STOP Huumeille kesä 2026

Stoppi leikkauksille - järjestötyön arvo on mittaamaton

Vapaaehtoistyö vapaaehtoisen silmin

”Viaton biletys vei multa kodin ja duunin”

”Mä en enää nää mitää tulevaisuutta”

Mikä on Stoppi?

Stoppi – Stop Huumeille ry on vuonna 2000 perustettu yhdistys, joka tukee päihteettömyyttä ja toipumista. Tarjoamme maksutonta toimintaa täysi-ikäisille päihtetoipujille, jotka haluavat elää ilman päihteitä.

Stopin toiminnan keskiössä on päihteetön olohuone. Stopissa voi osallistua vertaistukiryhmiin, liikuntaan, musiikkitoimintaan, retkille, tapahtumiin ja erilaisiin koulutuksiin - tai vain hengailla! Toiminta perustuu yhteisöllisyyteen ja vertaistukeen – meillä jokainen on arvokas ja saa tukea toisilta toipujilta sekä ammattilaisilta.

Stoppi toimii Helsingin Itä-Pasilassa, mutta tekee yhteistyötä myös päihdekuntoutuslaitosten ja muiden järjestöjen kanssa ympäri Suomen. Olemme poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys.

Stopin tavoitteena on auttaa ihmisiä rakentamaan pysyvästi päihteetön elämäntapa sekä tukea ja kannustaa päihdetoipujia kohti ihmisarvoista, merkityksellistä ja onnellista elämää.

Visiomme: Päihderiippuvuudesta toipuminen on kaikille mahdollista.

Yhteystiedot:

info@stophuumeille.fi

044 510 5601

Pakkamestarinkatu 2, Helsinki

Avoinna:

Ma-To 9-15

Pe 9-20

Lisätietoja ja tapahtumakalenteri: www.stophuumeille.fi

Stoppi leikkauksille

– järjestötyön arvo on mittaamaton

TEKSTI: MIRVA SUUTARINEN, STOP HUUMEILLE RY:N TOIMINNANJOHTAJA KUVA: MYTTY MESSMER-KOSKINEN

Aikainen kevätaurinko häikäisee silmiäni. Erotan kuitenkin edessä olevan rakennuksen upeat koristelut, joihin en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kello ei ole vielä edes kahdeksaa aamulla ja silti meitä on paikalla paljon. Olemme kaikki lähes kylki kyljessä. En voi välttyä siltä, että silmäni täyttyvät useamman kerran kyynelistä, kun tämä toisilleen tuntematon ihmismassa aloittaa huudon heti, kun joku astelee rakennuksen portaita ylös. Ilmassa on suurta yhteenkuuluvuutta ja tunnetta yhteisessä rintamassa seisomisesta. Katson ympärilleni. Olen Stoppi-paitaisten ja Stoppi-kylttejä kannattelevien ihmisten ympäröimänä. Mukana on työntekijöitä, työkokeilijoita, opiskelijoita ja kävijöitä. He huutavat iskulauseita koko kolmen tunnin ajan, välillä nyrkillä ilmaa hakaten.

Kiinnitän huomioni erityisesti yhteen nuoreen kävijäämme, joka on joutunut heräämään hyvin aikaisin päästäkseen mukaan osallistumaan. Hän on täydellä tunteella mukana koko tapahtuman ajan. Hymyssä suin muita kannustaen hänen huutonsa kuuluvat muita kovemmin ja lippu heiluu muita korkeammalla. Häntä katsoessani minut täyttää voimakas kiitollisuuden ja merkityksellisyyden tunne. Hän on elävä esimerkki siitä, miksi me olemme täällä tänään.

Selkäni takana puhujakorokkeella nainen kertoo intohimoisesti viittomakielellä kuurojen palveluiden tärkeydestä. Samaan aikaan vasemmalle puolelleni tulee vanhempi nainen koiransa kanssa. Hetken kuunneltuaan hän nostaa mäyräkoiransa syliin ja aloittaa lohduttoman itkun koiran pehmeää turkkia vasten.

Olemme Säätytalon edessä Loppu hyvinvointileikkauksille -mielenosoituksessa. Paikalle on kertynyt noin 600 mielenosoittajaa, jotka haluavat näyttää, etteivät leikkaukset meille käy. Emme pysy hiljaa, kun sote-palveluita sekä järjestöjen tarjoamaa apua ja tukea rapautetaan.

Kohahduttavin hetki koettiin valtiovarainministerin kävellessä rappusia ylös. ”Sakset seis” -huudot olivat kovemmat kuin koskaan. Epäselväksi jäi, näyttikö hän meille sormillaan peace-merkkiä, keskisormea vai saksia.

Olen ollut tässä järjestössä töissä kaksikymmentä vuotta. Koko tämän ajan olen kuullut kaikilta tahoilta, niin kävijöiltä, yhteistyökumppaneilta kuin päättäjiltä, kuinka korvaamatonta toimintamme on. Pystymme auttamaan ihmisiä sektorirajojen yli, niin sanotusti päätyyn asti. Kuitenkin olemme nyt pisteessä, jossa sote-järjestöjen rahoitus tulee ensi vuonna olemaan vain puolet vuoden 2024 tasosta.

Ketkä näistä leikkauksista kärsivät eniten? Tietenkin kohderyhmämme. Ne ihmiset, joilta on jo valmiiksi leikattu tukia ja palveluita. Niitä, joita elämä on iskenyt päin kasvoja lukemattomia kertoja.

Olen kysellyt lähiaikoina työntekijöidemme ja kävijöidemme kokemuksia toimintamme merkityksestä. Yksi koskettavimmista tarinoista tuli eräältä työntekijältämme. Hän

kertoi päihdeongelmansa juurien syntyneen noin 8-vuotiaana, kun hänen äitinsä sairastui vakavasti ja joutui pitkäksi aikaa sairaalaan. Lähes tuosta alkaen hänen perheenään toimivat päihteet; ne toivat turvaa ja pakokeinon yksinäisyydestä. Kun hän vuosikymmenten jälkeen sai lopetettua käytön, sama yksinäisyys ja turvattomuus vyöryivät takaisin.

Hän kuitenkin rohkaistui ja alkoi käydä meillä. Pikkuhiljaa hän huomasi saavansa täältä saman tunteen, jonka hän viimeksi koki kotonaan lapsena ennen äitinsä sairastumista. Hän tunsi lämpöä, yhteenkuuluvuutta ja turvallisuutta. Hän tunsi kuuluvansa perheeseen.

On hämmästyttävää, että voimme tarjota ihmisille näin suuria tunteita ja kokemuksia. Tämä on jaksanut pysäyttää minut kaikki nämä vuodet. Se on mielestäni jotain hyvin maagista, jotain, jota täytyy vaalia ja puolustaa kaikin mahdollisin keinoin.

Nyt voit tukea toimintaamme itsellesi sopivalla tavalla osoitteessa: www.stophuumeille.fi/tue-toimintaa.

Julkaisija

Stop Huumeille ry

Pakkamestarinkatu 2, 00520 Helsinki www.stophuumeille.fi

Päätoimittaja

Joonas Fagerholm

Toimitus

Mirva Suutarinen

Mytty Messmer-Koskinen

Sanni Husari-Kunttu

Timo-Veikko Pasanen

Joonas Fagerholm

Verna Hupila

Minnakaisa Tuurala

Pihla Miettinen

Juha Sedergren

Liisa Osolanus

Ronja Turkka

Joonas Sahavirta

Maria

Kustantaja ja ilmoituslaskutus

Printmix puh. 045 202 2265 (vaihde, avoinna ti-pe 10.00-14.00) laskutus@printmix.fi www.printmix.fi/

Ilmoitusmyynti

Suomen Myyntimediat www.suomenmyyntimediat.fi

Taitto ja ulkoasu

Mika-Matti Trogen mika.trogen@metsek.fi

Painopaikka

Hannun Tasapaino Oy

Kansikuva: Kolme aikuista, vauva ja päihteetön koti. Kuvaaja: Joonas Fagerholm

Sisältö

2 Mikä on Stoppi? 3

Pääkirjoitus: Stoppi leikkauksille – järjestötyön arvo on mittaamaton 6

Hiljainen hyväntekijä uunien takana – Ruoka tuo toivoa ja yhdistää 8

Vapaaehtoistyö vapaaehtoisen silmin 9

Asunto ensin – kun elämä ei ole mennyt putkeen 10 Kolme aikuista, vauva ja päihteetön koti: ”Miksi me ei asuttaisi kaikki yhdessä?”

”Viaton biletys vei multa kodin ja duunin” – Dalian matka kierteestä uuteen alkuun 16 Kun et voi tietää mitä saat 17 ”Mä en enää nää mitää tulevaisuutta” 18

Nolla-hanke – kokemusasiantuntijuutta ja ammatillista asiantuntijuutta yhdessä hyödyntäen 22 Ystäväkirja 23 Stopin lakineuvonta 24 Kysy nistiltä 25 “Pääosa nuorista ei käytä lainkaan päihteitä.” 26 Stoppi täyttyi koululaisista Seuraava Stop Huumeille -lehti ilmestyy joulukuussa

stophuumeillery

stophuumeillery

stophuumeillery

@stophuumeillery2050

stophuumeillery

Hiljainen hyväntekijä uunien takana – Ruoka tuo toivoa ja yhdistää

Lähes kymmenen vuoden ajan Stop Huumeille ry:n väki on saanut nauttia erityisistä juhla-aterioista. Näiden aterioiden taustalla vaikuttaa lihatukkuyrittäjä Vesa Tamminen, joka mieluummin tekee asioita omilla käsillään kuin pitää itsestään meteliä. Kun häneltä kysytään, miksi hän käyttää aikaansa järjestön auttamiseen, vastaus on koruton: kun voi omalla tekemisellään tuoda tyytyväisyyttä sadalle ihmiselle, se on äärimmäisen palkitsevaa, eikä se ole häneltä itseltään pois.

Rakkaudesta ruokaan ja ihmisiin

Yhteistyö alkoi vuosia sitten, kun tuttu ravintolamaailmasta, Stopin JP, soitti ja ehdotti, että jotain keksittäisiin. Tästä syntyi perinne, joka on jatkunut jo lähes vuosikymmenen ajan. Yrittäjä valmistaa tarjottavat, kuten pääsiäisen karitsanpotkat, itse alusta loppuun omissa uuneissaan.

Kyse ei ole vain ruoan laittamisesta, vaan rakkaudesta alaan. Yrittäjä kertoo, että kun hän tietää lihan alkuperän tuottajalta asti ja valvoo sen kypsennystä uunissa, ateriasta muodostuu hänelle kuin oma taideteos, jonka takana voi ylpeänä seistä. Juhlapyhinä

hän pyrkii tarjoamaan perinteisiä makuja, jotka voivat herättää positiivisia lapsuuden muistoja ja tuoda lämpöä elämään, joka on saattanut olla täynnä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.

Ruoka yhdistää ja luo turvasataman

Yhteisöllisyys on aivan keskeisessä roolissa. Yrittäjä vertaa Stopin ruokailuja italialaiseen ravintolakulttuuriin, jossa kaikki istuvat yhden pitkän pöydän ääressä, mikä suorastaan pakottaa ottamaan kontaktia muihin. Stopissa tämä yhteinen pöytä muodostaa turvasataman: pöydän ympärillä on ihmisiä, jotka tietävät toistensa taustat, jolloin kenenkään ei tarvitse pelätä muiden epäilyksiä tai tuomitsemista. Yrittäjälle hyvä ateria

vaikeassa elämäntilanteessa olevalle on kuin valo tunnelin päässä. Se antaa konkreettisen kiinnekohdan, johon voi hetkeksi tarttua.

Kasvot auttamiselle ja köysi kaivoon

Monelle yritykselle riittäisi raaka-aineiden lähettäminen postitse, mutta tämä hyväntekijä korostaa henkilökohtaisen panoksen merkitystä. Hänen mielestään auttamisella täytyy olla kasvot, sillä "kasvottomuudella ei tee yhtään mitään". Vaikka hän on vuosien varrella vähentänyt catering-keikkansa vain kolmeen kertaan vuodessa, Stopin tapahtuma on yksi niistä, josta hän ei halua luopua. Hän kokee tekevänsä täällä jotain aidosti hyödyllistä verrattuna hienostoporukoiden kestitsemiseen.

Yrittäjä on kotoisin Hakunilan ja Kontulan seudulta ja on nähnyt elämän nurjat puolet ja ihmisten kamppailut nuoruudestaan asti. Vaikka hän kohtaa joskus asenteita, joiden mukaan ihmiset ovat itse aiheuttaneet ongelmansa, hänen elämänfilosofiansa on selkeä: jos ihminen on pudonnut kaivoon ja haluaa kiivetä sieltä ylös, on hänelle heitettävä köysi. Kaikkia ei voi auttaa, mutta heitä, joilla on halu nousta, täytyy tukea.

Hän rohkaisee myös muita auttamaan, sillä kynnys tehdä hyvää on usein turhan korkea. "Jokainen voi tehdä jotain. On se teko kuinka pieni, niin se on sentään joku teko", hän muistuttaa ja toteaa, että suurin ongelma on se, jos ei tehdä yhtään mitään.

Mitä tämä hiljainen hyväntekijä haluaa lopuksi sanoa niille lähes sadalle hengelle, jotka istuvat jälleen yhteiseen pöytään nauttimaan hänen valmistamaansa ateriaa?

– Bon appétit. He ovat löytäneet jo paikan, missä he menevät itse eteenpäin.

”Jokainen voi tehdä jotain. On se teko kuinka pieni, niin se on sentään joku teko”

Vapaaehtoistyö vapaaehtoisen silmin

Nicole Azemalla on pitkä kokemus vapaaehtoistyöstä, jota voisikin jo kutsua hänen elämäntavakseen. Hän on ollut mukana esimerkiksi Kurvin talkoissa, taideillallisissa, Diakonissalaitoksen D-asemalla, Amigo-ohjelmassa, Symppiksissä, Tsäänssissä, Elokolossa, Fattaluuta-toiminnassa ja Stopissa. Hän kertoo vaikuttavansa eniten Stopissa ja Diakonissalaitoksella.

Nicole haluaa haastaa jokaisen lukijan miettimään, mitä vapaaehtoistyö itselle merkitsee. Mitä vapaaehtoistyö tarkoittaa sanana, tekona ja tittelinä? Mitä tunteita se herättää? Onko oman mummon kanssa kaupassa käynti vapaaehtoistyötä tai hyväntekeväisyyttä, vai osa normaalia elämää? Nicole itse ei pidä sanasta ”vapaaehtoistyö”, sillä hänen mielestään kaiken inhimillisen toiminnan tulisi perustua vapaaehtoisuuteen. Hän ei myöskään pidä vapaaehtoistyöhön liitettävästä ”hyväntekijän” leimasta, sillä hän näkee yhteisön ja muiden auttamisen luonnollisena osana elämää. Haastattelussa Nicole kertoo, mitä vapaaehtoistyö hänelle itselleen merkitsee.

Millaista vapaaehtoistyötä teet käytännössä?

Kohtaan ihmisiä, katson silmiin ja olen läsnä. En pelkää puhua mistään. Esimerkiksi ruoka on hyvä keino saattaa ihmisiä yhteen sekä saada heihin yhteys. Rakastan tehdä myös tarot-tulkintoja.

Kuinka kauan olet tehnyt vapaaehtoistyötä?

Koko elämäni. Vapaaehtoistyötä ei pidä nähdä jonain suoritettavana asiana, vaan luonnollisena osana elämää.

Miksi haluat tehdä vapaaehtoistyötä?

En käy tällä hetkellä töissä ja haluan pitää itseni aktiivisena. Tuntuu hyvältä, kun olen löytänyt oman juttuni, ja pidän uusien ihmisten tapaamisesta. Vapaaehtoistyö opettaa. Sydämeen tulee ihanan lämmin olo huomatessa voineensa tehdä hyvää toiselle – sitä olotilaa on vaikea sanoittaa. Vapaaehtoistyö voi olla myös terapeuttista.

Mikä on parasta vapaaehtoistyössä?

Ihana palaute, ja muiden auttamisesta tulee lämmin ja hyvä olo. Kaikista tärkeintä on olla ihmisten kanssa. Palkitsevaa on myös huomata, jos vapaaehtoisia kohdellaan kunnioittavasti ja heistä huolehditaan. Me-hengen rakentaminen yhdessä muiden kanssa.

Miten vapaaehtoistyö on muuttanut sinua ihmisenä?

Se on antanut minulle paremman itsetunnon. Vapaaehtoistöissä, joissa olen itse ollut, on kannustettu ja toivottu jokaisen olevan aito ja oma itsensä. Ujous ja epävarma olo itsestä on vähentynyt paljon. Olen paljon itsevarmempi kuin ennen.

Millainen merkitys vapaaehtoistyöllä on mielestäsi Stopissa?

Vapaaehtoiset ovat Stopin kantava voima. Siksi on kiva, että Stopissa vapaaehtoiset tulevat nähdyiksi sekä kuulluiksi ja heistä pidetään hyvää huolta. Esimerkiksi Fattaluuta-päivystystä varten voi saada matkalipun ilmaiseksi. Fattaluuta-koulutuksessa uskalletaan vaatia opiskelijoilta asioita, mikä on merkki kunnioituksesta. Vapaaehtoisia ei tule pitää missään pumpulissa, vaan heitä tulee haastaa hyvässä hengessä, sillä se osallistaa ja osoittaa kunnioitusta.

Mikä sai sinut hakemaan Fattaluuta-koulutukseen?

Minulla oli aikaa ja halua oppia uutta. Tapasin kaverin, joka hengaili Stopissa ja otti minut mukaan sinne. Keväällä pääsin mukaan yhteen koulutuskertaan testiksi, ja sekin vielä innosti, miten hyvä ja konkreettinen koulutus Fattaluuta on. Aloitin koulutuksen syksyllä 2023.

Minkä vinkin antaisit ihmiselle, joka haluaisi aloittaa vapaaehtoistyön tekemisen?

Kokeile montaa eri paikkaa, yhdistystä ja tapaa tehdä vapaaehtoistyötä. Silloin voit rauhassa valita, mikä tuntuu mukavalta ja antaa itselle iloa ja hyvää oloa. Vapaaehtoistyön pitää tuntua kivalta, eikä sitä kuulu tehdä velvollisuudentunteesta.

Kenelle vapaaehtoistyö sopii?

Kaikille. Se on terveellistä ja kuuluu ihmisen elämään.

Mitä haluat vielä sanoa lukijoille?

Yritetään elää elämää maalaisjärjellä. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme koko ajan. Ihminen on laumaeläin. Meidän ei pidä pelätä vaikeitakaan asioita; ei eletä pumpulissa tai juosta pelkän rahan perässä.

Asunto ensin

kun elämä ei ole mennyt putkeen

Tämä juttu ei ole ihmisistä, joilla kaikki on loksahtanut paikoilleen. Tämä on tarina niistä, joiden taustalla on mielenterveyden haasteita, päihteiden käyttöä tai molempia – ja joille nämä ovat tarkoittaneet asunnottomuutta tai jatkuvaa pelkoa siitä, että koti katoaa. Usein kyse ei ole yhdestä virheestä tai huonosta valinnasta, vaan monesta asiasta, jotka ovat kasautuneet liian pitkään ilman tukea.

Asunnottomuus ei aina näy ulospäin. Se voi olla sohvalta toiselle kiertämistä, kavereiden nurkissa nukkumista tai sitä, ettei koskaan tiedä, missä viettää seuraavan yön. Kun omaa paikkaa ei ole, elämä alkaa pyöriä selviytymisen ympärillä.

Selviytymistä päivä kerrallaan

Ilman omaa kotia päivät kuluvat siihen, mistä saa ruokaa, missä voi olla rauhassa ja miten pysyy turvassa. Tulevaisuutta on vaikea ajatella, kun nykyhetkikin on jatkuvaa epävarmuutta. Tässä tilanteessa hoito, viranomaisasiat tai päihteiden käytön vähentäminen voivat tuntua täysin mahdottomilta. Moni ajattelee, että ihmisen pitäisi ensin saada elämänsä kuntoon ja vasta sitten oma asunto. Että pitäisi lopettaa päihteet, hoitaa mielenterveys ja saada rytmi kohdilleen. Mutta entä jos juuri kodin puute tekee kaikesta tästä mahdotonta?

Koti ei ole palkinto

Asunto ensin -ajatus lähtee eri suunnasta. Koti ei ole palkinto onnistumisesta, vaan perusta, jolle muut asiat voivat alkaa rakentua. Oma asunto tarkoittaa ovea, jonka saa kiinni. Paikkaa, jossa voi olla rauhassa ilman, että tarvitsee koko ajan varoa tai selittää itseään.

Ensimmäinen yö ei ole helppo

Ensimmäinen yö omassa asunnossa ei silti ole helppo. Moni valvoo, ahdistuu tai juo, vaikka oli päättänyt toisin. Ei siksi, ettei haluaisi muutosta, vaan siksi, että keho ja mieli eivät vielä luota siihen, että nyt ollaan turvassa. Kadulla tiesi säännöt: milloin liikkua, missä saa olla, ketä varoa. Kotona ei tiedä mitään. Yhtäkkiä pitäisi osata elää ”normaalia arkea”, vaikka kukaan ei ole opettanut siihen.

Tuki ei tarkoita pakkoa

Asunto ensin -malli ei tarkoita sitä, että ihminen jätetään yksin neljän seinän sisälle. Asumisen tueksi on tarjolla vapaaehtoista ja joustavaa tukea: juttelua, apua arjen asioihin ja rinnalla kulkemista. Ketään ei pakoteta muutokseen, eikä ketään jätetä yksin, jos kaikki ei suju heti.

Koti ei paranna, mutta se mahdollistaa toipumisen

Koti ei paranna ketään. Se ei poista menneitä eikä tee asioista yhtäkkiä helppoja. Mutta ilman kotia toipuminen on todella vaikeaa. Kun ei tarvitse joka ilta miettiä, missä nukkuu, voi alkaa miettiä muitakin asioita – kuten sitä, mitä itse haluaa elämältään.

Myös läheiset hengähtävät

Asunnottomuus ei kosketa vain yhtä ihmistä. Se koskettaa myös läheisiä. Huoli siitä, missä toinen nukkuu tai onko hän turvassa, kulkee mukana koko ajan. Kun oma koti järjestyy, huoli ei katoa kokonaan, mutta se kevenee.

Mahdollisuus, ei lupaus

Asunto ensin ei lupaa ihmeitä. Se lupaa mahdollisuuden. Mahdollisuuden pysähtyä, hengittää ja ehkä jossain vaiheessa uskoa siihen, että elämä voi olla muutakin kuin selviytymistä.

Joskus muutos alkaa todella pienestä asiasta. Siitä, että ovi menee kiinni. Ja tällä kertaa se ei sulje ihmistä ulos.

Helsinkiläisessä kerrostaloasunnossa on hiljaista, mutta sellaista hyvää hiljaista. Olohuoneen sohvalle on parkkeerannut tiivis porukka: Oona, Heta ja Oliva. Ja sitten on tietysti se porukan pienin jäsen, vauva, joka tarkkailee maailmaa tyytyväisenä äitinsä sylistä. Tämä ei ole mikään tavallinen kämppisporukka. Heitä yhdistää kaksi isoa asiaa: yhteinen koti ja tietoinen päätös elää täysin päihteetöntä elämää.

Ideasta radikaaliksi kodiksi

Kaikki sai alkunsa edellisenä kesänä. Silloin koossa oli kuuden hengen tiivis kaveriporukka, joka hengasi usein Olivan pienessä asunnossa. Seiniä hipovassa tilassa syntyi ajatus jostain suuremmasta. ”Joku heitti siinä – taisi olla Oona – että miltä tuntuisi, jos me asuttaisi kaikki yhdessä?” Heta muistelee. Aluksi etsittiin asuntoa koko kuusikolle, mutta pian realiteetit tulivat vastaan: kuuden hengen kämppiä ei Helsingistä noin vain löydy. Lopulta kolmikko, jolla oli samanlainen elämänrytmi ja arvomaailma, päätti lyödä hynttyyt yhteen.

Koti ei ole vain paikka nukkua, vaan se on turvasatama. Porukka kuvailee asuntoaan sanoilla ”yhteisöllinen”, ”vapaa” ja ”monipuolinen”. Huoneet heijastavat asukkaidensa persoonia: yksi on täynnä juristin lakikirjoja ja tarkkaa järjestystä, toisessa on vanhan ajan tunnelmaa ja seinällä tärkeä ”selviytymissuunnitelma”, joka muistuttaa syistä pysyä raittiina.

Päihteettömyys on se ”tärkein sääntö”

Kun puhe kääntyy asunnon sääntöihin, vastaus tulee kuin yhdestä suusta: tärkein

”Asunnon dynamiikka sai uuden ulottuvuuden, kun Oona tuli raskaaksi”

sääntö on se, ettei tänne tuoda päihteitä. Se on peruskivi, jonka päälle koko yhteisö on rakennettu. Monelle päihteettömyys on merkinnyt elämän uudelleenrakentamista, ja kommuuni tarjoaa sille vankan rakenteen. Vastuuta ei kanneta vain itsestä, vaan koko yhteisöstä.

Päihteettömyys ei kuitenkaan tarkoita ilon tai sosiaalisuuden puutetta, vaikka ulkopuoliset saattavatkin sitä välillä kummaksua. ”Aika moni miettii, että onpa se tylsää ja yksitoikkoista, ja että menettääkö siinä kaikki siistit asiat elämästä. Se on kyllä ihan päinvastoin”, porukasta todetaan. He käyvät edelleen baareissa tanssimassa, mutta tekevät sen täysin selvin päin. Sunnuntait eivät kulu krapulassa tai ahdistuksessa, vaan yhteisissä aamukahveissa ja rauhallisessa oleskelussa.

Vauva-arkea ja turvaverkkoja

Asunnon dynamiikka sai uuden ulottuvuuden, kun Oona tuli raskaaksi. Asiaa puitiin yhdessä jo asunnon etsimisvaiheessa, ja päätös oli selvä: vauva on tervetullut osa kommuunia. Oonalle muiden asukkaiden läsnäolo on ollut korvaamatonta. ”Olisi varmasti ihan eri fiilis, jos asuisi yksin vauvan kanssa. Täällä on aina joku, jonka kanssa jutella, jos on vaikeaa tai on jotain hankalia tunteita”, Oona pohtii.

Muille asukkaille vauva-arki on tuonut kotiin uutta pehmeyttä ja vastuullisuutta. Kommuunissa vauvalla on monta turvallista aikuista ympärillään, ja kasvatuskysymyksistäkin keskustellaan yhdessä. Erilaiset mielipiteet esimerkiksi äänestämisestä tai koulumenestyksestä nähdään rikkautena – lapsi saa nähdä, että on olemassa monenlaisia tapoja ajatella ja silti tulla toimeen.

Rehellisyys on uusi normi

Yksi kommuunin kantavista voimista on kyky puhua suoraan. Käyttövuosina monet olivat tottuneet salailemaan asioitaan ja vetäytymään. Nyt asunnossa vallitsee avoimuus, jota kuvataan lähes radikaaliksi. ”Käyttöaikana ei kiinnostanut muiden asiat, mietti vain omia ongelmiaan. Nyt on kapasiteettia välittää muista ja huomioida, jos jollain on huono mieli”, Oliva kertoo.

Maailmanparannuskeskustelut käydään usein keittiön lattialla, jonne nukahdetaan kesken syvällisimpien analyysien. Myös asunnon tuplasuihku on paikka, jossa intiimit ja rehelliset keskustelut kukkivat – siellä on helppo heittää ohi mennen vaikka: ”Mä rakastan teitä”. Kommuunissa kukaan ei jää yksin, vaikka välillä haluaisikin vetäytyä. ”Kukaan ei vaan jätä toista, vaikka se haluaisi olla yksin, vaan mennään vähän tökkimään ja kysymään mikä on”, he nauravat.

Miksi valita tämä tie?

Miksi nuori ihminen valitsee päihteettömyyden ja kommuunielämän? Vastaus on selkeä: halu kokea elämä aidosti. Päihteiden avulla elämän turruttaminen on vaihtunut haluun tuntea kaikki tunteet, niin hyvät kuin huonotkin. ”Jos käyttää päihteitä, sä luovut kaikista asioista yhden asian takia. Jos et käytä päihteitä, sä luovut yhdestä asiasta ja saat kaiken tilalle”, porukka tiivistää.

Tämä koti on todiste siitä, että nuoren aikuisen elämä voi olla täyttä, vauhdikasta ja merkityksellistä ilman yhtäkään päihdettä. Se on elämää, jossa tärkeintä on läsnäolo, rehellisyys ja se, että oven takana odottaa aina joku, joka todella kuuntelee.

”Viaton biletys vei multa kodin ja duunin”

– Dalian matka kierteestä uuteen alkuun

Kun 34-vuotias Dalia kelaa menneisyyttään, hän näkee nuoren tytön, joka halusi vain kuulua jengiin. Dalia ei halua koko nimeään julkaistavan haastattelussa, sillä se ei tuo sille lisäarvoa. Dalian stoori ei ole mikään saarna, vaan rehellinen kuvaus siitä, miten nopeasti ”viaton biletys” voi muuttua selviytymistaisteluksi. Nyt takana on reilu vuosi ja seitsemän kuukautta täyttä puhtautta, mutta hinta oli kova.

Ujoudesta aineisiin

Kaikki alkoi 7. luokalla, kun Dalian vanhemmat erosivat. Uusi koulu ja uudet kuviot toivat mukanaan kokeilunhalun. Dalia oli luonnostaan ujo, ja päihteet tuntuivat helpolta tavalta avautua. ”Päihteiden avulla en ollut niin sisäänpäin kääntyvä”, Dalia muistaa. Ammattikoulussa pilvi, ekstaasi ja piri tulivat osaksi arkea. Dalia luuli hallitsevansa homman: piri piti kontrollin tunnetta yllä,

”Käytöstä tuli päivittäistä ja mukaan tulivat suonensisäiset huumeet”

vaikka alkoholia kului liikaa. Hän poltti pilveä päivittäin kymmenen vuotta ja piti sitä vain elämäntapana. Mutta päihderiippuvuutta ei olisi todennäköisesti koskaan syntynyt, jos kokeiluja ei olisi aloitettu.

Kun kontrolli pettää

Kolmekymppisenä meno muuttui synkäksi. Käytöstä tuli päivittäistä, ja mukaan tulivat suonensisäiset huumeet. Kahdessa vuodessa

Dalia menetti kaiken: kaksi kotia, kaksi duunipaikkaa ja lapsuuden frendit. ”Mä elin vain päihteille. Suunnittelin päivät sen mukaan, mitä käytän ja mistä saan lisää. En pystynyt toimimaan ilman niitä.” Yksi pysäyttävimmistä muistoista on asunnottomuuden aika.

Dalia pyöri puoli vuotta ympäri kyliä, välillä epämääräisissä käyttökämppien säädöissä ja välillä ulkona. ”Mä olin tosi vihainen ja manipuloiva. Perheelle mun käyttö oli järkytys, mutta he eivät onneksi ikinä hylänneet mua.”

Valehtelu ja salailu esti avun saamisen

Dalia yritti hakea apua useita kertoja, mutta yksi asia epäonnistui aina: rehellisyyden puute. Hän valehteli terapiassa päihteistään, koska pelkäsi, ettei häntä muuten autettaisi. ”Jos olisin voinut olla rehellinen, asioiden ei ehkä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle.” Lopullinen herätys tuli reilu puolitoista vuotta sitten viimeisen retkahduksen jälkeen. Se

oli henkisesti niin kamala kokemus, että Dalia ymmärsi: nyt on pakko muuttua tai käy huonosti. Hän pääsi Myllyhoitoon, jossa hän vihdoin tajusi olevansa sairas ja että kohtuukäyttö on hänen kohdallaan mahdotonta. Hänellä on myös lämpimiä muistoja Tukikohta ry:n avohoidollisesta Jälkipolun kuntoutusohjelmasta, josta hän sai vauhtia puhtauden tielle löytämiseen.

Vertaistuki siltana toivoon

Nykyään Dalia on itse se ihminen, jota hän olisi tarvinnut vuosia sitten: kokemusasiantuntija Päihdepolilla. Hän uskoo, että vertaistyö on avainasemassa, kun yritetään ymmärtää riippuvuuden sairausluonnetta. ”Toivon, että läsnäololla ja omalla kokemuksellani voin auttaa jotain raitistumaan tai ainakin yrittämään”, Dalia pohtii. Hänelle on tärkeää, että kukaan ei joutuisi valehtelemaan avun edessä. Kokemusasiantuntijan tapaaminen voi olla se matalan kynnyksen kohtaaminen, joka antaa uskoa siihen, että pohjalta on oikeasti tie ylös.

Unelma tavallisuudesta

Tänään Dalia opiskelee lähihoitajaksi ja toimii kokemusasiantuntijana. Hän haluaa käyttää omaa stooriaan muiden auttamiseen. Dalian suurin motivaatio on halu elää ihan tavallista elämää: uida, käydä salilla ja lukea. ”Haluaisin valmistua ja löytää hyvän kumppanin. Suurin haaveeni on, että saisin olla jonain päivänä itse äiti ja mulla olisi oma perhe.” Dalia sanoo.

Puhtaus on tuonut takaisin myös muutaman tärkeän, nykyisin lapsiperheellisen ystävän jotka hän menetti käyttönsä aikana. Lasten kasvun seuraaminen tuottaa arkeen paljon iloa. Toipuminen on antanut hänelle takaisin sen, minkä huumeet kerran veivät: toivon ja tulevaisuuden.

Loppuun Dalia haluaa vielä kiteyttää muutaman ohjeen nuorille:

Älä jää yksin: ”Pyydä ajoissa apua. Mä koin, ettei mulla ollut nuorena turvallista aikuista, jolle olisin voinut puhua.”

Ole rehellinen: “Apu toimii vasta, kun uskallat kertoa totuuden itsellesi ja muille.”

Päihteet ei ole ratkaisu: “Se, mikä alkaa hauskana kokeiluna, voi viedä sulta kaiken.”

Nimi: Dalia Ikä: 34-vuotta

Syntynyt Helsingissä. Asuu nykyään Vantaalla.

Kun et voi tietää mitä saat

Minun nimeni on Juha Sedergren. Olen työskennellyt päihdetyössä yli 20 vuotta ja nähnyt monenlaista. Olen ollut töissä esimerkiksi neulanvaihtopisteissä, päihdeneuvonnassa, hiv-positiivisten järjestössä sekä tupakkaneuvontapuhelimessa. Nykyään työskentelen Tukiverkko-hankkeessa tehden etsivää päihdetyötä Tor-verkossa ja autan ihmisiä löytämään oikeita palveluita.

Olen myös saanut olla mukana asiantuntijana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) huumekuolemien ehkäisyn ohjelman kirjoittamisessa sekä kansainvälisessä yhteistyössä. Kaikesta kokemuksestani huolimatta en ole koskaan ollut yhtä huolissani päihdetilanteesta kuin nyt. Huumeet ovat aina olleet vaarallisia, mutta tällä hetkellä tilanne on erityisen vaikea. Kerron miksi.

Kun aloitin työni, yleisimmät käytetyt aineet olivat melko tuttuja: esimerkiksi buprenorfiini (opioidi) ja rauhoittavat lääkkeet eli bentsodiatsepiinit sekä alkoholi. Juuri tämä yhdistelmä on kaikkein vaarallisin – se on ollut ja

on edelleen Suomessa yleisin kuolemaan johtaneiden yliannostusten syistä. Näiden lisäksi markkinoilla oli myös amfetamiinia, joka on stimulantti eli keskushermostoa kiihdyttävä aine. Aineet olivat usein laittomasti salakuljetettuja, mutta niiden sisältö vastasi yleensä sitä, mitä luvattiin. Nykyään tilanne on muuttunut paljon.

Tällä hetkellä kukaan ei voi olla varma, mitä kadulta ostettu aine oikeasti sisältää. Markkinoille on tullut uusia, erittäin voimakkaita aineita ja väärennettyjä lääkkeitä. Esimerkiksi rauhoittavan lääkkeen sijaan henkilö saattaakin katukaupasta saada jotain täysin muuta – kuten erittäin vahvaa opioidia, johon keho ei ole tottunut. Tämä voi johtaa nopeasti hengenvaaralliseen tilanteeseen. Joissain tapauksissa yksi ainoa kokeilu on riittänyt vakaviin seurauksiin.

Myös paljon käytettyjen aineiden, kuten amfetamiinin tai ekstaasin (MDMA), vahvuus on kasvanut huomattavasti. Se tarkoittaa, että pieneksi luultu määrä voi olla vaarallinen – jopa hengenvaarallinen. Lisäksi aineisiin voidaan sekoittaa muita kemikaaleja, jotka lisäävät riskejä entisestään.

Tiedän, että päihteiden vaaroista on puhuttu paljon ennenkin. On kerrottu pelottavia tarinoita, ja joskus se voi tuntua liioittelulta. Ymmärrän myös, että nuorena on normaalia kyseenalaistaa aikuisten puheita.

Mutta nyt tilanne on oikeasti muuttunut. Riskit ovat suuremmat kuin ennen. Yksi iso syy tähän on se, että huumekauppa on järjestäytyneen rikollisuuden hallussa. Siinä ei välitetä ihmisten hyvinvoinnista – vain rahasta. Tämä johtaa siihen, että myyntiin päätyy yhä vahvempia ja vaarallisempia aineita, joiden vaikutuksia käyttäjä ei voi ennakoida.

Kunpa en olisi koskaan aloittanut

Työssäni päihteitä käyttävien ihmisten kanssa kuulen usein ihmisten puhuvan häpeästä, kivusta ja siitä, että he yrittävät paeta vaikeita tunteita päihteiden avulla. Mutta yksi lause nousee lähes aina ylitse muiden: “Kunpa en olisi koskaan aloittanut.” Moni katuu ensimmäistä kokeiluaan. Päihteiden käyttöä saatetaan joskus kuvata hienona tai jännittävänä. Todellisuus on kuitenkin usein aivan toisenlainen.

Alussa joku voi kokea hetkelliseen helpotuksen pahaan oloon tai stressiin mutta ajan myötä vaikutus muuttuu. Jossain vaiheessa päihdettä ei käytetä enää hyvän olon vuoksi, vaan siksi, että ilman sitä olo tuntuu huonolta. Silloin kyse ei ole enää valinnasta, vaan pakosta.

Vaikka tilanne kuulostaa vakavalta, yksi tärkeä asia on hyvä muistaa: jokainen voi tehdä valintoja, jotka suojaavat itseään. Suurin osa ihmisistä ei käytä huumeita lainkaan. On täysin ok sanoa ei – ja se on usein myös rohkein päätös.

Jos oma tai kaverin tilanne mietityttää, apua on saatavilla, eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Mitä aikaisemmassa vaiheessa uskaltaa puhua ja hakea apua, sitä todennäköisemmin tilanne ei ehdi mennä pahaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan viisautta. Tieto, avoin keskustelu ja toisten tukeminen voivat oikeasti tehdä eron. Ja joskus kaikkein tärkein päätös on se, että jättää sen ensimmäisen kerran väliin.

”Mä en enää nää mitää tulevaisuutta”

Otsikon mukaisen viestin lähetti nuori tänään aamuyöllä. Kaikki nuorten päihteidenkäyttö ei näy tilastoissa. Osa nuorista ajautuu yhä varhaisemmin rikos- ja päihdekierteeseen, jossa tarvitaan pitkäjänteistä tukea, luottamusta ja rinnalla kulkevia aikuisia.

Aseman Lasten Ripa-toiminnassa kuljemme rinnalla 13–21-vuotiaiden rikos- ja päihdekierteessä olevien nuorten kanssa. Nuoren tukena toimii työpari, joista toisella on oma kokemus rikos- ja päihdemaailmasta. Nuoret ohjautuvat toimintaamme alaikäisinä, ja tavoitteemme on kulkea heidän rinnallaan täysi-ikäisyyteen asti, tukea itsenäistymistä ja varmistaa, että nuori löytää tarvitsemansa palvelut.

Kohtaamamme nuoret ovat usein lastensuojelun asiakkaita, ja heidän elämänpolkunsa ovat harvoin suoraviivaisia. Taustalla voi olla lukuisia sijoituksia, katkenneita ihmissuhteita ja vaihtuvia aikuisia. Osalla nuorista päihteiden käyttö on jo riippuvuustasoista.

Lastensuojelun tehtävä on suojella, mutta nuoren näkökulmasta suojaksi tarkoitetut rajoitukset voivat tuntua rangaistuksilta. Tämä ristiriita synnyttää helposti vastakkainasettelua. Juuri tässä kohtaa työmme merkitys korostuu. Emme rajaa tai tee päätöksiä nuoren puolesta, vaan tarjoamme rinnalle turvallisen aikuisen – ihmisen, jonka kanssa voi

”On tosi tärkeää, että joku, jolla on omia kokemuksia taustalla ja puhuu siksi samaa kieltä, kohtaa lapsen oikeasti”

puhua rehellisesti ilman pelkoa seurauksista. Emme korvaa nuoren tarvitsemia palveluja, vaan autamme häntä kiinnittymään niihin ja ottamaan vastaan tukea oikeaan aikaan.

Moni kohtaamamme nuori kokee, että häntä koskevat päätökset tehdään hänen puolestaan. Siksi on olennaista, että nuori tulee aidosti kuulluksi omassa elämässään. Muutos ei synny ilman osallisuutta. Työskentelyssämme nuori määrittää omat tavoitteensa, ja usein ne asettuvat ajan myötä samaan suuntaan myös aikuisten toiveiden kanssa.

Nuortenkaan elämä ei etene suoraviivaisesti kohti toipumista. Välillä suunta on selkeä, välillä kaikki horjuu. Siksi työn on oltava joustavaa: toisinaan keskitytään toipumiseen, toisinaan haittojen vähentämiseen. Isojenkin haasteiden keskellä nuoret ovat kuitenkin nuoria – heidän aivonsa kehittyvät yhä, ja hei-

dän tarpeensa eroavat aikuisten vastaavista. Merkittävää on rakentaa nuoreen niin vahva luottamus, että yhteys säilyy, vaikka nuori esimerkiksi palaisi päihteettömän ajanjakson jälkeen taas käyttämään. Perimmäinen tavoite on, että meidän edessä ei tarvitse hävetä.

Tärkeä osa työtämme on myös yhteistyö perheiden ja nuoren muun lähipiirin kanssa. Vanhemmat kantavat usein suurta huolta ja monia vaikeita tunteita lapsensa tilanteesta. He tarvitsevat tilaa tulla kuulluksi ja jakaa kokemuksiaan. Mitä paremmin pystymme tukemaan myös nuoren lähipiiriä, sitä vahvemmaksi rakentuu pohja nuoren muutokselle.

Erään äidin palaute toiminnasta oli seuraava:

”On tosi tärkeää, että joku, jolla on omia kokemuksia taustalla ja puhuu siksi samaa kieltä, kohtaa lapsen oikeasti. Miisa ja Ronja eivät tulleet tilanteeseen yläpuolelta tai määräämään mitään, vaan kuuntelemaan. Olen laittanut välillä kilometrin mittaisia viestejä Aseman Lasten ihmisille tilanteen ollessa päällä. Olen voinut luottaa siihen, että saan vapaasti kertoa, miltä tuntuu ja minua ymmärretään. Tällainen tuki on ollut korvaamatonta”

Kutsumme työtämme kiinni pitäväksi. Se tarkoittaa, että emme katoa. Pidämme nuoriin yhteyttä, annamme tarvittaessa tilaa, mutta muistutamme, että olemme täällä. Yhteydenpito tai avun saaminen ei ole koskaan yksin nuoren vastuulla. Pitkän aikavälin tavoitteena on, että nuoren elämä alkaa kantaa – myös ilman meitä.

TEKSTI: LIISA OSOLANUS | KUVAT: JOONAS FAGERHOLM

Nolla-hanke – kokemusasiantuntijuutta ja ammatillista asiantuntijuutta yhdessä

hyödyntäen

Huumekuolemat ovat lisääntyneet Suomessa huolestuttavasti. Vuonna 2023 huumemyrkytyksiin kuoli 253 ihmistä, joista 91 oli alle 25-vuotiaita. Tämän vuoksi Suomessa on käynnissä sosiaali- ja terveysministeriön valtakunnallinen hanke nuorten huumekuolemien ehkäisemiseksi. Helsingissä tätä työtä tehdään Nolla-hankkeessa.

Nolla-hankkeen tavoitteena on ehkäistä nuorten vakavaa päihteiden käyttöä ja parantaa avun saamista ajoissa. Hanke sujuvoittaa palvelupolkuja ja tiivistää yhteistyötä lastensuojelun, jälkihuollon, poliisin ja päihdepalveluiden välillä. Kohderyhmänä ovat helsinkiläiset 13–24-vuotiaat lapset ja nuoret, joilla on vakava päihdeongelma tai riski sille.

Hanketta vetää projektipäällikkö Jalmiina Nummelin. Mukana työskentelevät myös

projektityöntekijä Maija Muraja jälkihuollosta ja projektiasiantuntija Liisa Osolanus lastensuojelusta. Tärkeässä roolissa ovat kokemusasiantuntijat, joilla on omakohtaista kokemusta päihteistä ja toipumisesta. Heidän työnsä ulottuu sekä lastensuojelu että jälkihuoltoon.

Tässä keskitymme alaikäisten kehittämiskokonaisuuteen ja kokemusasiantuntijoiden työskentelyyn sen kolmessa eri osa-alueessa.

Lastensuojelun osa-alueessa kehitetään lastensuojelun ja päihdepalvelujen yhteistyön tiivistämistä asiakkuuden alkuvaiheessa, tukihenkilötoimintaa sekä kaupungin omissa lastensuojelulaitoksissa tehtävän päihdetyön osaamisen vahvistamista.

Kokemusasiantuntijamme Nanna aloitti Nolla-hankkeessa lokakuussa 2025. Nannalla on laaja-alaista kokemuksellista osaamista päihteisiin, toipumiseen, lastensuojeluun ja jälkihuoltoon liittyen. Hän on käynyt Fattaluuta- ja kokemusasiantuntijakoulutukset, toiminut Stopissa vertaisohjaajana ja aloittanut laaja-alaisesti kokemusasiantuntijan tehtävät useammassa eri yksikössä ja usealla eri hyvinvointialueella.

Kokemusasiantuntijamme Fanny aloitti Nolla-hankkeessa 12/2025. Fanny haastateltiin ja rekrytoitiin Stopissa. Fanny oli ihana saada mukaan, sillä täydellisempää ansioluetteloa ei tähän kyseiseen työhön olisi voinut olla. Fannylla on kokemusta tämän lisäksi myös kouluttajatyöparina toimimisesta ammatillisen toimijan kanssa.

Nolla-hankkeen ytimessä on aito yhdessä tekeminen. Ammattilaiset ja kokemusasiantuntijat työskentelevät usein työpareina. Kokemusasiantuntijat tapaavat nuoria myös yksilötyössä. Heidän kauttaan kynnys puhua päihteistä madaltuu ja nuoren on helpompi ottaa apua vastaan.

Lastensuojelulaitosten päihdetyön kehittämistä pilotoimme Nuppu-ryhmän muodossa. Ryhmässä keskiössä on päihdekohtaaminen ja päihdeasiat. Tavoitteena on luoda lapsille ja nuorille laitosolosuhteissa paikka, jossa heille mahdollistuisi puhuminen ilman sanktioiden pelkoa. Tämä tarve on tunnistettu sijaishuollon johdolta sekä kokemusasiantuntijoiden omien stoorien kautta. He kokivat itse laitosaikoina olleensa usein kovin yksin ajatustensa kanssa.

Toiseksi kokemusasiantuntijat osallistuvat palvelutarpeen arviointeihin, jotka alkavat lastensuojeluilmoituksesta. Sosiaalityöntekijä voi pyytää arviointikäynnille mukaan Nolla-hankkeen asiantuntija Liisan sekä kokemusasiantuntija Nannan tai Fannyn. Näin päihdeasiat saadaan luontevasti osaksi keskustelua perheen kanssa. Pilotit Itäkadulla ja Vuosaaressa ovat saaneet hyvää palautetta, ja yhteistyö on lähtenyt käyntiin mutkattomasti.

Kolmantena osa-alueena kehitetään yhteistyössä Stop Huumeille ry:n kanssa tukihenkilötoimintaa laitoksista itsenäistyville nuorille. Lastensuojelu on tunnistanut pitkään, että nuoret jäävät helposti yksin muuttaessaan laitoksesta omaan asuntoon. Nanna on kuvannut vaikuttavasti tilannetta, miten haastavalta tuntui jo ensimmäinen yö itsenäistymisasunnon hiljaisuudessa, vaikka tiesi tällöin tuttujen nuorten ja hoitajien olevan vain muutaman metrin päässä. Yhteiskehit-

täminen Stopin kanssa tuntui luontevalta, koska Nanna ja Fanny ovat saaneet arvostettavan pohjan, niin päihteettömyyden, kuin koulutuksellisuuden ja työkokeilujen suhteen Stopista. Liisa on tehnyt yhteistyötä eri vaiheissa päihdetyön uraansa Stopin kanssa noin 20 vuotta.

Tavoitteena on jatkokouluttaa nuorisoerityisiä Fattaluutia. Koulutettujen nuoriso-Fattaluutien työskentely asiakkaan eli laitoksessa asuvan nuoren kanssa alkaa nuoren ollessa noin 17,5 vuotta ja kestää vähintään vuoden. Työskentelyn pääpaino on itsenäistymisen vaiheessa. Tutkimusten valossa tiedämme, että jokainen tarvitsee tunteen kuulua johonkin. Mikäli vaihtoehtoina ovat yksinäisyys tai päihteitä käyttävä porukka, on porukan valitseminen helpompaa kuin yksinjääminen tai ulkopuolisuuden tunne. Nyt kehitettävän mallin tavoite on saada nuorelle tukea arkisiin pulmiin, palveluihin ohjausta tarvittaessa kädestä pitäen ja mikäpä olisi parempi vaihtoehto kuin tarjota nuorelle Stopin kaltaisia palveluita, mikäli hän haluaa valita päihteettömyyden päihdemaailman sijaan.

Nolla-hankkeessa uskotaan siihen, että parhaat ratkaisut syntyvät, kun ammatillinen osaaminen ja kokemusasiantuntijuus yhdistetään. Yhteinen viesti on selvä: nuori ei saa jäädä yksin, ja apua pitää saada nollakynnyksellä – ajoissa.

Stopin lakineuvonta

TEKSTI: MARIA

Osa 2: “A- ja B-luokan kansalaisia ei ole”

Kukaan ei ole immuuni vastoinkäymisille

Toinen keskeinen syy vapaaehtoistoiminnalleni on, että minun maailmassani ei ole a- ja b-luokan kansalaisia. Kukaan ei ole arvottomampi sairauden, riippuvuuden, vamman, iän, taustan tai vastaavan tekijän vuoksi. Puhun tässä päihderiippuvuudesta kärsivistä, mutta samat sanat koskevat mitä tahansa edellä mainitsemaani tekijää. Joskus ihmisten keskusteluissa, kirjoituksissa, asenteissa, sanavalinnoissa ja eleissä huomaa, että päihdekuntoutujat leimataan b-luokan kansalaisiksi. Asiakaspalvelussa suhtaudutaan nyrpeämmin, kadulla kierretään kauempaa jne. Näitä esimerkkejä osaavat b-luokan kansalaisen kohtelua saaneet listata varmasti minua enemmän, mutta olen sivusta todistanut tätä itsekin.

Raivostuttavinta takinkääntämistä on, että tähän epäyhdenvertaisuuteen herätään vasta, kun sairaus osuu omalle kohdalle tai tarpeeksi lähelle. Vasta sitten, kun tunnetaan joku, joka kärsii päihderiippuvuudesta. Vasta sitten nähdään ihmiset yhdenvertaisina. Minulla ei ole päihdetaustaa, mutta tiedän varsin hyvin,

että kukaan ei ole immuuni vastoinkäymisille elämässä. Tämä jokaisen tulisi pitää mielessä ja miettiä, toivoisinko itseäni kohdeltavan näin, jos asetelma olisi päinvastainen.

Surullisinta puolestaan on se, että kun yhteiskunta on kohdellut päihderiippuvaista b-luokan kansalaisena, ajan kuluessa ihminen alkaa pitämään itsekin itseään sellaisena. Sinä et ole b-luokan kansalainen päihderiippuvuuden takia. Kenenkään ihmisarvo ei nouse rahan ja statuksen myötä, eikä laske sairauden myötä. Tämä on minun elämässäni kantava arvo.

Eräs toinen kävijä kysyin aloittaessani Stopissa, että ”olemmeko sinulle joku kilvenkiillotusprojekti?”. Toinen kävijä komensi kysyjää olemaan hiljaa saman tien, tuo oli ilkeää. Vastasin, että hyvä kun kysyit, taas hyvä keskustelunavaus, tarkennan mielelläni.

Kerroin yllä olevan esimerkin siitä, että minun maailmassani ei ole a- ja b-luokan kansalaisia. Sain hyväksyvän nyökkäyksen kysyjältä. Stoppi ei ole minulle kilvenkiillotusprojekti, vain läheisimmät ihmiset elämässäni tietävät vapaaehtoistyöstäni. Tämä on yksi syy sille, miksi pysyn tässä kirjoituksessa ja Stopissa käydessäni anonyyminä, lempinimellä Maria.

Merkityksellisyys syntyy minulle siitä, että elän toteen arvoani ihmisten yhdenvertai-

Maria Stopissa – vapaaehtoisen tarina lakituen takaa

“Lakituki on pienessä sivuroolissa raittiin elämän aloittamisessa ja ylläpidossa, mutta olen kiitollinen saadessani olla osa matkaa”

Olen 28-vuotias Maria, koulutukseltani ja päivätyöltäni juristi. Aloitin lokakuussa 2024 vapaaehtoistyönä Stopissa lakitueksi nimetyn juristin ”walk-in vastaanoton”. Tässä juttusarjassa kerron, miksi aloitin ja miksi en aio lopettaa.

Käyn Stopissa joka toinen perjantai 16.30–20.00 välillä. Stopin someista ja henkilökunnalta saa tiedon, milloin olen seuraavaksi tulossa.

suudesta ja saan sen saman tunteen, kuin 14-vuotiaana vapaaehtoistyöt aloittaessani: kannan yksilön korteni kekoon ollakseni osa ratkaisua. Merkityksellisyyden tunnetta ei tuo se, että joku toteaa, että onpa hienoa, että teet tuollaista. Merkityksellisyys syntyy teoista, ei sanoista.

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Kysy nistiltä

Onko huumeet puhtaita?

Ei oikeastaan koskaan voi tietää. Kadulta ostettu kama voi olla mitä vaan. Jos joku myy jotain “pirinä” tai “ekstaasina”, siinä voi olla mukana ihan muita aineita, pesuaineita, lääkkeitä tai vaikka rotanmyrkkyä. Moni luulee tietävänsä mitä ottaa, mutta oikeesti sitä ei voi tietää varmasti. Siksi yliannostuksia tapahtuu niin paljon. Ihmiset ottaa jotain mikä näyttää tutulta, mutta sisältö onkin ihan eri.

Mäkin joskus ajattelin että “kyllä mä tiedän mun myyjän”, mutta se on vähän sama kuin luottais siihen että tuntematon tyyppi tekee lääkkeitä autotallissa tarkasti ja turvallisesti. Ei se mene niin.

Mistä ne huumeet tulee?

Osa tehdään laboratorioissa laittomasti, osa kasvatetaan kasveista. Esimerkiksi kannabis kasvatetaan, kokaiini tehdään kokapensaasta ja monet synteettiset huumeet valmistetaan kemikaaleista. Ne kulkee maasta toiseen salakuljetuksella ja niiden ympärillä pyörii paljon rikollisuutta.

Mutta aika harva käyttäjä edes miettii sitä ketjua loppuun asti. Kun on itse koukussa, päässä pyörii enemmän se että “mistä mä saan seuraavan annoksen”. Jälkikäteen kun sitä miettii, siihen maailmaan liittyy aika paljon väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja ihmisiä jotka tekee rahaa toisten huonolla ololla.

Miksi riippuvainen ottaa niin paljon riskejä vaikka tietää että se on vaarallista?

Tää on ehkä vaikein juttu selittää ihmiselle joka ei oo kokenut riippuvuutta. Ulkopuolelta se näyttää tyhmältä: miksi joku jatkaa vaikka melkein kaikki hajoaa ympäriltä?

Mutta riippuvuus muuttaa ajattelua ihan oikeasti. Alussa huumeita käytetään usein hyvän olon takia tai että pääsee hetkeksi pakoon jotain pahaa oloa. Sitten jossain vaiheessa se muuttuu enemmänkin selviytymiseksi. Ei enää haeta “hauskaa iltaa”, vaan yritetään päästä eroon ahdistuksesta, vieroitusoireista tai siitä tyhjästä olosta mikä tulee ilman aineita.

”Moni pääsee siitä irti. Mäkin pääsin, vaikka yhdessä vaiheessa olin varma etten koskaan pääse pois siitä elämästä”

Silloin ihminen voi valehdella, varastaa, vaarantaa ihmissuhteet tai terveytensä, vaikka samalla tietää että kaikki menee huonompaan suuntaan. Se ei tarkoita että ihminen olisi paha. Se tarkoittaa että riippuvuus on todella voimakas sairaus.

Ja silti moni pääsee siitä irti. Mäkin pääsin, vaikka yhdessä vaiheessa olin varma etten koskaan pääse pois siitä elämästä.

“Pääosa nuorista ei käytä lainkaan päihteitä.”

Miltä nuorten päihteiden käyttö näyttää tällä hetkellä Keravalla?

Pääosa nuorista ei käytä lainkaan päihteitä. Miltein kaikki käyttäjät ovat vapettajia ja heistä osa käyttää myös alkoholia viikonloppuisin.

Onko ilmassa uusia ilmiöitä, joista olet huolissasi?

En osaa sanoa. Vape on todella suosittua ja se kerää myös päihteettömät toverit samaan porukkaan, koska vapettaminen nähdään ”coolina”.

Miten päihteet ja mitkä päihteet sekä niiden lieveilmiöt näkyvät Sompion koulun arjessa?

Puhutaanko niistä avoimesti välitunneilla, vai onko kyse enemmän "näkymättömästä" oireilusta?

Kouluarjessa lieveilmiöt ovat pääosin tunneilta myöhästelyt, poistumiset ja kissahiirileikit välituntivalvonnoissa. Varsinaisia poissaoloja ei päihteiden takia ole.

Minkä ikäisenä ensimmäiset kokeilut yleensä tapahtuvat sinun kokemuksen mukaan? Onko ikähaitari muuttunut viime vuosina?

Aloitin vuonna 2019 työt koululla, jolloin vapettaminen oli nostanut päätään nuorten parissa. Silloin aloitusikä oli pääosin yläkoulun

puolivälissä. Tällä hetkellä aloittajat sijoittuvat 5-6 luokkalaisiin. Toki edelleen puhutaan alakoulujen yksilöistä, ei massoista.

Mikä on kouluvalmentajan tärkein tehtävä päihdekasvatuksen näkökulmasta? Miten rakennat luottamuksen nuoreen niin, että hän uskaltaa puhua vaikeistakin asioista?

Olemalla todella helposti lähestyttävä aikuinen, joka uskaltaa ottaa puheeksi asian kuin asian. Välillä keskustelun aiheet saattavat tuntua nuoresta kiusalliselta, mutta ilmaisutapoja on monia. On tärkeää saada nuori ymmärtämään, häntä kuunnellaan ja annettaan mahdollisuus kertoa oma näkökulma. Ammattilaisen on tärkeää tuoda nuorelle uusia näkemyksiä eri mahdollisuuksista, eli puhkaista nuorten omia pieniä elämäntapakuplia ja avartaa heidän näkemyksiänsä erilaisista mahdollisuuksista.

Miten puututte tilanteeseen, jos herää huoli nuoren päihteiden käytöstä?

Käymällä keskustelua nuoren kanssa ja olemalla yhteydessä heidän vanhempiinsa.

Millaista yhteistyötä teette vanhempien ja muiden sidosryhmien kanssa?

Erilaiset palaveri huoltajien ja koulunhenkilöstön (mm. oppilashuolto, esim. terkkari) välillä ovat tavanomaisia. Lisäksi nuorisopalvelut, sosiaalitoimi tai muun terveydenhuollon ammattilaisen läsnäolo palavereissa on usein tavanomaista. Käytännössä näissä palavereissa luodaan verkosto nuoren ympärille, jotta saadaan yhteinen käsitys tilanteesta ja saadaan sovittua toimenpiteen, miten toimitaan mahdollisten uusia tilanteiden varalta.

Miten nuorten asenteet päihteitä kohtaan ovat muuttuneet? Onko käyttö "normalisoitunut" sosiaalisen median tai muiden vaikutteiden myötä?

Vape nähdään edelleen pelkkänä vesihöy-

ryhengittelynä. Varmasti erilaiset tositv-ohjelmat ja striimaajat saattavat normalisoida käyttöä.

Mikä työssäsi on parasta ja mikä antaa voimia jatkaa, vaikka aiheet ovat joskus raskaita?

On todella ihana huomata, jos joku nuori löytää keskustelujen myötä oman äänen ja ajatuksen siitä mitä haluaa omalta elämältä. Yläkoulumaailmassa on parasta huomata, miten nuori kasvaa pienestä koululaisesta jo meikein nuoreksi aikuiseksi. Tässä murroksessa parasta on, jos on pystynyt vaikuttamaan positiivisesti johonkin nuoreen.

Mitä sanoisit nuorelle, joka lukee tätä lehteä ja kantaa huolta omasta tai kaverinsa käytöstä juuri nyt?

Älä ikinä epäile mennä juttelemaan ammattilaisten kanssa. Sun ei tarvitse kantaa kaikkia ajatuksia yksin. Välillä oma ajatus on niin solmussa, ettei välttämättä näe elämää huomista pidemmälle. Näissä tilanteissa on tärkeää, että sulla on ammattilainen apuna ja sulle hyvää tahtovia ystäviä ympärillä. Välillä elämä etene kevyesti hölkäten, kävellen ja joskus pitää kontata – mutta silti mennään eteenpäin. Täytyy osata laittaa elämän asiat perspektiivin ja elää vaikka 10 sekuntia kerrallaan, mutta silti ajatuksella, että kaikki kääntyä aina parempaan päin. USKALLA PUHUA!

Jos voisit muuttaa yhden asian nuorten palveluissa tai koulujärjestelmässä päihdeongelmien ehkäisemiseksi, mikä se olisi?

- Meidän tulisi edelleen painottaa, että kaikille löytää omanlainen harrastuksen

- Some:n luomien ajatusmallien kitkemistä tulisi lisätä

- Lisää erilaisia yhteisöllisiä tapahtumia kuten kulttuuria, liikuntaa, luonnossa olemista

- Opetetaan olemaan omien ajatusten kanssa (tylsistymistä/kuulemaan oma ääni)

Stoppi täyttyi koululaisista

TEKSTI: JOONAS FAGERHOLM

KUVAT: JOONAS FAGERHOLM JA MYTTY MESSMER-KOSKINEN

Kun Keravan Sompion koulun 8.-luokkalaiset astelivat Stop Huumeille ry:n ovista sisään, ilmassa oli reilun 20 nuoren jännitystä. Mutta Stopin olohuoneen taika toimi nopeasti.

Osa naamoista oli tuttuja, sillä Joonas oli käynyt koululla jakamassa nuorille rehellistä, kokemuspohjaista tietoa riippuvuudesta, tunteista ja nuoruuden valintojen syy-seuraussuhteista. Nuoret olivat myös työstäneet Stopin lehteen omia koskettavia runojaan, kirjeitään ja piirustuksiaan. Nyt oli aika kohdata meidän maaperällämme.

Nopeiden esittelyjen ja tunnetaitoja käsittelevien työpajojen jälkeen päivän tärkein agenda oli kuitenkin yksinkertainen: hengailu ja läsnäolo. Mirvan tarjoilemat hodarit osoittautuivat hitiksi, pleikkari käynnistyi, bilispallot kolisivat ja osa uppoutui pelaamaan Unoa. Opettajatkin katsoivat vierestä ihmeissään – he eivät olleet koskaan nähneet näitä nuoria näin rentoina. Tämä teksti antaa kuville täydelliset raamit – se selittää, miksi nuoret ovat kuvissa niin rentoja ja miten arvokkaasta pitkäjänteisestä työstä tässä on kyse. Toimii todella hyvin!