Issuu

Kolmannen romaaninsa kirjoittanut Ilona Tomi: ”Iän myötä tulee rohkeus käyttää omaa ääntä” s. 5

2020

Joonas Konstigin essee: ”Tarina on totuuden kahva” s. 24

Kirja tekee sovinnon Sotakamreeri Timo Ensio Malmi antaa Tampereen sotakirjassa puheenvuoron edesmenneille sankareille eri puolilla rintamaa s. 71

Pääkirjoitus

Mielen tylsyyttä vastaan Teksti: Minna Isotalo

hansia venäläisiä sotavankeja. Jaakko Heinämäen romaani Sotavanki Sergei Sokolov kuvaa tarkkanäköisesti aikansa tuntoja peilaten vaiettua aihetta, venäläisen sotavangin ja suomalaisen naisen suhdetta.

“Tarina on totuuden kahva”, kirjoittaa Joonas Konstig tässä lehdessä. Esseessään hän pohtii tarinoiden yhteiskunnallista merkitystä. Millainen rooli tarinoilla on informaation välittymisessä, miten tarinat meihin vaikuttavat? Tarinat herättävät meissä tunteita, lisäävät ymmärrystämme maailmasta ja toisistamme. Toisinaan tarinat vahvistavat maailmankuvaamme, toisinaan muuttavat sitä. Parhaat tarinat jättävät meihin aina jälkensä. Warelian kirjavuosi pitää sisällään monenlaisia sykähdyttäviä tarinoita. Timo Ensio Malmin Tampereen sotakirja – Kalevankankaan unelmia nostaa esiin Suomen sotia käyneiden kokemuksia. Haudatut vastaavat kysymyksiin, joita ei ehditty kysyä tai jotka unohdettiin kokonaan. Jatkosodan aikana suomalaisissa maataloissa työskenteli kymmeniä tu-

Täysin toisenlainen elämäntarina on ollut kerrottavana Marketta Vaaralla. Hänen isoäitinsä Ida oli selviytyjä, joka koki elävänsä hyvää elämää aikana, jona naisen rooli ja mahdollisuudet olivat hyvin rajoitetut. Vaaran teos Ida on pieni dokumentti maaseudun elämästä viime vuosisadalla, kunnianosoitus vaatimattomille, sitkeille ja ahkerille aikansa naisille. On tärkeää antaa ääni sellaisille kokemuksille, jotka ovat painuneet historiankirjoituksissa marginaaliin tai jääneet muista syistä tyystin kuulematta. Kirjailija Pekka Hassisen sanoin: “Warelia-kustantamossa on rohkeutta poiketa valtavirrasta.”

irjallisuus on monessa mielessä rajankäyntiä. Erilaiset ihmisen ja todellisuuden väliset rajat sekä ihmisiä toisistaan erottavat rajat ovat keskiössä ainakin kahdessa Warelian kesän uutuuskirjassa. Hassisen Pakoranta-romaanin Juhani rakentaa maailmaa. Yrittää punoa verkkoa sanojen, käsitteiden ja toden välille. Ilona Tomi piirtää Muuria ei ole -teoksessaan konkreettisia rajoja, kuvaa kahtia jakautunutta kansaa. Tulevaisuuden Suomen toisen sisällissodan aikaa kuvaava romaani näyttää ideologiset rajalinjat, mutta väläyttää

myös mahdollisuutta niiden ylittämiseen. Uusiin sfääreihin lukijansa johdattaa Jari Olavi Hiltunen, jonka keväällä ilmestynyt Romuluksen sielu lähestyy kirjallisia kiintotähtiä viidentoista klassikkokirjailijan kautta ja tarjoaa galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Rajat ja säännöt ovat lainvalvojan työsarkaa. Pentti Hiirijoki avaa muistelmissaan pitkän poliisiuransa värikkäitä vaiheita. Samalla hänen kirjansa Kyllä ihmisten kanssa pärjää – Poliisimuistoja kuvaa poliisin työssä vuosikymmenten kuluessa tapahtunutta suurta muutosta. Melkoinen rajojen ylittäjä ja ihmiskameleontti oli salanimien Maiju Lassila ja Irmari Rantamala taakse kätkeytynyt kirjailija Algot(h) Untola. Marko A. Hautalan totaalinen elämäkerta ALGOTH on suurtyö ja Warelian ensi vuoden merkkipaaluja.

arelian kustannustoimittaja Salla Yli-Erkkilä nostaa kuluvan kirjavuoden teemoiksi sovinnon ja tulevaisuudenuskon. Tärkeitä asioita kaikkina aikoina, mutta erityisen merkityksellisiä nyt kun koronavirus on mullistanut arkeamme monin tavoin. Suomen suven tärkein kirjallisuustapahtuma, Warelian kotipaikkakunnalla Sastamalassa järjestettävä Vanhan kirjallisuuden päivät, ei pandemian vuoksi päässyt tänä vuonna kokoamaan kirjanystäviä Sylvään koululle.

Sisällys: Veljessota muurilla.....................................................................................5 Värikkäät poliisimuistot..........................................................................9 Menetyksistä toivoon..............................................................................15 Kerron kuolleista, mutta haluaisin kertoa elämästä......20 Tarina on totuuden kahva.................................................................24 Perinteisen kirjapäiväviikonlopun aikaan pystyttiin silti tarjoamaan runsaasti ohjelmaa verkon välityksellä, ja nämä tallenteet ovat edelleen katseltavissa. Verkko-ohjelman toteuttamisessa wareliaaneilla oli merkittävä osansa. Me kaikki tietysti toivoimme, että poikkeusolot olisivat syksyllä olleet jo taakse jäänyttä elämää ja että voisimme jälleen kohdata toisiamme kirja- ja kulttuuritapahtumissa. Warelialla olisi ollut oma osastonsa Helsingin, Jyväskylän, Tampereen ja Turun kirjamessuilla, mutta elo-syyskuun taitteessa nämäkin jouduttiin siirtämään ensi vuoteen.

Kirjoittajan mietteitä...............................................................................28 Kesätyöntekijöiltä.....................................................................................32 Kalastus on kaikki.....................................................................................38 Elämänvirran viisauksia.......................................................................41 Leikeltyä..........................................................................................................44 Kuuntele Warelian kirjoja....................................................................58 Idan tarina elää..........................................................................................61 Mysteerin äärellä......................................................................................65 Sovinnon äänellä.......................................................................................71 Kustantajalta...............................................................................................76 Suomalainen murhanäytelmä.......................................................78 Kustannustoimittajalta.........................................................................98

Poikkeusolot ovat saaneet ihmiset niin etsiytymään uutuuskirjojen pariin kuin tarttumaan kirjahyllyjen aarteisiin. Uutismyllyn jauhaessa päivästä toiseen jatkuvalla syötöllä vaihtuvaa raaka-ainetta ajattelumme aineksiksi on kirjallisuus tarjonnut vastapainoksi jotakin pysyvämpää ja syvempää. Se on käynyt mielen tylsyyttä vastaan ja parhaimmillaan avannut kokonaan uusia ajatusten polkuja asteltavaksi.

Olet saanut tämän lehden lahjaksi.

Onko sinulla teossa tai kenties jo melkein valmiina kertomisen arvoinen tarina, jonka haluaisit jakaa? Ota rohkeasti yhteyttä Wareliaan. Kenties kirjaideasi hioutuu osaksi kustannusliikkeen tulevien vuosien julkaisuohjelmaa.

elämäkerta- ja muistelmateokset sekä

Kokemuksen ääni kantaa. •

Julkaisija: Warelia Kustannus Oy

Paino: Vammaspaino, Sastamala Päätoimittaja: Marko Vesterbacka Toimitussihteeri: Salla Yli-Erkkilä

Graafinen suunnittelu: Kari Jokinen

Taitto: Kari Jokinen ja Salla Yli-Erkkilä Warelia Kustannus Oy:n julkaisuohjelmassa

painottuvat

historia-,

historialliset ja omaelämäkerralliset

romaanit. Warelia julkaisee myös historiantajuisia

ajankohtaisteoksia

sekä eräiden alojen ammattikirjallisuutta ja oppimateriaaleja. Jul-

kaisupäätöksissä Warelia arvostaa tekijöiden elämänkokemusta ja -näkemystä.

Lue lisää: www.warelia.fi

Ilona Tomi

Muuria ei ole Mikä voisi aiheuttaa sen, että Suomi jakautuisi uudestaan kahteen toisiaan vastaan sotivaan leiriin? Miksi ihminen tottelee ohjeita, vaikka hänellä ei ole aavistustakaan niiden lähettäjästä? Ovatko väärä ja oikea toistensa vastakohtia? Suomessa tulvii. Muureja rakennetaan. Kun oma ja rakkaiden elämä on vaarassa, on pakko toimia. Jokainen suhtautuu olosuhteisiin omalla tavallaan ja toimii saatavilla olevan tiedon varassa. Kunkin kohtalon sanelee maantiede.

Muuria ei ole – Romaani Suomen 2. sisällissodan ajalta on kirjailija Ilona Tomin kolmas pitkä romaani.

Veljessota muurilla Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

Kirjailija voi pyrkiä tasapuolisuuteen, johon aikalaiset eivät pysty. Ilona Tomin dystopia Muuria ei ole kertoo toisiaan vastaan sotivista suomalaisista molempien osapuolten näkökulmasta.

Vanhan maalaistalon keittiön ikkunoista avautuu maisema keväiselle järvelle. Maisema on rauhallinen, mutta se muistuttaa Ilona Tomin kolmannen romaanin keskeisestä elementistä, vedestä. Muuria ei ole kertoo tulevaisuuden Suomesta suurten mullistusten jälkeen. Tomi levittää keittiönsä pöydälle Suomen kartan, jonka rantaviiva on aivan vieraassa paikassa. Ilmastonmuutoksen vuoksi vedenpinta on noussut ja kartasta on meren alle pyyhkiytynyt muun muassa Helsinki ja Turku. Huomion kiinnittävät koko eteläistä Suomea kiertävät muurit. Kirjailija selittää karttaa: "Merenpää on Suomen pääkaupunki, joka sijaitsee maan eteläisessä osassa, Rannikolla." Rannikko on muureilla eristetty elitistinen alue, jolla sijaitsee Suomen ainoa yliopisto ja sähkövoimalaitos, siellä on elintaso, joka jotenkin vastaa nyky-Suomea. Ylängöksi puolestaan sanotaan toista muurilla ympäröityä aluetta, jossa tuotetaan kaikki suomalaisten ruoka. Siellä ihmiset elävät ilman sähköä ja muita mukavuuksia. Näistä asetelmista käynnistyy dystopia, joka pohtii paitsi ympäristöön liittyviä uhkakuvia myös sisällissotateemaa: "Aloin miettiä, mitä pitäisi tapahtua, että vuoden 1918 tapahtumat toistuisivat."

Väinö Linnasta lähtien sadan vuoden takaisista tapahtumista on kirjoitettu voimakkaasti aina jommastakummasta näkökulmasta. "Tarinaa kirjoittaessa täytyykin valita näkökulma, jotta se vetoaa. Mutta mietin, miksi kukaan ei ole koettanut kirjoittaa sellaista tarinaa, missä molemmat puolet puhuvat yhtä aikaa ja reagoivat samoihin tapahtumiin. Siskoni on luottolukijani. Hän sanoi, että kirjoita sinä se!"

Muuria ei ole kertoo tulevaisuuden Suomesta suurten mullistusten jälkeen. Tomi otti haasteen vastaan ja aloitti kirjoitustyön.

irjailija Ilona Tomi kuvailee kirjojensa syntyprosessia:

"Kirjan idea tulee aina jostakin aistimuksesta, tunteesta tai ajatuksesta. Sen maailma alkaa luoda itse itseään, kun istuu alas ja antaa syntymiselle tilan ja mahdollisuuden." Välillä kirjailija itsekin ihmettelee, mihin suuntaan tarina kuljettaa itseään: "Jossakin vaiheessa henkilöt tulevat todellisiksi. Heille tulee persoonaa ja he alkavat puhua. Henkilöt eivät kysy

kirjoittajalta, jos he päättävät rakastua toisiinsa." Tomilla on omassa tekstissä pyrkimys yhdistää herkkyys ja lämminsydämisyys ajatteluun. "Yritän sellaista mahdotonta, että kirja olisi herkkä ja tunteellinen olematta kuitenkaan naiivi. Tuon Muurissa ihmisten henkilökohtaisiksi tarinoiksi sitä, mitä ympärillä tapahtuu ja miten jokainen tempautuu historian virtaan omista lähtökohdistaan käsin." Itsenäinen ajattelu on kova haaste kaikkina aikoina. Se oli vaikeaa sata vuotta sitten, se on vaikeaa nyt ja varmasti myös tulevaisuudessa. "Se, mihin olosuhteisiin ihminen syntyy maantieteellisesti ja sosiaalisesti, muokkaa ajattelua voimakkaasti. Meidän on vaikea varsinkin kriisitilanteissa ottaa itse selvää asioista ja pitää pää kylmänä, kun joukko lähtee vyörymään." Tomin kirjassa ihmiset reagoivat samoihin asioihin eri tavoin omasta asuinpaikastaan riippuen. "Maantieteellisesti kaikki tapahtuu tahallaan tosi pienellä alueella. Eikä tarvita kuin pieni siirtymä muurin toiselle puolelle, niin ihminen alkaa nähdä asioita toisin. Kirjassa on henkilöitä, jotka joutuvat niin sanotusti väärälle puolelle muuria, ja he alkavat herätä siihen, ettei heidän totuutensa ole ainoa oikea."

Ilona Tomin teos on vuoden 2020 Suomessa yllättävällä tavalla ajankohtainen. Kirjan Suomi on jaettu osiin ja eteläinen osa on eristetty muusta maasta muurilla.

"Siihen sisäiseen kokemukseen on hyvä mennä sisälle. On jälkiviisautta mennä sanomaan, mitä olisi pitänyt tehdä toisin."

ymmenen vuotta työkseen kirjoittanut Tomi löytää vuosien kulumisesta hyvää. Asia on toisin kuin monessa muussa harjoitusta vaativassa lajissa.

"Kirjoittaminen on siitä mukavaa puuhaa, että siihen ei ikääntyminen vaikuta millään tavalla huonosti."

Pitkä perspektiivi ja elämänkokemuksen tuoma rohkeus auttavat kirjailijaa. "Kyllä se vaan on sillä tavalla, että oma ääni alkaa löytyä monesti vasta nuoruuden jälkeen. Ensin vaatii rohkeutta puhua ääneen omana itsenään ja aikaa myöden oma ääni muuttuu sellaiseksi kirjoittajan energianlähteeksi." Ilona Tomi puhuu haastattelussa useampaan otteeseen taiteilijaprofessori Risto Ahdista, jonka erilaisille kursseille hän on osallistunut jo monien vuosien ajan. Tomi lainaa Ahtia ja sanoo: "Kirjoittajan on hyväksyttävä, että maailma on kauhea, mutta siitä huolimatta tekstin pitää mennä negatiivisten tunteiden läpi iloon. Sinne energiaan ja sieltä käsin katsoa maailmaa." Tomi on pyrkinyt kirjassaan kertomaan jokaisesta ihmisestä hänen omasta kontekstistaan käsin ja ymmärtää hänen ratkaisujaan tästä näkökulmasta. "Jokaisella on omat voiman ja ilon aiheet. Omat murheet. Jokainen tosi vaikeassakin tilanteessa löytää oman elämänsä voiman läheisistä ihmisistä ja tärkeistä asioista." Silloin kirja voi olla lämmin ja elämänuskoinen, vaikka puhuisikin vaikeista teemoista.•

Värikkäät poliisimuistot Teksti: Minna Isotalo

Tähänkin selliin Pentti Hiirijoki on aikoinaan toimittanut asiakkaita. - Kuva: Minna Isotalo.

Sastamalassa, Vammalan poliisiasemalla Pentti Hiirijoki tunnetaan. Melkein neljä vuosikymmentä virkavallan vermeissä takaavat pääsyn valokuvattavaksi entisen työpaikan tiloihin. ”Jos ei nyt kaikkein pyhimpään, niin aika lähelle sitä”, Hiirijoki vitsailee putkan ovea avatessaan. Vinkkamies, puliukkojen säilöön kuskaaja, tv-lupatarkastaja, väkivallan todistaja, epäiltyjen kiinniottaja, kuulustelija. Mutta myös turvan tuoja, kuuntelija ja ymmärtäjä. Pitkän poliisinuran tehnyt Hiirijoki, 71, on nähnyt paljon, oppinut työn kautta tuntemaan ihmiselon ilot, surut ja ne ikävimmätkin puolet. Värikkäitä vaiheita Hiirijoen työuralle mahtuu siinä määrin, että hän päätti kirjoittaa muistelonsa kirjaksi. Luova työ on yllättänyt entisen poliisimiehen. Kun muistojen arkun on avannut, on tekstiä syntynyt kuin itsestään. ”Iltaisin meni välillä myöhään, kun oli kirjoittamisessa hirmuinen draivi päällä. Kirjassa on poliisin arkea sellaisena kuin minä sen koin.” Jos on poliisin työssä toisinaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ei niitä muistelmistakaan puutu. Hiirijoki kuvailee kirjoitustyyliään kepeäksi. Ajan oloon perspektiivi muuttuu. Jotkut sellaisetkin seikat, jotka nuorena poliisina otti hyvin vakavasti, voivat

myöhemmin näyttäytyä hieman koomisessa valossa.

iirijoen kiinnostus poliisin työhön sai alkunsa 1950-luvun loppupuolella kesäisenä päivänä Sastamalan Tyrväänkylässä. Kotipihaan kurvasi poliisiauto, ja pian auton kaiuttimesta raikui: ”Hei Ville, tus kotio sieltä pellolta!” ”Meillä oli käynyt varkaita, ja konstaapeli Lehtimäellä oli isälle asiaa. Isää odotellessa Lehtimäki esitteli minulle poliisiautoa. Tapaus oli pikkupojalle niin merkittävä, että kipinä poliisin työhön jäi kytemään.” Armeijassa Hiirijoki hakeutui sotilaspoliisikoulutukseen. Sen jälkeen oli Poliisiopiston vuoro. Työsarka alkoi maaliskuussa 1970 passipoliisina Tampereella. Passissa käveleminen oli pääasiassa leppoisaa kuljeskelua. Kadunvarren kahvilanpitäjät tarjosivat mieluusti poliiseille kahvit, kun nämä kävivät tuomassa turvallisuuden tunnetta kahvilan sisätiloihin. Hiirijoen työsarkaa olivat niin puistokemistien paimentaminen kuin liikenteenohjauskin. ”Siihen aikaan päihtyneitä korjattiin talteen paljon herkemmin kuin nykyään. Jos vähän horjahteli, kopin ovi heilahti. Toisinaan suoritettiin puisto-

Nuorempi konstaapeli Hiirijoki 1970-luvun alussa. - Kuva: Pentti Hiirijoen kotialbumi.

jen puhdistuksia ja kyydittiin juoppoja oikein urakalla.” Hämeenkadulla oli tuohon aikaan vain yhdet liikennevalot, ja liikenteenohjaus työllisti poliisia etenkin arki-iltapäivien ruuhkahuippuina ja juhlapyhien aattoina. Taitojen karttuessa piti hommaan saada Hiirijoen mukaan vähän pientä show’ta. ”Joskus otin vanhemman naisihmisen käsikynkkään ja talutin kadun yli suojatietä pitkin turvallisesti. Liikenne tietysti seisoi sen ajan. Ihmisiltä tuli hymyileviä hyväksymisiä.”

Jouluaattona saattoi joku kansalainen tuoda pienen paketin vinkkamiehelle. Heillä oli myös omat ihailijansa.

ole näkynyt. En tosin ole enää vanhemmalla iällä ollut yöaikaan keskustassa asiaa tarkkailemassa.”

”Nuoret tytöt seisoivat jalkakäytävällä ja seurasivat työskentelyäni. Olinhan kuin liikenneorkesterin kapellimestari.”

Puolenyön jälkeen, kun ravintolat sulkivat oviaan, vähän varttuneempi nuoriso purkautui ulos nuorempien sekaan. Grillijonossa syntyi usein riitaa. Poliisin läsnäolo esti monta tappelunnujakkaa.

otikonnuilleen Pentti Hiirijoki palasi kahden Tampere-vuoden jälkeen. Maaseudulla poliisin työtehtäviin kuuluvia erikoisuuksia oli hirvieläinten aiheuttamien viljelysvahinkojen arviointi. Moni poliisi takoi lisätienestiä Yleisradion tv-lupatarkastajana – niin Penttikin. ”Kaikenlaista tönöä ja ihmistä tuli tutuksi siinä työssä. Hommassa näki elämän koko kirjon, kenellä menee huonosti ja kenellä hyvin.” Pienellä paikkakunnalla nuorison viikonloppuhuveihin lukeutui ”pilluralli”. Nuoret miehet ajoivat muutamaa keskustan korttelia ympäri hiljaisella vauhdilla. Hiirijoki muistelee, miten ralliin piti välillä puuttua. Silloin otettiin sopiva parkkipaikka ja seurattiin, kuinka monta kertaa sama auto ohitti tarkkailupisteen. Kun viides kerta tuli täyteen puolen tunnin sisällä, auto pysäytettiin ja kuljettajalle kirjoitettiin sakko tarpeettomasta ja häiritsevästä ajosta. ”En tiedä mihin nämä pillurallin ajajat hävisivät, kun niitä ei enää 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen puolella

Ajan oloon perspektiivi muuttuu. Jotkut sellaisetkin seikat, jotka nuorena poliisina otti hyvin vakavasti, voivat myöhemmin näyttäytyä hieman koomisessa valossa. ”Toisinaan naapurikunnista, Nokialta ja Huittisista, tultiin haastamaan riitaa ja nahistelemaan. Useimmiten tämä tapahtui vielä sellaisina iltoina, kun Myllymaan urheilutalolla järjestettiin tansseja. Jos ei siellä saatu aikaan tappelua paikallisten kanssa, tultiin torin nakkikioskille.” Hiirijoki kertoo, että yöllä partioidessa näki aina silloin tällöin myös uusia parinmuodostuksia. Osapuolet olivat kumpikin tahollaan naimisissa, ja hetken huumassa he saattoivat unohtaa,

että tapahtumilla on silminnäkijöitä. Pienellä paikkakunnalla juorut kantautuivat helposti petetyn osapuolen korviin. ”Silloin ei säästetty sanan säilää, vaan annettiin kuulua kunnolla. Niin että naapuritkin kuulivat. Poliisi kutsuttiin paikalle erotuomariksi sovittelemaan riitoja.”

oliisin tärkeimmät ominaisuudet ovat Hiirijoen mukaan hyvä ihmistuntemus ja maltti. Harkintakyvyllä pärjää pitkälle, usein hurjimmatkin riehujat talttuvat, kun virkavallalla on kärsivällisyyttä ja aikaa. Kuolemantapaukset piti yrittää ottaa osana elämää, eikä niitä saanut jäädä miettimään. ”Vammalan uran alkuaikoina eräs isäntä oli ampunut itsensä haulikolla, ja minut laitettiin tunniksi ruumisvahtiin. Ehkäpä vanhempi kollega vähän testasi minua siinä.” Hiirijoki myöntää, ettei hänkään kaikille ihmiselämän epäkohdille immuuni ollut. Perheväkivaltatilanteet, joihin liittyi pieniä lapsia, jäivät toisinaan mieleen kummittelemaan. Parasta poliisin työssä oli ongelmien ratkaiseminen. ”Kun olin asian hoitanut hyvin, ja sain siitä jälkeenpäin kiitoksen, silloin tunsin onnistuneeni. Joskus tuli pulla-

pussi tai kukkapuska kiitokseksi poliisiasemalle, vaikka kyllä se lämmitti vaatimattomampikin myönteinen palaute.” Tärkeää oli myös poliisin arkea keventävä huumori. Poliisin radiopuhelinten salakuuntelu oli ennen mahdollista, ja Vammalassa muutamat ottivat sen oikein asiakseen. Hiirijoki ja kollegat järjestivät tarvittaessa hämäyskeikan, jonka avulla salakuuntelija narautettiin. Mopolla hurjastelleiden teinipoikien ajoneuvo päätyi joskus puuhun, ja poliisia pakoon pinkoneet kännikuskit saattoivat päästä Hiirijoen kanssa vielä ylimääräiselle juoksulenkille. ”Pieniä jekkuja on tullut tehtyä. Monet metkut sellaisia, etteivät nykyään päivänvaloa kestäisi”, hän naurahtaa. Kotipaikkakunnalla poliisina työskentelystä Hiirijoki keksii vain yhden varjopuolen. Ihmiset nykäisivät tuttua miestä helposti hihasta ja raportoivat mitä milloinkin. Toisinaan kotiinkin soiteltiin havaituista epäkohdista. Työ seurasi aina mukana. ”Olihan se joskus puuduttavaa, mutta huomattavasti enemmän paikallistuntemuksesta silti oli hyötyä kuin haittaa.” Yhteiskunnan muuttuessa poliisin työkin on muuttunut, mutta edelleen

Pentti Hiirijoen poliisien mestaruuskisoissa Suomessa ja ulkomailla saavuttamat lukuisat mitalit ovat palkintokaapissa Vammalan poliisiaseman neuvotteluhuoneessa. - Kuva: Minna Isotalo.

sen ytimessä on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Suurimmat ammatilliset mullistukset liittyvät tekniseen kehitykseen ja uusien tietojärjestelmien käyttöönottoon. ”Kun tietokoneet tulivat osaksi poliisin työtä, merkitsi se valtavaa kehitysaskelta erilaisissa tutkintatehtävissä. Siinä oli monella vanhemmalla miehellä haastetta uusien asioiden oppimisessa.”

yvä fyysinen kunto on kentällä työskentelevälle poliisille eduksi. Hiirijokea suunnistustausta avitti jo heti työuran alussa, sillä Tampereen Poliisiurheilijat oli valtakunnallisesti maineikas urheiluseura. Uran aikana saavutetusta urheilumenestyksestä muistuttavat lukuisat pokaalit ja mitalit Vammalan poliisiaseman kokoushuoneen palkintokaapissa.

Pentti Hiirijoki kiersi työvuosiensa aikana lukemattomia urheilukisoja. Aktiivinen kuntoilu ja kisareissut kuuluvat elämään myös eläkkeellä ollessa. - Kuva: Pentti Hiirijoen kotialbumi.

kansainväliset suunnistuskisat, klapitalkoot ja marjastus.

”Aika monta epäiltyä juoksin kiinni. Joskus kävi niinkin, että epäilty luopui pakosuunnitelmasta heti alkuunsa, kun tunnisti minut.” Kotipaikkakunnallaan Hiirijoki tunnetaan myös Neon Sport -nimisen

urheiluliikkeen perustajana. Edelleen hän on intohimoinen urheilija. 70-vuotiaana Pentti Hiirijoki hiihti kuukauden kestäneen matkan Suomen halki, etelästä pohjoiseen. Eläkepäivien harrastuksiin kuuluvat myös

Nykäistäänkö entistä paikallispoliisia enää koskaan hihasta virkavallan tekemisien tiimoilta? ”Harvoin on tullut eteen tilanteita, joissa on kysytty jotain poliisin työhön liittyvää. Olen päässyt siihen, etten enää ole poliisi liikkuessani kaduilla tai liikenteessä. Mitä niitä enää murehtii. Se aika on ohi.” •

Warelian kirjoja voi hankkia kirjakaupoista koko maassa ja useista kirjaverkkokaupoista. Kattavin valikoima kaikista saatavilla olevista kirjoista on kuitenkin luonnollisesti Warelian omassa varastomyymälässä Sastamalassa. Tutustu varastomyymälän koko tarjontaan Warelian omassa verkkokaupassa. Sieltä voit tilata kaikki kirjat myös postitse nopeasti ja sujuvasti. Verkkokauppa palvelee joka päivä ympäri vuoden:

warelia.fi

Olet tervetullut myös itse käymään Warelian varastomyymälässä Sastamalassa! Tämä pieni kivijalkakauppa ”Tyrvään Pryki” sijaitsee Sastamalan Kirjakorttelissa, vastapäätä Herra Hakkaraisen taloa. Kaupan naapurustossa on myös Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, Antikvariaatti Tyrwää ja Tyrvään Kirjakauppa. Warelian varastomyymälä on auki Warelian kesätyöntekijöiden voimin kesä-heinäkuun ajan maanantaista lauantaihin klo 10-16.

Tyrvään Pryki Marttilankatu 13

Menetyksistä toivoon Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

Kirjailijuus hiipi Tuija Sirosen elämään varkain. Kirjoittaminen on muuttunut vuosien varrella terapeuttisesta omien ajatusten selvittämisestä ilmaisumuodoksi kuvataiteen rinnalle.

Tapasin esikoiskirjailija Tuija Sirosen hänen työhuoneellaan Tampereella vähän ennen kuin poikkeusolot koronan takia alkoivat. Grafiikantyöt pinoissa kertoivat helmikuussa päättyneestä Tampereen pääkirjaston näyttelystä, jossa oli esillä Sirosen tekemiä teoksia. Ennen kuin Sirosesta on tullut kirjailija, hän on pitkään ilmaissut itseään kuvataiteen eri keinoilla. Kirjailijaksi Tuija Sironen päätyi itselleenkin yllättäen. Vaikeitten elämänvaiheitten purkaminen tekstiksi antoi alkusysäyksen kirjoittamisharrastukselle monia vuosia sitten. Seuraavan kimmokkeen antoi sukututkimus. "Minulle ei riittänyt, että olisin etsinyt sukupolvia ja piirrellyt sukutauluja." Sirosen mielessä alkoi viritä kysymyksiä menneistä sukupolvista. Hän mietti, millaista elämä nimien takana on oikeasti ollut. "Kun ei oikein ollut faktoja, niin sitten piti ruveta käyttämään mielikuvitusta." Alkoi syntyä tekstejä lapsuuden kotikylän menneistä vaiheista 1800-luvun puolivälistä alkaen. Kuvitteellisten tapahtumien oheen Sironen kutoi myös vanhoja lapsuudessa kuulemiaan tarinoita kotikylän persoonallisista asukkaista. Kertomusten henkilöt ovat muutamaa lukuun ottamatta asuneet oikeasti Hämeenkyrössä Lavajärven rantamilla si-

jainneissa taloissa ja torpissa. Heidän syntymä- ja kuolinvuotensa löytyvät vanhoista dokumenteista. "Löysin kirkonkirjoista tiedon, että nuori mies menee vihille. Sitten ihmettelin, mitä nimen edessä lukee. Siihen oli kirjoitettu enk, joka tarkoittaa, että hänen on tarvinnut olla leski. Miten niin nuori mies voi olla jo leski?"

Itselleenkin yllätykseksi kirjoituskurssilaisesta sukeutui muutamassa vuodessa kirjailija ja irrallisista kertomuksista romaanikäsikirjoitus, jolle Sironen sai julkaisusopimuksen. Sirosen kaiveltua lisää tietoa taustalta paljastui onnettomuus, joka tämän nuoren miehen ensimmäiselle vaimolle oli tapahtunut. Löytyi tieto, että nainen oli hukkunut ja samana päivänä oli hukkunut myös pieni renkipoika. Sironen rakensi kirkonkirjoista löytyneiden faktojen ympärille tarinan, jossa kuolinsyy selviää.

olmisen vuotta sitten Tuija Sironen päätti mennä tekstit kainalossaan

Tampereen työväenopiston kirjoittajakurssille Sampolaan. Oli aika näyttää kirjoituksia muille, ehkä niistä vaikka syntyisi jokin monistenippu sukulaisille jaettavaksi. "En missään nimessä ajatellut silloin, että nyt rupean tekemään kirjaa!" Hyvä palaute kirjoittajaryhmässä antoi motivaatiota jatkaa tarinoiden kirjoittamista ja ryhmän opettaja Tiina Laaninen rohkaisi Tuija Sirosta rakentamaan tarinoista romaanikäsikirjoitusta. Hän tarttui haasteeseen. Itselleenkin yllätykseksi kirjoituskurssilaisesta sukeutui muutamassa vuodessa kirjailija ja irrallisista kertomuksista romaanikäsikirjoitus, jolle Sironen sai julkaisusopimuksen. Hiljaa sulaa surujää on kertomus perheestä, Tuija Sironen kuljettaa tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta. Kirja on myös kuvaus maalaiskylän elämästä vaikeissa oloissa. Nälkävuodet ja onnettomuudet vievät mennessään perheenjäseniä ja suru on jokapäiväisessä elämässä läsnä. Kuitenkin kaiken kärsimyksen keskellä on vahvasti mukana toivo paremmasta ja sitkeä pyrkimys onnellisempaa elämää kohti. Edellä kuvattu kertomus nuoren miehen puolison hukkumisesta päätyi aloittamaan kirjan.

un käsikirjoituksesta tehtiin julkaisupäätös, alkoi Sirosella kiivas kirjoittamisvaihe. Vuosi 2019 kului aktiivisesti tietokoneen ääressä:

"Kirjoitin lähes joka päivä jotakin. Hain kirjoittamiseen hetkiä aina vain enemmän ja enemmän ja saatoin tehdä tekstiä yhteen menoon tuntitolkulla. Mies huolehti, että kahvit tulivat aina kellonlyömällään." Kustantajan kanssa Sironen keskusteli käsikirjoituksen ratkaisuista: "Päädyimme siihen, että kirjassa voisi olla mukana jotakin selittämätöntä. Kun annoin itselleni luvan, niin pääni alkoi tuottaa kummallisia ajatuksia." Kustannustoimittajan kanssa mietittiin kirjan sisäistä logiikkaa ja kronologiaa. Kun lähtökohtana olivat olleet oikeat vuodet, niin Sironen tunsi kätensä olevan sidotut tiettyihin asioihin: "Mietin esimerkiksi, minkä ikäisenä lapset puuhaavat mitäkin." Sironen yritti pitkään rakentaa tarinat niin, että jokaisen ihmisen ikä piti tismalleen yhtä oikeasti eläneen vastineensa kanssa. Välillä se mutkisti tapahtumien kulkua aivan turhaan, fakta ja fiktiohan olivat sekoittuneet jo siinä vaiheessa, kun tarinoiden keksiminen alkoi. "Kun sovimme, ettei minun tarvitse olla riippuvainen vuosiluvuista, helpottui tarinan rakentaminen ihan hirveästi." Myös kielenkäytössä Sironen ensin arkaili. Hän ei voinut antaa hahmojensa puhua mitä sattuu.

Tuija Sirosen töissä näkyy tuttuja maisemia Tampereelta. Kirjassaan hän maalaa tuokiokuvia 1800-luvun Hämeenkyröstä.

"Yritin kirjoittaa sellaista sisäsiistiä asiaa. Kun kustannustoimittaja sanoi, että siinä kuvataan oikeaa elämää, niin ei minun ollut enää vaikea kuvitella sitä. Sitten annoin palaa." Lopulta Sironen sanoo kirjoittaneensa käsikirjoituksen kokonaan läpi neljä kertaa tehden joka kierroksella jotakin säätöjä saamiensa ohjeiden ja palautteen perusteella. Kirjailijaksi voi ehkä tulla vähän kuin vahingossa, mutta ei ilman työtä!

irjaansa Tuija Sironen suosittelee ihmisille, jotka haluavat ymmärtää taustojaan: "Aiemmat sukupolvet ovat eläneet hirveän vaikeita aikoja. Helposti valitamme milloin mistäkin ja toisaalta meillä on kaikki kamalan hyvin verrattuna meidän esivanhempiin." Hienoiset idut toisesta kirjasta muhivat Tuija Sirosen päässä, mutta vielä hän ei ole antanut niille täyttä valtaa. Esikoiskirjan hahmoista eräs haluaisi jatkaa elämäänsä. Mutta sitä pohtiessa Tuija Sironen jatkaa kuvataiteen tekemistä. Rakukeramiikka ja luonnonkasvien käyttäminen painotyössä kiinnostavat. Romaanin kirjoittamisen aika tulee taas, jos on tullakseen.•

Tuija Sironen

Hiljaa sulaa surujää

1800-luvun Hämeenkyrössä torpparit ja palkolliset elävät talollisten ehdoilla ja silmän alla. Poika menettää isänsä ja tyttö äitinsä. Vanhemmat hautaavat lapsiaan. Kovat olosuhteet eivät kuitenkaan estä haaveilemasta paremmasta. Hiljaa sulaa surujää on kertomus suurista menetyksistä ja eheyttävästä onnesta. Nälkävuodet riisuvat ihmisen, mutta toivo säilyy niin kauan kuin jaksaa rakentaa tulevaisuutta.

Hiljaa sulaa surujää on Tuija Sirosen esikoisromaani. Tamperelaisen kirjailijan juuret ovat Hämeenkyrön Lavajärvellä, minne kirjakin sijoittuu.

Kerron kuolleista, mutta haluaisin kertoa elämästä Teksti ja kuvat: Aimo Ruusunen

aksi vuotta sitten keväällä kävin ensimmäistä kertaa Petroskoin lähellä olevassa Krasnyi borin männikössä. Ilman erikoista tienviittaa ja ilman metsän puihin, kiviin ja puisiin risteihin kiinnitettyjä muistolaattoja tämä olisi kuin mikä tahansa mäntymetsikkö näillä leveysasteilla. Paikan nimikin ("punakangas") on pohjoisella Venäjällä varsin tavallinen. Samalla matkalla kävin ensi kertaa myös Karhumäen piirissä aivan samantapaisessa metsässä, Sandarmohissa. Paikallisten karjalaisten henkilönimestä ja venäjän sanasta moh luoma nimi, suomeksi "Santerinsammal", on sekin erikoinen paikka. Sinne kiinnitin männyn kylkeen väliaikaisen paperisen viestin isäni serkuista Väinöstä ja Niilosta. Viime vuonna heille saatiin Sandarmohiin posliiniset muistolaatat.

Matkakohteenani oli samalla kertaa myös Levassovan enemmän kuusten hallitsema metsäalue Pietarin lähellä. Siellä olin kaynyt aikaisemminkin. Mutta nyt, muutaman päivän aikana, näin omin silmin nämä kolme muistopaikkaa, joille on haudattuna kymmeniä tuhansia ihmisiä.

i oikeastaan haluttaisi puhua siitä, miksi he ovat näissä metsissä. Haluttaisi vain sanoa, että lukekaa internetistä. Esimerkiksi Sandarmohista on nimiluetteloja myöten saatavilla paljon tietoa tällä tavalla. Myös Levassovaa ja Krasnyi boria koskevaa informaatiota löytyy varsin helposti. Kyseessähän on siis kolme varsin lähellä Suomea olevaa paikkaa, joissa lepää vuosina 1937 ja 1938 ammuttuja Neuvostoliiton niin sanotun poliittisen terrorin uhreja. Molemmissa Karjalan metsiköissä heidät ammut-

tiin suoraan hautapaikoilla, Levassovaan teloitetut tuotiin kuorma-autoilla Leningradista.

iksi en haluaisi puhua heistä? En haluaisi puhua heistä vainajina. Haluaisin kertoa heistä elävinä ihmisinä. Haluaisin kertoa, miten he syntyivät, kertoa heidän vanhemmistaankin ja sisaruksistaan, lapsuudesta ja nuoruuden kasvusta, itsenäistymisestä kotoa, oman elämän etsimisestä, rakastumisista. Päädyin kirjoittamaan näistä ihmisistä nimenomaan Krasnyi borin näkökulmasta varmaankin siksi, että tuolloin pari vuotta sitten tiesin vähiten tästä paikasta ja sen historiasta. Kun sain käsiini petroskoilaisen Juri Dmitrijevin kokoaman matrikkelin täällä ammutuista lähes 1 200 ihmisestä (se on hänen laskelmansa

uhreista), tajusin että metsikkö on myös suomalaisittain ainutlaatuinen. Missään muualla ei ammuttujen suomalaisten osuus ollut näin suuri, lähes puolet kaikista.

iinnostukseeni oli muitakin syitä. Käydessäni Krasnyi borissa näin muistolaatan, jossa ollut suomalainen nimi osoittautui tuttavani isosedäksi. Kaiken lisäksi tämä mies oli nuorena työssä noin 12 kilometrin päässä nykyisestä kodistani, nykyisessä rajantakaisessa Svetogorskissa, silloisessa Ensossa. Sieltä tämä 31-vuotias Robert Kesseli lähti yli rajan työn etsintään naapurimaahan. Siellä hänet kuusi vuotta myöhemmin, 37-vuotiaana ammuttiin lokakuussa 1938. Aloin tarkemmin selvittää, keitä nämä lähes 600 täällä ammuttua suomalaista maahanmuuttajaa olivat. Ensinnäkin heistä jotkut olivat kahdenkertaisia muuttajia: Suomesta ensin Kanadaan tai Yhdysvaltoihin lähteneitä, sitten vuosina 1930–1932

Atlantin takaa Neuvosto-Karjalaan muuttaneita. Toiseksi oli helppo havaita, että valtaosa tästä joukosta oli aivan tavallista työväkeä. Suurin osa oli töissä, jotka liittyivät tuon ajan Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan tärkeimpään tulonlähteeseen metsään, sen erilaiseen jalostukseen ja myös ulkomaanvientiin. Atlantin takaa tulleista osa oli nimenomaan houkuteltukin tänne tämän alan ammattilaisina.

alusin siis kertoa elämästä. Lukijan arvioitavaksi jää, miten hyvin olen siinä onnistunut. Toisaalta en nimittäin (kuitenkaan ja tietenkään) voinut olla kertomatta kuolemista, siitä miten näiden ihmisten elämä päättyi. Ja oli kerrottava myös siitä poliittisesta ja hallinnollisesta ympäristöstä, johon nuo vuosien 1937 ja 1938 tapahtumat sijoittuvat. Kyse ei ollut sattumasta, ei vahingosta, ei jostakin yhtäkkisestä pikku- tai

pilkkuvirheestä, jolla ei olisi historiallista merkitystä vielä nytkin. Mikä tuon merkityksen antaa? Tärkeimmältä osin tietenkin se, että nämä lähes 600, kuten monet monet muutkaan, eivät voineet jatkaa elämäänsä. He eivät voineet jatkaa työtään, perheensä elatusta ja hoivaamista, lastensa kasvattamista, yhteiskunnan rakentamista. Jäi leskiä, jäi orpoja, jäi tyhiä koteja. Jäi myös muistoja, jotka kuitenkin ovat suurimmaksi osaksi hautautuneet hiekkakankaan mäntyjen juurakoihin. Näiden ihmisten elämä on toisin sanoen suurimmalta osin unohdettu – ikään kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Muutamilla esimerkeillä halusin näyttää, että unohdus ei ole täydellinen. Me voimme tehdä tänään ja huomenna jotakin, jotta jälkeemme tulevat muistaisivat paremmin. Siksi kirjoitin kirjan Punakankaan suomalaiset – Teloitus- ja hautapaikka Krasnyi bor 1937–1938. •

Anneli Kurkela

Vahinko

Silja herää leikkauksesta pahasti vammautuneena. Tapaus on täysin odottamaton potilasvahinko. Virheen vuoksi terve nainen käy kuoleman porteilla ja menettää sen seurauksena työkykynsä. Alkaa toinen elämä. Vahinko kuvaa Siljan elämää ennen leikkausta, aikaa sairaalassa sekä selviytymiskamppailua uudessa arjessa. Edes läheisilleni en ole kertonut mitä kaikkea minulle on tehty ja mitä jouduin kokemaan. Ironista mutta totta: sitä haluaa peitellä asioita, joita jotenkin kokee häpeäkseen. - Silja

Anneli Kurkela on rovaniemeläinen kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on kirjoittanut aikaisemmin runokokoelman Melkein reunalla.

Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY

Joonas Konstig

Tarina on totuuden kahva Teksti: Joonas Konstig

Oletko kuullut tämän vitsin? Perhe muutti kesällä uuteen kotiin. Talo valmistui seudun ensimmäisenä, ja muita vasta rakennettiin. Perheellä oli viisivuotias tyttö, eikä tytöllä ollut naapurustossa muuta seuraa kuin rakennusmiehet, joten hän alkoi viettää kesäpäiviään näiden porukoissa. Rakennusmiehistä oli hauskaa, että tyttö oli kiinnostunut heidän puuhistaan, ja he ottivat tytön ikään kuin maskotikseen. Ja isän ja äidin mielestä oli hauskaa, että tytöllä oli seuraa. Eräänä iltapäivänä tyttö tuli kuitenkin kotiin pahantuulisena ja äreänä ja mökötti päivällispöydässä. Isä kysyi, onko jotain vialla. No on, tyttö sanoi. Mikä harmittaa? Tyttö vastasi: ”No kun ne Puukeskuksen mulkut ei oo vieläkään tuonut niitä saatanan lankkuja!” Saiko hymyilemään? Kun avasit tämän sivun ja aloit lukea, millä tuulella olit? Entä nyt?

On helppo pitää itsestäänselvyytenä sitä ihmettä, miten nopeasti tarina voi muuttaa yleisöään. Kymmenisen virkettä, ja aivosi ovat eri tilassa. Ehkä lähdit lukemaan juttua hajamielisen välinpitämättömänä, ehkä stressaantuneena päivän askareista. Sitten tapahtuu jotain maagista. Perhe muutti kesällä uuteen kotiin... Tyttö alkoi viettää päiviään rakennusmiesten seurassa... Haluamme nähdä, miten tämä jatkuu. Unohdamme kaiken muun. Aivot ovat saman tien eri tilassa. Ehkä tarinan käänne, jossa tyttö tuleekin pahantuulisena kotiin, saa meidät huolestumaan. Kreikkalaisen tarinakouluttajan Aristoteleen sanoin alamme tuntea ”sääliä ja pelkoa” tarinan päähenkilön puolesta. Sitten jutun punchline täyttää aivot palkitsevalla dopamiinilla. Edelleen Aristoteleen sanoin, tapahtuu katharsis, jossa jännityksen tunne laukeaa. Puhdistava nauru täyttää aivot mielihyvällä. Olen kirjailija ja tarinankerronnan opettaja. Kun kuulin tämän vitsin ensi kerran, muistan ensin nauraneeni ja sen jälkeen hyvin nörtisti alkaneeni

ihailla vitsin rakennetta. Tämä vitsi luottaa yleisöön. Kuulijan mieli tekee lopussa salamannopean loikkauksen ajassa taaksepäin. Mieli värittää uusiksi tytön kesäpäivät, yleisö täyttää itse tarinan aukot. Niinpä tietysti: viettäessään kesäpäiviä raksamiesten kanssa hän luonnollisesti omaksui samalla näiden ajatusmaailman ja puheenparren. Tyttö samastui raksamiehiin, näiden kielestä tuli hänen kielensä ja näiden huolista hänen huoliaan. Ja samoin käy vitsin yleisölle. Samaistumme tyttöön ja vietämme kesäpäiviä raksalla, samaistumme hänen vanhempiinsa ja huolestumme heidän ollessaan huolestuneita ja hymyilemme – samoin kuin hänen vanhempansa luultavasti hymyilevät – huolten syyn selvitessä. Olin opettanut tarinankerrontaa monta vuotta tuleville kirjailijoille ennen kuin ymmärsin, että siitä on hyötyä kaikille. Tarina on viestinnän varhaisin ja tehokkain muoto. Se puhuttelee meitä eri tasolla kuin looginen propositio ja Windows Excel. Tarina kaappaa huo-

miomme, koska haluamme saada kuulla, miten se jatkuu. Tämä on tarinan jännite. Haluamme jännitteen purkautuvan. Tarina kylvää alussa viljansa ja lopussa saamme kerätä sadon. On kuin aivomme ja tarinankerronta olisivat kehittyneet evoluutiossa rinta rinnan toistensa varassa. Aivoillamme on ihmeellinen kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Enemmänkin: hyvä tarina saa meidät samaistumaan päähenkilöön niin, että meistä tulee hän. Aivomme eivät tee eroa sen välillä, tapahtuuko jokin asia todella vai uskovatko ne vain, että tapahtuu. Sen takia puristamme käsiämme leffateatterin käsinojiin, kun pelkäämme, että joku hiippailee päähenkilön selän taakse, tai odotamme, että poika saa kerättyä rohkeutensa suudella tyttöä. Sen takia itkemme, kun tämä sairastuu tappavasti. Ja sen takia nauramme, kun ne Puukeskuksen mulkut ei saa tuotua niitä saatanan lankkuja.

arinan ytimenä on aina muutos. Asiat ovat tarinan lopussa eri lailla kuin tarinan alussa – miksi muuten kertoa koko tarina? Jotakin on muuttunut, päähenkilö on vähän eri ihminen kuin alussa. Hän oli tavallinen maajussi, mutta tapettuaan lohikäärmeen hän sai prinsessan ja puoli valtakuntaa. Valtakuntakin on muuttunut, se oli uhattuna ja nyt turvassa. Mutta parhaimmillaan tarinat muuttavat yleisöään. Yleisö näkee maailman tai ihmisen osan tai oman itsensä hieman erilaisena tarinan lopussa kuin sen alussa. Yleisö tulee tarinasta ulos kuin vuoristoradasta: jännitti, huudatti, ilahdutti ja pelotti. Nyt adrenaliini laskee ja olo on raukean onnellinen. Tein sen, selvisinpä. Tähän tunteiden vuoristorataan perustuu tarinan voima. Muistijälki on tunnejälki; tunnejälki on muistijälki. Muistamme parhaiten sen, mihin liitämme tunteita. Tajusin tämän ensi kerran, kun opiskelin koulussa historiankokeeseen Ruotsin kuninkaita. Oli Adolfeja ja Gustafeja

ja Kaarleja ja nimen perässä aina järjestysnumero. Millä nämä nyt jäisivät mieleen? ”Kustaa” on sentään vähän hassu nimi, ehkä sen vielä muistaa, mutta minkälaisen tunnesiteen voi muodostaa koko litaniaan valtiaita ja caps lock päällä kirjoitettuja roomalaisia numeroita? Sitten kaverini totesi Kaarle XII:stä, että joo, sehän oli se sotahullu, kaikki sotahullut diggaa siitä. Ja äkkiä minulle oli mahdollista muodostaa tunneside kuolleeseen kuninkaaseen – mitä mieltä minä olin hänestä? Mitä mieltä olen sotaretkistä? Mitä nämä kuninkaat tekivät alaistensa elämälle? Jos olisin elänyt hänen alaisenaan, mitä olisin ajatellut hänestä? Ihmismieli on itsekeskeinen. Mitä mieltä minä olen tästä? on ratkaisevan tärkeä kysymys. Kertotaulua opetellessani olin sitä mieltä, että 7 × 8 on kaikkein vaikein kertolasku muistaa. Ja kas. Minulla oli tunneside lukuun 56. Niinpä matematiikan oppikirjoissakin ymmärretään tarinallistaa numeroiden kaltaisia faktoja. Liisalla on kuusi päärynää ja Matilla kaksi kertaa niin paljon. Kuinka monta päärynää Matilla on, jos hän antaa Petterille kolme päärynää? Pidän tästä esimerkistä, koska se osoittaa, miten tarina ja tarinallistaminen ei tarkoita satujen kertomista. Tarinallistaminen auttaa viestimään faktoja. Tarinallistettuna irtofaktatkin jäävät paremmin mieleen. Purkissa perunalastuja on seitsemänkymmentäkaksi grammaa rasvaa. Onko se paljon vai vähän? Luuletko muistavasi sen huomenna? Se on aika liukas irtofakta. Entä näin: Tässä purkissa perunalastuja on yhtä monta grammaa rasvaa kuin kolmessa Big Macissa. Erityisen tehoavan tästä irtofaktasta tekee se, että 2000-luvulla eläville ihmisille on opetettu tunneside makroravintoaineeseen nimeltä rasva. Kun tämä lohikäärme uhkaa kehomme valtakuntaa, säälimme vyötäröämme ja

pelkäämme verisuonistomme puolesta. Yhtäkkiä perunalastutuubi näyttääkin erilaiselta. Jatkakaamme vielä faktojen tarinallistamisen parissa. Hammaspeikko on suosikkini. Koetapa saada lapset ymmärtämään, että sokerien ja tärkkelysten syönti aiheuttaa hampaissamme happohyökkäyksen, jonka estämiseksi on käytettävä fluoria ja ksylitolia sisältäviä tahnoja. Tämä mystinen happohyökkäys kuulostaa kyllä kiitettävän dramaattiselta, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa, miltä se näyttää? Ja miltä näyttävät fluori ja ksylitoli, sanat, jotka ovat aluksi vaikeita aikuisillekin? Niinpä näyttämölle marssitetaan hammaspeikko. Katsopas, pikku-Petteri, ruoan jälkeen sun suuhun tulee tällasia hirviöitä. Ja ne nakertelee sun hampaita niin kuin näkkileipää! Mutta ei hätää. Sä voit taistella niitä vastaan tällä aseella... Siinä on tarinan arkkityyppinen kaava. Olipa kerran puhdas suu, mutta sinne hyökkäsi paha hammaspeikko. Sitä vastaan nousi urhea pikku-Petteri taikamiekka kädessään. Hän taisteli ja voitti hammaspeikot, ja niin suuhun laskeutui jälleen rauha. Kun tarinan kaavan on oppinut, sitä näkee käytettävän kaikkialla.

äytän sanaa ”tarinatietoisuus” siitä, että ymmärrämme kuinka voimakkaasti tarinat vaikuttavat meihin, hyvässä ja pahassa. Tarinatietoisuus auttaa saamaan oman viestin läpi, ja se auttaa näkemään, milloin meihin yritetään vaikuttaa tarinalla. Sanotaan, että rehtori pitää puhuttelun pojalle, joka on jäänyt kiinni kokeessa lunttaamisesta. Siitä on sääntöjen mukaan tulossa rangaistus: poika reputtaa. Poika alkaa itkeä, että sä et ymmärrä, mun isäpuoli hakkaa mut jos mä saan huonon numeron kokeesta. Minkälainen hirviö rehtori nyt on, jos hän noudattaa sääntöjä ja reputtaa po-

jan? Pojan kertoma tarina, tosi tai ei, on niin voimakkaasti tunteellinen, että se ei voi olla vaikuttamatta meihin. Jotkut karsastavat tarinoita juuri niiden sisältämän voiman takia. Se on fiksua, mutta vain puoliksi. Minua se muistuttaa ihmisistä, jotka ensimmäisten automobiilien ilmestyessä vaativat näille ehdotonta nopeusrajoitusta: yli kymmenen kilometriä tunnissa on hengenvaarallista. Ja voihan se olla. Mutta autojen hevosvoimat ovat nekin vain voimaa. Tehokkaalla autolla voi ajaa nopeasti ojaan tai nopeasti synnytyssairaalaan. Tehokkailla tarinoilla voi saada yleisön kiinnostumaan hyvistä ja tärkeistä asioista. Kuuluisa esimerkki kirjallisuuden maailmasta: ”Sinäkö olet se pieni rouva, joka aloitti tämän suuren sodan?” kysyi presidentti Abraham Lincoln kirjailija Harriet Beecher Stowelta kesken sisällissodan 1862. Stowe oli nimittäin kymmenen vuotta aiemmin julkaissut romaaninsa Setä Tuomon tupa, joka kuvasi Yhdysvaltain mustien orjien armottomia oloja. Se keräsi miljoonia lukijoita ja käänsi mielialaa vahvasti orjuuden lakkauttamisen suuntaan. Stowen tarina teki pohjoisvaltioissa eläville lukijoille etäisistä asioista kouriintuntuvia ja todellisia ja ihmisistä yksilöitä, joihin muodostui tunneside.

Kirjailija Joonas Konstig on julkaissut seitsemän kirjaa. Viimeisin kaunokirjallinen teos on tänä keväänä ilmestynyt, sodanjälkeiseen Suomeen sijoittuva jännitysromaani ”Vaaran vuodet” (WSOY 2020). Lisäksi Konstig on ollut yhtenä toimittajana esseekokoelmassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” (Minerva 2015). Kolmannessa romaanissaan ”Perkele” (Gummerus 2015) olevat tiedot Perkeleen kulttuurihistoriasta Konstig ammensi arkeologian professori Unto Salon teoksesta ”Iso tammi” (Warelia 2014) − ja antoi luovan mielikuvituksensa täydentää sen, mitä ”Iso tammi” ei kerro.

Saman ajan ja saman palstatilan voi käyttää tehokkaammin keräämällä yleisön huomion, luomalla tähän tunnesiteen ja jäämällä yleisön mieleen – siis hyvällä tarinalla. Oli tarina sitten fiktiota tai jokin tärkeä totuus. On nimittäin pelkkä myytti, että totuus olisi tarpeeksi väkevä kulkeakseen itse ihmisiltä ihmisille. Todellisuudessa totuus ei osaa kulkea mihinkään. Totuudella ei ole siipiä. Totuus on usein raskas ja hankalan muotoinen möykky, ja silti meidän pitäisi kantaa sitä ihmiseltä toiselle. Tarina on kahva.•

Kirjoittajan mietteitä Teksti: Olavi Toivola

Sattuman tuomion teeman voisi kiteyttää kertomukseksi isänmaallisesta miehestä, Akseli Salosta, jonka eettinen näkemys ei hyväksynyt kaikkia sisällissodan julmuuksia. Kun Helsingin Sanomat elokuussa haastatteli Tommi Kinnusta tämän uusimmasta kirjasta Ei kertonut katuvansa, Kinnunen totesi että miehillä on usein turvana armeijan komentoketjut tai muut kollektiivit, mutta naisilla ei yleensä ole tukenaan ketään. Miesyhteisöjen hierarkia voi kuitenkin olla julma, jos ei komentoihin alistu.

kseli Salon oikeustaju meni ristiin ylemmän upseerin tekojen kanssa ja hänen oli paettava maasta. Niin tapahtui todellisuudessakin monelle valkoiselle, jotka eivät hyväksyneet kaikkea sitä, mitä viha ja kosto tuottivat.

Akseli oli lähtenyt sotilaaksi vapauttamaan kotimaataan, mutta koki upseeritovereiden tuomitsevan hänet. Hän pakeni Ranskaan, missä sotilaalle oli tarjolla palvelu muukalaislegioonassa.

Akseli päättää kohdata sen pahan, joka hänet karkotti. Uskoa antoi Ukko–Pekan, presidentti Svinhufvudin kuuluisa, maaliskuussa 1932 pitämä, Mäntsälän kapinan pysäyttänyt radiopuhe.

Ranskan suhteet Suomeen olivat silloin, noin sata vuotta sitten, paljon kiinteämmät kuin olin pitkään käsittänyt. Tiiviiden taiteilijayhteyksien lisäksi siellä valmennettiin muun muassa upseereitamme. Ranska tunnusti itsenäisyytemmekin ensimmäisten joukossa.

Jätän monet mietteet lukijan pohdittavaksi. Myös sen, lähteekö mies sotaan ajamaan jotakin hyvää asiaa vai lähteekö hän saadakseen tappaa. Näiden pohdintojen yllä kulkee sitten kirjan jännitystä tuova juoni, vakoiluympäristö ja rikos.

Kirjani alun taustalla ovat Akselin tunteet siitä, että on aika palata Suomeen ja katsoa, mikä on tilanne 14 vuotta lähdön jälkeen. Yksinäisyys on paluuseen ajava syy. On omaisten ja perheen ikävä. On kaunan sovitus. Iso kysymys on: voiko kotimaassa jo elää vapaana painajaisista? Onko Suomi itsenäisenä turvallinen?

desmennyt oikeushammaslääkäri Olavi Heikinheimo oli ystäväni. Hänen isänsä Veikko Heikinheimo, Tyrvään kirkkoherran poika, oli jääkärivärväri Tyrväässä ja sittemmin myös jääkäriupseeri. Keskustelut kaimani kanssa ja hänen veljensä kirjoitukset inspiroivat minua tekemään Akselista yhden Tyrvään jääkäreistä, joita muuten oli yhdeksän.

Historian taju on kiinnostanut minua jo kouluajoista. Löydän menneistä ajoista lukemattomia yhdenmukaisuuksia nykyaikaan. Jääräpäisenä etsijänä vahvuuteni lienee faktojen löytäminen, joka on tärkeätä historiallisissa kertomuksissa. Kaksi ensimmäistä romaaniani (Jahtivoudin kaksi elämää 2015 ja Abraham Braxin kunnia 2018) olivat kertomuksia aikanaan eläneistä ihmisistä. Halusin yhä pysyä historiassa ja halusin kirjaan nuoruuteni Tampereen, mutta päätin nyt kirjoittaa täysfiktiota. Koska edellisten kirjojen tausta oli vietellyt minut käymään läpi suomalaisten vaiheet 1600–luvun lopulta 1900–luvun alkuun, pidin luonnollisena jatkaa 1900–luvun alkupuolelta. Päätin hypätä vanhempieni aikuistumisen aikaan eli vuoteen 1932. Tutkittuani 1930–lukua hylkäsin puhtaan salapoliisijuonen ja siirryin vakoojien seuraan. Rikos kelpasi toki juonikuvioihin, mutta kirjan alaotsikoksi muodostui ”Romaani vakoilun maailmasta 1932”. Keväällä 1932 oli ollut Mäntsälän kapina ja kieltolaki oli päättynyt. IKL:ää synnytettiin ja maasta kaavailtiin diktatuuria Italian malliin. Rafael Haarla oli Tampereella yksi sen aatesuunnan kantavia voimia. Toisaalla Neuvosto-Venäjä kaavaili maahamme vallankumousta. Aika oli kiihkeää ja tarjoaa oivan taustan tarinoille. Vakoilu on aina täynnä jännitteitä, mutta suorastaan annettua oli, että ajan huuma ja laman jälkeinen työttömyys aiheuttivat muitakin rikkomuksia. Kaiken keskellä Tampere kehittyi. Hotelli Tammer oli uusi ja toipumassa lamasta, sähkölaitosta rakennettiin sen naapuriin ja lentokenttää suunniteltiin.

Tammer oli kaupungissa se paikka, jonne vieraat hakeutuivat. Alexander Adlivankin oli hotellin ensimmäisenä johtajana tuonut Cannesista valaisimien ja huonekalujen lisäksi myös ranskalaisen ruuan ja tunnelman. Ranskaanhan Akselikin lähti ja sieltä hän tuli Tampereelle 1932 osin ranskalaistuneena. 1930–lukua on melko niukasti käsitelty nykyisessä romaanikirjallisuudessa, mutta tietokirjoja ja artikkeleita löytyy. Ne kertovat itsenäisyyden alkuaikojen ristiriidoista, nationalismin noususta eri maissa, aktiivisesta neuvostopropagandasta Suomessa ja maailmanvallankumouksen valmistelusta. Kaikki se merkitsi vakoilun kiihtymistä ennen toista maailmansotaa. Aunuksen retkeä ja itsenäisyytemme alun punaisten ja valkoisten tekemisiä on käsitelty paljon, mutta vähemmälle tutkimushuomiolle ovat jääneet Neuvosto–Venäjän tännepäin ohjatut teot. Kuka on kuullut ”Pohjolan Punaisesta Sissipataljoonasta” tai Lapuan patruunatehtaan johtajan murhasta? Venäjällä koulutettu pataljoona yritti 300 miehen vahvuudella syksyllä 1921 vallata Lapin. Eversti Asplund myrkytettiin keväällä 1932 ja hänellä olleet lapualaiset patruunasalaisuudet vei salaperäinen herra Sten.

ahdoin kirjoittaa Sattuman tuomiosta lukuromaanin, en trilleriä. Lukuromaanin on oltava sujuva ja siinä tulee olla juoni. Mielestäni siinä pitää kuitenkin lukijan elämysten takia olla tapahtumien juoksusta esiin nousevia havaintoja, jotka antavat lukijalle syyn pysähtyä aprikoimaan. Näitä voivat olla miljöö, ajan tavat ja uudet tuulet, ruuat, musiikki, ehkä Katri Valan runo tai vain päähenkilön jonnekin harhautunut miete. Tahdon lukijoiden saavan tällaisten poikkeamien ja varsinaisen tarinan kautta hyvää oloa, tunnetiloja, elämyksiä ja

tietoa. Tätä mieluummin kuin kovaa menoa. Tampereeseen tutustuin vanhempieni avioeron seurauksena heti sodan jälkeen vuodesta 1946 alkaen, koska kaupungista tuli isäni asuinpaikka. Opin tuntemaan Tamperetta aikana, jolloin se muistutti vielä vuoden 1932 puistokaupunkia. Lapsuuteni oli muutoinkin elintavoiltaan ja ympäristöltään paljon lähempänä 1900–luvun alkua kuin nykyistä aikaa, joka karkaa käsistämme kiihtyvällä vauhdilla tulevaisuuteen. Silloin oli höyryveturit, puhelinkeskukset ja puhelinlangoilla syksyisin istuneet pääskyt ja kottaraiset. Miljöön ymmärtää, kun on siihen kasvanut. Akseli syntyi maatalossa Tyrväässä. Hänen äitinsä oli Kiikasta, kuten minunkin äitini. Isäni koti sijaitsi Marttilankadulla Vammalan kauppalassa, jonka punaiset polttivat pois lähtiessään. Näistä minulla on suvun tieto. Työaikani oli tämän kertomuksen kannalta antoisaa, sillä sain tutustua eri kansojen kulttuureihin. Niiden joskus hiuksenhienot erot ovat kiehtovia. Ranskaan kiinnyin ja ranskalaisuuden mutkia yritin oppia ymmärtämään. Näistä eväistä loin kirjani päähenkilöt Akseli Salon ja hänen rakastettunsa Marie Montmaisonin. Heihin sopi Tyrvää, Kiikka, Tampere, Nizza ja Pariisi sekä vakoilu. Vakoilukirjan vaaran vuosilta tänä vuonna julkaisseen Joonas Konstigin tapaan uskon, että lukijan samastumisen kokemus on todiste henkilön muuttumisesta todeksi romaanissa.

e, että mainitsen Tampereen ja Tyrvään näin monesti, ei merkitse,

että Sattuman tuomio olisi paikallistarina. Tapahtumien tausta, vakoilu ja ajan kuva ovat yleisiä. Osa kirjan henkilöistä on todellisia, vaikka vain harvat heistä ovat ”puheroolissa”. Heidän kauttaan olen pyrkinyt totuudelliseen kerrontaan. Vakoilua suorittaneet ihmisetkin olivat melko hyvin tunnistettuja jo 90 vuotta sitten. Kiinnostavaa on, että he saivat silti jatkaa toimiaan. Suomi oli silloinkin oikeusvaltio, mutta oli myös hyötynäkökohtia. Kyseisen ajan keskustelujen kuvaus on myös vaatinut tutkimista. Monet sanat kirjoitettiin tuolloin toisin ja kielemme on muokkaantunut paljon liki sadassa vuodessa. Ei ole itsestään selvää, ovatko sanat tiedustelu ja agentti olleet vakoiluun liittyviä vuonna 1932. Puhuttelujen muodollisuus oli silloin vahvaa. Rouva ja herra olivat laajasti käytettyjä kohteliaassa puhuttelussa. Jopa lapset teitittelivät omia vanhempiaan. Sattuman tuomio on irrallinen kertomus, oma tarinansa, mutta jätin lopussa oven auki. Marie ja Akseli voidaan ehkä tavata uudelleen. Kovasti sitä toivon, koska tapaamisen myötä pääsisin korona–aikanakin mielikuvituksen kautta Pariisiin ja Nizzaan.•

Sattuman tuomio on Olavi Toivolan kolmas historiallinen romaani. Työuransa Toivola teki Nokian paperitehtaan johtotehtävissä. - Kuva: Mikko Joona/Valokuvaus.fi.

Kesätyöntekijät Juuso Huhtivuo, Katja Ruohonen ja Noora Rintala Warelian toimiston ovella, kuvasta puuttuu Elisa Kujansuu. - Kuva: Marko Vesterbacka.

Kesätyöntekijöiltä Teksti: Juuso Huhtivuo ja Noora Rintala

Kun tieto Vanhan kirjallisuuden päivien peruuntumisesta tuli julki, oli päällimmäisenä tunteena pettymys. Meille kustannusliike Warelian kesätyöntekijöille kesän kohokohdan piti olla kirjapäivien ohjelman juontaminen ja kirjailijahaastatteluiden tekeminen tapahtumassa. Onneksi tilanne ei lopulta ollutkaan niin synkkä kuin aluksi pelkäsimme. Pääsimme kuin pääsimmekin juontamaan ja haastattelemaan – toteutus vain oli huomattavasti erilainen kuin aiempina vuosina. Arvostamme sitä, ettei kirjapäivien ideasta täysin luovuttu vaan lähdettiin sinnikkäästi poikkeusoloista huolimatta organisoimaan kirjakansalle katsottavaa. Kahdella meistä, Nooralla ja Juusolla, oli tänä vuonna huomattavan iso rooli kirjapäivien ohjelman tuottamisessa: yhteenlaskettuna taisimme osallistua reilusti yli puoleen ohjelmanumeroista! Ei mikään pieni vastuu ottaen huomioon, että kirjapäivillä on normaalisti ollut tuhansia vieraita. Tapahtuman toteuttaminen YouTubessa tietysti rajoitti mahdollisuuksia ja tiesi myös ohjelman osittaista karsimista, joten tänä vuonna

pääosassa olivat kirjailijahaastattelut, joita meillä molemmilla oli vastuullamme neljä. Lisäksi yhteisjuonsimme poikkeusoloista huolimatta säilyneen ja kirjapäivät päättäneen Tyrvääläisen trykin.

yö ei itsessään ollut meille kummallekaan viime kesän jäljiltä täysin uutta. Silloin pääsimme ensi kertaa elämässämme testailemaan haastattelutaitojamme käytännössä, kun järjestäjät päättivät kokeilla nuorten toteuttamia kirjailijahaastatteluita. Olimme vielä aika kokemattomia tuolloin – Noora ei edes ollut Warelialla kesätöissä vaan pääsi haastattelijan rooliin Vammalan lukion kautta, ja Juusonkin ensimmäinen Warelia-kesä oli vasta pari päivää aiemmin alkanut. Ilmeisesti suorituksemme eivät olleet aivan sietämättömiä, kun kerran uudestaankin löysimme itsemme niitä tekemästä! Meidän kahden lisäksemme viime vuonna myös Vammalan lukion opiskelija Santeri Skofelt sekä Warelian silloiset ja nykyiset kesätyöntekijät Katja Ruohonen ja Elisa Kujansuu jututtivat kirjailijoita yleisön edessä.

Kirjateltan haastattelut olivat kuitenkin vuosi sitten täysin sivuroolissa juhlasaliin verrattuna eikä haastatteluilla ollut kuin muutamia kymmeniä seuraajia, kun taas koronaviruspandemian myötä vuonna 2020 panokset olivat meidän osaltamme huomattavasti suuremmat. Valmistautumisprosessissa ei säästelty hikeä. Vaikka vastuu kirjapäivien onnistumisesta hieman jopa hirvitti, oli etukäteen tehtävä työ silti mielenkiintoista ja pitkälti samanlaista kuin edellisenä kesänä: Kirjan lukeminen, kysymysten suunnittelua, kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa tutustumista... Kysymyksiä piti tänä vuonna miettiä valmiiksi enemmän kuin ennen. Lavalla pohdintatauot ovat luonnollisia, mutta tallenteilta ne piti editoida pois. Lisäksi haastatteluille oli muutenkin varattu hieman viimevuotista enemmän aikaa. Asian loppuminen kesken ei kuitenkaan tuntunut olevan ongelma kuin aivan muutamassa haastattelussa. Pikemminkin päinvastoin vaarana oli haastatteluiden venyminen kohtuuttoman pitkiksi, kun mielenkiintoista juttua riitti.

On hienoa, ettei kirjapäivien ideasta luovuttu, vaan lähdettiin poikkeusoloista huolimatta organisoimaan kirjakansalle katsottavaa.

Timo Malmi ja Juuso Huhtivuo Kalevankankaalla. - Kuva: Noora Rintala.

Isona erona viime vuoteen oli se, että siinä missä viimeksi kirjapäiväviikonloppu oli erityisen jännittävä sekä henkisesti ja fyysisesti rankka koettelemus, tänä vuonna sai vain nauttia jo tehdyn työn hedelmistä. Kieltämättä taisimme kaikki olla hieman hermostuneita omien suoritustemme puolesta. Ei kai omaa käytöstä ja sanomisia tarvitsisi hävetä? Loppujen lopuksi haastatteluja oli kuitenkin miellyttävä itsekin seurata, ja onnistuimme omasta mielestämme toimimaan kaikin puolin varsin edustavasti.

Merim Al-Kharsani ja Noora Rintala kameroiden käydessä. - Kuva: Juuso Huhtivuo.

man lisämausteensa kirjapäiviin toivat vaihtelevat kuvauspaikat. Kuvaukset aloitettiin kesäkuun alussa Tampereella elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaan takapihalla. Kyseessä oli Vanhan kirjallisuuden päivät YouTubessa -projektin ensimmäinen haastattelu, ja alkusähläämisen määrä korreloi lievästi kokemattomuuteen: sää oli vähän niin ja näin, äänien nauhoituksessa oli pientä säätöä eikä mikrofoneja aluksi meinannut löytyä mistään… Haastattelutilanteessa kysymysten esittäminen jännitti hieman, koska

Vuoksenmaan toivomuksesta Noora ei lähettänyt hänelle niitä etukäteen. Jännitys oli kuitenkin turhaa ja haastattelu eteni mukavasti rennossa tunnelmassa.

ampere-päivän toinen haastateltava oli Timo Malmi, jonka Tampereen sotakirja -teoksen kirjanjulkistushaastattelua varten suuntasimme Kalevankankaan hautausmaan maisemiin. Olimme suunnitelleet haastattelun toteutettavaksi hautausmaalla kierrellen, mutta sateisuus pakotti kuvaus-

ryhmämme improvisoimaan. Löysimme aivan hautausmaan vierestä seurakunnan hallinnoiman idyllisen rakennuksen, jonka terassille saimme luvan pystyttää kamerat. Keskustelu Malmin ja Juuson välillä oli letkeää ja molemmat taisivat hiukan innostuakin. Työ oli Juuson kannalta erittäin miellyttävää ja helppoa, kun haastateltava oli niin oppinut ja taidokas esiintyjä. Keskustelun lomassa luettiin myös Malmin kirjoittamia runoja ja pieniä pätkiä kirjasta. Aivan kaikki sisältö ei lopulliseen videoon päätynyt, koska Juuso ei millään olisi halunnut lopettaa hyvin sujunutta haastattelua kesken, minkä myötä päädyttiin yliajalle. Toisaalta aikataulua kiristi myös pientraktori, joka kärräsi puutarhajätettä ympäriinsä terassin edustalla ja jonka vuoksi jouduimme keskeyttämään haastattelun muutamaan otteeseen. Puhe ei kuitenkaan missään välissä tauonnut, vaan Juuso ja Timo Mal-

mi suunnittelivat keskustelun kulkua koko ajan. Haastattelun päätyttyä tehtiin vielä nopea kierros hautausmaalla vilkaisemassa Tampereen sotakirjassa esiin nousevien henkilöiden hautoja.

iimeisenä haastateltavana kyseisenä perjantaina oli nuori Merim Al-Kharsani. Opi suomea Merimin kanssa on oppikirja arabiankielisille, jotka opettelevat suomea. Merimin haastattelun aikaan sade oli ottanut täysin vallan, ja jouduimme jälleen etsimään sopivaa kuvauspaikkaa. Löysimme tällaisen paikan lopulta katoksesta. Toiveenamme oli alkujaan ollut päästä kuvaamaan sisälle Tampereen yliopiston tiloihin, mutta koronavirustilanteen vuoksi sinne pääsemiseen olisi tarvinnut dekaanin luvan, jota edes Juusolta ei valitettavasti sattunut yliopiston opiskelijana tuohon hätään löytymään. Merim eroaa muista haastateltavista huomattavasti: hän on vain hieman yli 20-vuotias ja silti kirjoittanut suomi–

arabia-oppikirjan! Lisäksi Merim tekee arabiankielisiä opetusvideoita YouTubeen, jossa hänen kanavallaan on noin 1 500 tilaajaa.

iinä missä Tampereella kuvatut haastattelut muistuttivat hieman viimevuotista ohjelmaa, olivat etähaastattelut täysin uusia kokemuksia – myös monelle haastateltavalle. Yhteys kirjailijaan oli siis tietokonevälitteinen videokuva. Haastattelijana tunsi olonsa aivan uutisankkuriksi, kun kameroita, muistiinpanoja ja kuvausvaloja oli joka puolella! Yleisön edessä tehtyihin haastatteluihin verrattuna etähaastattelut tuntuivat tavallaan luontevammilta, ja todennäköisesti samanlaiset tunnelmat olivat haastateltavillakin. Välitöntä kontaktia kirjailijan kanssa toki jäimme kaipaamaan. Juusolla etänä jututettavana oli kolme kirjailijaa: Tiina Raevaara, Jyrki Kallio sekä Jari Olavi Hiltunen. Nooralla

Elisa Kujansuun hyppysissä on kaikki kesän 2020 uutuuskirjat. Kirjamyynti Warelian kesäkirjakaupassa oli sekin osa kesätyöntekijöiden arkea. - Kuva: Elisa Kujansuu.

Haastattelijana tunsi olonsa aivan uutisankkuriksi, kun kameroita, muistiinpanoja ja kuvausvaloja oli joka puolella! - Kuvakaappaus YouTuben kirjapäivälähetyksestä: Valokuvaus.fi.

puolestaan etähaastatteluja ei ollut kuin yksi – jyväskyläläisen Pekka Hassisen esikoisromaanin Pakorannan kirjanjulkistus. Se tosin jäi erityisesti mieleen pienten kommelluksien myötä. Kamera oli lopettanut kuvaamisen kesken haastattelun ja hetken aikaa pelättiin, että koko urakka on kuvattava uudelleen. Ajatus kesäisenä perjantai-iltana ylitöihin jäämisestä kauhistutti erityisesti haastattelijaa, mutta onneksi ainoastaan loppuosa täytyi tehdä uudelleen ja päällimmäiseksi jäi tunne onnistumisesta.

irjapäivien päätöstilaisuuden Tyrvääläisen trykin tekoon osal-

listuimme, vaikkakin loppujen lopuksi suhteellisen pienellä työpanoksella. Meidän vastuullamme oli juontojen käsikirjoittamisen ja esittäminen. Kiintoisan käsikirjoittamisprosessin myötä pääsimme perehtymään hieman syvällisemmin paikalliseen kulttuuriin, mikä oli itse asiassa yllättävän helppoa. Osasyynä siihen oli ehdottomasti se, että päätöstilaisuudessa oli haastateltavana kaikkien tuntema tyrvääläislähtöinen lastenkirjailija ja kuvittaja Mauri Kunnas. Hänen haastatteluunsa liittyy aika hauska, tai ehkä pikemminkin melkein tragikoominen tarina. Haastattelun piti alkaa tasan kahdeltatoista, ja kirjailija saapuikin paikalle hyvissä ajoin ennen sitä.

Kaikki olivat valmiina ja Kunnas asettumassa paikalleen, mutta eikös juuri samalla hetkellä vedetty lähistöllä ruohonleikkuri käyntiin. Eikä itse asiassa vain yhtä leikkuria, vaan totta kai kolme samaan aikaan! Meitä kuvausryhmän kanssa melkein nauratti, koska aivan analogisesti oli käynyt Tampereella Timo Malmin haastattelussa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin melu taukosi ja pääsimme aloittamaan. Juontojen kuvauspäivänä tunnelma oli tutuksi käyneessä kuvausporukassa rento ja osittain jopa helpottunut, sillä juontojen kuvaukset olivat meidän kesätyöntekijöiden osalta viimeinen

Kaikki olivat valmiina ja Kunnas asettumassa paikalleen, mutta eikös juuri samalla hetkellä vedetty ruohonleikkuri käyntiin taustalla.

huomattavaa panostusta vaativa projekti kirjapäivillä. Vaikka kokemus olikin kokonaisuudessaan valtavan mielenkiintoinen ja antoisa, oli se myös mukava saada päätökseen – veihän se parin viikon ajan melkein kaiken ajan ja energian. Haastattelut olivat sitä paitsi suhteellisen jännittäviä varsinkin aluksi vaikkei yleisöä, kuvausryhmää lukuun ottamatta, ollutkaan. Tieto siitä, että työmme tulisi lopulta satojen ihmisten katsottavaksi, lisäsi stressiä. Haastattelun onnistuminen on lopulta aika pitkälti kiinni haastattelijan kyvystä reagoida sanottuun ja vetää johtopäätöksiä nopeasti, eikä keskustelun kulkua voi koskaan etukäteen täysin tietää. Onneksi jännittäminen ei lopputuloksessa näkynyt ja aika monessa haastattelussa päästiin suhteellisen rentoonkin tunnelmaan.

tressaavuudestaan huolimatta molempien kirjapäivien toteuttamiseen on ollut ilo osallistua, ja olemme saaneet paljon arvokasta oppia tulevaisuuden varalta. Varmasti näistä taidoista – niin haastattelukyvyn kehittymisestä kuin

yleisistä organisointitaidoista – tulee olemaan jatkossa opinnoissa ja työelämässä hyötyä tavalla tai toisella. Sama luonnollisesti pätee muihinkin töihin, joita päädyimme tänä kesänä Warelian palkkalistoilla tekemään, kuten kesämyymälä Tyrvään Prykin hoitoon, Warelian Facebook-sivujen päivittämiseen ja ennen kaikkea käsikirjoitusten parissa työskentelemiseen. Tässä työssä pääsee lisäksi tapaamaan huikean määrän mielenkiintoisia ja tunnettujakin henkilöitä. Esimerkiksi Timo Malmin ja Johanna Vuoksenmaan tai viime vuonna Kimmo Pietiläisen ja Johanna Venhon kanssa vietetyt hetket tulevat molempien meidän muistoissa elämään pitkään.

myös näkyy katsojalle ja tehdyllä työllä oli merkitystä. Projektin aloittelu tuntui poikkeuksellisen koronakevään ja pienimuotoisen karanteenin jälkeen omanlaiseltaan toivon pilkahdukselta. Ehkä palaamme kuin palaammekin vielä normaaliin tai “uuteen normaaliin” elämään. Erityisvarovaisuus tulee melko varmasti näkymään vielä ensi kesän kirjapäivillä, mutta haaveena on saada tapahtuma takaisin entiselleen. Onhan Sylväällä järjestettävillä kirjapäivillä omanlaisensa tunnelma, jota on mahdoton saavuttaa YouTubessa. Jäämme innolla odottamaan, mitä tuleva kesä tuo tullessaan. Ei muuta kuin uusia haasteita kohti!•

Tätä kirjoittaessamme heinäkuussa 2020 yleistä palautetta etäkirjapäivistä ei ole meidän korviimme ehtinyt kantautua kovinkaan paljoa, mutta mielellämme sitä otamme edelleen vastaan. Haastattelusuorituksista olemme saaneet monelta taholta kehuja, mikä lämmittää aidosti mieltä ja olemme molemmat niistä kiitollisia. On hienoa, että panostuksemme ilmeisesti

Tyrvääläisen trykin juonnot kuvattiin eri puolilla Sastamalaa, muun muassa Tyrvään Prykin naapurissa Suomalaisen kirjan museo Pukstaavin edustalla. - Kuvakaappaus YouTuben kirjapäivälähetyksestä: Valokuvaus.fi.

Kalastus on kaikki Teksti: Marita Tuomilaakso

Lokkien kirkuna ja veden loiskinta. Äänimaailma säväyttää ja muistot vyöryvät. Kalastus oli vuosikymmenien ajan suoranainen intohimomme, edesmenneen puolisoni ja minun. Siihen liittyi niin paljon seikkailuita, tunteita ja ihmeellisiä elämyksiä, että sen kaiken oli purkauduttava sanoiksi ja lopulta kirjaksi. Syntyi Eväkkäistä elämää, joka kertoo kalastusseikkailuista Lapin järvillä, puroilla ja Tenon lohijoella.

äkisti taipuvien vapojen, kiristyneiden siimojen ja kosken kuohun keskelle. Toisena hetkenä tyrskytaimenen uistatus muuttuu peruutteluksi, yksi vaapuista on tarttunut pohjaan, alkaa kova kelaaminen ja irrottelu, siima poikki, lusikka menetetty. Kolman-

tena hetkenä leppoisa hauenheittely lopahtaa, kun taivas vetää äkkiä mustiin pilviin, jyrähtää ja välähtää, vavat alas ja paatti rantaan ukkosenpitoon. Tai tuntikausien hiihtämisen ja kairaamisen tuloksena ei ole kuin pari kiiskeä, kunnes avanto antaakin

Lapin vuosien kalastusharrastuksesta kirjoittaminen oli samalla hyvästijättöä paitsi itse harrastukselle myös surutyötä, viisi vuotta sitten kuolleen puolisoni muistelua, johon liittyi myös kiitollisuutta. Korvaamaton kalakaverini ja rakas puolisoni oli näet myös taikuri: hän avasi minulle portin kalastuksen ihmemaahan.

alavesillä ei mikään mene käsikirjoituksen mukaan. Sekuntia ennen ei voi aavistaa, mitä silmänräpäyksen jälkeen tapahtuu – tai sitten ei tapahdu mitään tuntikausiin. Yhtenä hetkenä rento, muissa mietteissä hidastellut kalamies joutuu

Onnen aikaa Tenojoella. Marita ja Tapio Tuomilaakso jakoivat rakkauden Lappiin ja sen luontoon. – Kuva: Marita Tuomilaakson kotialbumi.

komean siian, tai vapa jytkähtää, siima kiristyy, ja ylös nousee pulleva taimen. Voi onnen aikaa.

alastuksen huumassa ei muista, että kalavesillä vaanii aina vaara. Hukkumieskuolemakin oli lähellä, avanto otti nieluunsa, vene alkoi upota, tulvavesi imi kohti kuohuja, koukku iski silmäkulmaan. Tulee otetuksi riskejä niitä edes muistamatta – jälkiviisaana on nekin oivaltanut turhiksi. Silti ei ainoakaan seikkailu ole kaduttanut, sillä onni suosi meitä lopulta aina, niin sattumuksissa, onnettomuuksissa kuin kalasaaliissakin. Tiivis ulkoilmaharrastaminen oli tärkeä vastapaino työllemme meille

kummallekin. Luonto tarjosi kauneutta, runsautta ja opetti kunnioitusta. Kaikille elämä on ainutkertainen, myös kaloille, ilmeettömille ja äänettömille luontokappaleille. Turhaa kärsimystä ja tuhoa ei saa aiheuttaa, ja sen minkä kalastaa, se tulee myös käyttää hyväkseen. Luonnon aarteita ei saa tuhlata.

väkkäistä elämää -teksti lähti uimaan myötäveteen vasta yhteistyössä Warelian kanssa. Marko Vesterbackan kannustuksella kirja alkoi muotoutua, ja hän onnistui ilokseni mahduttamaan sen julkitulon vielä tämän vuoden kustannusohjelmaan.

Kirjoittaja sokeutuu helposti omalle tekstilleen. On tärkeätä saada ulkopuolista arviointia, joka avaa äkkäämään omia kömpelyyksiään. Eväkkäisen prosessissa olennainen neuvo ja tuki tuli kustannustoimittaja Salla Yli-Erkkilältä. Kotialbumini kuvien valinnassa ja taitossa oli Mikko Joonan ammattitaito tarpeen. Wareliaa on monen kirjoittajan ja sen myötä myös lukijan kiittäminen. Arvattavasti ilman innoittavaa toimijaa ja kustantajaa olisi valtaosa kirjoista jäänyt vain ideoiksi ja haaveiksi. •

Maritan nykyisen Sastamalan kodin ikkunoista voi katsella Liekoveden maisemia. Vesi on elämässä läsnä, vaikka vavoista ja vieheistä on luovuttu. – Kuva: Salla Yli-Erkkilä.

Elämänvirran viisauksia Teksti ja kuva: Salla Yli-Erkkilä

Turun yliopiston suomen kielen emeritusprofessori Aimo Hakanen kertoo muistelmissaan elämänvirrasta, joka kuljetti maanviljelijäperheen pojan akateemisiin opintoihin Turkuun, yliopiston lehtoriksi Osloon ja sieltä hoitamaan professuuria Turun yliopistoon. Hakanen kuvaa oman sukupolvensa elinpiiriä ja elämänsä aikana tapahtuneita muutoksia yhteiskunnassa viisain sanoin. Hänen mietteissään painottuvat rinta rinnan talonpoikaisjärki ja akateeminen ajattelu, osaksi huumorilla höystettyinä. Teoksessa on paitsi Hakasen oman elämänvirran kuvausta myös arjen historiaa, esimerkiksi muistoja 1900-luvun alkupuolen maatalon töistä. Jo miltei kadonneen kansanperinteen esittely yhdistyy kokemuksiin, joista muun muassa murretutkijana elämäntyönsä tehnyt Hakanen elävästi kirjoittaa. Muistelmissa tulee esiin pitkä ja monipuolinen akateeminen ura: tutkimusten aiheet ja niiden keskeisin sisältö sekä yliopistomaailma ja sen muutos Hakasen virkauran kuluessa.

Otteita Elämänvirrasta: "Edellä korostamani sovinnollisen yhteistyön ohella on aihetta huomauttaa, että kyllä suomen kielen opiskelijat sekä yksilöinä että joukkona olivat hyvin tietoisia oman ikäluokkansa asenteista, mielipiteistä ja normeista ja luonnollisesti käyttäytyivät niiden mukaisesti. Hauskana esimerkkinä ajankohdan muutoksista kerron seuraavan: Joskus Oslosta paluuni jälkeisenä keväänä ollessani laitoksen taukohuoneessa päiväkahvilla vieressäni istuva arvostettu professori Eeva Kangasmaa-Minn kertoi panneensa merkille, että enää vain osa salissa istuvista opiskelijoista nousi seisomaan hänen mennessään pitämään luentoa. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi, olenko minä huomannut saman. Vastasin rehellisesti, etten ole huomannut, ja jatkoin: kukaan ei ole tehnyt elettäkään noustakseen seisomaan. Samaan koodin muutokseen kuului sekin, että toisin kuin aikaisemmin kaikkia ihmisiä alettiin yleisesti sinutella. Näin tehtiin myös Norjassa ja Ruotsissa, joskin siellä sinuttelukäytäntö on hiukan erilainen. Meille muutosten tuulet puhalsivat ennen ja puhaltavat nykyisinkin usein lännestä. Hupaisinta asiassa on se, että meillä palattiin ikivanhaan kansanomaiseen sinutteluun pyristelemällä eroon parisataa vuotta aikaisemmin vieraista naapurikielistä aluksi sivistyneistön kohteliaaseen kielenkäyttöön omaksutusta ja siitä vähitellen yleistyneestä teitittelystä.

Tästä edellisestä käänteestä kirjoitti suomen kielen kehittäjänäkin monipuolisesti ansioitunut tyrvääläissyntyinen kulttuuripersoona Antero Varelius 1800-luvun puolivälissä seuraavasti: Teititteleminen on ollut tapana jo näiden ihmisten muistin ajan, vaikkei ennen niin isossa mitassa kun nyt. Vanhuuttain oli kaikkia sinuteltu kaikilta; sata vuotta sitten teititeltiin jo herroja ja muitakin uljaita vieroja, paitsi juur joku piti vanhaa tapaa näitäkin kohtaan; vähitellen rupesivat lapset teitittelemään vanhimpiansa, tänaikaiset ijälliset ovat vielä sinutelleet lapsina ollessansa. Nyt teitittelee jokainen vanhimpiansa ja kaikkia vanhoja niin myös uljaita nuoriakin, moni aviokumppaniansakin ja muita yhtikäisiänsä; muutama vaimo-ihminen kaikkia ihmisiä."

"ÄIDINKIELEMME SUOMI Kieli, kieliyhteisö ja kulttuuri Kieli on ajattelun väline ja sellaisena koko inhimillisen kulttuurin perusta. Se on tärkein väline myös ajatusten ja tietojen vaihdossa, siis ihmisten välisessä viestinnässä. Kielen avulla voidaan tallentaa ja varastoida tietoa ja näin välittää sitä sukupolvelta toiselle.

Kielen mahdollistama tiedon tallentaminen ja siirto taas luovat edellytykset inhimillisen kulttuurin jatkuvalle kehitykselle. Kieli on aina sidoksissa käyttäjäyhteisöönsä ja sen elämänpiiriin. Samoin kuin yhteisöllä kielelläkin on historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Vanhat rakennukset ja vanha esineistö välittävät meille tietoa esimerkiksi omien esivanhempiemme talonpoikaiskulttuurin aineellisesta sisällöstä, mutta senkin hahmottamisessa tarvitsemme kielen apua. Todentuntuinen kokonaisuus syntyy vasta silloin, kun oikeat sanat ja niiden tarkoitteet, konkreettiset esineet, kohtaavat toisensa ja kun saamme selvityksen siitä, mihin tarkoitukseen mitäkin esinettä tai työkalua on käytetty. Voidaksemme tutustua esivanhempiemme henkiseen kulttuuriin meidän on tutkittava heidän kieltään. Yksilön ja yhteisön välisessä suhteessa kieli on perustekijä." •

Aimo Hakanen

Elämänvirta Aimo Hakanen kertoo muistelmissaan elämänvirrasta, joka kuljetti pienviljelijäperheen pojan akateemisiin opintoihin Turkuun, yliopiston lehtoriksi Osloon ja sieltä Turun yliopiston suomen kielen professoriksi. Samalla hän kertoo yleisemmin oman sukupolvensa elämänpiiristä ja siinä tapahtuneista muutoksista. Elämänvirta - Kokemuksia ja mietteitä matkani varrelta on myös elämänviisauden kirja. Mietteiden aiheina ovat muun muassa kieli vaikuttamisen välineenä, sukupolvien ketjun merkitys ja ”talonpoikaisjärjen” arvo nykyajassa. Aimo Hakanen on suomen kielen emeritusprofessori. Monipuolisen kielimiehen keskeisiä tutkimuskohteita ovat olleet muun muassa merkitysoppi, murteet ja paikannimien alkuperät. Tieteellisen yhteisön ulkopuolellakin Hakanen on tullut tunnetuksi maanläheisenä ja eloisana luennoitsijana ja kirjoittajana.

Leikeltyä Teksti: Marko Vesterbacka

uoden ensimmäinen kirjamme oli Liisa Lauerman ja Aija Saukkosen kirja Elina ja mummin kierrätyspäivä – Tilkkutarinoita, joka julkaistiin heti tammikuun alussa. Kirja on noussut reilussa puolessa vuodessa kirjastohankinnoilla mitattuna ehkäpä Warelian kaikkein

levinneimmäksi kirjaksi. Kirjastot panostavat muutenkin erityisesti lastenkirjallisuuden hankintaan. Lauerma on lisäksi palkittu lastentietokirjailija. Kirja onkin saanut erinomaiset arvostelut. Lastenkirjahylly-blogi esitteli toukokuussa vastuullista kuluttamista käsitteleviä tämän vuoden uutuuskirjoja. Päivi Heikkilä-Halttusen kirjoitus lähti liikkeelle juuri Lauerman ja Saukkosen kirjasta: "Uutuuksista toteutukseltaan sympaattisin on Liisa Lauerman Elina ja mummin kierrätyspäivä: Tilkkutarinoita, joka on ilmestynyt pienen Warelia-kustantamon kautta.” Saa nähdä, miten kirja nähdään Finlandia-kisassa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raatilaiset ovat nimittäin saaneet kirjan luettavakseen. Vaikka sinänsä vierastan kirjojen kilpailuttamista, otamme Wareliassakin niihin valikoiden osaa. Kirjalli-

suuspalkintojen tavoittelu voi auttaa muutamaa kirjaa toivoaksemme siinä tärkeimmässä: nousemisessa potentiaalisesti kiinnostuneen lukijan tietoisuuteen. Kolme muutakin Warelian kirjoista on lähetetty ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tietokirjallisuuden Finlandia-raatilaisille lähetimme Jari Olavi Hiltusen Romuluksen sielun ja Timo Ensio Malmin Tampereen sotakirjan. Kaunokirjallisuuden Finlandiaa tavoittelee Pekka Hassisen Pakoranta. Kanavan tietokirjakilpailuun olemme lähettäneet neljä kirjaa: Hiltusen, Lauerman ja Malmin kirjojen lisäksi Hannes Tiiran postuumisti ilmestyneen Hurtasta Porthaniin. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi meiltä on ehdolla kolme esikoisromaania: Hassisen Pakoranta, Jaakko Heinämäen Sotavanki Sergei Sokolov ja Tuija Sirosen Hiljaa sulaa surujää. Helsingin Sanomat erityisesti nostaa esiin esikoisteoksia, kuten meiltä tänä vuonna ainakin Jaakko Heinämäen romaanin.

ari Olavi Hiltusen Romuluksen sielu ilmestyi maaliskuun alussa. Hiltunen hahmottelee siinä kirjallisuuden klassikkoihin perustuvaa kestävää runousoppia.

Kirja poiki lisäksi radioon kaikkiaan viisitoistatuntisen sarjan, jossa Hiltunen kertoi tunnin verran kustakin kirjassa käsittelemästään klassikkokirjailijasta. Ohjelmaa esitettiin Radio Deillä läpi kesän ja sen päätti syyskuussa ohjelma Aisopoksesta, minkä jälkeen ohjelma lähti koko syksyn mittaiselle uusintakierrokselle. Sarja nimeltä Suuret kirjailijat Romuluksen jäljillä on tiettävästi tulossa Dein arkistoon myöhemminkin kuunneltavaksi. Kirja on saanut monipuolista näkyvyyttä ja herättänyt innostustakin, muun muassa äidinkielenopettajien joukossa. ÄOL:n jäsenlehden Virkkeen päätoimittaja Jaana Ristimäki arvioi Romuluksen sielun ja totesi arvostelun johtopäätöksessä: "Romuluksen sielu on yleistajuinen, kiinnostava katsaus viiteentoista maailmankirjallisuuden klassikkokirjailijaan. Teoksesta voi ehdottomasti ammentaa niin muistinvirkistystä kuin uutta tietoa ja oivalluksia omien galaktisten yhteyksien luomista varten." Romuluksen sielu oli vuoden ensimmäinen kirja, jolle järjestettiin julkistustilaisuus, ja samalla vuoden viimeinen kirja, jolle julkistaminen voitiin järjestää sellaisena yleisötilaisuutena kuin oli alun perin suunniteltu. Julkkarit pidettiin Suomalaisen kirjan museon Pukstaavin tapahtumasalissa,

osana Pukstaavin kulttuuritorstaiden sarjaa. Siellä, Warelian toimistolta katsoen viistosti kadun toisella puolen, on julkaistu lukuisia kirjojamme jo aiemminkin.

ESS:n toimittaja kiinnitti huomionsa siihen, että Heinämäki ei romaanissa yksilöi tarinaansa tarkasti millekään tietylle paikkakunnalle:

Vain muutama viikko Romulusta myöhemmin julkaistu Marketta Vaaran Ida joutui jo kärsimään poikkeus- ”Selvää on vain, että Sergei sijoitetaan 45 vuoden peruutuskierteestä, jopa vä- itähämäläiselle maatilalle laivayhteyhän surkuhupaisalla tavalla. Helsingin den päähän Lahdesta. Miksi näin epäkeskustakirjasto Oodiin sovittu jul- määräistä?” kistustilaisuus siirrettiin maaliskuun lopulta ensin kesäkuun alkuun ja sit- Heinämäki vastasi, että venäläisiin sotaten kesäkuun alusta syyskuulle, mutta vankeihin liittyvät tarinat ovat momyös nämä korvaavat Oodi-ajankoh- nilla paikkakunnilla yhä sen verran dat piti peruuttaa. Samoin kevääl- arkaluonteisia, että pieni salaisuuden tä peruuntuivat tai siirtyivät Jaakko verho oli paikallaan. Heinämäen ja Hannes Tiiran kirjojen ”Sotavankeja myös kuoli epäselvissä julkistamiset. olosuhteissa. Totuus katosi savuna Kaikki nämä uutuudet ovat kuitenkin ilmaan, sillä suuri osa sotavankeja onneksi saaneet huomiota valppaiden käsittelevistä asiakirjoista hävitettiin rauhan tultua. lehtien ansiosta.

aakko Heinämäen romaani Sotavanki Sergei Sokolov poiki sekä haastatteluita että arvioita. Ensimmäinen haastattelu julkaistiin kirjailijan asuinpaikkakunnalla Tampereella toimitettavassa Kulttuuritoimitus.fi:ssä, toistaiseksi laajin haastattelu ilmestyi kirjan tapahtumaseudun päälehdessä Etelä-Suomen Sanomissa.

– Nastolan kirjastosta löysin kuitenkin esimerkiksi nimismiehen kirjoittaman kuulustelupöytäkirjan, jossa eräs talon isäntä kertoi lähteneensä ampumaan sikaa rengin ja venäläisvangin kanssa. Jotenkin siinä kävi niin, että luoti lipsahti vahingossa vankiin. Koko tapaus kuitattiin käsitellyksi sillä yhdellä paperilla, Heinämäki ihmettelee."

Helsingin Sanomissa julkaistiin Heinämäen kirjasta kokosivun arvio, kirjoittajana pitkän linjan kirjallisuusmies Vesa Karonen. Hän antoi tunnustusta siitä, että ”Heinämäki onnistuu kertomaan sotavangin kohtalon toteavasti ja revittelemättä”. Karosen arvostelu ei näin kirjan kustannustoimittajan näkökulmasta ollut kovin kummoinen: eräät arvion väitteet osoittavat, ettei arvioija ole lukenut kirjaa huolellisesti. Mutta arvostelu Helsingin Sanomissa on arvokas asia joka tapauksessa, joten en valittele enempää! Piskuisessa Kuhmoisten Sanomissa ilmestynyt arvio oli puolestaan päinvastainen esimerkki. Minun oli helppo nähdä, että toimittaja Anna Karhila oli paneutunut kirjaan ajatuksella. Historioitsijataustainen Karhila kiitti muun muassa romaanin ajankuvan oikeellisuutta ja eloisuutta. Hän kiteytti tämän arvionsa virkkeeseen: "Heinämäki maalaa kuvan jatkosodan aikaisesta Suomesta ja tavallisten ihmisten elämästä, ja tekee sen väreissä.” Uskottavuuteen kiinnitti erityishuomionsa myös Kulttuuritoimitus.fi:hin kirjan arvostellut Ilkka Vänttinen: "Sotavanki Sergei Sokolov on niin vakuuttava, että välillä luulee

lukevansa tietokirjaa. – – Kerronnan rytmi on rauhallinen, mutta lopussa maalaistalon pihapiiri sähköistyy. Kirjaan tulee dekkarimaista latausta eikä lukija viimeisten kymmenien sivujen aikana malta pitää kovin pitkiä taukoja."

alkealan Sanomat otsikoi perusteellisen juttunsa "Kaunis tarina sitkeästä naisesta", jossa sekä haastateltiin Idan kirjoittajaa Marketta Vaaraa että esiteltiin ja arvioitiinkin kirjaa. Jutun oli kirjoittanut lehden päätoimittaja Auli Kousa. "Valkealan kirkosta purkautuu väkeä. Nuoret siirtyvät Naitinkolkalle, jossa Ida ja Oskari luovat katseet toisiinsa. Ida on vasta 17-vuotias, eikä halua vielä naimisiin. Vanhempien uhattua jättää kapioitta Ida suostuu ja muuttaa Rämälästä Toikkalaan. Onni kukoistaa kunnes sisar tulee auttamaan. Siitä alkaa draama, joka saa Oskarin lähtemään Pohjois-Amerikkaan. Virheen tehnyt joutuu siitä maksamaan. Kirjassa on mukana Oskarin kirjeitä, joista kirjoittaja pystyi varmistamaan myös ajoitukset.

Ida jää jätettynä häpeämään, vaikka oli vain hyväuskoinen. Hän ei anna kuitenkaan itseään lannistaa edes sen, että nainen ei voi periä omaisuutta ja vastuun lasten perinnöstä saanut käyttää asemaansa väärin. Tuntuu uskomattomalta, että tuosta on aikaa vain sata vuotta.” Ida on laajuudeltaan pienoisromaanin mittainen, mutta tiukasti tosiasioihin perustuva. Kousa pitää tätä hyvänä asiana: ”Kaikkien keksittyjen kertomusten keskellä kirja on nautinnollinen välipala. Sen jaksaa samalla istumalla lukea vähemmän lukevakin. Jos tarina joskus mielestä haalistuu, siihen on ilo palata uudelleen."

annes Tiiran kuoltua äkillisesti sairauskohtaukseen elokuussa 2019 Yle kertoi hänen tuotannostaan ja tiesi mainita, että hänellä oli sopimus myös seuraavasta kirjasta. Se oli juuri tämä Hurtasta Porthaniin, laaja tietoteos 1700-luvun suomalaisista. Julkaisemisesta oli sovittu suullisesti jo kesän Vanhan kirjallisuuden päivillä, mutta kirjallinen sopimus oli solmittu viimeisellä mahdollisella hetkellä, Hanneksen kuolinyötä edellisenä päivänä. Yhdessä Hanneksen lesken Pirjo Tiiran kanssa sovittiin, että Hanneksen pääteoksenaan pitämä

Kirjan ilmestymisen aikaan huhtikuussa 2020 Satakunnan Kansa julkaisi Pekka Harttilan perusteellisen arvion, jossa Harttila aiheellisesti kutsui Hannes Tiiraa ”harvinaiseksi monitietäjäksi”. Hän totesi kirjan vaatineen hyvin laajaulotteista tutkimustyötä — suorastaan ”aivan tavattomia”, kun otetaan huomioon, että Tiira oli nuoruudessaan sokeutunut.

kirja viedään maaliin, ja käsikirjoitusta ryhtyi kustannustoimittamaan Salla Yli-Erkkilä. Kirjan ilmestymisen aikaan huhtikuussa 2020 Satakunnan Kansa julkaisi Pekka Harttilan perusteellisen arvion, jossa Harttila aiheellisesti kutsui Hannes Tiiraa ”harvinaiseksi monitietäjäksi”. Hän totesi kirjan vaatineen hyvin laajaulotteista tutkimustyötä – suorastaan ”aivan tavattomia”, kun otetaan huomioon, että Tiira oli nuoruudessaan sokeutunut.

hyvin tärkeänä. Osa Hannes Tiiran julkaisemista lukuisista kirjoista onkin valokuvateoksia, ja myös Hurtasta Porthaniin -kirjassa valokuvilla on merkittävä asema. Hanneksen ystävä, rovasti Tapio Seppälä kertoi julkistustilaisuudessa erit-

täin mehevästi ystävysten yhteisistä seikkailuista, mm. tämän Hurtasta Porthaniin -kirjan valokuvien ottoreissuista. Hannes, Tapio ja Tapion vaimo ajelivat valokuvia varten noin 2 000 km. Yhtä valokuvattavaa kohdetta varten oli aina aikaa noin tunnin verran. Monet kirkot ja jotkin

Kirjan ja ruusun päivälle sovittu julkistamistilaisuus jäi siis koronakevään jalkoihin, mutta pidettiin lopulta jälkikäteen Porin pääkirjastossa Kirjan viikolla syyskuussa. Pirjo Tiira kertoi illan aikana aikana kiinnostavasti kirjan syntyvaiheista ja myös siitä, miten tärkeitä näköaistiin perustuvat mielikuvat Hannekselle olivat. Vaikka Hannes Tiira tunnettiin ällistyttävän tarkkana kuuntelijana – mikä tuli esille muun muassa suvereenina kykynä tunnistaa lintuja – näkö oli hänelle Pirjon mukaan sittenkin aisteista olennaisin. Niinpä ennen sokeutumista hankitut näkömuistikuvat olivat hyvin tarkkoja ja loppuun asti sen kuvittelu, miltä jokin näyttää, säilyi

muutkin kohteet olivat reissujen aikaan suljettuina, mutta niin vain määrätietoinen kuvaajajoukko aina jotenkin onnistui pääsemään kaikkialle minne pitikin. Pekka Harttilan kirjoittamassa lehtiarvioinnissa kehuja sai myös Hanneksen tyyli: ”Tiiran tyylitaju on moitteeton silloinkin, kun hän selvittää jotakin asiaa pilke silmänkulmassa. Tiiran taidonnäytettä voi varauksetta suositella kaikille Suomen 1700-luvun historiasta kiinnostuneille ja myös muille Suomen historian ystäville.” Ainoa puute, jonka Harttila kirjan laajasta henkilögalleriasta löysi, oli tämä: ”Yhden henkilön Tiira on unohtanut: kreivi Johan Lillienstedtin (1655– 1732).” Pirjo Tiira kuitenkin totesi pääkirjaston tilaisuudessa, että kreivin mukaan ottamisesta oli kyllä keskusteltu kotona, mutta Hannes oli päättänyt jättää hänet ulkopuolelle. ”Unohdus” oli sekin siis kirjoittajan tietoinen valinta, ei vahinko saati tietämyksen puutetta. Kirjaston edustajana julkistamistilaisuudessa puhui kirjasto-

virkailija Marja Luukkonen. Hän oli yhteistyössä Pirjon kanssa koonnut kirjastoon Hanneksen tuotantoa (26 omaa teosta ja lisäksi yhteisteoksia sekä äänitteitä) esittelevän näyttelyn. Kirjoista ensimmäisen, omaelämäkerrallisen Säteitä pimeässä (1982), Hannes kirjoitti jo 26-vuotiaana. Hannes Tiira eli hyvin kirjallisen elämän, jonka pääteoksen ilmestyminen postuumisti kauniilla tavalla huipensi.

anhan kirjallisuuden päivät on Warelian vuodenkierron päätapahtuma. Sen jättäminen tänä kesänä pitämättä oli meille monella tavalla iso isku, mutta tietysti välttämätön ratkaisu. Meiltä oli kirjapäiväviikonloppuna ilmestymässä kuusi uutta kirjaa, eikä niiden ilmestymistä siirretty saati peruttu. Toisaalla tässä lehdessä kesätyöntekijämme kertovat, millä tavalla uutuudet esiteltiin. Kesällä julkaistujen kirjojen kirjoittajat ovat kohdanneet lukijoita monissa eri paikoissa ja kekseliäinkin keinoin: Tuija Sirosen Hiljaa sulaa surujää on koonnut kiinnostuneita moneen

tilaisuuteen, muun muassa kirjan tapahtumaseudun kylätalolla järjestettyyn kahvitukseen. Pentti Hiirijoki on signeerannut Kyllä ihmisten kanssa pärjää -kirjaansa urheiluliikkeessä ja urheilutapahtumissa. Aimo Hakanen esiintyi elokuun alussa Punkalaitumen Päivän ohjelmassa Yli-Kirran talonpoikaismuseossa. Kotiseutujuhlassa esiintymisen aiheena oli Hakasen Elämänvirta-muistelmateos, jossa synnyinkunnalla on merkittävä sija. Aimoa haastatteli juhlassa paikkakunnan oman lehden Punkalaitumen Sanomien päätoimittaja Juha Aro. Lehdessä julkaistussa jutussa Aimo lausuu: ”Kotiseutuhenkisyys näkyy ensimmäisessä äidinkielessä eli murteessa, maisemissa ja muistoissa. Punkalaitumella on perinteinen satakuntalainen agraarikulttuuri ja sen sisäistämät arvot. Torilla seisovan Niittäjäpatsaan ’Rukoile ja tee työtä’ -kaiverrus kuvaa hyvin meitä punkalaitumelaisia ja ajattelutapaamme. Yli-Kirra on hieno esimerkki siitä, miten vanhaa säilytetään ja vaalitaan.” Yli-Kirra on suurelle määrälle suomalaisia kirjoista tuttu: Mauri Kunnas tallensi miljöön Koiramäki-kirjoihinsa.

ampereen sotakirja – Kalevankankaan unelmia -kirjan kirjoittanut Timo Ensio Malmi on kohdannut lukijoita muun muassa Pentinkulman Päivillä ja Kalevankankaan hautausmaan opastuskierroksillaan. Runoilija-tietokirjailijan poikkeukselliset opastukset ovat keränneet kiitosta ja lietsoneet poltetta kirjan lukemiseen, siellä kirjassa kun on aiheen syventävä oppimäärä. Timon kirja on luultavasti saanut tämän vuoden kirjoistamme ylenpalttisimmin huomiota. Lehtihaastatteluiden ja kirja-arvioiden lisäksi kirjasta on kirjoitettu runsaasti verkossa. Kirjan tapahtumien kannalta olennaisen Tampereen päälehti Aamulehti antoi kirjalle kolme sivua. Aamulehden jutun erityisenä ansiona on, että kirjoittaja Ilari Leppäniemi tunnistaa kirjan kaunokirjallisen luonteen – sen kaikesta tietosisällöstä huolimatta – ja myös käsittelee kirjaa sen mukaisesti. Vaikka kirja on runsas tietoteos Kalevankankaasta, Suomen itsenäisyyden ajan historiasta, itsenäisyyden ajan

sodista ja kaikista niistä ihmisistä ja ihmisten verkostoista, joita kirja käsittelee, muun muassa komposioltaan se on pikemminkin kaunokirjallisuutta. Kustantajan toimesta Tampereen sotakirja onkin luokiteltu kahteen kirjastoluokkaan: kertomakirjallisuuteen (84.2) ja itsenäisyyden ajan historiaan (92.7). Kirja itse määrittelee lajityypikseen draaman. Mutta lukijakohtaista on, millaisessa suhteessa kirjan eri ulottuvuudet kullekin näyttäytyvät. Kulttuuritoimitus.fi:n Kari Pitkänen luki Malmin kirjaa kiehtovana kertomussarjana ”siitä, millaiset pysyvät jäljet viime vuosisadan myllerrykset jättivät Tampereelle, kaupungin omakuvaan ja sen asukkaisiin”. Pitkänen huomauttaa myös, että ”minkään muun suomalaisen hautausmaan multiin ei liene kätketty yhtä raskasta Suomen sotien taakkaa”. Kirja Kalevankankaan unelmista onkin tietysti erityisen merkittävä tamperelaisille, mutta samalla kirja osoittaa,

että Tampereella on erityinen merkitys koko maan sotahistoriassa. Aineisto on massiivinen, eikä se päästä lukijaa helpolla: ”Tarinoiden langanpäitä katkotaan ja solmitaan kohta taas uudelleen. Henkilöt ja kertojat vaihtuvat tiuhaan.” Paavo Luokkala, viestintäalan kaiken nähnyt veteraani, mm. Aamulehden toimittaja 1963–1974 ja Kansan Lehden päätoimittaja 1974–1988, arvioi Tampereen sotakirjan tuoreeltaan verkossa: "Sotakirjoja on kirjoitettu määrättömästi, ja kaikki ne puhuvat samasta: saatanallista hommaa. Näin on laita myös Timo Ensio Malmin tuoreen teoksen Tampereen sotakirja, Kalevankankaan unelmia. Poikkeuksellisen siitä tekee runollisuus, tekijäkin kun on runomies henkeen ja vereen. Lukukokemus on järisyttävä – sellainen järisyttävyys on syytä kokea. Teos on sanalla sanoen loistava.”

Luokkalan arvion loppu: "Kirjan rakenne on poikkeuksellinen mutta erinomaisen onnistunut. Se avautuu menneiden ja elävien kertomuksista, sekä autenttisista teksteistä että tekijän puheen kautta. Kirjailijat ja runoilijat, mm. meille kaikille tutut Lauri Pohjanpää, Mika Waltari, Viljo Kajava, Kalle Päätalo, Juice Leskinen, Lauri Viita, Erkki Lepokorpi, Arvo Poika Tuominen, Lauri Letonmäki, Jussi Raitio, Oiva Paloheimo, Hannu Salama, Kari Aronpuro, Mirkka Rekola ja monet muut johdattavat lukijan tapahtumien keskelle, antavat niille sisällön ja merkityksen: sovinto, sopiminen, demokratia.”

lokuun lopussa ja syyskuun alussa peruutettiin (”siirrettiin”) myös kaikki syksyn suurimmat kirjatapahtumat: lokakuulta Turun ja Helsingin kirjamessut, marraskuulta Jyväskylän ja Tampereen kirjamessut. Messuilla olisi julkaistu useita syksyn uutuuksistamme. Muutama pienimuotoinen kirjallisuustapahtuma on sentään voitu järjestää. Sastamalassa vietettiin elokuun puolivälissä Kirjalauantaita. Pääpaik-

kana oli Kulttuuritalo Jaatsi, eli Akseli Gallen-Kallelan lapsuudenkoti. Siellä oli Warelian kirjailijoita signeeraamassa teoksiaan ja Warelian lisäksi myös muutamia muita uusien ja vanhojen kirjojen myyjiä. Warelian pöytää isännöi Juuso Huhtivuo, samoin kuin Työväenkirjallisuuden päivässä kolme viikkoa myöhemmin Tampereella. Tunnelmallinen perinteikäs tapahtuma Finlaysonin tehdasalueella oli ehkä merkittävin fyysisesti toteutunut kirjallisuustapahtuma koko tänä syksynä. Warelian kirjailijoista Ilona Tomi ja Timo Malmi olivat Tampereella mukana virallisessa ohjelmassa ja signeerasivat teoksiaan Warelian myyntipöydän ääressä. Teimme tässä tapahtumassa myös miellyttävää yhteistyötä WSOY:n kanssa. Saimme nimittäin Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijaa yksinoikeudella myyntiin Warelian pöydälle, ja Karo kävi ennen ja jälkeen oman esiintymisvuoronsa signeeraamassa romaaniaan. Itsekin ostin tästä lämpimäiserästä kolme kirjaa, ja luettava se oli vaikka en olisi millään ehtinyt, niin vangitseva kirja on. Suosittelen. Pekka Hassisen Pakoranta on saanut huomiota paitsi omana itsenään myös kirjailijapuolisonsa Pirjo Hassisen uuden romaanin siivellä. Pirjo Hassisen oikeistopopulismia käsittelevä trilogia valmistui syyskuun alussa, kun vuonna 2012 julkaistu Popula ja

2016 julkaistu Kalmari saivat täydennyksekseen Hämärän ajan. Pekka Hassisen romaani on siitä harvinainen, että se on on hyväksytty väitöskirjan liitteeksi. Pakorannasta onkin odotettavissa arvioita tieteellistyyppisissä julkaisuissa kuten filosofisessa aikakauslehdessä niin & näin. Jo heti tuoreeltaan romaani sai arvoisensa kriitikon, kun Teppo Kulmala kirjoitti kirjasta pitkän ja syvällisen arvion Keskisuomalaiseen. Kulmala on lehden kulttuuritoimituksen entinen päällikkö.

lona Tomin Muuria ei ole -romaanin tähänastisista arvioinneista siteerattakoon Erkki Kiviniemen Kulttuuritoimitus.fi:ssä 11.8.2020 julkaistua kirjoitusta: ”Dystopiaa, utopiaa tai fantasiaa? Ilona Tomin erikoinen tulevaisuuteen sijoittuva romaani Muuria ei ole (Warelia, 2020) käsittelee kuvitteellista sisällissotaa Suomessa. Suomi on jakautunut kahtia, Rannikkoon ja Ylänköön. Hyvä ratkaisu kirjailijalta on jättää liiemmin perustelematta syitä, eli pitäytyä kerronnassa ja jättää historia sikseen. Se olisikin voinut vesittää elävyyttä. Ratkaisu sujuu subjektien vuorotteluna inhimillisyyttä korostaen. Tuloksena

Kiviniemi pitikin romaania mainiona poikkeuksena ”sekä utopia- että sotakirjallisuuden genreissä”, vaikka korosti myös ettei kirja kumpaakaan genreä varsinaisesti edusta. Kiviniemi tiivisti kirjan näyttävän ihmisen ulottuvuudet erikoisolosuhteissa. on hieman kaoottinen kokonaisuus, mikä on erinomaista. Sota tuntuu olevan lukijaa lähellä, vaikka kaikkia henkilöitä ei tahdo oppia kunnolla tuntemaan – ja sekaantuukin, plaraa taaksepäin.”

kuussa julkaistu haastattelu onkin otsikoitu: DYSTOPIA JÄRVENPÄÄSTÄ. Tomi kertoo haastattelussa, että romaanin kantava idea ilmastonmuutoksen aiheuttamasta merenpinnan noususta syntyi hänelle juuri Järvenpäässä.

”Mietin, että entä jos meren pinta nousisi niin, että osa Järvenpäätä muuttuisikin Merenpääksi? Ajatus alkoi kiehtoa ja se yhdistyi kysymykseen siitä, voisivatko vuoden 1918 tapahtumat Suomessa toistua.”

Ilona Tomia on haastateltu kirjasta useaan lehteen, muun muassa Keski-Uusimaahan. Sen levikkialueen kannalta romaanin keskeinen tapahtumapaikka on erityisen läheinen. Niinpä heinä-

yvillä kirjoilla on pitkä häntä, ja usein paneutuneimmat arvioinnit ilmestyvät erikoisalojen lehdissä, joskus jopa vuotta, kahta myöhemmin. Tällaisista tulee mieleen esimerkiksi Bibliophilos-lehdessä 2019 julkaistu

Leeni Tiirakarin nelisivuinen arvio Heikki Pietilän Nuupalan maisterista (Warelia 2017). Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistiin tänä keväänä pitkä arvio Roosa Rentolan viime syksynä ilmestyneestä Kielestä kiinni -kirjasta. Kirjoittajat tarkastelivat kirjaa kielentutkijoina. Arvio oli hyvin positiivinen: "Tapausesimerkit ovat narratiivisia: niissä esitellään rikos, kielelliset todisteet sekä niiden rooli rikoksen ratkaisemisessa. Tietokirjassa tarinallisuus kaunokirjallisena tyylikeinona on erittäin hyvä valinta, sillä näin syy–seuraussuhteet näyttäytyvät selkeinä ja muodostavat rikostapauksista loogisesti etenevät kokonaisuudet."

"Teos liittyy myös suosittuun true crime -ilmiöön. Esimerkiksi YLE Areenassa on kategoria true crime -sarjoille ja Jäljillä-podcastilla on 30 000–40 000 kuuntelijaa viikoittain (Sundqvist 2019). Kirja täydentää ilmiötä kielitieteellisestä näkökulmasta. Kielentutkija havahtuu, sillä teos esittelee Suomessa harvinaisen tutkimussuuntauksen.” Kirjoittajat uskoivat, että kirja saa kielentutkimuksen tuntumaan maallikostakin kiehtovalta: ”Lue kirja, kiinnostut taatusti kielitieteestä”, he kiteyttivät. Se,

ettei tämä ole pelkkä kielitieteilijöiden toiveunta, on saanut vahvistusta monista silmiini sattuneista lukijakommenteista. Muun muassa blogia ”No, But I Read the Book” pitävä kirjoittaja toteaa: ”Tapaukset ovat häijyjä, mutta kielitieteelliset tutkimukset ja niiden avulla tehdyt päätelmät ovat mielettömän mielenkiintoisia." Kirja-arvioiden lisäksi myös syvällisimmät kirjailijahaastattelut ja kirjo-

jen poikimat laaja-alaiset jutut tulevat usein kuukausien viiveellä kirjan ilmestymisestä. Suomen Kuvalehti julkaisi tammikuun lopulla Leena Sharman jutun kielentutkimuksesta rikostutkinnassa, ja keskeinen lähde oli luonnollisesti Roosa Rentola kirjoineen. Edellisenä syksynä lehden ”Viikon Hän” oli Osmo Ojansivu, jolta kesällä 2019 ilmestyi muistelmateos Papiksi syntynyt. Jutun kirjoitti laajoihin henkilökuviin ja feature-journalismiin suuntautunut toimittaja Ilkka

Pernu. Molempien Suomen Kuvalehden juttujen viive kirjojen kirjojen julkaisusta oli kolmisen kuukautta.

ja kustantajan nimi toi mieleen Warelius-kirjallisuuspalkinnon. Se saattaisi olla piilolupaus laadusta.”

Erinomaista kirjallisuusblogia ”Kirjala” pitävä filosofian tohtori Ilta-Kanerva Kankaanrinta oli löytänyt Papiksi syntyneen loppuvuonna. Hänen monipuolinen ja tarkkasilmäinen arvionsa ei tiivisty yhteen kappaleeseen, vaan Kankaanrinta nostaa kirjasta esiin useita tärkeitä ulottuvuuksia.

"Kustantaja Warelia on mielenkiintoinen tuttavuus. Sivuillaan se kertoo panostavansa vanhanaikaisen huolelliseen toimitustyöhön ja viimeisteltyyn ulkoasuun. Sisäinen pilkunviilaajani oli tyytyväinen yksityiskohtiin, ja taitto kuvaliitteineen tuntui itsestään selvältä, kuten hyvässä kirjassa tuleekin olla. Kirjoittajan elämänkokemus sai rauhalliset raamit taittaja Mikko Ylisen käsissä."

"Kirja piirtää kuvan lahjakkaasta ja toimeliaasta hengenmiehestä, joka on ihminen ihmisten joukossa, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Hän erehtyy, myöntää olleensa väärässä, viljelee tekstissään huumoria sekä itseironiaa. Kun kirjoittajan toiveena on, että tässä kirjassa tulisi näkyviin yhden ihmisen ja papin oma kuva, voi lukija todeta tämän toiveen toteuteneen: kyllä, tuntuu että pappi Osmo Ojansivu on kirjan lehdillä piirtynyt tutun oloiseksi, kokonaiseksi persoonaksi." Arvioija huomaa myös kirjan ulkoasun ja taittajan panoksen. Erityisen mukavaa oli kustantajana lukea näitä kappaleita: "Kirjan kansikuvaa pidetään hyvänä koukuttajana kun potentiaalinen käyttäjä tekee päätöksiä. Niin kävi myös tämän kirjan kohdalla: jalanjäljet elegantin harmaalla pohjalla, tyhjässä tilassa herättivät uteliaisuuden. Kirjan nimikin oli kiinnostava, papilla saattaa olla värikästä kerrottavaa, ja tie kertoi prosessista. Tekijä oli täysin tuntematon,

Papiksi syntynyt on ihmisläheinen puheenvuoro ahdasmielisyydestä ja myös psyykkisen kestokyvyn rajoista. Pahimmillaan papin elämää voidaan syynätä ilman pienintäkään hienotunteisuutta.

Ojansivun Papiksi syntynyt oli tämän vuoden tammikuussa myös ”Viikon kirja” Kotimaa-lehdessä. Sen arviossa tiivistettiin osuvasti yksi kirjan pääsisällöistä: ”Papiksi syntynyt on ihmisläheinen puheenvuoro ahdasmielisyydestä ja myös psyykkisen kestokyvyn rajoista. Pahimmillaan papin elämää voidaan syynätä ilman pienintäkään hienotunteisuutta. Kirkkoherra Ojansivukin sai tästä enemmän kuin oman osansa." Kirkollisen päälehden huomio oli tervetullut mutta tuli sikäli harmillisen myöhään, että kirjan 1. painos oli myyty loppuun jouluna. Uusi, täydennetty laitos ja ehkä äänikirjakin on suunnitteilla, mutta koronan takia näiden toteuttamisen ajankohta on epävarma. Jos lisämyyntipiikki olisi tullut ennen joulua, olisi 2. painos voitu ottaa saman tien. Kirjastoista kirjaa onneksi saa kaiken aikaa.

amulehden nyt jo eläköitynyt featuretoimittaja Matti Kuusela kävi viime joulukuussa haastattelemassa Aulis Aarniota, jonka taiteilijaromaani Väsynyt vaeltaja ilmestyi kesällä 2019. Juttu ilmestyi Aamulehden verkkosivuilla joulupäivän aamuna ja paperilehdessä kolme päivää myöhemmin. "Joulun kunniaksi pohdimme kuitenkin vähän myös muuta elämää ja sitä, miten räätälin pojasta tuli akatemiaprofessori, kansainvälisesti arvostettu oikeustieteilijä – ja sitten vielä kirjailija."

”Olemme sen verran viisastuneet, että voimme siirtää jo katseemme pöydällä lepäävään kauniiseen kirjaan, Aarnion seitsemänteen romaaniin.

sessa on. Ja graafikko Mikko Ylinen teki hienoa työtä, vai mitä?

Sen kannessa meitä katsoo intensiivisesti – melkein palavasti – silmiin nuori mies, Kangasalan erakko Einar Ilmoni.

– Siinä on Ilmonin omakuva vuodelta 1910, Se oli ilmeinen valinta kanteen, niin vangitseva Einarin katse maalauk-

Ennen muuta Ylinen on kuitenkin kuvataiteilija. Tämän kesän alussa Warelia

Totta, harvoin näkee näin vaikuttavaa kirjan kantta.” dellä jo toiseen kertaan esiin nostettu Mikko Ylinen on suunnitellut Warelian kirjojen kansia ja taittanut kirjojen sisuksia useiden vuosien ajan.

julkaisi hänen oman esikoisteoksensa Ristin sanat, jossa on Ylisen kuvitus ja Matti Kankaanniemen tekstit. Ristin sanojen julkaiseminen oli etukäteen synkronoitu taidenäyttelyn avajaisten kanssa. Kirjan kuvituksena käytetyistä maalauksista koostuvan taidenäyttelyn piti olla Warelian kesän tärkeimpiä painopisteitä, mutta koronatilanteen vuoksi näyttelyn sovittiin siirtyvän vuodella. Suunniteltu paikka pysyy samana, eli näyttely täyttää Galleria Akselin Sastamalassa ensi kesänä. Ylinen totesi Aamulehdessä ja Tyrvään Sanomissa julkaistussa jutussa, että ”konservatiivinen aihe, kuten raamatun teksti, voi yllättäen olla taidemaailmassa erittäin kiinnostava ja rohkea, jopa kapinallinen”.

oppuvuoden kirjoistamme varsinkin yhden aihe on ollut esillä pitkin vuotta. Aimo Ruususen Punakankaan suomalaiset sai ensiesittelynsä keskustakirjasto Oodissa järjestetyssä Gulag-seminaarissa tammikuussa. Ilta-Sanomien Venäjään erikoistunut toimittaja Arja Paananen teki silloin Ruususesta ja kirjasta perusteellisen ennakkojutun. Itse kirja julkistetaan marraskuussa. Helsingin Sanomissa käytiin elokuussa keskustelua suomalaisen historiankir-

joituksen katveista. Pääkirjoituksessa todettiin, että Suomesta puuttuu suuri sotahistoriallinen keskusmuseo. Keskustelua lehdessä jatkoivat kasvatustieteen tohtori Kaija Sepponen ja oikeustieteen kandidaatti Pirkko Metsäranta. He totesivat, että sotahistorian tutkimus on ollut Puolustusvoimien, sotatapahtumien ja sotapolitiikan tutkimusta ja vasta myöhemmin on alettu tutkia siviiliväestön ja erityisryhmien historiaa. ”Kymmenen viime vuoden aikana sotaorvot ovat kirjoittaneet omia tarinoitansa. – – Sotahistoriaa koskeva tarina oli aluksi sankaritarina. Rauhaa ja itsenäisyyttä rakastavaa kansaa uhkasi idän vaara, jota vastaan oli lähdettävä taistelemaan. Sotilaan kaatumisesta kertova suruviesti muutti perheen tarinan luonteen. Sankaritarinasta tuli tragedia. Elämän käsikirjoitus oli kirjoitettava uudelleen. Ajan kuluessa tarinoista tuli hyvin erilaisia. Marraskuussa ilmestyvä kirja Sururisti (Warelia) kertoo tästä.” Sururisti on siis yleisesitys suomalaisista sotaorvoista, ensimmäinen lajissaan ja kaivattu perusteos, kuten Kaatuneitten Omaisten Liiton kanssa käydyissä keskusteluissa vahvistui.

oppuvuonna Warelia julkaisee aiemmin ilmoitettujen kirjojen lisäksi myös yhden yksittäisen sotaorvon tarinan, Kalle Wainion teoksen Taru Salmelasta. Omaelämäkerrallinen kaunokirjallinen esikoisteos kertoo Viipurissa juuri ennen talvisotaa vuonna 1939 syntyneen ja isättömäksi vuonna 1941 jääneen kirjoittajan lapsuudesta ja nuoruudesta 1940- ja 1950-lukujen Suomessa. Monitasoisen kirjan yhtenä pääjuonteena on

sotaorpoudesta johtunut sivullisuus ja köyhyyskin ja sen vaikutukset elämän alkutaipaleeseen. Elokuun lopussa Helsingin Sanomissa oli koko aukeaman juttu tämän teoksen kirjoittajan pojasta, jonka elämänvaiheisiin ja tuotantoon isä minut kesällä tutustutti: Mika Vainio (1963–2017) on kansainvälisesti merkittävä elektronisen musiikin tekijä ja äänitaiteilija, jonka tuotannosta on nyt koottu laaja näyttely Kiasmaan. Näyttely aukesi elokuussa ja on auki tammikuuhun 2021 saakka. •

Kalle Wainio

Taru Salmelasta

Poika nimeltä Taru etsii omaa polkuaan. Juuri talvisodan alla Viipurissa syntynyt poika on yksi lähes puolesta miljoonasta karjalaisesta, jotka sota repi juuriltaan, ja yksi yli viidestäkymmenestätuhannesta sotaorvosta. Poika kasvaa äidin ja pikkusiskon kanssa Päijät-Hämeessä, Salmelassa, josta isä oli kotoisin. Tarun elämä ei ole helppoa muutenkaan, mutta lisäpulmia aiheuttaa nuoresta pitäen voimakas sukupuolivietti. Taru on tarkka havainnoija. Poika huomaa, että salaisuuksia on Salmelassa monilla muillakin kuin vain hänellä. Näitä lapsuuden ja nuoruuden aikaisia muistikuvia kirjoittaja purkaa lähes kahdeksankymmenen vuoden iässä. Mitä muistiin on tallentunut? Taru Salmelasta on monisyinen kaunokirjallinen muistelmateos. Kalle Wainio (s. 1939) suunnitteli poikavuosina hankkivansa ensin monipuolisesti kokemusta eri aloilta ja ryhtyvänsä sitten taiteilijaksi tai kirjailijaksi. Hän teki työuransa pankinjohtajana. Taru Salmelasta on Wainion esikoisteos.

Kuuntele Warelian kirjoja Teksti: Marko Vesterbacka

Äänikirjojen nousu on voittopuolisesti myönteinen ilmiö. Monet tietokirjatkin kasvavat vahvoiksi elämyksiksi juuri äänikirjoina, kun taitava lukijaääni sulkee kuuntelijan teoksen maailmaan. Moni kirjojen ystävä pystyy lisäksi äänikirjojen ansiosta viettämään kirjojen maailmassa selvästi enemmän aikaa kuin muuten olisi mahdollista. Painetulla kirjalla, e-kirjalla ja äänikirjalla on kullakin paikkansa ja tehtävänsä. Warelia aloitti äänikirjojen tuotannon syksyllä 2019. Yhteistyökumppaneinamme ovat olleet kaikki kolme keskeisintä suomalaista äänikirjastudiota: Silencio, Texteller ja Dramafoni. Studion valinta on tapahtunut lukija edellä: olemme valinneet kuhunkin kirjaan itse juuri sen lukijaäänen, jonka lukutapa on mielestämme erityisen hyvin sopinut kyseisen kirjan henkeen.

Seuraavassa on listattuna kolme kuunnelluinta kirjaamme luku- ja kuunteluaikapalveluissa:

1 Roosa Rentola: Kielestä kiinni - Kuinka kielentutkimusta käytetään rikosten selvittämisessä?

2 Ilpo Mikkola: Kova vuosi Mogadishussa – Aikani siellä 18.7.1993−23.9.1994

Miten rikosten selvittämisessä voidaan hyödyntää kielentutkijoiden asiantuntemusta? Kuinka rikoksen tekijä jää ”kielestä kiinni”? Miten väärennetyt itsemurhakirjeet eroavat aidoista? Millainen on lavastettu hätäpuhelu? Roosa Rentola kertoo rikostapauksista, joiden selvittämisessä kielentutkimuksella on ollut merkittävä osuus. Rentolan Kielestä kiinni on ensimmäinen tästä aiheesta Suomessa julkaistu kirja.

Ilpo Mikkola muistelee kaoottista, vaarallista ja tragikoomista vuottaan keskellä Somalian sisällissotaa. YK ja USA toimivat Somaliassa vihamielisessä ympäristössä ja epäonnistuivat autettaviensa auttamisessa täydellisesti. Mikkola työskenteli YK:n kenttäpalveluorganisaatiossa Field Servicessä eri puolilla maailmaa vuodesta 1978 vuoteen 2010. Somaliassa hän oli tapahtumien ytimessä UNOSOM-esikunnassa ja kirjasi asioita tuoreeltaan muistiin. Sirpaleista koottu teos näyttää havainnollisesti, mikä kaikki meni pieleen. Mikkola kertoo myös veijaritarinoita siitä, kuinka YK:n kustannuksella tehtiin paljon rahaa.

Kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson nousi nopeasti kansainväliseksi kuuluisuudeksi ja kiistanaiheeksi. Petersoniin alettiin ottaa Suomessakin voimakkaasti kantaa. Suhtautuminen häneen on kertonut paljon myös ideologisista jakolinjoista. Harva kommentaattori on pysynyt kylmänä. Monille Peterson on vaarallisten ideologioiden merkittävä kriitikko. Monien mielestä hän on itse vaarallinen ideologi tai sitten pelkkä latteuksien ja puolitotuuksien julistaja. Myös keskustelu Petersonista on vilissyt latteuksia ja puolitotuuksia. Miksi Petersonia on kannatettu ja vastustettu niin kiihkeästi? Tutkija, teol. tri Matti Kankaanniemi ruotii aihetta älyllisen individualismin hengessä.

Kuuntelijoiden arvioiden keskiarvo Storytel-palvelussa: 4,18/5

Kuuntelijoiden arvioiden keskiarvo Storytel-palvelussa: 3,88/5

Lukija: Jari Nissinen Pituus: 10 tuntia 37 minuuttia ISBN: 978-952-5940-64-0

Lukija: Jari Nissinen Pituus: 4 tuntia 27 minuuttia ISBN: 978-952-5940-65-7

Kuuntelijoiden arvioiden keskiarvo Storytel-palvelussa: 3,58/5 Lukija: Anu Vilhunen Pituus: 3 tuntia 44 minuuttia ISBN: 978-952-5940-67-1

3 Matti Kankaanniemi: Ilmiö Jordan B. Peterson – Suomalainen näkökulma

Muista myös nämä kuunteluelämykset, joissa kokeneet ääninäyttelijät lukevat pitkiä romaaneja:

Aulis Aarnio: Väsynyt vaeltaja Väsynyt vaeltaja on saanut nimensä taidemaalari Einar Ilmonin maalauksen mukaan. Todellisuuspohjainen romaani kertoo Einar Ilmonin ja koko Ilmonin arvoituksellisen sivistysperheen tarinan. Samalla se kutsuu lukijan kysymään itseltään, mikä elämässä on todella tavoittelemisen arvoista. Romaani on Aulis Aarnion seitsemäs kaunokirjallinen työ. Hänen aiempia historiallisia romaanejaan ovat olleet mm. Kettu ja leijona (WSOY 1995) ja Münsterin kirjuri (WSOY 2001). Kuuntelijoiden arvioiden keskiarvo Storytel-palvelussa: 3,57/5 Lukija: Jussi Puhakka Pituus: 8 tuntia 37 minuuttia ISBN: 978-952-5940-66-4

Fred Björksten: Poika ja Tyttö ja Poika Washingtonissa "Miksi kaikki rakkauteen ja seksiin liittyvä piti tehdä salaa jossain komerossa?" Suomalainen Seb on 1950-luvun alussa vaihto-oppilaana St. Albans Schoolissa, nimekkäässä poikakoulussa Washington D.C:ssä. Kouluun tulee myös ruotsalainen Henkka, jonka on vaikea sopeutua asuntolaan. Lähellä sijaitsevasta tyttökoulusta Seb löytää Angien. Henkilösuhteet mutkistuvat, kehittyy kolmiodraama. Kuuntelijoiden arvioiden keskiarvo Storytel-palvelussa: 3,50/5 Lukija: Jan-Christian Söderholm Pituus: 11 tuntia 6 minuuttia

Idan tarina elää Teksti: Minna Isotalo

Isoäidin elämänvaiheiden saattaminen kirjaksi on ollut Marketta Vaaralle hieno kokemus. - Kuva: Minna Isotalo

Lahtelaisen rivitaloasunnon yläkerrassa Marketta Vaara, 84, levittää pöydälle mustavalkoisia valokuvia. Osaksi kahvitteluhetkeämme tulevat pilkahdukset elämänmenosta Pohjois-Kymenlaaksossa. Vanhalan maatalon pihapiirissä kolmevuotias Marketta tarkkailee äitinsä Elsan lypsyhommia. Suoraan kameraan katsoo ainoastaan tyytyväisen oloinen Hilsu-lehmä. Reilu vuosikymmen myöhemmin napatussa kuvassa seisoo kolmen sukupolven naisia Vanhalan portilla. Yksi heistä on ruutumekkoinen, huivipäinen Ida – Marketan isoäiti ja esikuva. ”Ida koki vastoinkäymisiä, mutta säilytti elämänasenteensa valoisana. Hän jaksoi aina katsoa pelkäämättä eteenpäin ja opetti esimerkillään, ettei katkeroituminen kannata. Maailma ei murehtimalla parane”, Marketta sanoo.

Myöhemmin isoäidin jutustelut ovat täydentyneet sukulaisten tiedoilla ja muistoilla. Niistä kaikista Marketta Vaara punoi ja kirjoitti isoäitinsä elämäntarinan.

eos vie lukijansa kyläyhteisöön Valkealaan. Idan turvattu elämä muuttuu, kun hänestä 17-vuotiaana tulee Oskarin vaimo ja Vanhalan emäntä. Työnteko ja yhdessä selviäminen vahvistavat avioliittoa.

Nuori Ida yrittää selvitä kahden pienen lapsen kanssa isännättömässä talossa, jota hän ei lain mukaan voi edes omistaa. Ida kohtaa vääryyttä mutta saa kanssaihmisiltä myös tukea.

Myöhemmin isoäidin jutustelut ovat täydentyneet sukulaisten tiedoilla ja muistoilla. Niistä kaikista Marketta Vaara punoi ja kirjoitti isoäitinsä elämäntarinan.

Vanhin edessämme olevista valokuvista on 1890-luvun loppupuolelta. Ajan hapertamassa otoksessa on ikuistettuna vakava ja päättäväinen Ida. Nuoren naisen elämässä on alkamassa uusi vaihe, josta hän myöhemmin kertoili tyttärelleen.

Nuorenparin onni on suurta, ei kuitenkaan ikuista. Toisen lapsen syntymän jälkeen Oskarin ja Idan sisaren Alinan välit lämpenevät, mikä johtaa petokseen ja kolmiodraamaan.

”Mummo istui usein keinutuolissa ja jutusteli äitini kanssa. Uteliaana hiivin salaa kuuntelemaan heitä. Varmasti kuulin myös sellaista, mitä ei ollut lasten korviin tarkoitettu.”

Levoton ja seikkailunhaluinen Oskari karkaa siirtolaiseksi Amerikkaan. Kirjaan dokumentoidut Oskarin kirjeet kertovat ikävästä. Kotiinpaluu jää silti vain haaveeksi.

”Atlantin takana häämötti kuviteltu mahdollisuuksien ihmemaa, mutta todellisuus osoittautui toisenlaiseksi. Siirtolaisen arki oli täynnä ponnisteluja ja pettymyksiä”, Marketta toteaa.

Nuori Ida (omaa sukua Pulsa, sittemmin Nikula ja Seppälä) 1890-luvun loppupuolella otetussa valokuvassa. - Kuva: Marketta Vaaran kotialbumi.

”Ida oli selviytyjä, joka koki elävänsä hyvää elämää aikana, jona naisen rooli ja mahdollisuudet olivat rajoitetut.” Marketta halusi kirjoittaa teokseensa sukulaisilta kuulemiaaan kertomuksia maalaiskylän arjesta, ihmisten iloista ja suruista. Näin isoäidin tarina kasvaa kertomukseksi suomalaisen yhteiskunnan muutoksista 1800-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Tämän päivän näkökulmasta monet entisaikojen uutuudet, kuten televisio ja puhelin, ovat itsestäänselvyyksiä, mutta Idalle ne edustivat outoa maailmaa. ”Hän ei koskaan oppinut käyttämään puhelinta ja hän paheksui suuresti, jos joku arvosteli tv-esiintyjää. Television ihmisethän saattoivat sen kuulla ja pahoittaa mielensä.” Itsensä ja lapsensa yksinhuoltajanakin elättäneelle naiselle sosiaaliturva ja vuonna 1949 voimaan tullut kansaneläke olivat nekin ihmetyksen aiheita.

da täytti 90 vuotta 17. lokakuuta 1970. Syntymäpäiväjuhlat järjestettiin Valkealan motellissa. Saman päivän Kouvolan Sanomissa julkaistiin Marketan serkun Hilkan kirjoittama syntymäpäiväonnitteluruno. ”Minulle oli tärkeää saada runo mukaan kirjaan. Siinä tiivistyy paljon

"Tämä kirjoitukseni pohjautuu todellisiin tapahtumiin, elettyyn elämään", Marketta Vaara kertoo teoksestaan Ida.

meidän lastenlasten kokemuksia mummosta. Hänen onnensa oli antaa onni muille.” Ida kuoli seuraavan vuoden elokuussa. Marketta kertoo mummonsa lähteneen niin sanotusti saappaat jalassa. Idan sydän petti kesken arkisten askareiden, ja hän tuupertui omalle pihamaalleen. Idan pitkän iän salaisuus lieni vaatimaton ja terveellinen elämä. Hän oli teräsmummo, joka puuhaili alati jotakin, toimettomana hän ei osannut olla. Ida liikkui paljon ja söi kevyesti,

kasvatti itse juurekset ja vihannekset, keräsi talteen sienet ja marjat. Suurin ilonaihe Idan elämässä olivat lapset ja lastenlapset. Oskarin jälkeen Ida löysi uuden onnen läheltä. Vanhalan rengistä tuli talon isäntä. Lapsia parille syntyi neljä. Marketta Vaaran mukaan omia juuriaan kannattaa muistella ja vaalia, kun se vielä on mahdollista. ”Ihmiset kiinnostuvat usein sukunsa menneisyydestä vasta silloin, kun ei enää ole kertojia. Nyt olen oman leiviskäni hoitanut. Idan tarina elää.”•

Pekka Hassinen

Pakoranta

Jotain kauheaa on tapahtunut, ja uimavalvojan kesätyöpaikasta tuleekin nuorelle miehelle pakopaikka. On kylmä kesä. Aution rannan valvojalla on vain teltta suojanaan. Ennen kuin mennyt palautuu mieleen ja tapahtuneen taakka tavoittaa Juhanin koko painollaan, ajan vankilassa veden äärellä hän on kehittänyt aivan uudenlaisen suhteen ympäröivään luontoon.

Romaani Pakoranta on kaunokirjallisella kentällä harvinainen tapaus, sillä se on osa kirjoittajansa väitöskirjatutkimusta. Hassinen on tutkija, tieteellisen julkaisusarjan kustannustoimittaja, valokuvaaja ja taideryhmän jäsen. Hän on myös monipuolinen kirjoittaja. Hassiselta on julkaistu lukuisia esseitä ja artikkeleita, ja hän on kirjoittanut mm. Jyväskylän yliopiston ja seminaarin 150-vuotishistoriikin.

Mysteerin Ă¤Ă¤rellĂ¤ Teksti: Minna Isotalo

Pekka Hassinen Sastamalan Kirjakorttelissa maaliskuussa 2020. Keltainen rakennus on Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi.

Kuka olet? Kysymys saattaisi hämmentää jotakuta, mutta filosofin se saa virnistämään. Pekka Hassinen kohentaa asentoaan, laskee käsivartensa pöydälle ja nojaa tuolillaan eteenpäin. Suoraa kysymystä seuraa suora vastaus. Hassinen on jyväskyläläinen tutkija, monipuolinen kirjoittaja, tieteellisen julkaisusarjan kustannustoimittaja, valokuvaaja ja taideryhmän jäsen. Hän on aviomies ja isä. Patologinen kahviloissa kirjoittaja, jonka vakiovarusteisiin kuuluvat kynä ja muistikirja. ”Olen keskustelija. Arvostan paras argumentti voittakoon -asennetta ja avointa vuorovaikutusta”, hän toteaa. Antoisimmillaan keskustelu on vapaata ja rönsyilevää – kuten miehen opiskeluvuosien kirjallisuuspiireissä. ”Luimme porukalla klassikoita ja keskustelimme tuntikaupalla. Intohimon suuruudesta kertoo kaljasta pidättäytyminen, joimme vasta keskustelun jälkeen.” Hassinen nauraa. Tässä seurassa rönsyilyn vaara on ilmeinen. Hänen elämässään akateeminen tutkimus ja luova hulluus kietoutuvat yhteen. Jos filosofia tutkii todellisuuden luonnetta teoriassa, on taidekollektiivi Mind Less Companyyn kuuluminen merkinnyt asioiden merkityksellisty-

mistä hulvattomien tempauksien, tekemisen ja toiminnan kautta. ”Harrastan antifilosofeja, joille filosofinen argumentointi ei riitä. Sama polte selittää kirjallista intohimoani.”

assista on jo vuosia kiehtonut ilmaisemattoman ilmaiseminen, materiaalisen ja symbolisen maailman välinen hankaus. Rajankäynti. Maailmamme voi olla sanojen vanki – kielen, kulttuurin ja tieteen rajaama – mutta ajattelumme nousee aineellis-ruumiillisista kokemuksista.

Olen keskustelija. Arvostan paras argumentti voittakoon -asennetta ja avointa vuorovaikutusta Samaisen problematiikan äärellä, rajalla, on Hassisen Pakoranta-romaanin päähenkilö, filosofian ylioppilas Juhani. Järvenranta on uimavalvojaksi pestautuneelle nuorelle miehelle pakopaikka, jonne hän yrittää eristäytyä. Juhania painaa syyllisyys. Mutta mitä hän pakenee? Juhanin mysteeri keriytyy auki vähitellen. Hassinen imaisee lukijansa seuraamaan yhden miehen taistelua. Taistelun keskiössä on Juhanin pakonomainen pyrkimys taitella kaisloista ajattelemansa kuvan mukaisia. Juhanin

kailat asettuvat jonnekin orgaanisen materiaalin ja esineen väliin, ovat osa yhden miehen ja kasvin monokulttuuria. Juhani rakentaa maailmaa. Yrittää punoa verkkoa sanojen, käsitteiden ja toden välille. Aineettoman ja aineellisen välille. Ihmisen ja luonnon välille. Tietä itseensä ja pois. Toiset ihmiset rikkovat läsnäolollaan Juhanin todellisuuden ja hallinnan tunteen. Alitajuisesti hän tietää, että hurahtaminen laajenevaan kailamaailmaan on kohtaamisen siirtämistä horisonttiin, jossa vartoo katastrofi. Kaila oli oikeastaan vain vanha murteellinen muoto sanasta kaisla. Se oli putkahtanut heti taiteltavan yhteyteen Juhanin mielessä, vaikka hän ei ollut lausunut sitä kertaakaan ääneen toiselle ihmisolennolle. Romaaneissa suoran nimeämisen välttely pelastaa joskus maailman jännitteisen monimutkaisuuden, mutta kaikki nimeämättömyydet tulevat kyllä nimetyiksi, kun tiede, byrokratia ja markkinointi kuittaavat maailman, toteavat kaiken mahdollisen asioista, jotka ylipäätään ovat käsiteltävissä.

assisen teos on arvoituksellinen yhdistelmä filosofista pohdiskelua ja psykologista romaania. Genrekapinallinen, jonka julkaisukynnyksen ylittyminen on kirjailijalle ilonaihe monestakin syystä. ”Hienoa, että joku vielä uskaltaa käydä ennakkoluulottomasti mielen tylsyyttä vastaan. Warelia-kustantamossa on rohkeutta poiketa valtavirrasta.”

Pekka Hassisen romaanin etukannessa on hänen itse ottamansa valokuva. Hassisen valokuvataide rytmittää myös romaanitekstiä.

Vaikka olisi hyväksi kysyä filosofi-kirjailija Hassiselta jotakin totutusta poikkeavaa, en voi olla miettimättä, kuinka paljon teoksen päähenkilössä on yhtenäväisyyksiä luojaansa. Esikoisromaanit kun tuppaavat olemaan omakohtaisia. ”Kirjan juoni ja tapahtumat ovat tietysti täysin fiktiivisiä, mutta Juhanissa on minun piirteitäni.” Pakoranta sai alkunsa Hassisen valokuvausharrastuksesta. Tarina alkoi rakentua luontoartefaktin ympärille.

Kun filosofia ei riitä, on käännyttävä taiteen puoleen.

”Kuvasin eri muotoon taittelemiani kaisloja, kai se oli jonkinlaista kailojen kesyttämistä. Kyse on elementtien välisestä tasapainosta, kuin jäljittäisi heikkoa voimaa, joka sitoo universumin yhteen”, Hassinen miettii. Kailojen kuvaamista Hassinen vertaa perhokalastukseen. Se on hommaa, jossa tuuli vie kuvattavaa milloin minnekin, täydellinen valo osuu kohdalle aniharvoin ja kamerakin saattaa kastua. Samalla mieleen on piirtynyt vahvoja kokemuksellisia hetkiä: aamun ensimmäinen tuulenvire, alkavan päivän ainutlaatuinen valo, sumun läpi pilkottavan auringon hohde. Hassinen toteaa ihmisen ja luonnon suhteesta, ettei luontoa erämaan merkityksessä enää ole. Ympäristö on täynnä kaikkea ihmistekoista. Olemme kadottaneet kykymme nähdä, kaikki havaintomme ja kokemuksemme suodattuvat symbolisen maailman läpi.

Kokemukseemme auringon noususta yhdistyy ajatus maapallon pyörimisestä. ”Aidoimmillaan luonto löytyy pienistä yksityiskohdista kuten yksittäisestä puun lehdestä. Nautin vanhoista metsistä ja kammoan metsätalousmetsien kloonattuja puita.”

a rakkauden hipaisun jälkeen maailmat lykkäsivät kohtaamistaan, estivät sen viimeiseen saakka, siirsivät sitä aina katastrofiin ja kuolemaan. Maailmojen matkavaunuista ei löytynyt tietä ulos, ei sisälle eikä vain yksi vaunu riittänyt. Meitä kuljetetaan nyt eri vaunuissa, eivätkä palaset tiedä toisistaan. Pakoranta on myös ihmissuhdekuvaus, kertomus mustasukkaisuuden ja omistamisen halun kieroon kasvattavasta vaikutuksesta. Rakkauteen voi hukkua ja itsensä voi kadottaa, jos elää vain toiselle ja toisen olemassaolon kautta. Mutta mitä rakkaus oikein on? Hassisen mukaan siihen liittyy olennaisesti kosmisen sattumuksen suopeus, joka voisi olla sukua armolle. ”Rakkauden ja elämän voima näyttäytyy jonkin erityisyytenä, jokin on meille merkityksellistä. Aineellis-ruumiillinen meidät yksilöllistää, eivät hienot käsitteemme. Pentti Saarikoski kirjoittaa oivaltavasti rakkaansa hampaiden välisestä raosta. Sattumusten kosminen suopeus muuttuu erityiseksi intohimoksi.”

Onko vastavuoroisuus mahdollista, jos ihmissuhteessa on lopulta kyse vain ihmisen suhteesta itseensä? Entä missä menee raja itsen ja toisen välillä? ”Jos kadottaa itsensä, kadottaa itsensä erityisenä toiselle. Suopeus voi kääntyä tuhoksi”, Hassinen vastaa. Ehkäpä rakkauden voi nähdä myös liikkeenä, jossa tasapaino ja erilaisten todellisuuksien välinen hankaus ovat jatkuvasti läsnä. ”On raja, jonka yli voi mennä, mutta se raja ei ole sellainen, joka voidaan kokonaan hävittää.”

ekka Hassinen on kirjailija, joka jakaa arjen toisen kirjailijan kanssa. Kahden luovan ihmisen kodissa osataan antaa tilaa toisen tekemisille. Vaikka kannustavasta ateljeekriitikosta on harvoin haittaa, on kirjoittaminen lopulta yksinäistä puurtamista. Pirjo Hassinen on kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä, Pekka kaunokirjallisen uransa alkutaipaleella. Hän kertoo usein suorastaan häkeltyvänsä vaimonsa teksteistä. ”Pirjo on suvereeni kyky, joka ei pode tyhjän paperin syndroomaa. Hän on käsittämättömän tuottelias. Toisinaan ihmettelen, mistä hän kaiken teoksiinsa ammentaa.” Pekka kertoo, ettei vaimon menestys ole koskaan lannistanut häntä kirjoit-

tajana, päinvastoin. ”On tärkeää löytää oma ääni, ja minä olen sen löytänyt. Tuntuu kuin luovuuteni tieltä poistuisi aivan pian kaksi tulppaa.” Hengen ja aineen välinen suhde on mysteeri, jonka äärellä Pekka Hassinen on paitsi kirjoittanut kiehtovan Pakoranta-romaanin myös tehnyt suomalaisessa tiedemaailmassa harvinaisen teon. Romaani on osa Jyväskylän yliopistossa tarkastettavaa väitöskirjaa. Kirjailijan mielessä muhivat myös jo seuraavan kaunokirjallisen teoksen ainekset. Kun filosofia ei riitä, on käännyttävä taiteen puoleen. Tapaus Pekka Hassinen kenties ymmärretty, mutta ei tyhjentävästi kuvattu. Eläköön olemassaolon moniselitteisyys. Sanat olivat pysähdys, mutta eivät maailman. Sanoilla otettiin ero, muuten maailma ja olemassaolo kuin pysähtyisivät, uppoaisivat omaan tiedottomaan vellontaansa. Vain eronottojen, ei kuolleista ajatusjärjestelmistä tehtyjen samastamisten, jäljiltä maailma jäi alati muuttuvaan väreilyynsä. Sanat erosivat maailmasta kuin tunto toisen kosketuksesta, ja jäivät kiinni eroihinsa kuin hyväilyt rakastavaisten välillä.• Tekstin kursivoidut kohdat ovat lainauksia Hassisen teoksesta.

Timo Ensio Malmi

Tampereen sotakirja Mitä kuolleet olisivat kertoneet? Tampereen sotakirja – Kalevankankaan unelmia on uuden ajan profeettakirja. Sen sivuilla Suomen sotia käyneet nousevat ylös ja kuvaavat rintama- ja siviilikokemuksiaan. Mikä on ollut puolustuksen hinta? Millaista perintöä me nyky-Suomen rakentajat kannamme? Haudatut vastaavat kysymyksiin, joita ei ehditty kysyä tai jotka unohdettiin kokonaan. Tampereen sotakirjan tapahtumat liittyvät Kalevankankaan hautausmaahan, sen päällä käytyyn sotaan ja taisteluihin Suomen rajoilla. Timo Ensio Malmi on kirjailija, runoilija, kääntäjä ja historiantutkija. Hänelle on myönnetty Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto (2000) ja kulttuuritekopalkinto (2008). Vuonna 2019 Malmille myönnettiin sotakamreerin arvonimi.

Sovinnon äänellä Teksti: Salla Yli-Erkkilä

Timo Ensio Malmi saattaa lukijansa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle hyvää tarkoittavien kertojien luo. Tampereen sotakirja puolustaa kaikkia suomalaisia. - Kuva: Kimmo Torkkeli.

Sotakamreeri Timo Ensio Malmin kirjoittaman Tampereen sotakirjan tapahtumat ja tarinat liittyvät Kalevankankaan hautausmaahan. "Samat tapahtumat liittyvät kaikkiin Suomen hautausmaihin ja taisteluihin maan rajoilla", Malmi kertoo. Kysymättä Malmi alkaa heti toistaa kirjan mottoa Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli. Se on hänen opettajansa, runoilija Mirkka Rekolan ajatus. "Mirkka on kantanut kirjoitustyötäni. Hautausmaalla me kaikki olemme heikoilla jäillä", Malmi sanoo. "Olen valinnut uudenlaisen lähestymistavan. Tuon taistelutantereelle yllättävät kertojat, jotka ovat sytyttäneet minut. Kukin heistä on huudahtanut minulle niin kuin Hamlet: Horatio, kerro maailmalle tarinani oikein." Malmi antaa kirjassaan äänen edesmenneille sotia kokeneille naisille, miehille ja lapsille. Hän antaa heidän vastata kysymyksiin, joita ei ehditty kysyä.

arelian uutuutta voidaan nimittää profeettakirjaksi, sillä teos on Vanhan testamentin tapaan jaettu osiin profeettojen nimien mukaan. Malmi asettaa valitsemansa kirjailijaprofeetat kertomaan, miten suomalaisten sodat heitä koskettivat. Monet profeetoista ovat olleet rintamalla ase kädessä, toisten hyppysissä on poltel-

lut kynä. Kaikkia profeettoja yhdistää se, että he ovat olleet paikalla oikeaan aikaan ja hyvissä aikeissa. Timo Ensio Malmin draaman profeetalliset kirjailijat ovat: Lauri Pohjanpää, Mika Waltari, Viljo Kajava, Juice Leskinen, Lauri Viita, Kalle Päätalo, Erkki Lepokorpi, Lauri Letonmäki, Jussi Raitio, Oiva Paloheimo, Hannu Salama, Kari Aronpuro ja Mirkka Rekola. Profeettojen lisäksi äänen saavat myös kirjailijoita lähellä olleet ihmiset.

Malmi antaa kirjassaan äänen edesmenneille sotia kokeneille naisille, miehille ja lapsille. "Halusin, että Suomen kokemuksiin johdattavat myös muut kuin kirjailijat. Osa kertojista on elossa, osa jo poissa. " Viljo Kajavan ja Lauri Viidan lapset kertovat omia muistojaan, Juice Leskisen äiti muistelee poikansa kanssa evakkomatkaa Impilahdelta kohti länttä.

uomen selviämissodat ovat monikerroksinen onnenkantamoinen, sillä rauha on osattu tehdä aina oikealla hetkellä.

Malmin teokseen on seuloutunut mukaan moninainen joukko sotilaita. Mannerheim-ristin ritareista ovat mukana Aaro Pajari, Arvid Janhunen ja Paavo Koli. Vuoden 1918 sodan valkoisia apukertojia ovat: Gunnar Melin, Olof Palme, Leino Penzin, Osmo Vaissi sekä ruotsalaiset Ernst Hülphers ja Einar Lundborg. Tampereella kun ollaan, ei voi ohittaa kotien ja tehtaiden puolustajia, ei naisten asekaartia. Näsilinnan takaisinvaltaukseen osallistunut Anna Ahlgren, naisten aseellisen kaartin varapäällikkö Ida Riuttu sekä Raatihuoneen puolustuksessa kaatunut Verkatehtaan kutoja Fanni Viitanen kertovat omista kokemuksistaan. Mukana ovat myös Vilppulan punakaartilainen, Kalevankankaan sotavanki, sittemmin kenraali, Madridin puolustaja ja Berliinin valtaaja Akseli Anttila sekä Kalevankankaalla haavoittunut upseeri Gunnar Keltamäki. "En taida kyetä enää kirjoittamaan mitään, ellen työnnä mukaan sotavankien kohtaloa", Malmi hymähtää ja kertoo Kazakstanin hiilikaivosleirin suomalaisten vastakkainasettelusta. Tampereen sotakirjassa sotavankipuheenvuoron käyttävät 1918-sodan, kahdesti telotettu Anton Pikanen ja jatkosodan sotavanki Arvi Nyman, joka oli loikkarien kanssa samalla hiilikai-

Keskellä tuntolevy kaulalla on Veikko Matikainen, joka rakensi Tampereen yliopiston. Ollaan asemasodan aikaan Rajajoen rantalohkolla. Koossa JR 48:n nuoret. Matikaisen olkapäällä lepää kirjoittajan isän, Reino Malmin käsi.

vosleirillä Kazakstanissa vuonna 1941. Nyman kertoo aatteellisista syistä puolta vaihtaneiden, Tampereelta kotoisin olleiden osasta Neuvostoliiton propagandakoneistossa.

M mista:

almi kertoo kertojiksi valikoimiensa henkilöiden näkökul-

"Yhdeksi tärkeäksi tarinaa kannattelevaksi oppaaksi olen kirjoittanut naapurini, jatkosodan sotaleski Esteri Kyllik-

ki Pajusen. Hän vetoaa runoilija Jenni Haukioon nykymenon pysäyttämiseksi. Pajunen sanoo, että upseerien pitää ymmärtää vastuunsa, vaikka rikastuvat, eikä paeta veroja ulkomaille." Akateemista näkökulmaa oppaina ja tiedonantajina Malmin teoksessa edustavat professorit, tutkijat ja maisterit: Pertti Haapala, Kai Korhonen, Mervi Kaarninen, Leena Niemi, Kaarlo Tiililä, Marko Tikka, Kai Korhonen ja Ilkka Levä.

"Olen moderoinut kaikkien galleriaan nostamieni puhujien puheenvuorot niin, että komedian, tragedian ja satiirin keinot ovat olleet heidän käytössään. Kukin puhuu tavoitteenaan avata uusi näkökulma, tuoda esiin tunne. Jokainen on oman draamansa päähenkilö ja saa sanoa asiansa niin, että pääsee päämääräänsä."

Finlaysonin konttoripäällikkö, 35vuotias kapteeni Mauri Hyppönen kaatui Kuuterselän vastaiskussa kesäkuun 14. päivä 1944. JR 48:ssa palveli paljon miehiä Tampereen alueelta.

Hänen mielestään elämme äärettömässä ja ikuisessa. Joka hetki menneisyys juoksee nykyisyydestä taaksepäin luodakseen ikuisen." Lavosen innoittamana Timo Ensio Malmi on kirjoitusprosessin aikana pohtinut, voiko hautausmaasta kirjoittamalla tehdä sakraalitilan taidetta. "Kuutti Lavonen sanoo työskentelevänsä katsojan lohduttamiseksi ja hänen elämänsuhteensa vahvistamiseksi. Miksi ei kirjailija?" Malmi miettii. "Kanteen valitsin painetun Kuutti Lavosen työn nimeltä Serafi. Nimi tarkoittaa palavaa tulta. Jesajan kirjassa kuvataan, millainen enkeli serafi on ulkonäöltään."

Timo Ensio Malmin kaikkitietävä kertoja on piirun verran myötäillyt puhujia. Asiat kerrotaan haudassa lepäävän näkökulmasta.

imo Ensio Malmi kuvailee kirjaansa tarinan ja toden liitoksi:

"Tampereen sotakirja on minulle kirjoitusprosessin aikana läheisiksi tulleiden,

hyvää tarkoittavien ihmisten kohtauspaikka. Yhteiset myytit, todellisuus ja fiktio, ystävät ja vieraat kohtaavat sivu sivulta. Lopulta unelmat yhtyvät." "Warelian kotipaikkakunnalla Sastamalassa sijaitsevan Tyrvään Pyhän Olavin kirkon kuvittaja Kuutti Lavonen sanoo, että aika etenee taaksepäin yhtä voimakkaasti kuin se kulkee eteenpäin.

Tarinan kerronnassa on monta lajia. Runous on yksi niistä. Timo Ensio Malmin opettaja Mirkka Rekola sanoo hautausmaan puolestamme eläneistä tarinoita kertovan kirjan idean näin: Kun sinä tulit, näin mitä olisit halunnut sanoa, kun olit mennyt ohi, unohdin. Kaikki oli silmissä kaikki oli silmissä eikä kauempana.•

Kaija Sepponen

Sururisti

Kaikki eivät hyväksyneet selitystä, että isä on uhri isänmaalle, parhaat miehet viedään pois ja isän kuolema oli Jumalan tahto. Annettu uhri ei korvannut isän rakkautta. Suomen sodissa 1939–1944 kuoli 90 000 sotilasta, 30 000 naista jäi leskeksi ja 55 000 jäi vaille isää. Perheenjäsenen kuolema oli yllättävä isku, joka muutti monen ihmisen elämän suunnan. Kaija Sepponen kertoo rintamalla kaatuneiden miesten ja heitä kaipaamaan jääneiden omaisten tarinoita. Sururistin ensimmäinen osa rakentuu kaatuneiden sotilaiden omaisille lähetettyjen osanottokirjeiden ympärille. Toisessa osassa keskitytään kotirintamaan ja sodan vaikutuksiin sotaleskien ja -orpojen elämässä sotien päättymisen jälkeen. Kasvatustieteen tohtori Kaija Sepponen on itsekin sotaorpo. Hän on Oulaisten Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen puheenjohtaja sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton hallituksen jäsen.

Kustantajalta Teksti: Marko Vesterbacka

Kunnon kirjoja ei tehdä kiireellä, mutta tulevana vuonna julkaistavan ALGOTH-kirjan kaltaisella pitkäjännitteisyydellä kirjoitettua teosta ei ole ennen kohdalleni sattunut. Kustantamon sähköpostiin tuli ensimmäinen yhteydenotto Marko A. Hautalalta 12. heinäkuuta 2019. Hän ei lähettänyt silloin käsikirjoitustaan, vaan esitteli sen aihetta ja sisältöä sekä sitä, mihin hän oli kirjoittaessaan pyrkinyt. Perinpohjainen pohjustuskirje teki vaikutuksen, mutta lomailin rauhassa ja vasta 12. elokuuta pyysin käsikirjoitusta luettavakseni. Sähköposti kolahti raskaasti seuraavana päivänä. Sain massiivisen käsikirjoituksen, joka kaikesta perinpohjaisuudestaan huolimatta oli äärettömän vetävästi kirjoitettu. Aloitinpa alusta tai tirkistinpä jostakin välistä, aina teksti imi mukaansa ja aina kaikki oli kirjoitettu yhtä perinpohjaisesti ja tarkasti. Viisi päivää myöhemmin viestitin kaimalle, että kyllä, Warelia on kiinnostunut julkaisemaan tämän kirjana. Syyskuussa kävin kaimaa tapaamassa tämän kotona Ruottalan kylässä.

Ruottala on vanhaa Alatorniota lähellä Kemiä.

irjan aiheena on suomalaisen kirjallisuuden merkillinen suuruus ja kummajainenkin, josta on kyllä kirjoitettu vuosikymmenten saatossa paljon, mutta joka silti on säilynyt arvoituksena. Algot Untola – tai Algoth Untola – tunnetaan parhaiten kirjailijanimillään Maiju Lassila ja Irmari Rantamala. Hän oli 1910-luvun suosituin suomalainen kirjailija, ja samalla myös parjatuin. Tähän mennessä ainoa elämäkerrallinen kirja Untolasta on Leo Lindstenin Maiju Lassila, joka ilmestyi WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjassa 1977. Marko A. Hautala on tutkinut aihetta vuodesta 1996, jolloin hän aloitti historian opinnot Oulun yliopistossa. Pro gradu Tosisuomalainen A. Untola valmistui vuonna 2002, ja sen pohjalta Hautala kirjoitti teoksen Liisan Antin aikaan, jonka kustannusosuuskunta Länsirannikko julkaisi vuonna 2006. Tutkimustyö aiheen parissa syveni: syksyllä 2010 Oulun yliopistossa hyväksyttiin Hautalan laaja väitöskirja Omin voimin – A. Untolan poliittis-va-

kaumuksellinen elämäkerta. Sen pohjalta Hautala teki yleistajuisuutta tavoittelevan elämäkerran ja tarjosi sitä 2013 lukuisille kustantajille, mutta kukaan ei tarttunut. Ja hyvä niin, sillä sen jälkeisinä vuosina Hautala kaivautui aiheeseensa entistä syvemmälle. Kirjan kokonaislaajuudeksi näyttää tällä hetkellä tulevan noin 1 100 sivua. Kirjoittaja olisi ollut valmis karsimaan, mutta kustantaja ei: yksi teoksen vaikuttavuuden keskeisiä syitä on juuri sen kaikenkattavassa perinpohjaisuudessa. Sivumäärä voi kuitenkin vielä elää suuntaan ja toiseen, sillä muun muassa kirjan kuvatoimitus on vasta alkuvaiheessa, samoin henkilöhakemiston laadinta.

o ensimmäisen sähköpostinsa ensimmäisessä kappaleessa Hautala kertoi, mitä hän oli itse ajatellut teokselleen nimeksi: ALGOTH Kapinallinen kynämies A. Untolan merkillinen elämä Tämä se nimi tulee myös olemaan: pääotsikko, alaotsikko ja ala-alaotsikko. – Kirja muuten itse perustelee,

Marko Vesterbacka ja Marko A. Hautala jälkimmäisen kotitalon rappusilla Alatornion Ruottalassa syyskuussa 2019.

miksi pääotsikossa on Untolan etunimi kirjoitettu juuri noin, h:lla. Ensimmäisessä sähköpostissaan Hautala myös ehdotti, että jos kirjasta tulisi totta, se voitaisiin julkaista Warelian kotipaikkakunnalla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa kesällä 2021. Hautala oli takavuosina usein käynyt näillä kirjapäivillä ja muisteli lämmöllä sitä henkeä, joka Sylvään koululla oli aina vallinnut. Vuonna 2021 hän sitä paitsi itse täyttäisi viisikymmentä ja hänen Untola-projektinsa puolet siitä. No jo vain sopi: ilmestymispäivä lyötiin lukkoon ja päätettiin kulkea sitä kohti kaikessa rauhassa, käsikirjoitusta huolella käännellen ja kypsytellen. Viestinvaihtomme onkin ollut viime alkusyksystä tähän hetkeen hyvin miellyttävää: pitkiä sähköposteja, innostavia yhteisiä tuumatuokioita, kommentteja ja kommentin kommentteja. Untola-tutkimuksen suuri haaste on helppojen lähteiden niukkuus, mutta sitkeän marjastajan pitkäjännitteisyydellä Hautala on onnistunut neljännesvuosisadassa löytämään hyvin pal-

jon sellaista, mikä kirkastaa käsitystä Untolan elämänvaiheista, sisäisestä kehityksestä ja persoonasta. Utelias löytöretkeily on tuottanut uusia, tärkeitä lisälöytöjä vielä kuluneen syksyn ja talven aikana.

ässä Wareliaani-lehdessä julkaistaan lukunäyte tulevasta teoksesta. Näyte on luvusta, jonka aiheena on yksi Untolaa koskevista mysteereistä: miten ja miksi hän kuoli. Tätä on viimeksi laajemmin valottanut Untolan viime vaiheisiin ja vuoden 1918 tapahtumiin syvällisesti perehtynyt professori Juhani Piilonen, jonka pitkä artikkeli aiheesta julkaistiin Parnassossa vuonna 1998. Untolan viimeiset vaiheet ovat myös Hautalan elämäkertakirjassa tarkan tutkinnan alla. Tämä nyt artikkelina julkaistava ote on Word-liuskoina pituudeltaan noin 20 sivua (mihin eivät sisälly kuvat eivätkä kuvatekstit). Kaikkiaan Untolan loppuvaiheita 13.4.1918 tapahtuneesta pidätyksestä 21.5.1918 tapahtuneeseen kuolemaan — sekä Untolan ruumiin ja jäämistön kohtaloihin — käsittelevä jakso on käsikirjoituksessa 160 liuskan laajuinen. Lukunäytteessämme on kyse kirjan

kannalta vielä käsikirjoitusversiosta: voi olla, että Untolan viimeisen päivän tapahtumien kuvaus vielä tarkentuu ennen kirjan taiton alkamista; ja voi olla että tekstin rakenne vielä hiukan elää ja sanonta kirkastuu. Kenties tämän Wareliaani-julkaisun myötä esiin jopa nousee vielä uusia näkökulmia tai tiedonmuruja, jotka voivat rikastaa tulevaa kirjaa. Se olisi hienoa ja tervetullutta! Yhteydenotot ovat tervetulleita Warelian sähköpostiin: w@warelia.fi. Kirjan luvun XIII nimi ”Suomalainen murhanäytelmä" on muunnelma Untolan omasta, Työmies-lehdessä Irmari Rantamalan nimellä 8.4.1918 julkaistusta kirjoituksesta nimeltä Suomalainen murhenäytelmä. Viisi päivää tuon kirjoituksen jälkeen Untola oli pidätetty. Toukokuun 21. päivän aamuna hän kuoli usein ”epäselviksi” kuvailluissa olosuhteissa. Lukunäyte on ensimmäinen neljännes tämän luvun alusta: siinä vastataan lähinnä kysymykseen, miten Untola kuoli, ja siihenkin vasta osittain. Hautalan vastaus miksi-kysymykseen jää kirjasta luettavaksi.•

Kapinallisen kynämiehen hautakivi on Hietaniemen hautausmaalla (kortteli 30, linja 06, hauta 0166). Kiven paljastus tapahtui vuonna 1943, kun oli kulunut 75 vuotta Untolan syntymästä. — Marko A. Hautala kävi Hietaniemessä elokuussa 2005. Kuva Hautalan kotialbumista.

Suomalainen murhanäytelmä

Teksti: Marko A. Hautala

Vielä samaisena päivänä, jona senaattori A. Oswald Kairamo ja Suomenlinnan siviilikomendantti Carl von Wendt olivat Suomenlinnassa keskustelleet Untolan asiasta, Etapin vankikomennuskunta tuli illalla noutamaan Untolaa Sörnäisten kuritushuoneesta. Päivä oli siis maanantai 20. toukokuuta 1918, toinen helluntaipäivä. Etappimiehillä oli mukanaan kaupungin komendantin Alfred Lucanderin luovutusmääräys, joten vartija ohjasi nämä muitta mutkitta vankikopin ovelle ja avasi sen. Todennäköisesti Untola ei ollut saanut nukutuksi moneen vuorokauteen. Hiekka tiimalasissa oli käymässä vähiin, eikä kuoleman ajatukseen ehdi tottua: ”suuryö” alkoi olla käsillä. Untola ymmärsi varmastikin välittömästi mistä oli kysymys, kun ovelle ilmestyi pyssymiehiä myöhään illalla.

Hän sai ottaa vain päällysvaatteensa, sitten häntä vietiin. Viimeiseksi hän sieppasi käteensä rullalle käärityn paperikonseptin, ellei hän sitten ‒ tietoisena kohtalostaan ‒ ollut kätkenyt sitä palttoonsa turkisvuorin väliin jo aikaisemmin. Etappimiesten mukaan lähti kymmenkunta muutakin kuritushuoneessa säilytettyä vankia. Vartija tiesi, etteivät nämä enää palaisi, kuten eivät olleet palanneet muutkaan iltaisin haetut. Vankilaa oli pidetty turvallisena paikkana, mutta jo ennen toukokuun puoltaväliä vangit saivat huomata tovereidensa katoavan kaikessa hiljaisuudessa yöhön ja usvaan. Päiväraporttikirjoihin alkoi ilmestyä vankien nimen eteen pieniä punaisia T-kirjaimia 24.4. lähtien, ja niitä merkittiin 14.6. saakka. Merkintä ei kuitenkaan tarkoittanut teloitusta, vaan sitä, että vanki oli siirretty (ruot-

siksi transporterat) Suomenlinnaan. Untolan vastaanottokaavakkeen alareunaan tehtiin sekä muste- että lyijykynällä merkintä: ”Siirretty Viaporiin Toukokuun 20 p. 1918.”2 Todellisuudessa häntä ei ollut edes tarkoitus viedä linnoitussaarelle, jonne poliittisia vankeja ryhdyttiin siirtämään touko-kesäkuun vaihteessa. Yrjö Räisäsen mukaan Untola vietiin ensin jonnekin ”tutkintakomissionin” eli pikaoikeuden eteen ja tuomion julistamisen jälkeen Katajanokalle. Tällaisesta pikaoikeudesta ei ole olemassa mitään kirjallista dokumenttia, kuten ei myöskään ”tuomion julistamisesta”. Katajanokalle Untola joka tapauksessa päätyi ja siellä, Helsingin Etapin päämajana ja etappivankilana toukokuun puolivälistä toimineen Merikasarmin vankikopissa, hän vietti viimeisen yönsä.3

1Tämä artikkeli on lyhyt ote parhaillaan viimeisteltävänä olevasta elämäkertakäsikirjoituksesta. Ote on ensimmäinen neljännes kirjan luvusta XIII (”Suomalainen murhanäytelmä”). Fil. tri Marko A. Hautalan Algot Untolasta kirjoittama laaja elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies ilmestyy Warelian kustantamana kesällä 2021. 2Päiväraporttikirja 1918. Helsingin keskusvankilan arkisto: Ad 16, KA; Vastaanottolehtiä v. 1918. Rantamala Irmari, Untola Algot. Helsingin keskusvankilan arkisto: Bd 45, KA. 3Räisänen 1919.

Useimmat vanginvartijat kohtelivat poliittisia vankeja ihmismäisemmin kuin vankileireillä vartioineet suojeluskuntalaiset, vaikka toki Sörkassakin oli omat ”pamputtajansa”4. Tiedot ja huhut kiersivät nopeasti vartijoilta vangeille, ja niinpä Räisänenkin näyttäisi saaneen tapahtumista toisen ja kolmannen käden tietoa varsin pian. Etappivankila eli ”sotavankila Meriväen kasarmissa” sijaitsi Merikadettikoulun pihapiirissä vastapäätä lääninvankilaa. Se toimi itsenäisenä yksikkönä erillään muusta Helsingin vankihallinnosta ja varsinaisesta Katajanokan sotavankileiristä, joka sekin oli sijoitettuna Merikasarmin rakennuksiin. Etappivankila oli vain tilapäinen ja lyhytaikainen säilö ‒ läpikulkupaikka, jonka kautta vangit menivät vankileireille tai teloitettaviksi. Parikymmentä vuotta aikaisemmin valmistuneessa kuusikerroksisessa rakennuksessa säilytettiin keväällä 1918 miesvankeja. Naisvangit oli majoitettu piharakennukseen. Vielä huhtikuun alussa tässä ”lutikkalinnaksi” kutsutussa punatiilisessä rakennuksessa oli asunut venäläisiä meriupseereita perheineen. Etappivankilaa johti vironsaksalainen luutnantti Herbert Babinski (Bobinsky), joka oli Viaporin linnoitustykistön entinen upseeri. Hän oli syntynyt Räävelissä eli Tallinnassa 1890 ja asunut Suomessa vuodesta 1910. Babinski oli jokseenkin epäilyttävä mies, jonka onnistui kuitenkin saada Suomen kansalaisuus kesällä 1918. Etappivankilan kerrotaan olleen siivottomuuden ja epäjärjestyksen vallassa; asiakirjahallintoa ei ollut, karkaamisia

tapahtui ja pahimmillaan pieniin huoneisiin oli tungettu jopa 50 vankia. Vankeja vartioi Etapin oma vartiomiehistö, mutta kun vartijoina ja järjestyksenvalvojina oli enimmäkseen siviilejä, kuri ja järjestys puuttuivat. Määräys vartioinnin siirtämisestä kokonaan sotaväelle annettiin 21. toukokuuta.5 Vartijoiden joukossa oli myös 16-vuotias Tauno Viljanen, joka oli liittynyt etappipataljoonaan kohta Helsingin valtauksen jälkeen. Sodan päätyttyä hän jatkoi koulunkäyntiään, pääsi ylioppilaaksi 1920 ja aloitti sotilasuransa Suomen Valkoisessa Kaartissa. Erityisesti taktiikan kehittäjänä ansioitunut Viljanen kohosi 50-luvulla kenraalikuntaan ja toimi muun muassa yleisesikunnan päällikkönä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän muisteli tuota toukokuun 21. päivän vastaista yötä: Eräänä yönä sain kuulla, että tunnettu kirjailija Algot Tietäväinen (kirjailijanimeltään Maiju Lassila ym. ja esim. Työmiehessä Irmari Rantamala) oli saanut kuolemantuomion ja oli nyt viimeistä yötään vankina. Menin katsomaan ja näin talon keskiportaan vasemmalla puolella kivijalassa olevan ensimmäisen kellariluukun kautta hänen kävelevän edestakaisin kellarikopissaan ruskeaan nahkaturkkiin puettuna.6 Tapaus oli jäänyt hyvin Viljasen mieleen, sillä hän muisti ilmeisen tarkasti jokaisen yksityiskohdan: rakennuksen kivijalassa keskiportaan vasemmalla puolella voi todella nähdä muutamia, sittemmin peitettyjä kellariluukkuja. Tietoisuus seuraavana aamuna odottavasta teloituksesta kävi varmastikin

kuolemaantuomitun hermoille, ja vain ”edestakaisin” kävelemällä tämä sai kuumeiset ajatuksensa pysymään kasassa. Viljasen tieto Untolan saamasta kuolemantuomiosta vastaa Räisäsen kertomaa ja lienee totuudenmukainen, sillä etappimiehenä Viljasen voisi luulla olleen perillä asioista. “Tuomio” ei kuitenkaan edellyttänyt komissionin eli kenttätuomioistuimen edessä käymistä, vaikka Räisänen ja jotkut muut niin olettivatkin. Kaikesta päätellen “Kimmo Kiivas” -nimimerkin takana piileskelevä työläiskynäilijä ‒ joka oli ollut samaan aikaan Untolan kanssa vankina reaalilyseolla molempien pidätyspäivänä 13. huhtikuuta7 ‒ oli vuonna 1923 oikeilla jäljillä todetessaan Untolan saaneen tuomionsa ilman ”oikeusilveilyn yritystäkään”. Varhain seuraavana aamuna Etapin vankikomennuskunnan miehet kuljettivat Untolan Eteläsatamaan eli Kauppatorin rantaan, jossa joukko punavankeja odotti kuljetusta Santahaminaan. Lindstenin mukaan vankeja vartioivat valkokaartin I pataljoonan sotilaat, jotka olivat etupäässä ruotsinkielisiä ja pitivät majapaikkanaan Tehtaankadun kansakoulua. Toki suojeluskuntalaiset olivat voineet kuulua Lindstenin mainitsemaan joukko-osastoon, koskapa Tanner-niminen kaveri I pataljoonan 4. komppaniasta palveli Tehtaankadun kansakoululla vielä kesäkuun puolivälissä. Valkokaartin kolme pataljoonaa oli tosin hajotettu kahdeksi suojeluskuntarykmentiksi jo huhtikuun lopulla, mutta mahdollisesti vanhat yksiköt jatkoivat samalla

4Wuolijoki 1920. 5Pirttilahti 2015, 278‒279 ja 283. 6Hoppu 2013, 378. Alkuperäinen lähde T. K. Viljasen arkisto. Pk 869/14, KA. Viljasesta myös Urho Myllymäen artikkeli Kansallisbiografiassa (2007). 7Suomen Työmies 16.4.1923. ”Eräs muistelma Irmari Rantamalasta.” Nimimerkki Kimmo Kiivas on aiemmalle Untola-tutkimukselle tuntematon aikalaistodistaja. Kiivas muisteli Suomen Työmiehen alakertakirjoituksessa, kuinka hänet itsensä oli vangittu 13.4.1918 aikaisin aamulla ja viety suomalaiselle reaalilyseolle. Samaan huoneeseen oli iltapäivällä tuotu noin 50-vuotias, ”nukkavieruun karvakauluspalttooseen pukeutunut keskikokoinen, otsalta vähän kalju, ruskeaviiksinen, teräväkatseinen, mutta hyväntuulisen näköinen, aikalailla tuollaista puolisivistynyttä maalaisisäntää muistuttava mies“. Vartijoiden sättimä mies osoittautui Irmari Rantamalaksi eli Algot Untolaksi. Kimmo Kiivaan nimimerkin takana on mitä todennäköisimmin Emil Lindahl (1892‒1937), joka oli toiminut keväällä 1918 kansanvaltuuskunnan elintarveosaston sihteerinä.

“Tuomio” ei kuitenkaan edellyttänyt komissionin eli kenttätuomioistuimen edessä käymistä, vaikka Räisänen ja jotkut muut niin olettivatkin.

miehityksellä myös uusissa muodostelmissa. Osa vartiomiehistä oli ollut siinä 460 suojeluskuntalaisen joukossa, jonka punakaartilaiset olivat vanginneet Kirkkonummella 28.2. ja pitäneet vankinaan ruotsalaisella reaalilyseolla Liisankadulla iltapäivään 13.4. saakka. Vangeista tunnetuin oli säveltäjä Aarre Merikanto. Nämä määrättiin heti vapauduttuaan vartiopalvelukseen, kaksi komppaniaa Viaporiin ja yksi Inkooseen. Inkoon komppanian meriittinä mainitaan muun muassa Lohjan kirkonkylän valtaus.8 Osa satamassa olleista suojeluskuntalaisista saattoi palvella myös Helsingin vartiopataljoonassa. Miehistön värvääminen vartiopataljoonaan oli aloitettu

viimeistään 11. toukokuuta, joten se saattoi hyvinkin olla jossakin muodossa olemassa jo tuolloin9. Sekä everstiluutnantti Voss-Schraderin komentaman pataljoonan että sille alistetun Suomenlinnan vartiokomppanian päällystö koostui Helsingin valkokaartin entisistä johtajista. Leo Lindstenin saamien tietojen mukaan saattojoukossa seisoskelivat muiden muassa filosofian kandidaatti Gunnar Björling, Vilho Numminen, Kaarlo Grönberg ja Heikki A. Salmi. Vartiomiehistä ainakin Grönberg (myöhemmin Eränpalo) kuului Helsingin etappiin. Yhdysvalloissa ilmestyneessä Industrialistissa nimimerkki “Humaani” kertoi mukana olleen myös puolenkym-

mentä Uudenmaan Rakuunarykmentin (URR) sotilasta.1⁰ Humaani oli itsekin palvellut URR:ssä keväällä 1918, mutta hän ei kertomansa mukaan osallistunut Untolan saattokeikalle. Rakuunat oli sijoitettu tilapäismajoitukseen eri puolille kaupunkia. Humaanin mukaan tuona päivänä vapaaehtoisina tehtävään ilmoittautuneet rakuunat majailivat Fredrikinkatu 54:ssä.11 Etappimiehillä oli siviilivaatteet ‒ valkoiset nauhat käsivarressa ja joillakin hatussakin ‒, rakuunoilla helsinkiläisen vaatturimestari Moses Kotschackin Saksanniemen Järjestyslipustolle syksyllä 1917 valmistamat asepuvut. Takki oli harmaata sarkaa ja siinä oli tummansiniset kaulukset ja hihan-

8 Turun Sanomat 27.4.1918. ”Kirkkonummen miehet.” Ruotsalaisella reaalilyseolla säilytettävien vankien nimiluettelo julkaistiin Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä 2.3.1918 (”Ilmoitus”). 9 Helsingin vartiopataljoonan perustamisesta Helsingin Sanomat 11.5.1918 (Ilmoituksia: ”Vapaaehtoisia Helsingin Vartiopataljoonaan”). Ilmoittautumisia otettiin vastaan vartiopataljoonan kansliassa Annankatu 30:ssa. Myöhemmin (23.7.1918) perustettu vartiopataljoona muodostettiin jääkärimajuri Juho Heiskasen johtamasta Pohjois-Savon rykmentistä, joka kesäkuun 1918 alusta lähtien oli suorittanut vartiointitehtäviä Helsingin vankileireillä sekä toiminut 17.7. lähtien Helsingin vankivartio-osastona. Myös Helsingin I jääkärirykmentin III pataljoona kuului Heiskasen komentoon. Helsingin I jääkärirykmentti oli 18.5.1918 ottanut vastaan saksalaisten luovuttaman vartiointivastuun Santahaminan ja Suomenlinnan vankileireillä. Pirttilahti 2015, 283‒284. Suomenlinnan linnoitustykistön osalta löytyy päiväkäskyjä 7.5.1918 lähtien. 10 Humaani oikaisi kirjoituksessaan niitä väitteitä, joita Untolaa kuulustellut Armas Taipale oli esittänyt Uuden Suomen kirjeenvaihtajan Esa Arran haastattelussa vuonna 1963. 11 Lindsten 1977, 246, 253 ja 255‒257. Fredrikinkatu 54 sijoittui tuolloin Kampin kasarmialueelle (nykyisin Tennispalatsin kulmille). Ennen vuotta 1819 suunnilleen samalla paikalla oli mestattu kuolemaantuomittuja.

käänteet; housut olivat tummansiniset. Viikkoa aikaisemmin Hämeenlinnasta Helsinkiin voitonparaatiin saapuneet rakuunat eivät olleet saaneet kesävarusteita, joten heillä oli päässään siniset, alaslaskettavilla korvaläpillä varustetut talvilakit. Malliltaan armeijan karvalakkia muistuttavassa lakissa oli punakeltainen kokardi.12 Viimeistään 18.5. lähtien teloituskomennuskunnat koottiin joko Helsingin I jääkärirykmentin II pataljoonan tai vartiopataljoonan miehistöstä. Ei ole kuitenkaan tiedossa, että tälle retkelle olisi osallistunut miehiä mainituista yksiköistä. Nämä oli helppo tunnistaa asepuvuistaan ja helsinkiläisen G. W. Sohlbergin alun perin venäläisille sotilaille valmistamista belgialaismallisista kypäristä (malli 1917). Käytössä oli myös erilaisia lippalakkeja, ja upseereiden päässä keikkuivat ”verikauhat”. Paikalla Eteläsatamassa oli tuona aamuna useita muitakin siviili- ja sotilasviranomaisia, joiden matkakohteena oli joko Suomenlinna tai Santahamina. Kaikilla ei siis ollut sama määränpää, eivätkä kaikki nousseet samaan alukseen. Kyytiä odottelivat muiden muassa lääketieteen tohtori Aleksander Gorbatow (Gorbatoff) ja lääketieteen kandidaatti Aarne Armas Lyytinen, joiden tiedetään olleen mukana Untolaa kuljettaneella hinaajalla.13 Lääkärin ja lääketieteen tohtorin tutkintonsa Pietarissa 1908 suorittaneella ja sisätauteihin erikoistuneella nelikymppisellä Gorbatoffilla oli vastaanotto Yrjönkatu 8:ssa, mutta se oli suljettuna siksi, kunnes hänen työnsä

Oli tiistaiaamu 21.5.1918 ja kello näytti noin seitsemää, kun Untola nousi muiden vankien ja vartiomiesten kanssa höyrykäyttöiseen hinaajaan nimeltä Kaksikymmentä.

Suomenlinnan sotavankileirin lääkärinä päättyi vuoden 1918 lopulla. Maailmansodan puhjettua Gorbatoff oli jättänyt praktiikkansa ja toiminut 10 kuukauden ajan ylilääkärinä lääkintäjunassa pohjoisella rintamalla. 25-vuotias Lyytinen oli ollut huhtikuusta lähtien Helsingin suojeluskunnan II pataljoonan 3. komppanian lääkärinä, kunnes hänet 17. toukokuuta oli nimitetty Helsingin etapin ja Santahaminan sotavankileirin alilääkäriksi.14 Myös Kurikan ja muiden työväenlehtien pilapiirtäjä Ola Fogelberg, joka ei ammatistaan huolimatta kuulunut punaisiin, on myöhemmin kertonut lähipiirilleen olleensa mukana Un-

tolaa kuljettaneella aluksella. Noihin aikoihin 24 vuotta täyttänyt ”Fogeli” joutui heinäkuussa 1918 suorittamaan asevelvollisuuttaan Helsingin vartiopataljoonaan, mutta hän lienee liittynyt armeijaan vapaaehtoisena jo aikaisemmin. Kantakortissa hänen palveluspaikakseen on mainittu myös Suomenlinnan linnoitustykistö.15 Valitettavasti Fogelberg ei selittänyt tarkemmin mukanaolonsa syytä, sillä oletettavasti matkalle osallistuneet sotilaat olivat joko vartijoita tai teloituskomennuskunnan jäseniä. Mahdollista on sekin, että vaikka Fogelberg olisikin ollut Eteläsatamassa tuona aamuna, hän ei kertomuksestaan huolimatta noussut Santahaminaan matkaavan hinaajan

12 Tiedot kadetti Kristian Värrin pro gradu -tutkielmasta Itsenäisen Suomen ratsuväen varusteiden kehitys talvisotaan mennessä (Maanpuolustuskorkeakoulu 2005, ss. 20 ja 32‒33). 13 Lindsten 1977, 246 ja 256‒257. Lindstenin mukaan satamassa olivat tuolloin mm. lääketieteen opiskelija Heikki Toppila, kuritushuoneen vanginvartijoiden esimies Arvo Ylhä ja Suomenlinnan III vankipiirin johtaja Volmar Henrik Ståhlberg. Viimeksi mainittu toimi myös Suomenlinnan sotavankileirin apulaisjohtajana. Hänellä oli takanaan kahdeksan vuoden ura vankilavirkailijana (ensimmäinen vahtimestari) Helsingin lääninvankilassa. Lindsten mainitsee myös Ylhän ja Ståhlbergin olleen mukana Untolaa kuljettaneella hinaajalla. 14 Piilonen 1998, 384. Lähteenä Hj. Bergholmin Suomen lääkärit (1927), 128‒129 ja 325. 15 Rislakki ‒ Sandell 2005, 60. Fogelbergin tuttaviin lukeutui mm. Jalmari Finne, jonka kanssa hän loi Suomen Kuvalehdessä lokakuusta 1917 alkuvuoteen 1918 seikkailleen ”Janne Ankkasen”. Kyseessä oli ensimmäinen varsinainen suomalainen sarjakuvasankari, joka palasi Kansan Kuvalehteen jatkosodan loppuvuosiksi 1943‒44. Fogelberg oli myös urheilumiehiä: hän oli juossut 800 metrillä Suomen ennätysajan 1914.

Untolaa ja muita vankeja kuljetettiin teloitettavaksi kohti Santahaminaa hinaajalla nimeltä Kaksikymmentä. Ylen kuva-arkistossa säilytettävässä valokuvassa hinaaja on palaamassa Santahaminasta takaisin kaupunkiin. – Kuva: Luutnantti Martti Joh Saxellin albumi / Yle Arkisto.

kyytiin. Työmies-lehteäkin avustaneena hän saattoi jopa tunnistaa Untolan satamassa ulkonäöltä. Oli tiistaiaamu 21.5.1918 ja kello näytti noin seitsemää, kun Untola nousi muiden vankien ja vartiomiesten kanssa höyrykäyttöiseen hinaajaan nimeltä Kaksikymmentä. Tämä pienehkö purtilo oli kiinnitettynä laituriin kenraalikuvernöörin käytössä olleen keisarillisen palatsin edustalla. Tuolloin rakennuksessa toimi Theslöfin johtama Suomenlinnan komendantin- ja käskynhaltijanvirasto. Satamapaviljonki eli satamakonttori sijaitsi samalla kohtaa palatsin ja laiturin välimaastossa. Viisi vuotta aiemmin rekisteröidyn 18,5 metriä pitkän ja noin viisi metriä leveän hinaajan omisti Saimaan Kanavan Hinaushöyryvene Yhtiö, mutta maailmansodan aikana alus oli vuokrattuna valtiolle. Toukokuussa 1918 se oli sotavankilaitoksen käytössä. Aluksen päällikkönä oli Ville Janhunen, konemiehinä Evert Jukanen ja Albin Arpiainen, matruuseina Ville Toijonen ja Juho Raninen sekä lämmittäjänä K. Oksanen. Ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta siitä, että kaikki hinaaja Kahdenkymmenen miehistön jäsenistä olisivat olleet töissä kyseisenä toukokuun 21. päivän aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin alus palautettiin omistajalleen ja sen miehistö siirrettiin Ananija-nimiseen alukseen 26.5.1918.16 Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenterien mukaan Ville Janhunen kulki vielä vuonna 1917 ulkotyöläisen ammattinimikkeellä varustettuna. Seuraavan kerran hän

ilmestyy näkyviin työnjohtajana Suomenlinnassa 1928. Evert Jukanen17 oli ollut konemestari vielä 1917, mutta seuraavana vuonna hänet mainitaan ulkotyömiehenä. Albin Arpiainen mainitaan lämmittäjänä ja Kaarlo Oksanen konemestarina. Ville Toijosta ja Juho Ranista kalenterit eivät tunne, ainoastaan merimies Kustaa A. Toijosen ja monttööri Vilho J. Ranisen.18 Näiden lisäksi kippari Janhusen vuonna 1959 esiin tulleet kaverit Aaro Kauhanen ja Birger Gran ovat itse kertoneet olleensa mukana Untolan viimeisellä matkalla. Kauhasen ammattina oli tuolloin työmies ja Granin merimies. Kauhanen ja Gran kertoivat mukanaolostaan Maiju Lassila Seuran puheenjohtajalle Klaus U. Suomelalle 1959. Kauhanen soitti ja kertoi asiasta samana vuonna myös toimittaja Unto Miettiselle kuunneltuaan tämän radio-ohjelman ”Mikä oli miehiään Maiju Lassila?”. Maanantai-iltana 20.5.1918 marjapussia pelanneet ja sahtia ryypiskelleet kaverukset olivat Kauhasen kertoman mukaan yöpyneet aluksella.19 Miehistä ainakin Gran saattoi olla tuuraamassa jotakuta vakiomiehistöön kuulunutta, sillä hän näyttäisi työskennelleen noihin aikoihin Suomenlinnaan ja Santahaminaan liikennöineillä hinaajilla. Aaro Kauhanen tunnetaan, hän oli Metallityöväen liiton aktiivi toimien Helsingin Metallityöväen ammattiosaston puheenjohtajanakin 1945‒1956. Mutta kuka kumma mahtoi olla tämä Birger Granin nimeä käyttänyt henkilö? Sukunimi Gran oli ja on edelleenkin melko harvinainen. Variantti Grahn on jo selvästi yleisempi: Helsingissä asui vuoden

1918 paikkeilla kaksikin Birger Grahnia. Johan Birger L. Grahnin ammattinimikkeenä mainitaan ylimääräinen tullivahtimestari, kunnes hän 20-luvun lopulla ryhtyi hierojaksi. Johan Birger Jarl Grahn puolestaan työskenteli naimisiin mennessään 1921 varastomiehenä ja sittemmin kauppa-apulaisena. Malmin hautausmaalta löytyvän hautakiven perusteella viimeksi mainitun elinkaari sijoittuu vuosien 1900 ja 1960 väliin, joten hän saattaisi olla kyseinen ”Birger Gran”. Jompikumpi Birger Grahneista lienee ollut Suomen Urheilulehdessäkin 20-luvun vaihteessa mainittu Helsingin Atleettiklubin painija. Sattumoisin kalentereista löytyy myös Georg Torsten Alfons Grahn (1894‒1971), joka kalenterin mukaan työskenteli 1918 merimiehenä ja myöhemmin 20-luvulla lämmittäjänä.20 Kauhasen ja ”Granin” kertomuksen uskottavuutta tosin heikentää se, että he nimesivät hinaajan virheellisesti ”Toškovaksi” ja väittivät sen sittemmin merivoimiin liitettynä saaneen nimen Kaksikymmentä.21 Merenkulkuhallituksen luettelosta löytyvät Toksovo ja Kaksikymmentä olivat kuitenkin eri aluksia. Yrjö Räisänen ja Vihtori Huhta taas ovat kertoneet aluksen nimen olleen ”Ananias”, mutta tämä väärinkäsitys saattoi johtua siitä, että heidät itsensä vietiin 1.6.1918 Suomenlinnaan Ananijalla, jossa tuolloin sattui olemaan sama miehistö kuin Untolaa kuljettaneella hinaajalla Kaksikymmentä.22 Hinaajien nimien sekoittumisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä Kaksikymmentä, Ananija ja Toksovo olivat sisaraluksia ja ilmeisesti vieläpä samannäköisiä.

16 Piilonen 1998, 386. Piilosen lähteinä merenkulkuhallituksen arkistosta (KA) löytyvät memoriaalitositteet, aluskortisto ja palkkalistat. 17 Helsingin Osote- ja ammattikalenterissa Jukasen etunimi on muodossa ”Eevert“, merenkulkuhallituksen asiakirjoissa ”Evert”. 18 Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenterit 1917‒28. 19 Kauhasen ja Granin tiedonannot ovat sisältyneet Maiju Lassila Seuran arkistoon, mutta nekin ovat sittemmin kadonneet. Niskanen 1964, 144 (viite 35). Lindsten 1977, 250; Lindsten 1975 ja 1979. 20 Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenterit 1917‒28. 21 Niskanen 1964, 144 (viite 35). Myös Leo Lindsten on uskonut kyseisen tarinan. Lindsten 1977, 244 ja 250. 22 Piilonen 1998, 385‒386; Lindsten 1977, 250 ja passim; Räisänen 1919; Huhta 1958a. Tästä myös Niskanen 1964, 144 (viite 35). Piilosen mukaan Gran ei olisi kuulunut aluksen miehistöön. Lindsten 1975; Lindsten 1977, 250.

Mutta niiden lisäksi on olemassa vielä (ainakin) yksi kuvaus, jota ei ole huomioitu aikaisemmassa tutkimuksessa lainkaan.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä kaikki kuritushuoneessa jäljellä olevat 185 poliittista vankia siirrettiin Suomenlinnan vankileirille. Liikenne Helsingin edustalla olikin vilkasta, sillä mainittuna päivänä saarelle rahdattiin yhteensä 648 muilta vankileireiltä lähetettyä vankia.23 Aikaisemmin suurempia vankimääriä oli kuskattu isommilla aluksilla, kuten ”Kreivi Kamenskilla”, mutta ne lienevät olleet jo muussa käytössä.24 Kaksikymmentä aloitti matkansa kohti Suomenlinnan ja Santahaminan linnoitussaaria, jotka sijaitsevat toisiaan vastapäätä Kruunuvuorenselän molemmin puolin parin kilometrin päässä kaupungista. Herrat olivat asettuneet matkan ajaksi keulaan ja vangit vartijoineen aluksen peräosaan puoliympyrän muotoon. Lääkäri A. A. Lyytinen on muistellut Untolan istuneen laitimmaisena aluksen Suomenlinnan puoleisessa kaaressa eli oikeassa reunassa.25 Penkkejä

ei ollut, vaan vangit istuivat matkan ajan matalalla reelingillä eli kaiteella tai kannella. Kiväärein aseistautuneet rakuunat ja etappimiehet seisoivat tiiviinä rykelmänä vankien ympärillä täyttäen pienen tilan ääriään myöten. Takakannelle mahtui parikymmentä henkeä. Etukannella olevat matkustajat eivät voineet nähdä mitä takana tapahtui, sillä kulkusillat perän ja keulan välillä olivat kapeita ja seisoskelijoita riitti niillekin. Ylen kuva-arkistossa säilytetään valokuvaa, jonka kerrotaan esittävän mainittua hinaajaa paluumatkalla Santahaminasta takaisin kaupunkiin. Kuvauspäivä ei ole tiedossa, mutta kuva on otettu perässä tulevasta aluksesta, kenties juuri Ananijasta tai Toksovosta. Hinaajalla näkyy kymmenkunta rakuunaa ja saman verran siviiliasuisia etappimiehiä, joten on hyvinkin mahdollista, että kuva liittyy nimenomaan toukokuun

21. päivän tapahtumiin. Kuten myöhemmin paljastuu, juuri tuona päivänä mukana oli valokuvaaja, ja samat ‒ tai hyvin samannäköiset ‒ miehet esiintyvät muutamissa muissakin valokuvissa. Niihin palataan tuonnempana.26 Nähtävästi Santahaminaan mentiin kahdella hinaajalla, sillä jos sama miehitys olisi ollut myös menomatkalla, kannelle ei olisi mahtunut montakaan vankia. Leo Lindsten on julkaissut Maiju Lassila -kirjassaan (1977) ainoat tunnetut silminnäkijöiden tai sellaisiksi oletettujen aikalaisten kuvaukset Untolan viimeisestä matkasta. Mutta niiden lisäksi on olemassa vielä (ainakin) yksi kuvaus, jota ei ole huomioitu aikaisemmassa tutkimuksessa lainkaan. Kertomus on varhaisin ja myös autenttisin tähän mennessä löydetyistä, sillä se julkaistiin jo loppuvuodesta 1918 Porvarillinen hirmuvalta Suomessa -nimisessä kirjasessa. Kertoja jää nimettömäksi, mutta

23 Pirttilahti 2015, 280. Sotavankilaitoksen kiertokirjeessä 21.6.1918 sotavankiloiden johtajia määrättiin passittamaan Helsinkiin (IsoMjölön saarelle) kaikki ne kuolemaantuomitut, jotka pyytävät armoa laissa määrätyn seitsemän päivän kuluessa. Armonanomuksesta kieltäytyvät oli ammuttava välittömästi. 24 Hinaaja ”Kreivi Kamenski” (Graf Kamenski) sai myöhemmin nimen Harakka. Mahdollisesti Viipurissa 1899 rakennettu hinaaja Toksovo tunnettiin myös Toksovana (vrt. ”Toškova”). Hinaaja Ananija (Ananjev) sai myöhemmin nimen Lähetti. Suomalaiset olivat ottaneet nämä ja monet muut sotasaalisalukset käyttöönsä 13.‒24.4.1918. Ks. Mirko Harjulan teos Itämeri 1914‒1921. Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa ja sisällissodassa (2010, ss. 287‒295). 25 Niskanen 1964, 113. Lyytinen antoi lausuntonsa Maiju Lassila Seuralle 1958. 26 Valokuva on julkaistu Jarmo Niemisen toimittamassa teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa (2015, 160). Ilmeisesti myös kyseinen kuva sisältyy jääkäriprikaatissa toukokuussa 1918 palvelleen Martti Saxellin (1888–1930) albumiin.

kuvaukseen sisältyy ‒ pienistä virheistä ja ristiriitaisuuksista huolimatta ‒ sellaisia tietoja, jotka voivat olla peräisin vain ja ainoastaan silminnäkijältä: Kun valkoinen armeija saapui Helsinkiin juhlimaan ‒ toukokuun 16 p:nä, muistettiin vankeja sillä kaamealla tavalla, että heitä ammuttiin tavallista lukuisammin. Helluntain pyhäksi oli Viaporiin oikein järjestetty vankien teurastus, jota katsomaan oli käsketty porvarillisia kirjailijoita ja yhteiskunnallisia toimihenkilöitä, muka osoittaakseen, ettei vankeja teurastettaessa rääkätä. Kutsuvieraiden-lahtarien keskuudessa olikin yleensä oltu tyytyväisiä, että toimitus oli sillä kertaa käynyt hyvin. […] Toukokuun 15 p:n aamulla tuotiin 15 vankia laivalle, vietäväksi Viaporiin teloitettavaksi. Näistä 14 oli aina kaksilla raudoilla kytketty yhteen, viidestoista, kirjailija Irmari Rantamala, oli vapaana, paksut talviturkit ja talvilakki päässä, seisoen vartioituna laivan kannella. […]27 Kertoja on muistanut päivämäärän väärin, mutta ajankohta on likipitäen oikea, vaikka tiistai 21.5. ei enää helluntaipäivä ollutkaan. Toukokuussa 1918 Pyhän hengen vuodattamisen muistopäivästä muodostui varsinainen verenvuodatuksen juhlapäivä. Maininnat kahleista ja Untolan talvilakista ovat sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita ei esiinny yhdessäkään toisessa lähteessä. Mitä todennäköisimmin vangit olivat käsiraudoissa, mutta miten heidät oli kytketty yhteen ”kaksilla raudoilla”? Oliko kaksi vankia kiinni toisissaan sekä käsistä että jaloista? Epäilemättä Untolalla oli ollut lakki päässään, kun hänet huhtikuussa pidätettiin, eikä hän

ollut luopunut siitä, vaikka talvilakkia tuskin tarvitsi enää toukokuun loppupuolella. Entisaikaan miehet pitivät aina hattua tai lakkia. Viittaukseen teloitusnäytökseen kutsutuista kirjailijoista sisältyy tahallista sarkasmia, mutta kenties aluksella kuultiin juuri tuollainen selitys näiden läsnäololle. Kirjailijoista kerrotaan enemmän toisessa yhteydessä. Kiinnostavaa lainausmerkein varustetussa muistelmassa on sekin, että kirjailijat ja Untola näyttäisivät liittyvän eri tarinaan, sillä päivämäärät eivät täsmää. On vaikea sanoa, muistiko kertoja väärin helluntain ajankohdan vai pelkästään Untolan kuolinpäivän. Kyseessä ei olekaan yhtenäinen lainaus, vaan kirjan toimittaja on sijoittanut noiden kahden kappaleen väliin kuvauksen 200 punakaartilaisen ”teurastamisesta” kuularuiskulla Töölössä 14. huhtikuuta 1918. Tyylistä päätellen Helsingin tapahtumia muistellut kertoja saattoi kuitenkin olla yksi ja sama henkilö. Moskovassa painettu Porvarillinen hirmuvalta Suomessa (Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu no 11) perustuu kesällä ja syksyllä 1918 kerättyyn muistitietoaineistoon, joka käsittelee sisällissodan tapahtumia ja etenkin valkoista terroria eri puolilla Suomea. Tämän 64-sivuisen kirjasen toimittamisesta vastasi Pietarissa toiminut Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea. Tekijöistä on mainittu ainoastaan nimikirjaimet A. N. S. ja O. I. P., joiden henkilöllisyyttä voi vain arvailla. Edellinen saattoi olla Vihtori Huhdan tuttava ja kollega, Sdp:n entinen kansanedustaja Artturi Sivenius. Konduktöörinä ja Lahdessa ilmestyneen Raivaaja-lehden toimittajana työskennellyt Sivenius toimi keväällä 1918 rautatieneuvoston

puheenjohtajana eli rautatiekomissaarina. Huhtikuun 1918 lopulla Neuvosto-Venäjälle paennut Sivenius palasi takaisin Suomeen keväällä 1924, sai yhdeksän vuoden kuritushuonetuomion osallisuudestaan kapinaan ja kuoli viisikymppisenä keuhkotautiin elokuussa 1926 istuttuaan tuomiostaan vuoden verran.28 Aikaisemmissa kuvauksissa teloitettavien vankien lukumäärä on vaihdellut 11:n ja 13:n välillä29. Untolan viimeisiin vaiheisiin syvällisimmin perehtyneen Juhani Piilosen mukaan teloitettavia vankeja olisi Untola mukaan lukien ollut 12. Kuolemaantuomittujen joukossa olisivat tällöin Untolan lisäksi Vilhelmiina Hoskelin, Emil Aalto, Mikko Haltonen, Lauri Koskinen, Juho Pääkkö, Nestori Sippola, Matti Huhka, Pjotr Samosjuk, Fredrik Edvard Johansson, Gustaf Siintola ja August Sistonen. Mutta mahdollisesti vankeja sittenkin oli pariton määrä, sillä vaikka Porvarillinen hirmuvalta Suomessa -kirjasen nimetön kertoja olisi muistanut vankien kokonaislukumäärän väärin, mielikuvaa yhden parittomuudesta on vaikeampi selittää muistivirheeksi. Mikäli väite parittomuudesta pitää paikkansa, siinä tapauksessa vankeja on täytynyt olla 11, 13 tai 15. Jos kokonaismäärä oli 11, nimiluettelossa on yksi nimi liikaa; jos 13, luettelosta puuttuu yksi nimi; jos 15, nimiä puuttuu kolme. Vilhelmiina Hoskelin oli miehensä kanssa ilmiantanut suojeluskuntaan kuuluneet Gunnar ja Ragnar Sahlströmin marraskuussa 1917. Tapauksesta on kerrottu aikaisemmassa luvussa. Etsivän osaston kuulusteluissa Vilhelmiina Hoskelin kiisti ilmiantaneensa

27 Porvarillinen hirmuvalta Suomessa,15. Kirjanen julkaistiin neliosaisena sarjana USA:n Fitchburgissa ilmestyneessä, Raatajan kustan-

tamassa ja Yrjö Halosen toimittamassa Säkeniä -aikakauslehdessä ("sosialistinen kuukausijulkaisu") kesä-syyskuussa 1919. Säkeniä 6/1919, s. 247. "Porvarillinen hirmuvalta Suomessa." 28 Eteenpäin 20.8.1926. Muualta Suomesta. ”Arthur Sivenius kuollut.” 29 Niskanen 1964, 113. Sekä Vihtori Huhta että Klaus U. Suomela (tieto Huhdalta) mainitsevat vankeja olleen Untola mukaan lukien 11, kun taas Toivo T. Kaila väittää vankeja olleen yhteensä 13. Juhani Piilosen mukaan Kaila olisi taikauskoisena lisännyt yhden saadakseen epäonnen luvun täyteen, jolloin vankien todellinen lukumäärä olisi ollut 12. Suomen Sosialidemokraatti 30.5.1958. Vihtori Huhta, ”Algoth Untolan muisto”; Suomen Sosialidemokraatti 4.6.1958. Klaus U. Suomela, ”Algoth Untolan muisto. Vihtori Huhdan kirjoituksen johdosta”; Kaila 1954, 76; Piilonen 1998, 383.

veljeksiä mutta tunnusti kertoneensa tarinan Gunnarin Mommilan retkestä. Pari päivää myöhemmin Hoskelinista kerrottiin, että tämä olisi ollut peräti murhan pääsuunnittelija ja toiminut kapinan loppuvaiheessa yhtenä naisten ”kuolemanpataljoonan” johtajista sekä kivääriä että revolveria ”raivokkaasti” käytellen30. Lindsten kertoo ‒ lähdettä mainitsematta ‒, että kun Hoskelinin tapausta jälkeenpäin tutkittiin, tämä todettiin syyttömäksi ilmiantoon31. Punakaartilaiset olivat hakeneet Juho Hoskelinin kotoaan viikon verran pääsiäisen jälkeen ja vieneet väkisin rintamalle, eikä hänestä ollut kuulunut mitään sen jälkeen. Hänen kohtalonsa on tuntematon: hän lienee kaatunut, teloitettu tai kadonnut Venäjälle. Emil Aalto, Mikko Haltonen, Lauri Brynolf Koskinen ja Juho Vilho Pääkkö olivat osallistuneet Sahlströmin veljesten murhaan. Aalto, Koskinen ja Pääkkö luovutettiin kuritushuoneesta Etapin vankikomennuskunnalle kaupungin komendantin määräyksestä 20.5.1918 ‒ nähtävästi samalla kertaa kuin Untola ja muut vangit ‒, mutta listalla olleita Haltosta ja Hoskelinia ei ollut löydetty32. Heitä säilytettiin lääninvankilassa Katajanokalla. Lain koura oli tavoittanut jo marraskuussa 1917 tiedossa olleet murhaajat vasta sisällissodan loppuvaiheessa, jolloin näillä ei enää ollut punakaartia turvanaan. Aalto ja sekatyömies Pääkkö tunnustivat osallisuutensa surmatyöhön, kun taas viilari Koskinen ja nuohooja Haltonen olivat myöntäneet olleensa mukana vain piiritysketjussa

vartioimassa Sahlströmien taloa. Joka tapauksessa Haltonen oli osallistunut ainakin vahtimestari R. K. Lindströmin murhaan 4.2.1918.33 Pääsyyllinen, miliisi Jaakko Malakias Mustonen, jonka käskystä sekä Sahlströmin veljesten että Lindströmin murhat tapahtuivat, oli liittynyt helmikuussa punakaartin miliisikomppaniaan. Mustosen väitettiin yhdessä Emil Blomqvistin kanssa syyllistyneen kaartin Porvoon-retkellä ainakin kolmeen ryöstömurhaan Sipoossa. Blomqvist oli sittemmin kadonnut ja Mustonen kaatunut Lempäälässä Leukamaan kylän taistelussa 7.4.1918. Samassa taistelussa kaatui myös Toivo Tammi, yksi Sahlströmin veljesten tapauksessa mukana olleista. Heidän ruumiinsa tuotiin koleraparakille ja haudattiin Malmin toverihautaan. Kollegansa Mustosen tavoin miliisikomppanian mukana Tampereen rintamalle mennyt Ananias Matilainen ja sanitäärinä eli lääkintämiehenä rintamalla toiminut Arvid Helenius jäivät valkoisten vangiksi Lahdessa ja löytyivät myöhemmin Hennalan vankileiriltä. Bruno Juselius ehti kuolla Tammisaaressa 11.8.1918, mutta muut saivat joulukuussa elinkautistuomion lisävuosilla. Kuolemantuomioita ei enää tuolloin pantu täytäntöön. Matilaista ja Mustosta oli pidetty Pasilan punakaartin pahimpina kiihottajina ja muutenkin väkivaltaisina öykkäreinä. Monissa tapauksissa punakaartien päälliköiksi kohosivat juuri tällaiset häikäilemättömät miehet, joiden mie-

livaltaiseen ja usein mielipuoliseenkin toimintaan muut kaartilaiset eivät uskaltaneet puuttua. Terroriteoillaan nämä paljastivat ”proletariaatin diktatuurin” todellisen luonteen. Eräässä syytelehdessä Matilaisen väitettiin olleen osallisena myös entisen poliisikomisario Alexander Nikiforowin murhaan Kulosaaressa 31.1.1918, mutta hänen nimensä ei noussut esiin poliisitutkinnan yhteydessä34. Matilaisen ja Heleniuksen kanssa tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen myös Karl Emil Kavander ja Paavo Heikkinen, jotka Mustosen ja Haltosen käskystä ja aseella uhatessa olivat ampuneet edellä mainitun Lindströmin. Kesäkuussa valkoisten vangiksi jäänyt 19-vuotias sekatyömies Uno Valfrid Helenius tavoitettiin Kuopion sotavankileiriltä. Hän sai kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion. Tampereen Pispalassa 6.4.1918 vangittu ja elokuussa tuomittu Georg Halén pääsi kolmella vuodella. Lehikoista, Oksasta, Kilpeläistä, Yletyistä ja Tobias Ikosta ei tavoitettu.35 Kenelläkään edellä mainituista ei ollut aikaisempaa rikosrekisteriä, vaan kaikki tunnettiin puhdasmaineisina ja kunniallisina kansalaisina. Asemamies Nestori Edvard Sippolaa, Grankullan rautatieaseman komissaaria ja vallankumousoikeuden jäsentä, pidettiin suorastaan ”Espoon kauhuna”. Hän oli uhannut tapattaa kaikki rautatievirkailijat pitääkseen heidät töissä ja oli tyhjentänyt pakoon lähtiessään aseman kassan. Ilmeisesti hänen mukaansa lähtivät myös lennätinlaitteet.

30 Hufvudstadsbladet 23.5.1918. ”De rödas bestraffning.” Lisäksi uutisessa kerrottiin Hoskelinin saaneen tuomionsa, joka pantiin välittömästi täytäntöön. Helsingin punakaartin naiskomppaniaa (”kuolemanpataljoonaa”) johti Elin Tantes Kuitunen. 31 Lindsten 1977, 253. 32 Maininta kolmen kuritushuonevangin luovuttamisesta kaupungin komendantin määräyksestä Etapin vankikomennuskunnalle (ja kahden puuttumisesta) löytyy Arvi Heleniuksen tuomioasiakirjojen joukossa olevalta paperilappuselta. Valtiorikosoikeuden akti 25534 (Gustaf Arvid Helenius, Ananias Matilainen, Karl Emil Kavander, Paavo Heikkinen). Valtiorikosylioikeuden ja valtiorikosoikeuksien arkisto, KA. 33 Keskisuomalainen 26.5.1918. ”Sahlströmin veljesten murhaajat.”Uutisessa kerrottiin Hoskelinin ja murhaajien passittamisesta lääninvankilaan. 34 Hufvudstadsbladet 11.5.1919. ”De rödas blodsgärningar.” 35 Valtiorikosoikeuden aktit 17204 (Uno Valfrid Helenius) ja 25534 (Gustaf Arvid Helenius, Ananias Matilainen, Karl Emil Kavander, Paavo Heikkinen). Valtiorikosylioikeuden ja valtiorikosoikeuksien arkisto, KA. Luonnollisesti syytetyt koettivat kuulusteluissa kääntää asiat omalta kannaltaan parhain päin kiistämällä osallisuutensa ja syyttämällä rikoksista muita mukana olleita. Etenkin kuolleiksi tiedetyt (tai luullut) henkilöt olivat erinomaisia syntipukkeja.

Tähän teloituserään oli selvästikin tarkoituksella valikoitu Helsingissä säilytetyistä ”punikeista” nimekkäimmät ja pahamaineisimmat.

Inkeriläissyntyinen Matti Huhka oli tullut Suomeen kenraalikuvernööri F. A. Seynin yksityispalvelijana. Hän oli toiminut santarmilaitoksen palkattuna urkkijana vuodesta 1910 maaliskuuhun 1917, jolloin hänet oli vangittu yhdessä Seynin kanssa ja viety Pietariin. Huhka oli kuitenkin palannut takaisin Suomeen ja tullut tunnetuksi punaisten kuuluisimpana vakoojana.

säilytetyistä ”punikeista” nimekkäimmät ja pahamaineisimmat. Miksi, se selviää myöhemmin. Kaikkien edellä mainittujen kuulustelupöytäkirjat ovat säilyneet, Untolan ei. Minkäänlaisia ”tuomiokirjoja” ei sen sijaan ole löydetty yhdenkään vangin osalta. Mitä todennäköisimmin muutkin olivat viettäneet viimeisen yönsä etappivankilassa Katajanokalla.

Matruusi Pjotr Ignatjevitš Samosjukin tuomion perusteena oli hänen toimintansa punakaartin kouluttajana. Viilari Johan Fredrik Edvard Johansson oli palvellut punakaartin esikunnassa ja toiminut Helsingin kaartin viimeisenä ylipäällikkönä. Muurari Gustaf Adolf Siintola oli ollut perustamassa Helsingin punakaartia ja toiminut kapinan aikana useissa johtotehtävissä. Maalari August Sistosen syntiluettelosta ei ole tietoa.36 Esikunnan tiedusteluosaston luetteloissa Sistonen tosin mainitaan yhtenä Helsingin punakaartin plutoonanpäälliköistä (2. rykmentti IV pataljoona 3. komppania IV plutoona).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa säilytetään Julius Hagströmin muistelmaa Untolan kuolemaan liittyen. Hagström työskenteli lämmittäjänä hinaajalla, jonka kapteenina oli hänen isänsä ja kansimiehenä veljensä. Kyseessä saattoi olla jompikumpi hinaajan Kaksikymmentä sisaraluksista. Hagström on kertonut: ”Eräs hinaaja tuli aivan läheltä meitä vastaan kun olimme matkalla Helsinkiin ja näin kun siitä hyppäsi mies mereen ja vartijat alkoivat heti ampua sitä.” Tavattuaan joitakin päiviä myöhemmin kyseisen hinaajan entuudestaan tutun lämmittäjän ‒ eli aiemmin kerrottujen Kahdenkymmenen miehistötietojen perusteella ilmeisesti K. Oksasen ‒ hän oli kysynyt tältä, kenet sotilaat ampui-

Tähän teloituserään oli selvästikin tarkoituksella valikoitu Helsingissä

36 Piilonen 1998, 379. 37 Julius Hagström (s. 1900). 1918-kokoelma: 37/1966, SKSKa. 38 Porvarillinen hirmuvalta Suomessa, 15‒16.

vat. Hinaajan lämmittäjä oli vastannut ammutun olleen ”joku Maiju Lassila”.37 Hagströmin kuvaus ja edellä mainitun nimettömän kertojan versio tapahtuneesta tukevat toisiaan. Näin nimettömän kertojan jo vuonna 1918 tallennettu kertomus jatkuu: Kun laiva alkoi lähestyä Santahaminaa, joka oli yleinen teurastuspaikka, syöksyi Rantamala yli laivanlaidan mereen, aikoen hukuttautua, mutta turkit estivät häntä paikalla uppoamasta veteen. Teloittajat, joihin kuului ”Härmän poikia” ja Helsingin suojeluskuntalaisia, ampuivat hänet veteen, nostivat sitten ruumiin laivan kannelle, jonka veri kokonaan punasi. Tässä potkivat he vainajaa halveksien ja puhellen, että se mies teki kynällään enemmän pahaa kuin muut punikit pyssyillään. Ruumis raahattiin Santahaminaan, jonne vietiin toiset vangit, näiden joukossa kaksi naista. Hetken kuluttua palasivat teurastajat, mukanaan vaatteita, kenkiä, kelloja, ym., laulaen laivalle.38 Kuvauksesta päätellen silminnäkijä eli alkuperäinen kertoja on voinut työskennellä Untolaa kuljettaneella aluk-

sella. Hinaajan miehistön jäsenet eivät nousseet maihin eivätkä näin ollen voineet nähdä teloitustapahtumaa. Mutta kuka heistä tulisi siinä tapauksessa kyseeseen: Janhunen, Jukanen, Arpiainen, Toijonen, Raninen vai Oksanen? Kauhasen ja ”Granin” voinee sulkea kertojien ehdokasjoukosta pois, samoin Fogelbergin, sillä kuten myöhemmin käy ilmi, nämä kertoivat tapahtumien kulusta erilaisen version. Kenties silminnäkijä kuuluikin toisen hinaajan miehistöön? Sekin on mahdollista, mikäli retkikunta matkasi Santahaminaan kahdella aluksella. Todennäköisesti ne olivat silloin olleet Santahaminassa kiinnitettyinä samaan laituriin, jolloin nimetön kertoja saattoi nähdä toiselle hinaajalle palaavat, sotasaaliistaan iloitsevat ”teurastajat”. Tunnetuissa silminnäkijäkuvauksissa mainitaan vain yksi hinaaja, mutta valokuvien perusteella ainakin paluumatkalla aluksia näyttäisi olleen kaksi. Toisaalta on huomattava, että nimetön kertoja puhuu ”laivasta”, vaikka kyseessä oli vähäinen hinaaja. Yleensä vasta yli 24-metrisiä aluksia kutsutaan laivoiksi. Yksikään miehistön jäsenistä olisi tuskin haksahtanut moiseen virheeseen, vaikka mistäpä tuon varmuudella tietää. Palveliko aluksella kenties joku ylimääräinen kansipoika, vai perustuiko nimettömän kertojan kuvaus sittenkin toisen käden tietoon ‒ syystä tai toisesta mukana olleen henkilön kertomaan tarinaan? Sananvalinta saattaa olla myös muisteluksen kirjaajan, nimittäähän Leo Lindstenkin hinaajaa laivaksi. Kaikki on mahdollista, mutta lähteiden puuttuessa mitään ei voida

todistaa. Joka tapauksessa kuvauksen sisällöstä on pääteltävissä, että nimetön kertoja on ollut mieleltään ”punainen”. Oli kirjoittamaton sääntö, että teloittajat saivat ryöstää ruumiit eli ottaa näiltä rahat, kellot ja käyttökelpoiset vaatekappaleet.39 Näin toimittiin rintaman kummallakin puolella: saalis oli palkkio tehdystä työstä. Kun myös nimimerkki ”Humaani” on kertonut rakuunoiden tuoneen saattokeikalta palatessaan ainakin yhdet puolikengät, hänen ja ”nimettömän kertojan” selostukset saavat tukea toisistaan. Ne vaikuttavat totuudenmukaisilta, vaikka tietenkin on mahdollista, että ensin mainittu tunsi jälkimmäisen Yhdysvalloissakin (1919) julkaistun kertomuksen. Siinä ei kuitenkaan ole mainintaa rakuunoista. Suojeluskuntalaisilla nimetön kertoja tarkoitti etappimiehiä, mutta ”Härmän pojat” olivat nimenomaan rakuunoita. Punakaartilaisten hajotettua Saksanniemen poliisikoulun marraskuun 1917 lakon yhteydessä Järjestyslipusto oli siirtynyt Etelä-Pohjanmaan Jalasjärvelle, missä siihen liittyi koko joukko pohjalaisia. Tämä ylipäällikön Uudenmaan Rakuunarykmentiksi 28.2.1918 nimeämä yksikkö osallistui noin 600 miehen voimin sisällissodan taisteluihin Hämeen ja Savon rintamilla. Pohjalaisia riitti miltei kaikkiin URR:n eskadrooniin, mutta jääkäriluutnantti Åke Wahrenin johtama 3. eskadroona koostui etupäässä Härmän ja Lapuan miehistä.40 Mutta kuka oli nimettömän kertojan mainitsema toinen nainen? Oliko hän kenties kolmekymppinen palvelijatar Ida Maria Redsven, joka oli ilmiantanut

isäntänsä, ruotsalaisen kauppakoulun johtajan, tohtori Oskar Rosenqvistin punakaartille? Punakaartilaiset, jotka ilmeisesti luulivat napanneensa Erik Grotenfeltin, olivat murhanneet Rosenqvistin ‒ Vapaa Sana -lehden aputoimittajan ‒ 11. maaliskuuta. Redsvenin teloituspäiväksi mainitaan kylläkin 23.5., mutta hän on Hoskelinin lisäksi ainoa nainen teloitettujen luettelossa.41 Luettelo on tosin laadittu vasta joitakin vuosia sitten, eivätkä siinä esitetyt tiedot välttämättä pidä kaikilta osin paikkansa. Muutamien Santahaminan teloituksista säilyneiden valokuvien perusteella kuolemaantuomittujen joukossa on ollut Hoskelinin ja Redsvenin lisäksi vähintään kolme muutakin naista. Kenties he kaikki olivat valkoisten suuresti vihaamia ilmiantajia, sillä ainakaan ulkonäkönsä perusteella kuvien henkilöt eivät vaikuta naispunakaartilaisilta. Myös Aaro Kauhanen mainitsee hinaajalla olleista ”naisvangeista”: Tarkkailin peräkannen matkustajia ovelta. Oltiin jo hyvän matkaa rannasta, kun vartioivat suojeluskuntalaiset kävivät väkivaltaisella tavalla tönien naisvankien kimppuun. Silloin lähestyi Algot Untola ja hyvin arvokkaasti ja vetoavasti pyysi ”sallisitte edes naisten olla rauhassa”. Silloin tarttui joukko suojeluskuntalaisia kirjailija Lassilaan heittäen hänet laidan yli mereen. Samalla alkoivat laukaukset kaikua ja uskon, ettei kirjailija hukkunut vaan häneen osui kuolettavia luoteja.42 Mutta oliko Kauhanen niin lähellä Untolaa, että hän olisi voinut kuulla tämän sanat höyrykoneen puksutuksen ja muun hälinän yli? Välimatkaa täytyi olla ainakin viisi metriä, eikä Untola ol-

39 Industrialisti 21.8.1963. Humaani, ”Maiju Lassilan viimeiset päivät”. Tästä myös Lindsten 1977, 255‒256. 40 Sekä isänsä että äitinsä (Wasastjerna) puolelta aatelissukua ollut jääkärieversti Åke Wahren (1893‒1976) palveli URR:ssa kunnes erosi armeijasta 1928. Ennen sotia hän työskenteli Liittopankin virkamiehenä ja Valotorni Oy:n johtajana. Talvisodassa Wahren toimi rintamakomentajana ja jatkosodassa armeijakunnan huoltopäällikkönä sekä URR:n ja Ratsuväkiprikaatin vt. komentajana. Sotien jälkeen hän oli Suomen Vartioimis- ja Sulkemis Oy:n (maan ensimmäinen vartiointiliike, per. 1922) ja Siivouskeskus Oy:n toimitusjohtajana. 41 www.helsinginsotasurmat.fi. Juhani Piilonen, ”Kevään teloitukset”. Julkaistu 28.1.1918. Luettu 7.9.2019; Uusi Suometar 28.5.1918. ”Tohtori Rosenqvistin murha”; Turun Sanomat 31.5.1918. ”Ilmiantajan palkka”. Ks. myös Piilonen 2015, 346 ja 362 (viite 36). 42 Lindsten 1979. Metallityöväen liiton toimitsijana 30-luvulta lähtien työskennelleen Kauhasen (1893‒1961) kertomus on 50-luvun lopulta.

Kärryillä tai tykkilavetilla makaava ruumis, josta näkyy vain toinen kenkä, on perimätiedon mukaan Untolan. Valokuva sisältyy pastori Urho Valtarin lahjoittamaan vankileirikuvakokoelmaan. – Kuva: Työväen Arkisto.

Tällaiset väitteet ja käsitykset ovat kuitenkin vääriä: Porvarillinen hirmuvalta Suomessa -kirjasen nimetön kertoja puhui hyppäämisestä jo vuonna 1918, ja myös useimpien muiden silminnäkijöiden mukaan Untola hyppäsi itse.

lut mikään huutaja. Jospa Kauhasesta vain näytti siltä, että Untola puolusti suusanallisesti naisia, sikäli kun ovelta edes oli näköyhteys peräkannelle. Lisäksi rakuunat ja etappimiehet seisoivat tiiviinä muurina vankien edessä. Kenties Kauhasen mielikuvitus täydensi osittaista näköhavaintoa myös Untolan mereen heittämisen osalta. Muuten hänen kertomuksensa saattaisi olla tottakin, sillä epäilemättä Untola herrasmiehenä olisi voinut puuttua naisten epäasialliseen kohteluun. Ja toisaalta: miksi ihmeessä muisteluhetkellä 66-vuotias Kauhanen olisi keksinyt moisen tarinan? Kun tapauksesta oli kulunut parikymmentä vuotta, Timo E. Kujanen toi Suomen Sosialidemokraatissa julkaistussa muistoartikkelissaan ”Eräs suomalainen murhenäytelmä (A. Untola)” esiin ajatuksen, jonka mukaan Untola olisi ammuttu jo aluksen kannella tai että hänet olisi heitetty mereen.43 Todennäköisesti kyseinen artikkeli vahvisti Aaro Kauhasen mielessään muodostamaa käsitystä tapahtuneesta, sillä Metallityöväen liiton toimitsijana hän mitä ilmeisimmin kuului mainitun lehden

lukijakuntaan. Ehkäpä Kujasen tulkinta vaikutti myös Ola Fogelbergin mielija muistikuviin, sillä tämäkin oli siinä käsityksessä, että vartiomiehet heittivät Untolan mereen. Heittoteoriaan varauksettomasti uskonut Leo Lindsten pyrki puolestaan todistelemaan, että näin todellakin olisi tapahtunut ja että itse Suomenlinnan sotavankileirin apulaisjohtaja Volmar Henrik Ståhlberg olisi tuupannut Untolan mereen. Tällaiset väitteet ja käsitykset ovat kuitenkin vääriä: Porvarillinen hirmuvalta Suomessa -kirjasen nimetön kertoja puhui hyppäämisestä jo vuonna 1918, ja myös useimpien muiden silminnäkijöiden mukaan Untola hyppäsi itse. Näin on kertonut lähipiirilleen muiden muassa Kaarlo Grönberg, joka vartiomiehistä lähimpänä ehti ensimmäisenä ampumaan kohti meressä räpiköivää Untolaa. Grönberg säilytti Winchester-kiväärinsä (m/07) sotamuistona ja kiinnitti sen puhdistuspuikkoon ”urotyöstään” kertovan lapun. Lisäksi hän on kertonut Untolan rukoilleen ennen hyppyään.44 Helsingin jääkäriprikaatiin liittynyt K. Grönberg ylennettiin ”osoitetusta urhoollisuudes-

ta ja neuvokkuudesta sekä ansiokkaasta toiminnasta” varavänrikiksi kesäkuussa 1918.45 Toisten silminnäkijöiden kertomuksissa ei kuitenkaan ole mainintaa rukoilemisesta. Heikki A. Salmen mukaan Untola oli yllättäen noussut seisomaan ja hypännyt veteen, ja samansuuntainen on myös Untolaa kuulustelleen Armas Taipaleen kahdelta suojeluskuntalaiselta kuulema tarina. Taipaleen mukaan hänelle oli muutaman päivän kuluttua Untolan kuulustelusta tullut ilmoitus, että tämä on määrätty siirrettäväksi Santahaminaan. Niinpä Taipale oli oman kertomansa mukaan antanut edellä mainituille kahdelle suojeluskuntalaiselle tehtäväksi viedä vanki satamaan: Suojeluskuntalaiset olivat kuljettaneet Rantamalan vaitiolon vallitessa satamaan, jossa vankeja jo sijoitettiin pienen kuljetusaluksen kannelle. Kun kaikki oli valmiina, alus irtaantui laiturista ja lähti matkaan. Kertomansa mukaan molemmat saattomiehet sijoittuivat itse muiden suojeluskuntalaisten joukkoon, mutta muiden vankien joukossa ollutta

43 Piilonen 1998, 383. Timo E. Kujasen artikkeli oli julkaistu Suomen Sosialidemokraatissa 21.5.1938. 44 Lindsten 1977, 256‒257. Kaarlo Grönberg (myöh. Eränpalo) oli kuollut viisikymppisenä 1948, mutta sekä hänen kertomuksensa että kiväärinsä jäivät perintönä Eero-veljelle. Lindsten haastatteli kapteeni evp Eero Eränpaloa 70-luvun puolivälissä. Aseesta on valokuva Lindstenin teoksessa. 45 Suomen sotavoimien ylipäällikön päiväkäsky (no 75) 25.6.1918. Kyseessä saattoi tosin olla myös Kurt Grönberg ‒ kirjailija Runar Schildtin velipuoli, joka esiintyi vänrikkinä 1918.

Rantamalaa he sanoivat pitäneensä silmällä. He eivät todenneet Rantamalan puhuneen kenenkään vangin kanssa yhtään sanaa. Hetken kuluttua Rantamala oli noussut seisomaan ikään kuin nähdäkseen tarkemmin jotakin kaukana olevaa, ja äkkiä, kenenkään ennättämättä liikahtaa, hän hyppäsi matalan kaiteen yli mereen. Saattomiehet kertoivat Rantamalan heti nousseen pinnalle. Oli ilmeistä, että lammasturkki, jonka sisäpuolella oli runsaasti ilmaa toimi pelastusliivin tavoin.46 Kun suojeluskuntalaiset, jotka ilmeisesti olivat itsekin osallistuneet aluksesta poispäin uivan vangin ampumiseen, sitten kertoivat Taipaleelle Untolan kuolleen, asia tuli Taipaleelle täytenä yllätyksenä. Koska Taipaleen kertomus perustuu toisen käden tietoon ja ajallinen välimatkakin (45 vuotta) on varsin huomattava, ei sille voida antaa kovin suurta todistusarvoa. Lisäksi moni seikka on ristiriidassa sekä muiden aikalaiskertomusten että dokumenttien kanssa. Kuulustelipa Taipale Untolaa sitten suomalaisella reaalilyseolla tai missä tahansa muualla, on varmaa, ettei tätä siirretty kuulustelupaikalta suoraan Eteläsatamaan muutama päivä kuulustelun jälkeen, kuten Taipale selosti tapahtuneen. Esimerkiksi Untolan Merikasarmin etappivankilassa viettämää yötä Taipale ei huomioi lainkaan. Ristiriitaisuuksista ja aukoista huolimatta kaikkia kuvaukseen sisältyviä yksityiskohtia, kuten mainintaa pelastusliivin tavoin toimineesta lammasturkista, ei voida suoralta kädeltä sivuuttaakaan. Koska Taipaleen mainitsemat suojeluskuntalaiset olivat mitä ilmeisimmin etappimiehiä, periaatteessa nämä saattoivat olla paitsi saattamassa Untolaa vankisäilöstä toiseen myös mukana hinaajalla. Ihmetystä tosin herättää, että

nuo kaksi miestä ehtivät joka paikkaan. Jos Untolan heittäminen mereen ei saa tukea lähdeaineistosta, niin samalla tavalla epätodennäköisiä ovat myös väitteet karkaamisyrityksestä. Vartijoiden ei olisi tarvinnut välttämättä edes ampua Untolaa, sillä eihän tämä olisi mitenkään päässyt pakoon. Aluksella mukana olleen A. A. Lyytisen 40 vuotta myöhemmin Maiju Lassila Seuralle antaman lausunnon perusteella Untolan ruumiissa ei näkynyt verta eikä ampumahaavoja, vaan kuolinsyynä oli kylmän veden aiheuttama sydänhalvaus: ”Harkitessani tätä järkyttävää tapausta olen tullut siihen tulokseen, että Maiju Lassila teki itsemurhan. Todellisena kuolemansyynä oli sydänhalvaus kylmään veteen joutuessa, etenkin kun oli kysymyksessä sairaalloinen henkilö.”47 Lyytisen olisi luullut tunnistaneen ampumahaavan ja nähneenkin useita sellaisia, sillä hänhän oli toiminut huhtikuusta lähtien valkokaartissa komppanianlääkärinä. Seuraavana vuonna hän kirjoitti aiheesta peräti artikkelin: Lyytisen kirjoitus otsikolla ”Ampumahaavoista” julkaistiin herkimmille lukijoille pahoinvointia aiheuttaneen kuvamateriaalin kera Suomen Kuvalehdessä 22.2.1919.48 Voidaan kuitenkin olettaa, ettei Lyytinen vaivautunut tutkimaan ruumista kovinkaan tarkkaan, vaan hän ainoastaan totesi sen hengettömäksi. Mutta mitä Lyytinen mahtoi tarkoittaa Untolan ”sairaalloisuudella”? Hänen aliravitsemuksen kalvamaa ja kuihduttamaa olemustaanko? Aktivistina ja sittemmin huomattavana suomenruotsalaisena runoilijana mainetta niittänyt Gunnar Björling oli vartioinut vankeja Helsingissä ja Suomenlinnassa valtauspäivistä lähtien, joten hän saattoi senkin vuoksi olla

Eteläsatamassa tuona aamuna. Mutta toisin kuin on usein väitetty, mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hän olisi ollut mukana Untolaa kuljettaneella aluksella. Tämän voi päätellä myös Björlingin jäämistöstä löytyneestä muistiinpanosta, jossa hän mainitsee tapauksesta ikään kuin siitä jälkikäteen kuulleena sivullisena: Det gällde vakten av två fångar. Den ena var Irmari Rantamala. Utseende i rätt revolutionsbestämd kostymering, en hederlig timmerman. Men för övrigt någonting á la Svinhufvud. En kraftig typ. Men hopfallen, nedsjunken i förtvivlan. En månad senare var han död på väg till Sandhamn. Han skulle ha hoppat ur båten.49 (Oli kyse kahden vangin vartioinnista. Toinen heistä oli Irmari Rantamala. Asianmukaiseen vallankumousvakaumukseen pukeutunut, rehellinen kirvesmies. Mutta lisäksi jotakin svinhufvudmaista. Voimakas tyyppi. Mutta romahtanut, vajonnut epätoivoon. Kuukautta myöhemmin hän kuoli matkalla Santahaminaan. Hän kuuluu hypänneen laivasta.) Näiden äärimmilleen tiivistettyjen ja pelkistettyjen lauseiden perusteella Björling olisi ollut vartioimassa Untolaa ja jotakuta toista vankia jo Kalevan talossa huhtikuun puolivälissä. Se on todennäköistä, sillä Lindstenin mukaan Björling kuului valkokaartin ensimmäiseen pataljoonaan. Oliko tuo toinen vanki ehkä Suomelan mainitsema venäläinen luutnantti tai “Kimmo Kiivaan” mainitsema ”herrasmies”, ei käy ilmi, sillä alkuosa tekstistä näyttäisi puuttuvan ja koko asiayhteys jää hämäräksi. Joka tapauksessa Untolan esiintyminen oli tehnyt vaikutuksen kolmikymppiseen aloittelevaan ru-

46 Arra 1963. Tästä myös Lindsten 1977, 248. 47 Niskanen 1964, 113‒114. Tästä myös Lindsten 1977, 257. 48 Suomen Kuvalehti 22.2.1919. A. A. Lyytinen, ”Ampumahaavoista”. Epäselväksi jää, oliko Lyytinen lääkärinä jo Helsingin valkokaartissa vai vasta jommassakummassa suojeluskuntarykmentissä. 49 Hertzberg 2018, 150.

Tiettävästi viimeinen valokuva, jonka Untola otatti itsestään omaehtoisesti, on tämä noin 1905–07 otettu potretti.– Kuvalähde: SKS, arkisto.

Herra Senaattorin kirjailija Maiju Lassilaa koskevan ystävällisen kirjeen johdosta toukokuun 20. päivältä minulla on ilo ilmoittaa, että kuten päivälehdistä jo on käynyt ilmi, kyseessä oleva mies on jo ammuttu.

noilijaan: ”Rantamala” näyttäytyi tälle vallankumouksen “rehellisenä kirvesmiehenä” ja Svinhufvudin kaltaisena vahvana persoonana. Mitä taas Björlingin muistiinmerkintään tulee, kyseessä saattaa olla myös myöhemmin tekaistu alibi, mutta täyttä varmuutta asiasta on mahdoton saada, aivan kuten siitäkin, oliko Björling ‒ niin kuin myös on väitetty ‒ vapaaehtoisena mukana teloituskomennuskunnassa. Sellaisista asioista onkin viisainta vaieta. Mutta voisi olettaa, ettei Björling olisi salannut osallisuuttaan vielä tapahtuma-ajankohtana, jolloin merkintä mitä ilmeisimmin on tehty. Vai olisiko sittenkin? Joka tapauksessa hänen tai muidenkaan valkokaartin I pataljoonan miesten mukanaolosta Untolaa kuljettaneella hinaajalla ei ole minkäänlaista näyttöä. Ylipäällikkö Mannerheim myönsi Björlingille IV luokan vapaudenristin

kiitokseksi tämän kapinanaikaisista palveluksista isänmaan hyväksi. Björlingin ansiot liittyivät hänen asuntoonsa kätkettyyn radioasemaan, jonka avulla porvarilliset vastarintamiehet olivat pitäneet kevään ajan yhteyttä valkoisten päämajaan. Samalla kertaa palkittiin myös muut yhteishyvän valiokunnan piirissä toimineet aktivistit. Lindstenin mukaan Björling olisi saanut kevään 1918 tapahtumista ja varsinkin Untolan tapauksesta niin ankaria tunnontuskia, että hän vaikeni niistä kokonaan.50 Uusimman tutkimuksen mukaan tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa: sisällissotaa sivuavissa kirjeissä tai muissakaan henkilökohtaisissa papereissa ei näet ole viitteitä huonosta omastatunnosta saatikka katumuksesta. Björlingiä voikin pitää aihepiirin varsinaisena asiantuntijana, sillä hänen pro gradu -tutkielmansa (1915) käsitteli omaatuntoa ja sen merkitystä. Heinäkuun alusta elokuuhun 1918 hän istui

V. A. Koskenniemen tavoin maallikkojäsenenä Suomenlinnan valtiorikosoikeudessa (36. osasto) tutkimassa ja tuomitsemassa punavankeja.51 Tähän tehtävään ei tiettävästi pakotettu ketään, vaikka jotkut siihen vastentahtoisesti velvoitettiinkin. Suomenlinnan siviilikomendantti Carl von Wendt kirjoitti senaattori Kairamolle 24. toukokuuta: Med anledning af Herr Senatorns vänliga bref af den 20 maj, angående litteratören Maiju Lassila, har jag nöjet meddela, att såsom af dagspressen redan framgått, mannen ifråga redan arkebuserats.52 (Herra Senaattorin kirjailija Maiju Lassilaa koskevan ystävällisen kirjeen johdosta toukokuun 20. päivältä minulla on ilo ilmoittaa, että kuten päivälehdistä jo on käynyt ilmi, kyseessä oleva mies on jo ammuttu.)

50 Lindsten 1977, 246. 51 Hertzberg 2018, 148‒151; Piilonen 2015, 360. 52 C. von Wendt A. O. Karamolle 24.5.1918. A. O. Kairamon kokoelma: kotelo 10, KA. Kirjeen sanamuoto poikkeaa hieman Suomenlinnan siviilikomendantin arkistossa säilyneestä saman kirjeen konseptista. Suomenlinnan siviilikomendantin arkisto: kansio 1, KA/SArk. Kirjeestä Piilonen 1998, 381 ja Lindsten 1977, 260‒261.

Monen toukokuussa teloitetun kuolinpäivästä ei ole täyttä varmuutta; useimmat heistä on julistettu kuolleeksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Kirje osoittaa, ettei Kairamo ollut 21.5. mukana aluksella, toisin kuin esimerkiksi Lindsten on päätellyt. Jotakin Kairamon suhtautumisesta Untolaan kertoo sekin, ettei hän epäröinyt säilyttää von Wendtin vastauskirjettä jälkipolville. Toisaalta hän ei ehkä tullut ajatelleeksi, että myös hänen kirjeensä siviilikomendantille säilytettäisiin. Eikä varsinkaan sitä, että joku joskus maailmassa ryhtyisi kirjoittamaan Untolan elämäkertaa ja selvittämään hänen kuolemansa yksityiskohtia. Tai sitten Kairamo ei vain välittänyt: hän tunsi olevansa voiman oikealla puolella. Untola oli kuollut, mutta hänen jäämistönsä oli edelleenkin Sörnäisten kuritushuoneessa. Kesäkuun 3. päivänä kuritushuoneen vt. johtaja J. K. Tuominen kirjoitti Etapin vankikomennuskunnalle: Koska määräyksenne johdosta säilytetyt tutkintovangit Untola, Johansson, Sippola, Sistonen, Siintola, Ahovaara, Suominen, Lagren, Aalto, Haltonen,

Miettinen ja Smolander ovat luovutetut Etapin Vanki komennuskunnalle, ja kun nyttemmin täällä ei enää tutkintovankeja säilytetä, niin lähetän kunnioittaen tämän mukana yllämainittujen vankien täällä olevat rahat yhteensä Smk 331,84 sekä reversaalit kaksin kappalein ynnä arvostelukirjan lehdet pyynnöllä, että toiset reversaaleista sekä arvostelukirjan lehdet asianomaisesti kuitattuina tänne palautettaisiin. 53 Kirje paljastaa lyhykäisyydestään huolimatta monta mielenkiintoista yksityiskohtaa. Ihmetystä herättää Untolan rahavarojen hupeneminen vankila-aikana sekä Koskisen, Pääkön, Huhkan ja Samosjukin puuttuminen noiden 12 vangin joukosta. Etapin vankikomennuskunta oli hakenut kuritushuoneesta 20.5. Koskisen, Aallon ja Pääkön, mutta kirjeessä mainittua Haltosta ei sen sijaan ollut löytynyt. Nähtävästi hänet oli haettu jo aikaisemmin Katajanokalle lääninvankilaan tai Merikasarmiin. Kirjeessä mainituista vangeista August Miettinen ja Juhana Smolander oli te-

loitettu 12.5., Hjalmar Ahovaara, Axel Suominen ja Hjalmar Lagren kolme päivää myöhemmin.54 Mutta mikäli vankeja todellakin oli 15, kuten nimetön kertoja väittää, keitä mahtoivat olla loput teloitetut? Monen toukokuussa teloitetun kuolinpäivästä ei ole täyttä varmuutta; useimmat heistä on julistettu kuolleeksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Osa vangeista onnistuttiin ”kadottamaan” nimettöminä Malmin tai Santahaminan joukkohautoihin, mutta ilmeisesti joidenkin ruumiit päätyivät myös kalojen ruuaksi Suomenlahteen. Untolan viimeiseen elinvuorokauteen sisältyy monta aukkoa. Mitä tapahtui ennen laivamatkaa sen jälkeen, kun hänet oli haettu vankilasta? Ketkä päättivät hänen kuolemastaan? On palattava takaisin toukokuun 21. päivään ja tutkittava aluksi Toivo T. Kailan merkillistä kertomusta tuon aamun tapahtumista. – – •

53 J. K. T. Etapin vankikomennuskunnalle 3.6.1918. Kirjekonseptit 1918. Helsingin keskusvankilan arkisto: Db 23, KA. Valtioneuvosto

nimitti vankilan kirjanpitäjän, kamreeri Tuomisen keskusvankilan johtajaksi vuoden 1918 lopulla. Uusi Suometar 18.12.1918. ”Lääninvankilat.” 54 www.helsinginsotasurmat.fi. Juhani Piilonen, ”Kevään teloitukset”. Julkaistu 28.1.2018. Luettu 7.9.2019. Straffboken 1918. Suomenlinnan siviilikomendantin arkisto: kansio 1, SArk/KA. Miettinen ja Smolander oli ilmeisesti teloitettu jossakin Helsingin laitamilla. Ks. Piilonen 2015, 458‒459.

Lähteitä Kansallisarkisto, Helsinki (KA) Helsingin keskusvankilan arkisto (Päiväraporttikirja, Vastaanottolehtiä, Kirjekonseptit ja Personalia 1918) Arra 1963 Esa Arra, ”Maiju Lassilan viimeiset päivät. Vankikomendantin haastattelu”. Uusi Suomi 25.6.1963. Hertzberg 2018 Fredrik Hertzberg, Mitt språk är ej i orden: Gunnar Björlings liv och verk. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2018. Hoppu 2013 Tuomas Hoppu, Vallatkaa Helsinki: Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918. Gummerus, Helsinki 2013. ”Humaani” ”Maiju Lassilan viimeiset päivät.” Industrialisti (USA) 21.8.1963. ”Kimmo Kiivas” ”Eräs muistelma Irmari Rantamalasta.” Suomen Työmies 16.4.1923. Lindsten 1975 Leo Lindsten, ”Miten Maiju Lassila kuoli. Uusi todistaja kertoo”. Helsingin Sanomat 14.12.1975. Lindsten 1977 Leo Lindsten, Maiju Lassila: legenda jo eläessään. WSOY, Porvoo 1977. Lindsten 1979 Leo Lindsten, ”Maiju Lassilan murha”. Kanava 8/1979. ”Nimetön kertoja” ”Porvarillinen hirmuvalta Suomessa.” Niskanen 1964 Sulo Niskanen, "Lisiä Maiju Lassilan henkilön ja tuotannon tutkimukseen". Kotimaisen kirjallisuuden Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 1964. Piilonen 1998 Juhani Piilonen, ”Algot Untolan viime vaiheet”. Parnasso 4/1998. Piilonen 2015 Juhani Piilonen, ”Oikeudenkäyttö Helsingin vankileirissä”. Teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa: Sotasurmat 1917‒18. Toim. Jarmo Nieminen. Helsingin kaupungin Tietokeskus ja Gummerus Kustannus Oy 2015. Pirttilahti 2015 Tuukka Pirttilahti, ”Ylivoimainen tehtävä ’parhaillekin’: Vankileirien järjestäminen Helsingissä 1918”. Teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa: Sotasurmat 1917‒18. Toim. Jarmo Nieminen. Helsingin kaupungin Tietokeskus ja Gummerus Kustannus Oy 2015. Rislakki‒Sandell 2005 Jukka Rislakki ja Rainer Sandell, Varsinainen Puupää!: Ola Fogelberg ja hänen Pekkansa tarina. Tammi, Helsinki 2005. Räisänen 1919 Yrjö Räisänen, ”Irmari Rantamala: Hänen kuolemansa vuosimuistopäivänä”. Suomen Sosialidemokraatti 21.5.1919. Wuolijoki 1920 Sulo Wuolijoki, ”Koppivankina Sörkassa”. Työläisnaisen Joululehti 11–12/1920.

Kustannustoimittajalta Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

Käsillä on täysin poikkeuksellinen aika, josta kaikki olemme tulleet osallisiksi. Naputtelen ajatuksiani toukokuussa, kun yhteiskuntaa varovaisesti avataan koronakriisin keskellä. Koko systeemi tuntuu olleen pysähtyneessä ja uneliaassa tilassa maaliskuusta lähtien. Kirjankustantajan ja kustannustoimittajan näkökulmasta perspektiivi on kuitenkin omanlaisensa. Kirjoja kustannetaan, julkaistaan ja luetaan silloinkin, kun yleisötapahtumat perutaan ja ihmisten kokoontumista rajoitetaan. Kirjat elävät omaa elämäänsä aikataulujensa mukaisesti kaiken keskellä ja me Wareliassa niiden mukana. Kesän kirjat on lähetetty hyvissä ajoin painoon ja katseet osittain käännetty jo tulevan syksyn ja ensi vuoden kirjoihin. Tämä kevät on ollut kustannustoimittajalle työntäyteinen ja erittäin kiin-

nostava. Monta kirjaa on viimeistelty yhteistyössä kirjailijoiden kanssa. Erikoiset olot ovat minun työpäivissäni näkyneet lähinnä siinä, ettei kirjojen äärellä ole tavattu niin paljon kuin tavallisesti. Olen pitänyt palavereita puhelimitse ja etäyhteyksillä, kuten niin monet muutkin viime kuukausien aikana. Asiat ovat hoituneet näinkin, mutta tapaamisten peruuntuminen on vähentänyt mukavaa henkilökohtaista kanssakäymistä kirjailijoiden kanssa. Kahvikupin äärellä kun tulee juteltua elämästä enemmän kuin puhelimessa.

ustannustoimittajana teen töitä kirjailijan työparina. Luen käsikirjoitusta uusin silmin, annan kirjailijalle ulkopuolisen näkökulman tekstiin. Välillä toimitan tekstiä enemmän, kokoan tekstiä kuin keskeneräistä palapeliä siirrellen palasia uusiin paikkoihin ja tarvittaessa pyydän kirjailijalta uusia, sopivan muotoisia palasia vielä

tyhjinä ammottaviin kohtiin. Tavoitteena on eheä ja kiinnostava kokonaisuus, jonka sisäinen logiikka pelaa. Toisinaan kehotan kirjailijaa maadoittamaan tekstinsä ja selventämään sanomansa, kun teksti uhkaa karata yläpilviin. Toisinaan taas kiritän kirjoittajaa kertomaan asiansa rohkeammin. Lopussa yhteisen työstämisen jälkeen voin käsikirjoitukseen syvällisesti perehtyneenä sanoa kirjailijalle, että on oikea hetki nostaa kädet näppäimistöltä ja huokaista hyvillä mielin. Käsikirjoituksesta on tullut toimiva paketti, se on viimeisiä editointeja vaille valmis. Pilkuntarkan editointilukukierroksen aikana minulla on vielä kerran mahdollisuus lukea kokonaisuus ja huomioida viimeiset pienet korjaustarpeet ennen kuin käsikirjoitusta aletaan taittaa kirjan muotoon. Kirjan taittovedoksen tarkistaminen on yksi kirjaprosessin juhlahetkistä.

Tehty työ on saanut muotonsa ja kirjailijan kanssa päästään katsomaan, mitä oikein onkaan saatu aikaan!

nnalta arvaamattomat tilanteet voivat vaikuttaa yllättävästi kustannustoimittajan työhön. Hannes Tiiran kirjoittama, kuluvan vuoden huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivänä ilmestynyt teos Hurtasta Porthaniin, joka esittelee laajasti 1700-luvun suomalaisia, on koskettava esimerkki tästä. Pian Warelian kanssa tehdyn julkaisusopimuksen jälkeen kirjailija kuoli ja kustantajan käsiin jäi järkälemäinen, vielä editoimaton tietoaarre, jota olimme suunnitelleet työstää yhdessä kirjailijan kanssa vielä ennen sen julkaisua. Kirjailijan sparraamisen sijaan päädyin ensitöikseni haastattelemaan Hannes Tiiran leskeä ja kirjoittamaan kirjan päätökseksi muistoluvun kirjailijan erityisestä elämästä sokeana kirjailijana ja toimittajana. Kirjan käsikirjoituksen viimeistelyt tehtiin muilta osin mahdollisimman vähäeleisesti kirjailijan tekstiä kunnioittaen. Hurtasta Porthaniin julkaistiin postuumisti alkuperäisen aikataulun mukaan. Warelialle oli tärkeää viedä kirjaprosessi päätökseen, sillä Hannes Tiira itse kuvasi kirjaa oman tuotantonsa pääteokseksi. Teoksen julkaisulla haluamme omalta osaltamme kunnioittaa kirjailijan muistoa. Poikkeusolosuhteet estivät tämän kirjan julkistustilaisuuden järjestämisen, kuten useamman muunkin Warelian suunnitteleman yleisötilaisuuden keväältä ja kesältä. Palaamme asiaan sitten, kun kokoontuminen kirjojen äärellä on jälleen turvallista ja mahdollista. Korona-aika ei kuitenkaan estä tutustumasta Hannes Tiiran kirjaan jo ennen sitä. Teoksessa esitellään vaikuttava joukko 1700-luvun Ruotsin

100

Warelian toimisto sijaitsee Sastamalan Kirjakorttelissa vastapäätä Herra Hakkaraisen taloa. Lähinaapureita ovat myös Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, Antikvariaatti Tyrwää ja Tyrvään Kirjakauppa.

valtakunnan itäisessä osassa eläneitä miehiä ja naisia Tiiralle ominaisella lämpimän rupattelevalla tyylillä. Ehkä nykyisessä tilanteessa lukemiselle on jopa tavallista enemmän aikaa, kun kodin ulkopuoliset menot ovat minimissä.

ämän poikkeusvuoden kirjojen teemat ovat olleet hämmästyttävän yhtenäisiä.

Kustannustoimittajana olen kevään aikana myötävaikuttanut tavalla ja toisella kymmenen tänä vuonna ilmestyvän tai jo ilmestyneen teoksen syntyyn. Jokainen kirjoista keskustelee jollakin tavalla useamman muun Warelian kirjavuoden 2020 teoksen kanssa. Warelian julkaisuja toki yhdistää tietoisesti valittu linja, kokeneiden

ihmisten kirjoittamat historia-, elämäkerta- ja muistelmateokset sekä historialliset ja omaelämäkerralliset romaanit. Kirjat kuitenkin valitaan julkaisuohjelmaan jokainen omana yksilöllisenä tapauksenaan, ja sen vuoksi voimakkaat teemalliset yhtäläisyydet ovat osittain jopa yllättäneet. Yhtenä kirjavuotemme teemana on selkeästi sovinto. Timo Ensio Malmin kirjoittaman Tampereen sotakirjan äärellä pääsemme vuoden 1918 tapahtumiin sekä talvi- ja jatkosodan tantereille. Ilona Tomin Muuria ei ole puolestaan kuvaa tulevaisuutta, jossa veli taas käy veljeään vastaan ase kädessään. Syvemmällä sotaisan pinnan alla molemmissa kirjoissa on yhteinen näköala: halu ymmärtää ihmisiä, joilla on hyvät aikeet ja omat lähtökohdat ja ymmärrettävä motiivi lähtökohtaisesti käsittämättömiltä vaikuttaviin tekoihin, halu tehdä omasta ja läheisten elämästä parempi.

Tulevaisuuteen sijoittuva romaani puhuu asioista, jotka ovat totta myös meidän ajassamme. Toisena kirjavuotta läpäisevänä teemana on tulevaisuudenusko. Tuija Sirosen Hiljaa sulaa surujää ja Anneli Kurkelan Vahinko kertovat Suomesta hyvin erilaisina aikoina. Sirosen romaanissa eletään 1800-lukua ja nälkävuosien kurjuutta. Kurkelan kirjassa ollaan tässä ajassa, ja kohdataan elämänkokoinen katastrofi hoitovirheen romuttaessa työkykyisen perheenäidin elämän peruuttamattomasti. Molempien kirjojen kantava teema on usko parempaan elämään ja sitkeys pyrkiä sitä kohti suurista vaikeuksista huolimatta. Teosten sisään on kirjoitettu ajatus siitä, että ylivoimaiselta tuntuva taakka on kannettavissa ja vaikeudet voitettavissa, kun pitää kiinni toivosta. Raskaita asioita voi kuvata paitsi kouriintuntuvan realistisesti myös valosta käsin.

yöni käsikirjoitusten äärellä on mahtavan mielenkiintoista ja liikuttavaa. Työpäivän päättyessä jätän keskeneräisen työn kuin ystävän odottamaan seuraavaa tapaamista. Pinnalta katsoen kustannustoimittaminen on villeinä laukkaavien ja omapäisten kirjainten, merkkien ja välilyöntien kesyttämistä, mutta se on myös päivittäin kosketetuksi tulemista. Tuntuu suorastaan hämmentävältä, millainen voima vahvalla tekstillä on. Moneen kertaan luettu, kommentoitu ja muokattu käsikirjoitus puhuttelee yhä vain. Lukiessani kustannustoimittamani romaanin viimeistä lukua silmiin nousee kyyneleitä, tutuksi tullut teksti ei edelleenkään ole muuttunut pelkiksi kirjaimiksi ja välimerkeiksi. Kirja puhuu kirjailijan äänellä ja kertoo sen, mitä kirjailija on halunnut sanoa. Se on taianomainen kokemus.•

Malmin ja Tomin kirjat puhuvat sovinnon tärkeydestä ja yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Tänä keväänä Ilona Tomin kirjalla on myös hämmentäviä yhtäläisyyksiä elettävään aikaan. Luin kirjan taittovedosta kahtia jakautuneesta Suomesta samaan aikaan, kun Uusimaa oli suljettu koronan takia ja maakunnan rajan saattoi ylittää vain, jos siihen sai poliisilta luvan. Kirjassa on myös käsitelty informaatiokuplia, joiden sisään ei kulje kuin suodattunutta tietoa. Samaa tapahtuu jo nyt sosiaalisen median algoritmien syöttäessä meille sellaista informaatiota, jota oletettavasti haluamme lukea.

Salla Yli-Erkkilä on tehnyt Warelia Kustannus Oy:n kanssa tiivistä yhteistyötä vuodesta 2018. Vuoden 2020 alusta hän on ollut kustannustoimittajan työsuhteessa muun muassa koordinoiden Warelian kirjaprojekteja.

Kuva: Markku Yli-Erkkilä

Vaikka Malmin teoksella on täysi faktapohja, sen ilmaisussa on käytetty kaunokirjallisia vapauksia. Draamallinen teksti imaisee lukijan mukaansa myötäelämään kovia kokemuksia.

101

LOPPUSYKSYN 2020

Wareliaani 2020