VOLYYMI

VOLYYMI

SISÄLLYSLUETTELO

PÄÄKIRJOITUS

Kun maailma palaa, äänenkäyttö on sallittua

KUULEKKO NÄÄ?

Kulman takaa kuuluu kummia – ääni tuo näyttelyyn rytmiä

Hyviä viboja ja kovia bängereitä

Korvamatoja ja Rauhankone Kaupungintalolla

Nuoret tarvitsevat kuulevia korvia

“Nuorten äänellä on merkitys” – Jasper johtaa Oulun nuorisovaltuustoa tarmokkaasti

Melua, piipitystä ja hälinää

Mitä kuuluu metsä?

YMPÄRILTÄ

Olli PA – “Tikapuut ja kalterit ovat sama asia”

Pidetään journalismi moniäänisenä

Itseoppineesta huilistista orkesterin johtoon

Keiju ja louna0nline tuovat raikkaan lisän kotimaiselle musiikkikentälle

Popmusiikin fanittaminen on ääni ilolle – ei häpeälle

Kun arkipäivän äänet ovat liikaa

Täyttä elämää sisäkorvaistutteen tukemana

Sosiaalisen

SISÄLLYSLUETTELO

Hiljaisuutta tutkimassa

Taiteen työkaluna ääni

Nousevien desibelien maassa

Mitä kuuluu?

Karaoke kehittäää laulutaitoa ja itsevarmuutta

Laulutunnilla oppii muutakin kuin laulamaan

Tekoälymusiikin vallankumous

Musiikki on mielenterveyttä

Äänimaljojen lumo vei mennessään

Klassisen musiikin soittajasta muskariopettajaksi

Ville Muikkulasta tuli toimittaja, vaikka hänelle sanottiin, että se ei ole mahdollista

Elokuvan

VOLYYMI

Päätoimittaja

Juuso Leppänen

AD- ja graafikkotiimi

Ella Autio

Susa Kilpiä

Kirsikka Kujanpää

Valokuvaajat

Nella Kultalahti

Alessandro Ranta-Nilkku

Viktor Salmi

Osioiden kuvat

Ella Autio

Ville Maijala

Jaakko Suomela

Kuvittaja

Kirsikka Kujanpää

Toimittajat

Ella Autio

Kiia Hautala

Mikael Hautamäki

Tommi Heikkinen

Tuulia Hiitola

Neea Huistinoja

Susa Kilpiä

Pihla Korva

Alma Koski

Kirsikka Kujanpää

Nella Kultalahti

Milla Lukkarila

Ville Maijala

Johannes Mattila

Topias Mielonen

Helmi Mäkelä

Iina Mäkinen

Henri Puhakka

Nea Pulli

Alessandro Ranta-Nilkku

Laura Rautiainen

Essi Räisänen

Satu Räisänen

Eetu Saarenpää

Mikko Sakko

Tomi Salakka

Viktor Salmi

Jaakko Suomela

Jan von Wricz Rekowski

Tuottajat

Viivi Itälä

Emma Puttonen

Niina Saarijärvi

Sanni Vähäkuopus

Miika Yliniemelä

Ohjaavat opettajat

Kati Teirikko

Nina Patrikka

Kansi

Ella Autio

Painotalo

Painotalo Punamusta

PunaMusta oy Oulu

Kun maailma palaa, äänenkäyttö on sallittua

Tätä lehteä on tehty haastavan maailmantilanteen ympäröimänä. Uutiset ovat toinen toistaan synkempiä ja tulevaisuus näyttää harmaalta. Rapakon takainen kulttijohtaja tukijoineen hyökkäsi heti toisen presidenttikautensa alussa liittolaisiaan vastaan. Hän kiristi ystäviään talouspolitiikalla ja uhkasi vallata väkivalloin suuren saaren kaukaa pohjoisesta. Hän usutti agenttinsa omaa kansaansa vastaan ja kritisoi kovaäänisesti mediaa. Vuoden alussa hän aloitti maailmanlaajuisen riistokampanjan hyökkäämällä ensin Etelä-Amerikkaan ja sen jälkeen Lähi-itään. Tämän seurauksena hän on sysäämässä maailmaa kohti historiallista öljykriisiä ja geopoliittista kaaosta ihmisuhreista piittaamatta.

Toisessa suunnassa idässä taistellaan Euroopan tulevaisuudesta jo neljättä vuotta. Sodan kaiku yltää tänne kylmään Pohjolaan saakka, sillä ulkovaltojen droonit ovat alkaneet tippua taivaalta. Meneillään olevat kulttuurin, politiikan ja teknologian murrokset, haastavat tosissaan globaalia järjestystä, ja oikeutta jaetaan vahvimman päätöksillä. Suomessa poliitikkojen ja kansalaisten välinen kuilu kasvaa kasvamistaan. Purran sakset ja Orpon haaveet päästä tunnissa illaksi kotiin määrittävät Suomen talouden näkymiä vielä pitkään.

Tuomiopäivän kello tikittää vääjäämättömästi kohti keskiyötä. Kuka meidät pelastaa?

Ankaria ja pimeitä jaksoja on historiassa ollut aiemminkin. Yhteistä pimeyden aikakausille ovat olleet vahvat itsevaltaiset johtajat, heidän väkivaltaiset seuraajansa ja kansa, jonka ääni on hiljennetty. Tämän hiljaisuuden keskeltä kumpuaa vastavoima pimeydelle. Emme voi vaikuttaa maailman muutoksiin huitomalla tai heilumalla, on tehtävä jotain muuta. On käytettävä ääntä.

Tässä lehdessä pääset äänten maailmaan. Pääset tutustumaan inspiroiviin tarinoihin, erilaisiin tilanteisiin ja ammatteihin, joissa ääni on keskiössä. Lehti vie sinut kuuntelemaan Japanin ruuhkaisia katuja ja metsän hiljaisuutta. Pyrimme tuomaan ääntä esiin mahdollisimman monipuolisesti ja kertomaan tarinoita, joita ei usein kuulla. Toivomme, että lehti antaa muuta ajateltavaa, tuo esiin uusia näkökulmia äänestä ja syrjäyttää torven lailla sumun, jonka hankala maailmantilanne on aiheuttanut.

Käännetään volyymia isommalle ja pidetään ääntä häpeilemättä.

Olemme äänten ympäröimiä. Hälytysajoneuvojen ulina. Ihmisten puheensorina toreilla. Tuulen ulvonta, ukkosen jyrinä ja keväisen vesisateen iskeytyminen maahan. Tapahtumissa kuuntelemme musiikkia, juhlissa puheita ja metsässä hiljaisuutta. Tulemme maailmaan huutaen ja lähdemme muiden itkiessä. Vaaliuurnilla käymme antamassa oman äänemme. Toisinaan suojaamme kuuloamme, jotta voisimme nauttia äänistä pidempään. Ääntä ei voi koskettaa, mutta se voi koskettaa. Ääni on yksilöllistä ja yhteisöllistä. Äänet kertovat meille tarinoita maailmasta.

PÄÄTOIMITTAJA

Juuso Leppänen

KUULEKKO NÄÄ? Ota selevää!

Kulman takaa kuuluu kummia – ääni tuo näyttelyyn rytmiä

Ääni on tuotu kulttuuripääkaupunkivuoden lippulaivanäyttelyn keskiöön. Näyttelyn äänimaailma helähtää korville useamman kymmenen kaiuttimen voimin ja aulatilakin on nimetty suomalaisen kaiutinvalmistajan mukaan.

Kaikuisa eteerinen hulina kutsuu kulkijaa hämärään sokkeloon. Seinässä lukee

Fotografiska Tallinn. Kyseinen valokuvataiteen museo on tuonut Ouluun PLAY-nimeä kantavan valokuvanäyttelyn, joka on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden 2026 vetonauloista.

Parin mutkan jälkeen hulinaan alkaa hiljalleen sekoittua jouluinen kellojen kilkatus. Kuuloaistillista kokemusta vahvistaa inhorealistinen kuvasarja karkeasta joulunvietosta. Siveellisen kuuloinen äänimaisema ja avausteemana toimiva ilo ovat koeteltuna heti kärkeen.

Kaiutinvalmistaja vahvasti esillä

Aulatilan virkaa toimittaa Genelec Lounge, johon voi tulla halutessaan hengailemaan ja nautiskelemaan

atmosfääristä. Tilan yhteydessä on myös parinkymmenen neliön kuunteluhuone, jossa jokainen voi käydä kuuntelemassa Dolby Atmos -formaattiin käännettyä musiikkia.

Huoneen keskelle on sijoitettu musta nahkatuoli, joka on kuuntelukokemuksen kannalta paras paikka. Korvan korkeudelta tuolia kohti tuijottaa seitsemän kaiutinta, pään

yläpuolelta soi neljästä suuntaa ja pari bassokaiutinta jytisee lattialla.

Genelec Oy:n myyntiedustaja Markku Syrjäpalo laittaa soimaan norjalaisen Anette Askvikin kappaleen nimeltä Liberty.

Biisi on sama, jonka myös tasavallan presidenttimme Alexander Stubb on käynyt kuuntelemassa

Kuunteluhuone on sisustettu tummanpuhuvasti.

samaisella nahkapenkillä. Heti kättelyssä huomaa, että soittimet levittyvät äänimaisemaan perinteistä stereokuuntelua leveämmin. Heleä, mutta ponnekas naisääni laulaa edestä, perkussiot kilkattavat takaraivossa. Utuinen saksofonin soitanta johdattaa kappaleen C-osaan, joka päästää äänimaiseman lopullisesti valloilleen. Olo on presidentillinen.

Katossa kotimaisia kaiuttimia

Näyttelyn alkupuolen jouluinen tunnelma jää taakse ja rytmikäs perkussio-osaston soitanta saattelee 60-luvun Sambian avaruusohjelmaa käsittelevän Afronauts-kuvasarjan pariin. Isosti näkyvyyttä nauttivan valmistajan kaiutin peuhaa katossa. Kaiken kaikkiaan niitä on asennettu näyttelyyn 56 kappaletta.

Kun Geneleciä kysyttiin mukaan PLAY-näyttelyyn, Syrjäpalo vastasi myöntävästi saman tien. Yhteistyön Oulu2026-kulttuurivuoden kanssa hän näkee loogisena. Ovathan näyttelyn kaiuttimet lähes paikallistuote, sillä ne on kasattu parinsadan kilometrin päässä Iisalmessa. Yritys on mielellään mukana monenlaisissa ison mittaluokan projekteissa. Kaiuttimien toimittaminen näyttelyyn on peliliike myös myyntimiehen näkökulmasta.

”Tämän tyyppiset tilanteet ovat paras mahdollinen tapa markkinoida tuotteita, kun ihminen pääsee oikeasti kuuntelemaan musiikkia kaiuttimiemme kautta.”

Palataan näyttelyyn, jossa äänellinen anti saa ahaa-elämykseltä kuulostavan optimistisen vireen, kun seinillä vastassa on sarja kuvia Neuvostoliiton aikaisista bussipysäkeistä. Pysäkit ovat päätyneet kanadalaisen Christopher Herwigin kuvaamiksi niitä yhdistävän erityispiirteen takia. Tarkoista säännöksistään tunnetussa Neuvostoliitossa bussipysäkit olivat niitä harvoja asioita, joiden ulkomuotoa ei ollut määritelty tarkkaan. Kuvasarja esitteleekin mitä erikoisempia arkkitehtuurisia näkemyksiä aiheesta.

Markku Syrjäpalo kertoo, että päätös osallistua näyttelyyn oli helppo.

Tähtiportti urheiluosastolla

Lokkien kirkuminen tekee värikkäiden rantakuvien katselukokemuksesta moniaistillisen. Tulee pakottava tarve kokeilla, löytyykö päälaelta valkomusta taivaalta tiputettu yllätys. Mustavalkoista 50-luvun New Yorkin tunnelmaa taas vahvistaa kaupunkimelun sisään leivottu jazz-klubilta kantautuva saksofonin soitanta.

Raflaavampien kuvien kohdalle saavuttaessa äänityö on taka-alalla, mikä taas toimii tehokeinona. Tuntuu siltä, että äänimaailma mykistyy. Yhteiskunnan normeja ravistelevien osien äänimaisemassa kallistutaan enemmän kakofoniaan, ja ihmisten välistä lempeää yhteyttä kuvaavat hetket on säestetty optimistiseen sävyyn.

Valokuvien täyttämän sokkelon rytmiä rikkoo huone, jonka keskellä on tähtiportin näköinen pyöreä häkkyrä. Labyrinttiin oppaaksi lähtenyt Teemu Väliheikki kehottaa kävelemään rohkeasti häkkyrän läpi. Kuuluu suhahdus ja valkoisena kuultavalle seinälle ilmestyy lipumaan vekkuli versio toimittajasta. Kyseessä on Louis-Philippe Rondeaun teos nimeltä Liminal. Väliheikki kertookin teoksen olevan illanviettotapahtumien vetonaula, juuri sen interaktiivisen luonteen vuoksi.

Oulu2026-tiimissä asiakaspalveluvastaavana työskentelevä Väliheikki on nähnyt näyttelyn pystytyksen kaikki vaiheet ja kertookin näyttelyn muuttuneen kokemuksena merkittävästi, kun näyttelyyn saatiin äänet mukaan. Hän näkee myös näyttelyn kaikkineen onnistuneena, etenkin tilankäytöllisesti, sillä taannoin sama tila toimitti Stockmannin urheiluosaston virkaa. Nyt näyttää oleellisesti erilaiselta.

Äänimaailma on luotu leikki edellä

Lounge-puolen näytöllä pyörii YouTube-video, jossa näyttelyn äänisuunnittelun toteuttanut virolainen muusikko Erki Pärnoja avaa filosofiaansa aiheesta.

Näyttelyn monitulkintainen nimi PLAY jättää aivoriihen oven raolleen monen tyyppisiä lähestymistapoja varten. Sanan leikkiä tarkoittava puoli on tuotu mukaan sekä lasten että vanhusten äänikokeiluihin perustuvaa materiaalia hyödyntäen. Soittamista merkitsevä tulkinta taas ilmenee siten, että äänimaisemassa kuullaan vokalisti Anett Tammin ja saksofoninsoittaja Pauli Lyytisen osaamista.

Kalevan 12.2.2026 julkaisemassa artikkelissa Pärnöja kuvailee näyttelyn olevan virta, jonka mukana katsoja kulkee. Musiikki ohjaa ihmistä etenemään virrassa ja luo rytmiä, välillä luoden jännitteitä ja niitä taas purkaen.

Lopulliset viilaukset äänimaisemaan on tehty näyttelytilassa, kun Pärnoja oli paikan päällä kuuntelemassa lopputulosta kaiutinten asennusten yhteydessä. Tässä vaiheessa on vielä päätetty, jätetäänkö jotain elementtejä pois, tai toistetaanko joitakin tietoisesti lujempaa. Ääni vuotaa väistämättä jossain määrin eri osioiden välillä. Äänentasojen kanssa pelaamalla voi päättää, millä tavalla maisemat sulautuvat yhteen. Kulman takaa kantautuva ääni voi myös herättää mielenkiinnon ja antaa hieman esimakua tulevasta.

Vääjäämätön loppu häämöttää. Kirkas valo kajastaa jo seuraavan mutkan takaa. Kuvissa amerikkalaiset vilkuttavat hyvästien merkiksi. Lohdullisen kuuloinen viimeinen sointu hiljenee taustalla ja kauppakeskus Pekurin kirkkaat valot sokaisevat taiteen parista reaalielämään palaavaa ihmisyksilöä.

PLAY-näyttely on koettavissa Kauppakortteli Pekurissa vuoden 2026 loppuun saakka.

HYVIÄ VIBOJA JA KOVIA BÄNGEREITÄ

Muutaman kilometrin päässä Oulun keskustasta sijaitsee hämärä ja hieman nuhruinen tila, jossa järjestetään underground-reivejä. Ilmassa on ilmiselvästi sähköä.

Tiskin takana seisoo illan ensimmäinen soittaja, Sanna Jaakkola, joka tunnetaan paremmin nimellä DJ Sofia. Tänään hän pyörittää levyjä ystävänsä Lara Kaaoksen kanssa. Eleillään Jaakkola huokuu energiaa. Kun musiikki viimein alkaa, hän ottaa tanssilattian tunnelman suvereenisti haltuunsa. Hänellä on taito lukea ihmisiä, tunnelmaa ja yleisöä.

Kipinä syttyi DJ-kurssilla

Taival elektronisen musiikin parissa alkoi noin viisi vuotta sitten lähes sattumalta. Tuolloin Jaakkola tunnettiin vielä taiteilijanimellä Pinki Hän oli myös yksi oululaislähtöisen DJ-kollektiivi Barbitalon perustajajäsenistä. ”Lähdettiin kaverin kans-

sa ex tempore DJ-kurssille. Sitten soitettiin omissa bileissä ja kotibileissä, tutustuttiin ihmisiin ja se eskaloitui Barbitalo-kollektiiviksi ja omiin tapahtumiin”, Jaakkola muistelee. Nyt takana on jo noin sata keikkaa, kun kaikki kissanristiäiset ja lastendiskot lasketaan mukaan.

Keikkapaikat ovat vaihdelleet seurakunnista kellarireiveihin ja Rukan vappulounailta Qstockin Red Bull -lavalle, jossa artisti joutui soittamaan autossa kaljalaatikon päällä seisten. Jaakkola hyppii seteissään saumattomasti genrestä toiseen. Tärkeintä on, että bassolinja jytisee ja biitit kuplivat. Työkalupakissa hänellä on soittolista ”kovimpia bängereitä”, mutta silti jokainen

keikka on omanlaisensa: ”Yritän kunnioittaa sitä, mihin minut on kutsuttu soittamaan. Tosin nyt olen siirtymässä siihen, että soitan vain musiikkia mistä itse tykkään.”

Musiikki tuo valtaa

Jaakkolalle musiikki ja ääni eivät ole vain taustahälyä, vaan työkaluja, joiden avulla hallitaan tilaa ja sen tuntua. Kyse ei ole pelkästä tunnelmoinnista: ”Musiikilla voi manipuloida. Baarissa soittaessa voi päättää, mikä on se fiilis ja tunnelma. Onko se hauska, melankolinen vai menevä.” Hän kuitenkin korostaa, ettei DJ saa olla itsekäs. Tarkoitus on viihdyttää ihmisiä ja lukea heidän reaktioitaan koko ajan. Jaakkola kuvailee itseään sa-

nansaattajaksi joka tuo uusia bassokuvioita ihmisten kuuluville, yhdistäen ne tuttuihin 2000-luvun lyriikoihin, joihin yleisö uskaltaa heittäytyä mukaan.

”Lähestulkoon aina kun menee backstagelle, siellä on pelkkiä miehiä.”

Lupa olla ”cringe”

Yksi Jaakkolan uusimmista projekteista on Silly4eva-kollektiivi. Kollektiivin pointtina on soittaa kaikkea “cringeä” eli noloa, mitä muut eivät kenties kehtaisi.

”Pointti on nimenomaan se, että ei tarvitse esittää olevansa ’cool’. Voi vain tykitellä kaikki ne oudoimmat remixit.” Tulevaisuuden eteen hän aikoo tehdä töitä. Suunnitelmissa on uuden sisällön luomista ja live-striimausta. Silly4eva pitää

myös pian ensimmäiset omat bileensä Oulun 45 Specialissa.

Arjen rytmissä

Jaakkolan elämä on kiireistä. Arki pyörii lapsen ja opintojen ympärillä, mutta musiikki tulee aina hyvänä kolmosena.

Hän ei kuitenkaan koe arjen ja musiikin yhdistämistä vaikeaksi, sillä motivaatio kumpuaa intohimosta. Naisten vähäinen määrä DJ-piireissä ihmetyttää Jaakkolaa. ”Lähestulkoon aina kun menee backstagelle, siellä on pelkkiä miehiä. Kyllä naiset ovat vähemmistöä ehdottomasti.”

Hän tietää monia naisia, jotka soittavat makuuhuoneissaan, mutta eivät uskalla lähteä keikoille jännityksen vuoksi. Jaakkola haluaakin rohkaista kaikkia kokeilemaan ja peräänkuuluttaa tapahtumajärjestäjiltä vastuuta ottaa enemmän naisia ja aloittelijoita esiintyjiksi.

”Suomessa on hirveästi ammattimaisia nais-DJ:itä. Heille enemmän tilaa. Kiitos!” Jaakkola toteaa.

Sanna Jaakkola

• Kotipaikka: Oulu

• Ikä: 27

• Kollektiivit: Silly4ever

• Genre ja tyyli: uk garage, house, bass ja bounce

Korvamatoja ja Rauhankone kaupungintalolla

Oulun kaupungintalolla on koko vuoden käynnissä kaksi näyttelyä. Korvamato – Mediataidetta Kiasmasta -näyttely esittelee videoteoksia, joissa musiikki ja ääni ovat merkittäviä osia teosten kerrontaa ja tunnelmaa. Ekho Collectiven Rauhankoneen kerroksia -näyttely puolestaan rakentuu erilaisista tarinoista, näkökulmista ja yhteisestä tahdosta luoda rauhaa. Näyttelyt ovat osa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumia.

Kiitos Oulun julkisen liikenteen saavun näyttelyyn puoli tuntia etuajassa. Odotellessani Oulun kaupungintalolla kuvaajaani saapuvaksi minulla on hyvin aikaa kuunnella toisiinsa sekoittuvia näyttelyn eri ääniä. Näyttelyssä teokset on sijoitettu eri huoneisiin, ja aulassa odotellessani huoneista kantautuvat äänet sekoittuvat toisiinsa. Kerrankin on hyvä olla hieman etuajassa, sillä keskenään sekoittuvat äänet herät-

tävät ainakin oman mielenkiintoni näyttelyä kohtaan. Yhdestä huoneesta korviini kantautuu harmonista laulua, toisesta huoneesta puolestaan kuuluu rytmikästä, kenties jonkin sortin heimomusiikkia. Kolmas ääni puolestaan kuulostaa joko vanhalta lankapuhelimelta tai palovaroittimelta. Kuvaajani saapuu paikalle ja lopulta pääsemme selvittämään, mistä mikäkin ääni on peräisin.

Byströmin teoksessa, 9 miljardia sovellusta, animoitu keskisormet pystyssä oleva WC-istuin matkustaa auton konepellillä.

Ääntä verhojen takaa

Kiasman Korvamato-näyttelyssä huoneet on erotettu verhoin, joilla halutaan eristää teoksista kuuluvia ääniä toisistaan. Yhdelle teokselle on siis varattu yksi huone. Jokaisesta teoksesta jää kävijälle varmasti omanlaisensa kuva, koska videot pyörivät koko ajan, joten niiden alkua ja loppua voi olla vaikea erottaa toisistaan.

Kun astun ensimmäiseen huoneeseen, minulle paljastuu keskellä tilaa oleva penkki, jota vastapäätä olevalle seinälle heijastuu animoitu video. Ensisilmäyksellä video vaikuttaa pyörivän loopilla. Videolla on auto, jonka konepellillä on sarjakuvamaisesti piirretty WC-istuin. Istun penkille ja laitan kuulokkeet päähäni.

Pian käykin selville, että WC-istuin kommentoi kaupallisen sosiaalisen median ja digitalisoituvan yhteiskunnan vaikutuksia ihmisten elämään ja maailmankuvaan. Teos koostuu taiteilija Otto Byströmin internetistä ostamasta tai löytä-

mästä materiaalista. Näistä materiaaleista hän on koostanut tämän kollaasimaisen taideteoksen.

Tanssia ja rumpuja

Astumme kuvaajani kanssa toisen verhon taakse. Verhon takaa paljastuu aikaisemmin mainitun rytmimusiikin lähde. Kyseessä on taiteilija Dora Dalila Cheffin tanssitutoriaaliteos, jolla hän opettaa katsojalle tunisialaisia tanssiliikkeitä. Teoksellaan Cheffi viittaa tutoriaali- ja opetusvideoihin.

Verhon numero kolme takaa katsojan huomio kiinnittyy ensimmäisenä suureen kuvaan vanhahkon naisen kasvoista ja tämän totiseen ilmeeseen. Samaan aikaan korvani täyttyvät rummuista soitetusta polkkakompista. Katsoessani ympärilleni huomaan, että viereiselle seinälle heijastetaan kuvaa samasta naisesta, videolta paljastuu, että tämä todella soittaa rumpuja. Mielenkiintoista on, että teosta katsovan huomio halutaan selkeästi kiinnittää isompaan videoon. Teoksen

infokylttiä lukiessa paljastuu, että tämän teoksen takana on taiteilija Raakel Kuukka. Rumpali puolestaan paljastuu Raakelin siskoksi Regina Kuukaksi. Kuukan teos on videolle kuvattu muotokuva ja sen tavoitteena on keskittyä mallinsa tunteisiin sekä toimia vertauskuvana elämälle. Kahdesta erikestoisesta videosta muodostuva muotokuva on jatkuvassa muutoksen tilassa.

Linssin läpi kerrostalon

Alakerran viimeisen verhon takaa löytyy näyttelyn pisin ja omasta mielestäni koko näyttelyn mielenkiintoisin teos. Kyseessä on taiteilija Jaakko Pietiläisen Sentences-niminen point of view (POV) -tyylillä kuvattu pitkähkö video. Kun saavumme huoneeseen, kamera näyttää juuri lentävän suoraan ylöspäin portaikon kaiteiden välissä. Teos on sen verran pitkä, että tässä vaiheessa on hyvä istua alas ja nauttia siitä, miten teos on tehty. Videolla POV- kamera kulkee vapaasti seinien läpi, mutta seuraa muuten sokkeloisia käytäviä. Teoksessa on jotain sellaista,

mikä saa katsojan jännittämään sitä mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Mikron äänet, palohälytys ja barokkimusiikki kuoron esittämänä tuovat ajoittain katkoksia tähän ajoittain hyvinkin aidon tuntuiseen teokseen. Teos on kuitenkin toteutettu digitaalisesti ja siinä on hyödynnetty videopelien ilmaisukeinoja.

Rauhaa koneesta

Ekho Collectiven Rauhankoneen kerroksia -näyttely on osuvasti sijoitettu kaikkiin kolmeen kaupungintalon kerrokseen. Ihmispaljouden vuoksi ohitamme toistaiseksi Rauhankoneen ensimmäisen teoksen ja siirrymme toiseen kerrokseen. Poistuessamme hissistä meitä tervehtii Jutta Karjalainen Oulun kulttuurisäätiöstä.

Karjalainen alkaa esitellä meille lähes koko huoneen täyttävää Yhteyden kerros -nimistä teosta. Karjalainen kertoo, että teoksen on tarkoitus saada kävijä tutkimaan sitä, miten omat liikkeet vaikuttavat interaktiiviseen teokseen.

Tässä vaiheessa meitä oli huoneessa vain kolme, joten teosta oli hieman haastava ymmärtää. Karjalai-

sen mukaan teos on näyttävämpi, jos paikalla on samaan aikaan useampi kävijä.

Saimme kuitenkin yhdessä Karjalaisen kanssa yhdistettyä liikkeemme ja sen seurauksena saimme liikettämme seuraavat pallot yhdistymään ja ampaisemaan kohti kattoa ja kolmatta kerrosta.

Kolmannen kerroksen näyttelytila on pimeä, ainoa valo tulee teoksesta nimeltä Olemisen kerros. Tätä teosta katsellessani huomaan, että se on yhteydessä alapuolella olevaan Yhteyden kerros -teokseen.

Alhaalta ylöspäin lipuvat erikokoiset valopallot hajoavat yläkerran teoksessa pieniksi valonpilkahduksiksi. Olemisen kerros -teoksen infokyltti kehottaa kävijää antautumaan ja aistimaan Rauhankoneen elävästä ja alati muuttuvasta liikkeestä. Karjalaisen mukaan molemmat teokset ovat sellaisia, joiden vaikutus on sitä voimakkaampi, mitä enemmän paikalla on kävijöitä reagoimassa teoksiin. Palaamme vielä ensimmäiseen kerrokseen tarkistamaan aikaisemmin ohittamani teoksen. Astuessa tähän huoneeseen huomaan ensimmäisenä katosta roikkuvat kankaat. Kankaat

muodostavat ikään kuin pieniä telttoja, joihin mahtuu kerrallaan yksi ihminen seisomaan. Etsin itselleni tyhjän teltan ja astun sisään. Teltan sisällä huomaamattomat kaiuttimet aktivoituvat ja niistä alkaa kuulua ihmisten itse näyttelyä varten nauhoittamia tarinoita. Tarinat kertovat siitä, mistä kukin ihminen on saanut rauhaa elämäänsä. Tämä teos olikin lopulta hyvä jättää viimeiseksi, sillä tällaiset rauhallisella äänellä kerrotut tarinat tyhjentävät ja rauhoittavat mieltä sopivasti sekä helpottavat ajattelua.

Nuoret tarvitsevat kuulevia korvia

Usein nuorten kuunteleminen jää yhteiskunnassa enemmän muodolliseksi eleeksi kuin konkreettiseksi teoksi. Sosiaalisessa mediassa nuorten ääni nousee helpommin esille ja saavuttaa kuulevat korvat. Jään kuitenkin miettimään, riittääkö tämä saavuttamaan niiden henkilöiden korvakäytävät, jotka tekevät päätöksemme ja johtavat yhteiskuntaamme?

Päätökset, joita yhteiskunnassamme tehdään, koskevat lähtökohtaisesti nuoria pisimpään. Siksi on erityisen tärkeää antaa ääni nimenomaan nuorille ja todistaa, että osallistumisella on todella väliä ja vaikutusta. Muistutan itselleni, että aito kuunteleminen ja nuorten kohtaaminen vaatii halua olla läsnä hetkessä.

Nuorten yrittäessä saada ääntään kuuluviin se yleensä sivuutetaan. Nuoret haluavat ottaa kantaa isoihin teemoihin, kuten mielenterveyteen, ilmastonmuutokseen, opiskeluun ja yleiseen epävarmuuteen maailmamme tulevaisuudesta. Silti keskustelu päättyy siihen, että nuorten ajatukset tulkitaan naiiveiksi tai heidät leimataan maailmanparantajiksi. Aikuisena on helppoa ajatella karkeasti kokemuksien tuovan vastauksia elämän kysymyksiin ja tulevaisuuteen, mutta entä jos aikuisuus sittenkin kuurouttaa korvat ja sokeuttaa näön? Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten nuoret ovat muuttaneet maailmaa parempaan saadessaan äänensä kuuluviin.

On lyhytnäköistä vähätellä nuorten ääntä. Se on voimakas, koska nuoret uskaltavat kyseenalaistaa, eivätkä he aina noudata kankeita rakenteita ja sääntöjä. Kun nuoret vaativat muutosta ja kuultavaksi tulemista, heidät leimataan hankaliksi. Entä jos kyse ei olisikaan ymmärryksen puutteesta, vaan siitä, että nuoret ovat juuri oikeiden asioiden äärellä? Yhteiskunta, joka ei pysty vastaanottamaan nuorten ääntä, pelkää ja lopulta jää paikalleen. Meillä on syystäkin sanonta: “nuorissa on tulevaisuus”.

Nuorten ääni elää kaikkialla etsien kuuntelijaa. Kuunteleminen alkaa luokkahuoneista, harrastuksista ja kodeista, joista sen kuuluisi jatkua yhteiskuntamme päätöksentekoon. Otetaanko nuoret vakavasti? Jos heidän äänensä ei kuulu arjessa, se ei myöskään kuulu yhteiskunnassa. Nuorten äänen esille saaminen vaatii ennen kaikkea aikaa pysähtyä ja kuunnella. Sitä ei tulisi tulkita uhkana, vaan nähdä mahdollisuutena muuttaa maailmaa.

Teksti ja kuvitus: Kirsikka Kujanpää

”Nuorten äänellä on merkitys”

– Jasper johtaa Oulun nuorisovaltuustoa tarmokkaasti

Oulun Lyseon lukiosta valmistuva Jasper Vaittinen on johtanut nuorisovaltuustoa puheenjohtajana ja ajanut nuorten ääntä kuuluviin kaupungin päätöksenteossa.

Jasper Vaittinen, Oulun nuorisovaltuuston puheenjohtaja, käy tällä hetkellä lukiota viimeistä vuotta Lyseossa ja valmistuu sieltä pian.

Vaittisen mielenkiinto ryhtyä puheenjohtajaksi alkoi yhteiskunnan asioiden kiinnostuksesta yläkoulussa. Hän kuuli yhdeksännellä luokalla nuorisovaltuustosta ensimmäisen kerran.

”Kävi ilmi, että oli juuri ollut nuorisovaalit ja ne pidetään kahden vuoden välein.”

Ensimmäisenä lukiovuonna hänet valittiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi yhdeksi vuodeksi. Vaittinen päätti asettua seuraavissa vaaleissa ehdolle lukion toisena vuonna.

”En ollut varma, että tulisin valituksi nuorisovaltuustoon. Kun vaalitulos selvisi, muistan kyllä, että iloitsin siitä. Olin tosi yllättynyt, että sain niin paljon ääniä.”

sujuvasti. Meillä pitää organisoida, aikatauluttaa, katsoa ja koordinoida toimintaa. Ihmisten täytyy olla oikeissa paikoissa ja tietää mitä tehdä.”

Oulun nuorisovaltuustossa vastataan Oulun kunnallisesta päätöksenteosta ja nuorten asioiden edistämisestä.

”Kuulemme monesti oululaisia nuoria ja kysymme heiltä, mitä asioita Oulussa pitäisi parantaa. Sitten viemme viestiä eteenpäin päättäjille.”

Nuorisovaltuustolle tulee kaupungilta kysymyksiä eri asioista, ja silloin muiden nuorten näkökulmiin otetaan kantaa.

”Esimerkiksi meiltä kysyttiin liikuntasuunnitelmaa ja siihen annettiin lausunto nuoren toimesta.”

Nuorten arjen tarpeet näkyvät työssä

sujuvana

Puheenjohtaja pitää toiminnan

Vaittisen mielestä suurin vastuu puheenjohtajalla on loppujen lopuksi ylläpitää nuorisovaltuuston toimintaa.

”Puheenjohtajalla suurin vastuu on katsoa, että koko homma pyörii

Vaittinen näkee nuorten asioiden edistämisen hyvin yleisenä ja katsoo, että koko maassa on paljon työtä tehtävänä nuorten asioiden eteen.

”Kun kysymme nuorilta, mitä he toivovat, sieltä tulee tosi monesti yksittäisiäkin asioita: saattaa tulla tieto, että valot sammutetaan jollain Oulun kentällä liian aikaisin,

kouluissa ei ole liikuntavälineit tai tarvitsee lisää harrastustoimintaa.” Hänen mukaansa vaikeinta puheenjohtajan tehtävässä on vastailla sähköposteihin päivittäin, kokoustaa, organisoida sekä miettiä toimintaa että sen jatkuvuutta.

”Lähtisin mielelläni uudestaan puheenjohtajaksi.”

”Ehkä minun mielestäni tärkeintä ja myös yksi vaikeimmista asioista on ylläpitää nuorisovaltuustomme sisällä suunnitelmallisuutta, mutta myös hyvää yhteishenkeä, että kaikki viihtyisivät.”

Tavoitteena poliittinen ura

Vaittinen on pohtinut lähtevänsä luomaan poliittista uraa politiikan huippukentälle. Hän on mukana myös muussakin järjestötoiminnassa ja puoluetoiminnassa vapaa-ajallaan.

”Kyllä toiveenani on, että joku päivä vielä olisin eduskunnassakin. Se on tavoitteeni.”

Vaittinen näkee, että palkitsevinta hänen työssään on ollut, kun saa

kokemusta asioihin vaikuttamiseen. Hän on tyytyväinen, että on saanut nuorten ääntä enemmän kuuluviin.

Vaittinen mielestä on ongelma, että useimmiten poliittiset päättäjät eivät osaa ottaa nuorten näkökulmia riittävällä tavalla huomioon, ennen kuin joku menee sanomaan heille. Hän ajattelee nuorten kuuntelemisen kaikkein tärkeimpänä keinona.

”Kun heitä oikeasti kuunnellaan, se on ollut ainakin itselleni palkitsevinta.”

Katse kohti uusia opintoja

Vaittisella on paljon tulevaisuudennäkymiä. Hän ei aio asettua enää uudestaan ehdolle syksyllä järjestettäviin nuorisovaltuuston vaaleihin, sillä hänellä loppuu lukio. Vaittinen lähtee jatkamaan opiskelujaan toiselle paikkakunnalle.

”Mutta jos minä olisin siinä tilanteessa, että asuisin Oulussa, ehdottomasti kyllä haluaisin lähteä mukaan.”

Puheenjohtajan kokemus on kuitenkin kaikin puolin ollut niin mah-

tava, että hän suosittelee nuorisovaltuustoon mukaan lähtemistä kaikille, jotka harkitsevat sitä.

Nuorisovaltuustossa on keskitytty viime vuonna aloiteoikeuden saamiseen. Valtuusto on ajanut tätä asiaa kuitenkin jo aiempien nuorisovaltuuston vuosien ajan.

Puheenjohtaja toivoo, että aloiteoikeutta tullaan käyttämään harkitusti.

”Tulemme laatimaan jonkin sortin aloitteen kaupunginvaltuustolle ja toivomme, että se saisi tarpeeksi tukea mennessä läpi.”

Jasper Vaittinen

• Puheenjohtaja

• Oulun nuorisovaltuusto

• Opiskelee Lyseon lukiossa

Teksti: Topias Mielonen Kuvat: Viktor Salmi

Melua, piipitystä ja hälinää

Radiopuhelimen kohina, kassojen piipitys ja sadat asiakkaat. Suuren ruokakaupan äänet ja melu vaikuttavat työntekijään vielä työpäivän jälkeen.

Kassakoneet piippaavat, radiopuhelin hälyttää ja asiakkaat metelöivät ruuhkan keskellä. Näitä samoja ääniä Limingantullin Prisman työntekijä Saana Saukkoriipi on kuunnellut kahden vuoden ajan. Suuressa ruokakaupassa harvoin on hiljaisia hetkiä. Ainoa mahdollisuus täysin hiljaiseen hetkeen on tauko, ja usein silloinkin taukohuone täyttyy työntekijöiden puheesta.

Pieni puheensorina kuuluu pukuhuoneesta, parin tunnin päästä alkaa kuitenkin pitkä päivä kaupan kovan metelin keskellä. Saukkoriiven arkeen kuuluu kaupassa työkentely päivittäistavarapuolella, johon sisältyy satojen asiakkaiden vierailu sekä fyysinen työ monien eri äänten keskellä.

“Ennen kaupan aukeamista sekä kaupan sulkemisen jälkeen on hiljaisinta aikaa, ja ne ovatkin parasta työpäivässä”, hän kertoo.

Saukkoriipi paljastaa, että aamuisin ennen kaupan ovien aukaisemista radio on kiinni, jolloin on aikaa jutella työkavereiden kanssa sekä keskittyä rauhassa omiin työtehtäviin. Muina aikoina radio on päällä

sekä asiakkaat ja koneet tuovat siihen tuplasti vielä enemmän ääntä.

“Taukohuone on tietenkin hiljainen, ellei siellä ole muita työkavereita”, Saukkoriipi selittää.

“Kun avaa taukohuoneen oven hiljaisen tauon jälkeen, huomaa erityisen hyvin, että kuinka paljon ääniä meidänkin kaupastamme tulee”, hän jatkaa.

Työn fyysisyys on toissijaista

Fyysisesti raskaan työn lisäksi melu kuormittaa ihmistä yllättävän paljon. Etenkin suomalaiset ovat tottuneet hiljaisuuteen ja rauhaan. Suuressa marketissa ihmisiä ja hälinää riittää.

“Kyllä kaupan melu kuormittaa enemmän kuin työn fyysinen puoli”, Saukkoriipi puntaroi.

Äänet vaikuttavat etenkin keskittymiseen sekä mielialaan.

“Jos on kahdeksan tuntia kovan melun keskellä, niin kyllä se alkaa väsyttämään ja vaikuttaa myös mielialaan”, Saukkoriipi kertoo.

Työpäivän jälkeen Saukkoriipi kaipaa monesti hiljaisuutta ja lepoa, mutta useimmiten rauhoittuminen on vaikeaa, koska on ollut niin kauan kovien äänten keskellä. Kovien äänten keskellä työskentely vaikuttaa myös uneen.

“Ei ole toivoakaan, että saisi unta heti töiden jälkeen,” hän kertoo.

“Kyllä kaupan melu kuormittaa enemmän kuin työn fyysinen puoli.”

Päivittäistavarapuolella työskentelyyn sisältyy paljon fyysistä työtä.

Piipitystä vähän joka suunnasta

Työntekijöiden tärkeä työväline on korvassa oleva kuuloke ja radiopuhelin, joiden avulla työntekijät voivat keskustella keskenään. Niistä kuuluvat piipitys, sekä työtovereiden keskustelu.

“Onneksi meidän radiopuhelimemme on melko hiljainen, koska se vaikeuttaa työntekoani, kun korvanapista kuuluu työkavereiden puhe ja samalla asiakas puhuu minulle”, Saukkoriipi paljastaa.

“Suurimmat äänet kuuluvat asiakkaista, etenkin lapsiperheistä”, hän myöntää.

Saana Saukkoriipi

• Ikä: 19 vuotta

• Työpaikka: Oulun Limingantullin Prisma

• Työaika Prismassa: 1 vuosi ja 10 kuukautta

• Parasta työssä: Ihanat asiakkaat

Aamut ja aamupäivät ovat rauhallisimpia ja myös hiljaisimpia aikoja.

Ihmiset tuovat energiaa tekemiseen

“Parasta työssäni ovat mukavat asiakkaat sekä työkaverit”, Saukkoriipi kertoo.

“Hyväntuuliset ihmiset antavat energiaa ja jaksamisista työntekoon”, hän jatkaa.

Kuormittavassa työssä on tärkeää, että työilmapiiri on positiivinen ja kannustava. Saukkoriipi kokee työnsä vaativana, mutta ei haluaisi vaihtaa työtään, koska siinä on myös niin paljon positiivisia puolia.

“Jos saisin muuttaa asiakkaiden toiminnassa jotain, niin toivoisin, että ihmiset olisivat rauhallisempia”, hän paljastaa.

Nykyään usein ihmisillä on kiire, ja ruokaostoksia tehdessä monesti tunteet, kiire ja stressi voivat purkautua esimerkiksi riitelynä tai työntekijälle tiuskimisena.

MITÄ KUULUU, METSÄ?

Nyt mentiin metsään. Tuo jättiläismäisiä parsakaaleja muistuttavan puuston valtaama, kesyttämätön luonnon alkuperäisyksikkö kutsuu ihmistä kirjaimellisille juurilleen. Mutta miten ja miksi metsän äänet parantavat meitä? Entä millaisia kanssa-mörrimöykkyjä kohtaan seikkailuni varrella?

Tuuli käy, ja puiden lehdet lepattavat ikään kuin tervehtien. Aikaisempien retkeilijöiden jäljissä on hyvä askeltaa – keväthangen kannattelevuus on näin ennalta-arvattavampaa. Samaisessa metsässä Oulun Sanginsuussa kuljin viimeksi kesällä, jolloin aggressiivinen ampiainen pisti päättäväisesti paitani alta ja aiheutti lievän, joskin nopeasti ohi menneen hermoromahduksen.

Nyt maaliskuun lopulla on kuitenkin hiljaista, eikä ampiaisen piston aiheuttama äkkikuolemakaan uhkaa. On täydellinen aika aistia tämän hiljalleen henkiin heräävän,

modernin sivilisaation syrjäyttämän satumaailman taianomaista kuiskintaa. Taapertaessani eteen päin kohtaan pian edessäni sammalen peittämän suuren kiven. Näky synnyttää varoittamatta mielikuvan: pitkäpartainen esi-isä sieni kädessään kivellä istuen.

Miltä elämä mahtoi tuntua ja kuulostaa ennen kuin ihminen sävelsi siihen teollisen sinfoniansa? Menneisyydestä minut erottaa juuri nyt oikeastaan vain aika ja pari hangessa lojuvaa käärepaperiroskaa. Linnunlaulu korvissani istahdan hetkeksi kivelle ja kuvittelen olevani tuo mielikuvien esi-isä.

Ihmisen perspektiivistä joki näyttää virtaavan loputtomiin. Sen ehtymätön kohina tuo jatkuvuutta janoavalle mielelle levon.

Luonnon äänet parantavat

Luonnon läsnäolo vaikuttaa kohentavasti mielialaan. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen – asiaa ovat toitottaneet lukuisat tutkijat vuosikymmenten varrella. Tuore suomalaistutkimus kuitenkin osoittaa, että jo pelkkä luonnon äänimaisemalle altistuminen hidastaa sydämen sykettä ja aktivoi parasympaattista hermostoa. Mielen tasolla tämä näkyy muun muassa masennus- ja ahdistusoireiden lievittymisenä.

”Tulosten selkeys yllätti minut.”

- Susanne Kumpulainen

Äänimaisematutkimus ei ole konseptina uusi. Tutkija Susanne Kumpulaisen mukaan aikaisemmat tutkimukset ovat kuitenkin heikkolaatuisia, eikä merkittäviä fysiologisia löydöksiä ole tehty. Haastavuutta analyysille tuo muun muassa autonominen hermosto, joka on mittauskohteena monimutkainen. Uudessa tutkimuksessa mittauksessa on kuitenkin onnistuttu, ja tulokset ovat laadultaan ja koheesioltaan eri luokkaa:

“Tulosten selkeys yllätti minut. Sykkeessä, sykevälivaihtelussa ja hengitysrytmissä havaittiin selkeitä muutoksia”, Kumpulainen kertoo.

Kumpulaisen sanat on helppo todeta tosiksi: puron solinan tuudittamana ajatukset toden totta hiljenevät. Metsä tarjoaa lepopaikan, jonka vertaista on kaupungin sykkeestä mahdotonta löytää.

Kohtaamisia polulla

On aika hypähtää takaisin kumisaappaiden suojaamille jaloille. Polku, jota pitkin kivelleni saavuin, on kevään kastelema. Jostain kaukaa kuuluu ihmismäistä hälinää. Lähden seuraamaan sitä ja saavun paikkaan, jossa en olekaan enää yksin.

Puheen iloinen sorina käy, ja kivet ja kannot lentävät, kun hauskan näköinen parivaljakko tutkailee vielä ohuesti jään peittämää metsäkaistaletta. Pian käy ilmi, että kyseessä ovat vastikään Ouluun Raahesta muuttaneet Miia ja Ukko Lindström. Äiti ja poika kertovat seikkailevansa luonnossa viikoittain.

Kun kerron kirjoittavani reportaasia luonnon äänien vaikutuksista, Miialla on heti asiaa: hän on toipunut vaikeasta uupumuksesta hiljattain. Parantumisen aikana Miia vietti paljon aikaa luonnossa. Hän kokee metsän läsnäolon ja sen äänien olleen kenties vaikuttavin tekijä eheytymisen kannalta.

Kahdeksanvuotias Ukko hiippailee hieman ujona taka-alalla. Jäinen lammikko saa kepistä kyytiä. Toimittajanalku kysymyksineen ei juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Äiti kertoo, että luonnossa Ukko saattaa keskittyä jopa viisi tuntia kerrallaan – ulkomaailman hälinässä aistiyliherkkä nuori mies sen sijaan kuormittuu, ja keskittyminen herpaantuu heti. Ero on huima: luonnossa ympäristön tuottaman kohinan häiritsevyys on pyöreä nolla. Ukko kertoo, että ääniä ei temmeltäessä edes huomaa. Ehkä juuri siksi lempiluontoäänestä kysyttäessä vastaus on nopea ja vääjäämätön:

”Kaikki!”

Laulaisivatpa linnut aina

Tuntuu, että ulkona jokaisella vastaan tulevalla lenkkeilijällä on korvissaan kuulokkeet. Itsekin koen pakottavaa tarvetta etsiä ne pöytälaatikosta aina ulos hengähdystauolle lähtiessäni. Niistä laitetaan pauhaamaan lempisoittolista tai mukavia porinapodcasteja. Tukeeko tämä kuitenkaan sitä tavoitetta, että lähdetään nollaamaan aivoja ulkoilmaan? Itse ainakin uppoan podcastien tai kin voimasta yhä syvemmäl le omiin ajatuksiini, ja pa himmassa tapauksessa ne ovat lenkin jälkeen vielä pahemmalla syk kyrällä kuin lähtiessä.

Lomalla maaseudulla vieraillessani unohdin kuulokkeet ulkoilun ajaksi kotiin ja suun tasin metsään. Mikä lempeä ja kaunis lintujen kuoro siellä olikaan vastassa! Tuntui, että oli hieman helpompi hengittää betoniviidakon ainaisen taustamelun puuttuessa. Pelkät hiljaiset tuokiot sammalmättäällä istuskellessa tuntuivat toimivan paremmin kuin yksikään kuulemani rauhoittumissoittolista. Tämän kokemuksen jälkeen aloin jättämään opiskellessakin musiikin pois, ja laittamaan sen tilalle kuulumaan vihreää kohinaa. Vihreä kohina on ääntä, joka kohdistuu sellaisiin taajuuksiin, jotka muistuttavat luonnon ääniä, kuten sadepisaroiden ropinaa.

stressistä palautumisessa. Tutkimuksissa on todettu jopa ruudulta luontovideon tuijottamisen tuottavan samanlaisia vaikutuksia. Luonto on siis lääkettä kiireen kuormittamalle ihmiselle siinä missä liikunta ja hyvä ruokavaliokin.

Nykyään suuntaan lenkillä aina mahdollisuuksien mukaan lähimetsään ja otan kuulokkeet pois korviltani. Pysähdyn vain kuuntelemaan tuulen huminaa ja odotan sydämen sykkeen rauhoittuvan. Tällaiseen luksukseen ei ole kuitenkaan aina mahdollisuutta. Esimerkiksi ydinkeskustan iltapäiväruuhkan keskellä kärvistellessä suosittelen laittamaan kuulokkeet takaisin päähän ja niistä vihreää kohinaa kuulumaan. Tällainen pieni omien tapojen muuttaminen voi olla arjessa pidemmällä tähtäimellä suuri mielenterveysteko.

Lähteet:

Luonnonvarakeskus: Virtuaaliluonto tuo luonnon terveysvaikutukset sisätiloihin. Julkaistu 16.2.2023.

Tyler Connaghanin artikkeli: Melutyyppien välinen ero. Julkaistu 23.11.2021.

Jatkuva puheensorina taustalla, niin podcastien kuin musiikin sanoitusten muodossa, on todella mukavaa virikettä aivoille. Mutta nyky-yhteiskunnassa tuntuu, että aivojen kapasiteettia venytetään ja vanutetaan jokaisessa asiassa aivan äärirajoille. Siksi olisi hyvä antaa niille päivisinkin hiukan aikaa hengähtää. Luonto ja sen melodiat kohentavat tutkitusti mielialaa ja auttavat

Teksti: Tuulia Hiitola

Kuvitus: Kirsikka Kujanpää

YMPÄRILTÄ

Moniääniset tarinat.

Melodinen tyyli on säilynyt, mutta ensimmäistä kertaa tekstit ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Ikä on tuonut räppäri Olli PA:lle elämänkokemusta, johon omia mielipiteitä on helppo nojata. Aiemmin rennon letkeä musiikki on uuden levyn kohdalla vaihtunut yhteiskunnalliseen pohdiskeluun.

Joillain ystävillä menee ”helvetin hyvin” ja joillain taas huonommin.

”Väliaikaista sekin. Paitsi kuolema, se ei ole väliaikaista”, Tommi Torvikoski eli räppäri Olli PA pohtii.

Torvikosken vuodet nuorena aikuisena kuluivat Oulun Tuirassa ja Toppilassa, jotka olivat 2000-luvun rap-skenen pääkallopaikkoja. Torvikoski on myös menettänyt ystäviä, joiden kanssa kasvoi tuolloin. Syystä tai toisesta kilteimmät kaverit lähtivät ennen muita.

Torvikoski kuuluu niihin, joilla menee hyvin. Hän on keskiluokkainen kempeleläinen perheenisä, joka lenkkeilee iltaisin ja pelaa netissä shakkia. Torvikoski on pohtinut viime aikoina, onko hän oikeasti tehnyt jotain oikein, vai onko hän vain onnekas.

Aina Torvikoskellakaan ei ole mennyt hyvin, ainakaan yhteiskunnan mittareilla. Alle parikymppinen lukion keskeyttänyt nuori, joka tekee päivät ja yöt räppiä, oli paperilla syrjäytynyt. Tämän Torvikoski ymmärsi vasta jälkikäteen.

”Minulla ei ollut syrjäytynyt olo”, Torvikoski naurahtaa.

Tuota aikaa hän kuvailee intohimoiseksi. Tarinointia värittää leveä hymy Torvikosken huulilla. Nuorena räpin tekeminen Knuutilankankaan treenikämpällä oli kaiken keskiössä.

”Aamulla kun herättiin, oli palanut auto treenikämpän pihalla. Se ei ollut meidän peruja. Joku oli varastanut jostain auton ja se oli päätynyt takaa-ajon jälkeen siihen pihalle. Me nukuimme treenikämpän sisällä ja ei ollut harmainta hajua sellaisesta”, Torvikoski muistelee.

Oulun räppäreillä ei ollut tapana julkaista omaa musiikkiaan, mutta tuossa suhteessa Torvikoski oli outolintu. Hän halusi saada biisinsä myös muiden korville, vaikka nettiin musiikkiaan laittaneita kutsuttiinkin pilkkanimellä ”netti-MC”.

Se myös kannatti. Vaikka Torvikoski ei ole koskaan yrittänyt tehdä musiikista ammattia, hän sai rap-piireissä suosiota Helsingissä asti. Vuonna 2008 rap-artisti Juno kuuli Olli PA:n musiikkia ja halusi saada sitä soimaan Basso-radiokanavalle, jossa oli töissä.

Torvikoski oli lähdössä Helsingistä kohti Oulua, kun Juno tuli juna-asemalle hakemaan Syke-albumia. ”Juno tuli hakemaan levyn ja vei

sen Kultabassokerhoon. Siellä 33 hittaalla ku vinyyli -biisi sitten soi ja soi minun tietämättäni. Basso ei kuulunut Oulussa, joten tajusin vasta pari vuotta jälkeenpäin, että se oli radiohitti.”

Elämäntyö löytyi onnistumisista

Käännös syrjäytyneestä ja toimeentulotuella eläneestä nuoresta kohti korkeakoulutettua erityisluokanopettajaa tapahtui 22-vuotiaana, kun Torvikoski suoritti siviilipalveluksen. Hän oli 13 kuukautta ohjaajana Luovilla, joka on ammatillinen erityisoppilaitos.

”Olin tosi hyvä siinä”, Torvikoski muistelee.

Siviilipalveluksen jälkeen Torvikoski pääsi palkkatuen turvin erityislasten päiväkotiin töihin. Koska työ sujui hyvin, hän haki Oulun yliopistoon opiskelemaan erityisopettajaksi. Opettajan työ vei mennessään.

”Sellainen työ, että sinne menee mielellään aamulla.”

Nuoruuden kokemukset toimeentulotuella elämisestä sekä kerätyt tarinat erityisopettajana ovat muovanneet Torvikoskesta ihmisen, jolla on halu auttaa.

Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen liittyvät asiat ovat Torvikoskelle elämäntyö. Torvikoski on saanut yhteiskunnalta apua ja hän tietää, että yhteiskunnalla on toimivia keinoja auttaa nuoria. Se sai hänet lähtemään mukaan myös Kempeleen kuntapolitiikkaan.

”Kun tietää, että on yksi totuus, jonka takana seistä, on helppo tehdä politiikkaa”, Torvikoski summaa.

Vihreät pyysi Torvikoskea ehdokkaaksi vuoden 2021 kuntavaalien alla. Neljän valtuustovuoden aikana Torvikoski perehtyi puolueisiin tarkemmin, ja vuonna 2025 hän asettui SDP:n ehdokkaaksi.

”Demarit on sopivan tylsä minulle, siksi menin siihen”, Torvikoski hymähtää ja lisää, että pitää SDP:tä pitkäjänteisenä sekä yhteistyökykyisenä puolueena.

Torvikosken mielestä kaikilla poliitikoilla pitäisi olla jokin erityinen syy olla politiikassa mukana. Torvikoskella syy on missio auttaa nuoria, vaikka työpäivät venyvätkin välillä yli 12-tuntisiksi.

”Minulla on sellainen olo, että sillä on väliä. Ja pystyn antamaan takaisin, kun olen itsekin saanut”, Torvikoski kertoo.

Politiikkaa ja musiikkia

Olli PA:n leppoisassa musiikissa ei ole aiemmin kuulunut yhteiskunnalliset teemat. Tuore Kaltereita ja tikapuita -albumi on kuitenkin teema-albumi, joka keskittyy yhteiskunnan epäkohtiin. Biisien aiheet ovat tositarinoita, joita Torvikoski on kohdannut erityisopettajana ja pätkätöissään nuorisotyössä.

”Tikapuut ja kalterit ovat sama asia, riippuu mistä kulmasta niitä katsoo. Voi joko kiivetä tai jäädä vangiksi”, Torvikoski kuvailee. Levyllä kuvataan esimerkiksi laitosnuoren elämää. Vaikka työntekijät huolehtivat hänestä, samalla he kuitenkin leimaavat kellokortin päivän päätteeksi.

Politiikassa Torvikoski saa vaikuttaa asioihin konkreettisemmin, mutta hidas päätöksenteko pakottaa purkamaan turhautumista myös musiikkiin. Olli PA puhuu kappaleissaan asioista suoremmin ja räikeämmin kuin Tommi Torvikoski politiikassa.

”Jos tekisin politiikkaa kuin teen musiikkia, olisin aika huono poliitikko”, Torvikoski hymähtää.

”Minulla on sellainen olo, että sillä on väliä. Ja pystyn antamaan takaisin, kun olen itsekin saanut”.

Nykyisin Torvikoski nauttii leppoisasta perhe-elämästä Kempeleessä. Vaikka railakkaat vuodet Tuirassa ovat taakse jäänyttä elämää, Torvikoski ei vaihtaisi pois edes vaikeimpia vuosia.

”Minulla ei mennyt nuoruus hukkaan”, Torvikoski toteaa.

Tommi Torvikoski

• Artistinimi: Olli PA

• Tuore albumi: Kaltereita ja tikapuita

• Ammatti: Erityisluokanopettaja

• Asuinpaikka: Kempele

• Muuta: SDP:n kunnallispoliitikko, perheenisä

Teksti: Jan von Wricz Rekowski Kuvat: Alessandro Ranta-Nilkku

PIDETÄÄN JOURNALISMI

MONIÄÄNISENÄ

Maaliskuun lopussa eri medioissa uutisoitiin suomalaisten journalistiopiskelijoiden puoluekannoista. Pohjoismaisen Nordic Journalist Students 2025 -kyselytutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista journalistiopiskelijoista äänestäisi vasemmistopuolueita: 34 prosenttia vasemmistoliittoa, 21 prosenttia vihreitä ja 15 prosenttia sosialidemokraatteja. Vain 16 prosenttia vastaajista äänestäisi ei-vasemmistolaisia puolueita, joista kokoomusta 6 prosenttia, keskustaa 5 prosenttia, ruotsalaista kansanpuoluetta 4 prosenttia, perussuomalaisia 3 prosenttia ja kris-

tillisdemokraatteja sekä Liike Nytiä 1 prosentti. On ymmärrettävää, että eri alat vetävät puoleensa eri arvomaailmoja omaavia ihmisiä. Ihmisillä on oikeus omiin poliittisiin mielipiteisiinsä. Näin huomattava vinouma on kuitenkin ollut omiaan herättämään huomiota ja huolta journalismin puolueettomuudsta. Tiedotusvälineillä on erityinen rooli ja vastuu yhteiskunnallisessa keskustelussa. Media toimii omalta osaltaan vallankäyttäjänä ja todellisuuden rakentajana. Jos journalismiin kehittyy voimakkaasti puolueellinen ilmapiiri, se voi alkaa vaikuttamaan journalistisiin valintoihin, jopa tiedostamatta. Kuplautumisen riski on todellinen, jos toimitukset ovat täynnä vain yhtä mieltä olevia.

Poliittisesti tai aatteellisesti sitoutuneissa medioissa on hyväksyttävää, jopa suotavaa tunnustaa väriä ja antaa aatteen näkyä. Näin ei kuitenkaan tule menetellä riippumattomassa uutistyössä, etenkään jos on kyse toimijoista, joiden rahoitus tulee suomalaisilta veronmaksajilta poliittiseen kantaan katsomatta. Puolueellisuuden leima voi tulla helposti ja siitä voi olla vaikea irrottautua.

Tämä voi myös pahimmillaan johtaa itseään ruokkivaan ilmiöön. Journalismista opiskelualana voi muodostua mediasta kiinnostuneelle potentiaaliselle journalistiopiskelijalle negatiivinen mielikuva, jos hän kokee olonsa ei-tervetulleeksi ”vääriksi” miellettyjen poliittisten mielipiteiden takia. Tämän seurauksena ei-vasemmistolaisesti ajattelevat saattaisivat suodattaa itsensä pois alalta jo hakuvaiheessa. Moniäänisyyttä tarvitaan journalismissa. Onkin pidettävä huoli, että kuplautumista ei pääse tapahtumaan ja journalismi pidetään houkuttelevana vaihtoehtona mahdollisimman moninaisia näkemyksiä omaaville ihmisille.

Teksti ja kuvitus: Eetu Saarenpää

ITSEOPPINEESTA HUILISTISTA ORKESTERIN JOHTOON

Oululaisen opiskelijaorkesteri Teekkaritorvien pääkapellimestari

Iin es Tikka opiskeli pääasiassa itse poikkihuilun sekä piccolon

sala t ja päätyi lopulta koko orkesterin johtoon.

Neljän vuosikymmenen aikana Teekkaritorvista on kehkeytynyt oululainen kulttuuri-ilmiö. Näillä sanoilla Yle kuvaili vuonna 2010 Oulun teekkaritorvia. Orkesteri koostuu noin neljästäkymmenestä useiden eri alojen opiskelijoista sekä opiskelijamielisistä henkilöistä. Nyt vuosia on kertynyt noin viisitoista lisää ja uusien soittajien saapumisen lisäksi orkesterille on vaihtunut uusi kapellimestari.

Soittamisen salat pääosin itsenäisesti hankittuja

Kokoustilaan astuu iloisella hymyllä varustettu Teekkaritorvien nykyinen kapellimestari Iines Tikka . Tikan aloittaessa opintonsa vuonna 2020 musiikkikasvatuksen parissa, liittyi hän myös samalla Teekkaritorviin poikkihuilistiksi. Mukana orkesterissa on puupuhaltimien lisäksi vaskisoittimia sekä erinäisiä lyömäsoittimia.

“Ennen liittymistä Teekkaritorviin soitin musiikkiluokalla koulun orkesterissa sekä joissain bändihommissa. Minkäänlaista musiikkiopistotaustaa ei kuitenkaan ole, vaan soittamisen olen opetellut pääosin itsenäisesti. Myöhemmin tuli opeteltua myös piccolon soittaminen”, Tikka kuvailee soittajataustaansa. Tikan kapellimestaripolku alkoi vuonna 2022 varakapellimestarin hommalla. Pääkapellimestarin pesti alkoi tästä noin kolmisen vuotta myöhemmin. Jos opinnot ja muu elämä vievät Tikan muualle harjoitusten tai esitysten kanssa samana päivänä, on orkesterissa varakapellimestarijärjestelmä, josta tilalle saa kätevästi toisen henkilön. Tikka kertoo kapellimestarin pestin alkaneen eräänlaisena nakkihommana,

joita orkesteritoiminnan aikana on tullut hoidettua jokunen muukin.

Haaveena viedä orkesterikokemusta mukana työelämään

Valmistumisen jälkeen musiikinopettajana toimiessa, kertoo Tikka olevansa kiinnostunut viemään orkesterikokemustaan myös työelämään, muun muassa kouluorkesterien kautta. Kyseisestä hommasta onkin tullut jo hiukan kokemusta Tikan suorittamien opettaja-sijaisuuksien yhteydestä, mutta tätä kokemusta olisi halua saada yhä enemmän.

“Olisi hienoa kehittyä tässä hommassa vielä eteenpäin, mutta katsotaan mihin matka vie. Pestinä kapellimestarina toimiminen on todella antoisaa hommaa!” Tikka toteaa hymähtäen.

Orkesteri on tuntunut antoisalta kaiken kiireen keskellä

Vaikka elämässä on ollut omat kiireensä koulun, töiden ja muiden menojen kanssa, on orkesteritoiminta tuntunut silti erityisen antoisalta. Tikka kertoo yhteishengen olevan toiminnan paras osa ja hän toteaa saaneensa sen avulla paljon hienoja kokemuksia sekä tavanneensa monia uusia ihmisiä, joihin ei välttämättä muuten olisi tutustunut.

“Treenien jälkeen on ollut tapana pitää niin sanotut after-treenit, jolloin käydään treenipaikan läheisessä kuppilassa hengailemassa. Orkesterin ulkopuolella on jäsenistä myös aina saatavilla kahvilaja opiskeluseuraa. Teekkaritorvet ovat myös maailman paras muuttofirma,” Tikka naureskelee.

Orkesterin esiintyessä tapahtumien, kuten vaikkapa opiskelija-

bileiden lavalla, esiintyjät ovat tavanneet silloin tällöin jäädä myös mukaan juhlimaan keikkansa jälkeen. Keikkojen ulkopuolellakin on Tikan mukaan porukasta yleensä aina saatavilla juhlinta- ja tapahtumaseuraa.

Haastattelun loppuun Tikka toivottaa vielä kaikki halukkaat saapumaan mukaan orkesteritoimintaan. Orkesterin lämmin tunnelma ja hyvä yhteishenki välittyvätkin koko keskustelun ajan selvästi kapellimestarin läpi.

“Tulkaa Teekkaritorviin. Me otamme teidät ilolla vastaan!”

Iines Tikka

• Orkesterissa vuodesta 2020

• Musiikkikasvatuksen opiskelija

• Soittimina poikkihuilu ja piccolo

• Haave opetella yhä uusia soittimia

• Pääkapellimestarina toista vuotta

Teksti: Helmi Mäkelä Kuva: Teekkaritorvet

RAIKKAAN LISÄN KOTIMAISELLE

ÄLLE

Kello on varttia vaille seitsemän. Löydän itseni 45 Specialin hämärältä vintiltä, jonka takaseinälle heijastuva valkoinen perhonen puhkaisee pimeyden. Korvissa kaikuva puheensorina sekoittuu elektroniseen taustamusiikkiin.

Keijun ja louna0nlinen keikan alkuun on 15 minuuttia. Molemmat heistä kuuluvat tällä hetkellä kiinnostavimpien kotimaisten artistien joukkoon. Kumpainenkin on myös pystynyt keräämään ympärilleen uskollisen kuuntelijakunnan suhteellisen lyhyessä ajassa. He tekevät sellaista musiikkia, jota Suomessa on kenties kaivattu.

Myöhemmin koittava K18-keikka on loppuunmyyty, joten ajattelin, että myös täällä saattaisi tulla ahdasta. Paikalla ei kuitenkaan ole yhtä paljon väkeä. Tunnelma on siitä huolimatta innokas ja varsin odottava. Tilan pienuus kieltämättä yllättää. Toisaalta tiivis tunnelma lisää intiimiyttä ja tekee siten keikkakokemuksesta entistäkin lämpimämmän.

Ounasjoen ääreltä suurille lavoille

Hetken odottelun jälkeen Viivi Ågren eli keiju astelee lavalle. Monipuolinen rovaniemeläinen tekee musiikkia genrerajoista välittämättä. Räppi on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa kantavana teemana.

Keijusta kiinnostavan tekevät mieleenpainuva flow, ennalta-a rvaamattomuus sekä taitava kynänkäyttö. Hän haluaa ilmaista musiikillaan mahdollisimman laajasti erilaisia puolia sekä itsestään että ihmisyydestä. Hänen työnsä ei ole jäänyt huomaamatta muiltakaan. Keijun nimi löytyy muun muassa Ruisrockin ja Flow Festivalin ensikesän line-upeista.

Keikan avaa kaksi Ounasjoki EP:n kappaletta. Ensimmäinen niistä on hiekkalaatikko, jota olin salaa toivonut. Siinä keijun runollisuus pääsee oikeuksiinsa. Samaa linjaa jatkaen myös valoa on tuotannon melodisemmasta ja jokseenkin rauhallisemmasta päästä. Yleisö kuuntelee herkeämättä ja tuntuu kuin aika pysähtyisi hetkeksi – vaikuttavaa. Vastaanotto jää lopulta kuitenkin melko tunnustelevaksi.

Loppua kohden voimistuva valoa siivittää illan soljuvasti kohti leikkisämpää keijua ja viime vuoden lokakuussa julkaistun WINXTAPE-mixtapen kappaleita. Estetiikaltaan jännittävä mixtape on korostetun yliampuvan

itsevarma ja sen voi kyllä kuulla, mutta myös nähdä. Hän ei ole pyytelemässä anteeksi, vaan ottaa tilan vaivattomasti haltuunsa. Valloittava lavakarisma ei nimittäin jätä kylmäksi. Mixtapen värimaailmaa mukaillen valot kääntyvät kirkkaanvihreään ja milla magia sekä kalervo palsa –kappaleet saavat aiemman pidättyneisyyden karisemaan lähes jokaisen hartioilta. Bars!, joka sattuu samalla olemaan yksi hänen lempikappaleistaan esittää livenä, innoittaa yleisön pieneen moshpitiin. Viimeistään sen aikana viimeinenkin kuulija antautuu musiikille.

Ehkäpä tämän illan jälkeen keiju löytää tiensä paikallaolijoiden korviin jatkossakin. Häneltä nimittäin on tulossa uutta musiikkia EP:n muodossa myöhemmin keväällä. Luvassa on jälleen hieman erilaista keijua kuin aiemmin on kuultu.

Unenomaista tunnelmaa ja ravisuttelevia teemoja

Ennen keikkaa joku tokaisi ystävälleen, että oli kyllä kuunnellut keijun musiikkia päiviä aiemmin ja pitänyt siitä, mutta ei ollut tiennyt häntä ennestään. Louna0nline sen sijaan tuntuu olevan suurimmalle osalle jo tuttu nimi. Hiljattain 24 vuotta täyttänyt Louna Kukkonen yhdistelee musiikissaan muun muassa räppiä ja hyperpopin piirteitä. Hän on itse käyttänyt siitä nimitystä hybridipop. Asiantuntijat povaavat Pohjois-Karjalasta ponnistavalle tekijälle valoisaa tulevaisuutta, sillä hänet valittiin YleX Läpimurto 2026 -listan sijalle kolme. Se koostuu kymmenestä kotimaisesta artistista tai yhtyeestä, joiden YleX:n musiikkiasiantuntijat uskovat tekevän läpimurron kuluvan vuoden aikana.

Uudehkolla WEB EP:llä ilmestynyt Red Dragon saa yleisön tarttumaan puhelimiinsa välittömästi. Kirkkaita näyttöjä nousee ilmaan yksi toisensa jälkeen, mikä kertoo jotain kappaleen suosiosta. Se on oikein oiva avaus, sillä kappale on louna0nlinen tunnetuin ja täten nappaa yleisön mukaan saman tien.

Siinä missä Red Dragon kuvaa itsevarmaa, ehkä vähän naiiviakin maailmankuvaa, pojat -kappale palauttaa kuulijan takaisin surulliseen todellisuuteen. Se kertoo mieskeskeisestä yhteiskunnasta ja musiikkialasta sekä niihin kietoutuvasta misogyniasta. Tunnelma parvella on yhtä aikaa voimaannuttava ja pysäyttävä. Paikallaolijoista valtaosa on tyttöjä, joiden turhautuminen yhteiskunnan rakenteisiin on käsin kosketeltavissa. Ihmiset laulavat mukana toinen toistaan lujempaa mikä luo jossain määrin toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kappaleen viimeinen lause “ku puhut eurost tarkotatko 80 senttii” raikuu kuin yhdestä ja samasta suusta.

Kukkonen on mediassa kertonut olevansa ujo. Esiintyessä siitä ei kuitenkaan näy merkkiäkään, päinvastoin. Hänen olemuksessaan on jopa jotain mystistä. Sellaista, mitä katsoessa on unohtaa ajankulun. Kontrasti on kiehtova. Louna0nlinen tuotannossa piilevä eteerinen ja unenomainen estetiikka on onnistuttu tuomaan myös lavalle ja se tuntuu vakuuttavan yleisön. Edessäni seisova nuori seuraa keikkaa pää kallistuneena ja esitykseen uppoutuneena.

Louna0nlinen debyyttialbumi ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.

Kuulijoita löytyy Spotifyn lisäksi muualtakin

TikTokissa trendaavat kappaleet ja artistit haalivat usein nuoria kuuntelijoita. Siksi onkin hienoa nähdä, että myös ikärajattomia keikkoja järjestetään. Varhainen kosketus live-musiikkiin voi kannustaa jatkamaan keikoilla käymistä. Esiintymisten merkitys korostuu indieartistien kohdalla, sillä ne tarjoavat väylän näkyvyyden kasvattamiseen. Välispiikissä louna0nline kertookin toivoneensa S-keikkaa ikärajallisen lisäksi.

Red Dragon on enemmän tai vähemmän trendannut juuri TikTokissa, jolla on nykyään valtava vaikutus musiikkialaan. Artistit käyttävät sitä markkinointiin ja kuluttajat löytävät sen kautta uutta kuunneltavaa. Parhaimmillaan se tarjoaa mahdollisuuksia pienemmille itsenäisille artisteille. Vastikään keiju kiitteli ihmisiä, jotka ovat käyttäneet hänen musiikkiaan videoissaan ja kertoo, miten se on yksi harvoista keinoista saavuttaa yleisöä indieartistina.

Teknologian kehittymisen myötä yhä useammalla on mahdollisuus tehdä musiikkia, eikä menestys ole välttämättä enää kiinni levytys-sopimuksista. Onkin virkistävää huomata, kuinka monipuolisia tekijöitä Suomesta löytyykään. Ranka Kustannuksen perustajan ja IndieCo:n hallituksen puheenjohtaja Riku Pääkkösen mukaan tärkeintä on massasta erottuminen. Hänen mukaansa se on vaikeampaa kuin koskaan ennen, sillä musiikkia julkaistaan valtavia määriä.

“Jos suosiota on tullut lisää, se johtuu siitä, että musiikki on laadultaan parempaa ja artisti on kiinnostava”, Pääkkönen toteaa.

Vuoden 2025 loppupuolella useat mediat kertoivat suoratoistopalvelu Spotifyn irtisanoneen suomalaisista soittolistoista vastanneen työntekijänsä. Nykyään niiden kuratointi tapahtuu Ruotsista käsin. Muutos on herättänyt laajasti keskustelua, sillä monia merkittäviä julkaisuja on puuttunut esimerkiksi New Music Friday Suomi -soittolistalta.

Pääkkösen mukaan isoilla levyyhtiöillä on kuitenkin resursseja saada kappaleitaan listalle, vaikka se aluksi puuttuisikin sieltä.

“Meidän pitäisi alana ja indieartisteina alkaa miettimään luovempia ratkaisuja musiikin esille tuontiin, myyntiin ja markkinointiin. Spotify ei ole maailman ainoa musiikkipalvelu. Etenkin indieartistien kannattaa lähteä etsimään kuulijoita jostain, missä kaikki muut eivät vielä ole”, Pääkkönen korostaa.

POPMUSIIKIN

FANITTAMINEN

ON ÄÄNI ILOLLE – EI HÄPEÄLLE

Keikkatunnelmia jaetaan sosiaalisessa mediassa.

Kävelen kouluun Sannin fanipaita päälläni ja luokkatoverini antavat minulle tuomitsevia katseita. Koen oloni alastomaksi. Haluan repiä paidan pois päältäni. Aiempi ilo, innostus ja ylpeys paidan päälle laittamisesta muuttuu nopeasti itseinhoon ja häpeään. Olen 11-vuotias ja annan kyyneleiden pestä kasvoni koulupäivän päätyttyä. En astu koulun alueelle sama paita päällä enää koskaan.

Pop-tähden fanittaminen nähdään usein outona, hysteerisenä ja pakkomielteisenä. Sosiaalisen median uumenista ei löydy montaa keikkavideota, jonka kommenttikentästä ei löytyisi arvostelijoita. Nuori tyttö, joka itkee kuullessaan suosikkikappaleensa keikalla, asetetaan heti tietynlaiseen lokeroon. Liian tunteellinen. Liian innokas. Miten noloa!

Toisaalta jääkiekon tai jalkapallon fanittamiseen on yhteiskunnallisesti jopa kannustettu. Torilla jääkiekkofani voi voiton tullessa kiivetä vaikka lyhtypylvääseen, ja hän saisi silti paremman vastaanoton kuin amerikkalaistähti Taylor Swiftin keikalle matkustanut innokas popmusiikin ystävä.

Popmusiikin merkitys ymmärretään nyt siitä huolimatta paremmin. Joulukuussa 2024 päättynyt Swiftin globaali Eras Tour -kiertue todisti, kuinka iso vaikutus erityisesti naisfaneilla voi olla taloudellisestikin. Fanit matkustivat eri puolille maailmaa ja toivat isoja summia lippujen ja fanituotteiden lisäksi myös keikkakaupunkeihin. Taylor Swift on tunnettu eritoten naisten ja tyttöjen esikuvana.

Vaikka popmusiikin fanit ovat nyt aiempaa enemmän esillä myös hyvässä valossa, stigma on edelleen läsnä. Metallimusiikkia rakastava mies ei joudu pelkäämään, ettei häntä otettaisi tosissaan, kun fanittaminen tulee ilmi. Mutta jos minä laitan Sanni-paidan päälleni, se asettaa minut yli-innokkaan fanitytön muottiin.

Jos voisin puhua 11-vuotiaalle itselleni, kertoisin, ettei fanittaminen ole noloa. Jos se tekee sinut onnelliseksi, osta vaikka toinenkin fanipaita ja mene se päällä kouluun.

Jotta voimme murtaa näitä ennakko-oletuksia, meidän täytyy kohdata fanit ihmisinä. Suurin osa faneista ei jahtaa suosikkiartistejaan kaduilla tai kilju aina, kun fanituksen kohde mainitaan. Vaikka en enää Sannia fanitakaan, on fanin olemus minussa aina läsnä. Se ei ole hävettävää hulluutta – se on rakkautta, ystävyyttä ja ääntä ilolle.

Lähde: Time: Why Taylor Swift’s Eras Tour Has Made So Much Money, Julkaistu 23.8.2023. Muokattu 14.9.2023.

KUN ARKIPÄIVÄN ÄÄNET OVAT LIIKAA

Osalle arjen tavallisimmatkin äänet tuntuvat kuormittavilta. Voi olla hankalaa ymmärtää, kuinka esimerkiksi ilmastoinnin humina saa osalle aikaan voimakkaan tunnereaktion.

Oulun yliopiston kirjaston portaat nousee opiskelija.

Vilma Kaikkonen laskee kuulokkeet korviltaan ja tervehtii rauhallisesti. Haastattelutilanne ei ole hänelle ennestään tuntematon. Kaikkonen opiskelee yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä. Aiemmin hän on opiskellut journalismia Oulun ammattikorkeakoulussa.

Diagnoosi toi selkeyttä vuosien epätietoisuuteen

Kaikkonen on aina tiennyt olevansa tietyllä tapaa herkempi kuin monet muut. Eri äänet, hajut ja maut saivat aikaan tunteita, joita toiset ympärillä eivät näyttäneet kokevan. Hän muistelee, kuinka lapsena istui autossa sormet korvissaan äidin skrapatessa

auton ikkunoita. Kaikkoselle lasien raaputtamisesta syntyvä ääni oli ahdistava. Tilanteesta oli päästävä pois.

“Kun joutui odotella autossa ja kuunnella raaputtamisen ääntä, niin tuntui vähän kuin olisi ollut panttivankina siinä tilanteessa”, kertoo Kaikkonen.

Kaikkonen on läpi elämänsä ollut aistiyliherkkä. Noin vuosi sitten saatu autismikirjon diagnoosi on auttanut ymmärtämään omia tuntemuksia pitkään kestäneen epätietoisuuden jälkeen.

Osana aistiyliherkkyyttä Kaikkonen reagoi esimerkiksi tietynlaisiin ääniin voimakkaammin kuin monet muut. Muun muassa ilmastoinnin humina tai kellon tikitys voivat herpaannut-

taa keskittymisen täysin. Eri äänistä heräävät tunteet riippuvat paljon siitä, mikä ääni on kyseessä, mistä se tulee ja kuka sen aiheuttaa. Päällimmäinen heräävä tunne on ahdistus. Myös tietynlainen vihantunne on mahdollinen, mutta enemmän tunnereaktio on paniikinomainen.

Arkiset äänet häiritsevät silloinkin, kun Kaikkonen itse on se, joka äänen aiheuttaa. Itseaiheutettuun ääneen pystyy kuitenkin valmistautua, joten se ei häiritse samalla tavalla.

“Kaikki äänet ovat suostumuksesta kiinni. Jos olen itse päättänyt haluavani kuunnella kyseistä ääntä, niin silloin se on okei”, Kaikkonen pohtii.

Lähes joka tilanteeseen löytyy ratkaisu

“Bussissa, kaupassa, salilla, kaikkialla olen kuulokkeet päässä – ne ovat ihan ehdottomat”, listaa Kaikkonen.

Ulkomaailman poissulkemiseksi Kaikkonen on käyttänyt kuulokkeita niin kauan kuin jaksaa muistaa. Ensimmäiset vastamelukuulokkeet hän hankki noin seitsemän vuotta sitten. Kuulokkeista on suurta apua niin koulussa työskentelyyn kuin myös imurin huminan vaimentamiseksi kotona.

Tietyissä tilanteissa kuulokkeet eivät kuitenkaan ole sallittuja, kuten tenteissä.

“Tenttejä minulla on onneksi tosi vähän, mutta niissäkin tilanteissa stressi kohdistuu enemmän koepaperiin kuin ympäröiviin ääniin”, kertoo Kaikkonen.

Keskustassa asuessa ympäri vuorokauden kuuluu erilaisia ääniä. Kaikkoselle rautatieaseman läheisyydessä asuminen ei kuitenkaan ole äänien puolesta ongelma. Nukkumaan mennessä puhelimen kaiuttimesta pyörii tavallisesti äänikirja, joka ohjaa keskittymisen pois ympäristön muista äänistä. Kaikkonen kuitenkin kokee, että esimerkiksi kotona töitä tehdessä kaupungin äänet herpaannuttavat helposti.

Kaikille ei viitsi – tai edes kuulu mainita

“Mielestäni on epärealistista ajatella, tai odottaa, että ihmisten tulisi ottaa [ääniyliherkkyyttä] enemmän huomioon, muuta kuin ihan perusjutuilla, että esimerkiksi kerrostaloissa ollaan hiljaa tiettyinä aikoina”, pohtii Kaikkonen.

Kaikkosen mukaan riippuu täysin henkilöstä, kenelle viitsii mainita, jos he tekevät jotain epämiellyttävää ääntä. Esimerkiksi omalle

mummulleen tai vanhemmilleen hän ei asiasta viitsisi mainita.

“Ehkä eniten miehelleni muistutan, jos jokin ääni häiritsee, mutta tätä ongelmaa ei oikeastaan ole. Hän on hyvin seesteinen”, Kaikkonen kertoo.

Kaikkonen ei odota muun maailman sopeutuvan hänen tarpeisiinsa. Hän tietää olevansa monen asian suhteen herkempi kuin muut. Hän on tottunut omalta kannaltaan miettimään, onko tietty tilanne hänelle mieluinen ja kannattaako hänen mennä siihen.

“Ihmisillä on kuitenkin myös oikeus pitää ääntä”, toteaa Kaikkonen.

Täytyy vain oppia elämään

Aistiyliherkkyys on päivittäinen osa Kaikkosen elämää. Päivittäistä turhautumista herättää, kun ei voi esimerkiksi käydä kaupassa ilman kuulokkeita. Vaikka mikään ei pakota käyttämään kuulokkeita, moni tilanne olisi kuitenkin todella epämukava ilman.

Ainoastaan äänet eivät rajoita elämää. Myös esimerkiksi ruuan kanssa voi tulla helposti raja vastaan. Jos joku ruoka ei ole täysin sellaista kuin ennalta odotti, harmituksen tunnetta ei kykene sivuuttamaan. Se pilaa koko päivän. Kaikkonen kokee toisinaan, että näyttäytyy sen seurauksena hankalana ja nirsona ihmisenä.

“Toisaalta voin olla ehkä nirso ja hankala, mutta monet ovat nirsoja ja hankalia myös ilman aistiyliherkkyyttäkin. Ehkä se on vain sellainen asia, jonka kanssa pitää oppia elämään”, Kaikkonen miettii.

Kaikkosen mielestä on tärkeä löytää omia keinoja arkeen. Hän vinkkaa, että tilanteen salliessa kannattaa esimerkiksi hankkia itselleen mieluiset ruuat, jotta välttyy petty-

myksiltä, ja käyttää muun muassa äänien poissulkemiseksi vastamelukuulokkeita.

Vilma Kaikkonen

• 30-vuotias

• Medianomin tutkinto vuonna 2020

• Aloitti tietojenkäsittelytieteen opiskelun yliopistossa 2024

• Noin vuosi sitten saatu autismikir jon diagnoosi sekä ADHD-diagnoosi

Teksti ja kuvat: Pihla Korva

TÄYTTÄ ELÄMÄÄ

SISÄKORVAISTUTTEEN TUKEMANA

“En voisi olla kiitollisempi vanhempieni päätöksestä hankkia minulle sisäkorvaistute. Elämäni olisi aika ankeaa aivan kuurona viittomakielen varassa. Etenkin, koska olen ihmistyyppinä niin sosiaalinen.”

Rosanna Kälkäjä opettelee kuulemaan vasemmalla korvallaan. Hän on saanut toisen sisäkorvaistutteensa viime tammikuun lopussa.

“Vasen korva on ollut periaatteessa kuuro 29 vuoden ajan. Sanojen erottaminen sillä on vielä vaikeaa. Opettelen sillä nyt kuulemaan, niin kuin pieni lapsi opettelee puhumaan.”

Ensimmäisen sisäkorvaistutteensa syntymäkuuro Kälkäjä sai kolmevuotiaana. Lapsena sopeutuminen istutteeseen oli helpompaa, mutta Kälkäjä uskoo oppivansa pian kuulemaan myös vasempaan korvaansa asennetulla istutteella.

Kälkäjä kuuli hyvin jo pelkästään oikeaan korvaan asennetulla istutteella, mutta kuunteleminen oli silti toisinaan väsyttävää. Tämän vuoksi hän ryhtyi suunnittelemaan istut-

teen hankkimista myös vasempaan korvaansa. Lisäksi hän uskoo saavansa paremmasta kuulosta apua opintoihinsa.

Lannistumattoman opiskelijan polku uuteen

Ala-asteen Kälkäjä aloitti rauhallisemmassa pienluokassa, mutta siirtyi jo viitosluokalla normaalikokoiseen luokkaan. Yläasteen loppuun asti Kälkäjä kamppaili aurallisen migreenin kanssa, jonka iso luokkakoko ja siitä johtuva häly aiheuttivat.

“Ongelmiin yritettiin ratkaisuksi hierojaa, riittävää unta ja monia muita keinoja. Yläasteaika mentiin kuin päällä seisten.”

Siirtyminen ammattiopisto Luovin kokkikouluun auttoi, sillä ryhmäko-

ko oli siellä pienempi. Myöhemmin suurtalouskeittiön laitteiden ja keittiötöiden äänimaisema osoittautui liian raskaaksi, eikä hän voinut jatkaa kokin ammatissa.

Useiden lyhyempien ja moninaisten työpätkien jälkeen Kälkäjä hakeutui talonrakentajaksi, mutta hänen kätensä eivät kestäneet ammatissa. Kälkäjä piti kuitenkin talonrakentamisesta alana niin paljon, että haki seuraavaksi Oulun ammattikorkeakoulun rakennusinsinöörin koulutukseen ja pääsi yllätyksekseen suoraan sisään.

Laitteet kehittyvät ja kutistuvat

Suomessa ensimmäiset sisäkorvaistutteet asennettiin aikuisille 1980-luvulla ja lapsille 1990-luvun puolivälissä. Sisäkorvaistutteet ovat kehittyneet huimasti noista ajois-

ta. Kälkäjä kertoo hänelle lapsena asennetun sisäkorvaistutteen olleen kämmenen kokoinen laite, joka toimi kahdella AA-paristolla. Istutteesta lähti puoli metriä pitkä johto, joka kiinnittyi korvan takana olevaan ulkoiseen osaan.

“Se oli aivan valtava kapistus. Äitini ompeli minulle pikkurepun, että laite pysyisi mukana menossa. Johdot jäivät ovien kahvoihin ja muihin väleihin, jonka vuoksi ne katkeilivat jatkuvasti.”

Kälkäjä on nyt käyttänyt sisäkorvaistutetta 26 vuoden ajan. Tuossa ajassa hän muistelee laitteen vaihtuneen neljä tai viisi kertaa. Nykyiset laitteet ovat hyvin pieniä kapistuksia. Kun Kälkäjän hiukset peittävät hänen korvansa, hänellä olevaa laitetta on lähes mahdotonta huomata.

”Se tulee olemaan katoava kulttuuri, jos kaikki kuurot lähdetään heti operoimaan.”

Laitteet ovat kehittyneet myös ominaisuuksiltaan. Puhelimeen asennettavalla sovelluksella on mahdollista säätää laitetta ja sisäänrakennetun Bluetooth-ominaisuuden ansiosta esimerkiksi musiikin kuunteluun ei enää tarvitse erikseen kuulokkeita.

Viittomakielisen kulttuurin tulevaisuus

Nykyään sisäkorvaistutteen asentaminen kuurolle lapselle on Suomessa ensisijainen hoitomuoto, mutta Kälkäjän ollessa lapsi näin ei vielä ollut. Kälkäjä on erittäin kiitollinen vanhemmilleen, jotka aikoinaan halusivat, että hänelle laitetaan sisäkorvaistute. Joka leikkauksessa on riskinsä, koska niissä operoidaan lähellä kasvohermoa. Lapsille asennettuihin sisäkorvais-

tutteisiin on myös kohdistettu kritiikkiä. Kriitikoiden mielestä lapsille ei tulisi antaa sisäkorvaistutetta, sillä lapsi ei pysty itse päättämään, haluaako sellaisen. Myös viittomakielisen kulttuurin hiipuminen aiheuttaa pelkoja. Kälkäjä kertoo ymmärtävänsä tämän pelon.

“Se tulee olemaan katoava kulttuuri, jos kaikki kuurot lähdetään heti operoimaan.”

Viittomakieli elää puhutun kielen rinnalla

Kälkäjän lapsuudenkodissa kommunikoitiin viittomakielellä, kunnes hän sai sisäkorvaistutteen 3-vuotiaana. Sen jälkeen viittomakielen käyttö väheni, mutta pysyi vielä mukana puheen kehityksessä. Kun puhe alkoi luonnistua, viittomakieli väistyi. Kun hänen oma poikansa oli puolivuotias, Kälkäjä opetti hänelle tukiviittomia.

“Vaikka hän ei osannut puhua, hän pystyi kertomaan minulle, milloin häntä väsyttää, onko hänellä nälkä tai jokin muu hätä. Oli aivan huippua, että viittomakieltä pystyi näin hyödyntämään. Tämä vähensi myös lapsen turhautumista.”

Kavereilleen Kälkäjä on opettanut muutamia viittomakielisiä merkkejä. Niistä on yllättävän paljon apua esimerkiksi kovaäänisillä festareilla kommunikoidessa. He pystyvät viestittämään toisilleen käsimerkein vaikkapa vessassa käymiset ja muut siirtymiset festarialueella.

Hae rohkeasti apua kuulon haasteisiin

Kälkäjä kertoo olevansa yllättynyt siitä, miten huonoja ihmiset ovat myöntämään itselleen, etteivät kuule. Kuulon kanssa kamppaileva ihminen kiusaa vain itseään pitkittämällä avun hakemista.

Hän haluaa kannustaa kaikkia kuuloaistiongelmien kanssa kamppailevia hakemaan rohkeasti apua

Opiskeluiden tukena Kälkäjällä ovat mini mic ja phone clip -apuvälineet.

ongelmiinsa. Apua saa esimerkiksi kuulokeskuksesta tai vertaistukiryhmistä.

“Jos seuraavat 5–10 vuotta kiusaat itseäsi sillä, että et kuule kunnolla, niin teet vain itsestäsi hölmön kysyessäsi jatkuvasti: Mitä?”

Rosanna Kälkäjä

• Syntynyt 1996

• Kotipaikka Oulu

• Perheessä yksi poika ja 600 kilometrin päässä asuva kihlattu

• Opiskellut aiemmin kokiksi ja talonrakentajaksi

• Opiskelee nyt toista vuotta rakennusinsinööriksi Oamkissa

Sosiaalisen median äänisaaste ärsyttää

Yksi suosikkisanonnoistani on ”maailmaan mahtuu kyllä ääntä”. Ainoa paikka, jossa koen sen kuitenkin kumoutuvan, on sosiaalinen media. Siellä ääntä saisi olla vähemmän.

Eri sosiaalisen median palveluita selatessa ääntä tulee joka tuutista. Useimpiin postauksiin on liitetty musiikkia kuvan päälle tai postaus koostuu videosta, jossa taustalla soi jokin biisi videon alkuperäisen ääniraidan lisäksi. Katsoja joutuu keskittymään sisältöön; mitä postauksessa lukee, mitä sillä yritetään kertoa, mihin biisivalinta liittyy ja saako henkilön äänestä selvää.

Kanssaeläjille tämä äänten sekamelska voi olla vähintään yhtä kuormittavaa kuin itse somen selaajalle, sillä äänimaailma vaihtuu heti seuraavaan postaukseen selatessa. Raskaasta rokista saatetaan siirtyä kevyeen indiemusiikkiin tai muka hauskoilla ääniefekteillä kyllästettyyn videoon. Juuri kun pää on lähes ehtinyt mukaan siihen, mitä edellisessä videossa tapahtui, tuleekin vastaan uusi video, jossa on täysin erilainen tunnelma. Ja kelat pyörivät taas.

Tiktok sekä Instagramin reels-osio ovat juuri sellaisia alustoja, että jokaisessa videossa on eri ääniraita päällä. Vaikka kyseessä olisikin esimerkiksi maisteluvideo tai testivideo, on siihen yleensä liitetty mukaan erinäisiä ääniefektejä sekä taustamusiikkia. Tämä on mielellemme kuormittavampaa kuin arvaammekaan. Ihmisen aivoja ei ole tarkoitettu käsittelemään jatkuvaa tietotulvaa tai ääniärsykkeitä useampaa tuntia putkeen päivässä. Somen ääniä voisi kuvata jopa äänisaasteeksi ympärillä oleville ihmisille.

”Maailmaan mahtuu kyllä ääntä”

Aamulla Tiktokin selaaminen voi sysätä koko tulevan päivän aivan väärille raiteille; lyhyet videot tekevät olon ylivirittyneeksi ja äänet vaihtelevat nopeatempoisista rauhallisempiin, jolloin hermosto ei oikein tiedä, onko kaikki kunnossa ja millä fiiliksellä jatkaa päivää.

Hektisten ja lyhyiden videopätkien katselu siis voisi olla mieluummin kerran päivässä -tyyppinen juttu kuin sellainen, että jokainen hiljainen hetki täytetään somen selaamisella.

VÖLJYSSÄ

HILJAISUUTTA TUTKIMASSA

Espoon Otaniemen akustiikan laboratoriossa tutkitaan ääntä viidessä eri tutkimushuoneessa. Niistä tunnetuin on Suomen hiljaisin huone, jossa myyttien mukaan saattaa tulla hulluksi.

Kulkulätkän koskiessa lukijaa piippauksen säestämänä, avautuu hyvin tavanomainen parikymmentä metriä pitkä käytävä. Pidemmälle mennessä kaikenlaista epätavallista alkaa tulla vastaan. Edestä löytyy häiritsevän näköinen, ihmismäinen pää-torsosimulaattori kyljet ja pää reikiä ammollaan, ja oikealla on työtila täynnä kaikenlaisia teknisiä härpäkkeitä. Ovia näkyy pilvin pimein parin metrin välein kaikkiin ilmansuuntiin.

Tilassa vallitsee seesteinen tunnelma, kuten akustiikan laboratoriosta ja perjantai-iltapäivästä voi olettaa. On liiankin hiljaista, eikä paikalla ole muita kuin sähkötekniikan opiskelija Oskari Riihimäki, joka esittelee minulle tiloja. Tavoitteena on kohdata totaalinen hiljaisuus Suomen hiljaisimmassa huoneessa, mutta käytävällä ollessani pohdin jo, tuleeko kokemus olemaan liikaa hermoilleni.

Vuorovaikutustilanteissa tuntuu olevan lähes aina pakottava tarve pitää keskustelua yllä. Olen väittänyt kivenkovaan läpi elämäni, etteivät hiljaiset hetket tuota minulle vaikeita tuntemuksia, olin sitten yksin kotosalla tai viettämässä iltaa isommalla porukalla. Siksi haluan testata Aalto-yliopiston kampuksella, kestänkö oikeasti hiljaisuutta niin hyvin kuin väitän.

Esittelykierroksella sosiaalinen asetelma on selkeä: minä voin äimistellä ja keskittyä kuuntelemaan Riihimäen rutiininomaista infopläjäystä. Alkuun kokemani lievä kiusallisuuden tunne on tipotiessään ja voin vain nauttia uudesta kokemuksesta ja tiedon tulvasta. Laboratoriossa on nähtävästi lupa olla välillä hiljaa.

Kaikenlaisia tiloja vastassa

Riihimäki avaa jälleen kulkukortillaan oven ja nyt näky on sitä, mitä

akustiikkalaboratoriosta voi olettaa. Huonekorkeutta on kolme metriä, lattialla on loputtomasti merkintöjä kokeita varten ja katon rajassa olevista metallisista kehikoista roikkuu kymmeniä audiojohtoja. Järkytyksekseni näen huoneen keskellä taas pää-torsosimulaattorin, jolle on asetettu kuulokkeet päähän. Ne on valmistettu 3D-tulostimella ja niiden avulla mallinnetaan, miten kehon muodot vaikuttavat äänen kuulemiseen. Riihimäen mukaan yksi syy sille, miksi ihmiset kuulevat äänen eri tavoin, johtuu pään ja korvan rakenteellisista eroista.

Eräässä kokeessa tutkittiin, pystyvätkö koehenkilöt paikantamaan, milloin ääni tulee kuulokkeista ja milloin kaiuttimista. Yllätykseksi tämä oli haastavaa, mikä olikin tutkimuksen tavoitteena. Ainoa erottava tekijä tunnistamiseen löytyi kaiusta, sillä 3D-kuulokkeista läpihuutava ääni ei omaa samanlaista kaikumaailmaa kuin kaiuttimet.

Kuin luolassa olisi

Huoneen yllättävin elementti löytyy oven vieressä olevasta tabletista, johon asennetusta järjestelmästä pystyy nappia painamalla muuttamaan tilan akustiikan aivan toisenlaiseksi. Yhtäkkiä tummansävyiset ja kapeanmalliset seinäpaneelit, joihin tavantallaaja ei alun perin ole kiinnittänyt huomiota, kääntyvät auki kopisevaa ja hakkaavaa ääntä pitäen dominoefektin lailla.

Muutos on tajuton, nimenomaan kaiun suhteen. Nyt äänemme raikuu kirkkaana ympäri huonetta, vaikka emme edes huuda. Riihimäki kertoo, että aiemmin huoneessa kaiun kesto oli 0,2 sekuntia, kun nyt kesto on 1,5 sekuntia. Jo tämän kokemalla ymmärtää, että akustiikan tutkimuksella ja suunnittelulla osana arkkitehtuuria on todellakin merkitystä jokaisen ihmisen päivittäisessä elämässä.

Laboratorion sydämessä

Seinäpaneelit saavat jäädä sikseen, sillä alakerrassa odottaa lisää huoneita. Portaat alas ja jälleen uusi ovi auki.

Yhtäkkiä kengänpohjat tarrautuvat johonkin kiinni. Kyseiselle “tarramatolle” ja kengänsuojuksien käytölle on syynsä. Alakerran hiljaisessa huoneessa ei ole mikään tavallinen lattia, vaan siihen astuessa tuntuu, kuin olisi ritilämäisellä trampoliinilla, jonka alapuolella näyttää äkkiseltään olevan juustomeri.

Emme ole kuitenkaan harmillisesti sisäleikkipuistossa, vaan Suomen hiljaisimmassa huoneessa, jossa taustamelu on –2 desibeliä. Käytännössä tämä on niin alhainen äänenvoimakkuus, ettei korva erota sitä enää nollasta desibelistä. Hiljaisen huoneen seinät ja ovi on vuorattu vaahtomuovin kaltaisella ääntä eristävällä materiaalilla.

Riihimäki sulkee noin puolen metrin paksuisen mörssärioven ja tilan valtaa totaalinen hiljaisuus. Puheemme

absorboituu eli imeytyy ja jää jumiin seinärakenteiden onkaloihin, ja selin puhuessa, etenkin kauemmalta etäisyydeltä, ei puheesta meinaa saada enää mitään selvää. Tässä huoneessa huutaminen kuulostaa yhtä korkealta äänitasoltaan kuin tavallinen kahvipöytäkeskustelu. Vähitellen korvissani alkaa humisemaan häiritsevästi. Aivan kuin jokin valtava paine yrittäisi tuhota kuuloaistini. Riihimäki naljailee huminan kertovan mahdollisesti tinnituksesta. Ennen kuin ehdin järkyttyä liikaa, toteaa hän perään tällaisen oirehdinnan voivan johtua myös taustaäänen puuttumisesta, jolloin korvarummussa ei aiheudu taustavärinää ja korva alkaa hakemaan väkisin jotain äänialaa.

Korvissani tuntuva paine ei lakkaa millään. Todennäköisesti humina tulee tinnituksen sijaan lattialla lojuvista sähkölaitteista, jotka ovat jotain tutkimusta varten. Sen vuoksi emme voi jäädä pidemmäksi aikaa huoneeseen, mikä tuntuu helpotukselta.

Kohti itsensä haastamista Lähes vastapäätä -2 desibelin tilaa on toinen hiljainen huone, joka on pienempi kopio isoveljestään. Siinä on samanlainen ritilämäinen lattia ja sokeripalamaiset seinät, mutta desibelit ovat vähän korkeammat kuin aiemmassa huoneessa, ollen nyt lähes nollan tasossa.

Puolen metrin paksuinen ovi vetäytyy kiinni, enkä hetkeen erota mitään silmilläni tai korvillani. Ennen oven sulkemista Riihimäki neuvoi minua istumaan, sillä jossain vaiheessa ihmisen tasapainoelin saattaa alkaa heittämään, kun sekä näkö- että kuuloaisti ovat pois pelistä. Päätän uhmata tätä neuvoa parhaani mukaan.

Kävelen ympyrää ja etsin aisteillani jotain virikettä. Huomaan katossa punaista valoa välkyttävät palovaroittimet. Tuijotan niitä muutaman minuutin ajan ja alan löytämään meditatiivista tilaa. Samalla tajuan,

ettei hiljaisuus itsessään ole se ongelma, vaan tekemisen puute.

Palovaroittimet alkavat kyllästyttämään ja talsin etsimään jotain muuta. Huomaan nauttivani totaalisesta rauhasta. Istuudun alas, sillä “ritilälattia” ei tunnu kovin mieleiseltä jalkapohjia vasten. Samassa huomaan silmäkulmassani vihertävää valoa, joka loimuaa pienistä raoista juuri sopivan verran. Kyseessä on laatikkomainen hätäpuhelin, joka on peitetty kankaalla, jotta saisin mahdollisimman autenttisen kokemuksen.

Hetken minua harmittaa huoneessa olevat yksittäiset himmeät valot, mutta nopeasti niistä tulee turvasatamani. Hyväksyn tylsyyden, hengitykseni tasaantuu ja toivoisin tämän hetken jatkuvan tuntikausia. Tuntuu hyvältä olla vapaa ihmisistä ja kaikenlaisesta mieltä kuormittavasta hälinästä. Tässä tilassa korvanikaan eivät kärsi aiemman huoneen tavoin. Stressi pyyhkiytyy pois ja pystyn olemaan läsnä kehoni ja mieleni kanssa.

Harmillisesti ovi aukeaa ja sieltä hyökkäävä valonsäde keskeyttää nautintoni. Huomaan istuvani ihan toisessa nurkassa kuin luulin olevani. Hehkutan löytäneeni zenmäisen mielentilan, jossa ahdistus ei puske pintaan ollenkaan. Haluaisin heti palata takaisin pimeään kammioon. Toisaalta, jos huoneessa viettäisi 15 minuutin sijaan tunnin ajan, en uskoisi kokemuksen olevan yhtä vapauttava ja positiivinen. Siinä ajassa vihreäkin valo muuttuisi painajaiseksi.

Taiteen työkaluna ääni

Sulkemalla silmät ja keskittymällä kuuntelemaan arjen ääniä syntyy mahdollisuus kokea maailmaa eri tavoin. Äänitaiteesta on muodostunut suuri osa Aliina Kemppaisen elämää.

Meluntäyteiseen kahvilaan saapuu Aliina Kemppainen, 25. Kahvilan ikkunoiden ohi kulkevat ratikat huurteisessa talvimaisemassa. Kemppainen on saapunut kiireisen arkensa keskellä juttelemaan omasta intohimostaan, taiteesta. Hän istuu Mauno-koira sylissään pöydän ääreen, korjaa hieman vintage-tyylisiä silmälasejaan ja alkaa hymyillen kertomaan elämästään.

Ensimmäinen sävellys

Rääkkylässä kasvanut ja Lappeenrannasta muuttanut Kemppainen on kulkenut Helsinkiin taide- ja

urahaaveet mukanaan. Hän hörppää kahvia mukistaan ja kertoo, kuinka intohimo erityisesti äänitaiteeseen alkoi.

”Musiikin tekeminen alkoi melkeinpä heti kun aloin puhumaan. Äitini on muusikko, niin kaikki tuli aika luonnollisesti.”

Kemppainen kertoo tehneensä ensimmäisen sävellyksensä ja aloittaneensa esiintymisen kolmevuotiaana. Ensimmäinen esiintyminen yleisölle tapahtui Rääkkylässä. Tulevaisuuden haaveet alkoivat musiikin parissa kasvaessa rakentua.

Ura alkoi rakentumaan

Kemppaiselta kysyttäessä hänen työstään, työn määrittäminen on hänestä hankalaa. Hän miettii hetken, ja kertoo olevansa musiikintekijä ja kulttuurituottaja. Työ tapahtuu opiskelujen ohella. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa taiteiden tutkimusta. Opinnot kohdistuvat estetiikkaan, musiikkitieteeseen ja sukupuolentutkimukseen.

Ura alkoi rakentumaan, kun alkoi uskaltaa tehdä uutta. Projekteja alkoi syntyä. Kemppainen kertoo projekteistaan hymyillen ja pyytää keskeyttämään, jos on vaikea pysyä perässä.

Hän esiintyy artistina yksin ja pari keikkaa onkin jo takana. Kiirettä ja uusia mahdollisuuksia ovat myös tuoneet duona esiintyminen ystävän kanssa, sekä uusi queer-aiheinen podcast. Tekeillä on myös Kemppaisen ja hänen työparinsa Leo Terävän luoma esitysteos, jossa Kemppainen toimii säveltäjänä koreografi ja tanssija Terävän sooloon. Teos on valittu taidegalleria Amos Rexiin, osaksi Generation 2026 -näyttelyä.

Ääni taiteen muotona

Äänitaiteen määritelmä on laaja, mutta laajuus antaa erityisen paljon tilaa myös omalle pohdinnalle. Kemppainen alkoi tutkimaan äänitaidetta syvemmin.

”Äänitaiteellisessa työskentelyssä työkaluna on aina jonkinlainen ääni. Sehän voi olla siis mitä vaan, musiikkia, performanssia tai jotain mikä liittyy ääneen. Ääni voi olla taiteellinen työkalu, mutta myös voimakas poliittinen työkalu.”

Mauno-koira viihtyi kiltisti sylissä koko haastattelun ajan.

Äänitaidetta tutkiessa, puoleensa vetivät ääni ja musiikki, jotka liittyvät erityisesti fyysiseen tilaan.

”Itsellä se tila-ajatus lähti siitä, kun kiinnostuin kokemuksesta ja musiikin kokemisesta. Mietin paljon, kun musiikkia yleensä kuunnellaan jostain, niin voisiko musiikista tehdä vaikka näyttelyn, esimerkiksi installaatiotyyppisesti. Pohdin paljon, miten äänellä voidaan rakentaa tilaa.”

Kemppainen korostaa äänitaiteen olevan enemmän saatavilla, kuin moni osaa edes kuvitella.

”Taiteen ajatellaan olevan jonkun muurin tai instituution sisällä, mutta taide on läsnä kaikkialla, kun vaan keskittyy. Ääni ja äänet ovat aistillisesti yhtä aikaa sellaisia tiloja, mitä kauhean moni muu aistillinen kokemus ei välttämättä saa aikaan.”

”Liian herkkä uralle”

Tavoitteena on laulajan ammatti, jossa työ olisi muiden nähtävänä ja arvioitavana. Hän on myös kehittänyt itseään siihen, että ura tulee olemaan jotain sellaista, missä täytyy kestää asioita. Joskus hän on jopa saanut kuulla olevansa liian herkkä alalle.

”Sukulaiseni, joka teki uran musiikkialalla, joskus sanoi minulle,

että hän uskoo artistiuteeni paljon, mutta epäilee minun olevan liian herkkä alalle. Kyllä tommoiset kommentit tuovat ehkä enemmän voimaa minulle ja toimin vain kahta kovempaa. Kyllä minä itse lopulta tiedän, että pystyn siihen.”

Myös jännitys on ollut mukana esiintymisessä, etenkin ensimmäisellä keikalla.

”Kun muistelen ensimmäistä esiintymistä aikuisiällä, muistan että minua jännitti ihan sikana. Olen kuitenkin niin herkkä ja jännittäjä, niin olen miettinyt, onko artistin ura liian raskas ja tuleeko se repimään minut kappaleiksi.”

Jännitys ei kuitenkaan ole riskien ottamisen esteenä. Kemppainen kuvailee riskien ottamisen olevan verrattavissa uimahallin hyppytorniin. Kun hyppytornin ylimmästä kerroksesta uskaltaa kerran hypätä, niin se ei jännitä enää niin paljoa.

”Jossain kohtaa ei voi enää tarkistaa tekemääsi teosta, jossain kohtaa on vain pakko hypätä. Sitten kun sen on kerran tehnyt, siitä tulee helpompaa.”

Yhteiskunnalliset kysymykset

Taiteen luominen nykypäivänä on kohdannut haasteita. Kemppainen pysähtyy hetkeksi pohtimaan aihetta.

”Minulla on ollut hyvät lähtökohdat tehdä taidetta. Välillä tietysti, kun pohtii maailmantilaa, tulee sellainen olo, että onko millään mitään väliä. Tulee tosi pieni olo. Mutta ehkä juuri sen takia täytyy luoda jotain, että ei taannu siihen ahdistukseen.”

Kemppainen toivoo, että esimerkiksi hallitus tukisi enemmän kulttuuria ja taidetta. Jotta jokainen voi luoda taidetta, ympäristön pitää olla antoisa. Pieniä taidealustoja täytyisi tukea, jotta meillä voisi olla hyvinvoivia taiteilijoita.

Aliina Kemppainen

• 25-vuotias

• Opiskelee Helsingin yliopistossa taiteiden tutkimusta

• Musiikintekijä ja kulttuurituottaja

NOUSEVIEN DESIBELIEN MAASSA

Tokion melu ja hulina voivat tuntua suomalaiseen korvaan ahdistavalta, jopa pelottavalta. Alkushokin jälkeen kuitenkin voi oivaltaa, ettei äänimaailma ole pelkkä miljoonien ihmisten sivutuote, vaan työkalu, joka auttaa suurkaupunkia toimimaan kellopelin tarkkuudella.

Shinjukun rautatieasemalla Tokiossa on täysi rähinä päällä. Aseman läpi kulkee noin kolme ja puoli miljoonaa ihmistä päivittäin. Seitsemään eri tasoon ulottuvan aseman kartta muistuttaa sokkeloisuudessaan termiittipesää ja turistin on helppo eksyä rullaportaiden, ostoskujien sekä porttien labyrinttiin. Tuhannet ihmiset odottavat laiturilla junaa. Hiljaa, kukin omassa, lattiaan maalatussa erivärisessä jonossaan.

Laiturin kovaäänisistä kajahtaa ilmoille piristävä melodia, joka on merkki Yamanote-linjan junan lähestymisestä. Ihmiset tiivistävät jonojaan ja valmistautuvat astu-

maan junaan. Tämän jälkeen kirkas naisääni kuuluttaa junan saapumisesta.

Ylilyönti aisteille

Suomalaiselle untuvikolle megakaupungin kakofonia voi lyödä rajusti vasten korvia. Toki tämä äänellinen perversio on juuri sitä turistien hakemaa eksotiikkaa siinä missä neonvalot ja pilvenpiirtäjärykelmät.

Ruuhkaisissa risteyksissä melurajan ylittävät merkkiäänet ohjaavat jalankulkijoita ja pienten konbini-markettien ovisummerit toivottavat asiakkaat tervetulleeksi

samalla pirteällä sävelmällä. Isommissa marketeissa elintarvikkeiden hintalaput luukuttavat ilmoille tuotteen ylivertaisuutta. Jopa käteisautomaatti kajauttaa ilmoille juhlavan fanfaarin kahisevan annettuaan.

Irrottelun ääniä

Illan tullen tarkoin viritetyn ihmismassan vuo alkaa saamaan orgaanisempia piirteitä. Samalla kaupungin infrastruktuurin ja liikenteen ääneen sekoittuvat nauru ja huudot. Pitkä ja rankka työpäivä on viimein ohi. Ravintolakadut täyttyvät ihmisistä, tunnelma on iloista ja rentoa. Paahdettuja bataatteja myyvä pieni pakettiauto toistaa

tunnuslauluaan auton katolta sojottavasta megafonista.

Kapealla kujalla, paperilyhtyrivin alla sijaitsevan izakaya-ravintolan liukuovi avautuu ja sisältä kantautuva möly lyö vasten kasvoja: naurua, huutoa ja lasien kilinää. Toimistotyöntekijät istuvat pöydissä ja tiskillä vieri vierekkäin puvut yhä päällään. Solmioita on löysätty ja kasvot punottavat.

”Kun sirkat alkavat sirittää, monet japanilaiset kokevat kesän saapuneen.”

Pitkin päivää pidetty pokerinaama pettää viimein ja stereotypia pidättäytyneestä, hiljaisesta japanilaisesta liukenee tuopilliseen viskisoodaa. Äänentaso ravintolassa nousee ja laskee: joku nauraa liian kovaa, toinen hoilaa karheasti juomalaulua. Tiskin takana kokit huutavat toisilleen ja asiakkaille vieläkin lujempaa.

Mopojen pärinää

Viereisessä pöydässä iltaa ystäviensä kanssa viettää tokiolainen Satoshi Sasaki. Välimatkaa on vain pari metriä, mutta keskustelu täytyy hoitaa huutamalla. Hänelle suurkaupungin äänimaailma ei ole häiriötekijä.

”Arjessa en tietoisesti ajattele sitä kovin paljon, mutta kun vierailen maaseudulla, huomaan usein kuinka meluisa Tokio on”, mies kertoo.

Satoshin mukaan Tokion äänimaailma on juuri junien kuulutuksia, risteyksien äänimerkkejä ja kauppojen kelloja. Lempiäänekseen hän mainitsee sirkkojen äänen. ”Kun sirkat alkavat sirittää, monet japanilaiset kokevat kesän saapuneen”, kuvailee mies.

Erityisen häiritseväksi ääneksi hän kokee varsinkin menneinä vuosina suositun bōsōzoku-ilmiön, jossa nuoret ajavat öisin ympäri kaupunkia mahdollisimman kovaäänisiksi viritetyillä autoilla, mopoilla ja moottoripyörillä. Suomesta tuttu pilluralli on siis globaali ongelma.

Juna- ja metroasemilla riittää ruuhkaa.

Ääntä hiljaisuuteen

Tokio ei silti ole pelkkää melua ja kaaosta. Isolta ja ruuhkaiselta kadulta voi koukata pienemmille kujille, joita ympäröivät rakennukset suojaavat tehokkaasti kaupungin melulta. Kontrasti on korviinpistävää.

Työpäivän päätyttyä ravintolat täyttyvät juhlaillisen kuuloisista porukoista arki-iltaisinkin.

Satoshi luettelee rauhallisiksi paikoiksi puistot, temppelit ja asuinalueet.

”Minulle rauhalliset tilat ovat erittäin tärkeitä, jotta säilyn tasapainossa kaupunkielämän kiireessä”, hän kertoo.

Japanilaisissa puistoissa ja puutarhoissa ei ole aina kyse pelkästä visuaalisesta annista, vaan äänimaailma on olennainen osa moniaistillista kokemusta. Suikinkutsu on maahan kaivettu ruukku, johon

vesipisarat tippuvat luoden kumean kellon soimista muistuttavan äänen. Shishi-odoshi taas on tippuvan veden alle asetettu bambuputki, joka täyttyessään vedellä kippaa ja kolahtaa äänekkäästi alle asetettuun kiveen. Alun perin viritelmän tarkoitus oli karkottaa villisikoja, mutta siitä on sittemmin tullut olennainen osa japanilaisten puutarhojen äänimaailmaa.

Äänet ovat kaikkialla

Tokion äänimaailma huipentuu keisarin syntymäpäivään 23. helmikuuta. Maanantai on maassa yleinen vapaapäivä. Hibiya-puistoa ympäröivät kadut täyttyvät erivärisiin happi-paitoihin pukeutuneista juhlijoista. Paitojen värit ja tunnukset osoittavat kuulumista eri yhteisöihin. Jokainen yhteisö, kuten työporukka tai kaupunginosa kantavat harteillaan rakentamaansa ja koristelemaansa mikoshi-alttaria. Rummut lyövät ja torvet soivat.

Paraatin vierellä puistoa kiertää Japanin lipuin koristeltuja pakettiautoja, joiden katoille kiinnitetyistä kovaäänisistä luukutetaan isänmaallista musiikkia ja iskulauseita.

Kun kaupungin hulinaan on hieman tottunut, huomaa, ettei ym-

päröivä äänimaailma suinkaan ole vain satunnaista taustamölyä. Se on osa infrastruktuuria siinä missä liikennemerkit ja opasteet. Ääni ohjaa miljoonia ihmisiä tulemaan, menemään ja odottamaan. Kaduilla ääni pitää ihmiset liikkeessä, puutarhoissa se auttaa pysähtymään.

Juna lipuu Shinjukun aseman laiturille. Ovien auettua sisältä suoltaa sadoittain ihmisiä, ja junaa odotelleet alkavat siirtymään sisään. Yritän pusertaa täpötäyteen junaan, mutta merkkiääni kertoo, että aikani loppui ja ovet sulkeutuvat. On vain odoteltava seuraavaa.

MITÄ KUULUU?

1. Mikä on maailman vanhin instrumentti?

a) Mammutinluusta valmistettu huilu

b) Kotilonkuoresta tehty helistin

c) Ihmisääni

2. Kenen kappale on TikTok-hitti Hei Supermario?

a) Samu Haber

b) Samuell

c) Käärijä

3. Missä näistä ääni etenee kaikista nopeimmin?

a) Ilmassa

b) Vedessä

c) Tyhjiössä

4. Mikä oli Suomen kuunnelluin kappale Spotifyssa vuonna 2025?

a) KAJ - Bara Bada Bastu

b) Ares - Menestys on paras tapa kostaa

c) Turisti - Taikuri

5. Milloin viittomakieli on tunnustettu Suomen perustuslaissa?

a) 1945

b) 2001

c) 1995

6. Kuka näistä artisteista on lähtöisin Oulusta?

a) Saara Aalto

b) J. Karjalainen

c) Samuli Putro

7. Mikä on maailman kovaäänisin eläin kokoonsa suhteutettuna?

a) Kenkänokka

b) Lehtihäntägekko

c) Malluainen

8. Milloin Oulun sinfoniaorkesteri aloitti toimintansa?

a) 1937

b) 1898

c) 1956

9. Mikä oli säveltäjä Leevi Madetojan pääsoitin?

a) Sähkökitara

b) Kantele

c) Ruohopilli

10. Kuka julkaisi albumin Al-Qaida Finland?

a) Sairas T

b) Julma H

c) Pikku G

11. Mikä näistä on puhallinsoitin?

a) Oboe

b) Oh-Boe!

c) O’boo

12. Kuka seuraavista artisteista on esiintymässä Qstockissa 2026?

a) Neea River

b) Zara Larsson

c) Rita Ora

Jos sait enemmän kuin 4 oikein, hienoa työtä!

Jos sait 0-4 oikein, sinun pitää puhua vähemmän ja kuunnella enemmän.

Karaoke kehittää laulutaitoa ja itsevarmuutta

Karaoke on monelle suomalaiselle tärkeä osa vapaa-ajan viettoa.

Sitä lauletaan sekä keskustan kuppiloissa että hyvien ystävien seurassa kotona. Miten sinä laulat karaokea?

Olen saanut ainutlaatuisen tilaisuuden osallistua Meri-Lapin lehdenjakajien karaokeiltaan. Karaokeilta on lehdenjakajien jokavuotinen perinne, jossa he pääsevät tapaamaan kollegoitaan myös muualla kuin työn merkeissä.

Astun ovelle ja talonomistaja avaa sen leveä hymy kasvoillaan. Riisun ulkovaatteeni ja siirryn keittiöön, jossa on tarjolla kahvia ja pullaa. Kahvittelun jälkeen siirrymme grillikodalle makkaranpaistoon.

Kun makkarat on syöty, illan karaokeisäntä saapuu paikalle ja alkaa koota laitteita. Ihmiset selvästi odottavat pääsevänsä laulamaan.

Tunnelma kohoaa hetki hetkeltä

Illan edetessä yhä useampi tarttuu mikrofoniin ja samat innokkaimmat palaavat laulamaan kerta toisensa jälkeen. On helppo huoma-

ta, että toiset rakastavat karaokea enemmän kuin toiset. Osa käy laulamassa yhden tai kaksi kappaletta, kun taas toiset viihtyvät esiintymässä suurimman osan illasta.

Kappaleiden sanat alkavat koskettaa minua. Huomaan peilaavani niitä omaan elämääni. Isoista kaiuttimista kuuluva musiikki imaisee mukaansa, ja hetkeksi muu maailma katoaa ympäriltäni.

Biisilista koostuu klassikoista, joita olen 21 vuoden aikana kuullut lukemattomia kertoja. Mukaan mahtuu myös täysin uusia tuttavuuksia, mikä johtuu todennäköisesti illan laajasta ikäjakaumasta. Iloitsen erityisesti vanhoista hiteistä, mutta haluan myös löytää uutta kuunneltavaa.

Osa kappaleista herättää minussa vahvoja muistikuvia lapsuudestani. Kun ajelimme kotikaupungissani äitini kanssa, radio soi taustalla.

Nuo laulut ovat olleet vuosia piilossa jossain alitajunnassa, mutta nyt ne palaavat mieleeni ja tuovat mukanaan lämpimiä muistoja.

Illan aikana kaiuttimista raikuvat muun muassa Kaija Koo ja Pitbull, mikä kertoo siitä että biisit kattavat eri aikakausia ja tyylejä.

Epätäydellisyys on täydellistä

Kaikki laulajat eivät pysy täysin tahdissa, mutta kukaan ei tunnu välittävän siitä. Luultavasti juuri tämä tekee karaokesta niin suositun: suorituspaineet katoavat, ja jokainen saa tulkita kappaleen omalla tavallaan. Suorituksen ei tarvitse olla täydellistä.

Illan karaokeisäntä, Veijo Kirkinen, 54, on ammatiltaan autonkuljettaja, mutta toimii vapaa-ajallaan karaokeisäntänä eri tilaisuuksissa. Hän on harrastanut karaoken isän-

nöintiä noin 20 vuoden ajan niin baareissa kuin yksityistilaisuuksissakin.

Kirkinen kertoo olleensa lapsena hyvin ujo: ”Nuorena lapsena olin tosi arka esiintymään.” Koulussa esiintymistilanteet jännittivät, ja kädet tärisivät esitelmiä pitäessä. Karaoken kautta hän kuitenkin löysi itsevarmuutta vieläpä niin paljon, että myöhemmin hän on uskaltanut toimia jopa opettajana.

Rentoutumista joka samalla kehittää

Illan aikana yksi mies nappaa kiinni mikrofonista useaan otteeseen ja hurmaa yleisönsä sekä laulullaan että esiintymisellään. Hänestä huomaa heti, että kokemusta on kertynyt.

Kyseessä on Martti Reinikka, 69, jolle karaoke merkitsee sekä ren-

toutumista että mahdollisuutta kehittää laulutekniikkaa. Hän kertoo erikoistuneensa erityisesti tangoon, mutta harjoittelee myös muiden tyylilajien kappaleita.

Samaan aikaan kun osa laulaa, toiset innostuvat tanssimaan. Parit liikkuvat musiikin tahdissa hymyillen. Hetkeen kiteytyy jotain olennaista: hauskanpito on ihmisille tärkeää. Ilman sitä arki kävisi raskaaksi.

”Nuorena lapsena olin tosi arka esiintymään.”

- Veijo Kirkinen

Matalalla kynnyksellä kokeilemaan

Karaoke on matalan kynnyksen harrastus, jota kuka tahansa voi kokeilla ilman paineita. Harva tarttuu mikrofoniin näyttääkseen taitonsa. Useimmat tekevät sen pitääkseen hauskaa ja irrottautuakseen arjesta.

Vaikka olenkin joskus laulanut, ehkä vielä jonain päivänä uskallan tarttua mikrofoniin täysin rennosti ja heittäytyä oikeasti.

Teksti ja kuvat: Viktor

Salmi

Laulutunnilla oppii muutakin kuin laulamaan

Miksi muiden edessä laulaminen voi tuntua kiusalliselta tai vieraalta? Ensimmäinen laulutunti osoittaa, kuinka kokemukset ja tunteet vaikuttavat siihen, miten uskallamme käyttää ääntämme.

Ääneni ei kanna, kun siirrymme äänenavauksessa korkeampiin nuotteihin. Se ohenee, takertuu kurkkuun ja hajoaa kesken kaiken. Hetki sitten hyvin sujunut harjoitus ei onnistukaan ja olo tuntuu epävarmalta. Laulunopettajani ei takkuilevasta äänestäni hetkahda, vaan pyytää minua hyödyntämään mielikuvaa laulamisen tukena; lähdemme hakemaan epätoivoista ääntä. Harjoitus tuntuu minusta aluksi hassulta, mutta teen työtä käskettyä. Ääni kulkee yllättäen paremmin.

Oulun ammattikorkeakoulussa musiikkipedagogiksi opiskeleva, valmistumisen kynnyksellä oleva Essi Turunen, 28, ottaa minut vastaan työhuoneessaan. Vaikka hän on ollut tilassa vasta viikon, se on jo alkanut näyttää hänen omaltaan: lattialla on pehmeä itämainen matto ja kosketinsoittimia koristaa tekokukkaköynnös.

Turunen muistelee musiikin olleen aina tavalla tai toisella osa hänen elämäänsä. Harrastus alkoi lapsena klassisesta kitarasta, ja lukioiässä

mukaan tuli klassinen laulu. Lukion jälkeen hän päätyi opiskelemaan muusikoksi Tornion Pop & Jazz Konservatorio Lappiaan, jossa klassinen laulu vaihtui rytmimusiikkiin. Musiikkipedagogin opinnot alkoivat Oulussa vuonna 2022. Vahvasta taustastaan huolimatta Turunen kokee olevansa urallaan vasta alussa.

Laulu instrumenttina

Turusen laulutunnit alkavat lyhyellä keskustelulla. Puhumme musiikkitaustastani ja siitä, mitä tunnilta

odotan. Tunnen olevani vieraassa ympäristössä, itselleni tuntemattomien asioiden äärellä. Se näkyy ehkä myös ulospäin, sillä Turunen kysyy, jännittääkö minua. Vastaan myöntävästi. Se tuntuu yllättävän helpolta sanoa ääneen, vaikka yleensä pyrin peittelemään hermostuneisuuteni.

”Haluan, että laulutunnit ovat turvallinen paikka, jossa saa kokeilla, mokailla ja onnistua.”

Jännitystä puretaan ensin venytyksillä ja sitten äänenavauksilla. Lähdemme etsimään ääneni ulottuvuuksia: mitä kaikkea ja miten paljon se pitää sisällään. Osa harjoituksista naurattaa. En koe olevani niissä erityisen hyvä, ja se nolottaa. Toiset taas vaativat isompaa äänenkäyttöä, mikä tuntuu vaivaannuttavalta, ikään kuin olisin liiallisella äänenkäytölläni häiriöksi. Turunen kannustaa jatkamaan ja tekee harjoituksia kanssani.

Turusen mukaan oma ääni voi tuntua monelle yllättävän vieraalta. Kokemukset ja ympäristö muokkaavat sitä, millainen suhde omaan ääneen syntyy ja miten sitä uskaltaa käyttää. Esimerkiksi kouluaikojen laulukokeet, negatiiviset kommentit tai hyssyttely voivat jättää jäljen ja vaikuttaa siihen, millaisena oma ääni koetaan.

“Laulu on todella henkilökohtainen instrumentti, koska me olemme se instrumentti”, Turunen summaa.

Siksi laulaminen herättää usein voimakkaita tunteita. Turunen kertoo oppilaiden riemuitsevan onnistumisista, turhautuvan haastavien harjoitusten äärellä tai herkistyvän kyyneliin musiikin koskettaessa: laulutunneilla koko tunteiden kirjo on mahdollinen. Turusta kiehtookin juuri musiikin ilmaisuvoima.

Räätälöityä opetusta

Harjoitusten jälkeen siirrymme työvaiheeseen eli kappaleeseen, jonka olen valinnut etukäteen. Jännitys on hieman hellittänyt, mutta ei kadonnut. Laulamaan lähtiessä ääni tuntuu edelleen ohuelta. Kerron tunteesta ääneen, ja lähdemme etsimään keinoja saada ääneen enemmän kantavuutta ja syvyyttä. Mielikuvaharjoitukset auttavat ymmärtämään Turusen ohjeita, sillä minulla ei ole käsitystä alan sanastosta tai tekniikoista. Minua ohjataan ajattelemaan ääntä eri tavoin: miltä se tuntuu kehossa ja mitä haluan sillä ilmaista.

Turusen mukaan opetus perustuu oppilaan omiin lähtökohtiin, mielenkiinnon kohteisiin ja yksilöllisiin tarpeisiin. Hän kuvailee kohtaavansa jokaisen oppilaansa ”ihminen ihmiselle” -periaatteella, tasavertaisesti ja inhimillisesti.

“Oma laulunopettajani sanoi minulle, että laulunopettajien tehtävänä on oppia oppilas.”

Tutkimusmatka

ääneen

Turusen mukaan laulutunneille hakeudutaan monista syistä: yksi tähtää musiikkialan opintoihin, toinen haluaa kehittää äänenkäyttöään työssään ja kolmannelle tunti on harvinainen hetki, jolloin tulee kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin on. Siksi Turunen kuvaa laulamista tutkimusmatkana omaan instrumenttiin ja itseen.

“Kun lähtee rohkeasti tutustumaan oman äänen ulottuvuuksiin, voi tehdä yllättäviäkin löytöjä. Haluan, että laulutunnit ovat turvallinen paikka, jossa saa kokeilla, mokailla ja onnistua.”

Tunnin lähestyessä loppuaan huomaan rentoutuneeni. Ääneni tuntuu varmemmalta ja siinä on voimaa. Alan kuin huomaamatta liikkua musiikin mukana. Keskityn laulun iloon ja sen tuomaan itseilmaisun tunteeseen. Ääni ei tunnu enää yhtä vieraalta.

”Toivon, että ihmiset käyttäisivät rohkeasti omaa ääntään ja tutkisivat sitä, mitä kaikkea hienoa se voikaan sisältää”, Turunen pohtii.

Ajatus tutkimusmatkasta jää pyörimään mieleeni, kun poistun työhuoneesta. Mitä kaikkea oma ääneni voisi olla? Ehkä on vihdoin aika rohkaistua ja ottaa siitä selvää

Teksti: Susa Kilpiä Kuvat: Alessandro Ranta-Nilkku

Mitä jos liike ei alkaisikaan kehosta vaan äänestä? Jooga–pilates-tunnilla musiikki määrittää liikkeen rytmin, auttaa keskittymään sekä luo motivoivan ilmapiirin. Lopputuloksena tunne on zen.

TAVOITTEENA ZEN

Oulun Linnanmaan liikuntakeskuksen musiikkiliikuntasaliin virtaa ihmisiä rauhallisella tahdilla. Ovi avautuu vähän väliä ja tuo viileiden tuulahduksien mukana kasan opiskelijoita. On tiistai-iltapäivä ja pian on alkamassa Oulun ammattikorkeakoulun ja yliopiston liikuntapalvelu Unimoven järjestämä jooga-pilates-tunti.

Erilaisia liikuntamuotoja Unimovella on tarjolla noin 40 ja niitä järjestetään yli sata tuntia viikossa.

Halutessaan voi esimerkiksi mennä ensin pilatestunnille ja sieltä suoraan koripallovuorolle. Tai miksei vaikka thainyrkkeilystä syvävenyttelyyn.

Rauhaa ja voimaa

Jooga-pilates on yksi Unimoven liikuntamahdollisuuksista, jossa yhdistyvät nimensä mukaan jooga sekä pilates. Tunteja on joka tiistai ja niitä pitää Unimoven ohjaaja Johanna Ojala. Ojalalla on ryhmäliikunnan ohjaustaustaa jo 20 vuoden ajalta, mutta yhteistyö Unimoven kanssa on vasta tuore.

“Muutama vuosi sitten kysyin, millainen tilanne on ohjausten suhteen ja siitä se sitten alkoi”, Ojala muistelee.

Jooga-pilates-tunti alkaa rennosti Conjure Onen esittämän biisin tahtiin, joka on nimeltään Endless Dream. Ojala kehottaa keskittymään keskivartalon hallintaan ja hengitykseen. Nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Mieli rauhoittuu ja salissa ihmiset keskittyvät suorituksiin.

Tunnin keskivaiheella liikkeet muuttuvat enemmän pilateksen suuntaan ja vaativat entisestään keskittymistä. Tasapaino ja kehonhallinta ovat isossa roolissa. Liikkeet vaihtuvat biisien mukaan ja keskivartalo laitetaan palamaan Scissor Sisters -yhyeen Only The Horses kappaleen tahtiin. Ympäriltä kuuluu osallistujien keskittyneitä huokauksia ja Ojala tsemppaa samalla.

Loppua kohden aletaan rauhoittaa lihaksia ja tunti loppuukin kehon rentoutumisharjoituksella. Osallis-

tujat makaavat salissa silmät suljettuna ja Ojala ohjaa rentoutumista rauhallisella äänellä.

Musiikki on tunnin sielu

Vaikka jooga-pilates-tunnilla mielen täytyy olla hyvin keskittynyt, vaikuttaa fokukseen myös kaiuttimista soiva musiikki. Ojala sanoo, että musiikin merkitys ohjauksen aikana on erityisen tärkeää.

Musiikki ensinnäkin luo tunnille hyvää mieltä ja sen avulla saa arjen huolet ainakin hetkeksi muualle.

“Tunti ei onnistuisi samalla tavalla ilman musiikkia, sillä se luo tunnetta ja se on koko tunnin sielu”, Ojala pohtii.

Myös Jyväskylän yliopiston liikuntapedagogiikan opiskelija Ahti Ikäheimo kertoo kandidaattitutkielmassaan, että yleisesti musiikin kuuntelulla liikunnan yhteydessä on suoria fysiologisia vaikutuksia. Näitä ovat esimerkiksi se, että nopeatempoisen musiikin kuuntelu edistää urheilusuoritusta, kun taas rauhallisen musiikin kuuntelu urheilusuorituksen jälkeen auttaa palautumaan.

Ikäheimo myös mainitsee, että musiikki voi vähentää koettua rasitusta ja tehostaa hapen käyttöä.

Jooga-pilates-tunnilla keskivartaloa treenataan esimerkiksi lankuttamalla. Musiikki soi ja kertosäe alkaa. On aika asettua kyynärpäiden ja päkiöiden varaan. Kun kertosäe alkaa lähestyä loppuaan, tietää, että kohta vaihtuu liike.

”Flow, kontakti ja zen.”

Musiikin rytmi myös auttaa, jos liike on hankala ymmärtää. On helpompi oppia uusi liike, kun se on yhteydessä musiikkiin. Kun biisin tempo vaihtuu, liike vaihtuu.

Ojala mainitsee, että hyvä ohjaaja kertoo, onko musiikilla merkitys tunnin aikana vai onko se vain taustalla liikkeen fasilitoinnissa. Fasilitointi tarkoittaa liikkeen helpot-

tamista tai tukemista niin, että keho löytää halutun liikeradan. Se voi tapahtua esimerkiksi kosketuksen, puheen tai juuri musiikin avulla.

Biisit tulee valita harkiten

Jooga-pilates-tunnille ei voi ihan mitä vain musiikkia laittaa taustalle. Ohjaajan on täytynyt tehdä työtä sen eteen, että liikkeet ja musiikki toimivat yhteen.

“Biisien genre voi vaihdella paljonkin, mutta pyrin siihen, että ne olisivat kaikkia puhuttelevia”, Ojala täsmentää.

Ojala myös kertoo, että biisitoiveita saa ehdottaa tunneille. Hän ei kuitenkaan voi taata, että ne sopisivat juuri jooga-pilatekseen ja on valmis myös perustelemaan, miksi joku ei välttämättä toimikaan.

Kuorsausta ja niiskutusta

Musiikkiliikuntasalissa vallitsee täydellinen rauha kehon rentoutuksen aikana. Jostain kuuluu jopa pientä kuorsausta, jostain niiskutusta. Indigo Raen esittämä Saffron Fade -niminen kappale auttaa rentouttamaan kehon ja mielen. Aika tuntuu kuluvan hyvin hitaasti.

Ojala kuvailee täydellistä jooga-pilates-tuntia sanoilla ”flow, kontakti ja zen”.

Lähteet:

Unimove Oulu

Ahti Ikäheimon liikuntapedagogiikan kandidaattitutkielma: Musiikin vaikutukset liikunnassa ja urheilussa. Julkaistu 2025.

Teksti ja kuva: Neea Huistinoja

ÄÄNIHOMMISSA

Tekoälymusiikin vallankumous

Musiikin luominen on nykypäivänä todella helppoa. Voin kirjoittaa muutaman hassun ohjerivin tekoälysovellukselle, kuten Sunolle tai Udiolle, jotka tuottavat minulle parin minuutin mittaisen kappaleen sekunneissa. Pystyn samoista lyriikoista muokkaamaan eeppisestä hevimetallikappaleesta rauhallisen akustisen biisin. Jos kappaleen laulaja ei miellytä, muutama ohjerivi tekoälylle ja kas niin! Örisevän mieslaulajan ääni on muuttunut pehmeäksi naislaulajaksi.

Poissa ovat ne päivät, jolloin artistit joutuivat säveltämään laulujaan kynttilänvalossa kellarin pimeydessä. Poissa ovat ne päivät, jolloin albumin tekemiseen meni viikkoja, ellei kuukausia. Tekoälymusiikki on nykypäivää. Onhan Ruotsissakin jo otettu esimerkiksi radiokanava Sverige Radio P3:n digilistalle mukaan tekoälyartisti Jacubin kappale ”Jag vet, du är inte min”. On korkea aika, että Suomessakin hittilistoille nousee tekoälymusiikin insinöörien taidekappaleet.

No, entä jos ei?

sikot ovat käyttäneet tekoälyä apuna musiikin luomisessa jo vuodenpäivät. Esimerkiksi Stig on painellut Sunoa hyödyntämällä biisejä ulos, vaikka kappaleet vaativatkin myös runsaasti ihmistyötä.

Eettiset ongelmat eivät rajoitu vain oikeuksiin tai veden määrään, jota tekoälyä pyörittävät datakeskukset vaativat viileinä pysymiseen. Ne koskevat myös työn arvoa. Musiikin tekeminen on ollut hidasta, epätäydellistä ja inhimillistä. Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä rockmusiikki syntynyt hetkessä. Hyvä niin. Kun kappaleita voi tuottaa massana nappia painamalla, mitä tapahtuu musiikin arvostukselle? Tarjonta kasvaa räjähdysmäisesti, mutta huomio hitaammin, jos ollenkaan. Ei tekoälymusiikkia kuuntele kukaan muu kuin tekijä itse. Ruotsalaiset ehkä, mutta en ainakaan minä. Lopputuloksena on kulttuurinen pikaruoka: paljon, nopeasti ja unohtuu heti.

Tiedän, retorinen kysymys. Mutta vastataan siihen kumminkin. Kun Suno tai Udio sylkäisee ulos kappaleen sekunneissa, mitä oikeastaan syntyy ja kenen kustannuksella? Omat tekoälymusiikin testit nykyään kaduttavat, mutta niistä oppi myös uutta. Varsinkin yksi asia sai pääkoppani pohtimaan. Mistä saadaan dataa näitä sovelluksia varten? Tekoälymallit eivät sävellä tyhjiössä vaan ne on koulutettu valtavilla määrillä ihmisten tekemää musiikkia.

Tekijänoikeuksien rajat venyvät. Kun tekoäly tuottaa kappaleen, joka muistuttaa liikaa tunnettua artistia, kuka kantaa vastuun? Sovelluksen kehittäjä, käyttäjä vai se taho, joka on myynyt koneoppimismallin kehittäjälle dataa tutkittavaksi? Ironista kyllä, oikeat muu-

Tekoälymusiikki ei ole vallankumous vaan peili. Heijastetaan se itseemme ja kysytään, mitä musiikissa oikeasti arvostamme. Tehokkuutta, inhimillisyyttä vai myytävyyttä? Haluaisin uskoa perusjampan, kuten itseni, arvostavan inhimillisyyttä. Megakorporaatiolla vilisee dollarin kuviot silmissä. Vastaus ei synny sekunneissa – toisin kuin seuraava tekoälyhitti.

MUSIIKKI ON MIELENTERVEYTTÄ

Musiikinopettaja Anna-Leena

Kolditsille musiikki on tapa käsitellä tunteita. Opettajana hän haluaa olla avoin ja kannustava ja innostaa nuoria musiikin pariin.

Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion (OSYK) musiikinopettaja Anna-Leena Kolditsin, 47, luokassa on avoimet ovet. Ovella käy tasaisin väliajoin soittamaan haluavia lukion opiskelijoita. Juuri siihen Koldits pyrkii. Hän haluaa kohdata oppilaat ihmisinä eikä auktoriteettina.

“Haluan, että olemme oppilaan kanssa mahdollisimman tasavertaisia tekijöitä”, Koldits toteaa.

Musiikki on ollut osa Kolditsin elämää aina. Musikaalisessa perheessä kasvanut Koldits on laulanut koko ikänsä, mutta hurahdus musiikkiin tapahtui kolmannella

luokalla, kun hän aloitti kanteleen soiton. Vähän myöhemmin alkoivat pianotunnit.

Tärkeästä harrastuksesta tuli ammatti sattuman kautta. Lukion jälkeen Koldits halusi maailmalle, mutta sitä ennen oli hankittava opiskelupaikka. Musiikkikasvatuksen pääsykokeet olivat ensimmäisenä, joten sinne hän haki. Yhdysvaltojen Arizonassa vietetyn au pair -ajan jälkeen tie vei Oulun yliopistoon.

Opettajan tehtävä on kannustaa

Empaattinen, ymmärtäväinen ja joustava. Sellainen on Kolditsin mukaan hyvä musiikinopettaja. Vaikka opetus on vuosien saatossa muuttunut kaverillisempaan suuntaan, on myös tärkeää, että opettaja pitää langat käsissään.

Nykyaikaisessa opetuksessa opiskelijalle annetaan enemmän vastuuta.

“Opiskelijat saavat itse miettiä tehtävään ratkaisua ja minä annan siihen eväitä, eikä niin että käsketään tekemään näin”, Koldits kertoo.

Koldits kannustaa opiskelijoita esiintymään, mutta ei siihen ketään pakota. Jos oppilas epäröi laulaa luokassa mikrofoniin, Koldits tarjoutuu laulamaan hänen kanssaan.

“En halua, että opiskelija tuntee, että hänet on pakotettu siihen tilanteeseen. En usko pakkopedagogiikkaan lukio-opetuksessa”, Koldits sanoo.

Musiikki antaa voimaa

Musiikki on Kolditsille henkisen hyvinvoinnin lähde. Se on keino käsitellä tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Se antaa voimaa ja energiaa ja sen avulla voi parantaa urheilutuloksia tai opiskella tehokkaammin. Kolditsin mukaan musiikin avulla voi tulla paremmaksi ihmiseksi.

Sen takia Kolditsin mielestä on tärkeää opettaa lapsille ja nuorille musiikkia. Hän pitää opettamaansa ainetta mielenterveysaineena.

“Olisi hirveää, jos musiikkia ei olisi. Mielestäni se on mielenterveydelle ihan a ja o”, Koldits kertoo. Hänen vastauksistaan paistaa syvä intohimo musiikkiin.

Ammatti ja elämäntyyli

Koldits kokee olevansa unelma-ammatissaan. Siihen vaikuttaa olennaisesti juuri OSYK. Taidelukiona tunnetussa OSYKissa tehdään paljon yhteistyötä draaman ja musiikin välillä. Opiskelijat toteuttavat näytelmiä ja musikaaleja ja koulu tekee myös kansainvälistä yhteistyötä teatterin saralla. Näissä projekteissa Koldits vastaa musiikista.

Myös Kolditsin vapaa-aika kuluu pitkälti musiikin parissa. Hän toimii kuoronjohtajana Oulu-opistossa sekä laulaa itse lauluyhtyeessä

nimeltä Cappella pro Vocale, joka esittää vanhaa taidemusiikkia. Lisäksi Kolditsilla on muutama lauluoppilas. Hän on opiskellut töiden ohessa laulunopettajan tutkinnon Oulun ammattikorkeakoulussa.

Kolditsin oma musiikkimaku on monipuolinen. Jazzin tietyt aikakaudet sekä bossa nova ja muut latinalaisen musiikin tyylilajit kiinnostavat. Suosikikseen hän nimeää kuitenkin barokkimusiikin. Vapaa-ajalla kuunneltu musiikki toimii vastapainona populaarimusiikille, jota Koldits kuulee työnsä puolesta paljon.

Välillä musiikista tarvitsee myös tauon. Ulkoilu ja liikunta ovat parhaita tapoja resetoida aivoja. Silloin Koldits ei kuuntele musiikkia.

“Joskus korvatkin kaipaavat taukoa musiikista”, Koldits toteaa.

Anna-Leena Koldits

• 47-vuotias

• Kotoisin Kiuruvedeltä

• Musiikinopettaja

• Opiskellut musiikkikasvatusta Oulun yliopistossa, valmistunut 2006

• Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi lasta

Kolditsin luokassa on avoin ja kannustava ilmapiiri.

Ä ÄNIMALJOJEN LUMO

VEI MENNESSÄÄN

“Moi, minä täällä asettelen näitä”, sanoo ääni maljojen keskeltä. Nina Kangas pitää äänimaljarentoutuksia. Rentoutuksissa äänet ja värähtelyt rentouttavat kehoa. Ne luodaan käyttäen erilaisia maljoja ja kapuloita.

Kangas päätyi äänimaljojen pariin oman kokemuksen kautta. Hän kävi itse äänimaljarentoutuksessa.

“Maljojen sointi ja se värähtely meni jotenkin tosi syvälle silloin”, Kangas kertoo.

Rentoutus toimi palautuskeinona ja apuna työuupumuksen aikana.

Siellä Kangas sai nollattua mielen ja oivalsi, että haluaa itsekin tehdä äänimaljarentoutuksia. Hän kävi

kolmen päivän mittaisen kurssin äänimaljahoitajaksi ja on työskennellyt sen parissa nyt jo kolme vuotta.

“Käyn nykyäänkin muidenkin pitämissä rentoutuksissa aina välillä”, hän sanoo.

Kun äänimaljoja soittaa itse, äänen värähtely vaikuttaa kehoon. Siinä ei silti pääse samalla tavalla rentoutumaan kuin silloin, kun joku muu tekee sen.

Käsitöitä ja personal trainerin tehtäviä

Kangas viettää vapaa-aikansa käsitöiden parissa ja ohjaa kädentaitopajoja. Viime aikoina on syntynyt koruja, makrameetöitä ja virkattuja teoksia.

Käsitöiden lisäksi arkeen kuuluu myös ulkoilua ja kuntosaliharjoittelua. Kangas opiskeli personal traineriksi ja tekee ohjauksia Oulussa ja Etelä-Suomessa. Yrittäjyys

alkoi kiinnostaa, koska sitoutuminen yhteen paikkaan ei tuntunut omalta.

“Hommaa on aika monenlaista, ja opiskelen tällä hetkellä luontoalaa”, Kangas naurahtaa.

Rentoutus etenee vaiheittain

Kangas kertoo tuntiensa kulusta. Aluksi maljojen sointi täyttää tilan. Mukana on rentouttava, meditaation kaltainen puhe, joka ohjaa rentoutumista.

Seuraavaksi puhe jää pois, mutta maljojen soitto jatkuu. Lopulta myös maljojen soitto lakkaa. Tilalle tulee hiljaisuus, jonka tarkoituksena on syventää rentoutumista ja olla vastapainona äänelle ja värähtelylle.

Hiljaisuuden rikkoo enkelikello, joka kilisee tilassa, kun Kangas kulkee ihmisten ympärillä. Ihmiset herätellään kellon äänen ja puheen avulla.

Millaisia äänimaljat ovat?

Äänimaljat ovat käsin tai koneellisesti tehtyjä. “Kaikki minun maljani ovat 12 metallin seosta, nämä on tuotu Nepalista ja Tiibetistä”, Kangas esittelee. Hän osti ne kouluttajalta, jonka kurssilla oli.

Maljoja soitetaan kapuloilla. Pehmeällä kapulalla tulee matala ääni ja kovilla, mokkapäällysteisillä kapuloilla maljoja voi soittaa kopsauttelemalla tai kiertämällä. Mitä suurempi malja on, sitä matalampi sen värähtely on. Pienemmissä maljoissa ääni puolestaan kirkastuu.

Värähtely tuntuu kehossa asti

Kangas kopauttaa kapulalla maljaan, ja siitä kaikuu ääni ympäri huonetta. “Kokeile, tästä lähtee semmoinen värähtely”, hän kehottaa.

Terveysvaikutukset perustuvat äänen värähtelyyn, joka kulkee lattian ja ilman kautta kehoon. Sydämen syke laskee, hermosto rentoutuu ja unen laatu voi parantua. Värähtelyllä on suurempi vaikutus kehoon kuin pelkällä soitosta lähtevällä äänellä.

“Äänen avulla pääsee kuitenkin myös rentoutumaan – onhan se sointi kaunis”, Kangas lisää.

Äänimaljoja on erilaisia kuten niiden soittotapojakin.

Nina Kangas

• 37-vuotias

• Äänimaljahoitaja

• Luontonalan opiskelija

• Personal trainer

• Kädentaitopajan ohjaaja

KLASSISEN MUSIIKIN SOITTAJASTA

MUSKARIOPETTAJAKSI

Musiikkileikkikoulussa toiminnan tavoitteena on herätellä lapsen kiinnostusta ja rakkautta musiikkia kohtaan. Musiikki tukee lapsen kehitystä ja kannustaa lasta itseilmaisuun.

Pohjankartanon koululla pieni luokkahuone on varattu musiikkileikkikoululle, eli muskaritoiminnalle. Yhtä nurkkausta koristaa useampi soitin, ja Taru Ylitapio virittää kanteletta muskarituntia varten. Kanteleen kielet soivat kirkkaasti luokkatilassa.

”Ajattelen, että alle kouluikäisten kanssa tärkeää on musiikillinen elämys”, toteaa Ylitapio.

Ylitapio on varhaisiän musiikinopettaja. Hänellä on tällä hetkellä 18 muskariryhmää vauvasta ekaluokkalaisiin. Ylitapio on opiskellut musiikkia kauan ja harrastanut vielä kauemmin. Hän kasvoi musisoiden ja laulaen ja valmistui lopulta musiikkipedagogiksi soitonopettajan suuntauksella. Hän tiesi jo lukion aikana tahtovansa soitonopettajaksi. Kun hänen silloinen soitonopettajansa kysyi, kiinnostaisiko Ylita-

piota esimerkiksi luokanopettajan ammatti, vastaus oli kielteinen.

“Olin ehdoton siinä, että halusin nimenomaan soittopuolelle”, Ylitapio naurahtaa.

Muskarin aikana Ylitapion ääni kantaa luokkatilassa heleästi. Alussa lapset toivotetaan tervetulleiksi yhteislaululla, jota Ylitapio säestää ukulelen kanssa. Varhaisiän musiik-

kikasvatuksen kurssi vei Ylitapion sydämen mennessään. Täten hän jätti vuosia kestäneen klassisen musiikin harrastamisen ja opiskelun taakseen. Ratkaisu tuntui silloin hänelle oikealta, eikä se ole muuttunut.

Ylitapio pohtii, että klassiselta puolelta siirtyminen muskaritoimintaan vaati häneltä heittäytymisen oppimista. Lapsilta tulee usein spontaaneja ehdotuksia, joihin hän lähtee mukaan.

Klassisen puolen vakavuus kyllästytti

“Klassisen soiton opiskelu on kovaa ja kilpailullista. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää se, että kaikki on niin hirveän vakavaa.”

Ajatusta edelsi Ylitapion harjoittelu soitto-opintojen loppututkintovaiheessa. Hän kertoo, että harjoitteli tällöin tuntitolkulla päivästä toiseen. Hänestä tuntui, ettei ikinä olisi tarpeeksi hyvä. Kun loppukonsertti lopulta tuli, Ylitapio valmistui erinomaisin arvosanoin. Tällöin hänen soitonopettajansa kysyi, tahtoisiko hän alkaa suorittamaan jatkotutkintokonserttia.

“Ei kiitos, lähden muskaripuolelle”, Ylitapio vastasi.

Ylitapio kuvailee varhaisiän musiik-

”Lasten ilo ja välittömyys palkitsee.”

kikasvatusta monipuolisena työnä. Siirtymä instrumenttiopetuksesta muskaritoiminnan pariin vaati totuttelua, mutta nyt muskaria vetäessään Ylitapio hymyilee leveästi samalla, kun opettaa lapsille rytmissä taputtamista.

“Lasten ilo ja välittömyys palkitsee tässä työssä. Joskus mietin, että oikeasti, tätä saan tehdä työkseni”, Ylitapio kertoo hymyillen.

Musiikki tärkeää lapsen kehityksessä

Varhaisiässä musiikki vaikuttaa positiivisesti lapsen itseilmaisun ja kielen kehittymiseen. Musiikki tukee kuulokykyjen kehitystä ja kielellistä kehitystä.

Myös Ylitapio tiedostaa työnsä tärkeyden. Muskarin sisältöön kuuluu kuuntelua, liikkumista ja äänen käyttöä. Esimerkiksi taputus- ja rytmileikit ovat tärkeä osa muskaria. Muskarin aikana Ylitapio toteaa lapsille, että he ovat selkeästi oppineet jo, milloin taputtaa tietyissä loruissa. Työ voi olla myös visuaalista, kuten pehmolelujen hyödyntämistä tai piirtämistä.

Työ varhaiskasvatuksen musiikinopettajana on laajaa ja Ylitapio kuvailee sen olevan yksi työn rikkauksia. Työssä tulee vastaan monenlaisia persoonia eikä yksikään päivä ole samanlainen. Tuntien suunnitteluun menee aikaa ja opettajilla on selkeät tuntisuunnitelmat. “Haluan varhaisiän musiikinopettajana korostaa erityisesti musiikin kautta saatavia positiivisia kokemuksia”, Ylitapio toteaa.

Hän on työskennellyt useamman vuoden musiikin parissa, harmonikansoitonopettajana ja varhaisiän musiikinopettajana. Molemmat alat ovat antaneet hänelle tiedollista ja taidollista pohjaa. Muskarissa lapset seuraavat, milloin Ylitapio taputtaa tai soittaa soittimia ja koittavat tehdä sen samaan aikaan. Lapset

laulavat ja liikkuvat tilassa. Välillä tunnilla harjoitellaan pysähtymistä silloin, kun musiikki pysähtyy.

Musiikkikasvatuksessa työ on äänten keskellä elämistä: on puhumista, laulamista ja kuuntelua. Vapaa-ajalla Ylitapio usein nauttii hiljaisuudesta. Esimerkiksi neulominen on Ylitapiolle hänen oma terapiahetkensä.

“Hiljaisuus on välillä ihan hyvä.”

Taru Ylitapio

• Valmistui varhaiskasvatuksen musiikinopettajaksi 2003

• Valmistui soitonopettajaksi 1999

• Harmonikka pääsoittimena

• Indie-musiikki ja -artistit, kuten Antti Autio ja Aili Järvelä, ovat suosikkeja

Ville Muikkulasta tuli toimittaja, vaikka hänelle sanottiin, että se

ei ole mahdollista

Ville Muikkula halusi opiskella toimittajaksi, vaikka muut eivät uskoneet hänen mahdollisuuksiinsa.

Nyt hän on tehnyt monipuolisen toimittajan uran Ylellä sekä yli tuhat radiolähetystä pelkästään Radio Kalevassa.

Haastattelu alkaa rennoissa merkeissä kahvikupin äärellä Radio Kalevan radiostudiossa. Ulkona paistaa aurinko ja on kova pakkanen. Studiota ympäröi lasiseinät, joten tilassa on viileää. Ikkunasta avautuu hieno näkymä Kirkkokadun kävelykadulle. Ville Muikkulan, 34, lapsuudenhaaveena oli radiotoimittajan ura. Lapsena hän leikki tekevänsä radiolähetyksiä tietokoneella. Hänen unelmansa pilattiin sanomalla, että hänestä ei ikinä voisi tulla toimittajaa heikon koulumenestyksen vuoksi.

Lapsena ja teininä Muikkula ajatteli, että hänestä ei tule journalistia, joten hän päätyi opiskelemaan lehdenpainajaksi, koska se oli lähimpänä toimittajan työtä.

Opinnot kutsuvat

Muiden negatiivinen ajattelumaailma toimittajaksi tulemisesta puski Muikkulaa hakeutumaan journalismiopintoihin. Hän haki kaksi kertaa Oulun ammattikorkeakouluun, mutta ei saanut opiskelupaikkaa. Ihmisten kohtaaminen on ollut Muikkulalle merkityksellistä, joten hän päätti hakea

lähihoitajaopintoihin. Siellä sanottiin, että hän olisi hyvä radiossa, joten päätti vielä kerran hakea opiskelemaan journalismia. Kolmannella hakukerralla hän sai opiskelupaikan Oulun ammattikorkeakoulusta.

Työ vei mennessään

Kun opintoja oli kaksi vuotta takana, Muikkula aloitti työt Ylellä. Opintojen aikana hän oli enemmän töissä kuin koulussa, joten opinnot jäivät kesken. Ylellä hän pääsi tekemään monipuolisesti eri toimittajan työnkuvia. Hän on toiminut muun muassa nettitoimittajana sekä tehnyt uutisia televisiossa.

Vuodesta 2021 alkaen Muikkula on tehnyt pelkästään radiota. Radiopuoli yhdistää kaikkia toimittajan töitä: viihteellistä juontamista sekä oman luovuuden kasvattamista.

“Omat lähetykset ovat leikkikenttä, jossa on vetovastuu ja saa päättää itse, mistä puhuu. Minulla on pakottava tarve purkaa luovuutta, joten radio on ollut paikka, jossa voin toteuttaa itseäni”, Muikkula kertoo.

Ehdokkuus Awardsissa

Kun Muikkula sai tiedon, että hän on ehdolla Music x Median Industry Awardsissa vuoden radiotoimittajakategoriassa, olo oli epätodellinen. Hän koki asian hieman kiusalliseksi, koska kokee, että Awardseissa ehdolla oleminen ei ole hänen juttunsa. Ehdokkuus oli kuitenkin hieno saavutus, koska radiotoimittajana työskentely on ollut lapsuudenhaave.

Gaala järjestettiin Tampereella. Tampereelle saapuessaan Muikkula oli sopinut kolme haastattelua, jotta hän voisi tehdä samalla reissulla työasioita.

Ikimuistoinen haastattelu

Muikkula oli lapsena iso Poliisiopisto-fani. Kun hän kuuli, että näyt-

telijäkoomikko Michael Winslow on tulossa Kajaaniin esiintymään, hän päätti laittaa puolivitsillä haastattelupyynnön Winslow'n managerille. Muikkula yllättyi, kun kuuli, että haastattelu onnistuisi. Hän tuli näyttelijää vastaan lentokentälle, jossa haastattelu pidettiin. Muikkulaa jännitti paljon, mutta Winslow oli mukava ja rento, joten jännitys hälveni.

Haastattelun lopuksi he kokeilivat ääninäyttelyä. Muikkula teki muun muassa Star Warsista tunnetun Chewbaccan ääntelyä ja Winslow teki taustaääniä.

“Kun tuli mahdollisuus, tartuin tilanteeseen”, Muikkula sanoo.

Yleisön merkityksellisyys

Yksi hyvin mieleen jäänyt tapahtuma on ollut, kun Muikkula pyöräili Nuorgamista Ouluun tehden samalla radiolähetystä. Jännitys kasvoi, kun tuli ajatus, että onko hän turhaan paikan päällä, jos tekniikka ei toimi.

”Yleisön kohtaaminen on paras juttu.”

Aamukuudelta piti olla suorassa lähetyksessä Nuorgamista. Muikkula oli nukkunut yöllä kaksi tuntia teltassa moottorikelkkapolulla. Kun hän otti yhteyden studioon, olo oli helpottunut sekä yllättynyt, kun hän huomasi, että tekniikka toimii ja ääni kuuluu selkeästi ilman viivettä. Viikon mittaisesta pyöräretkestä ensimmäinen ja viimeinen lähetys jäi parhaiten mieleen.

Saman vuoden heinäkuussa Muikkula oli tekemässä radiolähetystä Qstockista. Lähetyksen ollessa käynnissä eräs henkilö jäi seuraamaan Muikkulan puuhia. Hetken päästä henkilö istui läheiselle pen-

kille ja alkoi itkemään. Hän olisi halunnut tulla vastaan, kun Muikkula saapui Nuorgamista takaisin Ouluun, mutta ei ehtinyt. Tämä merkitsi Muikkulalle paljon, koska hänelle tuli olo, että joku oli oikeasti kuunnellut hänen lähetystään.

Nykypäivänä ei ole itsestäänselvyys päästä hyödyntämään omaa luovuuttaan toimittajan työssä. Muikkula kokee tämän olevan suurin saavutus urallaan.

“Itselle isoin juttu on se, kun joku tulee sanomaan, että kuunteli lähetystä. Tämä on isompi juttu kuin ehdokkuus. Yleisön kohtaaminen on paras juttu”, Muikkula kertoo hymyillen.

Ville Muikkula

• 34-vuotias toimittaja

• Asuu Oulussa

• Työskentelee radiotoimittajana Radio Kalevassa

• Päätyönä iltapäivälähetykset Vaaran Vyöhykkeellä, ohessa juontaa Rapakari Recordsia, Mitäs Peliä? sekä kerran kuussa Metallilouhosta

• Ennen Radio Kalevaa työskenteli Ylellä Oulussa sekä Kajaanissa

• Työssään kokee parhaaksi asiaksi kuuntelijat

Teksti ja kuva: Nella Kultalahti

Lassi Krank

• Kotoisin: Pyhäjoelta

• Ikä: 25 vuotta

• Esikuvia: Tuomas Holopainen ja Mr. Bill

• Pääsoitin: Rummut

ELOKUVAN SÄRÖT KUULUVAT MUSIIKISSA

Lassi Krank on aikaisemmin säveltänyt musiikkia esimerkiksi Flowerstore-näytelmään.

Elokuvia katsoessa silmät kiinnittyvät usein kuvaan. Ääntä laitetaan pienemmälle, etteivät naapurit häiriinny. Musiikilla ja äänivalinnoilla voi kuitenkin olla ratkaiseva rooli kohtauksen luomaan tunteeseen. Ääni elokuvassa on muutakin kuin musiikkia. Tätä kaikkea Lassi Krank tulee työstämään uudessa roolissaan äänisuunnittelijana oululaisessa elokuvatuotannossa.

Pakkaspäivän aurinko taittuu Linnanmaan kampuksen ikkunoista ja säteilee suoraan silmiin. Häikäisevän väreilyn takaa erottautuu mies, joka on samaan aikaan sekä parrakas että viiksekäs.

Kyseessä on Lassi Krank, äänisuunnittelija oululaisessa “Jätä jämät” -elokuvaprojektissa sekä laajamittainen musiikin moniosaaja.

Äänisuunnittelijana hänen työnkuvansa on laaja. Musiikin säveltämisen lisäksi Krank suunnittelee ja tuottaa koko elokuvan äänimaailman. Esimerkiksi kävelystä kuuluva kenkien kopina joudutaan yleensä äänittämään erikseen.

Kyseessä on hänen ensimmäinen elokuviin liittyvä työnsä, mutta ei suinkaan ensimmäinen projekti äänen parissa. Taustalla on niin musiikkilukiota kuin myös pitkäaikaista harrastuneisuutta musiikin parissa. Myöskään aikaisempi kokemus teatterinäytelmän musiikin säveltämisestä tuskin on haitaksi. Pohjatyö kaikelle tälle osaamiselle on aloitettu jo Pyhäjoella lapsuudenkodissa, äidin pianonsoittoa kuunnellen.

Elektronista tyyneyttä

Musiikki liittyy useimmiten esiintmiseen ja performanssiin. Lavalle nousevia ihmisiä pidetään rohkeina tai vähintäänkin ulospäinsuuntautuneina. Tämä ei kuitenkaan aina vastaa todellisuutta, kuten Krank voi sen todistaa. Kiekuvan rokki-

kukon sijaan hän on hyvin rauhalinen ja ujolta vaikuttava persoona.

“Olen aika pidättäytyväinen. Minusta ei välttämättä saa paljoa irti, jos ei käytä ensin aikaa tutustumiseen.”

Nykyisin Krank keskittyy enimmäkseen musiikin tuottamiseen, mutta esiintymisestä on myös kokemusta. Lapsena hän säesti esimerkiksi jumalanpalveluksissa, ja Kaustisen musiikkilukiota käydessään hän pääsi soittamaan useammassa erilaisessa kokoonpanossa. Esikuvakseen Krank mainitsee Tuomas Holopaisen, mutta raskaan musiikin sijasta paino on siirtynyt elektroniseen musiikkiin.

”Olen aika pidättyväinen.”

”Elektronisen musiikin tekemisessä ei ole niin paljon sääntöjä, tai en ainakaan koe tarvetta välittää niistä säännöistä yhtä paljon kuin muussa musiikissa.”

Tämä tulee myös näkymään elokuvan äänimaailmassa. Jätä jämät -elokuva käsittelee useita erilaisia yhteiskunnan ongelmakohtia, kuten mielenterveysongelmia, huumeriippuvuutta ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Krank uskoo, että elektronisella musiikilla voidaan tuoda ilmi teemojen säröisyyttä. Hän myös aikoo lähteä kokeilemaan uusia asioita, kuten vaikkapa klarinetin käyttöä musiikissaan.

Säröisen tarinan sujuva tuotanto

Vaikka äänisuunnittelijan rooli on Krankille ensimmäinen, hän kertoo työn sujuneen hyvin. Olennaisinta on ollut tutustua lähdemateriaaliin eli käsikirjoitukseen. Vaikka musiikin kannalta lopputuotteen rooli on tukea tarinaa ja elokuvaa, Krank silti uskoo, että hänen oma äänensä kuuluu myös läpi. Aineistoon tutustumisen lisäksi tarkoituksena on käydä elokuvan ohjaajan kanssa kohtauksia läpi ja suunnitella yhdessä, minkälaista ääntä niihin luodaan. Yhteistyötä elokuvan ohjaajan kanssa Krankin mukaan nopeuttaa se, että he ovat parisuhteessa. Kommunikaatio on avointa, ja heillä on matala kynnys kertoa oma näkemys ja mielipide. Hän kertoo, että työtä tehdessään he ovat kuitenkin ohjaaja ja äänisuunnittelija, vaikka olisivatkin kotona. Elokuvan tekeminen on pitkä prosessi, mutta onneksi heillä on paljon aikaa harjoitella.

Pakina ja sekalaista sälää. PULUKASSA

YKSI KESÄPÄIVÄ GRILLILLÄ

Eräänä heinäkuisena, aurinkoisena sunnuntaina kompuroin tapani mukaan hieman myöhässä hikiseen koppiin. Koppi on tunnettu maukkaista ja mehevistä makkaraperunoista sekä lihaisista hampurilaisista, jotka on täytetty mitä mainioimmilla lisukkeilla. Nam. Koppi muistuttaa yleistä saunaa: siellä on hikistä, vastenmielistä ja liian kuuma päättömälle juoksentelulle.

Kopista on mahdollista tilata lihavan mehukkaita hampurilaisia useasta pisteestä: on kahta luukkua ja ovi retkottaa sepposen selällään. Raikas ilmanvire käy kiusoittelemassa rasvankatkuisella naamallani ja muistuttaa sopimuksesta kopin ja minun välilläni — diiliin ei kuulu pakomatka kesken pihvin läiskinnän.

Pian auki retkottavasta ovesta marssii rouvashenkilö ilmeisen tuohtuneena. Taas joku meistä huivipäisistä junteista on unohtanut makkaraperunoista majoneesin. Kiihkeän huudon seasta voin ymmärtää, että on tosi kyseessä — rouvan lapsi tekee parhaillaan nälkäkuolemaa. Tekisi mieli ojentaa koko litran majoneesipullo käteen ensiavuksi, mutta eilinen illanvietto vaatii veronsa, eikä voimia ole muuhun kuin minulle tyypilliseen mutinaan. Tilanne saa mielenterveyteni järkkymään. Huutosession jälkeen painun takaovesta ulos heittelemään muutamia kananmunia asfaltille.

Intohimoisen kananmunien pahoinpitelyn aikana ihmiset ovat kokoontuneet joukkovoimin vaatimaan helpotusta nälkäkiukkuunsa. Yksi huutaa, toinen määkii, kolmas itkee. Juoksen luukulta toiselle mulkoillen kaik-

kia tahtomattani. Ihailen työtovereitani, joilla on aina hymy huulilla, vaikka vastassa olisi kiukutteleva, isokokoinen ja karvainen vauva.

Viimein koittaa siunattu hetki, kun luukut ja ovet lukitaan. Päivästä on selvitty ilman ruumiita. Se on voitto. Paikkojen lukitsemisen jälkeen pesen höyryävän, kuumuudesta sykkivän parilan ja raaputan siitä kovettunutta rasvaa. Mustaa karstaa lentää pärställeni ja ympäri koppia. Lopuksi luututaan, joten sotku ei haittaa. Suoritan uskollisesti työtehtäväni loppuun saakka ja livahdan ulos. Yötön yö valaisee mustan lian peittämän naamani, ja joku kiljaisee säikähtäen kauempana. Pakenen paikalta. Lopullisesti.

LOTISEVAT VADELMALUOLAT

Onko äiti tulossa tarkastuskäynnille? Pitääkö kahviseuraan tehdä vaikutus? Kaapista ei kuitenkaan löydy vaniljatankoja ja tuorehiivakin on mennyt vanhaksi toissa vuonna.

Ei hätää! Tällä reseptillä syrjäytyneinkin mämmikoura muuttaa hetkessä humppakuutionsa Muumimamman pullantuoksuiseksi kyökiksi.

Ainesosatkin löytyvät lähes joka keittiön kaapeista. Resepti on niin yksinkertainen, että sen ymmärtää yhdellä silmäyksellä ja vaikkei ymmärtäisikään, epäonnistumisen riski on erittäin alhainen. Lisäksi resepti on vegaaninen!

Lotisevien vadelmaluolien valmistukseen törsäät aikaasi enintään puoli tuntia. Säästetyn ajan ja rahat voit käyttää paikallisessa räkälässä.

Vaikka olet tähän asti mokannut kaiken elämässäsi, tätä reseptiä et.

AINESOSAT

N.20 PIKKULEIPÄÄ

4 ½ dl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

1 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

200 g voita tai margariinia

1 dl vadelmahilloa (kannattaa olla premium-hilloa)

Paperisia pikkuleipävuokia (ei todellakaan pakollisia)

OHJEET

1. Aseta uunin lämpötila 200 asteeseen.

2. Sekoita jauhot, sokeri, leivinjauhe ja vaniljasokeri kulhossa. Voi kannattaa lisätä pienempinä palasina, jotta taikinasta tulee tasainen.

3. Kouri taikinasta tasainen käsin tai kaada koko komeus monitoimikoneeseen. Kun taikina on tasainen pallo, laita kulho jääkaappiin viilenemään sillä välin, kun uuni lämpenee.

4. Muotoile taikinasta n. 5 cm kokoisia palleroita pikkuleipävuokiin tai suoraan pellille. Sormet kannattaa pitää kosteina, jotta taikina ei halkeile uunissa. Paina lopuksi peukalolla pieni monttu jokaisen pallon keskelle.

5. Lusikoi pieni nokare hilloa jokaiseen paineltuun monttuun.

6. Paista uunin keskitasolla 10–15 minuuttia. Liika uunitus kuivattaa pikkuleivät kekseiksi.

7. Ota pois uunista, poista pikkuleivät pelliltä ja anna jäähtyä hetki.

8. BONE APPLE TEA!

LOPPUKEVENNYS

Alla on lista tyhjiä rivejä, joihin voit keksiä omat sanat! Noudata annettuja ohjeita sanoja miettiessäsi. Sanojen avulla muodostuu lopuksi tarina, kun käännät lehden toisinpäin.

Käytä mielikuvistusta ja pidä hauskaa!

1. adjektiivi, joka päättyy -na:

2. jokin asia (substantiivi), joka päättyy -n. Esim. auringon:

3. verbi (menneessä muodossa):

4. jokin ääni/äänähdys:

5. adjektiivi, joka loppuu -lla, -llä:

6. henkilön etu- ja sukunimi:

7. paikan nimi:

8: verbi (minä muodossa, loppuu -ko, -kö. Esim. nauraisinko):

9. eläin:

10. esine:

11. adjektiivi, joka loppuu -sti:

12. tunne, joka loppuu -a:

13. substanttiivi, joka loppuu -a. Esim. nakkia:

14. jokin ääni:

15. substanttiivi:

16. verbi:

Katselin tulevaa valtakuntaani ja tein (16) ______________ päätöksen. Minun valtakunnastani tulisi (17) _______________!

Hetken kuunneltuani, äänen lähteeksi paljastui (15) ______________.

Kun saavuimme paikan päälle, niin kuulin jotain merkillistä. Äänen, joka muistitti minua (14) _____________.

Seuratessani tätä eläintä en voinut olla tuntematta (12) ____________. Tulisiko minusta hyvä hallitsija? Mitä edes olen menossa hallitsemaan? (13) ____________?

En osannut päättää, (8) _______________ vai juoksisinko karkuun. Ennenkuin sain tehtyä päätöstäni, niin (9) ___________ ilmestyi luokseni, kantaen hehkuvaa (10) ______________. ”Seuraa minua hallitsija”, se sanoi (11) ______________.

17. substanttiivi: Eräänä (1) ______________ aamuna löysin mysteerisen (2) ______________, joka yhtäkkiä (3) ___________ aina kun koskin sitä. Koskemisen jälkeen, se päästi äänekkään (4) ”______________!”, joka kajahti ympäriinsä. Yllättyneenä, mutta uteliaana päätin kysyä (5) _____________ äänellä ”Hei? Mikä sinä oikein olet?”. Sain vastauksen: ”Tervehdys, (6) ___________________. Olet valittu hallitsemaan paikkaa nimeltä (7) _________________”.

VIE25SPJO