Luku 1 HELENA
Helena laskeutuu jakkaralta ja peruuttaa muutaman askeleen nähdäkseen lopputuloksen. Eteisen seinissä ei näy enää merkkiäkään likaisenruskeasta nuhruisuudesta. Monen maalikerroksen jälkeen ne hohtavat valkoisina ilmentäen jonkinlaista toiveikkuutta. Helena laskee pensselin kädestään ja pyyhkäisee otsaansa. Yhtäkkiä hänet valtaa väsymys. Hän menee keittiöön, kaataa lasillisen mehua ja istuutuu pöydän ääreen. Hän katsoo ikkunasta ulos valkeuteen. Raskas lumi peittää navetan katon ja pellot, kuura kimaltelee koivujen paljaissa oksissa ja taivas on hempeän vaaleanpunainen. Mykistävää kauneutta joka päivä siitä lähtien, kun hän muutti tilalle. Niin monena aamuna hän on istunut tässä ikkunan ääressä todistamassa yön pimeyden väistymistä ja aamunkoiton voittoa pihan ääriviivojen selkeytyessä valossa. Hän on astunut kahvikuppi mukanaan ulos kylmään saadakseen katsella omaa keltaista taloaan. Suuri talo, navetta ja pienet vuokramökit ovat hänen. Alas järvelle tallattu polkukin on hänen. Sitä on vaikea uskoa todeksi.
Helena ottaa kulauksen mustaherukkamehua. Loppukesällä marjoja oli vaikka kuinka paljon, sekä puna- että mustaherukoita.
Hän oli seissyt tuntikausia iltapäivän auringossa ärhäköiden ampiaisten keskellä marjoja poimimassa. Ämpäri toisensa jälkeen oli täyttynyt. Sen jälkeen oli mennyt monta iltaa mehun ja hillon keitossa ja hyytelön teossa. Hyytelö sopisi täydellisesti kellarin pakastimessa odottavan hirvenlihan lisäkkeeksi. Remontin alettua riitti työtä koko kesäksi. Helena muistaa elävästi kamppailunsa lasikuistin ikkunanpuitteiden kanssa. Hän alkoi raaputtaa maalia kuplaisten ikkunalasien ympäriltä voidakseen lopuksi maalata karmit valkoiseksi. Hän yritti yrittämistään teräslastalla, mutta maali oli tiukassa kuin mikä. ”Tämä on kaikkein paras”, rautakaupan myyjä oli sanonut. ”Terä on taipuisa, ja kahvasta on hyvä pitää kiinni.” Ei lastasta ollut mitään apua. Maali oli lujassa kuin tauti, eikä Helena päässyt käsiksi pieniin koloihin karmien ympärillä.
Helena muistaa, kuinka voimat ehtyivät ja toivottomuus hiipi mieleen. Pitkä tehtävälista pyöri päässä. Huoneet, jotka piti maalata tai tapetoida, portaiden kulahtanut matto, joka piti poistaa, navetan katto, joka kaipasi korjausta. Urakka tuntui niin ylivoimaiselta, että hän lamaantui hetkeksi. Pelotti, ettei siitä selviäisi ja että tilan ostaminen oli ollut liian uhkarohkea teko. Helena nousee ja menee lasikuistille. Ulkona on jäätävän kylmä. Ikkunoihin on ilmestynyt jääkukkia. Hän oli soitellut ja pyytänyt apua ymmärrettyään, ettei selviäisi kaikesta yksin. Olen todellakin muuttunut, hän ajattelee ja ottaa vielä kulauksen mehua. Hän pyysi apua, ja sitä hän myös sai. Aivan ensimmäisenä tuli Louise palmikkoineen, silmät loistaen. Louisesta oli tullut todella hyvä ystävä. Sitten saapuivat Louisen ystävät
Ella ja Tyra, joista tuli myös Helenan ystäviä. Rikardkin tuli auttamaan. Kun Helena meni Rikardia vastaan ja tämä veti hänet
syleilyynsä, hän toivoi, ettei Rikard tuntisi itseään apulaiseksi tai talonmieheksi. Rikard oli auttanut monta kertaa aikaisemminkin ja vitsaillut aiheesta.
”Olenko minä sinulle poikaystävä vai remonttimies?”
Nyt, monta kuukautta myöhemmin, Helena ei vieläkään tiedä varmasti. Rikard oli kerran tuonut mukanaan Helenan isän.
Kenties parasta oli ollut nähdä isän tarttuvan innolla tehtäviin.
Helena aavisti, että isälle oli helpotus päästä ulos asunnosta, johon tämän oli vasta hiljattain muuttanut. Isä ei ole mikään kerrostaloihminen, Helena ajattelee. Vaan mies, jonka pitää saada olla jatkuvasti liikkeessä, järjestellä asioita, puuhastella, korjata ja kunnostaa. Ajatella, jos isä muuttaisi tänne; jos Helena laittaisi pienet mökit kuntoon ja isä voisi sitten asua yhdessä.
He raaputtivat yhdessä kamalan maalin pois ja maalasivat kaiken. Miten ihanalta tuntuikaan asetella lasiterassille Ljusnedalin kirpputorilta hankitut, valkoisella kuultomaalilla maalatut kalusteet. Kuinka hyvin ne sopivatkaan uuteen kotiinsa. Yhtä ihanalta tuntui asettaa pöydälle säröinen maljakko, jossa oli loppukesän kukkia.
Helena menee takaisin sisälle lämpimään, pysähtyy eteiseen ja katselee vastamaalattuja seiniä. Yksi asia kerrallaan, hän ajattelee. Yksi huone, yksi seinä kerrallaan. Se on ainoa tapa selvitä urakasta. Välillä hän oli jättänyt muut töihin tarjoillakseen välipalaksi kahvia ja vastaleivottua piirakkaa vaniljakastikkeen kera. Toisinaan hän oli pyöräyttänyt pastasalaatinkin. Hän ei ikinä unohda lämpimiä kesäiltoja, kun he kiirehtivät järvenrantaan uimaan.
Puhelin soi, ja Helena kaivaa sen taskustaan. Ranteessa vihlaisee kipu. Mitä he Rikardin kanssa oikeastaan ovat toisilleen?
Onko Rikard hänen poikaystävänsä? Käytetäänkö sitä sanaa heidän ikäisistään pareista? Ja ovatko he edes pari? Helena ei vieläkään tiedä, eikä tiedä Rikardkaan. Mutta Rikard haluaa tietää.
”Onko kaikki pakko määritellä?” Helena sanoi, kun Rikard viimeksi lähti kotiin. Hän tunsi toistavansa itseään ja kuulostavansa lapsuudenkotinsa levysoittimelta, kun George Michaelin LP-levyyn oli tullut naarmu ja se oli jumittunut toistamaan samaa kohtaa yhä uudestaan. The careless whispers of a good friend. The careless whispers of a good friend.
Helena ei vastaa Rikardin puheluun, vaan katkaisee sen ja koskettaa seinää. Täytyy soittaa Rikardille myöhemmin takaisin. Helena toivoo hartaasti, että on saanut seinästä pölyt kunnolla pyyhittyä, jotta maali on tarttunut mahdollisimman hyvin.
Luku 2 HELENA
Helena näkee keittiön ikkunasta jonkun tulevan hiihtäen.
Hiihtäjän vierellä loikkii kultainennoutaja intoa täynnä. Hän pukee takin ja kengät ja menee ulos.
”Hei!” hän huutaa ja vilkuttaa.
”Hei!” Louise huutaa takaisin ja vilkuttaa sauvalla.
Kun Louise pääsee pihaan, he halaavat. Louisen letit kimaltavat valkoisina huurteesta. Helena taputtaa Benyaa, joka heiluttaa häntäänsä niin innokkaasti, että se näyttää voivan irrota ja lentää tiehensä minä hetkenä hyvänsä.
”Missä kävit hiihtämässä?” Helena kysyy.
”Tein vain lenkin alhaalla järvellä. Halusin olla yksin ja arvelin, ettei siellä tällaisena päivänä ole muita.” Louise kaivaa anorakin taskusta nuuskarasian ja työntää nuuskan huuleen. ”Ajattelin ensin mennä laskemaan laudalla, mutta Funäsdalsbergetillä on paljon väkeä, enkä oikein jaksanut sellaista tänään.”
Helena toivoo, että olisi kiireessä laittanut pipon päähänsä, sillä ankara pakkanen puree napakasti.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Louise jatkaa:
”Pakko myöntää, että olen pyhien jäljiltä ihan rätti.
Huonekaluliikkeessä on käynyt sairaasti porukkaa sekä joulun että uuden vuoden aikaan. Loppiaisviikonloppuna teimme kassaennätyksen. Lisäksi omaan yritykseeni tulee koko ajan lisää asiakkaita. Välillä sitä väsyy ihmisiin.”
Louise nojailee sauvoihinsa ja liikuttelee suksia hiljakseen edestakaisin. Helenasta on outoa nähdä Louise väsyneenä.
Louise pursuaa yleensä iloa ja energiaa.
”Mitä sinä teet tänään?” Louise kysyy.
Helena kietoo kädet ympärilleen pysyäkseen lämpimänä.
”Olen maalannut eteisen, ja se on nyt täysin valmis. Haluatko nähdä? Juotko kupin kahvia?”
”Ei, en valitettavasti ehdi. Aion hiihtää vielä lenkin mökkialueelle, missä olisi minulle pieni kohde.” Louise lausuu viimeiset kaksi sanaa teennäisellä äänellä.
”Sisustuskohdeko?”
”Jep. Löysin tapetteja, jotka aion näyttää herrasväelle, ja sävyjä, jotka sopinevat heidän aktiiviseen ja seikkailulliseen elämäntyyliinsä.”
Louise yrittää puhua Tukholman murteella, mikä naurattaa Helenaa.
”Olet toivoton tapaus.”
Louise näyttää tyytyväiseltä arvioon ja katsoo ylös taloa kohti.
”Miten täällä muuten menee?”
Helena vetää syvään henkeä.
”Ikuisuuden kestäneen sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen olen viimeinkin saanut anniskeluluvan. Nämä eivät ole mitään helppoja juttuja. Jouduin suorittamaan kokeen osoittaakseni tietämykseni alkoholilaista. Ilmeisesti Härjedalenin kunta piti minua sopivana ravintoloitsijaksi ja myönsi minulle anniskeluluvan.”
”Onneksi olkoon!”
”Kiitos.”
Helena katselee pihalla kuljeskelevaa Benyaa. Koiran tavassa kierrellä, nuuskia ja tutkia paikkoja on jotain rauhoittavaa.
”Maalämpö on asennettu”, Helena jatkaa. ”Tuntuu tosi hyvältä. Ensi viikolla viimeistellään keittiö. Ja sitten olen palkannut maalarit tapetoimaan ison salin. Se tuntui liian vaikealta tehdä itse.”
”Hyvä”, sanoo Louise. ”Urakka todellakin edistyy.”
”Sitten ajattelin käydä kamarin kimppuun”, Helena jatkaa ja työntää kädet takin taskuihin. Ne ovat ehtineet jo kohmettua. ”Tai huoneen, jota sanon takkahuoneeksi. Aion noudattaa ideoitasi prikulleen.”
”Tosi hyvä”, Louise sanoo.
Helena vajoaa ajatuksiinsa. Punaruskeasta kivestä muurattu avotakka maalataan kokonaan valkoiseksi.
”Kyllä tämä etenee”, hän sanoo. ”Ja suunnitelma on valmis. Ravintolan avajaiset pidetään vajaan kolmen kuukauden päästä eli maaliskuun lopussa. Tarkalleen ottaen vohvelipäivänä.”
”Aiotko siis tarjoilla vohveleita avajaisissa?”
”Itse asiassa kyllä. Ajattelin yhdistää kaksi maailmaani.”
”Hienoa”, Louise sanoo ja venyttää selkäänsä.
Benya tulee hetkeksi heidän luokseen, mutta lähtee sitten taas lönkyttelemään ympäri lumista pihaa.
”Täällä pidetään Ellan ja Michaelan häät huhtikuun alussa. Ja sen jälkeen on pääsiäisbuffet.”
Louise pujottaa kätensä sauvojen remmeihin.
”Aivan mahtavaa. Uskomatonta, että olet sama ihminen kuin se surkea ihmisraunio, joka kerran kesällä tuli vohvelikahvilaani.
Kuinka kauan siitä on?”
”Kohta kaksi vuotta.” Helena unohtuu hetkeksi sen aikaisiin muistoihin.
”Sinulla oli ontto katse ja näytit kamalalta”, Louise jatkaa. ”Ihosi oli melkein läpikuultava. Ja nyt olet vahva kuin mikä. Ei todellakaan uskoisi, että täytät pian viisikymmentä.”
Louisen sanoissa on vakava pohjavire, vaikka hän yrittää kuulostaa kannustavalta. Ehkä sanoihin kätkeytyy jotain elintärkeää, eli oivallus, että elämä voi todellakin muuttua. Vaikka sitä ei mitenkään uskoisi, kun kaikki on synkimmillään.
Louise viheltää Benyalle, ja koira juoksee välittömästi hänen luokseen. Lumi vain pöllyää tassujen ympärillä.
”Minun täytyy jatkaa matkaa”, Louise sanoo, mutta seisahtuu kuitenkin. ”Siis… minähän olen kasvanut yrittäjäperheessä. Äiti ja isä ovat aina tehneet töitä, ja minäkin teen koko ajan töitä. Se on ankaraa raatamista, vaikka suurimmaksi osaksi todella hauskaa, mutta…” Louise ei tiedä, miten jatkaisi. ”Aiotko tosiaan selvitä ravintolassa aivan yksin? Siinä on aika paljon työtä…”
Helena heilauttaa kättään.
”Kyllä minä sen ymmärrän ja olen valmis tekemään ahkerasti töitä. Aion järjestää vain ennakkoon varattuja illallisia, jotta selviän kaikesta niin hyvin ja ammattimaisesti kuin mahdollista. Siis hääjuhlia ja viisikymppisiä ja sen sellaista.”
”Viisasta”, Louise sanoo. ”Erittäin viisasta.”
”Olen myös suunnitellut pitäväni kahvilaa auki asiakkaille ilman varausta”, Helena jatkaa. ”Kahvilassa tarjotaan hyvää kahvia ja kuumaa kaakaota kermavaahdolla ihmisille, jotka ovat olleet hiihtämässä tai vaeltamassa. Aion pitää pakastimessa aina runsaasti kahvileipää varalla. Mitä luulet, onko se järkevää?”
”Ehdottomasti”, Louise sanoo. ”Ja todella, todella
houkuttelevaa asiakkaille. Odotan innolla, että pääsen käymään täällä kahvilla.” Hän oikaisee suojalasejaan ja lähtee hiihtämään pois pihapiiristä Benya vierellään.
”Nähdään taas!” Helena huutaa.
Louise nostaa sauvaansa ja huutaa takaisin: ”Niin tehdään!”
Luku 3
EMILY
”Etkö voi pukeutua uuteen mekkoon edes tällaisena iltana?” äiti sanoo ja nyppää hihan vihreää kangasta. ”En aikonut sanoa mitään, mutta…”
Hän kääntyy poispäin kohti ruokapöytää ja kesken jäänyttä kattausta.
”Tämä on uusi”, saan sanottua.
Äiti kurkottaa pöydän yli oikoakseen kukkakimpun lehtiä.
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan, Emily. Tarkoitan uutta mekkoa, en mitään secondhand-liikkeestä käytettynä ostettua.”
Tuijotan lattiaa. Isä on tilannut kivilaatat Marokosta äidin pyynnöstä. Ne eivät ole ihanan kuviollisia niin kuin marokkolaiset kivilaatat yleensä, vaan viileän harmaita yksivärisiä.
”Täytän pian kaksikymmentäkahdeksan”, mutisen. ”Eiköhän minun pidä saada itse valita, millaisia vaatteita käytän.”
Äiti siirtyy keittiösaarekkeelle, jonne pitopalvelun tuomat tarjottavat on aseteltu tarjoiluvadeille ja lasikulhoihin. Hän siirtelee astiat tarkalleen haluamiinsa kohtiin.
”Voitko ottaa kuvan?” äiti pyytää. ”Lähetä se sitten minulle. Sinä olet paljon parempi kuvaamaan ruokaa kuin minä.”
Otan kameran laukusta ja kokeilen. Katselen pieniä, tyylikkäitä lappuja, joihin on kirjoitettu ruokalajien nimet. Yrttipaahdettua kalkkunaa ja paahdettua sipulia. Suolakuoressa paahdettua juuriselleriä, mietoa tryffelikastiketta ja lähituotettua Huvudstan puutarhan mustakaalia. Grand Reserve -vuohenjuustoa sekä kuivatuista luumuista ja kanelista tehtyä talvimarmeladia. Aika hyvät väriyhdistelmät. Otan muutaman kuvan. Niistä tulee ihan kelvollisia.
”Hienoa, Emily.” Äiti lähettää minulle liioitellun lentosuukon.
Äiti asettaa esille hopeiset salaattiottimet eikä halua antaa periksi.
”Isäsi on täyttänyt viisikymmentä ja nyt on juhlat”, hän sanoo hyytävästi. ”Sinullekin pitäisi olla itsestäänselvää pukeutua tilanteen mukaan. Ymmärrät varmasti täysin, mitä tarkoitan.” Äiti oikoo mustaa mekkoaan kuin alleviivatakseen, mitä tarkoittaa tilanteen mukaan pukeutumisella. Hän sivelee lyhyeksi leikattua vaaleaa kampaustaan. Jokainen hius on paikallaan. Ripsissä ei näy ainuttakaan ripsiväripaakkua. Meikkivoide on täsmälleen samaa sävyä kuin äidin iho. Poskipuna on levitetty kevyeksi aavistukseksi. Täydellistä kuten aina.
”Voin hyvin vaihtaa asua”, sanon, vaikka olin toivonut välttyväni tältä. Olin toivonut, että äiti olisi hiljaa ja antaisi minun pitää itse valitsemani mekon. Piipahdin edellisenä iltana silti kaikessa kiireessä NK:lla ostamassa mekon. Varmuuden vuoksi.
Miten on mahdollista olla niin erilainen kuin äitinsä? Sitä ei voi käsittää. On mahdotonta ymmärtää, että minä paksuine hiuksineni ja kurittomine, tummine kiharoineni ja mieltymyksineni secondhand-mekkoihin olen hänen tyttärensä. En ole isänikään näköinen. Äiti ja isä taas ovat toistensa kaltaisia tavoiltaan
ja tyyliltään. Heillä on samat mielenkiinnon kohteet ja arvot, jopa sama ammatti liike-elämässä. Minä olen aina ollut erilainen. Minäkin tosin opiskelen taloustiedettä, mutten taida koskaan valmistua. En halua valmistua. En tiedä, mitä teen opintojen jälkeen. Muistelen kaikkia niitä kertoja, kun olen kuullut isän kertovan ystävilleen minusta ja tulevaisuudestani.
”Niin, tiedät varmaan, että Emilykin lukee taloustiedettä.” Sanoista kuultaa ylpeys. ”Vaikka olisi voinut opiskella mitä tahansa. Hänellä oli parhaat arvosanat kaikista aineista lukion luonnontiedelinjalta.”
Isän kertomuksissa ei ole jälkeäkään epäröinnistäni, huolistani tai riittämättömyyden tunteestani. Tai siitä, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä haluan elämälläni tehdä. Äidillä ja isällä on kunnianhimonsa ja tavoitteensa, jotka he aina saavuttavat.
Minulla on vain kaikenkattava epävarmuuteni. He kaksi yhdessä ja minä olemme kuin kaksi eri joukkuetta samassa perheessä.
Olen kai tuntenut itseni vaihdokkaaksi koko elämäni. Muistan, kuinka luin nuorempana Selma Lagerlöfin novellin ja uskoin ymmärtäväni yhteyden. Kertomuksessa talonpoikaispariskunta ratsastaa lapsensa kanssa metsässä, kun hevoset yhtäkkiä nousevat takajaloilleen ja vastasyntynyt lapsi putoaa äitinsä sylistä. Pieni lapsi löytyy hetken kuluttua maasta, mutta jokin on vialla. Se muistuttaa epäilyttävästi peikkoa.
”Emily!” Isä ryntää keittiöön. Komea isäni tummassa puvussa, vaaleansinisessä paidassa ja solmio löysästi solmittuna – sillä tavalla kuin vain hän voi pitää solmiota ja silti näyttää todella hyvältä. Isä sulkee minut syleilyynsä. Partavesi tuoksuu liikaa.
”Onpa hienoa, että rakas tyttäreni halusi tulla juhliini.” Isä
sanoo tämän mahtipontisella äänellä ja päästää minusta nopeasti irti. ”Milloin vieraat tulevat?” hän kysyy äidiltä.
Äiti vilkaisee urheilukelloaan.
”Puolen tunnin päästä.”
Isä katselee ympärilleen keittiössä ja kysyy, voiko hän auttaa jotenkin. Äiti pudistaa päätään.
”Kaikki on siis hallinnassa?” Isä suutelee äitiä poskelle.
”Totta kai on.” Äiti kuulostaa ärtyneeltä. ”Me käytämme aina samaa pitopalvelua. Heihin voi luottaa.”
”Oletteko kuulleet Filipistä mitään?” kysyn.
”Toki”, äiti sanoo. ”Hän soitti aamulla ja toivotti meille hauskoja juhlia.”
Totta kai Filip soitti. Totta kai hän muisti soittaa isälle oikeaan aikaan, vaikka on toisessa maassa, toisessa maailmassa. Sellainen pikkuveljeni on. Hänellä on kaikki hallinnassa. Cambridgen jälkeen oikeustieteen opinnot University of Westminsterissä Lontoossa. Tenniksen peluuta, paljon ystäviä, tyttöystävä Alexandra, joka on kotoisin Lundista ja opiskelee samassa yliopistossa mutta eri koulutusohjelmassa. Kaikki Filipin elämässä on niin järjestelmällistä, siistiä ja hyvin suunniteltua. Onneksi äiti ja isä saivat sentään yhden sellaisen lapsen.
”Filip lähetti paljon terveisiä”, isä sanoo.
”Kiitos! Oliko hänellä kaikki hyvin?”
”Totta kai, kyllähän sinä Filipin tunnet. Hänellä on aina kaikki hyvin.”
