Sarjan ensimmäinen osa
Toinen toistaan surkeampia tapahtumia
Englanninkielinen alkuteos A Symphony of Echoes The Chronicles of St Mary’s
Copyright © Jodi Taylor, 2013
ISBN 978-952-409-100-8 1. painos
Jelgavas Tipogrāfija, 2026
Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
Tämä kirja on omistettu Connielle ja Martinille, joilla riitti uskoa.
Ja Danille, joka onnistui yrityksessään.
Ja Christinelle.
Tohtori Edward Bairstow
Rouva Partridge
St Maryn johtaja. Johtajan yksityissihteeri, historian muusa.
Madeleine Maxwell
Tim Peterson
Kalinda Black
Mary Schiller
Greta Van Owen Clerk
Operatiivinen johtaja.
Koulutuspäällikkö.
Thirskin yliopiston yhdyshenkilö. Historioitsija.
Historioitsija. Historioitsija.
Päällikkö Leon Farrell
Dieter
Teknisen osaston johtaja. Teknikko.
Tohtori Helen Foster
Hoitaja Diane Hunter
Ei tahdo tulla toimeen muiden kanssa.
Markhamin kiintymyksenosoitusten kohde.
Majuri Ian Guthrie
Markham
Randall Evans
Osaston johtaja.
Turvamies ja amatööritaikuri. Turvamies. Turvamies.
Professori Rapson
Tohtori Octavius Dowson
Osaston johtaja. Rapson-planeetan ainoa asukas.
Kirjaston- ja arkistonhoitaja.
Perin väsynyt.
Polly Perkins
Rouva Theresa Mack
Rouva Mavis Enderby
Rouva Shaw
David Sands
Neiti Rosie Lee
Osaston johtaja.
Keittiömoguli. Puvustusosaston johtaja.
Petersonin sihteeri ja suklaakeksien tuoja.
Maailman huonoimman
Kuka siellä? -vitsikokoelman haltija. Painajainen.
Viiltäjä-Jack
Thomas Becket
Maria Stuart
Bothwellin jaarli
Monenmoisia hoviherroja
Assyrialaisia sotilaita
Pikkurilli
Katie Evan
Rouva Partridge
Valikoidut dodot
Hyvin tuhma poika.
Hankala pappismies.
Tartaanilutka. Kävelevä himokääryle.
Teknologiajohtaja. Onneton hoitaja. Ainoa henkiin jäänyt historioitsija.
Hämmästyttävä mutta todellinen. Älkää kysykö.
Tohtori Alexander Knox
Tohtori Joanna Trent
Ronan
Isabella
Kuolettavan hurmaava.
Se, jolla on täydelliset kulmakarvat.
Tietää hankaluuksia. Tulevaisuudesta. Lutka.
Yksi parhaista puolista työssämme on se, että jos elää riittävän pitkään, pääsee valitsemaan viimeisen hyppynsä.
Yksi huonoimmista puolista on se, että toistaiseksi kukaan ei ole elänyt niin pitkään.
Viimeisen hypyn on tarkoitus olla hienovarainen kiitos –mahdollisuus nauttia suosikkihetkestään historiassa – käydä kenties Agincourtissa tai nähdä Antonius ja Kleopatra lipumassa Niiliä pitkin tai kuulla, kun Elisabet I pitää puhettaan Tilburyssä. Päästä todistamaan jotakin haluamaansa mullistavaa tapahtumaa. Päästä toteuttamaan elinikäisen haaveensa.
Lyhyesti sanoen sen on tarkoitus olla nautittavaa.
Sen ei ole tarkoitus olla veren-, kivun- ja kauhunsekaista painajaista.
Sen ei ole tarkoitus olla teurastusta, silpomista, pään katkaisemista eikä sitä, että puolet kasvoista viilletään auki.
Sen ei ole tarkoitus olla sitä, että kuollaan kapselissa, joka kylpee veressä ja jossa olet lukittuna hirviön kanssa vailla mahdollisuutta päästä ulos.
Sen ei ole tarkoitus olla halvaannuttavaa kauhua, kun näet,
kuinka joku viiltää ystävääsi luuhun saakka, ja tajuat, että sinun on vapautettava ystäväsi tuskistaan.
Sen ole tarkoitus olla sitä, että joudut hylätyksi etkä tule näkemään aurinkoa enää koskaan.
Sen ei ole tarkoitus olla mitään tällaista.
Luoja yksin tiesi, missä olimme; me emme nähneet yhtään minnekään. Meitä ympäröi hernerokkasumu. Sanoin: ”Tiedätkö, missä me olemme?”
”No”, Kal sanoi, ”me olemme Whitechapelissa, oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kello on noin yksitoista illalla marraskuun kahdeksantena vuonna 1888. Ei yhtään hullummin.
Tämä meni tarkemmin kuin kuvittelin. Ehdotan, että ahtaudumme johonkin pubiin odottamaan, mitä tapahtuu. Väitetään, että hänen viimeinen uhrinsa osuu tälle yölle. Ehkä se johtuu siitä, että hän pääsee kohtaamaan meidät pimeällä kujalla.”
”Emme saa tappaa häntä”, sanoin hätääntyneenä.
”Emme, mutta kyllähän me voisimme säikäyttää hänestä paskat pellolle.”
Pohdin ehdotusta. Se kuulosti hyvältä.
Olin perehtynyt asiaan. Viiltäjä-Jack piti Lontoota vuoden 1888 kesän ja syksyn tunnetusti kauhun vallassa. Murhia oli kaiken kaikkiaan yksitoista, vaikka vain viisi niistä luetaan tavallisesti Viiltäjä-Jackin tiliin – Mary Nichols, Annie Chapman, Elizabeth White, Catherine Eddowes ja Mary Kelly. Kelly mur-
hattiin ja silvottiin kammottavalla tavalla yön varhaisina tunteina lokakuun yhdeksäntenä 1888, ja vaikka tappoja seurasi tämän jälkeenkin, Kellyä pidettiin yleisesti Viiltäjä-Jackin viimeisenä uhrina. Hän oli asunut Miller’s Courtin kiinteistössä Dorset Roadilla, jonne olimme matkalla.
Vastoin yleistä uskomusta me historioitsijat emme ole täysiä pölvästejä. Saattoi näyttää siltä, että kadulla käveli kaksi köyhää mutta rehellistä myyjätärtä, mutta me molemmat olimme kätkeneet vaatteisiimme huomattavan määrän aseita. Toisaalta jos
Whitechapelin alueesta vastanneet poliisijoukot yhdessä itsensä Scotland Yardin kanssa olivat epäonnistuneet Viiltäjä-Jackin kiinni saamisessa, meidän mahdollisuutemme olivat hyvin pienet. Kalin kohdalla oli kyse viimeisestä hypystä sekä kunnianhimoisesta tavoitteesta, josta hän oli haaveillut jo pitkään. Minun kohdallani kyse oli pelkästään seikkailusta. En usko, että kumpikaan meistä itse asiassa oletti näkevänsä Viiltäjä-Jackia.
Suuntasimme kohti Ten Bells -pubia, jossa Kelly oletettavasti vietti viimeisen iltansa. Hän lähti pubista myöhään illalla ja meni kadulle käveleskelemään viedäkseen jonkun miehen pieneen huoneeseensa. Hänen ruumiinsa löytäisi seuraavana aamuna Thomas Bowyer tullessaan penäämään häneltä vuokraa.
Se oli toivotonta. Pubi oli täynnä väkeä. Kellyä oli mahdotonta poimia joukosta. Siellä olisi aivan hyvin voinut olla vaikka kaksikymmentä Mary Kellyä, emmekä me halunneet herättää huomiota alkamalla kyselemään ihmisiltä, kuka hän oli.
Marraskuun hyisestä säästä huolimatta pubin sisällä oli höyryävän kuumaa, ja nenässä tuntui voimakas ihmisten ja juomien haju. Tilasimme kumpikin ginin ja ahtauduimme nurkkaan, jossa meitä alkoi jututtaa iloluontoinen mies nimeltä George Carter.
”Carter on nimeni, ilta jo pimeni!” hän sanoi hilpeällä äänellä. ”Ja tässä on vaimoni Dolly!”
Kävi ilmi, että Carter tunsi miehet, jotka olivat löytäneet Mary Nicholsin.
”Järkyttävä juttu”, hän sanoi tyhjentäessään lasinsa ja pyyhkiessään suupieliään. ”Voinko tuoda arvon naisille jotain juotavaa?”
Kieltäydyimme kohteliaasti, mutta hänellä riitti vielä paljon sanottavaa ”Kauhun syksystä”, joksi sanomalehdet olivat tuon syksyn nimenneet. Hän siteerasi yksityiskohtia lehdistä pitkään ja nautiskellen.
”Joka tapauksessa se kaikki on nyt ohi”, hän sanoi arvovaltaisella äänellä läimäyttäen valtavilla kämmenillään polviaan. Kal ja minä välttelimme toistemme katseita. ”Täällä on nykyisin niin paljon pollareita, ettei voi edes pieraista ilman että niitä ryntää ainakin kolme paikalle. Piereskelijä-Carter!” Pieni juhliva porukkamme oli kasvanut huomattavasti muidenkin alkaessa tuoda julki ajatuksiaan ja reaktioitaan, ja me kaikki nauroimme.
Kello oli jo paljon, kun lopulta nousimme lähteäksemme.
Kunnon mies tämä George Carter. Hänen vaimonsa tönäisi häntä, ja hän sanoi: ”No niin, arvon naiset. Pääsettekö turvallisesti kotiin? Jos asia arveluttaa, tämä tässä on Jabez, tämä on poikani Albert ja tämä tässä Jonas Allbright. He ovat kaikki kunnon miehiä. He ovat alaisiani ja voivat halutessanne saattaa teidät kotiin turvallisesti. Tiedän, ettei viime viikkoina ole tapahtunut mitään, mutta minulla on tyttäriä, enkä anna heidän kävellä kadulla. Teidän ei tarvitse kuin pyytää.”
”Kiitos ystävällisestä tarjouksesta, herra Carter”, Kal sanoi, ”mutta emme asu kaukana. Tuossa kulman takana, hieman - -”, Kal haki osoitetta mielessään, ”Castle Alleystä eteenpäin.”
”No, jos olette varmoja asiasta, toivotamme teille hyvät yöt.”
Äänekkäiden hyvän yön toivotusten ja jälleennäkemisen vakuuttelujen siivittäminä lähdimme matkaan. Lähtiessämme kävelemään rivakasti pitkin katua emme huojuneet juuri lainkaan.
”Helvetin helvetti”, Kal sanoi nojatessaan talon seinään ja leyhyttäessään kädellä kasvojaan. ”Mitä siinä ginissä oikein oli?”
”Vielä enemmän giniä?” sanoin avuliaasti. Juoma oli maistunut siltä kuin ravintolanpitäjä olisi valmistanut sen kylpyammeessa samalla kun istui itse ammeessa.
Hän sanoi: ”Sinähän et juonut kovin paljoa? Sinä tiedät, millainen viinapää sinulla on.”
”Muutamia siemauksia. Lopetin siinä vaiheessa, kun huuleni menivät turraksi.”
”Aivan”, hän sanoi samalla kun suoristautui. Hän jatkoi: ”Mennään–”, ja samassa jokin äänetön ja epäselvä hahmo ilmestyi sumun keskeltä liikkuen nopeasti. Näin salamannopean välähdyksen pitkänomaisista vaaleista kasvoista ja mustista vaatteista. Samassa ilmaan pelmahti tympeä haju, missä ei kylläkään ollut mitään ihmeellistä, kun otti huomioon ajan ja paikan.
Hahmo katosi saman tien.
Katsoimme toisiamme.
”Luuletko…?” sanoin. ”Paljonko kello on?”
”Reilusti yli kaksi. Kaipa se voisi olla hän. En alkuunkaan pitänyt siitä, miltä hän näytti. Piditkö sinä?”
”En”, vastasin hitaasti tuijottaen pyörteistä sumua. ”En pitänyt.”
”Mennään sitten.”
Ryntäsimme juoksuun.
Paitsi ettemme juosseet. Märillä ja liukkailla mukulakivillä juokseminen on mahdotonta, jollei kykene näkemään omaa
kättään kasvojensa edessä. Etenimme kuitenkin niin nopeasti kuin kykenimme roskia vilisevällä kadulla tiiraillen kujille ja ovisyvennyksiin. Etsien Viiltäjä-Jackiä.
Ja sitten me löysimme hänet. Tai hän oikeastaan löysi meidät. Lähdimme karkuun. Luoja nähköön, että me juoksimme. Juoksimme, kunnes minusta tuntui, että keuhkoni räjähtävät. Juoksimme pitkin pimeitä, kapeita, iljettäviä kujia liukastellen ja liukuen ties minkä kaiken päällä. Juoksimme pitkin tyhjiä mukulakivikatuja, jotka olivat liukkaita sateen ja runsaan liikenteen jäljiltä. Typerät hameeni kietoutuivat jatkuvasti säärieni ympärille. Hilkkani oli pudota päästäni. Ja kirottu Skorsetti koituisi turnyyrin kanssa todennäköisesti kohtalokseni.
Whitechapelissa oli jo kaasuvalaistus, mutta katulamput olivat harvassa ja etäällä toisistaan emmekä me nähneet kovin hyvin eteemme, sillä kukin lamppu muodosti vain heikon valokehän paksun sumun keskellä. Kompuroimme törmäillessämme romu- ja roskakasoihin, puulaatikoihin ja toisiimme. Kierimme alas rappuset, jotka ilmestyivät yllättäen eteemme. Pakenimme päätä pahkaa pitkin tyhjiä katuja, joiden piti vuonna 1888 ilmestyneiden sanomalehtien mukaan olla täynnä Whitechapelin alueesta vastanneita poliiseja mutta jossa heitä ei näkynyt. Tunsin raivoisat sydämenlyöntini korvissani. Kyse ei ollut sokeasta paniikista, koska me olemme historioitsijoita emmekä harrasta sokeaa panikoimista. Mutta kaukana se ei ollut.
Se oli oma vikamme. Olimme itse aiheuttaneet tämän itsellemme. Tämä oli Kalin viimeinen hyppy: hänen elämänikäinen haaveensa – nähdä Viiltäjä-Jack ihka elävänä. Olimme lähteneet etsimään häntä ylitsepursuavan luottavaisina ja itsetyytyväisinä ja varmoina siitä, ettei joku 1800-luvulla elänyt hirviö pärjäisi
kahdelle uhmakkaalle ja uteliaalle nykypäivän historioitsijalle, joilla oli ylikorostunut tunne omasta kuolemattomuudestaan. Ja olimme löytäneet hänet. Hahmon, joka ilmestyi yhtäkkiä esiin sumun keskeltä, aivan liki meitä ja uhkaavan todellisena. Epämääräisen hahmon, josta lähti veren ja mädän haju ja joka kurkotti... meitä kohti. Yhtäkkiä oli käynnissä takaa-ajo, ja me juoksimme karkuun. Juoksimme tietämättä, että panoksena oli jotain enemmän kuin oma henkemme.
Olimme tilanteessa, jossa olimme lakanneet olemasta metsästäjiä ja meistä oli tullut saaliita.
Kiisimme Whitechapelin katu- ja kujalabyrinttia pitkin portaita ylös ja alas luottaen siihen, että karistaisimme hänet ennen pitkää kannoiltamme tuossa tukahduttavassa, kurkkua raastavassa hernerokkasumussa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Tuntui siltä, että menimmepä me minne hyvänsä, hän oli siellä ennen meitä: sumun keskellä häämöttävä hahmo, jonka nähdessämme käännyimme ja yritimme pakoon toista reittiä.
Ajattelimme, että kunhan vain pääsisimme takaisin kapseliimme, olisimme turvassa.
Emme olleet kuitenkaan läheskään niin fiksuja kuin olimme kuvitelleet. Kaiken sen juoksemisen, kaatuilun ja silmittömän ryntäilyn keskellä sellainen ei missään vaiheessa edes käväissyt mielessämme. Kuvittelimme yksinkertaisesti juoksevamme henkemme edestä, kun tosiasiassa olimme kaiken aikaa – ohjailtavina.
Juostessamme katselimme ympärillemme ja kuuntelimme –yritimme havainnoida kaikilla aisteillamme ympäristöämme.
Pysyttelimme valppaina minkä hyvänsä äänen, liikkeen ja ylipäätään minkä tahansa suhteen saadaksemme edes jonkinlaisen käsityksen siitä, missä hän oli. Koska jossain hän oli. Jossain lä-
histöllä. Mahdollisesti jopa niin lähellä, että hän saattoi kurottaa kädellään sumun keskeltä…
Kal liukui ja pysähtyi, jolloin minä törmäsin häneen, ja me kaaduimme molemmat sopivasti ovisyvennyksen kohdalle. Rintakehäni kohoili yrittäessäni haukkoa happea kirkuvien lihasteni polttoaineeksi. Jalkani vapisivat. Nojasin eteenpäin, panin käteni polvilleni ja yritin saada vedettyä henkeä kirotun korsetin sisällä.
”Emme voi jäädä tähän”, Kal puuskutti. ”Meidän on pysyttävä liikkeessä. Jos hän saa meidät kiinni – peli on pelattu.”
Nyökkäsin. Olimme joka tapauksessa edelleen hengissä, ja se oli jo jotain. Joka tapauksessa enemmän kuin mitä Mary Kellystä saattoi sanoa. Otin muhvin sisältä esille etälamauttimen ja sujautin siinä olevan lenkin ranteeni ympärille. Minulla oli myös pippurisumutin, ja olisin mielihyvin käyttänyt niitä molempia.
”Ala tulla”, Kal sanoi painokkaasti. ”Kapseli on tällä suunnalla.”
Jatkoimme matkaa mutta tällä kertaa varovaisemmin, osaksi siksi, että kuvittelimme pärjäävämme hänelle, ja osaksi siksi, että olimme niin uuvuksissa. Kal käveli etummaisena, ja minä seurasin perässä varmistaen selustaamme.
Pysähdyimme risteyksen kohdalla muutamaksi sekunniksi saadaksemme hengityksemme tasaantumaan ja kuuntelimme aavemaista, märkää hiljaisuutta. Seisoimme selät vastakkain. Siristin silmiäni yrittäen lävistää kaikkialla kellanharmaana kieppuvan sumun suortuvat katseellani.
Sitten se kantautui uudestaan etäältä korviimme. Tuskin kuultava ääni.
Takaamme.
Lähdimme mahdollisimman äänettömästi liikkeelle. Histo-
riallisen autenttisuuden puutteesta piittaamatta Kal oli ottanut esille pienen taskulampun. Se oli lähestulkoon hyödytön. Sumu vain sinkosi valon takaisin meitä kohti. Paksu ja likaisen kellertävä sumu maistui suussa halvalta hiileltä. Se takertui kurkkuun ja sai silmät vuotamaan. Olin lukenut näistä hernerokkasumuista. Tuhannet ihmiset kuolivat vuosittain Lontoossa keuhkosairauksiin. Ja Suuresta löyhkästä minun on turha edes puhua.
”Jumala yksin tietää, mitä tämä saa aikaan keuhkoissamme”, Kal sanoi.
”Luojan kiitos en pysty hengittämään kunnolla. Muussa tapauksessa olisin jo kuollut.”
”Lopeta tuo valittaminen. Minä vien sinut kivalle pienelle iltakävelylle, ja sinä et tee muuta kuin valitat.”
Sanoin: ”Kun köhin huomenna puoli tonnia limaa ulos keuhkoistani…” ja ääni kuului taas. Tällä kertaa lähempää.
”Tänne näin”, Kal sanoi seistessämme pitkän, kapean kujan päässä. Seinissä ei kummallakaan puolella ollut ainuttakaan ikkunaa. Olisi käveltävä peräkkäin. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Kuja oli synkkä ja pimeä, enkä todellakaan olisi halunnut kävellä sitä pitkin.
”Tuntuuko sinusta siltä, että sumu on hälvenemässä?”
Itse asiassa tuntui. Tuntui kuin kykenisin erottamaan edessäpäin pienen vaalean läikän, josta pääsisi kujalta pois, mikäli historioitsijoiden jumala olisi kanssamme.
”Ok, oletko valmis?”
”Kal…”
”Niin, tiedän kyllä. Mutta hän on takanamme, ja kapseli on tuossa suunnassa. Kunhan vain pääsemme pois tältä kujalta, selviämme kyllä tästä.”
Vedimme molemmat syvään henkeä. Hän kulki edellä tasku-
lamppu kädessään. Kävelin hänen takanaan puoliksi sivuttain käsi hänen olkapäällään, jotta voisin vahtia selustaamme. Minulla oli etälamautin toisessa kädessäni ja syvä levottomuus pääni sisällä.
Sangen tietoisena siitä, että äänet voisivat kantautua kauas, kuiskasin: ”Onko sinulla asetta?”
”Taskulamppu ja pistooli.”
”Otit mukaan pistoolin?”
”Sinäkö et ottanut?”
”No en.”
”Älä hätäile. Tämä on Viktorian aikainen. Remington Derringer. Näitä kutsuttiin muhvipistooleiksi.”
”Ei se silti oikeuta käyttämään sitä.”
Sumu vetäytyi yläpuolellamme. Katsoimme molemmat ylöspäin. Minusta tuntui, että meiltä oli jäänyt jotain huomaamatta. Kun käänsin katseeni takaisin alas, en kyennyt näkemään takanamme olevan kujan suuaukolta kantautuvaa valoa. Jokin oli tukkinut sen. Tuo jokin seisoi takanamme. Jokin suurikokoinen. Tunsin vilunväreitä, eikä sillä ollut mitään tekemistä säätilan kanssa. Olin aina tiennyt, että jonain päivänä tulisimme haukanneeksi liian suuren palan.
”Kal, takanamme on jotain.”
Kal kurotti taskulampulla olkapääni yli. Yhtäkkiä näin järkyttävän läheltä välähdyksen jostakin märästä ja valkoisesta, joka kimmelsi taskulampun valossa. Se liikkui luonnottomalla nopeudella ja iski taskulampun Kalin kädestä ja pyyhälsi ohitsemme. Se tönäisi minua rajusti, mutta onnistuin pysymään jaloillani. Nojasin selkä seinää vasten etälamautin koholla ja suojasin meitä molempia.
”Kal”, sanoin hätääntyneenä. ”Oletko kunnossa?”
”Tässä näin”, hän sanoi heikolla äänellä viereltäni. ”Taisin saada puukosta. Minusta vuotaa verta.”
Kaikki vaistoni käskivät minua poistumaan kujalta. Lähtemään juoksuun. Pakenemaan silmittömästi. Minne tahansa. Kunhan vain pääsisin kujalta pois. Karkuun. Vedin niin syvään henkeä kuin typerän viktoriaanisen pukuni sisällä pystyin. Ja uudestaan.
Historioitsijat eivät mene paniikkiin.
Paitsi että me menimme.
Kyykistyin ja löysin taskulampun ja naksautin valon päälle. Kaiken aiemmin kokemani vastaisesti taskulamppu toimi yhä.
Valaisin sillä kujaa pitkin ja poikin, eikä lähellämme näkynyt mitään. Jostain syystä tarkistin myös, näkyisikö yläpuolellamme jotakin. Kun käänsin katseeni meistä eteenpäin, kujan suuaukko näkyi. Se oli lähempänä kuin olin kuvitellut. Sumu tosiaan hälveni kaiken aikaa.
”Pystytkö juoksemaan?”
”No toki. Haavahan on käsivarressa.”
Liikuimme niin nopeasti kuin kykenimme. Kal piti minua käsivarresta, ja minä luotin hänen ohjaukseensa, sillä etenin itse selkä menosuuntaan.
Nielaisin taas kerran hillittömän halun lähteä juoksemaan täyttä vauhtia karkuun. Tämä kapea kuja oli kuolemanloukku. Meidät saataisiin kiinni. Olimme ahtaasti pimeiden seinien välissä, eikä meillä ollut tilaa liikkua. Eikä paikkaa, minne juosta. Potkimme roskia ja jätteitä syrjään edetessämme.
”Melkein perillä”, Kal kuiskasi, ja tunnelin päässä kajastanut valo hävisi salamannopeasti.
Ehdin hädin tuskin huutaa: ”Kal, hän on taas täällä”, kun hahmo jo häämötti yllämme haisten verelle ja maalle. Ammuin
sitä etälamauttimella, jolloin se kaatui sähähtäen selälleen.
”Mene nyt siitä”, sanoin Kalille samalla kun työnsin häntä. ”Vauhtia, vauhtia!”
Kal ryntäsi juoksuun, ja minä seurasin perässä kuin rapu suojaten hänen selustaansa samalla kun hän suojasi minun selustaani. Yritimme tarkkailla kaikkia mahdollisia suuntia sydän pamppaillen, ja halusimme todella epätoivoisesti päästä ahtaasta tilasta pois.
Se oli kuin vanha elokuvaklisee: se, että henkilö kuolee suorittaessaan viimeistä tehtäväänsä. En aikonut sallia sitä. Olin peloissani, ja kun olen peloissani, tulen vihaiseksi. Kalille ei tapahtuisi mitään pahaa. Veisin hänet turvallisesti takaisin. Vannoin sen itselleni. Purkauduimme kujalta ulos avarammalle kadulle pidellen hameitamme koholla. Kalilla oli pistoolinsa. Minulla pippurisumutteeni. Seisoimme selät vastakkain tuijottaen yöhön valmiina tappelemaan mitä tahansa sellaista vastaan, joka seuraisi meitä.
Mitään ei tapahtunut. Mitään ei tullut kujalta perässämme. Katu oli tyhjä. Muutamia himmeitä valoja kajasti lähialueiden taloista, mutta kaikki kunnon kansalaiset olivat nukkumassa. Kadulla ei ollut muita kuin me. Seisoin huohottaen ja tunsin, kuinka se helkkarin korsetti kivisti kylkiluitani. Minne hahmo oli oikein mennyt? Kuinka se saattoi kadota? Oliko etälamauttimen sähköisku häätänyt sen tiehensä? Se ei ollut tottunut naisiin, jotka tappelevat vastaan. Kiersimme hitaasti ympyrää selät vastatusten. Edelleenkään ei näkynyt mitään. Olimme yksin. Pikkuhiljaa hengitykseni ja pulssini alkoivat palata hyväksyttävälle tasolle.
”No niin”, Kal sanoi samalla kun tunki pienen pistoolinsa muhvin sisälle. ”Sepäs oli hauskaa. Luuletko, että se oli hän?”
Tutkailin hänen käsivarttaan samalla kun hän tarkkaili ympäristöä olkapääni yli. Haava ei ollut syvä, mutta aamulla sitä kirvelisi, niin kuin meillä oli tapana sanoa.
”Kaksi muuta raivohullua kuin me?”
”En tiedä. Sen tiedän, etten pitänyt siitä, miltä hän näytti. Ja mikä on todennäköisyys sille, että tänä yönä Whitechapelin kaduilla liikuskelisi samaan aikaan kaksi raivohullua?”
Urheista sanoista huolimatta Kal alkoi vapista. Kasvoillani ja selässäni kuivuva hiki sai minutkin palelemaan. Katsoimme viimeisen kerran kadun molempiin suuntiin. Whitechapel vaikutti kummallisen autiolta. Oletin, että ennen Viiltäjä-Jackiä nämä kadut eivät olleet koskaan hiljaisia. Pimeyden laskeuduttua kadulla oli harjoitettu kaikenlaisia yöllisiä liiketoimia. Mutta ei tänä yönä.
Olin suuntavaistoni osalta tavanomaisessa autettavassa tilassani. ”Missä päin kapseli on?”
”Se ei ole itse asiassa kaukana. Heti tuon kulman jälkeen. Tontilla, johon ei ole rakennettu.”
jodi taylor on kansainvälinen bestsellerkirjailija, joka on syntynyt Bristolissa ja opiskellut Gloucesterissa (molemmat kaupungit kiistävät nämä faktat pontevasti). Hänen ajatuksensa harhailivat vuosikausia omilla teillään, mikä aiheutti suurta harmia hänen perheelleen, opettajilleen ja työnantajilleen. Lopulta hän päätti laittaa kaiken sen haaveilun hyötykäyttöön ja tarttua kynään. Hänellä ei ole vielä 20 julkaistun kirjan jälkeenkään mitään hajua siitä, mitä hän haluaisi isona tehdä.
Lähdimme päättäväisinä kävelemään käsikynkkää keskellä katua. Askeleemme kaikuivat rakennusten seinistä. Se kuulosti aavemaiselta. Pieni tuulenvire sai sumunriekaleet kieppumaan. Vilkuilin edelleen olkapääni yli, enkä voinut uskoa, että olimme päässeet pakoon niin helposti. Sen sijaan, että olisimme olleet eksyksissä Whitechapelin katujen labyrintissä, olimme siellä, missä meidän tulikin olla.
– Jodi Taylor
Koska meidät oli paimennettu sinne.
Kansi: Susanna Appel © accent press
”En koskaan aikonut kirjoittaa bestselleriä. Halusin vain selvittää, oliko minulla henkistä kurinalaisuutta kirjoittaa kirja. Täytyy sanoa, ettei kukaan ollut siitä enemmän yllättynyt kuin minä itse.”
joditaylorbooks.com ig: @joditaylorbooks
Minne St Maryn historioitsijat menevätkin, luvassa on takuuvarmaa kaaosta…
Kun St Maryn historiantutkimuslaitoksen tiimi matkustaa viktoriaaniseen Lontooseen etsimään Viiltäjä-Jackia, ei kestä kauaakaan, ennen kuin tämä löytää heidät – ja osoittautuu vielä odotettua vaarallisemmaksi. Mutta uhka ei piile vain menneisyydessä. Kun tiimi saa selville, että on olemassa historian versio, jossa Skotlannin kuningatar Maria Stuart ei menetäkään päätään, joutuu itse St Mary vaaraan.
Iäisyys sitten – kun olin lapsi – olin piilossa. Muistan, kuinka kyyristelin pimeässä silmät visusti kiinni hengittämättä, ajattelematta, yrittäen karistaa mielestäni vääjäämättömän tietoisuuden siitä, että joku oli lähelläni. Tuo sama tunne oli minulla nyt. Jokin oli lähellä ja – ”Tuolla!” Kal sanoi. ”Kapseli on tuolla. Tuolla noin.”
Max ja hänen tiiminsä joutuvat kohtaamaan vihollisen, joka aikoo tuhota St Maryn ja on valmis myös tarvittaessa tuhoamaan koko Historian.
Sumuisilta 1800-luvun Lontoon kaduilta Niniven riippuviin puutarhoihin saakka: lähde mukaan St Maryn historioitsijoiden hulvattoman hengästyttäviin seikkailuihin, joissa mikään ei mene niin kuin on suunniteltu.
Vanha kunnon numero viitonen oli tismalleen siinä, mihin olimme sen jättäneet, mikä on aina helpotus, jos on joutunut liitukaudella seuraamaan sivusta, kuinka oma kapseli valuu vuorenrinnettä alas.
Kompuroimme ja liukastelimme kivikkoisessa maastossa kääntyillen tämän tästä aseet ojossa. Saatoin nähdä, kuinka Kalin sormista vuoti tummaa verta. Hän näytti kalpealta ja liikkui tavallista hitaammin, mutta kunhan vain saisin hänet kapseliin sisälle ja sidottua hänen haavansa ja kaadettua hieman alkoholia hänen kurkustaan alas, hän kyllä selviäisi.
Sarjan 1. osa
Olimme melkein perillä. Pysähdyimme noin kuuden metrin päähän kapselista. Kal käski ovea aukeamaan, ja me kiersim me hitaasti täyden ympyrän siltä varalta, että jotain olisi vielä
