20
Kerron kuolleista, mutta haluaisin kertoa elämästä Teksti ja kuvat: Aimo Ruusunen
K
aksi vuotta sitten keväällä kävin ensimmäistä kertaa Petroskoin lähellä olevassa Krasnyi borin männikössä. Ilman erikoista tienviittaa ja ilman metsän puihin, kiviin ja puisiin risteihin kiinnitettyjä muistolaattoja tämä olisi kuin mikä tahansa mäntymetsikkö näillä leveysasteilla. Paikan nimikin ("punakangas") on pohjoisella Venäjällä varsin tavallinen. Samalla matkalla kävin ensi kertaa myös Karhumäen piirissä aivan samantapaisessa metsässä, Sandarmohissa. Paikallisten karjalaisten henkilönimestä ja venäjän sanasta moh luoma nimi, suomeksi "Santerinsammal", on sekin erikoinen paikka. Sinne kiinnitin männyn kylkeen väliaikaisen paperisen viestin isäni serkuista Väinöstä ja Niilosta. Viime vuonna heille saatiin Sandarmohiin posliiniset muistolaatat.
Matkakohteenani oli samalla kertaa myös Levassovan enemmän kuusten hallitsema metsäalue Pietarin lähellä. Siellä olin kaynyt aikaisemminkin. Mutta nyt, muutaman päivän aikana, näin omin silmin nämä kolme muistopaikkaa, joille on haudattuna kymmeniä tuhansia ihmisiä.
E
i oikeastaan haluttaisi puhua siitä, miksi he ovat näissä metsissä. Haluttaisi vain sanoa, että lukekaa internetistä. Esimerkiksi Sandarmohista on nimiluetteloja myöten saatavilla paljon tietoa tällä tavalla. Myös Levassovaa ja Krasnyi boria koskevaa informaatiota löytyy varsin helposti. Kyseessähän on siis kolme varsin lähellä Suomea olevaa paikkaa, joissa lepää vuosina 1937 ja 1938 ammuttuja Neuvostoliiton niin sanotun poliittisen terrorin uhreja. Molemmissa Karjalan metsiköissä heidät ammut-
tiin suoraan hautapaikoilla, Levassovaan teloitetut tuotiin kuorma-autoilla Leningradista.
M
iksi en haluaisi puhua heistä? En haluaisi puhua heistä vainajina. Haluaisin kertoa heistä elävinä ihmisinä. Haluaisin kertoa, miten he syntyivät, kertoa heidän vanhemmistaankin ja sisaruksistaan, lapsuudesta ja nuoruuden kasvusta, itsenäistymisestä kotoa, oman elämän etsimisestä, rakastumisista. Päädyin kirjoittamaan näistä ihmisistä nimenomaan Krasnyi borin näkökulmasta varmaankin siksi, että tuolloin pari vuotta sitten tiesin vähiten tästä paikasta ja sen historiasta. Kun sain käsiini petroskoilaisen Juri Dmitrijevin kokoaman matrikkelin täällä ammutuista lähes 1 200 ihmisestä (se on hänen laskelmansa
21
uhreista), tajusin että metsikkö on myös suomalaisittain ainutlaatuinen. Missään muualla ei ammuttujen suomalaisten osuus ollut näin suuri, lähes puolet kaikista.
K
iinnostukseeni oli muitakin syitä. Käydessäni Krasnyi borissa näin muistolaatan, jossa ollut suomalainen nimi osoittautui tuttavani isosedäksi. Kaiken lisäksi tämä mies oli nuorena työssä noin 12 kilometrin päässä nykyisestä kodistani, nykyisessä rajantakaisessa Svetogorskissa, silloisessa Ensossa. Sieltä tämä 31-vuotias Robert Kesseli lähti yli rajan työn etsintään naapurimaahan. Siellä hänet kuusi vuotta myöhemmin, 37-vuotiaana ammuttiin lokakuussa 1938. Aloin tarkemmin selvittää, keitä nämä lähes 600 täällä ammuttua suomalaista maahanmuuttajaa olivat. Ensinnäkin heistä jotkut olivat kahdenkertaisia muuttajia: Suomesta ensin Kanadaan tai Yhdysvaltoihin lähteneitä, sitten vuosina 1930–1932
22
Atlantin takaa Neuvosto-Karjalaan muuttaneita. Toiseksi oli helppo havaita, että valtaosa tästä joukosta oli aivan tavallista työväkeä. Suurin osa oli töissä, jotka liittyivät tuon ajan Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan tärkeimpään tulonlähteeseen metsään, sen erilaiseen jalostukseen ja myös ulkomaanvientiin. Atlantin takaa tulleista osa oli nimenomaan houkuteltukin tänne tämän alan ammattilaisina.
H
alusin siis kertoa elämästä. Lukijan arvioitavaksi jää, miten hyvin olen siinä onnistunut. Toisaalta en nimittäin (kuitenkaan ja tietenkään) voinut olla kertomatta kuolemista, siitä miten näiden ihmisten elämä päättyi. Ja oli kerrottava myös siitä poliittisesta ja hallinnollisesta ympäristöstä, johon nuo vuosien 1937 ja 1938 tapahtumat sijoittuvat. Kyse ei ollut sattumasta, ei vahingosta, ei jostakin yhtäkkisestä pikku- tai
pilkkuvirheestä, jolla ei olisi historiallista merkitystä vielä nytkin. Mikä tuon merkityksen antaa? Tärkeimmältä osin tietenkin se, että nämä lähes 600, kuten monet monet muutkaan, eivät voineet jatkaa elämäänsä. He eivät voineet jatkaa työtään, perheensä elatusta ja hoivaamista, lastensa kasvattamista, yhteiskunnan rakentamista. Jäi leskiä, jäi orpoja, jäi tyhiä koteja. Jäi myös muistoja, jotka kuitenkin ovat suurimmaksi osaksi hautautuneet hiekkakankaan mäntyjen juurakoihin. Näiden ihmisten elämä on toisin sanoen suurimmalta osin unohdettu – ikään kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Muutamilla esimerkeillä halusin näyttää, että unohdus ei ole täydellinen. Me voimme tehdä tänään ja huomenna jotakin, jotta jälkeemme tulevat muistaisivat paremmin. Siksi kirjoitin kirjan Punakankaan suomalaiset – Teloitus- ja hautapaikka Krasnyi bor 1937–1938. •