Pelihelvetti
Saamelaisuus ei ole suomalaisten saneltavissa
Soldiers of Odinien matkassa
1/2016
SISÄLLYSLUETTELO
Perämerellä on enää harvassa oikeita merimiehiä. Sellainen Mikko Tuomikoski on.
Harmiton ajanviete muuttui nopeasti ongelmaksi, joka lopulta vei luottotiedot, kodin, läheiset ja mielenterveyden
Tappamisen sijaan metsästyksessä viehättää jännitys ja yhdessä tekeminen
Neekkis on bloggaava opiskelija, joka auttaa tuntemattomia bloginsa välityksellä.
Perinteinen käsityökurssi toimii kielipesänä oululaisille citysaamelaisille.
”Tuntuu kuin kulkisin maahanmuuttajaleima otsassani.”
Vapaaehtoiset mahdollistavat naisjääkeikkoilijoiden menestyksen.
Partioimassa Soldiers of Odinien kanssa
16-vuotiaana Samir joutui eroon perheestään.
Nyt hän etsii parempaa elämää Suomesta.
Paluu laudalle - Miltä näyttää skeittiyhteisö entisen sisäpiiriläisen silmin?
Tuuhea humala avasi tien salibandykentille
Markuksella ja Saralla oli periaate, että seksi ei kuulu suhteeseen ennen avioliittoa.
Henkisen heräämisen jäljillä
Mihin Pokemon Go -pelaajat katosivat vuodenajan vaihduttua?
Jaana Mellajärvi on oppinut kovan kautta hyväksymään itsensä.
YHTEISÖLLISYYS ON VOIMAVARA
Huonoina päivinä jo sängystä nouseminen tuntuu minusta ylitsepääsemättömältä. Vahvinkaan kahvi ei poista väsymystä ja kalenterin avattuani tekee mieli mennä takaisin peiton alle piiloon tekemättömiä tehtäviä. Näinä päivinä saan raahattua itseni kouluun, koska tiedän, että siellä minua odottaa joukko ihmisiä, jotka kuuntelevat valitukseni, tarjoavat apua ja neuvoja sekä saavat minut huonoimpinakin päivinä nauramaan vedet silmissä niin, että vatsalihaksiin sattuu.
Kimpassa pääset sukeltamaan erilaisten yhteisöjen maailmaan sekä tutustumaan ihmisiin niiden takana. Nykypäivänä myös internet tarjoaa lukemattoman määrän erilaisia yhteisöjä. Niissä on myös omat riskinsä, mutta minä uskon, että internet tuo ihmisiä yhteen. Yhteinen kiinnostuksen kohde tai yksittäinen henkilö voi kerätä taakseen netin avulla suurenkin yhteisön, jossa jäseniä on ympäri maailmaa. Näin on käynyt myös bloggaaja Neekkikselle, joka on kerännyt blogilleen huiman määrän seuraajia auttamalla lukijoita heidän ongelmissaan.
Usein myös samankaltaiset kokemukset luovat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Heidi Juutinen on selviytynyt peliongelmista ja auttaa nyt muita samassa tilanteessa kamppailevia vertaistukiohjaajana.
Menneen syksyn aika olen erityisesti ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys yhteisöllä on ihmisen hyvinvointiin. Varsinkin viime vuosina yksinäisyydestä on tullut suomalaisille uusi kansantauti. Yksinäisyys eristää ja lopulta syrjäyttää.
Jokaisen täytyy voida tuntea, että hän kuuluu yhteisöön, jossa tuntee itsensä tarpeelliseksi, hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Turvallisesta yhteisöstä saa uskomattoman paljon voimaa ja tukea. Toivon vilpittömästi, että jokainen löytää sellaisen edes jossain vaiheessa elämäänsä oli se sitten työ- tai kouluyhteisö, harrastusporukka tai kaveripiiri.
Jenna Lunki, päätoimittaja
TEKIJÄT
PÄÄTOIMITTAJA: Jenna Lunki
TOIMITUS: Jarkko Harjumaa, Emma Hinkula, Emmi Issakainen Linda Juntunen, Jussi Korhonen , Johanna Laakkonen, Iiro Lampinen, Mirka Lyytinen
LEHDEN ULKOASU/GRAAFINEN SUUNNITTELU: Saara Savusalo
VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA: Marko Taivalkoski
JULKAISIJA: OAMK/ Viestintä
PAINOTALO: Erweko Oy. Oulu 2016
MERIMIES
Meren pauhu, arvoituksellisuus ja haasteet ovat aina kiehtoneet Mikko Tuomikoskea. Maailman meret valloitettuaan hailuotolainen Tuomikoski viihtyy Perämerellä.
TEKSTI JA KUVAT: EMMI ISSAKAINEN
Istun linja-autossa numero 59. Meren rannalle oranssipukuiset miehet huitovat käsillään kulkuneuvoja luokseen tuulivoimaloiden hyrrätessä ympärillä. Pian olen lautalla, joka on ainut kulkuyhteys mantereen ja Hailuodon välillä.
Kaksimetrinen mies istuu toimistossaan, puhuu puhelimessa ja selaa samalla päivän merkintöjä koneelta. Mikko Tuomikoski, 49, työskentelee lautalla konepäällikkönä.
”Tässä on menty tätä tennismatsia Hailuodon ja Oulunsalon välillä jo 17 vuotta. Eiköhän täällä olla töissä niin kauan kuin vain terveys kestää. Yhtiö maksaa opaskoiran, kun alkaa mutteri löystyä”, Tuomikoski nauraa ja ohjaa minut lautan keittiöön.
”Pyssessä on aina pannu kuumana. Ootas mä tarkistan, ettei maito oo ihan vuosikertaa. En mä oikeasti kerkeis täällä istumaan, mutta nyt on vähän poikkeustapaus. Yleensä istun toimistossa tai olen konehuoneessa.”
Hailuodon ja Oulunsalon väliä kulkee kaksi lauttaa, Merisilta ja Meriluoto. Yhteen suuntaan seitsemän kilometrin matkaan kuluu puolisen tuntia.
Lautta liikahtaa eteenpäin ja kahvini läikkyy pöydälle. Tuomikoski sanoo, että se on ihan normaalia. Kokeneena konepäällikkönä Tuomikoski tunnistaa tärinästä, jos jokin on vialla. Tuomikosken palopäällikön pestistä ja sähköasentajan tutkinnosta on ollut hyötyä lautalla.
Uusi-Seelanti on ollut ehdottomasti mukavin maa, jossa olen käynyt. Kerran olin eksyksissä ja todella ystävälliset uusiseelantilaiset tulivat auttamaan kartan kanssa.”
Vähemmän mukaviin maihin Tuomikoski summaa Yhdysvallat.
”Jenkit on pahempi kuin Venäjä. Jenkeissä touhu on ihan kahelia. Jos olet käynyt Venäjällä, tullaan kysymään oletko kommunisti. Venäjällä riittää pelkkä naamacheck.”
”Toisen kerran tulimme Etelä-Amerikan puolelta Pohjois-Amerikkaan. Vastassa olivatkin sukeltajat, jotka tarkistivat laivan pohjaa myöten. He epäilivät, että olimme viemässä huumeita Pohjois-Amerikkaan.”
Vaikka vuosien varrella Tuomikoski on kuljettanut laivoissa kaikenlaista, laittomuuksiin hän ei koskisi pitkällä tikullakaan. Haastavimmaksi kuljetettavaksi ovat osoittautuneet omenat, joiden kuljetuslämpötila pitää olla nollassa.
Kun kysyn Tuomikoskelta onko hän kokenut mitään pelottavaa merillä, isokokoinen mies ei suoraan myönnä, mutta kertoo silti Kotkan ja Malmön välisestä mystisestä yöstä.
“Tilalleni tullut konepäällikkö oli kadonnut ja toinen työntekijä oli tapettu.”
”Jos tärinä resonoi oudosti tai koneen käyntiääni muuttuu, vilkaisen venttiilistä ulos ja juoksen konehuoneeseen. Pieniä tulipaloja vanhalla lautalla on usein. Kerran generaattori paloi kokonaan.”
”Saa olla ikionnellinen, ettei tällä välillä ole sattunut isompia. Pitää varmaan koputtaa puuta”, Tuomikoski sanoo ja koputtaa päätään.
Maailman merillä
Ennen lautalla työskentelyä Tuomikoski kiersi maailman meriä merikapteeni Gustaf Eriksonin laivoilla. Tuomikoski opiskeli laivatekniikkaa ja sai kansainväliset konemestarin paperit.
”Reissut kesti aina pari kuukautta. Ecuador, Uusi-Seelanti, Havaiji, Los Angeles, Meksiko, Saudi-Arabia, Kapkaupunki, Norjan rannikot, Marokko ja Helsinki tulivat tutuiksi moneen kertaan.”
Kolmekymmentä vuotta sitten elettiin eri tavalla kuin nykyään. Merimiestä ei painanut jatkuva kiire. Laiva saattoi olla satamassa viikon jos toisenkin.
”Satamassa teimme kunnostustöitä ja kiersimme maissa.
”Olin lopettanut työvuoroni ja jäin Helsingissä pois. Keskellä yötä minut kuitenkin hälytettiin uudestaan töihin. Menin niin kuin käskettiin.”
Tuomikoskea vastassa oli viisi poliisia ja poliisikoira. Ensimmäisenä hänen laukkunsa tutkittiin, eikä hyttiin saanut mennä. Poliisi seurasi koko työvuoron ajan. Tuomikosken ilme muuttuu mietteliääksi.
”Vuoroni päättymisen ja puhelinsoiton välillä tilalleni tullut konepäällikkö oli kadonnut ja toinen työntekijä oli tapettu.
Edelleenkään poliisi ei tiedä mitä sen yön aikana tapahtui.”
Perheenisä, ADHD ja luottotyyppi
Kolmen lapsen isänä Tuomikoski on jättänyt maailman meret taakseen ja keskittyy nyt perheeseensä. Perämeri on riittävän iso saalis tällä hetkellä. 2-, 4-, ja 6-vuotiaat lapset auttavat autoremonteissa ja ovat olleet useasti isän mukana töissä.
”Omakotitalo keskellä Hailuotoa on meille juuri sopiva. Kesällä vietin helposti kolme kuukautta niin, etten käynyt mantereen puolella ollenkaan. Hailuodossa on kaikki tarpeellinen: palvelut ja luonnonrauha.”
Palokunnan tehtävät ja valokuituverkon rakentaminen Hailuodossa, kotipihassa odottavat autoremontit, metsästys ja kalastus ovat lähellä Tuomikosken sydäntä. Tämä mies ei pelkää työttömäksi jäämistä, vaikka lauttaliikenne loppuisi ja tilalle rakennettaisiin silta.
“Perämerellä on enää harvassa oikeita merimiehiä.
Sellainen Mikko on.”
”Luultavasti ostaisin koneen ja menisin rakentamaan siltaa. Olen varmaan jonkin sortin ADHD. Parhaillaan olen ollut seitsemän eri työnantajan palkkalistoilla. Keksin aina pientä projektia. Kun valvoo 48 tuntia yhteen putkeen, niin aikaa riittää vaikka mihin.”
Tuomikosken vuoro alkaa olla lopuillaan. Lähdemme Oulunsalon rannasta kohti Hailuotoa. Oulunsalosta lautalle nousee Ville Vartiainen, joka jatkaa Tuomikosken työtehtäviä.
”Vaihtuuko molemmat täkkärit?” Vartiainen kysyy tarkoittaen kansimiehiä.
Tuomikoski lähtee vaihtamaan työvaatteet arkivaatteisiin. Vartiainen laittaa lisää kahvia tippumaan. Kysyn häneltä millainen työkaveri Tuomikoski on.
”Mikko on tuommoinen suorasanainen toiminnan mies. Näissä hommissa pitää olla sataprosenttinen luotto ja meillä se toimii. Kiltin ulkokuoren takana piilee ammattitaitoinen jääräpää.”
Vuoron päätyttyä Tuomikoski saa pitää arkivaatteet päällään viikon verran. Kymmenen kuukauden ylityövapaat saavat vielä odottaa. Viikko töitä ja viikko vapaata, kuten lautalla työvuorot menevät. Tuomikosken vapaa on Vartiaisen työrupeama.
”Perämerellä on enää harvassa oikeita merimiehiä. Sellainen Mikko on.”
PELIHELVETTI
Peliriippuvuus varjosti Heidi Juutisen elämää kymmenen vuoden ajan
TEKSTI JA KUVAT: JOHANNA LAAKKONEN
”Se tunne on sanoinkuvaamaton, mikä siitä syntyi. Ei ollut huolia, murheita eikä surua”, 34-vuotias Heidi Juutinen muistelee tunteita, joita nettikasinoissa pelaaminen tuotti.
Harmiton ajanviete muuttui nopeasti ongelmaksi, joka lopulta vei luottotiedot, kaksi vuokra-asuntoa, läheiset ja mielenterveyden. Kymmenen vuoden aikana peleihin hupeni ainakin yhden omakotitalon verran rahaa.
Juutinen arvelee riippuvuuden kehittyneen pikkuhiljaa jo nuorena. Teini-iässä hänellä oli tapana kulkea läheisten mukana bingossa. Se oli tapa viettää yhdessä aikaa.
”Lapsena meillä käytettiin alkoholia ja pelattiin avoimesti. Kyllähän se lapsuus paljon määrittää minkälainen lapsesta tulee aikuisena, mutta ei mielestäni lapsuutta voi syyttää tästä sairaudesta”, hän pohtii.
Juutisen suvussa on paljon riippuvuuksia, joten hän kokee olleensa geeniperimän kautta altis riippuvuuksille.
”Olisin ihan yhtä hyvin voinut olla alkoholisti, narkomaani tai sekakäyttäjä.”
Lapsuus ei naisen omien sanojensa mukaan ollut paras mahdollinen. Hän on luvannut vanhemmilleen, että ei puhu perheen menneisyydestä, mutta kertoo, että koti ei ollut kaikkein turvallisin ja vakain, vaikka perustarpeet kuten vaatteet ja ruoka aina täytettiin.
”Nykyään ymmärrän, että vanhempani tekivät parhaansa niillä eväillä ja niillä voimavaroilla, jotka heillä silloin oli.”
Nettikasinomaailmaan Juutinen tutustui vuonna 2005. Siihen aikaan elämää ohjasivat vuodenikäinen keskosvauva ja viikonlopputyöt tädin ravintolassa. Hän kertoo jääneensä peleihin koukkuun nopeasti. Ensimmäinen iso voitto toi suuren mielihyväntunteen, jonka hän halusi kokea uudelleen.
Musta maailma
Pari vuotta myöhemmin sekä Juutisen täti että eno menehtyivät. Läheisten menettämisen myötä hän sukelsi nettipokerimaailman syövereihin lopullisesti. Rahapelit olivat tapa paeta surua.
Hän pelasi yöt ja aina ollessaan yksin. Riippuvuuden jatkuessa läheiset alkoivat huolestua ja ihmissuhteet kärsiä. Parasystävä katkaisi välit eikä perhe osannut käsitellä riippuvuutta. He yrittivät auttaa rakastamalla, antamalla rahaa ja ruokaa, sekä viime kädessä uhkailemalla. Mikään ei kuitenkaan tehonnut. Riippuvuus teki Juutisesta tunteettoman ja itsekeskeisen.
”Kaikista ihmisitä tuli minulle mahdollistajia. Potkin huoletta pois elämästäni ne jotka eivät mahdollistaneet pelaamistani eli antaneet rahaa tai muuten auttaneet. Mikään ei myöskään estänyt minua ottamasta jonkun kolikkokupista rahaa.”
”Kahdeksan vuotta meni siinä ajatuksessa, että minä ja minun tarpeet”, hän myöntää.
Silloinen mies sai tietää pelaamisongelmasta, kun ulosottomies tuli koputtamaan ovelle. Aktiivinen riippuvuus oli kestänyt tällöin noin puoli vuotta. Juutinen jätti miehensä, koska ei halunnut tämän rajoittavan pelaamista. Parin kaksi lasta jäivät asumaan äidilleen. Kulissi tavallisesta perhe-elämästä pysyi yllä muun muassa satunnaisten logistiikka-alan töiden ja lapsien avulla.
”Se tilanne kuvastaa täydellisesti sitä mitä peliriippuvuus tekee mielelle. Koin, että tästä ei ole enää mitään muuta ulospääsyä. Ajattelin olevani hirveä ihminen, enkä silloin tiennyt, että se on tämä sairaus, joka oli minut sellaiseksi tehnyt. Tämä riippuvuus on aika näkymätön, kun vain pelataan yksin kotona. Sitä luuli olevansa yksin ja ainoa. ”
Hän kävi vuosien aikana useilla terapeuteilla, mutta ei saanut niistä lopullista apua parantumiseen. Taukoa pelaamisesta saattoi olla kuukausia ja parhaillaan jopa vuoden verran, mutta lopulta repsahdus tuli aina uudelleen.
”Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin pelaamatta vain lasten, läheisten tai soskun takia. Olin väkisin pelaamatta ja odotin vain hyvää hetkeä ja syytä alkaa jälleen pelaamaan.”
Apu löytyi sattumalta
Keväällä 2015 hän odotti lasta uudelle miehelleen. Hän lähti riippuvaisille tarkoitetun Minnesota hoidon infoon tukemaan miestään, joka on entinen alkoholisti.
”Vaikka siellä heti alusta asti puhuttiin alkoholismista, niin pystyin kääntämään kaiken aina pelaamiseen, sillä riippuvuudet etenevät tosi samalla lailla. Se herätti minut maan tasalle.”
”Elin kahdeksan vuotta valtavassa salailussa, stressissä, pelossa ja jännityksessä.”
”Ihmeen lailla sain pidettyä lapset ulkona riippuvuudestani. Jotenkin sitä aina järjesti ruoan ja kaiken mitä he tarvitsivat.”
Lasten ollessa isällään tai isovanhempien kanssa mökillä, Juutinen veti verhot kiinni, sulki puhelimen ja pelasi niin kauan kuin rahaa riitti. Hän saattoi olla päiväkausia nukkumatta ja syömättä.
Riippuvuuden aikana hän kärsi myös masennuksesta, paniikkihäiriöistä, päänsäryistä, ihottumasta ja vatsaongelmista. Peliriippuvuus on mielen sairaus. Juutinen kuvaileekin riippuvuuden aikaa mustaksi maailmaksi, jolloin negatiiviset tunteet valtasivat mielen.
”Elin kahdeksan vuotta valtavassa salailussa, stressissä, pelossa ja jännityksessä.”
Lopulta asiat kärjistyivät pahimmalla mahdollisella tavalla. Eräänä päivänä lapset tulivat isänsä kanssa kotiin, mutta ovi oli lukossa. He pääsivät asuntoon vasta talonmiehen aikaistua oven. Tällöin poika löysi äitinsä makaamasta vessan lattialta.
”Olin ottanut siskon nimissä pikavippejä, salannut ne asiat ja kaikkea muuta. Lopulta päädyin surulliseen kuuluisaan itsemurhaan”, hän kertoo rauhallisena.
Hän hakeutui itse samaan hoitoon. Aiemmin välit katkaissut paras ystävä tuli mukaan tueksi vuosien erillä olon jälkeen. Hoidossa Juutinen ymmärsi peliriippuvuuden olevan sairaus josta voi parantua. Hoito poikkesi kaikista aiemmista hoidoista missä hän oli käynyt.
”Se oli ihan uutta mulle. Kahdeksan vuoden aikana, vaikka mitkä terapeutit hoki että olen peliriippuvainen ja siihen kuuluu retkahdukset. Siitä oli tullut hyvä puolustuskeino. Aina, kun mokasin, laitoin kaiken peliriippuvuuden piikkiin. Ensimmäistä kertaa Minnesota hoidon aikana minulle selitettiin, että retkahdus ei kuulu riippuvuuteen ja toipumiseen.”
Hoidon aloittamisen jälkeen hän ei ole enää pelannut. Viimeisen kerran hän istui nettikasinon virtuaalipöydässä maaliskuussa 2015. Siitä on kohta kaksi vuotta. Hän käy edelleen säännöllisesti vertaistukiryhmässä hoitamassa itseään ja uskoo, että tulee tarvitsemaan tukea koko elämänsä ajan. Kuitenkin pelaaminen kummittelee mielessä enää harvoin.
”Käyhän se joskus ajatuksissa, mutta nykyään se on hyvin ohimenevää ja sen osaa käsitellä. ”
Toipumisen myötä suhteet perheeseen ja ystäviin ovat parantuneet. Tällä hetkellä Juutisen elämän täyttää miehen ja neljän lapsen lisäksi, työ peliriippuvaisten vertaistukiryhmän ohjaajana. Logistiikka-alan tutkintonsa lisäksi hän on hakemassa päihdetyöntekijäkoulutukseen.
”Minun menneisyys kaikessa kauheudessaan on tänä päivänä mun voimavara. Haluan omaa kokemusta jakamalla auttaa ja antaa vertaistukea muille riippuvaisille. Jos yksikään sen ansiosta lähtee toipumaan, se on iso asia.”
Passissa
‘‘Ei sinne heikkohermoista sovi päästää katsoon, kun veri roiskuu, suolenpätkiä lentelee pitkin korpia! Ei se ole lasten katsottavaa. ‘‘
TEKSTI & KUVAT:
JENNA LUNKI
Asutus jää hiljalleen taakse ja talot vaihtuvat ampumatorneiksi, kun ajamme Oulujoen eräseuran puheenjohtajan Mikko Saarelan kanssa kapeaa soratietä kohti seuran perhetapahtuman aloituspaikkaa. Aikaisen herätyksen tuoma väsymys väistyy taka-alalle ja yllättäen alan jännittää ’’Oletko koskaan nähnyt, kun eläin tapetaan?’’ Saarela kysyy heti kättelyssä. Klunks. En koskaan. Olikohan tämä nyt iso virhe.
Pitkän ajomatkan jälkeen saavumme sovittuun paikkaan seuran rakentaman kodan luo. Autojen ympärillä pyörivät jo innokkaat metsälle lähtijät punaiseen pukeutuneena ja kuulumisia vaihdellaan puolin ja toisin. Tapahtuman luonne yllättää minut täysin. Oletukseni perhetapahtumasta oli, että muiden mennessä metsään muu perhe jää tekemään muuta järjestettyä toimintaa. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan joukossa oli monta innokasta vaimoa, tyttöystävää ja lasta valmiina hirvenmetsästykseen.
Mukana ovat myös kaksi seuran kolmesta naisjäsenestä. He ovat innostuneet metsästyksestä aviomiesten ja metsästystä harrastavien veljien tai isän kautta. Saarelan mukaan naisia on tullut mukaan viime vuosina yhä enemmän. Tämä ilmiö on nähtävillä myös koko Suomessa. Riistakeskuksen mukaan jo noin 19 000 naista lunasti metsästyskortin vuonna 2013. Harrastus ei siis ole enää ainoastaan äijäporukoiden oma juttu vaan myös naiset ovat kuin kotonaan metsällä.
Pienikin ääni saa minut säpsähtämään ja odotan koko ajan näkeväni suuren
majesteettisen eläimen metsän reunassa
Jahti kysyy kärsivällisyyttä
Paras hirvenmetsästykseen hiluksi, mies kiväärin kanssa lavalle ja kuski ajelemaan syrjäisiä metsäautoteitä. Sopiva hirvi kun sattuu kohdalle niin voi auton kattoa käyttää tukena kun posauttaa hirven hengiltä. Sitten vaan hiluksilla hirven viereen ja lavalla olevalla sähkövinssillä hirvi lavalle ja kotia. Ei tarvi hikoilla märässä mettässä. (Kaleva)
Puen päälleni punaisen heijastinliivin sekä pipon ja valmistaudun uuteen koitokseen. Kun kaikki ovat saapuneet paikalle, alkaa tapahtua. Porukan ’’A-mies’’ Aku Kontio kerää porukan kasaan. Saarela selittää minulle, että ’’A-mies’’ on porukassa eräänlainen johtaja ja vastuuhenkilö, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa tapahtumien suunnittelu ja järjestäminen. Tapahtuma lähtee käyntiin huumorin siivittämänä ja yhdessä tullaan siihen tulokseen, että tämänkertainen perhetapahtuma on jo noin 25. seuran historiassa. Sitten siirrytään itse asiaan. Halukkaat ajomiehet nostavat kätensä ylös ja sopiva lähtöpaikka sovitaan yhteisesti. Loput menevät passiin eli jäävät sovituille paikoille odottamaan.
Ajomiehet liikkuvat sopivalla etäisyydellä toisistaan ja heidän tehtävänsä on saada hirvet siirtymään rauhallisesti passimiehiä kohti. Koirat lähtevät ajomiesten mukaan ja ne lähetetään matkaan etsimään hirviä. Hirven löytäessään koiran tehtävä on haukkumalla kertoa ajomiehille hirven sijainti. Saarelan mukaan hyvä hirvikoira osaa myös käydä kertomassa isännälleen löydöstä ja palata takaisin näyttämään hirven sijainnin. Osa lähtee autolla kauemmas passiin, mutta me kävelemme Saarelan kanssa lähellä olevalle passipaikalle. Saarela osoittaa minulle sopivan istumapaikan ja valmistautuu itse jahdin alkuun. Sitten odotellaan. Istumme ääneti paikoillamme. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Ainoat äänet ympärillämme ovat tuulen rapisuttamat lehdet ja lintujen satunnaiset huudot. Pienikin ääni saa minut säpsähtämään ja odotan koko ajan näkeväni suuren majesteettisen eläimen metsän reunassa. Välillä kuulen rapinaa Saarelan radiosta, jossa jahdin kulkua päivitetään koko ajan muulle porukalle. Saarela näyttää puhelimestaan, kuinka he seuraavat koiria Tracker- sovelluksen avulla. Luultavasti meitä kohti on tulossa emä ja vasa hieman sivulta päin, joten vaihdamme paikkoja. Vaikka tunnelma on jännittynyt, tuntuu uskomattoman rauhoittavalta istua luon-
non keskellä ja kuunnella luonnon ääniä. Yhtäkkiä kuulemme laukauksen kauempaa ja molempien päät kääntyvät äänen suuntaan. Hiljaisuus laskeutuu jälleen ympärillemme. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Pikkuhiljaa sormia ja varpaita alkaa paleltaa. Ei tämä ollutkaan niin yksinkertainen juttu kuin luulin. Mietin, kuinka paljon järjestelyjä täytyy hoitaa ensin ennen metsästyskauden alkua ja sen jälkeen. Vaivanpalkaksi saat istua hiljaa keskellä metsää kirpakassa syyssäässä ja kuten tälläkin kertaa saalista ei saada. Lähdemme takaisin kohti aloituspaikkaa. Saarela kertoo, että emä ja vasa olivat lähestyneet toista passimiestä, jonka laukauksen kuulimme. Paikka oli ollut kuitenkin huono eikä hän ollut yrittänyt uudestaan. Kauempana meistä yksi koirista oli myös aloittanut haukun, mutta mitään varmaa ei tiedetty vielä. ’’Luulen, että monet pitävät metsästystä paljon helpompana kuin se todellisuudessa on. Saalista saadaan, jos onni on myötäinen ja taito kohdallaan’’, Saarela pohtii.
Metsästysreissut eivät ole ryyppyreissuja
Taitaa olla tuo pitemminkin sääntö kuin poikkeus humalassa metsästämässä olla Kainuun ja lapin perukoilla, valitettavasti. Kertoo myös ko. metsästyksen johtajan moraalista, kun ei ilmoittanut. Onkohan kyseessä nyt niin muodikas puheenaihe ns. maan tapa? (Suomi24 keskustelupalsta)
Hiljalleen myös muut palaavat takaisin kodalle. Makkarat paistuvat nuotiossa ja kuuman kahvikupin ympärillä lämmitetään kohmeisia sormia. Eväiden syönnin lomassa vaihdetaan kuulumisia ja lapset leikkivät aikuisten ympärillä. Nuoremmillakin riittää vielä energiaa, vaikka metsässä oli ollut raskasta yrittää olla mahdollisimman hiljaa. Olen itsekin kuullut juttuja metsästysporukoissa kiertävistä piilopulloista, joista otetaan kunnon hörpyt niin, että käsi on vakaa ja jännitys hälvenee. Tämä taitaa olla kuitenkin jo vanhanaikainen käsitys, sillä yhä useampaa metsästäjää viehättää harrastuksessa juurikin sen tuoma jännitys ja yhdessä tekeminen. Myös Saarela allekirjoittaa tämän. Hyvin pian aletaan jo pohtia, mihin päin siirrytään seuraavaksi. Tällä kertaa hyppäämme takaisin autoon ja jatkamme matkaa soratietä pitkin vielä syvemmälle metsään. Odotukseni ovat
Vaikka tunnelma on jännittynyt, tuntuu uskomattoman rauhoittavalta istua luonnon keskellä ja kuunnella luonnon ääniä.
Yhtäkkiä kuulemme laukauksen ja molempien päät kääntyvät samaan suuntaan
todella korkealla, sillä kuulemani mukaan juuri tällä samalla paikalla oli viime kerrallakin näkynyt hirvi. Jätämme auton tällä kertaa seuran metsästyskämpän pihaan ja siirrymme vähän matkan päähän tien reunaan. Kiipeän lähellä olevan kiven päälle ja hiljaisuus laskeutuu jälleen ympärillemme.
Ei tappamisen halusta vaan yhdessä tekemisen ilosta
Peltovahinkoja ja taimivahinkoja… mikä oikeus ihmisillä on omia kaikki maat käyttöönsä? Eikö eläimille kuulu maat ja mannut samanlailla? Olen ikävä kyllä itsekin ihminen, vaikka en haluaisikaan olla... Olisi niin mahtavaa, kun voisi edes yhdeksi päiväksi vaihtaa asemia niin, että eläimet saisivat aseet ja osaisivat vielä ampuakin… (Kaleva)
Odotan kovasti, että näkisin taas hirven metsänreunassa. Samaan aikaan epäröin kuitenkin edelleen omaa reaktiotani sitä seuraavaan ampumistilanteeseen. Eläimen tappaminen jakaa edelleen mielipiteet enkä itsekään ole vielä varma pysyisinkö edes katsomaan tilannetta. Eritysesti viime vuosien aikana eläinten oikeudet ovat nousseet pinnalle monessa muussakin asiassa ja kasvissyönnistä on tullut iso trendi. Monet ajattelevatkin, että metsästäjät juoksevat hirvien ja muiden eläinten perässä vain tappamisen ilosta.
’’Enpä oikein tiedä, onko tappaminen se oikea ajatus. Enem-
mänkin kysymys on saaliin saamisesta. Onnistuuko se siististi ilman, että hirvi karkaa. Nuorempana se kyllä jännitti enemmän kuin nykyään’’, Saarela korjaa.
Toisaalta moni kasvissyöjäkin puhuu metsästyksen puolesta, sillä he pitävät riistaa paljon parempana vaihtoehtona kuin tehotuotantoa. Myös liikennevirasto ja metsäkeskus haluaisivat, että hirviä ammuttaisiin mahdollisimman paljon, sillä ne aiheuttavat liikenneonnettomuuksia ja tuhoja metsiin sekä peltoihin. Saarela kertoo, että hirvikantojen suuruuskin vaihtelee vuosittain ja hänkin on nähnyt jo monenlaisia syksyjä. Tänä vuonna Suomen riistakeskus on myöntänyt yhteensä noin 41 700 hirvenkaatolupaa, mikä on noin 11,5 prosenttia enemmän kuin viime syksynä.
Tällä kertaa saalis jää kuitenkin saamatta ja palaamme jälleen autolle. Vaikka mitään ei saatu, porukka ei näytä pettyneeltä vaan katseet on suunnattu jo seuraavaan päivään ja tuleviin yhteisiin metsästysreissuihin.
Kursivoidut kohdat ovat kommentteja eri keskustelupalstoilta.
KOKO SUOMEN NEEKKIS
”Eekoo”, nuori oululaisnainen esittelee itsensä, kun astun sisään asuntoon. Hän on Neekkis -nimimerkin takana Tumblr blogialustavalla bloggaava opiskelija, joka auttaa tuntemattomia bloginsa välityksellä.
TEKSTI & KUVAT: MIRKA LYYTINEN
”Käytä mielellään nimimerkkiä, se on lempinimi Eekoosta ja ristimänimestäni”, Neekkis sanoo kysyessäni mitä nimeä käytän. Nimen takana on selkeä tarina.
”En pidä mun ristimänimestä, enkä yhtään ajattele olevani se nimi. Oon Neekkis tai Eekoo, niin kuin yleensä esittelen itseni vieraille ja uusille ihmisille.” Kuitenkaan kaikki hänen perheestään ei käytä suositeltua nimeä.
”Se on yksi sellainen sisaruksen tapa osoittaa mieltä ja olla arvostamasta toisen ihmisen omaa valintaa”, Neekkis tuumaa.
Puhuessamme Tumbrlista blogialustana Neekkis myöntää haaveilleensa ”Tumblr-julkkis” -tittelistä. Suomen sisällä pienikin määrä seuraajia voi tuoda tunnetun bloggaajan statuksen, mutta ei aina kerro koko totuutta. Neekkis sai huomiota auttaessaan portaalin käyttäjiä heidän murheissaan. Blogia Neekkis on pitänyt Tumblrissa jo monta vuotta, mutta syksyllä 2013 hän alkoi käyttää portaalia aktiivisesti.
”Tulin Tumblriin lähinnä fanitaiteen takia, tosin nykyään fanitaide on aika lailla siirtynyt muualle.”
Puskaradion kautta tunnetuksi
Neekkis kertoo, että hänen kuuluisuutensa suomalaisten keskuudessa Tumblrissa alkoi hitaasti. Sana lähti kiertämään, että Neekkis vastaa asiallisesti ja hyvin, eikä mikään aihe ole rajattu ulos.
omista piirteistäni, koska netissä toimiminen antaa sellaisen pienen hallinnan kuvan. Oon paljon varmempi vastaamaan ajan kanssa tekstinä, koska se antaa mulle tilaisuuden ajatella ennen kuin avaan suuni.”
Nuori nainen edessäni on silti hyvin varma puheissaan. Hän puhuu mielellään kiinnostuksenkohteistaan, joihin myös tuntemattomien auttaminen kuuluu. Halu olla hyvä ihminen on vahvasti läsnä.
Oma menneisyys siivittää
Oman elämän rankat kokemukset ovat olleet alkulähde muiden auttamiselle. Omien vaikeiden aikojen kautta on helppo ymmärtää mistä tuntemattomien ihmisten tuntemukset tulevat.
”Selvisin omasta nuoruudestani. Haluan auttaa muita, joilla on vaikeaa ja Tumblr toimii siinä hyvin.”
Neekkiksen vaikeaksikin lasketusta perhetaustasta saa hyvän kuvan lukiessa hänen päivityksiään, joissa hän avaa omia tunteitaan, kun on yhteyksissä perheeseensä.
”Olen loppujen lopuksi ihmisyksilö, niin väistämättä mun oma ideologia tulee välillä läpi.”
”Monesti askien aiheet ei ole edes rankkoja, koska mun lukijat tietää, että opiskelen Oulun yliopistossa ja kyselevät juuri koulutukseen ja tämmösiin liittyviä kysymyksiä.”
Neekkis korostaa myös auttajan vastuuta omasta itsestään. Rankkoja aiheita ei saa päästää liian lähelle. Tuntemattomien auttaminen on tarkkaa työtä, jossa aina ei tiedä onnistuiko avunanto ollenkaan.
”Käytän jokaiseen vastaukseen aikaa. Varsinkin, jos kyseessä on aihe, joka tarvitsee taustoittamista jonkin verran”, Neekkis kertoo työskentelytavastaan.
”Tietenkin jotkut kaipaavat vain mukavia eläinkuvia, giffejä ja hali giffejä. Niihinkin menee jonkin verran aikaa, kun Tumblrin hali giffi valikoima on aika kehno.”
Välillä lukijoille toimiva materiaali löytyy lähempää, kuin voisi olettaa.
”Esimerkiksi luonani asuva Manna -kissa on monille lukijoilleni tärkeä. Kuva Mannasta piristää monen päivää, myös minun. Mannalla on kyllä yksi ihan selkeä fani”, Neekkis myöntää hymyillen. Usein myös pelkät tarinat kissan elämästä riittävät lukijoille.
”Neekkis Tumblrissa on kuitenkin tietynlainen karikatyyri
”Ihmiset tykkää siitä, koska ne osaa samaistua niihin juttuihin. Olen avoin, mutta kuitenkin pidän tietyn yksityisyyden niiden juttujen kanssa. Se on myös mulle itselle tosi terapeuttista, koska mulla on paikka jonne avautua, kun oma elämä on rankkaa.”
”Mun omat päivitykset menee juuri omien kiinnostusten mukaan. Puhun paljon Skyrimistä, koska pelaan sitä. Oikeassa elämässä tapahtuvat jutut päätyvät myös blogiin. Oli kyse sitten, miten naapuruston lapset käyttäytyy, tai jos oikeasti vituttaa omassa elämässä.”
Jotkut blogin päivityksistä pysyvät luonnoksena pidemmänkin aikaa. Aiheesta riippuen hän ei halua tarkoituksella loukata tai satuttaa, jolloin sanat pitää valita tarkkaan.
”Monesti jotkut pidemmät jutut on vakavasta aiheesta ja pysyy luonnoksissa aika pitkäänkin. Saatan kirjoittaa ne nopeasti, mutta annan itselleni aina aikaa etäytyä aiheesta. Palaessani myöhemmin niihin teksteihin pystyn vielä varmistamaan, että oon valinnut sanani huolella.”
Toimiessaan tällaisena apuna muille pitää pystyä miettimään omaa käytöstään hieman pidemmälle. Pitää osata olla kriittinen, mutta ei kuitenkaan liian lyttäävä.
”Olen loppujen lopuksi ihmisyksilö, niin väistämättä mun oma ideologia tulee välillä läpi.”
Puhuttaessa Tumblrissa olevista blogeista on jokainen seuraaja tärkeä.
”Onhan se silti hullua, että melkein kolmetuhatta ihmistä seuraa mun blogia.”
Myös auttaja tarvitsee aina välillä omaa aikaa. Varsinkin,
jos omassa henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu jotain sellaista, jota ei voi kirjoittaa omaan blogiinsa.
”Kyllä mä aina yritän päivittää sinne, jos en pysty vastaamaan askiin tai jos pidän taukoa. Taukojen pitäminen on tärkeää, että jaksaa sitten itsekin. En pysty auttamaan muita, jos unohdan itseni täysin.”
Tietynlainen vastuu ihmisten auttamisessa korostuu, kun puhutaan nettiterapeuttina toimimisena blogiportaalissa.
”Välillä pitää ehdottomasti katsoa, että mitä päivittää ennen ja jälkeen vakavamman kysymyksen. Ei se vaan sovi hyviin tapoihin, että heti irrottelee aika tökerösti seuraavassa postauksessa.”
Neekkiksen oma blogi on kuitenkin lähempänä päiväkirjaa, kuin Kysy ja vastaa -tyylistä palvelua.
”Tietenkin pitää saada myös irrotella. Sen takia pidän tuota blogia, koska pidän siitä.”
Saamelaisuus ei ole suomalaisten saneltavissa
Perinteisten sisnakäsitöiden kurssi toimii hyvänä kielipesän aikuisille citysaamelaisille Oulussa. Moni opiskelee saamenkieltä aikuisena, jotta yhteys oman suvun saamenkielisiin jäseniin säilyisi ja perinteiden jatkuminen lujittuisi.
TEKSTI JA KUVAT: LINDA JUNTUNEN
Menen Tuiran asukastuvalle. On kirpakka ja aurinkoinen lauantaiaamupäivä. Naiset ovat kokoontuneet kurssin opettajan Inka Guttormin ympärille. Löydämme opettajan kanssa yhteisiä tuttuja ja nauramme, kuinka pieni maailma oikeasti onkaan.
Guttorm on kotoisin Utsjoelta, aivan Suomen ja Norjan rajalta. Hän on kasvanut perinteisessä saamenkielisessä perheessä.
”Äiti opetti minulle kädestä pitäen sen, minkä tiedän perinteisistä käsitöistämme. Nykyään kuitenkin rikotaan perinteistä kaavaa. Saamelaiset naiset haluavat nykyään bling blingiä ja hienompia kankaita ja kuoseja lapintakkeihinsa”, Guttorm kertoo.
Kotonaan hän oppi, että saamenpuku, kengät, sisnalaukut ja muut perinteiset vaatteet ja asusteet tehdään pitkälle omin käsin ja itse hankkimista materiaaleista. Käsityötaidoista ollaan ylpeitä ja se on saamelaiselle naiselle meriitti omassa yhteisössään. Sukulaiset tukevat perinteisesti oman sukunsa käsityöntaitajia.
”Olen opettanut saamelaisia käsitöitä ja siten myös kulttuuriamme muille suomalaisille ja saamelaisille, kuten nyt täällä kurssilla. Mutta leipätyöni se ei ole”, Guttorm kertoo. Guttorm laittaa sisnalaukkunsa pöydälle, jotta kurssilaiset saavat ideoita omiin töihinsä. Laukkuihin on kirjailtu saamelaisten rakkainta asiaa, luontoa. Riekkoja, poronvasoja ja pohjoisen taivaan tähdet, kuu ja aurinko. Mitään metsissä ja tuntureilla jutaavasta porosta ei ole heitetty hukkaan. Jokainen sauma ja kirjailu tehdään itse, samoin kaikki pistot ja tinalankakoristeet, sekä pikkuruiset helmet.
”Nämä laukut ovat jopa perintökalleuksia isovanhemmilta tyttärentyttärilleen. Saamelaiset eivät arvosta kertakäyttö vaatekulttuuria. Tämä on minulle myös kuin terapiaa. Maailman murheet unohtuvat, kun rupean suunnittelemaan uutta luomusta”, Guttorm kertoo hymyillen.
”Minä käytän omaa pukuani juhlissa. Pukuni viestii kanssaihmisille siitä, kuka olen. Jots haluan, että minut tunnistetaan saamelaiseksi, käytän sisnalaukkua arkenakin. Sillä voin viestittää saamelaisuudestani”, Guttorm lisää.
Kuinka saamelainen olet?
Saamelaisalueelta Inka muutti pois perheen perustettuaan. Hän käy säännöllisesti kotiseudullaan Utsjoella, muttei haikaile sinne asumaan. Haukiputaalla kaupungin läheisyydessä on helpompi kasvattaa lapsia ja pysyä myös työelämässä. Valinnanvaraa on rutkasti enemmän, kuin pohjoisessa.
”Saamelaisuus on minun koko elämäni. Se ei ole vain perinteinen vaate, jonka puen ylleni juhlapäivänä. Se on aina minussa. Lasten kanssa puhun äidinkieltäni eli pohjoissaamea suomenkielen lisäksi. Saamelaisuus on minulle elämäntapa, jota vaalin. Harmissani olen lasten puolesta. Koulussa saamenkielen oppitunteja on vain kaksi viikossa. Se ei riitä mihinkään. Opetan itse lapsiani koulun lisäksi”, Guttorm kertoo.
Korjattavaa löytyy vielä paljon, mutta onneksi asiat ovat menneet eteenpäin. Oulussakin on muutamia kielipesiä, eli saamenkielisiä päivähoitopaikkoja.
Saan työparikseni Tiina Mattasen. Mattanen leikkaa kaavoja sisnalaukkuaan varten, minä olen kuunteluoppilaana ja seuraan sivusta. Hän mietiskelee, että kuinkahan paljon kaavaa täytyy suurentaa, jotta älypuhelin mahtuu väskyyn sisälle. Mattanen myöntää, ettei ole kovin haka perinteisissä käsitöissä. Hän ei myöskään puhunut saamea kotonaan. Ei ollut puhujia. Suomalaistaminen on jättänyt jälkensä Mattasen perhepiiriin. Ukki kadotti pohjoissaamen kielentaitonsa mennessään kansakouluun, eikä sen vuoksi voinut opettaa sitä lapsilleen. Tämä harmittaa häntä.
Täytyy olla kytköksiä suvun ja kaveripiirin poronhoitajiin, että saa kohtuuhinnalla materiaaleja tähän harrastukseen. Eikä perinteisiä opettajia ole täällä juurikaan, kurssilaiset mietiskelevät.
Lattialla mallataan poronnahkaa. Mattanen etsii sopivia kohtia nahasta laukkuaan varten. Kysyn kurssilaisilta, mitä suomalaiset voisivat oppia ja ottaa huomioon saamelaisten seurassa.
”Ainakin sen, ettei saamelaisuus ole suomalaisten saneltavissa! Myös kunnioitus perinteitä, kuten pukeutumista kohtaan olisi hyvä juttu. Lapinpuvun halpakopioiden käyttö loukkaa saamelaisia”, Mattanen avautuu.
Hän on kohdannut yliopistolla kyräilyä saamenkielen taidoistaan. Olen pöyristynyt, kuulostaa koulukiusaamiselta.
“Koulussa saamenkielen oppitunteja on vain kaksi viikossa. Se ei riitä mihinkään.”
”Oulu oli meille vähän kuin etelän lomakohde. Kävimme perheeni kanssa täällä sukuloimassa. Muutin Sodankylästä tänne opiskelemaan parikymppisenä”, Mattanen kertoo.
Hän on valmistunut Oulun yliopiston Giellagas-instituutista saamenkielen maisteriksi ja työskentelee yliopistolla. Oulun yliopistolla onkin Suomessa erityisasema saamen kielen ja kulttuurin korkeakouluopetuksessa. Mattanen on saanut opiskellessaan jotain todella arvokasta takaisin, pohjoissaamenkielen puhumisen ja kirjoittamisen taidon.
”Olen miettinyt elettyä elämääni pohjoisessa, kaipaan sitä. Mietin myös välillä muuttoa takaisin Sodankylään. Paljon riippuu, siitä saisinko mielekkäitä töitä. Ukkini on poromies, mutta hän ei ole patistanut minua poronhoitajaksi. Ei siitä olisi minulle elinkeinoa, en ole kasvanut miehiseen työhön. Haluaisin tehdä koulutustani vastaavaa työtä saamelaisalueella, jos päätyisin sinne takaisin asumaan. Kukaan ei koskaan ole painostanut minua jäämään pohjoiseen elämään perinteistä saamelaista elämää”, Mattanen pohtii.
Kunnioittakaa perinteitämme suomalaiset
Pidämme kahvitauon. Aurinko paistaa sälekaihtimien välistä silmiin ja hörpimme väkevää kahvia. Naiset pohtivat kaupunkiasumisen huonoja puolia.
”Se, että joutuu ikään kuin todistelemaan omaa saamelaisuuttaan muille opiskelijoille, on ikävää. Tulee monesti sellainen olo, etten ole tarpeeksi hyvä tai aito saamelainen nainen. Äidinkielenä saamea puhuvien seurassa koen alemmuutta”, Mattanen kertoo ja vaikuttaa hieman haikealta. Saamelaisyhteisössä on keskinäisiä erimielisyyksiä siitä, kuka on todella saamelainen. Toiset haluavat saamelaiseksi päästäkseen vaikuttamaan saamelaiskäräjien politiikkaan ja osa pitääkseen yllä kieltä ja kulttuuria omassa elämässään.
Kurssin opettaja seuraa ja kuuntelee keskusteluamme mietteliään näköisenä, mutta ei osallistu keskusteluun, vaan antaa nuorempien naisten avautua.
”Tuntuu vaikealta olla ”hyvä” saamelainen, kun ei asu saamelaisalueella ja kielenkin kanssa on vaikeuksia. En voi sille mitään, että saamen puhuminen jännittää minua ja pelkään, että teen virheitä. Opettelen kieltämme vielä. En ole perheeni parissa sitä juuri kuullut”, Mattanen kertoo.
Kuinka monesti suomalainen joutuu kertomaan suomen kielen taidoistaan, kulttuurin tuntemuksestaan ja siitä, kuinka suomalaisesta perheestä on lähtöisin. Entä elävätkö vanhemmat perinteistä suomalaista maalaisarkea. Tämä saa minut oivaltamaan, että en koskaan ole vastannut tuollaisiin kysymyksiin.
Saamelaisten suomalaistaminen
Saamelaisten tilanne on kohentunut vuosikymmenten aikana. Suomalaistamiseen suhtaudutaan nyt järkytyksellä, mutta ennen 70-luvun puoliväliä se oli osa saamelaisalueen opettajien opetussuunnitelmaa. Saamelaisuutta pidettiin jollain tapaa tarpeettomana yhteiskunnassamme ja kieltä turhana siinä maailmassa, mihin koulu heitä valmisti.
Lapsia kiellettiin käyttämästä saamenkieltä koulussa ja asuntoloissa, joihin heidät asutettiin koulunkäyntiä varten.
Oppiminen oli kuin tervanjuontia täysin vieraalla suomenkielellä. Saamelaisten lasten suomalaistaminen kuitattiin kuitenkin ”sori siitä” tapaisella mutinalla, kun reilu anteeksipyyntö lasten kaltoinkohtelusta olisi ollut todellakin paikallaan.
Nykypäivänä kouluissa on mahdollista saada opetusta saameksi. Saamelaiset saavat kiittää muutoksista ennen muita, itseään. Pitkälti heidän omasta ansiostaan ja rakkaudesta omaa kulttuuriaan ja kansaansa kohtaan, he ovat nyt paremmassa tilanteessa, kuin 40 vuotta sitten. He ovat ryhtyneet vaatimaan oikeuksiaan takaisin ja parannuksia jo olemassa oleviin.
Mielenosoitukset ja saamelaiskäräjien tekemä työ on auttanut valtaväestöä ymmärtämään, että kyse on Euroopan ainoasta alkuperäiskansasta ja meidän yhteiskuntamme peilistä. Silti läpi ihmisen historian juuri nämä alkuperäiskansojen miehet ja naiset ovat joutuneet valtaapitävien hampaisiin. Totta on, että valtion on paljon helpompi viedä oikeuksia kuin myöntää niitä. Vaikka edistystä on tapahtunut, ongelmien kirjo on laaja ja monet saamelaisten oikeudet ovat vaakalaudalla.
Kurssin järjestäjä Inka Nillukka kertoo, että hänen isältään ollaan viemässä kalastusoikeutta Tenolla kalastamiseen. Syyksi perustellaan, että jos ei asu tasan puolet Tenojokivarressa, ei ole oikeutettu paikallisten kalastusoikeuteen. Suvulla on omistuskirja, jossa määritellään lainvoimainen verkko-ja kulkutuskalastusoikeus Tenojoelle. Nillukan isän kuoltua kalastusoikeus ei periytyisi hänen lapsilleen. Suvun vuosisatoja kestäneen kotitarvekalastuksen aika kokisi loppunsa. ”Valtio antaa saamelaisalueen koulutuskeskukselle myös vähemmän rahaa kurssien järjestämiseen. Valtio ei ole myöntänyt tänä vuonna rahallista tukea millekään saamelaisalueen ulkopuolella toimivalle saamelaisyhdistykselle”, Nillukka sanoo.
Yhteinen toiminta vahvistaa
Oulussa asuu arviolta 200 saamelaista. Yhdistyksen toiminnassa heitä on kuitenkin mukana reilusti vähemmän.
”Perheelliset ja nuoret ihmiset haluavat vahvistaa saamelaisuuttaan yhdistyksemme kautta. Vanhempaa väkeä on vaikeampi saada mukaan. Heitä kaipaisimme myös toimintaamme”, Nillukka kertoo.
Kurssi alkaa olla lopuillaan. Päätän tehdä poronnahkaisen sormustimen muistoksi kurssista. Kerron, muille etten ole koskaan ollut hyvä ompelemaan. Tein ala-asteella lapasen ilman peukaloa ja liian pieniä pipoja. Opettaja antaa minulle saamenkieliset ohjeet, mutta onneksi siinä on myös kuvat ohjeistuksena. Nahka on paksua ja äimäneula ei meinaa millään mennä läpi, pistän sillä sormeeni heti alkuun. Vitsailemme murteista ja luettelemme vanhoja sananlaskuja ja puujalkavitsejä toisillemme, minä suomeksi ja kurssilaiset saameksi. Naiset eivät kuitenkaan puhuneet saamea keskenään vierailuni aikana.
Saamelaisuutta pidettiin jollain tapaa tarpeettomana yhteiskunnassamme
”Kohteliaisuudesta vain. Koska nyt kun kurssilla on vieras, puhumme suomea. Sinä et ymmärtäisi meidän puhettamme lainkaan jos olisimme pistäneet tulemaan saameksi”, Guttorm naurahtaa.
Tarvitsevatko saamelaiset meitä toimittajia kertomaan omaa tarinaansa. Vai tulisiko siihen tutustua elämällä ja kokemalla pohjoisen saamenmaan arki käytännössä. Voiko pienen keskustelutuokion perusteella voi saada kuvaa kokonaisesta kansasta ja sen monimuotoisesta kulttuurista. Ymmärrän, että ei voi. Jos jotain toivoisin, niin sitä, että näitä käsityökurssilla puhuttuja asioita käsiteltäisiin myös hallituksessa. Nämä naiset saisivat aikaan paljon enemmän tarpeellisia muutoksia saamelaisyhteisössä, kuin viimeisen 40 vuoden ajan vatuloineet poliitikkomme.
KAHDEN MAAN KANSALAISET
20 709 maahanmuuttajaa sai oleskeluluvan viime vuonna Suomesta. Giannopouloun, Hersin ja Saadiqin tapaan monet maahanmuuttajat odottavat edelleenkin pitkäaikaisen oleskeluvan saamista. Millaista elämä on kahden maan kansalaisena?
TEKSTI JA KUVAT: EMMI ISSAKAINEN
Kielten kirjo valtaa huoneen. Suomen kielen lomassa kuulen englantia, arabiaa, hindiä ja somaliaa. Tuiran Vuolle-opistolle on kokoontunut seitsemän naista, jokainen eri kulttuurista. He odottavat monikulttuurisen Ystävyystalon käsityökerhon alkamista.
Kreikasta lähtöisin oleva 28-vuotias Georgia
Giannopoulou neuloo keskittyneesti. Siron naisen kasvoja kehystävät suklaanruskeat hiukset, joiden takaa pilkistää ujo hymy. Punainen lankarulla kiertää pyöräilykypärän ympäri.
”Teen kaulahuivin Kreikassa asuvalle kaksoissiskolleni. Sanoin siskolleni, ettei tästä hyvä tule, mutta hän haluaa sen silti. Kreikassa ei opiskella käsitöitä edes koulussa.”
Talouskriisi ei ollut kuitenkaan syy, miksi Giannopoulou tuli Suomeen. Hän tapasi suomalaisen avomiehensä Kreikassa, Santorinin saarella. Hurmaava matkaopas teki vastaanottovirkailijana työskennelleeseen naiseen lähtemättömän vaikutuksen.
Pariskunta halusi asua samassa paikassa, ja he päätyivät kahden maan väliltä Suomeen. Nyt he ovat asuneet lähes vuoden Oulunsalossa. Giannopoulou haluaa jäädä Suomeen.
“Koulun kautta olen saanut ulkomaalaisia ystäviä, mutta suomalaisiin on vaikea tutustua.”
Miehen mukana Suomeen
Vuonna 2010 alkanut Kreikan talouskriisi näkyy
Giannopouloun kreikkalaisen perheen arjessa.
”Kävin viime kesänä Kreikassa. Uusia veroja tulee jatkuvasti, ja kaikki on kallista. Aiemmin ruokavero oli yhdeksän prosenttia, nyt se on 24 prosenttia.”
Kun kysyn Giannopouloulta onko hän tyytyväinen, että jäi Suomeen, hän pysähtyy miettimään. Lopulta Giannopoulou nyökyttelee, vaikka ikävä kreikkalaista perhettä kohtaan näkyy hänen kasvoiltaan.
Maahanmuuttoviraston mukaan vuonna 2015 perhe oli suurin maahanmuuton syy Suomessa. Ulkomaalainen tarvitsee oleskeluluvan yli kolme kuukautta kestävään oleskeluun maassa. Giannopoulou oli oikeutettu oleskelulupaan, koska hänen avomiehensä on suomen kansalainen.
”Perheeni, sukulaiseni ja kaikki tuttavani ovat Kreikassa. Pidän heihin yhteyttä Skypen kautta ja käyn välillä, mutta en niin usein kuin haluaisin. Koulun kautta olen saanut ulkomaalaisia ystäviä, mutta suomalaisiin on vaikea tutustua.”
Kreikassa Giannopoulou on suorittanut matkailu- ja markkinointialan tutkinnon, joka vastaa ammattikorkeakoulupohjaista restonomitutkintoa Suomessa. Oman alan töitä hän ei ole kuitenkaan saanut.
”Suomen kielen taitoni eivät vielä riitä, siksi opiskelen suomen kieltä Pohjois-Suomen koulutuskeskuksessa. Kreikan kielessä ei ole y-kirjainta ollenkaan, ja täällä sitä käytetään kaikkialla. Pitää vain opetella.”
Sisäministeriön maahanmuutto-osaston selvityksen mukaan hyvä kielitaito on yksi tärkeimmistä edellytyksistä maahanmuuttajien työllistymisessä.
Sotaa pakoon
Teetauko alkaa ja Giannopoulou hakee kupin itselleen. Toisella puolen pöytää puhutaan somaliaa ja toisella arabiaa. Musliminaisen sinisen kirjava huntu kiinnittää huomioni. Lempeän ruskeat silmät katsovat minuun päin ja hymy valloittaa huoneen. Fowsija Ali Hersi tekee elämänsä ensimmäisen silmukan.
Pisamat peittävät 25-vuotiaan Hersin kasvoja. Iloinen äitihahmo tekee silmukan toisensa perään ja innostuu neuletyönsä alusta. Ilon alla ei uskoisi olevan niin paljon surua.
Kun kysyn Hersin perheestä, kyyneleet alkavat kiilua hänen silmissään. Kielimuuri tulee vastaan. Toistan sota-sanaa moneen kertaan ja alan potea huonoa omatuntoa. Hahmottelen paperille mitä sota tarkoittaa minulle. Aseita, verta, kuolemaa. Eihän minulla ole oikeasti aavistustakaan mitä sota on.
”Lähdin sotaa pakoon kotimaastani Somaliasta Libyaan. Äitini ja isäni kuolivat sodassa. Kun Libyassa alkoi sota, tulin Suomeen.”
Somalian sisällissota on kestänyt vuosikymmenten ajan. Arabikevään myötä vuonna 2011 myös Libyassa alkoi sisällissota.
Tunnen oloni vaivaantuneeksi, mutta kysyn vielä uudestaan Hersin matkasta Suomeen. Hän katsoo minua isoilla silmillään ja nyökkää hyväksyvästi.
”Tulin Välimeren halki veneellä Eurooppaan. Matka oli pelottava. Se kesti yksitoista päivää. Olen tyytyväinen, että saan olla nyt turvassa.”
Syyrian sodasta alkaneen pakolaiskriisin myötä Eurooppaan tuli viime vuonna 1 349 638 turvapaikanhakijaa, Suomeen 32 500. Monet heistä tulivat Fowsijan tapaan veneellä Välimeren yli Eurooppaan.
Kun Hersi saapui Suomeen, hän asui vastaanottokeskuksessa, mutta nyt hän asuu Laanilassa. Arkisin Hersi
käy kerhoissa ja suorittaa työharjoittelua Ystävyystalolla. Hän on keittiöapulaisena. Viikonloppuisin Hersi siivoaa, pesee vaatteita ja lukee kirjoja suomeksi ja englanniksi.
”Pidän työstäni ja olen saanut kehuja. Työni on astioiden pesemistä ja ruokailijoiden auttamista. Tykkään kulttuurista, ihmisistä ja kielestä. Viihdyn täällä. Toivon, että pääsen pian opiskelemaan.”
“Tulin Välimeren halki veneellä Eurooppaan. Matka oli pelottava. Se kesti yksitoista päivää.”
Byrokratian vankina
Hersin älypuhelimesta alkaa soida rukouskutsu. Hän jatkaa keskittyneesti neulomistaan, mutta pöydän toisella puolen Pakhtaana Saadiq menee verhon taakse ja suorittaa rukouksensa.
34-vuotias huntupäinen afgaaninainen tulee käsityökerhoon myöhässä. Suomalaiseen jämptiin tapaan myöhästymistä katsottaisiin pahasti, mutta ei Ystävyystalolla.
Saadiq tuli vuonna 2011 Suomeen sodan runtelemasta Afganistanista. Hän odottaa edelleenkin pitkäaikaisen oleskeluluvan saamista. Afganistan ja Somalia kuuluvat maailman köyhimpien ja turvattomimpien maiden joukkoon.
”Ensimmäinen vuosi oli pahin. En ollut tottunut näin kylmään. Sain päätöksen väliaikaisesta oleskeluluvasta marraskuussa 2012. Viisi vuotta on kulunut, enkä ole vieläkään saanut pysyvää oleskelulupaa.”
Viime vuonna Maahanmuuttovirasto myönsi oleskeluluvan 20 709 henkilölle. Suomen kansalaisuuden sai yhteensä 8 281 henkilöä. Saadiqin tavoin myös Georgia Giannopoulou ja Fowsija Ali Hersi odottavat pitkäaikaisen oleskeluluvan saamista.
Maahanmuuttajat lokeroidaan, ja oleskeluluvan saaminen kestää liian kauan.”
Saadiq arvostaa vapaata suomalaista kulttuuria, jossa naisten asemaa arvostetaan. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi suomalaiset ovat niin sisäänpäin suuntautuneita.
”Kun suomalainen kävelee kadulla, hän on useimmiten yksin, kävelee vain suoraan eteenpäin ja katsoo maahan.”
Saadiq odottaa, että hänen koko perheensä pääsee Suomeen. Tulevaisuudessa hän haluaa kuitenkin takaisin Afganistaniin, jos se on jonain päivänä mahdollista. Saadiq kerää neuletyönsä pöydältä ja laittaa sen reppuunsa. Käsityökerho on päättymässä.
“En tunne olevani tervetullut. Tuntuu kuin kulkisin maahanmuuttajaleima otsassani.”
Saadiqin äiti ja sisko ovat edelleenkin Afganistanissa. Saadiq tuli isänsä kanssa pakolaisena Suomeen. Koko perhe odottaa, että he saisivat vielä jonain päivänä asua yhdessä.
”Tämä on kuin vankila, jossa odotetaan päätöstä toisen perään.”
Lääkärille ei löydy töitä
Huoneen toisella puolen kerrataan suomen kielen taivutusmuotoja. Nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi… Saadiq huokaisee syvään.
”Olen ammatiltani lääkäri. Afganistanissa tein lääkärin töitä, mutta Suomessa saan hädin tuskin olla työkokeilussa terveysasemalla. Ihmiset ovat niin varautuneita. Heti kun he näkevät huivini, minulta kysytään, missä tutkintotodistukseni on.”
Kun otan esille rasismin, Saadiq lopettaa neulomisen ja katsoo minua suoraan silmiin. Ennakkoluulojen kohteeksi joutuminen on Saadiqille arkipäivää. Hän kokee tulleensa aliarvostetuksi suomalaisten keskuudessa.
”Olen niin stressaantunut työkokeilustani terveysasemalla, jossa pätevyyttäni arvostellaan koko ajan. Kun menen työpäivän jälkeen ruokakauppaan, vartijat seuraavat varastanko. En tunne olevani tervetullut. Tuntuu kuin kulkisin maahanmuuttajaleima otsassani.”
Samaan aikaan Suomessa on pula sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista.
”Maahanmuuttajien arki on tehty vaikeaksi. En saa luotua edes pankkitiliä, koska minulla on väliaikainen maahanmuuttolupa. Suomessa on liian byrokraattinen systeemi.
Saadiq toivottaa minulle hyvää viikonloppua samalla, kun kerään Fowsija Ali Hersin kanssa teekuppeja. Georgia Giannopoulou aukaisee oven. Vaikka emme puhu sanaakaan, ymmärrämme jokainen toisiamme. Pelkkä hymy riittää. Päässäni pyörii ajatus omasta turvallisesta elämästäni ilman sotaa
tai jatkuvaa pelkoa maani taloudellisesta tilanteesta. Näen ympärilläni vahvoja naisia, jotka jaksavat kaikesta huolimatta hymyillä. Heidän ainut toiveensa on, että he saisivat jatkaa tavallista elämää Suomessa.
OLYMPIATASON TALKOOTYÖTÄ
Oulun Kärpät on naisten jääkiekkosarjan ennakkosuosikki. Monien pelaajien olympiaunelmien tavoittelemisen mahdollistaa joukko vapaaehtoisia. Yksi heistä on Timo Karjalainen.
TEKSTI JA KUVAT: JUSSI KORHONEN
Kotijoukkue on selkeä ennakkosuosikki. Oulun Kärpät luistelee sarjakärjessä. Illan ottelussa vastaan asettuu sarjassa toiseksi viimeisenä oleva KJT. Pelin alkuun on kaksi tuntia. Joukkueen huoltajat odottelevat, että pääsisivät tekemään valmistelujaan. Odottelemaan joutuu, koska kovassa käytössä olevassa hallissa on päivän neljästä ottelusta vielä kolmas kesken.
Siis siinä harjoitushallissa. Varsinaiseen Raksilan hornankattilaan ei ole nyt asiaa. Siellä pelaa tänään se toinen Oulun Kärpät. Siellä kotiyleisön villitsevät työkseen kiekkoa siirtelevät sankarit.
Harjoitushallissakin pelaa huippu-urheilijoita, lajissaan maailman parhaimmistoa. Heidän joukossaan luistelee todennäköisesti tulevia olympiamitalisteja. He maksavat siitä, että saavat pelata. He ovat naisia.
Kärppien naisjoukkueen taustalla ei ole vahvaa ammattilaisorganisaatiota ja miljoonabudjettia. Kauteen 2016-2017 on käytettävissä noin 90 000 euroa. Se on alle sadasosa miesten liigajoukkueen liki kymmenen miljoonan euron budjetista. Puolet naisjoukkueen rahoista tulee pelaajilta, jotka maksavat kaksi tuhatta euroa kaudesta. Hinta olisi paljon tätäkin kovempi, ellei toimintaa mahdollistaisi joukko taustaorganisaatioon vapaaehtoisia.
Lompakko tyhjäksi
Ulko-oveen on kiinnitetty mainos. Kioskista on saatavilla arpoja: kaksi euroa kappaleelta, vitosella kolme. Kaksi onnekasta voittaa kuivakakun.
Kun katsoo mainoksen ohi, ikkunasta näkyvät pihalla verryttelevät vierasjoukkueen pelaajat tummissa verkkareissaan. Heidän keskelleen valuu aulan läpi nuoria miehiä, kun aikaisemman junioriottelun väki poistuu hallilta.
Halli on viimein Kärppänaisten. Huoltajat Jani Kirstinä ja Lauri Määttä vilahtavat käytävällä jotakin kantaen. Olisiko ollut juomapulloja vaihtoaitioon? Aulan seinustalla sijaitsevasta kioskista leijuu kahvin tuoksu.
Timo Karjalainen kertoo, että hän on ollut aina jääkiekkofani. Naisten kiekkoa hän kehuu siitä, että peli on siistimpää kuin miehillä. Se on totta. Naisten peleissä ei paiskota hanskoja jäähän ja ruveta nyrkkeilemään. Taklaaminenkin on kiellettyä. Se tuo peliin vauhtia, kun vastustajaa ei voi pysäyttää runttaamalla laitaa vasten.
Naisten peleissä ei paiskota hanskoja jäähän ja ruveta nyrkkeilemään.
Yksi heistä, Timo Karjalainen, saapuu harjoitushallin aulaan. Hän oli ollut vastassa Oulun varsinaisen jääkiekkopyhätön edessä, koska sinne vieraat yleensä saapuvat. Moni ei taida edes tietää, että sen kuuluisamman hallin takana on pienempi areena. Karjalainen on yhdistysaktiivi. Kärppien lisäksi hän toimii esimerkiksi Vapaa-ajattelijoissa, EFFI ry:ssä ja kotinsa likeisen tenniskentän taustayhdistyksenkin hallituksessa.
”Kai se on sellaista, että keskittymällä muiden edestä tekemiseen ei tarvitse keskittyä itseensä”, Karjalainen naurahtaa.
Aulaan astelee harmaapartainen mies. Eero Sirviö on Kärppänaisten manageri. Hänen vastuullaan on valvoa joukkueen raha-asioita. Sirviö päätyi joukkueen matkaan, kun hänen tyttärensä pelasi. Tyttären peliura on päättynyt, mutta Sirviö jatkaa organisaatiossa.
Hän listaa tehtäviä, jotka on hoidettava ennen peliä. Parhaiden pelaajien palkinnot on hoidettava paikalle, kokoonpanot kirjattava asianmukaisesti, vaihtoaitio valmisteltava, kioski kasattava ja niin edelleen. Tekemistä riittää, ja joka puolella joku touhuaa jotakin määrätietoisella otteella. Kaikilla on vastuualueensa. Organisaatio näyttää toimivan kuin kone.
Jutustelu katkeaa. Timo Karjalaisen puolisolla Sirpa Pöyhösellä on asiaa. Kahvia on mennyt kaupaksi, mutta vaihtorahat eivät ole vielä saapuneet. Karjalainen kaivaa tottuneesti kuvetta ja tyhjentää lompakkonsa väliaikaiseksi vaihtokassaksi.
”Joskus minä muistan noita jossakin vaiheessa pyydellä takaisinkin”, hän sanoo.
Sirpa Pöyhönen, Timo Karjalainen ja Eero Sirviö kuuluvat Kärppien naisten yhteensä kahdeksan henkilöä käsittävään johtoryhmään. Kaikkiaan joukkueen taustalla paiskii hommia viisitoista ihmistä. Ottelupäivinä heidän apunaan on vielä jokunen talkoolainen. Pelaajia on pari tusinaa. Yhteensä pelipäivän organisaation koko on näin reilut 40 henkeä. Sillä porukalla syntyvät ottelut, joita Raksilassa seuraa tavallisesti satakunta katsojaa.
Timo Karjalaisen mukaan se on hyvä lukema. Naisten SM-sarjan seitsemällä muulla joukkueella katsojia on keskimäärin parikymmentä vähemmän. Budjetin kannalta pääsylipputuloilla ei kuitenkaan juuri merkitystä ole. Rahoista puolet tulee pelaajilta ja puolet sponsoreilta.
Kioskikaupallakaan ei ole kokonaisuuteen vaikutusta, mutta täytyyhän urheilutapahtumassa kanttiini olla. Karjalainen testaa kioskin maksupäätteen toimivuuden ostamalla itselleen ja puolisolleen makkarat. Hyvin toimivat, makkarat ja maksupääte. On aika siirtyä kaukalon laidalle.
Minna Lehtikangas kauppaa hymyillen kahvit, kuivakakkuarvat ja makkarat kuivatulla sipulilla.
Kiekko nuottaan
Jäätä kunnostetaan edellisen ottelun jäljiltä. Maalit roikkuvat ilmassa, kun jäänhoitokone, Zamboni, kaartelee tantereen kiiltäväksi ja tasaiseksi.
”Täytyy lähteä hakemaan läppäri”, Timo Karjalainen sanoo.
Hänen tehtäviinsä kuuluu raportoida ottelutapahtumista Twitteriin. Sirpa Pöyhönen puolestaan kiertää kaukaloa ottamassa valokuvia. Kunnollista kuvauskalustoa joukkueella ei omasta takaa ole, mutta Karjalainen on saanut kaverilta hyvät vehkeet lainaan.
Ismo Rantasuomelan titteli johtoryhmässä on joukkueenjohtaja. Kun ottelun alku lähestyy, hän kiipeää kaukalon laidalla seisovalle korokkeelle. Hänen vastuullaan on videoida illan kamppailu.
Ottelutaltiointeja tarvitaan valmennuksessa, mutta videointi on tehtävä jo senkin vuoksi, että Jääkiekkoliitto voi tarvittaessa tarkastaa tapahtumat, jos jotakin poikkeuksellista sattuu. Raksilan päähallissa miteltävät kamppailut lähetetään hallin tekniikan mahdollistamina myös suorina YouTube-lähetyksinä, mutta väistötiloissa harjoitushallissa pelattaessa ei naisjoukkueella ole siihen tarvittavaa kalustoa käytössään.
Maalit lasketaan paikoilleen. Pelaajat saapuvat jäälle. Timo Karjalainen asettuu tietokone sylissään istumaan nurkkapaikalle päätykatsomoon. Muita katsomoita harjoitushallissa ei tosin olekaan.
Ottelu asettuu heti alusta lähtien ennakoituihin uomiin. Kärpät
pyörittää peliä katsomosta tarkasteltuna siinä kauemmassa päädyssä. Keravalla kotipelinsä pelaava KJT saa kiekon vain harvakseltaan siihen osaan kaukaloa, jonka katsojat paremmin näkevät.
Seitsemän minuutin kohdalla vierasjoukkueelle vihelletään jäähy. Neljätoista sekuntia myöhemmin kotiyleisö riemuitsee, ja Timo Karjalainen pääsee twiittaamaan ilon syyn maailmalle:
”Lyhyen yv-kuvion päätteeksi poikkisyöttö maalin edestä ja takakulmalta kiekko nuottaan.”
Kuulutus kertoo, että maalin iski Suvi Käyhkö. 79 sekuntia myöhemmin Kärpät iskee toisen maalin. Tällä kertaa asialla on Nelli Salomäki. Vielä pari minuuttia ennen ensimmäisen erän päättymistä Sanni Hakala viimeistelee kotijoukkueen kolmannen osuman. Ottelu on ratkennut.
Syöttäjän äiti
Erän päättyessä yleisö valuu kohti aulaa. Tunnelma on tiivis, kun kerrostaloasunnon olohuoneen kokoiseen tilaan pakkautuu kahvinjanoisia ja makkarannälkäisiä.
Tiskin takana hymyilee kiertävän kioskivuoron saanut Minna Lehtikangas. Hän laskee tämän olevan viides talvi, kun hän on toiminnassa mukana. Hän on Kärppien toisen maalin syöttäneen Laura Lehtikankaan äiti.
”Pelaajien vastuulla on hommata talkooväkeä kioskiin ja jäähyaitioihin. Tällä kaudella minulle osuu tämä yksi kioskivuoro ja kaksi jäähyaitiovuoroa. Kävisin tietysti tyt-
tären peleissä muutenkin”, hän kertoo.
Makkarat käyvät kaupaksi. Moni kauhaisee suorakulmion mallisesta pahvikiposta tarjoiltavan herkun kylkeen kuivattua sipulia, jota on tarjolla sivupöydällä. Jotkut ostavat kuivakakkuarpojakin.
Joukkueet palaavat jäälle. Kärpät painostaa nyt lähempänä yleisöä, mutta jännitys on lauennut. Peli on ensimmäistä jaksoa leppoisampaa.
Erän puolivälin jälkeen Kärpät lataa vielä kaksi maalia. Ensin osuu Eveliina Huttula ja sitten Jenna Tuovinen. Jälkimmäisestä maalista saalistaa illan toisen syöttöpisteensä kioskilla päivystävän Minna Lehtikankaan tytär Laura. Toisella erätauolla Timo Karjalainen hakee kioskista kahvit.
Maailman kolmanneksi paras
Naisten jääkiekossa Suomi on maailman kolmanneksi paras maa. Yhdysvallat ja Kanada dominoivat lajia niin, että vain yhden kerran arvokisojen loppuotteluun on päässyt jokin muu kuin pohjoisamerikkalainen maa. Ruotsi nappasi olympiahopeaa vuonna 2006, mutta kaikkiaan arvokisojen kunniataulukoissa Suomen yksitoista MM- ja kaksi olympiapronssia jättävät naapurin kauas taakse.
Huipputasolla pelaavat naisjääkiekkoilijat panostavat tosissaan, mutta ammattilaiseksi on hankala päästä. Ainoaan ammattilaisliigaan kuuluu Yhdysvalloissa neljä joukkuetta. Jotkut suomalaispelaajat ovat siirtyneet Ruotsiin. Siellä osa naiskiekkoilijoistakin voi pelata puoliammattimaisesti. Suomessa terävimpään kärkeen kuuluvat maalivahdit ovat hakeneet haastetta miesten Suomi-sarjasta.
Pääosin Suomen kansainvälinen menestys nojaa kuitenkin naisten SM-sarjassa kiekkoileviin. Oulun Kärpät on yksi parhaista suomalaisista joukkueista. Monen Kärppä-pelaajan tähtäin on vuoden 2018 talviolympialaisissa.
Etelä-Koreassa järjestettävissä kisoissa naisten kiekkomaajoukkueen voi jo nyt lukea vahvaksi mita lisuosikiksi. Kirkkaimpien mitalien jaosta taitavat tälläkin kertaa päättää pohjoisamerikkalaiset keskenään, mutta pronssi on ulottuvilla. Kiitos siitä kuuluu paljolti niille vapaaehtoisille, joiden talkootyö mahdollistaa kotoisten joukkueidemme ja samalla koko sarjan toiminnan. Se voi hyvinkin olla olympiamitalin arvoista taustatyötä.
Raksilan harjoitushallissa kolmas erä ei tuo enää lisämaaleja.
Päätösjakso luistellaan loppua odotellen. Kärpät tyrmää
KJT:n lukemin 5–0.
Hieman ennen päätössummeria kuulutus kertoo voittoarpojen numerot. Ottelun päätyttyä yleisö laskeutuu päätykatsomon portaita ja kääntyy aulaan. Arpaonnen suosimat pysähtyvät pokkaamaan voittokakut Minna Lehtikankaalta, joka on viimeisen erän aikana pistänyt kioskin kiinni.
Timo Karjalainen on tyytyväinen kotijoukkueen esitykseen. Hän vetää takin ylleen ja poistuu pimenneeseen iltaan. Huoltajat keräilevät vielä tavaroita. Halli hiljenee.
Ulkopuolisessa hämärässä kävelee nainen täydessä jääkiekkomaalivahdin varustuksessa. Milloinkahan viimeksi Kärppien miesten liigajoukkueen maalivahti on voittoisan pelin jälkeen lähtenyt pelivarusteissa kävelemään hallin pihamaalle?
MUSTAPUKEISEN MIESJOUKON MATKASSA
Katupartioliike Soldiers of Odin perustettiin syksyllä 2015. Suomalaisia pääosin vihastuttanut ja pelästyttänyt liike rantautui myös Ouluun muutama kuukausi myöhemmin.
TEKSTI JA KUVA: JARKKO HARJUMAA
Raksilan Salen edessä olevalla parkkipaikalla seisoskelee kolme mustiin pukeutunutta hahmoa. Heillä kaikilla on päällään Soldiers of Odin -järjestön tunnuksilla varustettuja vaatteita. Olen ollut aiemmin yhteydessä Oulun Odinien perustajan ja pitkäaikaisimman jäsenen, Kimin kanssa, ja sopinut juttutuokion ennen katupartioinnin aloittamista kello viideksi. Kello on kymmentä minuuttia vaille, enkä vielä uskalla mennä esittäytymään: Kimi ei ole tullut paikalle.
Hermostuneena menen sisälle Saleen lämmittelemään ja odottelemaan h-hetkeä. Kelailen mielessäni viime yönä näkemääni unta katupartioreissusta Odinien kanssa. Unimaailmalle tyypillisesti, koko unessa ei ollut järjen hiventäkään. En toisaalta tiedä, onko minun toiminnassani mitään järkeä: tavallisesti vihamielisesti toimittajiin suhtautuvan järjestön tapaaminen ei ehkä ole fiksuin veto. Katselen kaihoisasti Alkoon ja mietin, jos päättäisin kuukauden mittaisen tipattoman jaksoni rohkaisuryypyllä. Kello on jo viittä vaille viisi, joten päätän säästää rahani ja mennä kohti pääkallopaikkaa.
Kokoontumispaikalle on tullut lisää ihmisiä, mutta Kimiä ei näy vieläkään missään. Rohkaisen kuitenkin itseni ja menen miesten sekaan. ”Morjesta!” huudahdan tervehdykseksi. Saan vastaukseksi ainoastaan hiljaisia, epäileväisiä katseita, ehkä yhden matalan mörähdyksen. Menen suoraan asiaan ja kysyn, onko Kimi kertonut tulostani. Kaikki ovat tietämättömiä asiasta. Kertoilen Odineille syytä tulooni ja minuun kohdistetaan epäileväisiä, osin huvittuneita katseita. Yksi miehistä, Antti, on koko monologissani jotenkin mukana ja nyökkäilee ymmärtäväisesti. Hetken päästä hiljaa seissyt Pasi kertoo kuulleensa tulostani.
Vakuuttelen miehiä aikani, kunnes paikalle kaahaa punainen auto, jonka ratissa istuu Kimi. Esittäydymme lyhyesti. Kimi lähtee saman tien ostamaan tupakkaa parrakkaan Tonin ja yhteistyöhaluiselta vaikuttaneen Antin kanssa. Ilmapiiri on hieman rennompi alkukankeuksien jälkeen, ja alan itsekin rentoutua alun jännityksestä. Vihdoin ja viimein kauppaan menneet, tupakkavajeesta kärsineet miehet, saapuvat mukanaan riittävästi sauhuteltavaa.
kartanolta uusia kaverisuhteita
Lähdemme Raksilasta partioimaan kohti keskustaa. ”Keskustassa reitit eivät ole suunniteltuja, kaupungin ulkopuolella etenemme suunnitelmallisemmin. Parhaimmillaan saatamme kävellä yli kymmenen kilometriä”, Kimi kertoo. ”Yöllä kävelemme usein Ainolan puiston läpi Tuiraan ja takaisin. Olemme käyneet myös Haukiputaalla, Toppilassa, Rajakylässä ja Myllyojalla”, Pasi selventää.
Soldiers of Odin aloitti toimintansa Kemissä syksyllä 2015. Kimin mukaan Oulun järjestö sai alkunsa vuoden 2015 lopulla. ”Pari kaveria laittoi minulle viestiä, että kiinnostaisiko homma. Meitä oli neljän äijän perustajaryhmä alun perin, itse olen ainoana jäljellä. Kavereillani piti tehdä valinta perheiden ja Odinien välillä, joten he jättäytyivät toiminnasta pois.”
Laskeudumme kohti asematunnelia, kunnes joku partion jäsenistä huudahtaa pyöräilijän olevan kannoilla. ”Usein
kävely voi olla melko leveää, kun haluaa kaikkien kanssa jutella”, Antti hymähtää. Rivit tiivistyvät ainakin hetkeksi, jotta kulkueen ohi pääsee hieman helpommin. ”Alkuaikoina meitä oli parhaimmillaan 18 jäsentä, nyt taitaa olla 13-14”, Antti kertoo. Kimi komppaa Anttia ja muistuttaa, että toiminta on täysin vapaaehtoista. ”Alussa sai aika helposti uusia jäseniä, mutta nyt on tullut vain pari uutta. Vaihtelevuus on melko suurta. Muilla paikkakunnilla jäsenmäärät ovat olleet nopeammin kasvussa.”
Pienellä porukalla yhteishenki kehittyy helpommin parempaan suuntaan. Odineilla on Oulussa myös oma kerhotalo, jossa he ovat joka viikko jonkin verran koolla. ”Tikkaa olemme heitelleet”, Pasi naurahtaa. ”Tikanheittoa ja paskanjauhantaa, ehkä pelkkää paskanjauhantaa”, Kimi korjaa, ja miehet päästävät naurun ilmoille.
“Tarkoituksenamme ei ole näyttää pelottavalta, mutta pitäähän tässä jotain katuuskottavuutta olla.”
Odin – Soldiers of Odinia pilkkaava kulkue on näyttäytynyt kaduilla. ”Alkuaikoina huutelijoita oli jonkin verran, lähinnä juoppoja ja nuoria miehiä. Periaatteena on, ettemme provosoi, emmekä provosoidu”, Kimi kommentoi. Anttikin on saanut kuulla liittymisestään Odineihin. ”Kavereilta tulee ihan perinteistä vittuilua tästä hommasta, mutta loppupeleissä peukkuakin on tullut.”
Kävelemme Valkean läpi Rotuaarille. Seisoskelemme aikamme ja paikalle matelee poliisiauto. Poliisi pitää ryhmää täysin tarpeettomana, ja Supo puolestaan on huolissaan mahdollisista ylilyönneistä. Poliisi onkin seurannut tiiviisti katupartioiden toimintaa. ”Muutaman kerran poliisien kanssa on tullut juteltua”, Pasi kertoo. Odinit ovat myös herättäneet pelkoa suomalaisissa. ”Tarkoituksenamme ei ole näyttää pelottavalta, mutta pitäähän tässä jotain katu-uskottavuutta olla”, Kimi heittää.
Nousemme tunnelista Hallituskadulle, ja Jani ilmoittaa menevänsä Ärrälle. Puheliaaksi kaveriksi osoittautunut Antti alkaa kertoa taustoistaan. ”Viime vuonna pitkin syksyä katselin Odinien toimintaa ja tammikuussa otin yhteyttä. Kevään olin vielä armeijassa, mutta viikonloppuisin tulin partioihin mukaan. Nyt kesällä olen ollut aktiivisemmin mukana. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä ja saanut paljon hyviä kavereita, hommassa vallitsee veljellinen henki”, hän virkkoo.
Uudet suhteet eivät rajoitu pelkästään oman asuinpaikan jäseniin. ”Paikkakuntien välillä on paljon yhteistyötä.
Käymme toisilla paikkakunnilla ja harrastamme yhteispartiointia”, Pasi tarkentaa. ”Ohikulkumatkaltakin saattaa tulla porukkaa partioihin mukaan ympäri Suomea”, Antti lisää.
Matka jatkuu kohti keskustaa. Kylmä ja napakka syystuuli tuivertaa luihin ja ytimiin, joten piipahdamme Ravintola Sarkkaan nauttimaan kupin kuumaa. Baarimikko tervehtii poppoota iloisesti ja tuttavallisesti: Sarkka oli Odinien kokouspaikka ennen kerhotalon mukaan tuloa. Jani jää pelaamaan pelikonetta, mutta muu porukka siirtyy hämyisen baarin kulmaukseen. ”Yleensä olemme aina kartanolla, yöllä käymme useasti kahvilla. Yöaikaan ei kuitenkaan aika tule ikinä pitkäksi. Silloin jengi uskaltaa tulla sanomaan mitä ajattelee”, Kimi valottaa.
Perustamisestaan lähtien järjestö on saanut rajua kritiikkiä ja sitä on leimattu voimakkaasti uusnatsien väkivaltaiseksi järjestöksi. Odinit ovat olleet myös jatkuvasti tiedotusvälineiden otsikoissa ryhmän jäsenten taustojen ja aatteiden takia. ”Nettihän on täynnä oman elämänsä sotilaita. Vittuilijat luulevat, että olemme jonkinlainen moottoripyöräkerho. Asenteet ja ennakkoluulot lähinnä naurattavat”, Kimi tokaisee.
Odinien mukaan heidän tavoitteenaan on parantaa ihmisten turvallisuudentunnetta puuttumalla uhkaaviin tilanteisiin. ”Muutamia kantasuomalaisten välisiä pahoinpitelyitä olemme estäneet. Maahanmuuttajien osalta toiminta on ollut ennaltaehkäisevää”, Kimi sanoo.
“Kavereilta tulee ihan perinteistä vittuilua tästä hommasta.”
kansalaisten silmätikkuna
Kahvit on juotu ja tupakkahammasta alkaa kolottaa. Siirrymme ulos tupakoimaan ja jatkamme matkaa kohti kauppakeskus Valkeaa. Kadunreunassa parkissa oleva auto tööttäilee ivallisesti provosoidakseen meitä. Myös Loldiers of
mattoveitsi katkaisi hädän
Kimi kysyy muulta porukalta, josko minut voisi päästää käymään Odinien kerhotalolla. Vastaukseksi hän saa myöntyneitä nyökkäyksiä, joten lähdemme Rotuaarilta Valkean kautta kohti Raksilaa, jossa porukan autot ovat parkissa. Ohjeistukseksi saan, ettei kerhotalon osoite saa levitä kenellekään.
Valkeassa tulee mutkia matkaan, kun Antti päättää käydä vessassa. Antilla tuntuu kestävän, ja olemme odotelleet jo vartin verran aprikoiden, jäiköhän Antti pönttöön kiinni. Lopulta hän kiiruhtaa vessasta ja saa vastaansa kuittailua pitkästä vessareissusta. Vessan lattialta oli löytynyt mattoveitsi: lahja ulosteen jumalalta nuorukaisen katkeamattomaan hätään.
Antti on Odineista nuorin, 20-vuotias. Vanhimman iästä ei ole täyttä varmuutta, Kimi ja Antti veikkailevat sen ole-
van 54 tai 56. Veikkaan Kimiä 50-vuotiaaksi, mutta arvaus menee kuudella vuodella yläkanttiin. Miesten mukaan suuri ikähaitari ei ole aiheuttanut suurempia ongelmia. ”Oli meillä yksi 18-vuotias vähän aikaa mukana, mutta hän sai nopeasti kenkää perseilyn takia”, Antti muistuttaa.
odinien mukaan kerhotalolle
Raksilassa hyppään neljä viikkoa Odinien matkassa olleen kokelaan kanssa hammastikkua ahkerasti koko päivän pureskelleen miehen kyytiin. Tuo mies on Make, ja hän heittää meidät taksikyydinomaisesti kerhotalolle: istumme uuden kokelaan kanssa takapenkillä urheilusta jauhaen.
En ole koskaan ennen käynyt minkään järjestön kerhotalolla, mutta tietty mielikuva on kuitenkin kehittynyt. Astun sisään ja nenääni ryöpsähtää välittömästi tuhti haju. Nopeimmat ovat jo ehtineet sytyttää savukkeensa palamaan, ja ilma on savun peittämää. Antti ottaa tilan haltuun ja siirtyy baaritiskin taakse tarjoilemaan kylmiä juomia. Kaljat ovat loppumaisillaan, joten tyydyn tällä kertaa siideriin.
Avaan pöntön kannen, ja vesirajasta paljastuu poliitikkojen naamoja ja poliisin logo. Tilat ovat muutenkin värikkäästi sisustetut: VIP-huoneen seinää koristaa hakaristilippu, oleskelutilassa on iso Suomen lippu. Muuten seinien väritys on tummanpuhuvaa ja seinillä on muutama Soldiers of Odinin logo. ”Tämä kaikki on vaan tämmöistä rekvisiittaa”, Kimi hymähtää.
Odineilla ei ole sen suurempaa hierarkiaa, vaan kaikki ovat samanarvoisia. ”Antti tosin hakee minulle juoman, kun pyydän”, Kimi naurahtaa, ja baaritiskin takana viihtyvä Antti käy nappaamassa jääkaapista yhden siiderin. ”Meillä on tässä hyvä porukka. Ei tähän enempää tarvitse, ehkä yksi tai kaksi tyyppiä”, kehuu Rovaniemeltä Ouluun muuttanut Toni. ”Halusin porukan johon kuulua ja partiointi kiinnosti. Yhden kaverin kautta tutustuin Kimiin ja haastattelun kautta pääsin mukaan”, hän jatkaa.
“Vittuilijat luulevat, että olemme
jonkinlainen moottoripyöräkerho.”
Rakkoni on täynnä, joten suuntaan kerhotalon wc-tiloihin, missä varoitetaan tukehtumisvaarasta. Vessaan tullessani ajattelen, että se on yllättävän siisti jätkäporukan käymäläksi.
Ilta on jo pitkällä, ja päätämme yhteistuumin lähteä kotia kohti. Make lähtee eri suuntaan, joten hyppään Tonin kyytiin yhdessä Antin ja uuden kokelaan kanssa. ”En tiedä sitten yhtään turvavöiden toimivuudesta siellä takapenkillä, kukaan ei ole koskaan istunut siellä”, Toni naureskelee. Parrakkaan miehen raskas kaasujalka saa auton murjaisten liikkeelle: alla on yli kolmekymmentä vuotta vanha Ford Sierra vuodelta 1982, joka heittää minut takaisin lähtöpisteeseen, Raksilan marketeille.
IRANISTA INHIMILLISYYTEEN
Samirin lapsuus Iranissa oli työntäyteinen. Hän teki töitä rakennustyömaalla hitsaajana joka päivä aamu kahdeksasta ilta yhteentoista, jonka jälkeen hän meni kotiin ompelemaan. 16-vuotiaana hän joutui eroon perheestään ja tuli yksin Suomeen. Tulevaisuudessa Samir haluaa olla yrittäjä.
TEKSTI: EMMA HINKULA
KUVAT: PIXABAY
Kolme vuotta sitten 19-vuotias Samir saapui yksin Suomeen. Mies lähti matkaan Iranista yhdessä perheensä kanssa, mukana oli myös iso joukko muita pakolaisia. Turkin rajalla heitä oli vastassa iranilaisia sotilaita, jotka alkoivat ampua heitä kohti. Tilanne oli kaoottinen, ihmiset lähtivät juoksemaan eri suuntiin, ja Samir lähti salakuljettajien perään. Silloin hän näki viimeisen kerran perheensä.
”En tiedä ovatko he elossa vai kuolleita”, Samir huokaa.
Matka Suomeen kesti yhteensä kahdeksan kuukautta. Hän taittoi matkaa laivalla, bussilla, junalla ja kävellen. Ensimmäiset kolme kuukautta matkasta hän odotti Turkissa perhettään, mutta kun he eivät ikinä saapuneet sinne jatkoi Samir matkaa. Turkista hän meni Italiaan laivalla.
”Se oli tosi pieni laiva, ihmisiä oli kyydissä yhteensä 85. Matka oli tosi pelottava. Kun olimme keskellä merta, veneen moottori lakkasi toimimasta. Onneksi eräs arabimies osasi korjata sen”,Samir kertoo.
Italiasta matka jatkui Ranskan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Kun hän saapui Suomeen, olivat hänen ensimmäiset ajatuksensa, että pitää unohtaa menneisyys ja mennä eteenpäin. Suomessa on paljon tilaisuuksia.
Kun kysyn Samirilta, mikä hänen mielestään Suomessa on parasta hän vastaa hymy huulillaan: ”Ihmiset.”
Kysyn mitä hän sillä tarkoittaa ja hän vastaa, että Suomessa ihmiset ovat inhimillisiä ja kohtelevat toisiaan hyvin.
”Minun kotimaani on kuin viidakko. Siellä vahvat tappavat heikot, inhimillisyys on kaukana.”
LAPSUUS JÄI ELÄMÄTTÄ
Samir on todella puhelias ja hänellä on koko ajan hymy huulillaan. Ainoastaan silloin, kun keskustelemme hänen kotimaastaan, ilme vakavoituu.
”Kaikki eurooppalaiset kutsuvat meitä terroristeiksi. Minä en halua, että minusta ajatellaan niin”, hän sanoo.
Nuorimies on kotoisin Afganistanista. Valitettavasti, hänen omien sanojensa mukaan. Afganistan on ollut sotatantereena niin kauan, kun Samir muistaa. Itsemurhapommitukset ovat niin arkipäiväisiä, että ihmisiä ihmetyttää enemmän, jos sellaista ei joku päivä tapahdukaan. Samirin mielestä amerikkalaiset ja eurooppalaiset ovat Afganistanin tilanteesta vastuussa.
”Siellä on kaksi kapinallisjoukkoa, talebanit ja Isis. Sekä tietenkin valtio. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset tukevat niitä kaikkia. Koska Afganistanissa on paljon öljyä ja kaivoksia, amerikkalaiset ja eurooppalaiset puuttuvat Afganistanin asioihin. He kannustavat sekä Isisiä ja valtiota. Öljyn takia. ”
Samir oli 6-vuotias, kun hän pakeni perheensä kanssa Afganistanista Iraniin. Lapsuus Iranissa oli työntäyteinen. Hän teki töitä rakennustyömaalla hitsaajana joka päivä aamu kahdeksasta ilta yhteentoista, jonka jälkeen hän meni kotiin ompelemaan. Kun puhumme Suomen ja Iranin eroista, nostaa hän heti esille lasten aseman.
”Siellä on ihan sama, oletko aikuinen vai lapsi. Kaikki tekevät töitä, eikä kukaan tule sanomaan, että et sinä voi tehdä töitä, olet alaikäinen. Siellä ei saa elää lapsuutta.”
“Minun kotimaani on kuin viidakko. Siellä vahvat tappavat heikot, inhimillisyys on kaukana.”
Vaikka perheen kaikki lapset ja vanhemmat tekivät töitä, oli rahasta usein tiukkaa. Välillä he eivät saaneet tekemästään työstään palkkaa ollenkaan, koska he ovat afganistanilaisia.
”Koska meillä ei ollut oleskelulupaa, eikä papereita, ei meille ollut pakko maksaa palkkaa”, hän sanoo.
Miehellä oli yksi vapaapäivä viikossa ja se oli perjantai. Vapaapäivät hän vietti useimmiten ystäviensä kanssa jalkapalloa pelaten. Vanhempiaan hän näki harvoin, koska koko perhe teki töitä aamusta iltamyöhään.
”Isää näin suurin piirtein kerran kuukaudessa. Joskus vanhemmat kyselivät, että missä olet ollut ja mitä olet tehnyt.
Minä kerroin, että olen ollut töissä ja kavereiden kanssa ja se riitti heille. Vaikka emme nähneet usein olimme kuitenkin vanhempieni kanssa läheisiä. He olivat minulle tärkeimmät ihmiset Iranissa.”
Suomessa Samir yritti tavoittaa perhettään Suomen punaisen ristin kautta, mutta se ei tuottanut tulosta. Hän ei vieläkään tiedä perheensä kohtaloa.
YHTEISKUNNALLISET ASIAT
KIINNOSTAVAT
Samir on viihtynyt hyvin Suomessa, eikä hän omien sanojensa mukaan kaipaa mitään kotimaastaan. Hän opiskelee maahanmuuttajille tarkoitetussa koulussa ja vapaa-aikansa hän viettää ystäviensä kanssa ja tekee vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa.
”Vastaanottokeskuksissa on tällä hetkellä tosi paljon turvapaikanhakijoita. Minä järjestän siellä jalkapalloa ja biljardia, sekä toimin välillä tulkkina sitä tarvitseville.”
Suosikkikouluaineekseen Samir nimeää yhteiskuntaopin. Keskusteluidemme perusteella olen saanutkin hänestä sel-
laisen kuvan, että häntä kiinnostaa yhteiskunnalliset asiat ja että hänellä on niistä vahvoja mielipiteitä. Kun esimerkiksi puhumme Afganistanin tilanteesta, hänen tummiin silmiinsä syttyy palo. Erityisesti hallituksen ja viranomaisten toiminta suututtaa häntä.
”Afganistanin presidentti kävi Euroopassa noin kuukausi sitten ja hän teki sopimuksen, että Eurooppa palauttaa afganistanilaiset pakolaiset takaisin. Siksi niin moni afganistanilainen turvapaikanhakija sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Eurooppa antoi Afganistanille rahaa, jotta valtio tukisi palautettavia ihmisiä taloudellisesti. Mutta valtio laittoi rahat omaan taskuunsa”, Samir tuhahtaa ja jatkaa: ”Afganistanin viranomaisille haluan sanoa, että jättäkää meidät rauhaan. Siellä on sota ja ihmiset joutuvat pakenemaan. Sitten presidentti tekee sopimuksen ihmisten palauttamiseksi Afganistaniin. Se on hullua.”
Samirin ohjaajan mukaan Samir on kiinnostunut myös Suomen yhteiskunnan asioista. Hän kertoo, että Samir katsoo paljon uutisia ja lukee lehtiä ja kyselee koulussa, että miksi Suomessa toimitaan jollakin tavalla ja mitä seurauksia erilaisista teoista voi olla ”Samir on ollut alusta asti todella innokas oppimaan uutta, etenkin suomen kieltä. Hän esimerkiksi kirjoitti omaan vihkoonsa uutisia ja pohti niitä. Sitten hän toi vihon kouluun ja halusi, että opettaja tarkistaa, onko hän kirjoittanut asiat oikein ja mitä jotkut sanat tarkoittavat. Vihkojen koko alkoi pikkuhiljaa suurenemaan. Ensin vihko oli ihan pieni, mutta vähän ajan päästä hän toi mukanaan A3-kokoisen arkin”, ohjaaja naurahtaa.
KATSE TULEVAISUUTEEN
Vaikka Samir on ollut tyytyväinen elämäänsä Suomessa, keskustelumme liukuu vääjäämättömästi rasismiin. Onko hän kohdannut rasismia?
”Tottakai!” hän naurahtaa. ”Mulle esimerkiksi näytellään keskaria kadulla ja huudellaan, että painu omaan maahasi. Ja jotkut ajattelevat, että me tullaan tänne pelkästään rahan ja korkeamman elintason perässä.” Samir katsoo silmiini paljon puhuva katse silmissään. Tiedän, mitä hän ajattelee. On absurdia ajatella noin, jos tietää minkälaisista oloista ihminen on Suomeen saapunut.
“Menneisyydestä ja virheistä pitää oppia. En halua miettiä sitä, minkälainen elämä minulla joskus oli. Haluan keskittyä tähän päivään.”
”En usko, että kukaan lähtisi kotimaastaan, ellei ole pakko. Ei ilman sotaa.”
Tulevaisuudessa Samir haluaisi ryhtyä liikemieheksi tai yrittäjäksi. Hän kertoo, että hänen esi-isänsäkin ovat olleet kauppiaita, jotka ovat vieneet vaatteita ja elintarvikkeita Afganistanista muihin maihin.
”Tai sitten minä perustan pizzerian. Haluaisin, että mulla olisi liike, joka kaupungissa”, Samir kertoo hymyillen.
Kysyn Samirilta, onko hän koskaan ollut surullinen tai katkera siitä, minkälaista hänen elämänsä on aiemmin ollut. Hän miettii pitkään ja vastaa: ”En. Menneisyydestä ja virheistä pitää oppia. En halua miettiä sitä, minkälainen elämä minulla joskus oli. Haluan keskittyä tähän päivään.”
Samirin nimi on muutettu.
SKEITTAUKSEN KUPLA
Entinen skeittaaja hyppää laudan päälle vuosien tauon jälkeen. Miltä kokemus tuntuu ja millaista on katsoa skeneä ulkopuolelta, jossa on ennen ollut syvällä pelissä?
Harva skeittaaja puhuu lajin sisällä olevista ongelmista ja muutoksista poikkeuksia lukuunottamatta.
TEKSTI: IIRO LAMPINEN
KUVAT: PIXABAY
Omasta skeittausajastani on yli viisi vuotta. Laudan päällä olen viettänyt elämästäni todella monta vuotta. Olen nähnyt monia kaupunkeja ja skeittiparkkeja. Skeitatessa on kulunut lähes sata kenkäparia, on revenneitä farkkuja, venähtäneitä nilkkoja ja pahimmillaan matka on vienyt ambulanssilla sairaalaan. Skeittaus reissuilla on ”taisteltu” vartijoiden kanssa, juostu karkuun narkkareita ja ärsytetty vanhuksia kerrostalolähiöissä. Lisäksi olen tutustunut useisiin ihmisiin, saanut elinikäisiä ystäviä, mutta olen myös menettänyt monta kaveria samojen vuosien aikana.
Nyt on aika hypätä taas laudan päälle ja harva asia on samalla lailla. Ikävuosia on enemmän, vyötäröllä on liikakiloja paljon, lisäksi nuoruuden rohkeus (Lue nuoruuden tyhmyys) loistaa poissaolollaan. Nuorempana mietti paljon vähemmän riskejä. Asenne oli silloin, että kerran se vain kirpaisee. Näillä kilometreillä itsesuojeluvaisto on jo löytynyt, eikä enää viitsi tapaturmia aiheuttaa.
On lokakuinen ilta Oulussa. Ulkona on pimeä ja lämpötilaa on noin kymmenen astetta. Päällä on verkkarit ja jalassa kaapin pohjalta löydetyt Converset , jotka eivät ole varsinaisesti skeittikengät. Niskassa on kulunut huppari ja takki, sillä en halua rikkoa parhaita vaatteitani skeitatessa. Nuorempana ei tällaistakaan asiaa tullut edes mietittyä, sillä uusia housuja meni jatkuvasti rikki. Olen miettinyt monesti, että harmittaako minua menetetyt vuodet laudan päällä, mutta en ole saanut vastausta vielä.
Nyt on kuitenkin hyvä siirtyä ennakkotunnelmista itse asiaan eli skeittaamiseen. Olen polkenut pari kilometriä kohti Heinäpään skeittiparkkia, joka on lähin paikoista joita minulle suositeltiin. Näky on kannaltani huolestuttava, sillä
edessäni on verttiramppi eli kaikista isoin ja vaikein skeitattava ramppi. En ole koskaan vertistä alas laskeutunut enkä laskeudu nytkään. Päässä pyörii ärräpäitä, sillä olisi pitänyt tutkia paremmin minne menen skeittaamaan. Pettymys on kova mutta nyt täytyy kuitenkin jotenkin käyttää aika hyödyksi. Ramppi-pettymyksen sijaan päätän ottaa flätin haltuun. Alkuun tutut maneerit käyttöön: musiikit korvaan ja lauta jalkojen alle.
Skeittauksesta puhuttaessa tärkeitä asioita ovat tyyli, personallisuus, iloisuus, yhdessä tekeminen sekä kehittyminen. Tällä kerrasta ei voi puhua edellä mainituista asioista sanaakaan. Aloitetaan siitä, että olen ainoa henkilö laudan päällä tässä skeittiparkissa tällä hetkellä, seuraava seikka on tekeminen laudan päällä. Se muistuttaa kankeaa ja yliyrittävää tekemistä, josta rentous on poissa. Nuorempana temput napsui mukavasti päälle ja laudan päällä olo oli joka kerta varma, joten se oli myös hauskaa. Tällä kertaa hauskuus on kaukana, sillä tekeminen on sitä luokkaa, että tekisi mieli heittää lauta roskikseen. Päässä vain uinuu pettymys ja tavallaan jopa suru, että skeittaukseen ei ole muka ollut aikaa, sillä olen varma, että aktiivisella skeittauksella olisin voinut olla ihan hyvän tason skeittari. Tätä skeittaus-hetkeä leimaa myös väkisin yrittäminen. Tämä vaikuttaa automaattisesti skeittaustyyliin, jolla on todella tärkeä rooli skeittauksessa. Viimeinen pielessä oleva asia on vaatetukseni, joka ei kerro mitään itsestäni skeittaajana tai ihmisenä, onneksi sentään soi räppi korvissa. Skeitti-skene arvosti jo skeittaus vuosieni aikaan enemmän hyvällä tyylillä vetäviä kuin kliinisiä temppukoneita. Itse en edusta tällä hetkellä kumpaakaan kyseisistä kategorioista.
Suomalaista skeittiyhteisöä on kuvannut aina tietynlainen toveruus, jonka olen itsekin lopettamiseni jälkeen huomannut. Esimerkiksi kun näen tuttuja ja jopa puolituttuja skeittaajia kadulla, niin aina moikataan ja vaihdetaan kuulumisia
SKEITTAUKSEN ONGELMAT
Monet skeittaajat ovat työttöminä ja vailla koulutusta, koska niille ei ole skeittauksen ohella aikaa. Tämän olen itse todistanut monta kerta omin silmin. Useat skeittaajat saavat sponsoreita eli heille kustannettaan laudat ja siihen liittyvät tarvikkeet eli trukit, renkaat, laakerit sekä muut. Lisäksi on vaate - ja kenkäsponsoreita, joten sponsoroiduilla skeittaajilla ei ole periaatteessa tarvetta kyseisiin hankintoihin. Tämä riittää monille elämänlaadun takaamiseksi. Harva mieltää skeittausta harrastuksekseen tai sitten kun puhutaan ulkomailla skeittaavista ammattilaisista, niin ammatiksi. Se on elämäntapa joka kulkee läpi elämän skeittaajien mukana tavoin. Osa skeittaa niin pitkään kuin pystyy, osa työskentelee skeittauksen parissa, joko skeittimerkin taustalla tai skeittikaupassa työskennellen.
maala kuvaa Savon Sanomissa seuraavasti :”Seitsemän vuoden helvetti: sitä se pahimmassa vaiheessa oli. Lopulta minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa: täysraittius tai ennenaikainen kuolema. Se oli joko tai.”
Olympialaiset ‑ muuttavatko liikaa lajin luonnetta?
Huumeita ei ole liioiteltua nostaa esille, sillä skeittaus on olympialaji Tokion 2020 järjestettävissä kesäolympialaissa. Se tarkoittaa myös sitä, että skeittaajat testataan kisoissa, ja mahdolliset huumekäryt ovat samalla myös dopingkäryjä. Olympialaisista puhuttaessa tulee taas esille skeittiväkeä puhuttava keskustelu rennosti skeittaavista, mutta silti todella taitavista skeittaajista ja sitten taas teknisistä kisakoneista, jotka naulaavat temput päälle kerta toisensa jälkeen konemaisesti. On huomattavaa, että suomalaiset skeittaajat eivät ole missään vaiheessa yrittänyt suurimpiin kisoihin mukaan.
”Ei skeittaus ole sitä, kuka hyppää korkeimmalle.”
Palataan takaisin skeittiparkkiin, jossa tekemiseni oli täyttä puurtamista. Oma skeittaushetki kulkee oikeastaan käsi kädessä suhtautumiseen skeittiyhteisöä kohtaan ja erityisesti skeittaukseen liittyviin epäkohtiin. Kun olen ollut pidemmän aikaa skeittauksen ulkopuolella, olen nähnyt paremmin asioita joihin kiinnitin jo skeittausaikoinani huomiota. Alkoholin käyttö on monilla todella runsasta ja olen nähnyt hyvin surullisiakin tapauksia vuosien mittaan. Huumeet eivät ole myöskään skeittiväelle vieras asia. Valitettavan useasti olen nähnyt sen, että skeittaus ja huumeet liittyvät useasti toisiinsa hyvin vahvasti. Olen nähnyt useasti monia skeittaajia aivan sekaisin laudan päällä. Ne ovat myös aiheuttaneet todellisia vaaratilanteita kun päihtyneinä skeittaavia on ollut parkeissa skeittaamassa. Vuosien mittaan olen oppinut ja huomannut, että huumeet ja skeittaus ovat skeittiskenessä tabu. Siitä ei puhuta eikä varsinkaan haluta puhua. Moni vaikenee kun ottaa esiin kysymyksen ”mitä mieltä olet huumeiden käytöstä?”. Hiljaisuus antaa sallivan kuvan jos vanhaa sananlaskua: “hiljaisuus on myöntymisen merkki”, uskotaan. Suomalainen skeittilegenda Marko ”Hakki” Harmaala on harvoja skeittaajia, jotka ovat uskaltaneet puhua päihteistä ja niiden ongelmista julkisesti. Erityiseksi asian tekee se, että hän on kertonut oman tarinansa muun muassa Savon Sanomille. Harmaala kertoo törmänneensä alkoholiin jo nuorena.
” Alkoholi alkoi maistua minulle 17-vuotiaana, ja vähitellen se homma karkasi käsistä. Jo Teensin kuvausten aikana juominen alkoi häiritä skeittausta, kun temppuja väännettiin väkisin välillä todella pahassa krapulassa”. Vuodesta 2007 asti Harmaala on ollut raittiina. Pahimpia aikojaan Har-
Olympialaiset on ollut kuuma peruna skeittiväelle elokuusta lähtien, jolloin julkaistiin skeittaus uudeksi lajiksi Tokion olympialaisiin. Asiasta on keskusteltu skeittaajien foorumeilla, eri radioohjelmissa sekä jopa aamutelevisiossa asti. Soraääniä on kuultu paljon ja erityisesti Suomen Rullalautaliiton puheenjohtaja Anssi Paukkunen on ollut äänessä eri foorumeilla.
Paukkunen on huolissaan muun muassa skeittaajien eriarvoisuuden tulemisesta lajiin Helsingin Sanomien haastattelussa.
”Eli käy kuten lumilautailussa: tulee puhtaasti kisaskeittaajia ja loppuporukka jatkaa omaa elämäänsä, kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vaarana on, että tuleva sponsoriraha valuu vain muutamalle huipulle, eikä alas asti”
Paukkunen nostaa myös esille eri kategorian skeittaajat liittyen olympialaisiin, :”Maailmalla on kisaamiseen keskittyneitä niin sanottuja kisakoneita, robotteja, jotka vain treenaavat päivästä toiseen. Heidän temppuvarmuutensa on mieletön. Suomalainen skeittikulttuuri ei ole niin kisaorientoitunut, vaan kyse on enemmän hauskanpidosta.”
Lisäksi Suomen kärkinimiin kuuluva Jaakko Ojanen on ottanut asiaan kantaa. Tamperelainen skeittaaja kuuluu ainoana suomalaisena energiajuomajätti Red Bullin tiimiin. Ojanen on maailmalla tunnetuimpia skeittaajiamme ja kuuluu harvalukuisten ammattilaisten joukkoon. Nuori tamperelainen näkee olympialaiset kokemuksena ja toivoo, että lajin luonne ei muutu.
”Toivottavasti tyyliäkin arvostellaan eikä vain teknisesti hyvistä tempuista saa pisteitä. Ei skeittaus ole sitä, kuka hyppää korkeimmalle.” hän toteaa Aamulehden haastattelussa.
SALIBANDYN MONITOIMIMIES
Oululainen Jani Laukko, 40, löysi itsensä aikuisiän kynnyksellä salibandykentiltä. Määrätietoinen urheilijanuorukainen toteutti sen, mistä jokainen pikkupoika voi vain haaveilla: hän teki harrastuksesta ammatin.
TEKSTI JA KUVA: JARKKO HARJUMAA
Parrakkaan miehen ympärillä kuhisee, kun joka toinen ohikulkija tulee vaihtamaan sanan jos toisenkin. Miehen nimi on Jani Laukko, oululaisen salibandyn todellinen monitoimimies. ”Salibandystä on tullut tosi iso sosiaalinen ympyrä. Tämänkin haastattelun aikana olen nähnyt tuolla taustalla vaikka kuinka monta salibandypiireistä tuttua ihmistä”, Laukko paljastaa.
Laukon kiinnostus suuntautui jo pienestä pojasta lähtien pallopeleihin. ”Olin tosi vaikea ja vilkas lapsi vanhemmilleni. Ylipäätään ihmetyttää, että he ovat meikäläistä jaksaneet. Koulunkäyntiin ei ollut halukkuutta, kun aina piti olla menossa ja pelaamassa jotakin. Olen pelannut jalkapalloa ja jääkiekkoakin yritin joskus. Kaikkea olen kokeillut ja harrastanut, kaukalopalloa pelasin kaiken kaikkiaan 14 vuotta.”
Koulu ei kuitenkaan ollut täyttä pakkopullaa, kun pallopelejä rakastanut Laukko suoritti peruskoulun jälkeen ammattikoulussa paperiprosessihoitajan tutkinnon. Tämän lisäksi hänellä on taskussaan sijoituskonsultin tutkinto. ”Myyntihommissa olen ollut oikeastaan koko työurani. Viimeiset kahdeksan vuotta olen vetänyt myyntiä, myynyt fani- ja seuratuotteita sekä varusteita kaikkiin urheilulajeihin. Olin paperiprosessihoitajan hommissa ainoastaan yhden kesän. Se oli tylsää, mutta helppoa ja hyväpalkkaista”, Laukko nauraa.
Muutto Ouluun salibandyn pariin
Laukko muutti Ouluun vuonna 1998. ”En haluaisi tätä missään kuuluttaa, mutta kyllä minä Kemistä olen kotoisin. Ouluun muutin naisen perässä. Yhdessä emme enää ole, mutta muuttoa en ole katunut päivääkään”, mies muistelee. Salibandypiireihin Laukko ajautui vasta vuodenvaihteessa 1999-2000. Kaukalopallon lopettanut urheilijasielu joutui miettimään 24-vuotiaana uutta lajivaltausta. ”Kaverini perustivat Salibandyseura Rankat Ankat (SSRA) vuonna 2002. Vuosituhannenvaihteessa torinrannassa halailimme Kreusin Miikan kanssa tosi tuuheassa humalassa ja sovimme, että kyllä minäkin tulen pelaamaan, kunhan joukkueen perustatte.”
Nimi ei lähde kentältä kulumallakaan
Omien sanojensa mukaan hyväksi isäksi opiskelevan Laukon ei ole tarvinnut omaa jälkikasvuaan patistaa salibandyparketeille. Kiireisen miehen on ollut helppo viettää aikaa poikansa kanssa yhteisen harrastuksen vuoksi. ”Nyytistä lähtien on poika kulkenut mukana pelikentillä ja halunnut salibandya pelata. Pitää enemmänkin toppuutella, että saat tehdä jotain muutakin jos haluat: ei tarvitse pelata sen takia koska isä pelaa tai valmentaa”, hän kertoo.
Vastikään 40 vuotta täyttänyt Laukko kuvailee itseään impulsiiviseksi heittäytyjäksi, ikuiseksi junnuksi. Impulsiivisuus näytteli suurta roolia miehen pelaajauran alkuvaiheessa. ”Pelaajana olin ennen todellinen kuumakalle. Huusin vastustajille, tuomareille ja omille joukkuekavereille. Kentällä olin erittäin itsekäs ja maalinälkäinen. Nyt olen edelleen hidas, mutta omasta mielestäni minulla on hyvä pelisilmä: tykkään nykyään syötellä enemmän kuin laukoa. Salibandy on muuttanut minua muutenkin tosi paljon ihmisenä. Erityisesti valmentajana ja erotuomarina oleminen ovat olleet semmoisia vähän kasvattavia efektejä meikäläisessä.”
“Minusta joko tykkää tai vihaa.”
Vuosien varrella Rankoissa Ankoissa seuralegendan maineen itselleen niittänyt Laukko on ollut monessa mukana: mies on nähty pelishortseissa kentällä ja verkkatakki päällä penkin takana. Nykyään verkkatakin lisäksi naulakosta löytyy puvuntakki, kun Laukko toimii myös seurajohtajana.
”Seura räjähti käsiin. Meillä oli tarkoituksena olla vain yksi joukkue keihäänkärkenä. Nyt meillä on yhdeksän joukkuetta, muutama SM-sarjassa asti. Käytännössä vastaan kaikesta toiminnasta. Hoidan seuralle rahat ja pelaajat, treenivuorot, varusteet ja välineet.”
”Kun nousimme miesten edustusjoukkueen kanssa divariin keväällä 2014, niin ajattelin, että valmennushommat olivat siinä. Edelleen kuitenkin valmennan ja pelaan kahdessa eri joukkueessa”, hän naureskelee.
Miesten edustusjoukkueen nostaminen divariin ei Laukolle riittänyt, vaan uusiin haasteisiin oli tartuttava heti. ”Eräs poikajunnujengi oli ollut pystyssä seitsemän vuotta samalla porukalla. He ovat minulle vähän kuin omia lapsia, oma poikanikin pelaa siinä. Sen takia lähdin siihen mukaan.
Naisten kakkosdivarijoukkueeseen ajauduin, kun näin joukkueessa tarpeeksi potentiaalia menestyä ja naisilla oli halukkuutta treenata.”
Salibandyhaarniskan sisuksista maailmaa tarkastelevan Laukon pelaajauran lopettamisesta on vitsailtu salibandypiireissä jo pitkään. Pelaaminen on meinannut katketa useaan otteeseen jatkuviin polvivaivoihin: Laukon polvet on operoitu viisi kertaa. ”Olen jokaisen kauden jälkeen lopettanut ja numeroni on aina jäädytetty. Muutaman kerran lopettaminen on ollut aidosti mielessä lähinnä polvivaivojen takia. Nykyään nautin kuitenkin suunnattomasti pelaamisesta, paljon enemmän kuin ennen vanhaan. Polvivaivat ovat taakse jäänyttä elämää”, hän sanoo.
Lapsuudessa Laukolla ei unelma-ammattia sen kummemmin ollut. Nykyään mies tekee töitä salibandyn välinevalmistaja Oxdogille oman yrityksensä kautta. ”Eikö se ole pikkupojan unelma, että saisi harrastuksesta työn. Minusta ei tullut NHL-tähteä, mutta minusta tuli salibandyammattilainen. Ei meikäläisestä Ruddinkaan (Alexander Rudd) tasoista pelaajaa tullut, niin koitetaan jotenkin päästä ammattilaiseksi. Jos olisin nuori ja minulta kysyttäisiin nyt unelma-ammattia, niin hurjalta tuntuu sanoa, että näkisin itseni töissä Oxdogilla tai salibandyn parissa. En olisi kyllä sitä ikinä uskonut sanovani ääneen”, hän hekumoi.
Värikkäänä persoonana Laukko jakaa ihmisten mielipiteet. ”Jos jostakin olen ylpeä, niin siitä, että olen nostanut naisissa ja miehissä joukkueet pääsarjoihin asti. Minusta joko tykkää tai vihaa, mutta tulosten takana on helppo seistä”, hän päättää.
usko näkyy
arjessa ja arvoissa
Sara ja Markus Liimatainen haluavat elää raamatun oppien mukaan. Nykyajan maallistuneessa yhteiskunnassa se on yllättävän helppoa.
TEKSTI JA KUVAT: JOHANNA LAAKKONEN
Istun hiljaa penkissä, kun joukko nuoria laulaa ylistyslaulua Jumalalle. Pojat nahkatakeissa ja Niken trenditossuissa. Tytöt tyylikkäinä, huulet punattuina. On perjantai-ilta Oulun vapaakirkon nuorten illassa. Osa ihmisistä seisoo ja elehtii käsillään laulun tahtiin. Osa istuu ja lähinnä vain kuuntelee tai liikuttaa huuliaan. Osa räplää puhelinta. Sara Liimatainen istuu pianon takana säestäen. Eturivissä seisoo hänen aviomiehensä Markus Liimatainen
Viikkoa myöhemmin istumme heidän keittiönpöytänsä ääressä. Kymmenen jälkeen aamulla pöytään on katettu kahvin lisäksi leipää, dominokeksejä ja piirakkaa.
”Me tykkäämme näin vapaapäivinä nukkua vähän pitempään ja syödä tämmöinen parempi aamiainen”, 22-vuotias
Sara naurahtaa rennosti t-paidassa ja college-housuissa.
Valoisa kaksio on sisustettu tyylikkäästi valkoisilla huonekaluilla.
Seinällä olevien Ikean hyllyjen päällä on parin hääkuvia. Pianon päälle on asetettu taulu, jonka kehysten sisällä lukee: ”There is no place like home”.
Saran kertoessa suhteen tarinaa, vaimoaan kolme vuotta vanhempi Markus nyökyttelee vieressä hyväksyvästi.
”Kyllä siinä vähän ennen häitä tuli sellainen olo, että miksi nyt pitää itseä näin kiusata, mutta tiesimme, että jumala siunaa meidän avioliittomme, kun odotamme”, Sara muistelee.
”On hyvä oppia odottamaan asioita pitkäjänteisesti. Kyllä me olemme kuitenkin kyseenalaistaneet asioita eikä pidetä mitään itsestäänselvyytenä”, Markus kommentoi.
”Me tiedämme, että odottaminen oli oikein, sillä olemme siitä Raamatusta lukeneet ja paljon puhuneet. Kyllä Jumala sen on meidän ihmisten parhaaksi tarkoittanut”, Sara perustelee valintojaan.
”Halusin, että ei saa kosketella uima-
asualueelle”
Neljä vuotta yhdessä ollut pari meni naimisiin kaksi vuotta sitten. Heille nuorena avioituminen tuntui normaalilta. Koska avoliitto on heidän uskonsa mukaan syntiä, oli avioliitto senkin takia luonnollinen eteneminen suhteessa.
”Kun olimme varmoja, että haluamme olla toistemme kanssa loppuelämä, niin sitten me halusimme muuttaa yhteen ja mennä naimisiin”, Sara sanoo katsoen rakastavasti miestään.
Sara ja Markus ovat kasvaneet helluntailaisissa perheissä ja usko on ollut osa molempien elämää lapsesta saakka. Muutettuaan Ouluun he liittyivät Oulun Vapaaseurakuntaan, joka on opeiltaan lähes samanlainen Helluntaikirkon kanssa. Suomen Vapaakirkko on vuonna 1923 perustettu herätysliike johon kuuluu yli 15 000 jäsentä.
Ei seksiä ennen avioliittoa
Sara siivoaa aamupalaa pois pöydästä. Siivoamisen lomassa keskustelemme uskosta ja sen vaikutuksista seurusteluaikoihin ja arvoihin.
”Etenimme sillä tavalla moraalisesti, rauhallisesti ja fiksusti seurusteluvaiheessa. Kun katsoo noita nuoria, jotka ei ole uskossa ja painelevat menemään tuolla, niin se meno tuntuu jotenkin moraalittomalle ja tunteilla leikkimiselle. Ei se tavallaan johda mihinkään”, Markus kuvailee.
Markuksella ja Saralla oli periaate, että seksi ei kuulu suhteeseen ennen avioliittoa. Kun säännöt olivat selvät, odottaminen ei ollut kummallekaan vaikeaa.
”Kun me aloimme seurustelemaan, niin se pääpaino ei ollut siinä. Fyysinen kiintymys toiseen kasvoi vasta ajan kanssa”, Sara kertoo.
Kysyn missä se fyysisen läheisyyden raja sitten meni? Oliko sallittua katsoa sylikkäin elokuvaa?
”Joo totta kai, pitäähän sitä nyt läheisyyttä olla!” molemmat sanovat lähes yhteen ääneen.
”Halusin kuitenkin, että ei saa kosketella uima-asu alueelle”, Sara tarkentaa.
”Se kaikki meni ihan luonnollisesti, sillä emme ottaneet siitä mitään paineita”, Markus sanoo.
Tavallisen nuoren elämää
Aamupäivä etenee. Markus maksaa laskuja ja Sara purkaa tiskikonetta. Spotifysta soi Hillsong Worshipin Cornerstone live albumi.
Pariskunnan viikot täyttyvät koulusta, harrastuksista ja seurakunnan menoista. Molemmilla koulu vie tällä hetkellä eniten aikaa, sillä Saran musiikkikasvatuksen opinnot ovat kandivaiheessa ja Markus valmistuu keväällä konetekniikan insinööriksi. Vapaa-ajallaan he lenkkeilevät yhdessä, Sara käy jumpissa ja Markus kuntosalilla. Markuksella on myös intohimo motocrosspyöriin, joilla hän ajelee aktiivisesti. Tällä hetkellä projektin alla on crosspyörä, jonka hän aikoo muuttaa moottorikelkaksi.
Seurakunnalla he käyvät viikoittain Solussa eli pienryhmässä lukemassa Raamattua ja perjantai-iltaisin nuorten Helmi-illassa. Lisäksi Sara kuuluu seurakunnan musiikkitiimiin, joka kokoontuu aika ajoin.
Molemmilla on myös paljon ystäviä joiden kanssa he viettävät aikaa. Ystävien joukossa on sekä uskovaisia että ei uskovaisia. Sara tai Markus eivät ole erityisemmin kokeneet jäävänsä kaveriporukan ulkopuolelle, vaikka kumpikaan ei esimerkiksi käytä alkoholia.
”Olin juuri viime viikonloppuna baarissa. Kävimme kavereiden kanssa ajamassa RC-autoilla ja menimme sieltä Graaliin istumaan ja otin sitten kokista”, Markus kertoo.
”Kyllä sitä joskus kokee ulkopuolisuutta, kun muilla on omat juttunsa. Välillä käy mielessä, että olisipa niin kiva
olla mukana, mutta olen sitten pitänyt esimerkiksi Oriflame-kutsuja meillä ja muuten vain pyytänyt kavereita istumaan iltaa”, Sara kertoo omista kokemuksistaan.
Uskoontulo avasi silmät
Sara paistaa vihanneksia ja kanaa sekä keittää nuudeleita. Kehun rakennuslavoista tehtyä tv-tasoa. Se on kuulemma Markuksen käsialaa, kuten ovat myös nurkassa oleva puukori ja parvekkeen koristetikkaat.
Luterilaisesta kirkosta poiketen Helluntaikirkossa lasta ei kasteta vaan ihminen kastetaan upottamalla hänen tullessaan uskoon, ja samalla hän liittyy paikallisen seurakunnan jäseneksi.
Uskoontulo voi olla tiettynä hetkenä tapahtunut kokemus tai pitkäaikainen prosessi.
Sara tuli uskoon jo nuorempana. Kun ohjaaja kysyi lasten kesäleirillä, että haluaako joku tulla uskoon, Sara koki, että Pyhä Henki puhutteli häntä. Hän tajusi, että ei ollut vielä virallisesti tullut uskoon, vaikka se oli periaatteessa ollut osa elämää lapsuudesta saakka. Kun 12-vuotias Sara kertoi halustaan tulla uskoon, ohjaaja tuli hänen luokseen ja rukoili hänen puolestaan.
”Minullakin tuli semmoinen rauha ja tosi vapauttava olo. Tiesin, että nyt ei tarvi pelätä ja, kun kuolen, niin pääsen taivaaseen. Kokoajan on sellainen turvallinen olo. Tietää, että voi rukoilla aina jos on huolia, murheita tai joku pelottaa ja jumala on aina siinä mun kanssa. Voin luottaa aina, että asiat järjestyvät.”
”Tuli semmoinen rauha ja tosi vapauttava olo. Tiesin, että nyt ei tarvi pelätä ja pääsen taivaaseen.”
Markus tuli uskoon kahdeksannella luokalla. Hän kertoo kokeneensa vahvasti Pyhän Hengen läsnäolon uskoontulon hetkellä.
”Tuli tosi vapautunut olo, kun sai kaikki synnit anteeksi. Niin kuin oikeasti vapautunut olo. Elämä tavallaan muuttui siinä vaiheessa tosi konkreettisesti. Olin aiemmin kapinoinut kauheasti koulussa, mutta ysiluokan alkaessa kaverit kyselivät, että onko minulla joku tekohymy päällä. Sitä hymyili koko ajan enkä ollut aiemmin sitä tehnyt.”
Usko Jumalaan näkyy arvojen lisäksi arjessa. Rukoilu on osa iltarutiineja ja Saralla on tapana lukea aamuisin raamattusovelluksesta päivän jae. Markus rukoilee myös aina ennen kuin lähtee ajamaan crosspyörällään. Hän uskoo, että on sen takia säästynyt isommilta haavereilta.
”Ei haluta ottaa uskosta sellaista stressiä, että joka aamu on aloitettava aamurukous ja raamatunluku. Me pidetään normaali elämä, mutta kuitenkin tiedetään, että mennään sitä oikeaa tietä”, Sara kertoo.
”Kyllä me kuitenkin sillä tavalla elämme, kuten Jeesus on antanut raamatussa esimerkin. Että rakastetaan lähimmäistä, ei mennä varastamaan tai puhuta pahaa toisesta.
Sillä tavalla se näkyy siinä meidän arjessa”, Markus jatkaa.
Homoutta ei voi hyväksyä
Markus syö Saran tekemän ruoan ja lähtee sen jälkeen pyöräilemään salille. Sara päättää lähteä lenkille ja tehdä sen jälkeen kotijumppaa. Päästän parin urheilemaan ja ilmoitan tulevani takaisin parin tunnin kuluttua.
Iltapäivällä soitan jälleen kerrostalon summeria. Haluan ehtiä kysellä mieltäni askarruttavista asioista ennen kuin lähdemme perinteiseen nuorten Helmi-iltaan.
Sara on jo ehtinyt pukeutua ja on vessassa meikkaamassa. Markus on vielä salilla. Taustalla soi musiikkia samalta yhtyeeltä kuin aiemmin. Käyn kurkkaamassa makuuhuonetta. Sänky on pedattu siististi ja kaksi nallea nojailee rennosti tyynyjä vasten. Yhteiskuvista tehty seinäkalenteri kiinnittää huomioni. Selaan pari kuukautta ja hymyilen. Onpa suloista.
Markus tulee hikisenä salilta. Hän suuntaa suihkuun ja Sara alkaa nostamaan pöydälle karjalanpiirakoita, viinirypäleitä ja keittää kahvia.
Kahvin lomassa kysyn synnistä. Markus selittää, että kaikki synnit on saatu anteeksi, kun Jeesus kuoli ristillä ja he tulivat uskoon. Se kattaa kaikki menneet, nykyiset ja tulevat synnit. Tavoitteena on silti elää mahdollisimman hyvin ja tekemättä syntiä. Täysin synnitön elämä ei kuitenkaan ole mahdollinen.
”Me teemme kaikki syntiä joka päivä ihan jo ajatusmaailman tasolla ilman, että edes välttämättä tiedostamme sitä. Eihän siinä olisi järkeä, että joka ilta pitäisi kaikki erikseen pyytää anteeksi”, Sara pohtii.
”Niin ja kyllä siinä uskoon tullesssa on tullut tavallaan synnintuntoon, joten tietää ja tuntee jos joku on väärin”, Markus sanoo.
Keskustelun sävy muuttuu vakavammaksi, kun nostan esiin vuoden 2017 alussa voimaan tulevan sukupuolineutraalin avioliittolain. Raamatun oppien mukaan saman sukupuolen välinen seksuaalinen suhde on syntiä.
”Kyllä me sillain koemme, että homous sinällään tai jos ne menevät naimisiin, on väärin, kun Raamattu niin sanoo. Me ei voida hyväksytä sitä tekoa, mutta emme kuitenkaan tuomitse niitä ihmisiä”, Sara selittää.
”Kyllä siinä tulee jopa vähän surullinen olo, kun miettii kuinka kaunis ja pyhä asia avioliitto on ja se halutaan tavallaan rikkoa”, hän jatkaa.
”Toisaalta miksi ihmiset ylipäätään haluavat mennä naimisiin, jos eivät usko Jumalaan. Avioliittohan on Jumalan säätämä yhteiskunnallinen juttu”, Markus pohtii.
”Niin, kun siinähän saadaan Jumalan siunaus”, Sara kommentoi.
”Monipiippuinen juttu”, Markus tyhjentää.
Ilta on jo pimennyt, kun seitsemän aikaan parkkeeraamme autot Oulun Vapaakirkon eteen. Kaksi viimeviikolta tuttua kasvoa on meitä ovella tervehtimässä ja jakamassa karkkia.
Jätän takkini naulaan ja seuraan, kun Sara ja Markus saavat useita lämpimiä halauksia ja tervehdyksiä. Aulaan valuu ihmisiä tasaiseen tahtiin ja pian siirrymmekin salin puolelle. Löydän itseni jälleen kirkon penkiltä seuraamassa nuorten ylistyslaulua. Tällä kertaa en ole ymmälläni vaan otan mukavan asennon penkissä ja fiilistelen.
Henkinen herääminen
“Ei
se ole mitään ihme hihhulointia vaan ihan normaalia arjen välittämistä ja kassaneidille hymyilemistä. Ihmisestä tulee onnellisempi ja rennompi. Toiset pyrkivät samaan uskonnon kautta tai minkä tahansa kautta. On paljon reittejä mutta kaikki on loppujen lopuksi sitä samaa.”
TEKSTI JA KUVAT: EMMA HINKULA
Saisiko olla deekshaa?” eteeni ilmestynyt nainen kysyy. Istun erään oululaisen kaupan takahuoneessa, missä on meneillään deekshanvälityskokoontuminen. Huone on hämärä: ainoa valonlähde tulee huoneen etualalla olevasta kynttilästä. Huoneen seinusta on täynnä tuoleja, seinillä on noitarumpuja ja pari taulua. Minun lisäkseni pienessä huoneessa on kaksi noin 50-vuotiasta naista, sekä kaksi deekshan välittäjää, naisia molemmat hekin.
“Kyllä kiitos”, vastaan naiselle ja hän laittaa kämmenensä yhteen, sulkee silmänsä ja levittää kätensä pääni päälle.
Deeksha on korkeavärähteisen energian välittämistä ja se on olennainen osa Oneness-ilmiötä. Ilmiön mukaan Deeksha aiheuttaa tiettyjen aivokeskusten aktivoinnin ja toisten keskusten rauhoittamisen, joka muuttaa ihmisen käsitystä elämästä ja sen kokemisesta. Se auttaa myös fyysisen kehon paranemisessa hajottamalla toistuvia tunnekuvioita, jotka vaikuttavat kehoon. Oneness ilmiön tavoitteena on auttaa ihmisiä ymmärtämään, että me olemme kaikki yhtä ja tehdä sitä kautta ihmisistä onnellisempia. Onenessin kotipesä sijaitsee Oneness-yliopistolla Intiassa. Yliopiston ovat perustaneet intialainen pariskunta Sri Bhagavan ja Sri Amma vuonna 1984.
Kaulallani tuntuu paine. Avaan taas silmäni katsoakseni,
ovatko naisen kädet siirtyneet kaulan lähettyville. Kädet ovat edelleenkin pääni yläpuolella.
Deekshan alkaessa suljen silmäni, yritän istua rentona, vaikka vähän jännittääkin. Taustalla soi jonkunlainen mantra. ”Raamei daacei”, miesääni laulaa hypnoottisesti. Heti alussa tunnen, kuinka naamani menee tunnottomaksi. Avaan silmäni ja tunne hellittää. Suljen silmäni uudestaan, silmäkulmani nykivät hallitsemattomasti. Kaulallani tuntuu paine. Avaan taas silmäni katsoakseni, ovatko naisen kädet siirtyneet kaulan lähettyville. Kädet ovat edelleenkin pääni yläpuolella. Aika tuntuu pysähtyvän. On kulunut ehkä kaksi minuuttia. Tai kymmenen. Miten tiedän deekshan loppuvan, sanooko nainen silloin jotain? Ei hän tainnut sanoa muillekaan. Onhan se noloa, jos istun vain paikallani silmät kiinni ja kaikki muut ovat hävinneet huoneesta. Päätän avata silmäni ja juuri silloin nainen ottaa kätensä pääni päältä, astuu askeleen taaksepäin ja laittaa kämmenensä yhteen. “Kiitos”, hän sanoo ja hymyilee.
Istun deekshan vastaanottamisen jälkeen huoneen ulkopuolella olevalle sohvalle. Olo on kummallinen, oksettaa.
Deekshan välittäjä Tarja Suorsa tulee luokseni juttelemaan. Kerron fyysisistä tuntemuksistani deekshan aikana ja hän sanoo niiden olevan normaaleja. Toinen välittäjistä sanoo, että minun kannattaa juoda paljon vettä, koska energiatyö vaikuttaa elimistöön, se ikään kuin huuhtoo pois kuonaa kehosta. Jälkikäteen saattaa myös nousta pintaan voimakkaita tunteita tai vanhoja muistoja. Sekin kuuluu asiaan, ei huolta.
Suorsa on välittänyt nyt deekshaa noin vuoden verran. Ennen kuin hän suoritti välittäjäksi valmistavan kurssin, hän kävi itse vuoden ajan joka viikko vastaanottamassa deekshaa. Tällä hetkellä hän välittää sitä myös livestreamin kautta. “Katsojaluvut vaihtelevat aika paljon, viime viikolla oli 42 ihmistä, se taitaa olla ennätys”, hän kertoo. Jotkut katselevat streameja myöskin jälkikäteen. Deekshan tehosta hän ei silloin mene takuuseen.
“Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka se toimisikin. Jumalallinen päättää, mitä tekee”, nainen naurahtaa.
Matkalla henkisyyteen
Onenessin tarkoituksena on siis saada ihminen ymmärtämään, että me kaikki olemme yhtä: ihmiset, eläimet koko universumi, sekä luopumaan turhanpäiväisestä mielen analysoinnista ja elämään sydämen kautta. Miten se sitten onnistuu? Henkisen heräämisen kautta.
Henkisesti heränneestä tulee ensimmäisenä mieleen jonkinlainen pyhä ihminen. Ihminen joka asuu temppelissä muiden heränneiden kanssa ja kuluttaa päivänsä meditoiden ja pyhiä kirjoja lukien. Alavudella asuva Netta Pispa-Cosgrove on henkisesti herännyt ja hän on jotain ihan muuta kuin mielikuvani.
Naisen ääni on miellyttävän rauhallinen ja puhetyyli rento. Rentous ylipäätään paistaa läpi kaikesta, mitä hän sanoo. Kysyessäni hänen ikäänsä nainen miettii pitkään.
“ Hetkinen, mikäs vuosi nyt on? 2016? Ööö, mä oon 46 vuotta.”
Mitä ilmeisimmin oman iän ajattelu ei ole hänen prioriteettilistansa kärjessä. Pispa-Cosgrove on tällä hetkellä yrittäjä. Hänen yrityksensä tarjoaa muun muassa energiahoitoja ja hän vetää meditaatioryhmiä. Sen lisäksi hän on Oneness-ohjaaja.
Ennen kuin Pispa-Cosgrove alkoi yrittäjäksi, hän asui Turussa ja työskenteli eläinten ja musiikin parissa. Jossain vaiheessa naiselle tuli kuitenkin sellainen olo, että kaupunkielämä ei ollut häntä varten ja hän muutti isänsä kotiseudulle Alavudelle. “Tuli vain voimakas tarve muuttaa. Oli pakko lähteä. Se oli vielä lama-aikaa, kun sanoin itseni irti ja ihmiset pitivät ratkaisua taloudellisesti hulluna ideana. Kuuntelin intuitiotani.
“Siitä parin viikon päästä sain esimiehen paikan Alavuden Tiimarista ja palkka nousi tonnilla. Hyppy tuntemattomaan kannatti.”
Nainen työskenteli Tiimarissa viisi vuotta, jonka jälkeen hän ryhtyi yrittäjäksi.
Vaikka Pispa-Cosgrove on ollut henkisistä asioista kiinnostunut jo vuosikausia, tuli Oneness hänen elämäänsä melko vasta.
“Se oli vuosi 2012 kun näin netissä ilmoituksen, että Anette Carlström on tulossa naapurikuntaan pitämään jotain luentotilaisuutta. Katsoin siitä, että ne tekevät siellä jotain deekshan välittäjiä ja mun mielenkiintoni heräsi heti. Päätin ilmoittautua ja heti samana iltana tuli ilmoitus, että pääsen kurssille mukaan.”
Tästä tapahtumasta ei mennyt kuin kaksi kuukautta, kun Pispa-Cosgrove palasi Intiasta Oneness-ohjaajaksi valmistuneena. Sen jälkeen hän pystyi itse kouluttamaan deekshan välittäjiä, sekä järjestämään erilaisia kursseja.
”Sisälläni oli tosi syvä rauha ja hiljaisuus. Tiesin sisimmässäni, että kaikki on ikuisesti hyvin, just niin kuin pitää ollakin. Pelko poistui.”
Jumalallista energiaa
livestreamin kautta
OM, eli Oneness-meditaatio on yksi oleellisimmista Onenessiin liittyvistä prosesseista. Deekshan lisäksi minä kokeilen myös sitä. Meditaatiossa sanotaan korkeavärähteinen energian välittyvän meditoijan silmien kautta katsojille. Sen tavoitteena on nopeuttaa henkisen energian heräämistä ihmisen sisällä. Meditaatio tapahtuu livestreamin kautta ja meditoijana toimii ruotsalainen Anette Carlström. Samaisen Carlströmin luennolla Pispa-Cosgrove sai ensikosketuksena Onenessiin.
Streami alkaa tiistai-iltana kello yhdeksän. Tietokoneen näytölle rävähtää nainen, jonka ulkomuoto tuo mieleeni ruotsin miljonääri-äidit. Nainen on hyvin kaunis: vaaleat hiukset, siniset silmät ja valloittava hymy. Nainen alkaa kertoa englanniksi meditaation tarkoituksesta ja kuinka katsojan tulee toimia meditaation aikana. Hän kertoo meditaation kulusta: aluksi täytyy laittaa
silmät kiinni ja kun musiikki vaihtuu, silmät tulee avata ja siirtää katse hänen silmiinsä.
“Nyt, sulkekaa silmänne”, Carlström sanoo.
Teen työtä käskettyä ja tietokoneen kaiuttimista jatkuu naisen pehmeä ääni: “Rentouta hartiasi, rintakehäsi, kätesi. Noooin hyvä. Rentouta nyt vatsasi, reitesi, pohkeesi. Hyyyyvä.”
Yritän parhaani mukaan rentouttaa aiemmin mainitut kehon osani, mutta mielessäni pyörii vain se, kuinka kädet tulee asetella. Polvien päälle kämmenet avoimena vai syliin? Ja miten minä istun? Risti-istunnassa vai jalat suorana? Carlström lakkaa puhumasta ja musiikki alkaa soida. Naisen ääni laulaa englanniksi: ”Miksi et tulisi valoon, tule valoon kanssani. ” Odotan kärsimättömästi, että musiikki vaihtuisi, jotta saisin avata silmäni.
Seuraavaksi kaiuttimista kuuluu jotain temppelimusiikin tyyppistä. Mieleeni tulee jonkun muinaisen salaseuran vihkiytymisriitti, jossa kaapupäiset miehet uhraavat lampaita ja laulavat kummallisia lauluja. Avaan silmäni ja vastassa on Carlströmin hymyilevät kasvot. Silmät ovat puolitangossa, ja hän nyökyttelee päätään kummallisesti. Ylös ja alas, sivulta sivulle. Ihmettelen hetken hänen kummallista heiluntaansa, kunnes havahdun siihen, että ehkä minun täytyisi katsoa hänen silmiinsä, niin kuin aiemmin neuvottiin.
Siirrän katseeni Carlströmin silmiin. Aloitan intensiivisen tuijotuksen ja hetken päästä huomaan, että naisen ääriviivat sumentuvat ja näkökenttääni jäävät vain jäänsiniset vahvasti meikatut silmät. Naisen taustalla olevat siniset ja
valkoiset verhot alkavat näyttää viidakolta isoine puineen. Suljen silmäni hetkeksi ja kun avaan ne uudestaan, nainen on taas kokonaisena tietokoneen näytölläni, viidakkokin on kadonnut. Meditaatiohetki kestää kokonaisuudessaan tunnin. Olo on sen jälkeen väsynyt. Nukun seuraavan yön kuin tukki.
Herääminen
Pispa-Cosgroven syvempi henkinen herääminen tapahtui Intiassa vuonna 2012.
“Se on hiipinyt takavasemmalta niin vaivihkaa. Ei ole mitään sellaista suurta hetkeä. Mulla oli sellaisia heräämisen tiloja jo pitempään ennen Intiaa.”
Intiassa kuitenkin jotain muuttui pysyvästi.
“Intiassa olimme Oneness-yliopiston perustajan luona sellaisen pienen ryhmän kanssa. Siellä tuli sellainen voimakas korkeamman tietoisuuden läsnäolon kokemus, mikä sitten todennäköisimmin oli se mun heräämisen hetki. Kun aivoissa tapahtui se neurobiologinen pysyvä muutos, en enää havainnoinut ihmisiä ja maailmaa erillisyyden kautta vaan ykseyden kautta, sydämen kautta”, nainen kertoo.
“Kun sen jälkeen palasin Helsinki-Malmin lentokentälle, tuntui Suomi tosi erilaiselta. Sisälläni oli tosi syvä rauha ja hiljaisuus. Tiesin sisimmässäni, että kaikki on ikuisesti hyvin, just niin kuin pitää ollakin. Pelko poistui.”
Kun kuuntelen Pispa-Cosgroven kuvailua henkisestä heräämisestä ja elämästä heräämisen jälkeen, tulee olo, että minäkin haluaisin samaa. Luulen, että kuka tahansa haluaisi. Hänen mukaansa se on mahdollista kenelle vain. Mikään ei tietenkään tapahdu katkaisinta kääntämällä, siihen menee aikaa. Oneness ilmiö ei siis ole ainoa reitti henkiseen heräämiseen. Nainen kertoo, että esimerkiksi rankat elämänkokemukset, kuten lapsen sairastuminen tai avioero voivat sysätä alulle henkistymisen.
“Kun ihminen alkaa miettiä syvällisemmin elämää, pysähtyy miettimään jotain muutakin, kun sitä liitoa mitä mennään päivästä toiseen. Sitä alkaa elämään ihmisiksi isolla iillä. Tulee ikään kuin tuunatummaksi versioksi itsestään. Mieli rauhoittuu.
Pispa-Cosgrove alleviivaa, että henkiseen heräämiseen ei liity mitään sen kummempaa mystiikkaa, vaan tavallinen arki jatkuu, vaikkakin suhtautuminen elämään on erilaista.
“Ei se ole mitään ihme hihhulointia vaan ihan normaalia arjen välittämistä ja kassaneidille hymyilemistä. Ihmisestä tulee onnellisempi ja rennompi. Toiset pyrkivät samaan uskonnon kautta tai minkä tahansa kautta. On paljon reittejä mutta kaikki on loppujen lopuksi sitä samaa.”
ARKI SAAVUTTI
POKEMON GON
Kesällä 2016 julkaistu mobiilipeli sai hurmioonsa koko planeetan. Miten käy pelaajille ja pelin suosiolle, kun ilmat kylmenevät pohjoisessa?
Teksti & Kuvat: Mirka Lyytinen
Nopealla katsauksella Rotuaarin pallon läheisyydessä en voi sanoa tunnistavani yhtään pelaajaa. Tiedän kuitenkin, että yksi Oulun pokestopeista on juuri Rotuaarin pallolla. Syksy tuntuu ajaneen pelaajat pois katukuvasta, vaikka Facebookissa toimiva Pokemon Go Oulu on aktiivinen, yli kolmen tuhannen käyttäjän yhteisö, jossa on päivittäin paljon päivityksiä, niin ei tuo pelaajamäärä näy katukuvassa.
Voin helposti myöntää, että olen huono pelaamaan Pokemon Go -peliä. Innostuin muun Suomen, ja maailman kanssa pelistä, kun se julkaistiin heinäkuussa 2016. Nyt en ole avannut peliä kuukauteen. Aktiivisena videopelien harrastajana pitäisi pieni ja yksinkertainen mobiilipeli olla helposti hanskassa. En silti ole saanut ”logattua pelitunteja” sitten kesän, kun ulkoilutin vanhempieni koiria.
”On yksinkertaisesti liian kylmä”, Rauno Ralaste sanoo, kun keskustelemme sään vaikuttamisesta Pokemon Gon pelaamiseen. Pitkänhuiskea Matti Viitajylhä kertoo pelanneensa peliä heti kun se oli mahdollista, jo ennen pelin julkaisemista Suomessa.
”Kesällä istuttiin kavereiden kanssa puistoissa ja pelattiin”, hän muistelee. Rauno paljastaa aloituskohdakseen vasta elokuun, mutta se ei näytä miestä hidastaneen. Lokakuu ei kuitenkaan ole enää niin lämmin, kuin ne harvat Suomen kesäkuukaudet. Rauno kertoo, että yksi kaveri on jo laittanut pelin talviteloille.
Pelillä on kuitenkin maailmanlaajuisesti vielä 15 miljoonaa aktiivista pelaajaa viikoittain. Kunnollisten tilastojen kerääminen on ollut hankalaa, koska peli on sen verran tuore ja sillä oli hurja alkusuosio. Arki on saapunut pelaajien elämään, verrattuna kesään jolloin peli nautti käyttäjiensä täydellisestä vapaa-ajasta.
Nytkin molemmat, Matti ja Rauno, ovat opiskelijoita, joille jää pääasiallisesti aikaa pelata peliä kouluajan ulkopuolella. Pelistä voi kuitenkin halutessaan tehdä tärkeän osan omaa arkeaan.
Rauno kertoo panostavansa nykyään lähinnä munien hautomiseen, se on kuitenkin sen verran helppoa ja yksinkertaista. Ainoa asia mitä tarvitsee tehdä, on lähteä ulos kävelemään pelin kanssa. Rauno kertoo, että lähtee joka ilta kävelemään pelin. Peli auttaa pitämään yllä sitä, että ei jää kotiin makaamaan. Matillakin pelaaminen on vähentynyt, juuri kylmenneiden ilmojen takia. Talven tullen molemmat pohtivat mahdollisesti jatkavansa pelaamista autosta käsin. Jollain tutulla, kun varmasti on aina auto. Tai sitten pitää vaan jättää peli talviteloille.
Rauno kertoo, että yksi kaveri on jo laittanut pelin talviteloille.
Jotta pysyisimme lämpimänä, lähdemme kiertämään Oulun keskustan pokestoppeja. Mannerheimin puistossa keskustelemme uusiin ihmisiin tutustumisesta pelin kautta. Matti kertoo tutustuneensa joukkoon nuorempia pelaajia asuinalueeltaan. Nykyäänkin kaupungilla tavatessaan he vaihtavat kuulumisia, vertailevat pokedexejä ja kertovat suurista saavutuksistaan. Kuilut eri sukupolvien välillä ovat selkeästi pienentyneet Pokemon Gon julkaisun jälkeen, koska niin nuoret kuin vanhat pelaavat peliä. Sosiaalinen media on täynnä tarinoita siitä, kuinka vanhemmatkin ihmiset ovat ottaneet pelin omakseen.
Sosiaalinen media on myös tärkeä osa Pokemon Gon pelaamista, varsinkin kylmenneiden ilmojen takia. Viesti suljettuun Pokemon Go Oulu -ryhmään harvinaisen pokemonin havainnoista saa kuitenkin pelaajat liikkeelle. Yhteisö on siis kadonnut kaduilta sisätiloihin, mutta yhteyttä pidetään edelleen. Facebook yhteisössä pystyy myös hyvin sopimaan suuremmankin porukan yhteisen pelihetken, tai kysellä missä on tämän viikonlopun kovin meno.
Tasaantunut pelaajamäärä
Hurjasta alkusuosiostaan huolimatta Pokemon Go on menettänyt pelaajiaan mitä pidemmälle syksy on vierinyt.
Jatkamme matkaa kohti torinrantaa. Tarkoituksenamme on hitaalla vauhdilla suunnistaa Pikisaareen, joka on noussut puheenaiheeksi Oulussa pelin aloituksesta lähtien. Niin Matti kuin Rauno antavat ymmärryksensä Pikisaaren ärtyneille asukkaille, kuin myös pelaajille. Kuulen tarinoita siitä, kuinka poliisit on muutaman kerran soitettu paikalle kesken lurejen hajauttamaan suurta pelaajajoukkoa. Pienellä alueella sijaitsevat kolme pokestoppia ovat todella lähellä toisiaan. Lähtiessämme ylittämään kävelysiltaa kirjaston ja kaupunginteatterin välistä, on jokaisella stopilla lure. Saavumme paikalle ja luret katoavat.
”Niin tuttua, luret katoavat, kun saavut paikalle”, Rauno tuumaa. Jäämme kuitenkin Sokeri-Jussin kulmalle. Ihmiset kulkevat ohitsemme, mutta huomaan kuitenkin parivaljakon poikia pelaamassa vähän matkan päästä. Samoin läheisellä parkkipaikalla autossa istuvat ihmiset. Muutaman kiinnisaadun pokemonin jälkeen suuntaamme takaisin keskustaan, viileä syystuuli ei Oulussa anna periksi. Pakko liikkua, jos haluaa pysyä lämpimänä.
Saavuttuamme takaisin torinrantaan, huomaan akkuni tyhjentyneen huomattavasti. Olisi pitänyt muistaa ottaa kannettava laturi mukaan. Rauno naputtaa etutaskuaan ja paljastaa aina kantavansa latausmahdollisuutta mukana. Pokemon Gon huonoja puolia on juuri se, että se kirjaimellisesti syö akkua.
Pokemonia metsästäessä
Pelailun lomassa kokeilemme myös toista pelaamismuotoa, eli lähdemme metsästämään tiettyä pokemonia. Katsomme pelin Sightings -valikosta läheisiä pokemoneja ja teemme valinnan. Lähdemme metsästämään Polygron nimistä poke
monia. Annamme Matin kanssa ohjat Raunolle, joka tuntuu olevan paremmin kärryillä siitä, miten pokemoneja oikeasti metsästetään. Ilmassa tuntuu pientä lapsen kaltaista huvittuneisuutta. Kolme ihmistä kävelee muutaman korttelin ympäri Oulun keskustassa. Välillä pysähdymme, Rauno pohtii suuntaa, kunnes jatkamme taas. Kierrettyämme korttelin verran saavumme Team Insticin valtaaman salin läheisyyteen Rantakadulla ja jään nappaamaan yhtä pokemonia.
”Hei, katos. Tässähän se on”, Matti tuumaa tuijotellessaan omaa puhelintaan. Napattuani toisen pokemonin yhdyn tuohon toteamukseen. Olemme löytäneet Polygronin, eikä aikaakaan mennyt kovin kauaa. Raunon reaktio onnistuneeseen metsästykseen on aika perussuomalaista vaatimattomuutta. Hartioiden kohautus ja ehkä pieni hymy. Lähdemme kulkemaan Rantakatua kohti Kauppurienkatua. Vielä vähän matkaa ja Rauno saa haudottua seitsemän kappaletta viiden kilometrin munia. Munat kuoriutuvat matkallamme takaisin kohti Rotuaarin palloa, tarkalleen McDonaldsin edessä. Seitsemästä munasta ei kuoriudu
mitään ihmeellistä, muutama Sandshrew ja Cubone. ”Parempiakin tuureja käynyt”, Rauno tuumaa.
Jäämme vielä hetkeksi Rotuaarin pallon kohdalle katsomaan pallolla olevaa lurea. Luren ansioista paikalle ilmestyy monia erilaisia pokemoneja. Pokestopin hyvä sijainti ja lure on saanut paikalle myös muita pelaajia. Bongaan ympärillä pyörivästä väkijoukosta perheenäidin lapsineen, jotka selkeästi yhdessä pelaavat Pokemonia. Näyssä näkyy myös se uusi tapa jolla suomalaiset pelaavat peliä, oman arkensa ohessa. Rotuaarilla näkyy myös nuorempi parivaljakko, joka selkeästi on lureilla.
Yhteinen pelihetkemme raukeaa luonnollisesti. Puhelimeni akku on loppu, Matista ja Raunosta on tulleet pelikaverit, kun asuvat yllättäen samoilla seudulla. Muutama tunti ulkoilmassa tuntuu kropassa kävellessäni kotiin, mutta hyvällä tavalla. Ymmärrän hyvin mitä Rauno tarkoitti, kertoessaan Pokemon Gon olevan enemmän liikkumaan kannustava peli kuin keräilypeli. Ja siinä samalla voi löytää elämäänsä uuden yhteisön, jonka kanssa nauttia jopa siitä viilenevästä syysilmasta Oulussa.
Nyt rakastan itseäni
Jaana Mellajärvi on kääntänyt elämän polkunsa pohjakuopat opetuksiksi itselleen.
“Hankalimmat paikat pistävät miettimään, miten haluat elää elämääsi.”
TEKSTI JA KUVA: LINDA JUNTUNEN
Ruskeasilmäinen nainen hymyilee lempeästi ja halaa minua kuin vanhaa ystävää. Tunnen, että minua on odotettu. Astumme eteiseen. Jokin erikoinen tuoksu valtaa pään.
”Toivottavasti et ole yliherkkä. Minä poltan suitsukkeita melkein aina. Tulee mukava tuoksu kotiin.”
Asunnossa on hieman hämyistä, mutta sitäkin kodikkaampaa ja tunnelmallista. Kävelen olohuoneeseen, joka on täynnä kauniita esineitä Buddha-tauluista enkeleihin. Kissa hiipii tervehtimään minua ja kuulen itämaista musiikkia keittiöstä. Jaana Mellajärven kotona näkyy hänen värikäs persoonansa, ei sisustuslehtien laatimat kulissit.
”Olen syntynyt 47 vuotta sitten perheeseen, jossa oli alkoholisti isä ja äiti. He eivät koskaan kyenneet vanhemmuuteen. Isäni vanhemmat olivat tulleet kotiini hakemaan minua kylään luokseen. Biologinen äitini oli tullut kännissä heitä vastaan ovelle ja tokaissut, että olkoot Jaana vaikka helvetissä. Etsittyään jonkin aikaa, he löysivät minut äitini siskon luota. Olin juossut isoäitini syliin suu täynnä kananlantaa, sitä oli kuulemma valunut suupielistä.”
Tästä huolimatta Mellajärvi asui vielä jonkin aikaa biologisten vanhempiensa luona. Isovanhempien huoli ei kuitenkaan sammunut.
Hieman myöhemmin naapurit ja isovanhemmat olivat löytäneet pikkuJaanan veljensä kanssa laiminlyötynä kotoaan. Vuoden vanha Jaana oli hoitanut yksin vastasyntynyttä veljeään.
”Koulussa olin todella empaattinen. Autoin aina niitä, joita kiusattiin ja otin heidät siipieni suojaan. Olin silti aika yksinäinen koulussakin. En kokenut kuuluvani joukkoon. Kasvattiäitini on kertonut minulle, että silti pihalla leikkiessäni aina oli suu käynyt. Juttelin mielikuvituskavereideni Leenan ja Liisan kanssa. Leenan kanssa olimme ihan bestiksiä ja Liisa oli se, joka tuli vähän sotkemaan kuvioita.”
Yläasteella Mellajärvi ystävystyi sokean Eve-tytön kanssa. Hän sai vihdoin tosiystävän ja he olivat kuin paita ja peppu.
”Peruskoulun jälkeen pidin välivuoden ja menin töihin vanhainkotiin. Se oli minulle raskasta ja opettavaista aikaa. Opin , että en tahdo nähdä elämän sammuvan, vaan haluan nähdä kehityksen. Siirryin työskentelemään päiväkotiin ja myöhemmin seurakunnan päiväkerhoihin.”
Mellajärven äitiä ei koskaan päästetty vierailemaan kasvattivanhempien luokse. Biologinen äiti oli oli uhkaillut lapsensa henkeä ja oli ennalta-arvaamaton. Alkoholismi pahensi äidin psykkisiä sairauksia.
”Biologinen isäni kävi joskus katsomassa uuden vaimonsa kanssa minua. Yksi muisto tulee mieleen biologisesta äidistäni. Olin kouluikäisenä perheeni kanssa Oulun keskustassa bingossa. Kasvatti-isäni osoitti rujoa, kasvoista viilleltyä humalaista naista kadulla ja kysyi tunnistanko naisen.Menin isän selän taa piiloon. En tunnistanut, eikä hän minua. Äitini ei koskaan lopettanut juomistaan.”
”Halusin olla paras mahdollinen äiti lapsilleni.”
”Äitiä oli alkanut janottaa ja isä oli työreissulla Helsingissä. Meidät huostaanotettiin ja isäni vanhemmista tuli kasvattivanhempani.”
Mellajärvi on saanut selville sosiaalitoimen papereista, että biologinen äiti oli myös pahoinpidellyt häntä kakkavaipoilla ja yrittänyt lyödä kaljapulloilla. Isä oli pystynyt kuitenkin estämään äidin hirviömäisen käytöksen, ainakin osittain.
Sisarukset päätyivät eri perheisiin, sillä isovanhempien pienessä hirsimökissä ei ollut tilaa kahdelle lapselle. Veljeään Mellajärvi näki jouluna ja juhannuksena.
Onnellinen lapsuus isovanhempien hoivassa
”Lapsuuteni oli onnellinen isovanhempieni luona. He eivät koskaan tapelleet, eivätkä käyttäneet alkoholia. He olivat rauhaa rakastavia, vaikkakin kasvatti-isäni oli kokenut sodan. Kanssamme asui myös vanha mummuni ja tätini Birgitta ”Piiku”, jota sanoin siskokseni.”
Uusi kotitalo Oulun Pikkaralassa oli kilometrien päässä lähimmistä lapsiperheistä, mikä ei mielikuvitusrikasta Mellajärveä haitannut, sillä hän rakasti leikkiä yksin.
Mellajärvi koki pitkään katkeruutta vanhempiensa teoista, mutta on nyt pystynyt antamaan sydämestään anteeksi. Aikuisuuden tuoma kypsyys on auttanut ymmärtämään, etteivät vanhemmat olleet kykeneviä vanhemmiksi.
”Biologinen isäni on pahoitellut minulle, ettei kyennyt olemaan isä. Olemme ollut nyt viisi vuotta väleissä, sillä hän raitistui. Ymmärrän nyt, kuinka vaikea sairaus alkoholismi on ja uskon hänen tehneen parhaansa. Hän on vakavasti sairas ja käyn katsomassa häntä sairaalassa. Hän on hyvillään, kun vierailen hänen luonaan. Isäksi en häntä puhuttele kuitenkaan. Sitä suhdetta meillä ei ole.”
Kasvatti-isän kanssa Mellajärvi teki paljon luontoretkiä ja he olivat todella läheisiä. Isäsuhde on säilynyt läpi elämän. Tällä hetkellä 93- vuotias isä asuu ”poikamiesboksissa” hoitokodissa ja muisti on terävä kuin partaveitsi.
”Kävimme kasvatti-isän kanssa metsällä lauantaisin. Itkin joka kerta, kun isä ampui jäniksen, mutta silti menin metsälle mukaan. Tästä syystä olen ollut kasvissyöjä pikkutytöstä asti. En raaskinut syödä eläimiä. Kävimme myöspaljon ajelemassa autolla metsäteillä katselemassa eläimiä ja luontoa yhdessä Siitä on hyvät muistot”, Mellajärvi kertoo hymyillen.
Ikävät kokemukset jättivät häneen kuitenkin jälkensä. Vaikka koti olikin turvallinen ja rakastava, Mellajärven sisällä kyti hätä ja pelko hylkäämiseksi tulemisesta. Kelpaamattomuuden tunne varjosti häntä pitkään vielä aikuisenakin.
”Lapsena pelkäsin ja itkin hysteerisesti, jos kasvattivanhempani eivät olleet tasan neljältä kotona töidensä jälkeen. Luulin, että vanhemmat eivät tulekaan enää kotiin minun luokseni.
Olen käynyt koko elämäni läpi prosessia elämänkokemuksistani ja lapsuuden koettelemuksistani. Minun elämäni on pitänyt mennä näin, uskon että sattumaa ei ole. Ilman näitä kokemuksiani en olisi se mikä olen tänään.”
En tahdo tehdä koskaan lailla äidin
Mellajärvi mietti jo nuorena tyttönä, että hänen lapsensa saavat häneltä aidon äidinrakkauden. Hän saikin kaksi tytärtä ja hehkui nuoren äidin onnea.
”Halusin olla paras mahdollinen äiti lapsilleni ja antaa kaiken sen, mitä en omalta äidiltäni saanut. Minulla oli omasta mielestäni myös onnellinen avioliitto. Mieheni oli eri mieltä.”
Avioliitton tuli ristiriitoja, jotka eivät selvinneet. Sekava tilanne vaikutti myös lasten hyvinvointiin. Tämän takia kahdeksan vuoden liitto päättyi eroon ja Mellajärvestä tuli tyttöjen yksinhuoltaja.
” Koetin olla tytöille isä ja äiti, sekä hoitaa kodin ja työn mahdollisimman hyvin. Olin kuin naarasleijona. Kunnes en enää jaksanut. Valkeni se aamu, kun en enää noussut sängystä. Hain itselleni heti apua. Sairastuin masennukseen.”
Taistelu masennusta vastaan kääntyi voitoksi. Hän puki itsensä lenkille ja kuuli monen kuukauden pimennon jälkeen linnunlaulua.
”Soitin heti lääkärilleni, että haluan purkaa masennuslääkitykseni. Sain voimaa myös itsestäni ja lasteni ehdottomasta rakkaudesta. Olen tahtonainen, jos minä päätän jotain pidän siitä kiinni.”
Voimaa henkimaailmasta
Mellajärvi havahtui viisi vuotta sitten, että hänen suvussaan kulkeva selvänäköisyyden ja selväkuuloisuuden kyky oli myös hänellä. Näin hänen oudot kokemuksensa saivat selityksen.
”Veljeni on shamaani ja osasi tukea minua työssäni henkisenäparantajana. Pelkäsin aluksi mielenterveyteni puolesta, sillä koin ja näin sellaista, jota ei voi selittää järjellä. Näin henkiä ja kuulin heidän puhuvan minulle. Se oli henkimaailman tapa herättää minut töihin, eli auttamaan ihmisiä.”
Mellajärven luo tulevat ihmiset haluavat usein apua ahdistukseen ja masennukseen. Ihmiset haluavat läsnäoloa ja kuuntelevat korvat. Hän voi myös henkikanavoida yhteyttä kuolleisiin läheisiin ja välittää viestejä tuonpuoleisesta.
“En koskaan ole tehnyt henkisenparantajan työtä rahan takia. Minua suututtaa ihmisten huijaaminen näin herkillä asioilla. En mainosta itseäni missään. Koen, että kohtaamani ihmiset ovat tarkoitettu hakemaan apua minulta.”
Tällä hetkellä Mellajärvi nauttii elämästään. Hän saa voimaa ja lohtua henkimaailmasta. Hän on omien sanojensa mukaan ollut maailman negatiivisin ihminen, mutta nyt rakastaa itseään. Hän haluaa kannustaa esimerkillään muitakin naisia voimaantumaan ja taistelemaan paremman itsetunnon eteen.
”Naiset, luottakaa ja uskokaa itseenne. Älkää antako kenenkään polkea itseänne. Olette ihania ja kauniita juuri tuollaisena. Miksi syyllistäisitte ja vihaisitte itseänne, kun samalla energiamäärällä voitte opetelle rakastamaan itseänne.” Mellajärvi sanoo hymyillen.
