Reckless
SUOMENTANUT ARTO KONTTINEN
Sarjan ensimmäinen osa: Powerless
Englanninkielinen alkuteos Reckless
Teksti © 2024 Lauren Roberts
Kartta © 2023 Jojo Elliot
Sukupuu © Jojo Elliott
Kartan ja sukupuun design Jojo Elliott
Tämä on kuvitteellinen tarina. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat joko kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä käytetään kuvitteellisessa merkityksessä. Kaikki yhtäläisyydet todellisiin eläviin tai kuolleisiin ihmisiin, tapahtumiin tai tapahtumapaikkoihin ovat täysin sattumanvaraisia.
POWERLESS is a trademark of Lauren’s Library LLC
Published by arrangement with Simon & Schuster UK Ltd 1st Floor, 222 Gray’s Inn Road, London, WC1X 8HB
All rights reserved. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording or by anyinformation storage and retrieval system without permission in writing from the Publisher.
This book is copyright under the Berne Convention. No reproduction without permission. All rights reserved.
The right of Lauren Roberts to be identified as the author of this work has been asserted by her in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs and Patents Act, 1988.
www.laurenrobertslibrary.com
ISBN 978-952-409-113-8
1. painos
Jelgavas tipogrāfija, 2026
Sitruuna Kustannus Oy
www.sitruunakustannus.fi
Huimapäisille sieluille, jotka uskaltavat rakastaa ja tulla rakastetuiksi.
KKaiäytävillä on tähän aikaan aavemaisen autiota. Sama juttu joka vuosi.
Kuljen hitaasti, jotta saan pitää ohikiitävän rauhan itselläni hetken, ennen kuin se katoaa. Vaikka tiedänhän minä, ettei varastettu autuus ei ole juuri muuta kuin tukahdutettua kaaosta.
Päätän olla välittämättä ajatuksesta. Käännyn pimeälle käytävälle.
Astelen smaragdinvihreällä matolla pehmein askelin. Nukkuva linna on rauhoittava paikka, ja yksinäisyys on ylellisyyttä kuninkaalliselle. Kuninkaallinen.
Olen vähällä naurahtaa uudelle tittelilleni. Unohdan usein, mitä olin, ennen kuin minusta tuli tällainen. Olin prinssi, ennen kuin minusta tuli Toimeenpanija. Olin poika, ennen kuin muutuin hirviöksi.
Juuri tänään minä en kuitenkaan ole kukaan. Tänään saan vain olla sen henkilön kanssa, jollaiseksi minun olisi pitänyt tulla.
Keittiön ovien alta pilkottaa pehmeää valoa. Sen nähdessäni saan loihdittua huulilleni hymyntapaisen.
Joka vuosi. Hän on täällä joka vuosi.
Työnnän pehmeästi ovet auki ja astun lepattavien kynttilöiden läikähtelevään valoon. Ilmassa leijuu taikinan ja kanelin makea tuoksu, joka kapaloi minut lämpöön ja muistoihin.
”Nouset vuosi vuodelta aikaisemmin.”
Vastaan Gailin hymyyn omalla pienellä hymylläni. Hänen esiliinansa on yltä päältä kanelijauheessa, ja hänen kasvoillaan on jauhojuovia. Nousen istumaan työtasolle, jolla olen istunut siitä lähtien, kun olin kyllin vanha ulottuakseni kipuamaan sen päälle. Nojaan taakse kämmenet työtasoa vasten. Arpeni tuntuvat liimautuvan tason tahmeaan pintaan.
Tilanteen täydellinen tavallisuus lohduttaa minua.
Hymyilen naiselle, joka lähestulkoon kasvatti minut ja joka nyt kohauttaa laiskasti toista olkapäätään. ”Nukun vuosi vuodelta vähemmän.”
Kun Gail laskee kädet lanteilleen, tiedän, että hänen tekisi kovasti mieli läksyttää minua. ”Olen huolissani sinusta, Kai.”
”Milloin sinä et olisi huolissasi?” kysyn huolettomasti.
”Olen tosissani.” Hän heristää sormeaan ja osoittaa minua päästä varpaisiin. ”Olet liian nuori huolehtiaksesi kaikesta tällaisesta. Vastahan te eilen juoksentelitte ympäriinsä keittiössäni, sinä ja Kitt…”
Gail vaikenee, kun hän mainitsee Kittin. Minun pakko elvyttää jo kertaalleen kuollut keskustelu. ”Olen itse asiassa juuri tulossa isän, tai siis” ‒ keskeytän ja huokaan nenäni kautta ‒ ”Kittin työhuoneesta.”
Gail nyökkää hitaasti. ”Hän ei ole poistunut sieltä kruunajaistensa jälkeen, vai mitä?”
”Ei niin. Enkä minäkään siellä kovinkaan kauaa viihtynyt.”
Haron sotkuisia hiuksiani. ”Hän vain kertoi minulle ensimmäisen tehtäväni.”
Gail on pitkään hiljaa. ”Se koskee sitä tyttöä, eikö niin?”
Nyökkään. ”Niin.”
”Ja aiotko ‒ ?”
”Suorittaa tehtävän? Totella käskyä?” lopetan lauseen hänen puolestaan. ”Tietysti. Se on velvollisuuteni.”
Taas on pitkään hiljaista. ”Entä muistiko Kitt, mikä päivä tänään on?”
Nostan hitaasti katseeni ja hymyilen surullisesti samalla, kun katson Gailia silmiin. ”Ei ole hänen asiansa muistaa.”
”Niinpä”, Gail huokaa. ”No, leivoin tänä vuonna joka tapauksessa vain yhden. Arvelin, ettei Kitt varmaankaan pääse liittymään seuraasi.”
Hän astuu sivuun. Hänen selkänsä takaa paljastuu uunin vieressä kiiltelevä tahmapulla. Liu’un alas työtasolta ja kävelen hänen
luokseen hymyillen. Suutelen Gailia poskelle, ja hän ojentaa lautasen minulle.
”No niin, menehän nyt siitä”, hän hätistelee minua. ”Menehän viettämään aikaa hänen kanssaan.”
”Kiitos, Gail”, sanon pehmeästi. ”Kiitos jokaisesta vuodesta.”
”Ja kaikista tulevista.” Hän iskee minulle silmää ja sysää minut sitten ovea kohti.
Poistuessani vilkaisen vielä kerran naista, joka oli minulle äiti, kun kuningatar ei siihen pystynyt. Gail antoi meille aina lämpimiä halauksia ja kiintymystä, ansaittuja nuhteita ja hyväksyntää, jota janosimme kiihkeästi.
En uskalla edes kuvitella, mitä Azerin veljeksistä olisi tullut ilman Gailia.
”Kai?”
Olen jo puoliksi ulkona, kun pysähdyn ja käännyn katsomaan häntä.
”Me kaikki rakastimme häntä”, Gail sanoo hiljaa.
”Tiedän.” Nyökkään. ”Hän tiesi sen myös.”
Sitten jalkani vievät minut oven takana aukeavalle varjoisalle käytävälle.
Kädessäni olevalla lautasella nököttävä tahmapulla näyttää houkuttelevalta ja tuoksuu kanelilta, sokerilta ja yksinkertaisemmilta ajoilta. Pakotan itseni kuitenkin keskittymään tahmapullan sijaan siihen, että kävelen tuttua reittiä kohti puutarhaa ‒ samaa reittiä, jota kuljen sinne keittiöstä joka vuosi tähän aikaan.
Pian näen edessäni leveät ovet, joiden takana aukeaa puutarha. Tuskin edes vilkaisen vartiossa seisovia tai oven suussa hyödyttöminä nukkuvia sotilaita. Ne harvat vartijat, jotka ovat hereillä, teeskentelevät, etteivät huomaa tahmapullaa, jota kannan mukanani pimeyteen.
Kävelen pitkin kivettyä polkua, jonka molemmin puolin kasvaa rivissä värikkäitä kukkia. Kukat ovat varjojen peitossa, joten en erota, mitä ne ovat. Puutarhassa on siellä täällä muratin peittämiä kivipatsaita, joista useista puuttuu palasia niiden kellahdettua vähän liian monta kertaa nurin, mikä ei tietenkään liity millään tavalla minuun. Kaiken keskellä solisee suihkulähde. Virtaavan veden ääni muistuttaa minua päivistä, jolloin tukahduttava helle ja hetken hulluus saivat minut ja Kittin hyppäämään altaaseen.
Saapumiseni syy on kuitenkin puutarhan takana.
Astun pehmeän ruohon peittämälle aukiolle, joka toista Kilpailua edeltävien tanssiaisten aikaan oli peitetty värikkäillä matoilla. En anna itseni jäädä muistelemaan tuota iltaa, vaan seuraan kuunvaloa, joka hyväilee pajun ääriviivoja hehkuvilla sormillaan.
Paju näyttää aavemaisen lumoavalta sen lehtien kahistessa lempeässä tuulessa. Annan katseeni vaeltaa jokaisessa riippuvassa oksassa, jokaisessa maan pinnalle puskevassa juuressa. Puun jokainen sentti huokuu kauneutta ja voimaa.
Työnnyn lehtiverhon läpi päästäkseni suuren puun siimekseen, jossa käyn niin usein kuin mahdollista. Kerran vuodessa mukanani on tahmapulla. Hivelen sormillani rungon karkeaa kaarnaa ja tunnen sormenpäissäni sen tutut urat.
Pian istahdan tutulle paikalleni ja lasken käsivarteni kohotetun polveni ympärille. Asetan lautasen muhkeana rönsyilevän juuren päälle ja kaivan taskustani pienen tulitikkuaskin.
”Olen pahoillani, en löytänyt kynttilää tänä vuonna.” Sytytän tulitikun ja tuijotan sen päässä rätisevää pientä liekkiä. ”Toivottavasti tämä kelpaa.”
Tökkään tulitikun tahmapullan keskelle ja hymyilen vienosti säälittävälle viritelmälleni. Katselen hetken tikkua, joka valaisee massiivisen puun lepattavalla hohteella.
Sitten katson pehmeää nurmea vieressäni ja silitän sitä.
”Hyvää syntymäpäivää, A.”
Puhallan kotitekoisen kynttilän sammuksiin ja annan pimeyden nielaista meidät kokonaan.
Paedyn
Verestäni on hyötyä vain, jos se pysyy kehoni sisällä.
Mielestäni on hyötyä vain, jos pysyn järjissäni.
Sydämestäni on hyötyä vain, jos se pysyy ehjänä.
Näyttää siis siltä, että minusta on tullut täysin hyödytön.
Silmäilen kuluneita lattialankkuja jalkojeni alla. Tuttu näky saa muistot tulvimaan mieleeni, ja joudun ponnistelemaan, että saisin karistettua ohikiitävät kuvat, joissa pienet jalkani seisovat suuriin saappaisiin verhottujen jalkojen päällä ja tanssivat tutun sävelmän tahtiin. Pudistelen päätäni ja yritän ravistaa muiston tiehensä, vaikka samaan aikaan haluan epätoivoisesti velloa menneisyydessä, koska nykyisyys ei juuri tällä hetkellä ole erityisen miellyttävä.
…kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista ‒Hymyilen piittaamatta kivusta, joka nipistää ihoani.
Löysinpäs sinut.
Askeleeni on epävakaa ja kankea. Astun päällisin puolin tavalliselta näyttävän lattialankun luo. Pudottaudun polvilleni, lihaksiani särkee, kipu saa minut puremaan huultani. Alan kynsiä puuta ja yritän kaikin voimin olla välittämättä verenpunaista sormistani.
Lattialankku osoittautuu yhtä itsepäiseksi kuin minäkin. Se ei suostu hievahtamaankaan. Sen sitkeys olisi ihailtavaa, ellei se olisi vain yksi pirun puupalanen.
Minulla ei ole aikaa tällaiseen. Minun on päästävä täältä pois.
Kurkustani purkautuu turhautunut ynähdys. Katson lankkua ihmeissäni ja sanon: ”Olisin voinut vaikka vannoa, että sinä olet se salakammio. Etkö muka ole yhdeksästoista lattialankku ovelta laskettuna?”
Tuijotan lankkua käärmeissäni. Sitten huuliltani pääsee hysteerinen nauru. Kallistan niskaani taaksepäin ja pudistan päätäni epäuskoisena. ”Rutto vieköön, nyt juttelen jo lattialle”, mutisen. Tämä on vain lisätodiste siitä, että olen menettämässä järkeni.
Eipä minulla tosin ketään toista juttukaveria olekaan.
On kulunut neljä päivää siitä, kun kompuroin takaisin lapsuudenkotiini ahdistuneena ja puolikuolleena. Neljä päivää myöhemmin kehoni ja mieleni ovat kaikkea muuta kuin toipuneet.
Onnistuin ehkä väistämään kuoleman, kun kuningas sivalsi minua miekallaan, mutta osa minusta kuoli silti tuona päivänä viimeisen Kilpailun jälkeen. Kuninkaan sanat viilsivät syvemmälle kuin hänen miekkansa terä olisi koskaan voinut. Hän silpoi minua totuuden sirpaleilla samalla kun leikitteli kanssani, pilkkasi minua ja kertoi hymy huulillaan isäni kuolemasta.
”Etkö halua tietää, kuka isäsi tappoi?”
Väristys kiemurtaa pitkin selkääni kuninkaan kylmän äänen kaikuessa kallossani.
”Sanotaan nyt vaikka sillä tavalla, että ensimmäinen kohtaamisesi prinssin kanssa ei ollut silloin, kun pelastit Kain hengen siellä kujalla.”
Jos petos olisi ase, niin sain maistaa sitä tuona päivänä. Hän survaisi petoksen tylpän terän suoraan särkyneen sydämeni läpi. Hengitän katkonaisesti ja häädän mielestäni ajatuksen pojasta, jonka harmaat silmät ovat yhtä läpitunkevan terävät kuin miekka, jonka hän työnsi isäni rinnan läpi monta vuotta sitten.
Kompuroin jaloilleni ja alan siirrellä painoani ympäröivien lattialankkujen päällä. Yritän kuulla narahduksen, joka paljastaisi kätketyn kammion salaisen sijainnin. Pyörittelen hajamielisesti hopeasormusta peukalossani. Joka kohtaan kehoani sattuu, ja luunikin tuntuvat lohduttoman haurailta. Hoidin hätäisesti kuntoon haavat, joita sain sekä viimeisessä Kilpailussa että kuningasta vastaan taistellessani. Haavoja kursiessani sormeni tärisivät ja äänettömät nyyhkäykset saivat näkökenttäni sumentumaan. Siksi ompeleista tuli väljät ja kehnot.
Nilkutettuani Malja-areenalta Kelmikujalle kompuroin siihen
valkoiseen tönöön, jota kutsuin kodikseni, ja jota Vastarintaliike kutsui päämajakseen. Valkoisessa talossa minua kuitenkin odotti tyhjyys. Alakerran salaisessa huoneessa ei ollut vastassa tuttuja kasvoja. Olin yksin tuskani ja ahdistukseni kanssa.
Yhtä yksin kuin ennenkin. Yksin vastuussa kehoni, mieleni ja särkyneen sydämeni sekamelskasta.
Puu narahtaa. Virnistän.
Laskeudun toistamiseen polvilleni lattialle ja vedän auki lattialankun, jonka alta paljastuu hämärä kammio. Pudistan päätäni ja mutisen itselleni: ”Se on yhdeksästoista lattialankku ikkunalta, ei ovelta, Pae…”
Työnnän käteni pimeään. Sormeni puristuvat tikarin kahvan ympärille. Kahva ei tunnu tutulta. Sydäntäni särkee enemmän kuin kehoani, kun muistan, miltä isäni aseen pyörrekuvioinen kahva tuntui kämmentäni vasten.
Verenvuodatus kuitenkin voitti tunteet, kun sinkosin rakkaan veitseni kuninkaan kurkkuun. Eikä minua harmita siinä mikään muu kuin se, että Kai löysi tikarin ja lupasi palauttaa sen vasta, kun voi iskeä sen selkääni.
Nostan lattialankun alle piilotetun veitsen päivänvaloon. Sen hohtavalla terällä näen kaksi tyhjää, sinistä silmää, jotka tuijottavat minua. Näky on niin hätkähdyttävä, että se saa päässäni pyörivät, vihaa tihkuvat ajatukset pysähtymään.
Ihoni on täynnä naarmuja ja muita haavoja. Nielaisen nähdessäni kaulani sivulla kulkevan arven ja annan sormieni vaeltaa varovasti pitkin sen rosoista pintaa. Pudistan päätäni ja sujautan veitsen – ja pelästyneen peilikuvani – saappaaseeni.
Huomaan, että kammioon on kätketty myös jousi ja viini täynnä teräviä nuolia. Kasvoillani häivähtää surumielinen hymy, kun muistelen, kuinka isä opetti minua ampumaan ja kuinka talomme takana kasvava pahkainen puu oli ainoa maalitauluni.
Heilautan jousen ja viinen selkääni ja käyn läpi muut lattian alle piilotetut aseet. Viskaan muutaman terävän heittoveitsen reppuuni eväiden ja vesipullojen seuraksi ja nousen jaloilleni.
En ole koskaan tuntenut itseäni näin hauraaksi ja vaurioituneeksi. Voimattomuus saa minut kihisemään kiukusta. Tunne saa minut nappaamaan veitsen vyötäisiltäni. Palan halusta singota sen edessäni seisovaan kuluneeseen puuseinään. Kohotan käteni, mutta
korventava kipu singahtaa käsivarttani pitkin alas. Sydämeni yläpuolelle viilletty merkki kiristyy liikkeen voimasta.
Muistutus. Kuva siitä, mikä olen. Tai pikemminkin siitä, mitä en ole.
T niin kuin Tavallinen.
Puren hampaani yhteen ja lähetän veitsen lentoon. Se uppoaa puuhun, ja arpi kirvelee vahingoniloisena siitä, että se saa koristaa ihoani ikuisesti.
”… jätän merkkini sydämeesi, ettet unohtaisi, kuka sen särki.”
Marssin veitsen luo valmiina kiskaisemaan sen seinästä, kun lattialankku narahtaa jalkani alla kiinnittäen huomioni. Vaikka tiedän, että hatarat lattialankut ovat slummin taloissa kaikkea muuta kuin harvinaisia, uteliaisuuteni saa minut tutkimaan lankkua tarkemmin.
Jos jokaisen narisevan lankun alla olisi salakätkö, talomme olisi niitä täynnä ‒
Lankku nousee, ja niin tekevät myös kulmakarvani, jotka kohoavat järkytyksestä. Naurahdan ilottomasti samalla, kun työnnän käteni minulle aiemmin tuntemattoman salakätkön varjoihin.
Olinpa typerä, kun ajattelin, että Vastarintaliike olisi ainoa salaisuus, jonka isä pimitti minulta.
Sormeni osuvat kuluneeseen nahkaan. Vedän esiin suuren kirjan. Kansien väliin on tungettu papereita, jotka ovat pursuamaisillaan ulos. Selaan kirjaa ja huomaan sen sisältävän lääkärin epäselvällä käsialalla laadittuja muistiinpanoja.
Isälle kuulunut lääkärin päiväkirja.
Tungen kirjan reppuuni tietoisena siitä, ettei minulla ole aikaa eikä mahdollisuutta ryhtyä tutkimaan isän työmuistiinpanoja. Olen viipynyt täällä liian pitkään ja viettänyt liian monta päivää haavoittuneena, heikkona ja huolissani siitä, että minut löydetään.
Tiiraaja, joka näki minun murhaavan kuninkaan, on todennäköisesti esittänyt tallenteen valtakunnalle. Minun on päästävä pois Iliasta, ja olen jo tuhlannut etumatkan, jonka Kai niin armeliaasti soi minulle.
Menen ovelle. Olen valmis livahtamaan ulos kadulle ja katoamaan Kelmikujan kaaokseen. Suunnitelmani on vaeltaa Pätsiaavikon halki Dorin kaupunkiin, jossa ei ole lainkaan Eliittiä, eivätkä asukkaat tiedä muista kuin Tavallisista.
Ojennan käteni kohti ovea, jonka takana avautuu hiljainen katu –
Jähmetyn paikalleni käsi ojennettuna. Hiljainen katu.
On jo lähes puolipäivä, joten Kelmikujan ja sitä ympäröivien katujen pitäisi kuhista kiroilevia kauppiaita ja kiljuvia lapsia, slummialueen värikästä sykettä ja vilinää.
Kaikki ei ole nyt kohdallaan –
Ovi rämähtää, kun jokin – tai joku – iskeytyy ulkopuolelta sitä vasten. Hypähdän taaksepäin ja katson hätäisesti huonetta. Mietin, pujahtaisinko salaportaita pitkin alapuolella olevaan huoneeseen, jossa Vastarintaliike piti kokouksiaan. Ajatus siitä, että olisin kellarissa loukussa, saa kuitenkin vatsani vellomaan. Katseeni osuu takkaan. Hengenvaarasta huolimatta suustani purkautuu turhautunut huokaus.
Miten on mahdollista, että päädyn aina savupiippuun?
Ehdin hivuttautua pinttyneen noen peittämää seinää tuskin puoleenväliin, kun ovi pamahtaa auki. Painan jalkani tiukasti vastapäistä seinää vasten. Vastakkaisen seinän tiilet pureutuvat selkääni.
Lihaskimppu.
Vain poikkeuksellisen vahva Eliitin jäsen pystyisi murtamaan tavaroilla telkeämäni oven niin nopeasti. Raskaiden saappaiden askelista arvioin, että viisi kuninkaan sotilasta on juuri marssinut jonossa kotitalooni.
”Älkää toljottako siinä. Penkokaa tämä paikka läpikotaisin ja näyttäkää, että teistä on jotain hyötyä.”
Jäykistyn. Ääni saa minut valahtamaan nokisella seinämällä. Väristys kulkee pitkin selkääni kuullessani viileän äänen, joka on aiemmin kuulostanut milloin hyväilyltä, milloin käskyltä.
Hän on täällä.
Kuninkaan sotilaan raaka, käheä ääni kantautuu huoneesta. ”Kuulitte, mitä Toimeenpanija sanoi. Liikettä niveliin.”
Toimeenpanija.
Puren huultani, joskaan en ole varma, pidättelenkö katkeraa naurahdusta vai huutoa. Hänen arvonimensä kuuleminen saa vereni kiehumaan ja muistuttaa minua kaikesta, mitä hän on tehnyt – kaikesta siitä pahasta, johon hän on syyllistynyt kuninkaan varjossa. Ensin isänsä ja nyt veljensä puolesta. Isänsä vallasta hän vapautui minun ansiostani.
Hän ei kuitenkaan ole tullut kiittämään minua. Hän on tullut tappamaan minut.
Ilian valtakunta on kaaoksessa…
Tavallisena syntynyt Paedyn Gray on selvinnyt hengissä Puhdistuksen kokeista, surmannut kuninkaan ja käynnistänyt Vastarintaliikkeen. Nyt hän pakenee sitä ainoaa ihmistä, jonka luokse hän kaipaa.
Kai Azer on Ilian Toimeenpanija, uskollinen veljelleen Kittille, uudelle kuninkaalle. Kai on vannonut löytävänsä Paedynin ja saattavansa tämän vastuuseen teoistaan.
Halki tappavan Pätsiaavikon ja syvälle vihamieliseen Dorin kaupunkiin Kai jahtaa sitä ainoaa, jota hän ei haluaisi jahdata. Mutta kaupungissa, jossa ei ole Eliittejä, saalistajan ja saaliin välinen asetelma muuttuu ja taistelu velvollisuuksien ja intohimon välillä voi viedä hengen. Kuinka pitkälle Kai on valmis menemään velvollisuudentunnosta? Mitä Paedyn on valmis tekemään selviytyäkseen hengissä?
Reckless on kihelmöivän kuuman Powerless-romantasiatrilogian toinen osa.
