle. Pimeä ehti tulla ennen kotiin saapumista, mutta kotimatka sujui silti joutuisasti messupäiviä muistellen. Vaikka messut olivat myös rankka kokemus, erityisesti jaloilleni, jäi kaikesta kuitenkin erittäin positiivinen kuva. Seuraavaksi vuorossa Helsingin Kirjamessut, ja tämän kokemuksen jälkeen tuntuu, että valmiina ollaan!•

Lauantaina liikkeellä olevat messuvieraat löysivät myös Warelian kirjailijat. Kuvissa Hannu Raiskio, Tuutti Rainio sekä Jarmo Teinilä.

67

Leikeltyä Teksti: Marko Vesterbacka

E

dellinen Wareliaani ilmestyi 1.10.2020. Mitä Warelian kirjoista on sen jälkeisen vuoden aikana kirjoitettu? Vaikka mitä ja paljon, hämmentävän paljon. Tämä valikoitu ”lehdistökatsaus” kattaa ajallisesti kokonaisen vuoden, mutta nostaa esiin vain muutamien kirjojen saamaa huomiota. Radio jää tarkastelun ulkopuolelle, samoin lähes kokonaan kaikki se, mikä on julkaistu ensi sijassa sosiaalisen median kanavissa (blogit, Twitter, Facebook, Instagram jne.).

maanille pelkkää kiitosta. Ja myös hän osasi tamperelaistaustaisena kiinnittää erityistä huomiota vanhan Tampereen kuvaukseen: "Toivola tuntee Tampereen korttelit ja rakennukset hyvin ja kuvaa aikakautta taitavasti, pieniä yksityiskohtia myöten. Hän osaa myös käyttää dialogissa vanhoja ilmaisuja. Detaljit ja kieli tuovat kerrontaan uskottavuutta, ja juonen kehittely toimii sekin."

Näiden lehtijuttujen jäljiltä Sattuman tuomiolla oli Pirkanmaan kirjastoissa pian 312 varaajan jono. Ennen joulua arvostelu ehti myös rikoskirjallisuuden erikoislehteen Ruumiin Kulttuuriin (4/2020), jossa Matti Järvinen totesi yhtäpitävästi Sihdon ja Juonalan kanssa: "Historiallinen romaani elää nousukauttaan. – – Sattuman tuomio on

Olavi Toivolan kolmas romaani Sattuman tuomio ilmestyi 1.10.2020. Aamulehden Juha Sihto, rikosromaanien erikoismies, esitteli sitä tuoreeltaan dekkarispesiaalissaan. Sihto totesi, että Toivola liittyy ”notkeasti niiden tamperelaiskirjailijoiden joukkoon, joiden juonenkuljetusta pystyy seuraamaan lähes metrilleen vaikka vanha kartta kädessä”. Sattuman tuomion julkistustilaisuus pidettiin Pukstaavissa poikkeusvuoden ”perinteisin menoin”, eli tapahtumasalin yleisörajoitus oli 30 henkeä. Maskit ja turvälit olivat tuossa vaiheessa vuotta itsestään selviä. Myös Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Jouko Juonala antoi Toivolan rikosro-

68

Sattuman tuomio julkistettiin Pukstaavissa 1. lokakuuta 2020.

vaiettuun häpeään, Nils ja Anna Idmanin yhteinen matka 1885–1944 merkeissä. Kunniavieraana paikalla oli Nils ja Anna Idmanin hollantilainen tyttärentyttärentytär Katri Schweitzer, joka pääsi nyt ensimmäistä kertaa rakennukseen, jonka hänen isoisovanhempansa rakennuttivat vuonna 1900 kodikseen, mutta josta he joutuivat 13 vuotta myöhemmin häpeän saattelemina lähtemään."

Toivolan ensimmäinen historiallinen jännitysromaani, ja sen voi laskea myös vakoiluromaanien alagenreen. – – Romaanin suurin ansio on vuoden 1932 Suomen yksityiskohtainen kuvaaminen. Aikakausi loihditaan lukijan silmien eteen kuvailemalla paikkoja, ihmisten puhetapojen kautta ja tuomalla tarinaan mukaan luontevasti ajan todellisia henkilöitä." Olavin neljäs romaani ilmestyi tasan vuoden ensimmäisen jälkeen eli 1.10.2021. Nopeimpana sen ehätti arvostelemaan Kulttuuritoimitus.fi:n Risto Ojanen: "Olavi Toivola on kirjoittanut toisen rikosromaaninsa, jossa 1930-luvun Pariisin ja Bordeaux’n lisäksi tapahtuu myös Tampereella. Akselin hoksottimet toimivat edelleen ja kaunis Marie on entistäkin vastustamattomampi." "Vuoden takaisessa Sattuman tuomiossa (Warelia, 2020) Olavi Toivola näytti heti kyntensä kehittelemällä vetävän tarinan ja kiinnostavan henkilökokoelman. Dekkariesikoinen ei ollut sattuman kauppaa. Viinitarhurin murha (Warelia, 2021) on hieno näyte siitä, että Toivola on tuonut lajiin pysyvämmin oman äänensä."

T

urun Sanomissa ilmestyi 4.10.2020 sivistyneen konkarikriitikon Jouko Grönholmin arvostelu

Aimo Hakasen muistelmateoksesta Elämänvirta. "Harvoin kohtaa niin yksityiskohtaisen mukaansatempaavaa luonnehdintaa pienviljelijäperheen kodista ja pihapiiristä kuin nyt Elämänvirrassa”, Grönholm kirjoitti. Hänen kokonaisarvosanansa kirjalle oli "mainio". Erityiskiitosta sai esimerkiksi yliopistoelämän kuvaus. Hakasen – Turun yliopiston emeritusprofessorin – piti olla haastateltavana Turun Kirjamessuilla syksyllä 2020, mutta kun messut siirrettiin, myös haastattelu siirrettiin ja pidettiin lopulta 1.10.2021. Toinen Turun Kirjamessuilla haastateltu Warelian kirjailija oli Ari Järvelä, jonka monivuotinen uurastus Nils Idmanin ja hänen perheensä tarinan äärellä sai kirjan muodon toukokuussa 2021. Aamulehti antoi kirjalle 8.5.2021 peräti neljä sivua. Kun sama juttu jokunen päivä myöhemmin julkaistiin verkko-Hesarissa – Aamulehtihän kuuluu nykyään samaan Sanoma-konserniin kuin HS – se nousi siellä päivän luetuimpien juttujen joukkoon. Syyskuussa Aamulehti julkaisi saman kirjan tiimoilta vielä laajan kuvareportaasin: "Keskiviikkona tietokirjailija Ari Järvelä järjesti huvilalla ainutlaatuisen tilaisuuden kirjansa Idman – Valoa

"Viime keväänä ilmestyi Ari Järvelän kiitelty kaksoiselämäkerta. Tutkimustyöhön, faktojen tarkistukseen ja kirjoitustyöhön meni Järvelältä viisi vuotta. Katri Schweitzerille tilaisuus oli liikuttava, mutta lämmin. Puheessaan hän muistutti, kuinka skandaali ja häpeä tuhosivat monen muunkin kuin Nils Idmanin elämän." Panu Rajala kiteytti kirjan merkitystä blogissaan 19.9.2021: "Järvelän kirja on tutkivan journalismin hyvä esimerkki siinäkin, että se seuraa Idmanin vaiheita 15-vuotisen vankilatuomion jälkeenkin. Tällöin tullaan aivan ennen tutkimattomille alueille. Tärkeimpänä lähteenä kirjoittajalla on ollut kavaltajan puolison Anna Idmanin tarkka päiväkirja, jota on säilytetty suvun piilossa Hollannissa. Tapausten taloudellista puolta ovat aiemmin tutkineet Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma, mutta sen syvempi inhimillinen puoli saa vasta tässä Järvelän kirjassa ymmärtävää valaisua. Rikas ennen julkaisematon kuvitus lisää kirjan löydönomaisuutta. Kiehtova retki menneeseen."

L

iisa Lauerman kirjoittama ja Aija Saukkosen kuvittama, lasten ja aikuisten yhdessä luettavaksi tarkoitettu Elina ja mummin kierrätyspäivä – Tilkkutarinoita ilmestyi vuoden 2020 alussa ja alkoi saada ansaitsemaansa huomiota vasta yllättävän pitkän odotuksen jälkeen.

69

Lastenkirjallisuuden asiantuntijat Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kari Vaijärvi kirjoittivat siitä omissa blogeissaan, Heikkilä-Halttunen Lastenkirjahyllyssä ja Vaijärvi Lastenkulttuurin vinkkarissa. Vaijärvi kuvaili kirjaa näin: "Liisa Lauerma on tehnyt useita kiinnostavia historiapoimintoja niin museoiden, urkujen kuin sukuhistoriankin vaiheilta. Nyt ollaan jälleen vanhojen asioiden parissa, kun on Elinan mummin kierrätyspäivä ja Tilkkutarinoita (kuv. Aija Saukkonen, Warelia 2020). Kirjan kehyksenä on mukavan arkinen ja tuttu: esineitä kasaantuu laatikkoon ja kaappeihin. Niitä purkaessa ja lajitellessa Lauerma pääsee samalla kertomaan eri ihmisten muistojen kautta niin elämäntapojen, tekniikoiden tai arjen työn muutoksista. Kätevästi muistellaan lumiukon myssyjä, farkkudiskoa, potkupukuja ja vauvanvaatteita, silkkihuivia, ristipistoja, pellavakeittiönpyyhkeitä ja opiskellaan nyrkkipyykkiä. Lisätietoa sijoitetaan kuhunkin lukuun tarinoiden lisäksi omalle alus-

talleen: on silkin historiaa, pellavan muuttumista kankaaksi, villan työstämistä, mutta myös sopivasti kantaaottavia huomioita vaatehankinnoista ja vaikkapa t-paidan kulusta lopullisesti ostajalleen. Lopussa on lisäksi laajahko osio kysymyksiä ja tehtäviä lasten, vanhempien ja isovanhempien yhteisiin hetkiin." Teoksen käyttöarvoa toi esiin myös Tuuli Jokivartio-Toivonen Kirjallisuusterapia-lehdessä: "Teos on ensi sijassa lasten tietokirja, mutta se sisältää kiinnostavia asioita kaiken ikäisille käsitöistä ja muodin historiasta kiinnostuneille mukavan vaihtelevassa ja helposti omaksuttavassa, viihdyttävässä muodossa. – – Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi nimenomaan yhdessä, joko oman lapsen tai lapsenlapsen kanssa, jos se vain on mahdollista." "Kokemukselliseen lukemiseen sisältyy ajatus siitä, että kertomus antaa lukukokemuksen lisäksi jotain muu-

takin, kuten mahdollisuuden uuden oppimiseen ja itseymmärryksen lisääntymiseen. Tämä kirja tarjosi kuin vaivihkaa käsitöihin, kankaisiin, vaatteisiin ja kierrätykseen liittyvää tietoa ja samalla kurkistuksen menneisyyteen. – – Kirjaa lukiessa moni oma vanha, unohtunut vaatekappale palautuu mieleen, mikä tuo tullessaan monia muistoja menneistä arki- ja juhlapäivistä sekä niihin liittyneistä tapahtumista ja tunnelmista." Lauerman ja Saukkosen kirja nostettiin esiin myös Suomen tietokirjailijat ry:n vinkkikatalogissa, jolla yhdistys haluaa auttaa ajankohtaisten ja laadukkaiden tietokirjojen löydettävyyttä. Kirjan erityiseksi kohderyhmäksi nähtiin katalogissa 6–9-vuotiaat. Katalogissa todettiin: "Nuorten tietokirjat ovat konkreettinen esimerkki tieteen onnistuneesta popularisoinnista. – – Tarinaa lukiessa faktat omaksuu melkein huomaamatta. Kiireinen lukija arvostaa tiedon havainnollistamista ja tiivistämistä. Kun kaikki epäolennainen on karsittu pois, asiakokonaisuudet ja niiden väliset yhteydet on helpompi hahmottaa. – – Tietokirjallisuus seuraa aikaansa. Nuorten tietokirjoissa puhutaan nuoria puhuttavista yhteiskunnallisista aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta, tunnetaidoista ja eriarvoisuuden poistamisesta. Samat teemat on helppo bongata myös kouluopetuksesta."

R

ovaniemeläisen Anneli Kurkelan romaani Vahinko julkaistiin vuoden 2020 lopulla. Oman maakunnan päälehti Lapin Kansa julkaisi siitä joulukuun alussa Heidi Lakkalan arvostelun, joka oli oivaltava otsikkoaan myöten: Kaksi vahinkoa ja kaksi ihmettä. Lakkala totesi, että romaani on jaettu teoksen sisäistä logiikkaa seuraillen kahteen osaan. Ensimmäisessä aikuinen Silja valmistautuu leikkaukseen ja kamppailee sen jälkeen uudessa todellisuudessa. Toisessa hän käy läpi lapsuudenaikaista kaltoinkohteluaan, jonka hoitovirhe palautti mieleen.

70

Poimintoja Lakkalan kirjoittamasta arvostelusta: "Kukka Silja Johanna on yhtä aikaa sekä vahinko että ihme. 'Minua ei ollut tarkoitus missään nimessä tehdä. Mutta tehty, mikä tehty.' Ihmettä on se, ettei Siljan äidin koskaan pitänyt tulla raskaaksi." "Kolmen lapsen perhearkea rämpivä Silja ei ehdi lapsuuttaan juuri muistella, ennen kuin vastaan tulee se toinen vahinko. Neljännestä raskaudesta haaveileva nainen menee kohtumyooman poistoon ja herää krooniseen kipuun teho-osastolla." "Silja tietää kaksi asiaa leikkauksen jälkeen: hänestä ei enää tule työkykyistä, ja hieronta auttaa jalkakipuun. Toista ihmettä Silja ei osannut arvata: hän saa aloittaa toisen elämän entistä paremmin eväin." "Luovan kirjoittamisen ohjaajana ja runokokoelman kirjoittajana Kurkela osaa rakentaa romaanin ja luoda sille teoksenkantaman verran jännitettä. Lääkäri- ja psykologilausunnot, runot, kirje ja kertovan tekstin sisään lomitetut päähenkilön mielentilan kanssa resonoivat säätilan kuvaukset syventävät juonta.” Lakkala totesi, että myös vertaistukena teos on varmasti oivallinen. Vahinko on romaani, mutta Seura-lehden numero 2/2021 kertoi Anneli Kurkelan oman tarinan. Susanna Chazalmartinin kirjoittaman jutun loppupuolella kerrotaan: "Nyt, kun kirja on vihdoin valmis, Kurkelasta tuntuu, kuin kaikki siinä oleva olisi tapahtunut jollekin toiselle. Hän kokee olevansa vapaa. – Pitkään ajattelin, että on tapahtunut vääryys ja etsin syyllisiä, mutta en enää. Olen hyväksynyt sen mikä elämässäni on tapahtunut. Kirjoitusprosessin aikana Kurkela oivalsi myös, että leikkauksessa ta-

pahtunut vahinko oli jo toinen, joka häntä oli kohdannut. Ensimmäinen oli hänen oma syntymänsä. Kurkela oli käynyt läpi vanhempiensa kirjeenvaihtoa ja saanut tietää, että oli ollut ei-toivottu lapsi. Aikansa asiaa työstettyään Kurkela hyväksyi, että lopulta kahdesta vahingosta selviytyminen on tuonut hänen elämäänsä enemmän hyvää kuin huonoa."

H

annu Raiskion autenttisiin päiväkirjamerkintöihin perustuva Kestävyyslaji ilmestyi maaliskuussa 2021. Karo Hämäläinen tarttui kirjaan Suomen Kuvalehden Kirjailijan päiväkirja -blogissaan: "MITÄ AJATTELI perheyhtiön hallintojohtaja 1990-luvun alun laman pyyhkiessä Suomea? Se voisi olla romaanin aihe, mutta kysymykseen vastaa romaanimaisen henkilökohtaisesti Hannu Raiskion teos Kestävyyslaji (Warelia 2021). Alaotsikkonsa ”Lamapäiväkirjat 1990–1995” mukaisesti kirja sisältää Bernerissä vuodesta 1985 vuoteen 2011 työskennelleen Raiskion päiväkirjat 1990-luvun alkupuoliskolta." "Aho on kirjoittanut vuoden 1991 tapahtumista omasta näkökulmastaan viime syksynä ilmestyneessä teoksessaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi (Otava). Raiskion teos sopiikin oivasti Ahon kirjan pariksi." Vastaavanlaisia kirjapareja voi sillä silmällä katsoen löytää enemmänkin. Esimerkiksi Lasse Lehtisen Murhattu ministeri (Otava 2021) ja Aulis Aarnion Viiltävät muistot (Warelia 2021) ovat sisarteoksia niin aihepiirinsä kuin eetoksensakin puolesta, vaikka Lehtisen kirja on tietoteos ja Aarnion romaani. Helsingin Sanomien arvostelussa Unto Hämäläinen totesi Lehtisen onnistuneen kirjoittamaan ”elämänsä kirjan”. Panu Rajala puolestaan sanoi blogissaan Aarnion kirjasta: "Tämä maltin, järjen ja viisauden

puolustus on monipuolisen Aarnion ehdoton pääteos, elämänkatsomuksellinen testamentti, sanoisin." Viiltävät muistot sai myös EK:n entisen työmarkkinajohtajan Lasse Laatusen tarttumaan kynään. Hänen arvionsa ilmestyi Maaseudun Tulevaisuudessa 27. syyskuuta: "Ensimmäinen ajatukseni oli, miten Aarnion teksti elää Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen suuressa varjossa. Epäilykseni oli turha. Kirjassa suuri maltillisten ihmisten joukko elää yhteistä arkea erilaisten ihmisten kanssa. Aarnio hakee kirjan hahmojen kautta oikean ja väärän rajaa. Romaanissa on vahva oikeusfilosofinen sanoma. Aarnio ei romaanissaan syytä, liioittele, paasaa, tuomitse eikä herjaa niitäkään, joiden käytös ei täytä oikeudenmukaisuuden vaatimusta. Hänen romaanihenkilönsä taistelevat räätälimestari Kustaa Vilhelm Wileniuksen johdolla oikeuksiensa puolesta kansanihmisten sivistyneisyydellä ilman, että he antavat vihalle sokaisevaa valtaa. Johtopäätökset Aarnio jättää lukijalle. Hän ei neuvo." "Suosittelen romaania kaikille ja erityisesti heille, jotka uskovat aina olevansa oikeassa. Yhteisymmärryksellä on arvonsa – myös silloin, kun vedetään oikean ja väärän rajaa."

K

esällä julkaistu Marko A. Hautalan yli 1100-sivuinen ALGOTH – Kapinallinen kynämies on ollut Warelialle kaikkien aikojen ponnistus. Snellmanin päivänä 12. toukokuuta kirjoitin Warelian Facebook-sivuille: ”ALGOTH lähtee tänään painoon. Marko A. Hautalan elämäntyö, eli puolet hänen tähänastisesta viidestäkymmenestä elinvuodestaan vienyt A. Untolan elämäkertaprojekti, on näin kirjoittajan kannalta loppuun saatettu. Kirjoittajan ja kirjan kustantajan yhteistyö kirjan toteuttamiseksi alkoi

71

Marko A. Hautala kertoi kirjastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien haastattelussa, heinäkuussa 2021.

elokuussa 2019. – – Viimeiset kaksi vuotta ovatkin olleet kirjoittajalle hyvin työntäyteistä aikaa; hän antoi tälle kirjalle kaikkensa loppuun asti. – – Kustantaja onnittelee suomalaisuuden päivänä uskomattoman urakkansa päätökseen saattanutta kaimaa ja läheiseksi tullutta ystävää, tosisuomalaista Marko A. Hautalaa!" Jännittävää oli seurata, huomataanko kirja riittävästi, mutta nyt voi jo todeta, että kyllä se sai osakseen kaiken kaivatun huomion ja enemmänkin.

72

Kirjasta on tähän mennessä sanottu muun muassa seuraavaa: ”Marko A. Hautala kertoo Algoth Untolan uskomattomat kiemurat johdonmukaisesti ja huolellisesti taustoittaen.” – Juha Hurme, Helsingin Sanomat. ”Algoth Untola (Tietäväinen) on yksi merkillisimmistä hahmoista Suomen historiassa. Hän oli kuin romaanihenkilö, joka vaihtoi nimeään

ja nimimerkkejään kuin paitaa. Hänen dramaattinen elämänsä päättyi Suomenlahden aalloilla, kun hän hyppäsi laivasta, joka kuljetti häntä teloituskomppanian eteen. – – Näinä kevytelämäkertojen kulta-aikoina on virkistävää lukea täysipainoinen ja kunnianhimoisesti toteutettu teos, tekijän 25 vuoden uurastuksen tulos, merkillinen epäkirjailijan elämäntarina. Ei ole toista samanmoista.” – Jorma Melleri, Uuden Suomen blogi. "Jo teoksen kansikuva on paljonpuhuva. – – Muukin kuvitus on upea; valokuvat peilaavat Untolan henkilöhistoriaa ja liittävät hänet saumattomasti aikaan, läheisiin ja kollegoihin, uraan ja sen käänteisiin. Hautala osaa tarinankerronnan ja tässä elämäkerrassa kohde on poikkeuksellisen monisärmäinen, jopa arvoituksellinen." – Pentti Stranius, Agricolaverkko. ”Untola reagoi voimakkaasti kaikkeen, mikä loukkasi hänen käsitystään oikeudenmukaisuudesta. Hän toimi poikkeuksellisen herkästi, jolloin moraalisesti oikeat ratkaisut näyttivät tavallisen kuolevaisen silmin suhteettomilta, niin hänen hyväntekijyytensä kuin pääkköytensä. Nälkiintynyt Untola lahjoitti muille elintarpeita Leppäsuon pikku palstaltaan ja asettui Työmiehen toimitukseen, kun varsinaiset toimittajat pakenivat keväällä 1918. Ei silti näytä siltä, että Hautala olisi tehnyt Untolasta pelkäämäänsä sankarihahmoa. Monia sivujuonteita myöten Untola oli monisärmäinen,

muuttuva ihminen, mutta muutoksineenkin sisäisesti eheä.” – Risto Ojanen, Kulttuuritoimitus.

joka on ansiokkaimpia tähänastisia kirja-arvosteluita. Kirjoituksesta ei löysää sanaa löydä.

"A. Untola oli suomalaisen sananvapauden marttyyri. Hautala kiinnittää teoksen lopussa kiintoisasti huomiota siihen, kuinka vihamielisesti porvarilliset kulttuuri-ihmiset suhtautuivat Untolan henkilöön. Heitä lähti jopa joukko katsomaan vihamiehen teloitusta!" – Jari Olavi Hiltunen, Kritiikin Uutiset.

Lopuksi:

”Kirjan luettuanne olette viisaampia, sivistyneempiä ja oudolla tavalla onnellisempia ihmisiä. Ja teillä on kaksi uutta ystävää, Algoth Untola ja Marko A. Hautala. Samalla olette saaneet aivan uuden, ankarasti ja syvällisesti pohditun, mutta ällistyttävän raikkaasti ja melkein rennosti mutta silti ehdottoman luotettavasti kerrotun näkemyksen vuoden 1918 tapahtumista.” – Matti Kuusela, Aamulehti. Kirjaan liittyviä Hautalan haastatteluja on tähän mennessä julkaistu mm. Karjalaisessa ja Aamulehdessä. Blogikirjoituksista voi nostaa erikseen esiin kirjailija-suomentaja J. Pekka Mäkelän Yrttimaa-blogin. Hän julkaisi lukukokemuksestaan 13.9. kirjoituksen ”Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä",

On mielenkiintoista seurata, milloin Marko A. Hautalan Untola-elämäkerrassa kerrotut dokumentoidut faktat mahdollisesti alkavat näkyä Untolasta kirjoitetussa Wikipedia-artikkelissa. Ja milloin Hautalan virheellisiksi osoittamat väitteet sekä lisäksi historiallisiin lähteisiin perustumattomiksi anekdooteiksi osoittamat mukatiedot kenties häviävät artikkelista. Vielä elämäkerta ei näy siellä mitenkään muuten kuin lopun kirjallisuusluetteloon tehtynä lisäyksenä. Yksiselitteisiä, merkittäviä asiavirheitä Wikipedia-artikkelissa on toistakymmentä. Räikein virheellinen väittämä on, että Untola olisi kehottanut tappamaan Juhani Ahon. Hautala osoittaa kaiken Untolan kirjoittaman valossa, ettei Untola tällaiseen kehottanut. Untolan omasta kuolintavasta artikkelissa toistellaan erilaisia aiempia väitteitä, joista jokaisen Hautala osoittaa lähteiden kokonaiskuvan pohjalta vääräksi. Lähimpänä totuutta on artikkelissa "joidenkin tahojen" väittä-

mäksi kerrottu asia, jonka mukaan Untola olisi hypännyt veteen "aikeinaan pako", mutta Hautalan elämäkerran lukemisen myötä kukaan lukija tuskin enää kuvittelee, että Untola olisi veteen hypätessään yrittänyt paeta. Virheellinen on myös artikkelin viimeisen kappaleen väite, jonka mukaan Untola olisi haudattu joukkohautaan. Tämä tosin on ollut yleinen ja sinänsä perustellusti toisteltu käsitys aivan viime aikoihin saakka, ja Hautalakin uskoi vielä pari vuotta sitten näin tapahtuneen. Untola-elämäkerta sisältää siis myös monia uusia tietoja ja tulkintoja, joista Wikipedia-artikkelin päivittelijät eivät voikaan tietää, elleivät lue kirjaa. Ehkä jotkin uudet tiedot alkavat tihkua artikkeliin lähivuosina. Ja ehkä jonain päivänä jopa artikkelin nimi ”Algot Untola” korjaantuu. Kuten Hautala osoittaa, Untola ei ole milloinkaan missään tunnetussa säilyneessä dokumentissa itse kirjoittanut Algoth-etunimeään ilman h-kirjainta, saati että olisi muuttanut Algothin Algotiksi sukunimen vaihdon yhteydessä, kuten Wikipedia-artikkelissa annetaan ymmärtää. Sitä hän nimenomaan ei tehnyt, vaan sukunimen vaihdoksesta Tietäväisestä Untolaksi kuulutti lehdissä "Algoth Untola". •

73

Marko A. Hautala selvittää perinpohjaisessa elämäkerrassaan myös sen, mitä Algoth Untolan ruumiille tapahtui kuoleman jälkeen. Pitkään luultiin, että Untola haudattiin Santahaminassa samaan joukkohautaan kuin saarella teloitetut vangit, mutta näin ei ollut. Elämäkerran viimeinen kuva näyttää Untolan hautakummun, jolle pian kuoleman jälkeen pystytettiin vaatimaton, harjateräksestä ja pellinpalasesta kyhätty ristintapainen. Kuva: Jarmo Niemisen arkisto.

74

Minun harhamani Teksti: Marko A. Hautala

Marko A. Hautala lopettaa massiivisen teoksensa ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) henkilökohtaiseen itsetutkisteluun. Siinä Hautala pohtii kysymystä, joka monen lukijan mielessä epäilemättä siinä vaiheessa jyskyttää: miksi ihmeessä Algoth Untolan elämäkerturi on ottanut tehdäkseen näin valtavan urakan? Hautala lähestyy asiaa nimeämällä tutkimustyönsä ja pakkomielteensä ”harhamaksi”, Untolan esikoisteoksen Harhama-romaanin nimeä mukaillen. Julkaisemme seuraavassa osan teoksen loppuluvusta. Katkelma on kirjan sivuilta 1005–1009.

M

iksi kukaan viitsii uhrata neljännesvuosisadan elämästään kauan sitten kuolleen ihmisen tutkimiseen? Kysymys on tullut mieleeni usein, mutta en tiedä, osaanko edelleenkään vastata siihen tyhjentävästi. En sittenkään, vaikka olen antanut kaikkeni tämän lähestulkoon pakkomielteeksi muodostuneen hullutuksen vuoksi. Algoth Untola käsitti harhaman ”harha-askelten yhtymäksi”, erehtymäksi, ja sellaiseksi käsitän sen itsekin. Koettaessani saada jonkinlaista otetta Untolasta ja hänen elämästään menetin jo välillä otteen omasta elämästäni ja päädyin

harhailemaan umpikujien muodostamiin sokkeloihin. Mutta ”per aspera ad astra”, kuten Sulo Niskanen minulle aikoinaan kannustavasti totesi. Kiinnostukseni Untolaan heräsi äkillisesti keväällä 1996, täytettyäni juuri 25 vuotta. Olin jo hieman aikaisemmin ryhtynyt ‒ Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ja Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksen innoittamana ‒ selvittämään itselleni vuoden 1918 tapahtumia ja keräämään

niitä käsitteleviä teoksia. Halusin saada totuudenmukaisen kuvan sisällissodasta, sen syistä ja seurauksista. Sattumalta mieleeni muistui eräs lukiovuosien äidinkielen oppitunti, jolla opettaja 1900-luvun alun klassikkokirjailijoista kertoessaan oli viitannut myös Untolaan ja tämän hämäräperäiseen kuolemaan. Kertomus oli jäänyt elävästi mieleeni, sillä myös opettaja sattui olemaan nimeltään Lassila. Niinpä menin kirjastoon ja lainasin Leo Lindstenin Maiju Lassila -elämäkerran sekä joitakin ”Lassilan” teoksia.

75

Joskus 1997 tai 1998 heräsin keskellä yötä siihen, että Untola seisoi sängyn päässä ja sanoi minulle: ”Kerro totuus.”

Irmari Rantamalan Harhaman ‒ tosin vain toisen osan ‒ löysin kemiläisestä antikvariaatista samoihin aikoihin. Tästä alkoi minun 25 vuotta kestänyt ”harhamani”.

H

ain samana keväänä (1996) Oulun yliopistoon haaveenani Suomen ja Skandinavian historian opiskelupaikka, ja pääsykokeet olivat kesäkuun alussa. Se oli kolmas kerta. Kun joskus heinäkuussa kyselin tuloksia, minun kerrottiin olevan ties monennellako kymmenennellä varasijalla; sisäänpääsystä ei ollut pienintäkään toivoa. Mutta niin vain kävi, että

76

elokuussa historian laitokselta soitettiin ja kysyttiin, josko haluaisin ottaa opiskelupaikan vastaan. Myöhemmin olen ajatellut, että kyseessä täytyi olla jokin sekaannus.

Untola täytti ajatukseni niin totaalisesti, että ainakin kerran hän tuli jopa uniini. Joskus 1997 tai 1998 heräsin keskellä yötä siihen, että Untola seisoi sängyn päässä ja sanoi minulle: ”Kerro totuus.”

Yliopiston kirjasto tarjosi oivallisen mahdollisuuden jatkaa Untola-harrastustani. Artikkelien ja tutkielmien runsaudesta päätellen Untolasta oli jo kirjoitettu niin paljon, etten aluksi pitänyt häntä mahdollisena tutkimuskohteena. Kaiken hänestä kirjoitetun materiaalin luettuani saatoin kuitenkin todeta ensivaikutelman vääräksi: miehestä ja hänen vaiheistaan ei tiedetty paljoakaan.

Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, oliko kaikki vain unta vai tapahtuiko ilmestys jossakin unen ja valvetilan, tietoisuuden ja tiedostamattoman rajamailla. En muista vastanneeni mitään, sillä olin sen verran hämilläni, mutta jokin voimakas valaistumisen tunne jäi vakaumuksen tavoin palamaan sisimpääni. Tämän merkillisen ”vierailun” muisto on säilynyt elävänä mielessäni ja osal-

Yllä: Vanki 158/1918, Rantamala Irmari. Todennäköisesti viimeinen elävästä Untolasta otettu valokuva. Sen otti kuritushuoneen vintillä toinen vanki, siviilissä ammattivalokuvaajana työskennellyt Mikael (Mikko) Forsberg. Kuva: Kansallisarkisto. Viereinen sivu: Harhama-romaanin ensimmäisen osan ensimmäinen nide Marko A. Hautalan omista kokoelmista. Kuva: Tapio Mäki.

77

Kun Algoth Untola syksyllä 1904 palasi Pietarista Suomeen, hän toimi seuraavan lukuvuoden opettajana Paavolan kansakoulussa Lohjansaaressa. Untolan tie vei varman useasti kuuluisalle Paavolan tammelle, joka sijaitsee aivan koulun lähellä. Jättiläistammi oli seudun tunnetuimpia nähtävyyksiä jo Untolan aikana. – Kuva: Jani Riekkinen.

78

79

Runeberginkatu 6a Helsingissä oli Untolan osoitteena joulukuusta 1912 huhtikuuhun 1918. Asunto-osakeyhtiö Kuuselan vuonna 1910 valmistunut viisikerroksinen kivitalo seisoo paikoillaan vielä tänäkin päivänä. Talon julkisivu ja sisäpiha ovat säilyneet liki samanlaisina 110 vuoden ajan. Untola kirjattiin asukasluetteloon ”kirjoitustyöntekijä A. Rantalana”, jota nimeä hän käytti kevääseen 1918 saakka. Kuvan otti Marko A. Hautala vuonna 2005.

taan ajanut minua monista vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin tutkijan kivikkoisella tiellä. Miehen on tehtävä se, mikä miehen täytyy tehdä.

V

arsinaisena pääaineenani oli Suomen ja Skandinavian historia, mutta opiskelin kirjallisuutta ikään

80

kuin toisena pääaineena. Kun Untolaa itsekin tutkinut kirjallisuuden professori Liisi Huhtala syksyllä 1998 ehdotti kirjallisuuden proseminaarityöni aiheeksi Irmari Rantamalan Martvaa, hän tuli tehneeksi minusta lopullisesti Untola-tutkijan. Jo vuoden 1998 lopulla mielessäni oli alkanut hiljalleen kypsyä ajatus Unto-

la-elämäkerran kirjoittamisesta, mikäli kukaan muu ei sitä tekisi. Toin tämän ensi kerran julki Esa Laihasen pitämällä tieteellisen viestinnän kurssilla, jolla kirjoitin ensimmäisen Untola-esseeni. Syksyllä 2000 laadin historian laitokselle proseminaaritutkielman, jossa käsittelin Untolaa suomalaisen puolueen agitaattorina. Jatkoin aiheen parissa ja tein seuraavien kahden vuoden aikana

Näyttää siltä kuin osakseni tuli päästä yliopistoonkin vain sen vuoksi, että voisin kirjoittaa kokonaisvaltaisen Untola-elämäkerran ja täyttää näin kirjallisuushistoriamme kenties rumimman aukon.

gradun Untolan suhteesta suomalaiseen puolueeseen 1905‒07. Saatuani maisteriopinnot päätökseen vuoden 2002 lopulla ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi ja ryhdyin valmistelemaan väitöskirjaa professori Jouko Vahtolan johdolla. Eräänlaisena välityönä laadin ‒ kaustislaisen ystäväni Kai-Eerik Känsälän ehdotuksesta ‒ graduni pohjalta teoksen Liisan Antin aikaan, jonka Kustannusosuuskunta Länsirannikko julkaisi kesällä 2006. Kai-Eerikin kanssa olimme tutustuneet käytyäni pitämässä Kaustisella esitelmän Untolasta vuoden 2005 alussa. Myöhemmin olen esitelmöinyt aiheesta tasan yhden kerran.

V

uosikaudet toivoin, että joku ammattitutkija tarttuisi haasteeseen ja kirjoittaisi minuakin tyydyttävän Untola-biografian. En kuitenkaan jäänyt kädet ristissä ja hengitystä pidätellen odottamaan, vaan tein kaiken aikaa töitä oman tutkimukseni eteenpäin viemi-

seksi. Kolusin arkistoissa tiedonmurusia ja johtolankoja etsien, luin vanhoja sanomalehtiä ja kirjoja, pohdiskelin, kirjoitin ja taas kirjoitin… Erilaisia muistiinpanoja lähdekirjallisuudesta ja arkistolähteistä kertyi sadoille paperinpalasille ja päiväkirjojen sivuille. Valitettavasti ‒ tai onneksi, ihan miten vain ‒ ei tullut ketään toista tutkijaa. Tai kyllähän Untolasta kiinnostuneita kirjallisuudentutkijoita ilmaantui, mutta kenties heidän kiinnostuksensa ei kohdistunut kirjailijaan itseensä samassa määrin kuin omani. Joka tapauksessa suuri savotta jäi meikäläisen amatöörin harteille.

on monessakin suhteessa keskeneräinen raakile. Parina seuraavana vuonna muokkasin sen uuteen uskoon ja tarjosin käsikirjoitusta muutamalle suurimmalle kirjakustantajalle, mutta niillä ei tuntunut olevan vähäisintäkään kiinnostusta tekelettäni kohtaan. Käsittääkseni sitä ei viitsitty edes lukea. Tammella vastaanotto oli kyllä aluksi kovinkin suopea ‒ he innostuivat valtavasti ja olivat heti valmiita yhteistyöhön ‒, mutta ilmeni että he olivat luulleet saaneensa sähköpostia talliinsa jo ennestään kuuluvalta Marko Hautalalta, sangen tunnetulta vaasalaiselta kauhukirjailijalta. Kun sitten korjasin väärinkäsityksen, en kuullut siltä suunnalta enää mitään.

Monien vaikeuksien jälkeen väitöskirja tuli lopulta valmiiksi, tarkastettiin ja hyväksyttiin lokakuussa 2010. Minun onnekseni sitä ei koskaan varsinaisesti julkaistu, vaikka se ilmeisesti olikin netissä luettavissa muutaman vuoden ajan. ”Onnekseni” siksi, että väitöskirja

Taaskin sanon onneksi, sillä en ikimaailmassa olisi voinut saada teokselleni parempaa kustantajaa kuin Warelia, jonka luotsia Marko Vesterbackaa lähestyin kesällä 2019. Siihen mennessä olin saanut muokattua käsikirjoituksen taaskin uudelleen, mutta kaiman astut-

81

tua kehiin teksti on muokkautunut vielä monin verroin paremmaksi. Näin jälkikäteen tässä kaikessa voi nähdä sekä onnekkaita sattumia että johdatusta. Näyttää siltä kuin osakseni tuli päästä yliopistoonkin vain sen vuoksi, että voisin kirjoittaa kokonaisvaltaisen Untola-elämäkerran ja täyttää näin kirjallisuushistoriamme kenties rumimman aukon. Jonkun oli se kirjoitettava, ja tuo ”joku” satuin olemaan minä itse. En ole pyrkinyt toimimaan Untolan puolustusasianajajana, en ainakaan tietoisesti. Mielestäni hän ei syyllistynyt mihinkään sellaiseen tekoon, että häntä tarvitsisi puolustella. Hän ei tehnyt vääryyttä muille kuin itselleen.

R

aja ymmärtämisen ja puolustamisen välillä on tosin kovin häilyväinen. Ehkä olen joissakin kohdin

ymmärtänyt Untolaa vähän liiankin hyvin, kääntänyt asiat hänen kannaltaan parhain päin ja pyrkinyt tekemään hänestä jonkinlaisen sankarihahmon. Sehän olisi jokseenkin inhimillistä Untolan kaltaisen poikkeusyksilön ollessa kyseessä, mutta se ei ole ollut tarkoitukseni. Vaikka käytössäni on ollut runsaasti aikaisemmin tuntemattomia lähteitä, perustuvat monet väitteeni oletuksille. Varmaksi luokiteltava tieto Untolasta mahtuisi muutamalle sivulle. Esittämieni hypoteesien ja aihetodisteiden oikeellisuus voidaan todeta vasta sitten, kun löytyy niitä tukevaa – tai ne kumoavaa – todistusaineistoa. Alun alkaen tarkoituksenani oli tehdä suurin piirtein tavallinen kirjailijaelämäkerta, mutta kirjasta tuli lopul-

ta melko merkillinen epäkirjailijan elämäntarina. En muista nähneeni toista samanmoista. Toivon mukaan ALGOTH avautuu lukijalle pikemminkin elegiana kuin messiaanisena marttyyrilegendana, sillä vaikka siinä kenties olisikin kaikki edellytykset myös jälkimmäiseen, surullisen pohjavireensä vuoksi se on lähempänä ensin mainittua. Tutkimus, niin kuin mikä tahansa kirja, on aina tekijänsä näköinen, sillä hän muodostaa hypoteesit, kokoaa lähdeaineiston sekä valitsee näkökulman ja sen mukaisen kysymyksenasettelun. Joku toinen olisi tehnyt muunlaisia valintoja ja päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen; minä päädyin tällaiseen.•

Vas. kuva: Juuri painosta tullut ALGOTH julkistettiin 17. kesäkuuta 2021 Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa. Tapahtumasalissa Untolasta keskustelivat Marko A. Hautala (keskellä), kustantaja Marko Vesterbacka ja dramaturgi Vesa Tapio Valo. Kirjanjulkistus oli osa Pukstaavin 10-vuotisjuhlallisuuksia. – Kuva: Inka Saarela. Kesk. kuva: Vuonna 1905 Untola meni opettajaksi Kaustiselle. Elämäkerrassa lyhyttä Kaustisen-aikaa käsitellään peräti sadanviidenkymmenen sivun mitalta, sillä niin ratkaisevan tärkeä tuo reilu vuosi oli Untolan kehityksen kannalta. Kuva Kaustisen kirjaston uutuushyllystä 29.9.2021. – Kuva: Marko Vesterbacka. Oik. kuva: ”Kävin Warelian messuosastolla sekoittamassa tätä Algot Untola -kuviota vähän lisää. Hyvältä näyttää kaiman kirja!” (Marko Hautalan, sen ”sangen tunnetun vaasalaisen kauhukirjailijan”, Facebook-päivitys 3.10.2021 Turun Kirjamessuilta.) – Kuva: Paula Nivukoski.

82

Warelian kirjoja voi hankkia kirjakaupoista koko maassa ja useista kirjaverkkokaupoista. Kattavin valikoima kaikista saatavilla olevista kirjoista on kuitenkin luonnollisesti Warelian omassa varastomyymälässä Sastamalassa. Tutustu varastomyymälän koko tarjontaan Warelian omassa verkkokaupassa. Sieltä voit tilata kaikki kirjat myös postitse nopeasti ja sujuvasti. Verkkokauppa palvelee joka päivä ympäri vuoden:

warelia.fi

TAMPEREEN SOTAKIRJA II

Timo Ensio Malmi

Kalevankankaan rakkauksia

Olet tervetullut myös itse käymään Warelian varastomyymälässä Sastamalassa! Tämä pieni kivijalkakauppa ”Tyrvään Pryki” sijaitsee Sastamalan Kirjakorttelissa, vastapäätä Herra Hakkaraisen taloa. Kaupan naapurustossa on myös Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, Antikvariaatti Tyrwää ja Tyrvään Kirjakauppa. Warelian varastomyymälä on auki Warelian kesätyöntekijöiden voimin kesä-heinäkuun ajan maanantaista lauantaihin klo 10-16.

Tyrvään Pryki Marttilankatu 13

83

84

Kustannustoimittajalta Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

K

irjoitan tätä tekstiä syksyllä, kun Warelian vuoden 2021 kirjaprojektit on osaltani saatu päätökseen. On vallan sopiva hetki pysähtyä ja palautella mieleen tämän vuoden kuluessa ilmestyneitä kirjojamme ja hiukan omaakin matkaani Warelian kustannustoimittajana tähän mennessä. Warelia Kustannus elää aktiivista vaihetta. Olen ollut mukana matkassa vuodesta 2018, ensin freelance-kustannustoimittajana ja vuoden 2020 alusta kuukausipalkkaisena työntekijänä. Vuoden 2022 alusta jatkan Warelialla vakituisena kustannustoimittajana. Koko tämän ajan olen saanut olla tekemässä hyvin monipuolisia ja yhtä kaikki kiinnostavia projekteja. Mahtavaa olla mukana nyt ja tulevaisuudessa!

V

aikka kustannustoimittamista tehdään etupäässä tekstien äärellä, se on myös ihmissuhdetyötä. Olen saanut Warelia-vuosieni aikana lahjaksi monta uutta tuttavaa, joiden kanssa olen kirjatyöskentelyyn myös vaihtanut ajatuksia varsinaisen aiheen vierestä.

Jokainen kirjoittaja tuo käsikirjoituksen ohella työskentelyyn mukaan myös oman persoonansa ja minulle on tärkeää kohdata kirjailijat myös tällä persoonatasolla. Tehtäväni on auttaa kirjailijaa monin tavoin, mikäpä silloin tärkeämpää kuin tulla tutuksi toisen toimintatapojen ja ajatusmaailman kanssa. Käsikirjoituksen äärellä mietimme sisältökysymyksiä: mitä tekstissä korostetaan, miten lukijaa autetaan pysymään kyydissä. Toimiva vuorovaikutus auttaa minua toisessa tärkeässä roolissani, tsemppaamisessa. Olen se tyyppi, joka sanoo kirjoituspöytänsä yksinäisyydessä tekstiään viilaavalle kirjantekijälle, että tästä tulee hyvä!

Kun moninaiset palikat saadaan paikalleen ja kirja painovalmiiksi, on takana paljon työtä. Asiallisen tai raskaankin aiheenkin äärellä työskentely on parhaimmillaan hauskaa ja lennokasta! Silti työ tehdään pieteetillä ja paneutuen.

W

Kirjaprojektit ovat useimmiten todellisia pitkän matkan juoksuja, joissa etapit saattavat kestää useita kuukausia ja yhteydenpito on ajoittain pidemmänkin aikaa tauolla. Projektien varrella on tiivistymiä, jolloin ollaan hyvin aktiivisesti yhteyksissä. Silloin pidän tärkeänä, että pystyn antamaan kirjailijan kysymyksiin selkeitä vastauksia, olemaan tekemisen tukena.

Vaihtelevien materiaalien kanssa työskennellessä huomio kiinnittyy tietysti projektista riippuen erilaisiin seikkoihin. Runoja ja novelleja kustannustoimittaessa tärkeintä on löytää tasapainoinen kokonaisuus. Kokoelmat eivät ole vain yksiin kansiin liiskattu kokoelma tekstejä, vaan yhtenäisellä

arelian julkaisuprofiili painottuu erityisesti monipuoliseen historiatietoiseen tuotantoon, mutta tilaa on vuonna 2021 ollut myös monelle muulle. Tämän vuoden katalogissamme on runokirjoja, novellikokoelmia, historiallisia romaaneja, jännitystä, historia- ja muistelmateoksia. Minun kustannustoimittamiani kirjoja on ilmestynyt tai ilmestyy tänä vuonna yhteensä 14 kappaletta.

85

äänellä puhuva kokonaisuus, jonka osaset eivät ole riidoissa keskenään. Romaanien kustannustoimittamisessa pyrin siihen, että lukijan on miellyttävä kulkea matkaa yhdessä kirjan henkilöiden kanssa. Tätä edesauttaa tietysti sujuva teksti, joka jokaisen kirjailijan kohdalla on omanlaistaan. Autan kirjailijaa säilyttämään prosessissa oman äänensä samalla kun teen ehdotuksia lisäyksistä ja poistoista. Työskentely on hyvin intuitiivista.

Lokakuussa ilmestyvä Omenankukkaslunta on kokoelma päiväkirjamerkintöjä ja runoja. Edesmenneellä keravalaisella kirjastonjohtajalla Anna-Liisa Suvannolla oli voimakas kirjailijankutsumus, josta edes lähisukulaiset eivät tienneet. WSOY:n kustannustoimittajana työskentelevä Lea Peuronpuro vastasi kirjan sisällöstä, ulkoasun ja taittamisen koordinoi Warelia.

Pienessä kustannustalossa työskentelyssä on se erityinen etu, että kustannustoimittajana pääsee työskentelemään eri tyyppisten käsikirjoitusten kanssa, tyylilajista toiseen. Se on uteliaalle ihmiselle väkevää polttoainetta. Tietokirjojen nippelit vaativat hyvin tarkkaa fokusta, mutta uusien asioiden omaksuminen tietokirjakäsikirjoitusten äärellä on kiehtovaa.

S

yyskuussa lähti painoon yksi kirjasyksymme odotetuimmista teoksista, Kimmo Lehtimäen Punaisen ylipäällikön kuolema. Lehtimäki kyseenalaistaa kirjassaan perinteisessä historiantutkimuksessa totuutena pidetyn käsityksen, jonka mukaan punaisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmela kuoli 28. maaliskuuta 1918 Tampereen Teknillisellä opistolla käsikranaattiräjähdyksessä. Räjähdyksen aiheuttajana yleisesti pidetään punapäällikkö Kustaa Salmista. Lukuisin osatodistein Lehtimäki kirjassaan perustelee, miksi hänen mielestään tapahtumaan liittyvä tarina ei perustu faktatietoon, vaan myytteihin. Tämän yksittäisen esimerkkitapauksen avulla hän haluaa nostaa esiin ajatuksen, että historiankirjoitukseen on syytä suhtautua avoimin mielin. Kustannustoimittajan roolissa oli mielenkiintoista perehtyä Salmelan tapaukseen perinpohjaisesti ja auttaa kirjailijaa suuntaamaan tekstiään lukijalle. Lehtimäki kuvailee tapahtumien kulkua monesta eri näkökulmasta niin

86

pikkutarkasti, kuin se yli sata vuotta tapahtuman jälkeen on mahdollista. Yhdessä pyrimme siihen, että lukija pysyy mukana tuossa tiedon vyörytyksessä mahdollisimman vaivattomasti.

T

ämän vuoden kirjoissamme 1800–1900-lukujen vaihde näkyy voimakkaasti. Suomen syntyajoista kertovat Aulis Aarnion Viiltävät muistot sekä torppariromaanimme Tuija Sirosen Toivon vuoksi ja Eeva Korpi-Hyövältin Kontrahti. Aarnion romaani kertoo yhteiskunnan väliinputoajien tarinaa ja kuvaa ihmisiä, jotka joutuivat osaksi sisällissodan tapahtumia, vaikka olivat lähtökohtaisesti sovinnon ja rauhan puolella. Teos on erityinen siksi, koska Aarnio on sijoittanut teokseen omien isovanhempiensa tarinat. Aarnio ei kirjassaan tyydy vain kuvailemaan yhteiskuntamme syntymäai-

kojen tapahtumia, vaan muun muassa pohtii elämän katoavaisuutta romaaninsa päähenkilön räätälimestari Kustaa Wileniuksen suulla. Sirosen ja Korpi-Hyövältin torpparikirjat puolestaan kertovat ihmisistä, jotka syntyivät pieneen pirttiin vailla suuria mahdollisuuksia, mutta jotka yhteiskunnan murroksessa päätyivät tekemään pitkälle vaikuttavia valintoja. Korpi-Hyövältin teoksessa kerrotaan eteläpohjalaisen perheen tarinaa. Sirosen kirja on itsenäinen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle esikoisromaanille Hiljaa sulaa surujää. Siinä päädytään etsimään onnea muun muassa emämaa Venäjältä.

T

ietokirjoissa samaan ajankohtaan ajoittuu toukokuussa ilmestynyt kaksoiselämäkerta, Ari Järvelän kirjoittama Idman – Valoa vaiettuun häpeään, jossa kerrotaan pankinjohtaja Nils Idmanin ja hänen vaimonsa Annan elämäntarina.

Kristallikruunujen alla alkanut Idmanien yhteinen elämä romahti Nils Idmanin jäätyä kiinni Suomen historian suurimmasta kavallusrikoksesta. Sen jälkeen perheen olemassaolo unohdettiin Suomen historiassa lähes kokonaan. Järvelä pääsi lukemaan Anna Idmanin 40-vuotisen päiväkirjamateriaalin ja kiinnostui sen pohjalta kirjoittamaan perheen tarinan kaikkien luettavaksi. Kustannustoimittamisessa korostui kiinnostavan tarinan ohella poikkeuksellisen runsas valokuva-aineisto, jonka innoittamina päädyimme taittamaan kirjan vanhan valokuva-albumin hengessä. Graafikko Kari Jokisen kanssa yhdessä ideoitu visuaalinen ilme ja Jokisen tyylikäs taiton toteutus tekevät kirjasta erityisen. Myös toinen toukokuussa ilmestynyt historiateoksemme, Timo Malmin Tampereen sotakirja II – Kalevankankaan rakkauksia on visuaaliselta ilmeeltään erityinen. Kanteen saimme käyttöömme yksityiskohdan Kimmo Kaivannon Tori-maalauksesta, jonka aiheena on hevosen tappo Tampereen Keskustorilla vuonna 1918. Kirjan sisus on teoksen ensimmäisen osan tapaan taitettu kapeaan palstaan. Sotakirjan toinen osa keskittyy kuvailemaan Tampereella eri sotien aikaan syttyneitä rakkauksia ja tunteita.

tyjen päiväkirjamerkintöjen kautta. Berner-yhtion pitkäaikainen hallintojohtaja Hannu Raiskio kuljettaa kirjassaan lukijan läpi lamavuosien, ja kertoo muistiinpanoissaan yrityksen sisäisistä tilanteista kommentoiden samalla sisä- ja ulkopolitiikkaa. Päiväkirjamerkinnät ovat autenttisia.

N

ovellikokoelmiamme yhdistää teemana naiseus. Tuutti Rainion elokuussa julkaistu kertomuskokoelma Kuinka kasvoin kaikkitietäväksi vaimoksi – 100 raapaletta käsittelee tyttöyttä, puolisona olemista, äitiyttä ja elämänkaarta. Rainio käsittelee omaelämäkerrallisissa teksteissään naisena elämistä lämpimästi ja humoristisesti. Ilona Tomin novellikokoelmassa Kaikkein oudointa täällä naiseus on myös keskeisesti läsnä. Ikääntyminen ja muistojen merkitys kerrotaan fantasianomaisissa pienissä tarinoissa, samoin pohditaan ihmisen suhdetta luontoon ja eläimiin. Talot nousevat ilmaan, ellei niitä sidota paksuilla köysillä maahan ja viisaimmat sanat vaikuttavat tulevan lapsen suusta.

Runokokoelmat Marjatta Lehtovirran Kävelen joen väärää puolta, Anne-Mari Finskan Metsän mieli ja Anna-Liisa Suvannon Omenankukkaslunta peilaavat nekin naiskirjoittajiensa tuntoja. Maaliskuussa julkaistu Arja-Liisa Mäenpään kirjoittama fiktiivinen esikoisromaani Asunnonostaja on myös naiskuva. Tiheässä kertomuksessa elämässään menestynyt ja tasapainoinen nainen suistuu raiteiltaan ja hänet tuomitaan veriteosta. Mäenpään kanssa työstämme jo hänen seuraavaa romaaniaan, joka julkaistaan ensi keväänä. Uusi kirja jatkaa naiskuvausten sarjaa.

W

arelia jatkaa ensi vuotta kohti historiaan painottavana kustantajana, mutta ohjelmaan mahtuu muutakin kiinnostavaa. Pikaviestinnän ja visuaalisten ärsykkeiden maailmassa on edelleen tilausta vahvoille tarinoille, hitaalle kerronnalle, perinpohjaiselle tutkimukselle, uusille tulkinnoille vanhoista totuuksista.•

L

Agarthin valtavasta valokuva-arkistosta valitut kuvat peilaavat pikkukaupungin elämää ja ihmisiä Kekkosen aikaan, ja Lahtisen tarinat 1970–1980-lukulaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta rakentavat kuvien ympärille kertomuksen kadonneesta ajasta. Kestävyyslaji puolestaan kertoo lamasta vuosien 1990–1995 välillä teh-

Salla Yli-Erkkilä kirjoittaa itse mieluiten laululyriikkaa ja rentoutuu äänikirjoja kuunnellen.

Kuva: Markku Yli-Erkkilä

ähihistoriaa tämän vuoden kirjoista kuvaavat Mikko Lahtisen kirjoittama, Pekka Agarthin upeisiin valokuviin perustuva Kertomus Vammalan kaupungista 1979 sekä Hannu Raiskion kirjoittama Kestävyyslaji.

87

SYKSYN 2021 KIRJAUUTUUDET

TA S A M O N LIA E R A W IN I V S Y K H A I M A O T TA S A OSTA P U A K Ä! A T J S I R I Ö K L O Ä K YYM VERK M A T S I U LL VARUSTE