HALLA

Päätoimittaja:

Editorit:

Jaakko

Arjen voima kantaa nykyhetkessä

Alati muuttuva maailma hämmentää meitä nykyään jatkuvilla käänteillään. Tuoreessa muistissa on pandemia, joka muutti montaa asiaa merkittävästi – joitain pysyvästi. Vielä kun edellisestä ei ole kokonaan edes selvitty, on maailmantilanteessa jälleen uusi ja merkittävä sudenkuoppa: valtava yksipuolinen sota.

Nykyiset olosuhteet ovat luoneet lieveilmiöitä, joita on vaikea ymmärtää. Moni niistä koskettaa meitä kaikkia. Hyvä esimerkki on sosiaalinen media, joka on valjastettu sodankäyntivälineeksi ikävin seurauksin. On pelottavaa ajatella, että kuka tahansa voi seurata tapahtumia lähes suorana lähetyksenä puhelimen näytöltä. Tai uutisotsikot, joissa elinkustannusten kerrotaan nousevan hurjasti. Välillä koko tilanne tuntuu täysin absurdilta.

Mielessä tulee kuitenkin pitää, että pahimpia kärsijöitä emme ole me. Siksi ympärillä tapahtuvien asioiden oivaltaminen ja suhteuttaminen on hyvin tärkeää. Omaa maailmankuvaa pitää laajentaa.

Toimiva arki luo hyvät edellytykset nykyhetken ymmärtämiseen. Sen olennaisimmat osat eli työelämä, opiskelu ja harrastukset muodostavat kaikelle pohjan. Arjesta saamamme oppi ja kokemus ovat omiaan kehittämään yhteisömme käsitystä vallitsevasta maailmantilanteesta. Lisäksi jo pienillä arjen onnistumisilla ja valinnoilla saamme paljon hyviä asioita elämäämme. Tähän kaikkeen myönteiseen meidän tulee tarttua.

Myönteisyys itsessään kasvattaa niin ikään uskoa siihen, että asiat palaavat kohti normaalia, ja ympäristö sekä ihmiskunta alkavat jälleen kukoistaa. Tätä teemaa myös lehtemme tekijät ovat vaalineet tuodakseen Hallan positiivisen henkäyksen kaikkien ulottuville. Hallasta lukija löytää sekä ihmisten että yhteiskunnan kautta etenkin arjessa merkityksellisiä tarinoita ja ilmiöitä. Joskus niistä syntyvä tuntemus voi olla hyvin samaistuttava ja peilata omia arvoja. Vaikka kokemus olisi päinvastainen, oma näkökulma saattaa silti avartua.

JOONA EEROLA PÄÄTOIMITTAJA

Oma juttu löytyi sattuman kautta

Veikka Markkanen on toiminut tubettaja Roni Bäckin tiimissä editoijana vuoden ajan. Työsuhde alkoi sattuman seurauksena, mutta paikan vakiinnuttaminen vaati kovaa työntekoa.

Siilinjärveltä kotoisin oleva Veikka Markkanen, 20, kiinnostui videoiden tekemisestä jo reilut kahdeksan vuotta sitten. Hän seurasi aktiivisesti ensimmäisten suomalaisten tubettajien alkutaipaleita ja alkoi heidän innoittamanaan tehdä itsekin videoita YouTubeen.

Markkanen kuvasi erilaisia videoita kavereidensa kanssa. Yhden kaverin kanssa he tekivät pelivideoita, kun taas toisessa kaveriporukassa trampoliinivideot olivat keskiössä. Niiden lisäksi hän kuvasi myös vlogeja omalle kanavalleen.

Lähipiirissä ei ollut kuitenkaan ketään, joka olisi voinut neuvoa videoiden tekemisessä, eikä mitään kunnon kalustoa ollut. Näistä syistä innostus hieman laantui, ja videohommat jäivät sivuun vielä siinä vaiheessa.

Uutta suuntaa Espoosta

Yläasteen aikana kiinnostus koulunkäyntiä kohtaan lopahti. Markkasella ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hän haluaisi tulevaisuudessa tehdä. Tie vei kuitenkin Savon ammattiopistoon, jossa alkoivat liiketalouden opinnot.

Ala ei ollut mikään hänen suurin kiinnostuksensa kohde, vaan sinne mentiin lähinnä muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tulevaisuuden suunnitelmat olivat edelleen täysin auki, eikä koulunkäynti kiinnostanut lainkaan. Usko siitä, että jossain kohti oma paikka löytyy, auttoi kuitenkin jaksamaan.

Tammikuussa 2021 Markkanen teki elämänsä suurimman päätöksen. Hän oli jo pitkään käynyt koulua etänä tyttöystävänsä luota Helsingistä. Tyttöystävä joutui kuitenkin

muuttamaan uuteen asuntoon. Uusi koti löytyi Espoosta, ja ensimmäisen parin viikon ajan Markkanen vietti aikaa siellä. Eräänä aamuna hän päätti itsekin muuttaa sinne.

”Muutto parin viikon varoitusajalla pois kotipaikkakunnalta oli kyllä varsin mielenkiintoinen kokemus. En kuitenkaan ole katunut päätöstä hetkeäkään, sillä uusi ympäristö tarjosi paljon erilaisia ajatuksia ja motivaatiota.”

Kohtaaminen Töölönlahdella

Muuton jälkeen Markkanen työskenteli puhelinmyyjänä ja suoritti opintojaan eteenpäin. Kevään edetessä työ sai kuitenkin jäädä, sillä hän halusi saada koulun käytyä loppuun ennen armeijaan lähtöä.

Kesäkuussa kaikki kuitenkin muuttui. Markkanen oli ajelemassa sähköpotkulaudalla ympäri Töölönlahtea, kun hän näki tubettaja Roni Bäckin kuvaamassa videota. Hän pysähtyi siihen juttelemaan ja keskustelun aikana Bäck kysyi, lähtisikö Markkanen frisbeegolfaamaan joku päivä.

He kävivät frisbeegolfaamassa useamman kerran ja tutustuivat kesän aikana. Markkasen tarkoituksena ei ollut työllistyä, vaan saada vain uusi kaveri, sillä niitä ei muuton jälkeen vielä ollut. Syksyn viimeisillä kierroksilla työkuviot tulivat kuitenkin puheeksi.

Bäck alkoi puhumaan, että tarvitsisi uuden työntekijän BackMedialle. Hän totesi, että olisi muuten tarjonnut sitä myös Markkaselle, mutta vuoden vaihteessa alkavan armeijan takia, ei ollut ottanut asiaa puheeksi.

”Siinä vaiheessa mietin mielessäni, että olisit sanonut vaan, kyllä sitä armeijaa voi yrittää siirtää. Sanoin kuitenkin Ronille, että jos olet tosissasi tuon kanssa, niin olen erittäin kiinnostunut.”

Keskustelu eteni, ja Markkanen kertoi Bäckille, että ei ole koskaan kuvannut oikealla kalustolla mitään videoita. Sama editointiohjelma heillä oli kuitenkin käytössä. Bäck lupasi palata asiaan seuraavana päivänä, mutta edes niin kauaa ei tarvinnut odottaa. Jo parin tunnin päästä hän laittoi viestiä, että lähdetään kokeilemaan, kuinka yhteistyö sujuu.

Tarkoituksena ei ollut työllistyä, vaan saada vain uusi kaveri, sillä niitä ei muuton jälkeen vielä ollut.

”Ajattelin, että näinköhän oikeasti ollaan menossa pelaamaan, mutta vastasin kuitenkin myöntävästi. Parin viikon päästä Roni laittoi viestiä ja menimme frisbeegolfaamaan.”

Kova työ kantoi hedelmää

Markkaselle avautui vihdoin sellainen tilaisuus, jota hän oli odottanut. Halu onnistua oli todella kova. Työsuhteessa käytettiin kahden kuukauden koeaikaa, jotta voitaisiin katsoa, miten työt sujuvat.

Koeajan aikana oli tilanne päällä. Markkanen teki kahdeksantuntisia päiviä töissä, joiden jälkeen hän opiskeli kotona lisää editoimisesta ja kuvaamisesta tutoriaalien avulla. Kiireen lisäksi päänvaivaa tuotti

Tulevaisuudessa Markkanen saatetaan nähdä myös omalla YouTube-kanavallaan, mikäli sopiva hetki tulee. Tällä hetkellä suunnitelmissa on kuitenkin jatkaa töitä BackMedialla.

myös alle kahden kuukauden päässä siintävä palvelukseen astuminen. Ensimmäinen hakemus palveluksen lykkäämisestä tuli kielteisenä takaisin, mutta Markkanen ei luovuttanut vaan laittoi lisää hakemuksia menemään.

Joulukuussa, vain pari viikkoa ennen armeijan alkua tuli viesti, että palveluksen lykkääminen vuodella onnistui. Samoihin aikoihin Bäck ilmoitti, että työsuhde jatkuu vakituisena. Näiden lisäksi Markkanen sai opinnot valmiiksi ja tutkintotodistuksen näytille joulupöytään. Kahden kuukauden rutistaminen kantoi hedelmää.

”Se oli itselle todella merkityksellistä. Näin, että jos löydän asian, mikä oikeasti kiinnostaa, olen valmis tekemään kaikkeni ja voin onnistua siinä.”

”Se oli itselle todella merkityksellistä. Näin, että jos löydän asian, mikä oikeasti kiinnostaa, olen valmis tekemään kaikkeni ja voin onnistua siinä.”

Tällä hetkellä Markkanen haluaa vain olla. Oma juttu löytyi sattuman kautta ja työt maistuvat edelleenkin. Nyt on hyvä hetki lähteä armeijaan ja jatkaa töitä sen jälkeen.

Veikka Markkanen

• 20-vuotias

• Valmistui merkonomiksi joulukuussa 2021

• Kotoisin Siilinjärveltä

• Asuu tyttöystävänsä kanssa Espoossa

• Työskentelee kuvaajana ja editoijana BackMedialla

TikTokin tienraivaaja

TEKSTI: VICTORIA PELTONIEMI

KUVAT: IDA KUUSELA

Sosiaalinen media on noussut yhä useamman suomalaisen pääasialliseksi tulonlähteeksi viime vuosina. Yksi näistä sosiaalisen median ammattilaisista on porilainen Juho Rautvaara. Somealan edelläkävijänäkin tunnettu 30-vuotias Rautvaara on yksi Suomen tunnetuimpia TikTok-kasvoja. Julkisuus ei ole koskaan ollut kuitenkaan Rautvaaran tavoite. Nyt hänellä on TikTokissa yli 360 000 seuraajaa ja Instagramissa päälle 24 000.

Sosiaalisen median suhteen Juho Rautvaara ei ole aivan noviisi. Takana on kahdeksan vuotta digimarkkinointia ja muutama vuosi somevaikuttajan elämää. Rautvaara oli ensimmäisiä aikuisia ihmisiä, jotka nousivat Suomessa TikTokin kautta julkisuuteen.

TikTok on mobiilisovellus, jonne käyttäjät julkaisevat lyhyitä videoita. Ennen TikTok tunnettiin nimellä musical.ly ja sen käyttäjäkunta oli huomattavasti nuorempaa.

Nykyisin TikTok-sovellusta käyttävät kaiken ikäiset eri tarkoituksiin. Enää sovellus ei ole täynnä pelkästään tanssivideoita ja lipsync-sisältöä. Lipsync tarkoittaa valmiin äänen päälle nauhoittamista, jossa suulla saatetaan imitoida esimerkiksi laulun sanoja.

Rautvaaran sisältö on monipuolista. TikTok-tili tarjoilee faktasisältöä erilaisissa muodoissa. ”Tätä et halunnut tietää” -sarjassa on jo melkein 50 videota. Videot eivät ole asiasisällöstään huolimatta vakavahenkistä pönötystä, vaan huumorilla höystettyjä ja viihdyttäviä tietopaketteja. Sisältö vetoaa tällä tehokeinolla monen ikäisiin katsojiin.

Kaiken alku

Rautvaara perusti ensimmäisen yrityksensä vain 18-vuotiaana parhaan ystävänsä kanssa. Yritys toimi markkinoinnin alalla. Rautvaara opiskeli Metropolia-ammattikorkeakoulussa ja sai omalla yrityksellään hyväksiluettua paljon opintoja. Loppuajaksi koulun penkille ei tarvinnut raa-

hautua. Yritys ja ura veivät mennessään. Sysäyksen somevaikuttajan työhön Rautvaara koki melko traagisella tavalla. Hänen asuntonsa Helsingissä paloi pari vuotta sitten. Vakuutusyhtiö ei löytänyt Rautvaa-

ralle heti uutta asuntoa ja hän asui äitinsä kanssa hetken. Taloudellisesti turvattu tilanne mahdollisti jättämään omat työt ja ottamaan riskin. “Kolme vuotta sitten ei ollut todellakaan ideana olla somevaikuttaja.”

Rautvaaran ensimmäinen kaupallinen yhteistyö oli puhelinoperaattori Elisan kanssa. Palkkioksi sovittu 200–300 euroa yhdestä videosta tuntui Rautvaarasta suurelta. Rahasummat ovat muutamassa vuodessa jopa kymmenkertaistuneet. Nykyisin Rautvaara on saanut

ulkoistettua esimerkiksi videoiden editoinnin muille ihmisille. Näin hän voi keskittyä täysin sisällöntuottamiseen ja omaan perheeseensä.

“Kolme vuotta sitten ei ollut todellakaan ideana olla somevaikuttaja.”

Ruusuiset haavekuvat somevaikuttajan helposta elämästä eivät ole kuitenkaan totta. Ajatellaan, että somevaikuttajan työ on vaivatonta rahaa, mutta varsinkin suuret tienestit ovat kovan työn takana. Myös Verohallinto muistaa Rautvaaraa sievoisella veroprosentilla. ”Täytyy kulkea monivuotinen polku siihen, että voi jättää edes Kela-hakemukset tekemättä. Ilman pitkää konsultaatiotaustaa markkinoinnista hän tuskin tienaisi niin hyvin kuin nyt. Mukana on ollut suuria riskejä, joista on seurannut onnistumisia.

Suosion varjopuolet

Koko kansan TikTok-suosikkina oleminen ei ole ihan yksinkertaista Suomen kokoisessa maassa. Ihmiset tunnistavat Rautvaaran kauppareissuilla, ulkona ja baareissa. Erityisesti nuoriso saattaa olla hyvinkin innoissaan nähdessään somevaikuttajan kadulla.

Rautvaara ei varsinaisesti nauti julkisuudesta, mutta se ei kuitenkaan häiritse häntä. ”Aina saa moikata tai vaihtaa vaikka kuulumisia jos olen yksin liikkeellä”, Rautvaara kertoo. Joskus Rautvaaraa kuitenkin harmittaa, että kavereiden kanssa on tosi vaikea lähteä ulos viettämään iltaa omassa porukassa. Vastaan tulee joka kerta ihmisiä, jotka tunnistavat Rautvaaran sosiaalisesta mediasta. “Joskus olisi ihan kiva olla rauhassa, mutta muuta negatiivista en kyllä tästä työstä keksi.”

Liian radikaalit ulostulot, mielipiteet ja vitsit on myös pidettävä oman kaveriporukan sisällä, jotta julkinen imago ei kärsi. “Ei kuitenkaan haittaa yhtään uhrata elämästä pariakymmentä vuotta ja voida jäädä nelikymppisenä eläkkeelle”, Rautvaara kommentoi.

“Aina

saa moikata tai vaikka vaihtaa kuulumisia jos olen yksin liikkeellä.”

Somen ulkopuolella

Vapaa-aikaansa Rautvaara ei tuhlaa sosiaalisen median parissa, vaikka toisin voisi ehkä kuvitella. “Kun sisältöä tekee työkseen, siitä on vaikea nauttia ilman että omat työasiat pyörivät mielessä. Sitä alkaa vertailemaan ja arvioimaan muiden tuottamaa sisältöä”, kertoo Rautavaara. Eniten hän nauttii perheen kanssa yhdessäolosta ja oman lapsen kanssa touhuilusta ilman pu-

Juho Rautvaara tyttärensä Unan kanssa.

helinta. Puhelimen lentokonetila on tullut tutuksi ja Instagramin yksityisviestejä Rautvaara ei ole avannut enää vuosiin. “Jos voisin näiden tulojen kanssa kadota valloittamaan vuoria, se olisi parasta”, naurahtaa Rautvaara.

Lapsen hankinta oli ollut Rautvaaran ja hänen puolisonsa haaveissa jo pidemmän aikaa, mutta sopivaa aikaa lapselle ei tuntunut tulevan. Isäksi Rautvaara tuli tänä vuonna, kun perheeseen syntyi tyttölapsi, joka sai nimekseen Una Iona. Rautvaaralle ura oli ollut aina tärkein prioriteetti, mutta lapsen saannin jälkeen kaikki muuttui.

Kahdeksan vuoden ajan Rautvaara käytti kaikki paukkunsa uransa kehittämiseen. Nyt keskittyminen on kuitenkin täysin lapsessa. Nykyään työ on vain keino saada rahaa, ja sen jälkeen on ihanaa palata kotiin perheen luokse.

Ensisijaisen tärkeää Rautvaaralle on se, että hän voi tehdä työtä, josta oikeasti nauttii, eikä aamulla herääminen ja töihin lähteminen tunnu ikävältä.

“En tiennyt, onko oikea hetki hankkia lasta nyt, mutta toisaalta tuleeko sellaista koskaan.”

Juho Rautvaara

• 30-vuotias porilainen perheenisä

• Sisällöntuottaja

• Perheeseen kuuluu puoliso ja yksi lapsi

• TikTok ja Instagram @jesusguised

Räpin suomenmestari haluaa nähdä kaikissa hyvää

TEKSTI JA KUVAT: ENNI JÄRVELÄ

Väisänen voitti räpin suomenmestaruuden 2019 ja toimi vuonna 2022 tapahtumassa tuomarina.

”Mun unelma-ammatti oli ratkaista mysteerejä, joita ei ole vielä ratkaistu. Murhat, katastrofit ja kaikki salaliitot kiinnosti mua ja oon käynyt niitä datoja läpi kotona”, taiteilijanimellä Jokrates tunnettu Joonatan Väisänen toteaa. Salapoliisia Väisäsestä ei kuitenkaan tullut, vaan musiikki vei miehen mennessään.

Väisänen syntyi 4. joulukuuta 1996 Jäälissä perheeseen, jossa häntä vastassa olivat äiti, isä, isosisko sekä isoveli. Muistoja Jäälistä Väisäsellä ei kuitenkaan ole, sillä jo vuoden iässä hän muutti perheensä kanssa Ouluun.

Väisänen kertoo olleen vilkas, mutta omiin oloihin hakeutuva lapsi. Hänen ollessaan vasta muutaman vuoden ikäinen, hän oli Barcelonan reissulla kyllästynyt odottamaan äitiään, joka vielä valmistautui iltaa varten hotellihuoneessa. Hyvän suuntavaiston omaava poika oli lähtenyt itse suunnistamaan kaupungin läpi ravintolaan, jossa serkut jo odottivat.

Eikä tämä jäänyt Väisäsen viimeiseksi itsenäiseksi lapsuusajan seikkailuksi. Hän kertoo olleensa noin viisivuotias, kun oli päättänyt lähteä kotoaan Mäntylästä mummolaan Puolivälikankaalle. Matkaa oli Väisäsen mukaan yhteensä noin 11 kilometriä. Matkan varrella hän oli kysynyt apua kuudeltatoista henkilöltä, jotka olivat nauraen

ihmetelleet yksin liikkuvaa pientä poikaa, joka etsi vesitornia.

Tornille päästyään Väisänen oli kysynyt apua pariskunnalta, joka oli kertonut, että kyseessä olikin päinvastaisessa suunnassa oleva Knuutilankankaan vesitorni. Kävi ilmi, että Knuutilankankaalla ja Puolivälikankaalla on täysin identtiset vesitornit. Väisänen ei tästä kuitenkaan lannistunut ja perille päästyään, mummo kertoi, että Väisäsen perään oli soiteltu huolestuneena useita kertoja.

Lapsuus ja nuoruus musiikin parissa

Väisänen on ollut musikaalinen pienestä asti. Hänen lapsuuden kodissaan on sisarusten toimesta soinut Metallica, Queen, Gimmel ja Tiktak. Ala-asteen Väisänen kävi Teuvo Pakkalan musiikkiluokalla, yläasteen Pohjankartanon musiikkiluokalla ja näiden jälkeen opiskelu jatkui Madetojan musiikkilukiossa.

Räpin Väisänen löysi Youtuben jalkapallovideoiden taustakappaleiden kautta. Innostus musiikkigenreä kohtaan kasvoi, kun Väisäsen serkku näytti hänelle videoita räpin SM-kilpailuista. Tämä kannatti, sillä vuonna 2019 Väisänen voitti kyseisen kilpailun.

“Pahinta mitä voi tehdä on mennä räpin SM-kilpailuun.”

Vaati rohkeutta astua Helsingissä lavalle pillifarkuissa 79 kilpailijan joukkoon. ”Se on ihan perseestä, oikeastaan pahinta mitä voi tehdä on mennä räpin SM-kilpailuun”, Väisänen kertoo totisena. Treenistä huolimatta etukäteen ei voi tietää, onko freestylessa juuri sinä iltana hyvä, kaikki on kerrasta poikki ja suoritukset kuvataan Youtubeen kaikkien nähtäville.

Väisänen kokee, että mikäli nyt astuisi samalle lavalle, ei voittoa ehkä tulisi. Hetken treenaamisen jälkeen voisi pysti päätyä kuitenkin Väisäselle. Voittoa ei mies kuitenkaan ole enää lähtenyt tavoittelemaan, sillä vuonna 2022 hän toimi kisassa tuomarina, johon loppui hänen koronan takia kolmevuotiseksi venynyt hallintakausi räpin suomenmestarina.

Aston Gilla pitää kentällä

Väisänen on herättänyt joissakin ihmissä ennakkoluuloja, eikä ihme, sillä freestyle-battleissa tyypillistä on solvata vastustajaa. Sama teema toistuu myös Ihan Just Imus Youtube-kanavalla, jolla Väisänen työskentelee yhdessä Konsta Saajannon ja Olli Litmasen kanssa.”Minut tunnetaan parhaiten freestyle-räpistä ja videoista, joilla roastaan poikia, joten sitten kun on tavannut ihmisiä, niin olen saanut kommentteja, että oho sä ootkin kiva tyyppi”, Väisänen naurahtaa.

Jalkapallo on pysynyt Väisäsen elämässä aikuisikään asti. Hän on mukana harrastesarjan jalkapallojoukkueessa, jonka ovat perustaneet hänen ystävänsä Olli Litmanen, Roope Rannisto, Joona Puhakka ja Tuomas Mönkkönen alkuvuonna 2022.

Mukaan joukkueeseen on liittynyt yhä useampi vaikuttaja ja tällä hetkellä Aston Gillan paidoissa kentällä juokseekin lisäksi muun muassa JVG, Roni Bäck, Ege Zulu ja Jaakko Parkkali. Aston Gillan pelit keräävät paikalle etenkin nuorta yleisöä. Väisänen kertoo tänä vuonna tehneensä neljä maalia.

Kaikilla meillä on vahvuuksia

Jalkapalloilija Cristiano Ronaldo on toiminut Väisäsen esikuvana lapsesta asti. Ronaldon lisäksi Väisänen kertoo esikuvakseen suosikkifilosofinsa Sokrateksen, josta hänen artistinimensäkin juontaa juurensa. Esikuvat eivät rajoitu kuitenkaan vain tiettyihin henkilöihin, sillä Väisänen pyrkii näkemään vahvuuksia kaikissa ihmisissä.

“Ihmisiä me kaikki ollaan.”

”Nykyään aattelen, että vaikka en olisi samaa mieltä jostain asiasta, tyyppi voi olla silti tosi älykäs ja puhua hyvin. Mietin, että missä jutuissa voisin ottaa tuolta tyypiltä mallia”, mies pohtii. Väisänen kokee tärkeäksi sen, että kaikilla ihmisillä on oikeus ilmaista itseään ja yhtäläiset mahdollisuudet päästä toteuttamaan omia tavoitteitaan. Hän toivoo, ettei ketään leimattaisi yhden mielipiteen tai asian perusteella, sillä jokainen on joskus väsynyt, stressaantunut, humalassa tai ei muuten pysty hallitsemaan itseään. ”Ihmisiä me kaikki ollaan”, Väisänen tiivistää.

Vuoden 2023 alussa Väisäsen on tarkoitus keskittyä musiikin tekemiseen ja kesän keikkoihin.

Stressi helpottaa oletuksia poistamalla

Väisänen ei halua asettaa paineita tulevaisuudelle, vaan keskittyy mieluummin nykyhetkeen. Työ aiheuttaa kyllä stressiä, mutta mies on oppinut pääsemään siitä eroon. Hän kertoo huomanneensa stressin johtuvan usein siitä, että joku muu kuten opettaja, pomo tai ystävä odottaa häneltä jotakin.

“Työ aiheuttaa kyllä stressiä.”

”Kerron opettajalle, etten ehdi palauttamaan tehtävää tällä viikolla, ja kysyn, voinko palauttaa sen ensi viikolla tai soitan kaverille, jota olen luvannut nähdä torstaina ja kerron että mua on nyt ahdistanut kiire, voidaanko nähdä sittenkin kahden viikon päästä”, Väisänen selittää.

Tällä hetkellä Väisänen työskentelee debyytti-EP:nsä parissa, joka on määrä julkaista vuoden 2023 alkupuolella. EP:n lisäksi tarkoitus on keikkailla ja jatkaa videoiden tekemistä.” On tulossa siistejä projekteja, joista ei ehkä ihan vielä voi kertoa”, Väisänen hymyilee salamyhkäisesti.

Joonatan Väisänen “Jokrates”

• Syntynyt 4.12.1996 Jäälissä

• Asuu Helsingissä

• Räpin suomenmestari

• Lauluntekijä ja muusikko

• Työskentelee Ihan Just Imus Youtube-kanavalla

Rauhaa rautateille

TEKSTI: ROOSA LEINONEN

KUVA: JANNE MIKKILÄ / ©VR GROUP

VR mainostaa sivuillaan junamatkan tarjoavan omaa aikaa, rauhaa ja huoletonta matkustamista. Tämä ei kuitenkaan toteudu kaikkien kohdalla. Oma rauha on ylemmän luokan huvi. Opiskelija jää usein korvatulppien varassa näpyttelemään koulutehtäviään normaalivaunuun.

Opiskelijan tulot eivät kasva, vaikka hinnat kasvavat. Tämä aiheuttaa jo ennestään huonon rahatilanteen heikentymisen. Opiskelukaupungeistaan perheidensä luo matkaavat opiskelijat kustantavat tavallisestakin lipusta huiman summan kuukausibudjettiinsa nähden. Pitkä junamatka verottaa oman osansa aina joko vapaa-ajasta tai opiskelusta, mikäli ei pysty opiskelemaan matkan aikana. Junista kyllä löytyy työrauhaa sitä kaipaavalle, mutta siitä joutuu maksamaan ylimääräistä. Valmiiksi jo lainarahalla elävä opiskelija ei välttämättä ole valmis, tai edes kykeneväinen maksamaan junalipusta yhtään enempää.

Työrauha junan normaaliluokassa on hyvin vaihteleva. Asemien välillä saattaa olla jopa hiljaista, jos kanssasi samaan vaunuun sattuu hiljaisia ihmisiä. Monesti kuitenkin käy niin, että vaunussa on juoruilevia kaveriporukoita, kitiseviä lapsia tai kovaäänisesti kuorsaava vieruskaveri. Tällöin koulutehtäviin keskittyminen voi olla mahdotonta. Kun yhtälöön lisätään alati takkuileva netti ja pistorasioiden jaottelu vain joka toiselle matkustajalle, saattaa pinna palaa herkästi.

Halvimmat junat pysähtyvät usein jokaisella asemalla. Valmiiksi heikko keskittyminen on tällöin koetuksella. Ihmiset nousevat hyvissä ajoin paikoiltaan, kaivavat tavaransa ylähyllyiltä ja pukevat takkinsa päälle. He kulkevat rinkkojen ja matkalaukkujen kanssa käytävän halki välillä anteeksi pyytäen, kun tavarat kolhivat muita matkustajia. Kuulutus saapumisesta asemalle, ja juna pysähtyy. Pian uudet matkustajat kävelevät vaunujen halki omaa paikkaansa etsien. Kun paikka löytyy, tavarat ängetään voimaa käyttäen ylähyllyille, istutaan ja riisutaan ylimääräinen vaatekerta. Junasta löytyy vaunuja nyt jo lähes jokaiseen makuun. Lapsille, lemmikeille tai pyörätuolin kanssa kulkeville löytyvät omat vaunut. Matkustajan on myös mahdollista ostaa paikka extra-vaunusta, tai jopa oma hytti. Olisiko liikaa vaadittua, jos VR suunnittelisi vaunun oveen hiljaisuusmerkin, sekä asentaisi pistorasioita jokaisen penkkirivin väliin? Jos VR pitäisi myös huolen siitä, että edes tässä vaunussa netti toimisi niin, että työskentely tai opiskelu onnistuu matkan aikana maksamatta ylimääräistä.

Miksi haluamme

elää kuoleman jälkeistä elämää?

TEKSTI JA KUVAT: TOPIAS SETÄLÄ

Verta, avohaavoja, irrallisia sisäelimiä sekä tuskan huutoja. Massiivinen ihmisjoukko on kerääntynyt Oulun Mannerheimin puistoon katselemaan mädäntyneitä ruumiita. Poliisista ei ole vielä havaintoa, mutta muutamat sivustaseuraajat pohdiskelevat, ovatko viranomaiset saapumassa paikalle. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kyse poliisitapauksesta, vaan jo perinteeksi muodostuneesta Zombie Walk Oulu -tapahtumasta.

Syyskuinen zombikulkue oli jo viidestoista Oulussa, ja niitä on järjestetty vuodesta 2007 lähtien. Zombikulkueiden alkuperä johtaa Yhdysvaltoihin, joissa ensimmäinen virallinen tapahtuma järjestettiin vuonna 2000. Suomeen tapahtuma rantautui muutamia vuosia myöhemmin. Helsingissä

järjestettiin Suomen ensimmäinen zombikulkue vuonna 2006. Tapahtumalle on ollut hyvin kysyntää Oulussa, ja tänäkin vuonna kulkueessa käveli arviolta 150–200 henkilöä. Tarkkoja lukuja ei olla yhtenäkään vuonna laskettu, mutta tapahtuman järjestäjä Mikko Heikura arvioi, että tänä vuonna ihmisiä oli hieman keskivertoa vähemmän paikalla.

”Normaali vuosi on ennen koronaa ollut sellainen 200 henkeä. Uskaltaisin väittää, että yhtenä vuonna osallistujia oli sellainen 400. En kuollaksenikaan kyllä muista, mikä vuosi se oli. Olen kuitenkin kohta kaksikymmentä vuotta järjestänyt näitä, niin se alkaa olemaan yhtä puuroa”, Heikura toteaa.

Kulkijat edustavat reunakulttuuria

Zombikulkueeseen voi osallistua kuka tahansa iästä riippumatta. Tänäkin vuonna nuorimmat osallistu-

jat joutuivat pitämään äidin kädestä kiinni katua ylittäessä. Valtaosa kulkueesta kuitenkin muodostui nuorista aikuisista. Iän sijaan zombikulkueeseen osallistuminen voi vaatia tietynlaista heittäytymiskykyä.

”Semmoinen ihan pintaliitäjä ei ehkä kehtaisi osallistua. Kulkijat ovat ehkä tämmöisiä reunakulttuurin edustajia enemmän. Sanon, että tämmöinen gootimpi mielenlaatu voi olla vaatimus. Mitä pidemmälle ollaan menty, niin lapsia on osallistunut enemmän. Ehkä vanhemmat, jotka ovat kasvaneet tämmöisen kanssa, uskaltavat päästää oman lapsensa mukaan.”

Vaikka tapahtumaan osallistuminen ehkä kiinnostaakin tietynlaisia ihmisiä, mistään yhden isomman kaveriporukan tempauksesta ei suinkaan ole kyse, vaan kulkueessa nähdään uusia osallistujia vuodesta toiseen. Toki vakiokasvojen tunnistaminen kulkueesta voi muutenkin olla haastavaa.

”Ihmiset ovat maskien takana, eli totta kai on vaikea sanoa, onko kulkueessa samoja ihmisiä. Uskaltaisin väittää, että siellä on vakiokasvoja, jotka käyvät vuodesta toiseen. Nämä vakiojäsenet panostavat maskeeraukseen, joten heitä ei oikein meinaa erottaakaan”, Heikura naurahtaa.

Mitään vaatimustasoa zombiasulle ei kulkueessa ole. Joillakin osallistujilla oli kaupasta ostettu pääkallonaamari ja hieman tekoverta, mutta monet olivat panostaneet sekä maskeeraukseen että roolihahmoon huolella. Kulkueesta löytyy muun muassa sotilaita, alttarille jätetty morsian, juhlista palaava bilettäjä sekä Elvis. Monet osallistujat valmistavat asunsa itse aivan alusta loppuun saakka. Esimerkiksi zombi-Elvikseksi pukeutunut Heikura

on käyttänyt muun muassa lateksia muokatakseen kasvojaan enemmän Elviksen näköiseksi.

Zombit elokuvatähtinä

The Walking Dead, Dawn of the Dead, The Last of Us, Zombieland, Resident Evil ja niin edespäin. Zombeja on lähes yhtä mahdoton päästä pakoon niin mediassa kuin elokuvissa. Zombit ovat vallanneet suuren viipaleen populaarikulttuuripiirakastamme. Niistä on tehty elokuvia, TV-sarjoja, kirjoja, pelejä ja kaikkea siltä väliltä.

Zombit ilmestyivät länsimaiseen populaarikulttuuriin jo yli 90 vuotta sitten. Ensimmäisenä varsinaisena

zombielokuvana pidetään Victor Halperinin ohjaamaa White Zombie -elokuvaa, joka ilmestyi vuonna 1932. Zombit olivat kylläkin tuolloin hyvin erilaisia kuin nykyään. Tuon ajan zombit yhdistettiin vahvasti karibialaiseen voodookulttuuriin, jossa ihmisiä tuotiin takaisin kuolleista erilaisten taikojen avulla. Haitilaisissa kertomuksissa zombeja käytettiin lähinnä orjatyövoimana. Modernit ihmisen lihaa himoitsevat zombit nähtiin ensimmäistä kertaa vuonna 1968 George Andrew Romeron elokuvassa Night of the Living Dead.

Tienaa rahaa, maksa laskut, osta lopuilla

rahoilla vähän hienompi versio

tuotteesta,

joka sinulla jo on ja toista sama hautaan asti.

Zombivillitys on ainoastaan kiihtynyt vuosien edetessä, ja sen lopulle ei ole merkkejä ilmassa. Mutta miksi juuri zombit ovat niin suosittuja? Länsimaisessa populaarikulttuurissa on esiintynyt vuosien saatossa lukuisia hirviöitä. Vampyyrit, ihmissudet, kummitukset ja muumiot ovat saaneet vuoronsa valkokankailla, mutta yksi sääntö on pätenyt aina. Zombi on kuningas.

Olemmeko me zombeja?

Zombien suosiosta on tehty lukuisia tutkimuksia. Etenkin rapakon toisella puolella aihe on ollut suurennuslasin alla. Teorioita zombien suosiolle on lukuisia, mutta yksi teoria toistuu muita useammin.

Zombien asusteissa riitti runsaasti viittauksia populaarikultturiin.

Zombit ovat metafora kulutusyhteiskunnalle. Ihmiset heräävät, ajavat töihin, tuijottavat tietokoneen näyttöä, ajavat kotiin, tuijottavat television näyttöä ja lopulta menevät nukkumaan. Tienaa rahaa, maksa laskut, osta lopuilla rahoilla vähän hienompi versio tuotteesta, joka sinulla jo on ja toista sama hautaan asti. Ihmisten elämästä on tullut niin rutiininomaista, että he tavallaan elävät jo tietynlaisessa zombitilassa.

Ihmiset kuluttavat enemmän ja enemmän eivätkä ikinä ole tyytyväisiä, kuten zombit, jotka eivät ikinä tule kylläisiksi, vaikka he saisivatkin syötyä ihmislihaa. Taistelu zombeja vastaan voidaan kokea taisteluna kulutusyhteiskuntaa vastaan, missä usein pieni ryhmä yrittää selviytyä valtavaa zombilaumaa vastaan.

Jotkin amerikkalaiset zombikulkueet ovatkin brändänneet itsensä protestiksi kulutusyhteiskuntaa vastaan. Heikura kuitenkin painottaa, että Oulun kulkueella ei ole tarkoituksena ottaa poliittista kantaa, vaan se merkitsee jokaiselle osallistujalle sitä, mitä he haluavat ajatella siitä.

Elämää kuoleman jälkeen

Toinen usein tutkimuksissa toistunut teema on mielenkiinto maailmanlopun jälkeistä elämää kohtaan. Syitä kiinnostukselle on monia. Zombielokuvissa hahmot joutuvat usein tekemään eettisesti vaikeita päätöksiä esimerkiksi siitä, kenet pelastetaan ja kuka saa vähäisen ruoka-annoksen. Ihmiset tykkäävät kuvitella itsensä hahmojen paikalla ja miettiä minkälaisia päätöksiä he tekisivät.

Selviytyminen on jokaisella maapallolla elävällä lajilla geeneissä. Zombimedia vetoaa vahvasti ihmisten selviytymisgeeniin. Hahmojen selviytymistä vaarantavat zombien

lisäksi nälänhätä ja muut ihmisjoukot, jotka yrittävät myös vain selviytyä. Paluu aikaan ennen ruokien kotiinkuljetuksia viehättää ainakin ajatuksen tasolla meistä monia.

Maailmanloppu kuvastaa

kuoleman

lisäksi mahdollisuutta aloittaa alusta.

Maailmanlopun jälkeiset teemat kiinnostavat ihmisiä myös sen takia, että haluaisimme kuvitella olevamme jonkin sortin feeniks-lintu, joka nousee tuhkakasan keskeltä ja levittää siipensä voiton merkiksi. Maailmanloppu kuvastaa kuoleman lisäksi mahdollisuutta aloittaa alusta. Kun nyky-yhteiskunnan peruselementit on revitty alas, voidaan aloittaa uuden yhteiskunnan rakentaminen omien ihanteiden mukaisesti.

Tasa-arvon edelläkävijät

Viimeinen teoria zombien suosiosta, joka toistuu lähes kaikissa

tutkimuksissa, on zombien tuoma yhdenvertaisuus. Zombiksi voi muuttua kuka tahansa. Zombiepidemian aikana aikaisemmat sosiaaliset statukset häviävät. Sillä, mistä olet tullut, ei ole väliä, vaan ainoastaan se, mitä teet, määrittelee kohtalosi.

Zombin päihittäminen ei vaadi supervoimia, ja zombielokuvissa sankariksi voi nousta kuka tahansa. Yleensä elokuvien hahmot ovatkin tavallisia ihmisiä. Usein toistuva teema elokuvissa ja sarjoissa on rikolliset, jotka ovat saaneet zombiepidemian vuoksi uuden mahdollisuuden nousta sankariksi.

Syy, miksi ihmiset kuvittelevat itsensä usein zombiepidemian keskelle, on se, että he uskovat selviytyvänsä siitä. Jokerin voittamiseen vaaditaan Batman, mutta zombin voi tappaa kuka tahansa. Jokaisella on ainakin teoreettiset mahdollisuudet selvitä zombiepidemiasta, mikä houkuttaa katsojia.

Selviytymisestä on jo käytännön todisteitakin. Hyvinhän yhteiskunta on selvinnyt, vaikka Oulun keskustassa marssisikin zombeja. Ja ei, nyt ei puhuttu Zombie Walk Oulun zombeista.

TEKSTI: ILONA MANNINEN

KUVAT: SAMPPA KALLIORINNE

Merikoskenkadun alkupäästä löytyy betonisen laatikon näköisen talon alakerrasta pubi. Ulkoapäin synkän näköinen rakennus ei välttämättä ole se kaikista houkuttelevin näky. Epäilyttävän näköinen ulkokuori voi saada jatkamaan matkaa keskustaan, mutta fakta on se, että jokaisessa kunnon korttelissa on oma korttelikuppilansa. Tuiran Merikoskenkadulla se on Pub Merikulma.

Betoninen ulkokuori peittää sisälleen todellisen helmen.

Sisään astuessa avautuu pitkä tiski, jonka takaa löytyy juotavaa jokaiseen makuun.

Tiskin takana seisoo baarimikkona työskentelevä Jukka Ohtonen.

Hän on työskennellyt Pub Merikulmassa parin vuoden ajan. Alkuun skeptisesti Tuiraan töihin siirtynyt Ohtonen kertoo yllättyneensä ravintolan asiakaskunnasta.

”Asiakkaat tekevät paikasta antoisan. Täällä kukaan ei esitä mitään ja jokainen tulee omana itsenään.” Hän lisää, että asiakaskunta on laaja. Ravintolassa käy kaikenikäistä ja -näköistä porukkaa.

Tiskiltä vasemmalle katsottuna on korotettu lava, jossa on piano, sekä pöytä janoisia asiakkaita varten. Tiskiä vastapäätä näkee lisää pöytäryhmiä sekä sohvia istuskelua ja seurustelua varten. Pubista löytyy merenkäyntiaiheisia sisustuselementtejä, kuten ruori ja pienoismalli purjeveneestä.

Tämä jopa kaurismäkeläinen miljöö tarjoaa täydellisen kohtaamispaikan vaihtaa kuulumiset oluiden äärellä.

Tanssiravintolasta Tuiran olohuoneeksi

Pub Merikulma on Tuiran vanhimpia edelleen toiminnassa olevia pubeja. Sen yläkerrassa on aikoinaan toiminut Ravintola Merikoski, joka oli yksi Oulun suosituimmista tanssiravintoloista. Yläkerta muutettiin asunnoiksi vuonna 2007.

Keväällä 2019 liiketila kärsi savu- ja palovahinkoja, minkä vuoksi ravintola remontoitiin. Sisustuksessa on yhdistetty sekä uutta että vanhaa ja tilat ovat vessoja myöten siistit ja viihtyisät.

Nykyään Pub Merikulma toimii seurusteluravintolana. Arkisin siellä on mahdollista osallistua musajameihin, visaan ja bingoon sekä viikonloppuisin on mahdollista laulaa karaokea.

Merihenkisyys näkyy ravintolan sisustuksessa.

Ilta etenee tuoppien äärellä

Alkuilta on ollut rauhallisempi, mutta kuuden aikaan ihmisiä on jo mukavasti. Tiskillä ei tarvitse kauaa istuskella yksin.

”Tänne ei tarvitse tulla kaveri mukanaan, aina päätyy jonkun kanssa juttelemaan”, kertoo vakiokävijäksi esittäytyvä Peippo

Hyvän kantakuppilan tapoihin kuuluu kuulumisten vaihtaminen, vitsien heittäminen sekä maailman parantaminen tuoppien äärellä.

Ovi käy tiheämpään. Kello käy lähemmäksi kahdeksaa ja pöydät alkavat täyttyä. Dire Straitsin Walk of life säestää pöydistä kantautuvaa kovaäänistä puhetta ja naurua. Kaikilla vaikuttaisi olevan hyvä meininki.

Kukaan ei ole uskaltautunut ensimmäiseksi laulajaksi karaokeen, mutta ilta on vielä nuori.

Korttelikuppilan merkitys

Tiskillä istuessa päätyy juttelemaan erinäisten ihmisten kanssa, jos ei ujostele. Pitkään pubissa käynyt Jukka istahtaa tiskin eteen juomaan olutta.

”Täällä tuntee kuuluvansa johonkin. Ennen oli työyhteisö, mutta nyt haluaa löytää muuta”, hän sanoo tunnustaen vaikka korttelikuppila ei välttämättä ole se paras paikka mihin kuulua.

”Vaikka tuntuu, että välillä on vähän syrjäytynyt olo, niin täältä löytyy aina seuraa. Haen täältä sitä sosiaalisuutta”, hän kertoo ja toteaa aiemmin olleensa kriittinen erikoisten asioiden ja ihmisten suhteen, mutta oppineensa suvaitsevaisuutta käymällä korttelikuppiloissa.

Jukka jatkaa, että asiakaspalvelulla on merkitystä. ”Baarimikot täällä ovat älyttömän hyviä asiakaspalvelijoita. Ihan heidänkin takiaan täällä on mukava käydä päivittämässä kuulumisia.”

Takana seisova Immo liittyy keskusteluun toteamalla: ”Tässä yhteiskunnassa on kaksi paikkaa, joissa ihminen voi tavata toisena tasavertaisena. Toinen on seurakunta ja toinen korttelikuppila, ja seurakuntaan minä en ihan helpolla mene.”

Merikulma vastasi huutoon

Illan viimeisenä karaokelaulajana on Jamppa, joka esittää Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin Autiosaaren. Tanssilattialle innostuu lähtemään muutama ihminen nostelemaan jalkojaan. Ihmiset ovat päihtyneitä, mutta tunnelma on kaikkea muuta kuin kaurismäkeläinen.

Siitä huolimatta, että ilta tulee päätökseensä, on se ollut juuri sitä, mitä toivoo korttelikuppilan tarjoavan: vieraisiin pöytiin huutelua, traumojen jakamista ventovieraiden seurassa ja hyvänhenkistä suun soittoa baarimikon kanssa.

TEKSTI: SAMPPA KALLIORINNE

KUVAT: JARI FLINCK SEKÄ

KUVAUKSELLISTA VALOA

Euforista burleskia

Lesbokeisari Eva Euforia ei kumartele kenellekään, mutta uskoo tasa-arvoon. Niin tekee myös taiteilijanimen takana oleva 26-vuotias Eva Nissinen.

Eva Nissinen

• Syntynyt 13.6.1996 Kuopiossa

• Kotipaikka Oulu

• Sinkku

• Burleskitaiteilija

• Hotelli- ravintola- ja catering-alan perustutkinto

• Työskentelee päiväkodissa ja ravintola-alalla

Kahdeksantoistavuotiaana

Eva Nissinen tajusi olevansa lesbo. Hän kertoi asiasta ensimmäisenä yhdelle läheiselle ystävälleen. Asian kertominen pelotti, mutta ystävä suhtautui asiaan hyvin, samoin muut läheiset. Vanhemmat tukivat, ja äiti sanoi, että oli tiennyt jo pitkään. ”Sanonkin aina, että olin viimeinen, joka sai tietää homoseksuaalisuudestani.”

Kerrottuaan hyvin pienelle lähipiirille, Nissinen mietti pitkään, miten kertoisi seksuaalisuudestaan sukulaisille ja tuttavilleen. ”Osallistuin Miss Gay Finland -kisaan ja annoin valtakunnallisen lehden hoitaa asian puolestani. Siellä oli sitten mallikuva minusta, oikein toimiva keino”, Nissinen nauraa ja suosittelee samaa muille.

”Yläasteella kiusaamista yritettiin jatkaa, mutta en jaksanut sitä.”

Päiväkodissa ja osa-aikaisesti ravintola-alalla työskentelevä Nissinen on puhelias, itsevarma ja hauska. ”Tykkään ravintola-alasta. Pidän small talkista ja asiakaspalvelusta. Mutta jos teen sitä kuutena päivänä viikossa, en ole maailman paras asiakaspalvelija. Kun teen sitä 2–3 päivää viikossa, niin silloin olen.”

Wannabe-Tommy Tabermann rakastaa naisia

Nissisen Vaimola-burleskiesitys sai alkunsa neljä vuotta sitten, kun hän otti yhteyttä tuottajiin ja kyseli, miksei Keski-Suomesta ylöspäin järjestetä naisille suunnattuja tapahtumia. Tuottajat vastasivat, että aika on ajanut niistä ohi, niitä ei enää tulisi. Sellaiset piti järjestää itse. Esitys myytiin ennakkoon loppuun ja kysyntää on vieläkin paljon. Neljän vuoden jälkeen Vaimola on edelleen Pohjois-Suomen

ainoa naisille suunnattu tapahtuma. Nissinen korostaa, että se ei ole tarkoitettu pelkästään lesboille: ”Siellä on bi-naisia, panseksuaaleja, heteroita ja aseksuaaleja. WLW (women loving women) on termi koko hommalle. Ei sieltä ovelta silti käännytetä ketään.”

Puhuminen vapaa-ajasta aiheuttaa hilpeyttä Nissisessä, sillä vapaa-aikaa hänellä ei ole. Nissinen nauraa ja sanoo: ”Leikitään, että on. Silloin harvoin, kun en tee burleskia tai ole töissä, matkustelen paljon, Suomessa ja ulkomailla. Jos esimerkiksi on hyvä keikka Saksassa ja minulla on aikaa, lähden sinne. Matkustaminen on harrastus, joka vie vähäisen vapaa-aikani.”

Nissinen näkee itsensä kymmenen vuoden päästä ulkomailla: ”Asun Berliinissä ja esiinnyn kabareessa. Minulla on siisti nahkatakki, tosi hyvää hajuvettä, paljon tatuointeja ja ihana muija. Kirjoitin siitä runonkin. Niitä olen kirjoittanut lapsesta asti. Olen tällainen wannabe-Tommy Tabermann.”

Joitain runojaan Nissinen on julkaissut, mutta suunnittelee vielä joskus julkaisevansa runokokoelman.

”Jos koittaa miellyttää kaikkia, unohtaa itsensä”

Lapsuutensa Nissinen asui maalla pienessä kylässä. Hän kalasti, ratsasti ja juoksi paljain jaloin poimimassa omenoita. ”Kunnon old school -lapsuus”, Nissinen summaa.

Nissinen kertoo olleensa hieman erilainen kuin muut lapset. Häntä kiusattiin ala-asteella paljon, jopa fyysisesti. ”Lapset osaavat olla julmia. Olin vähän isompi kuin muut ikätoverit, minulla oli omia mielenkiinnon kohteita ja tykkäsin lukea fantasiakirjallisuutta. Olin fantasianörtti.”

Yläasteella tapahtui muutos. Nissinen muutti kaupunkiin ja koulu vaihtui. ”Yläasteella kiusaamista yritettiin jatkaa, mutta en jaksanut

sitä. Päätin, että jos joka tapauksessa kiusataan ja ollaan ilkeitä, niin silloinhan voin olla se, mitä olen.” Ensimmäisenä päivänä kouluun saapui pin up -tyttö. ”Minulla oli meikit, mekko ja korkkarit. Löysin oman heimon ja me olimme erilaisia yhdessä ja tehtiin omia juttuja.”

Silloin Nissinen kasvatti kovan kuoren. ”Ei ole minun vastuullani, jos joku ei pidä minusta. Niin kauan kuin en satuta muita, niin se ei kuulu minulle. Jos koittaa miellyttää kaikkia, unohtaa itsensä.”

Homofobia ei kuulu nykypäivään

Ensimmäisestä esiintymisestä Nissinen ei muista muuta kuin lavalle menemisen ja sieltä lähtemisen. Keskittyminen tekemiseen vei kaiken huomion.

”Esiintymisten myötä minusta on kuoriutunut todella itsevarma ja olen pystynyt kanavoimaan sitä

muille elämäni osa-alueille.” Entä nykyisin, vieläkö lavalle nouseminen jännittää? ”Kaiken esiintymiskokemuksenkin jälkeen jännittää, mutta se on osa sitä prosessia ja kuuluu siihen.”

Eri mediat uutisoivat toissa keväänä oululaisen poliisin Petrus Schroderuksen somepäivityksestä, jonka mukaan Pride-tapahtuma on ”myötähäpeää aiheuttava friikkisirkus”. Julkilesbo saa negatiivista kommenttia edelleen tekemisistään somessa ja mediassa. ”Homofobiseen huuteluun en ole koskaan vastannut, se ei ole hedelmällistä keskustelua vaan ajantuhlausta.”

Nissiselle tasa-arvo merkitsee, että erilaisuudesta huolimatta kaikki ovat yhdenvertaisia, yhtä arvokkaita ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään. ”Uskon tähän sukupolveen ja nuorempaan, z-sukupolveen. He ovat todella edistyksellisiä. Heille on täysin normaalia, että ihmiset ovat erilaisia.”

Nissinen tuli kolmanneksi Miss Gay Finland -kisassa. “Maailma ei ollu vielä valmis”, Nissinen nauraa.

Kun kiekko koriin kilahtaa

TEKSTI: MELIINA ANIAS

KUVAT: TOPIAS SETÄLÄ

Syksyinen ja seesteinen iltapäivä. Nurmikentän yllä liitävät muoviset kiekot, jotka kilahtavat metallisiin koreihin. Yksi hurraa onnistuneesta heitosta ja toinen harmittelee kiekon päätymistä pensaaseen. Naurunpyrähdyksiä, puheensorinaa ja rentoa mieltä. Pelaajat taivaltavat kohti uusia fribailuhaasteita.

Innokkaat frisbeegolfaajat kokoontuvat tällä kertaa Meri-Toppilan frisbeegolfradalle, jossa on alkamasFrisbeegolfin suosio on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosien aikana. Suomen Frisbeegolfliiton toiminnanjohtaja Tapani Aulu arvioi, että aktiivisia pelaajia Suomessa on noin 200 000.

sa Oulun Frisbeeseura ry:n (OFS) ja BSC Disc Golf Teamin järjestämät kaikille avoimet viikkokilpailut. OFS:n varapuheenjohtaja Heikki Riekki on yksi viikkokisojen osallistujista. Hän on harrastanut frisbeegolfaamista jo yhdeksän vuoden ajan. Kempeleestä kotoisin oleva Riekki kiinnostui lajista, kun kotipaikkakunnan virkistysalueelle rakennettiin ensimmäinen frisbeegolfrata.

“Harvoin tulee käveltyä kahta tuntia muuten.”

– Heikki Riekki

”En tiennyt lajista silloin mitään. Olin nähnyt vain kylttejä uudesta frisbeegolfradasta. Menin katsomaan rataa ja ostin kolmen kiekon aloituspakkauksen. Kävin sitten heittelemässä siellä Köykkyrin virkistysalueen radalla useamman kerran ja siitä se lähti”, hän kertoo.

Paras asia frisbeegolfissa on Riekin mukaan ulkona liikkuminen, koska siitä saa hyötyliikuntaa huomaamatta.

”Harvoin tulee käveltyä kahta tuntia muuten”, hän sanoo.

Riekki nostaa autostaan laukun, joka on täynnä erilaisia frisbeekiekkoja. Hän selittää, että kiekoilla on eri vakaus- ja nopeusasteet sekä erilaiset muovit. Kiekon muoto ratkaisee pääsääntöisesti kiekon vakauden.

”Jos kiekko on kevyempi, se yleensä muuttuu alivakaaksi. Kevyempi kiekko lähtee nopeammin ja sillä voi heittää pidempiä matkoja. Kevyt kiekko on kuitenkin herkkä tuulelle”, hän kertoo.

Frisbeekiekkojen valinta voi olla vaikeaa. Riekin mukaan uudella pelaajalla ei tarvitse olla montaa kiekkoa, sillä yksi riittää aluksi.

Laji kehittää koko kehoa

Frisbeegolf on täysin tekninen laji, jossa käytetään koko kehoa.

”Jaloista tuotetaan se teho, jota välitetään kropalla käteen, joka puolestaan toteuttaa frisbeen liikeradan”, Heikki Riekki kertoo.

Frisbeegolfissa on monenlaisia heittotekniikoita, joista Riekki esittelee muun muassa rystyheiton. Sivustakatsoja voisi luulla, että frisbeetä heitetään suoralla kädellä.

Tämä on kuitenkin täyttä harhakuvitelmaa. Riekin mukaan rystyheitossa kyynärpää ohjaa käden liikettä ja lopussa kiekko irtoaa kädestä. Toki on tärkeää muistaa pitää käden

heittoasennon.

linja suorana. Lajissa on tärkeää huomioida heittotekniikan lisäksi, millä tavalla ottaa kiinni frisbeekiekosta.

Frisbeegolfissa ei ole yhtä oikeaa tapaa tarttua kiekkoon. Frisbeekiekon kulmien hallinta ja käden linjan huomioiminen ovat kuitenkin myös tarpeen. Jos frisbee lähtee väärässä asennossa heittosuuntaan nähden, se ei lennä pitkälle.

Ei tarvitse pelata yksin

Paikalle alkaa kerääntymään porukkaa, joka valmistautuu iltapäivän kisoihin. Pelaajat vaikuttavat todella kohteliailta ja neuvovat mielellään frisbeen heittämisessä. Lisäksi pelaajat muistuttavat, että ei pidä lannistua, jos frisbee liitää väärään suuntaan ensimmäisellä yrityksellä. Heikki Riekin mukaan uusien pelaajien ei tarvitse opetella lajia itsekseen, vaan hän suosittelee pyytämään apua kokeneemmilta pelaajilta.

“Nykyään on paljon opastusvideoita Youtubessa, joita voi katsella”, hän kertoo.

”Esimerkiksi frisbeegolfia pelannut kaveri voisi opastaa alkuun. Siinä voi käydä herkästi siten, että jos kukaan ei opasta alussa, voi innostus lajia kohtaan lopahtaa”, Riekki sanoo.

Frisbeegolf vaatii kehitystä

Oulussa järjestetään lajiopastusta, mutta varsinaista frisbeegolfin opetuskulttuuria Oulussa ei Heikki Riekin mielestä ole. Hän kaipaisi enemmän esimerkiksi ohjattuja heittelytunteja, joihin lajista kiinnostuneet voisivat osallistua.

Erityisesti toimintaa pitäisi järjestää nuorille, joiden keskuudessa lajin harrastaminen on yleistynyt.

Suosion myötä radoilla on yhä enemmän ruuhkaa. Riekki toivoo, että ratoja rakennettaisiin lisää, erityisesti aloittelijoille sopivia ratoja. Radat kuluvat kovassa käytössä ja niiden ylläpito on yleensä frisbeegolfseurojen vastuulla. Ratojen rakentamiseen ja ylläpitoon seurat toivoisivat entistä enemmän kaupungin panostusta.

Oulun kaupungin isännöitsijän Petri Yli-Pykyn mukaan kaupunki haluaa tukea frisbeegolfharrastajien toimintaa ja mahdollistaa uusien ratojen perustamisen mailleen.

”Kaupunki ei peri omistamilleen maille perustettujen ratojen maankäytöstä maksua, mutta lupaehtojen tulee täyttyä ja alueen soveltua käyttöön. Alueen soveltuvuutta frisbeegolfin harrastamiseen arvioidaan muun muassa turvallisuuden, käytettävyyden ja ympäristönäkökohtien perusteella”, Yli-Pyky kertoo.

On aika lähteä pois frisbeeradalta, jotta pelaajat pääsevät kisailemaan. Kysymykseen ”Mikä frisbeegolfissa kiehtoo?” on vastattu. Frisbeegolfissa yhdistyvät monenlaiset hyödyt. Se on hyvä liikuntamuoto heille, jotka eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi lenkkeilystä tai muista ulkoliikuntalajeista. Lisäksi laji kokoaa oman yhteisönsä, josta pelaajat voivat löytää itselleen jopa ystäviä. Frisbeegolfin myötä ihminen voi kehittää myös oman kehonsa hallintaa. Jokaisen kannattaa käydä kokeilemassa frisbeegolfia edes kerran. Voi olla, että rakkaus lajia kohtaan kolahtaa kuin kiekko koriin.

Breakdancella on näytön paikka

TEKSTI: KALLE-KARI LEPPÄJÄRVI

KUVAT: PIXABAY

Skeittaus, frisbeegolf, padel ja kiipeily ovat kaikki lajeja, joilla on ollut viime vuosina nouseva käyrä suomalaisten harrastajamäärissä. Seuraavaksi mahdolliseksi trendilajiksi on ehdolla tanssiurheilun muoto breakdance tai breikki, kuten Suomessa sanotaan. Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) päätöksen myötä laji nähdään vuoden 2024 Pariisin kesäolympiakisojen ohjelmassa.

Valinta olympialajien joukkoon ensimmäisenä tanssilajina avaa mahdollisuuksia uusien harrastajien ja sponsorien saavuttamiseen. Esimerkiksi skeittauksen ja kiipeilyn lajihistoriat ovat jo kaukaa vuosikymmenten takaa. Lajien kiinnostavuuden nousuun vaikutti kuitenkin merkittävästi mukanaolo toissa kesän Tokion olympialaisissa. Molemmat lajit esiintyivät edukseen olympianäyttämöllä ja toivat vastaanottimien äärelle uutta katsojakuntaa.

Mikäli breakdancen osalta tehdään median puolelta samanlainen buustaaminen ennen varsinaisia kisoja, uskon sen saavan kiinnostuksen heräämään erityisesti nuorten puolella. Breikkaukseen liittyvä hiphop-kulttuuri, kilpailullinen luonne sekä yhteisö ovat toimivia vetonauloja nuorten saavuttamiseen lajin pariin. Edellä mainittujen skeittauksen ja kiipeilyn kilpailuista tuotettiin laadukkaita tv-lähetyksiä ennen varsinaisia olympiakisoja ja näin tulee tehdä breikkauksen osalta, unohtamatta sosiaalisen median roolia lajin markkinoinnissa.

Totta kai suomalaisten menestyminen breakdancen kansainvälisellä tasolla vaikuttaa lajin kiinnostavuuteen, mutta lajin puolesta puhuvat useat muutkin seikat. Breikkausta voi käytännössä harjoittaa paikasta riippumatta lähes kuka tahansa. Lisäksi lajin tuomat kustannukset ovat varsin pieniä verrattuna esimerkiksi jääkiekkoon.

Breakdancen ohella on myös muita ehdokkaita tulevien vuosien trendilajeiksi. Yksi näistä on temppupotkulautailu eli skuuttaus, jonka lajiyhteisö on asettanut tavoitteekseen liittyä niin ikään tulevaisuudessa olympialajien joukkoon suomalaisen Helmeri Pirisen johdolla. Toinen potentiaalinen laji on Yhdysvalloissa suuressa suosiossa oleva mailapeli pickleball, jossa yhdistyy pöy tätenniksestä, sulkapallosta ja tenniksestä tuttuja piirteitä.

Vuodet kuitenkin näyttävät, millainen laji saavuttaa Suomessa seuraavaksi suuren yleisön. Totuus on se, että breakdancella on valtava näytön paikka parin vuoden päästä Pariisissa Place de la Concorden aukiolla. Siinä ei saa epäonnistua.

Historia herää eloon kilvillä ja miekoilla

”Linja, etenee!” kaikuu Oulun miekkailuseuran salissa. Kaksi riviä viikingeiksi pukeutuneita miekkailijoita lähtee etenemään toisia kohti kilvet edessään. Pian rivit ovat toisiaan vastassa, ja siitä alkaa armoton taistelu. Jännittävää. Ihan kuin hypättäisiin takaisin rautakaudelle.

Viikinkimiekkailu on elävöitystaistelua, jossa käytetään kilpiä, miekkoja ja pukeudutaan perinteisiin viikinkivaatteisiin. Laji on suosittua erityisesti Pohjoismaissa, joissa tietysti halutaan elävöittää maiden omaa viikinkikulttuuria. Pääasiassa skandinaavista alkuperää olevat viikingit elivät noin 700–1000-luvuilla.

”Viikinkimiekkailu on siis sekoitus erilaisia tekniikoita ja pääasiassa rautakauden elävöittämistä”, kertoo Oulun miekkailuseuran viikinkimiekkailun valmentaja Jani Syrjä.

Jani Syrjä on harrastanut kamppailulajeja koko ikänsä. Hän kiinnostui viikinkimiekkailusta, kun hänen vaimonsa sai houkuteltua hänet

historialliseen miekkailuun. Syrjä tykästyi kilvellä ja miekalla taisteluun sekä joukkuetekemiseen. Sitähän se todellakin on: yhdessä tekemistä. Yhteisöllisyys huokuu myös perjantai-iltapäivän harjoituksissa.

Salissa on rento tunnelma. Salin toisella puolella on kilpiä ja toisessa päädyssä miekkailukypäriä. Treenaajat lipuvat pikkuhiljaa paikalle. Ennen harjoituksia miekkailijat rupattelevat keskenään. Välillä kuuluu naurunpyrskähdyksiä. Kun kello lyö seitsemän, alkaa perusteellinen lämmittely. Jokainen kehonosa pyöritellään ja venytellään.

Miekkailussa pitää ottaa monta asiaa huomioon samaan aikaan. Ensimmäisenä opetellaan oikeanlainen kävely. Jalat pitää olla tukevasti maassa, miekka napakasti otteessa ja kilpi suojaamassa. Sen jälkeen kokeillaan, miltä miekka tuntuu. Viikinkimiekkailun tarkoitus ei ole

lyödä toista kipeäksi, vaan merkata niin sanotulle t-paita- ja shortsialueelle, eli hartioista alaspäin ja reisistä ylöspäin. Päähän ei ole tarkoitus lyödä. Hommasta tulee yllättävän monimutkaista, kun nämä kaikki opitut asiat lyödään yhteen.

Viikinkimiekkailu on sekä kontakti- että kontrollilaji.

Pohjan Kaarti

elvyttää historiaa

Viikinkimiekkailun toi Ouluun Harri Hihnala, joka kiinnostui lajista Norjassa. Suomeen tultuaan hän liittyi Ulvilan Kaartiin ja myöhemmin perusti harrastajaporukan myös Ouluun. Hihnala muutti toiselle paikkakunnalle, ja ohjaamisen vastuu siirtyi Jani Syrjälle. Pohjan Kaarti on oululainen yhteisö, joka keskittyy erityisesti historian elävöitykseen ja viikinkiajan taistelutaitoihin.

Syrjän mukaan oululaisia aktiivisia viikinkimiekkailun harrastajia on noin kymmenkunta, mutta jos mukaan lasketaan myös heidät, jotka toimivat pääasiassa elävöittämisen puolella, on aktiivisia harrastajia yhteensä noin kolmekymmentä. Harrastajia on laidasta laitaan, kokista lääkäriin.

Nuorimmat ovat 18-vuotiaita ja vanhimmat yli 50-vuotiaita. Harrastus ei sovellu alle 18-vuotiaille, koska viikinkimiekkailulle ei ole omaa lajiliittoa. Jokainen on siis vastuussa itsestään ja vakuutuksistaan. Yhdistävä tekijä kaikilla harrastajilla on kuitenkin uskallus heittäytyä.

”Jos miekkailu ei ole oma juttu, sitten koulutetaan käyttämään keihästä, varsikirvestä tai väkipuukkoa”, kertoo Syrjä lajin monipuolisuudesta.

Vannoutuneimmilla harrastajilla on hienot viikinkiasut, jotka vaihdetaan päälle alkulämmittelyn jälkeen. Useat laittavat päähän myös viikinkikypärät. Ei kuitenkaan populaarikulttuurissa paljon esiintyviä sarvikypäriä, vaan mahdollisimman alkuperäisiä muistuttavia nenänvartta alaspäin kulkevia ja silmät ympäröiviä historiallisia kypäriä. Viikinkiasut voivat kertoa myös harrastajasta itsestään. Useissa kilvissä näkyy Pohjan Kaartin symboli, mutta joissakin saattaa olla kaksikin symbolia. Se kertoo siitä, että harrastaja on kahdessa eri seurassa. Asut tuovat illan harjoituksiin lisää tunnelmaa. Voi vain kuvitella, millainen tunnelma on elävöitystapahtumissa, kun rautakauden kulttuuria tuodaan esille miekkailun lisäksi monilla muilla tavoilla.

Historianelävöitystapahtumat ovat tärkeässä roolissa harrastajien keskuudessa. Tapahtumissa tuodaan esille rautakauden historiaa ja pukeudutaan perinteisiin ajanjaksoon kuuluviin vaatteisiin. Rautakautta elävöitetään taistelun lisäksi muun muassa historiallisilla käsitöillä sekä historiallisten taitojen harjoittamisella. Tapahtumissa yritetään siis elvyttää vanhoja kulttuureja ja

perinteitä. Viikinkimiekkailun tavoitteena on viihdyttää yleisöä joko yksilö- tai ryhmätaisteluilla, jotka tehdään yleisön ehdoilla viihteellisellä tarinalla.

”Suurin tapahtuma on Saltvikin viikinkimarkkinat, joka on meillekin käytännössä vuoden kohokohta”, kertoo Syrjä Ahvenanmaalla järjestettävistä markkinoista, joihin saapuu harrastajia ympäri maailmaa.

Salissa hypätään menneisyyteen

Perjantain harjoituksissa saa seurata, miten aktiiviset harrastajat miekkailevat. On yksilö- ja ryhmätaisteluita. Usein taistellaan kilvellä ja miekalla, mutta joskus käytetään esimerkiksi kahta miekkaa. Miekkaa pystyy käyttämään myös puolustukseen. Yhdellä harrastajalla on syntymäpäivä, ja sen vuoksi perinteisen kaavan mukaan jokainen ottaa mittaa synttärisankarista.

Miekkaillessa tulee nopeasti kuuma, kun päällä on miekkailukypärä, kyynär- ja polvisuojat sekä hanskat. Harjoituksia tehdään lyhyitä pätkiä,

joiden jälkeen tulee tauko. Vaikka taistelut ovat lyhyitä, ovat ne todella intensiivisiä. Hauiksissa alkaa tuntua pieni polte.

Harjoitusten loppupuolella kokeillaan ryhmätaistelua. Oikeaa viikinkitaistelua. Vierekkäin tiiviisti taistelukumppanien kanssa rivissä. Tässä vaiheessa useammalla on jo keihäs. Tältäkö tuntui viikingeistä 800-luvulla, kun lähdettiin taistoon? Lajin viehättävyys tulee erityisesti esiin ryhmätaistelussa. Siinä yhdistyvät lajin kaikki tärkeimmät asiat: kilvet, miekat, heittäytyminen ja joukkuehenki. Linja etenee.

Oulun miekkailuseura

• Perustettu vuonna 2002

• Miekkailulajeja floretti, kalpa, säilä, pyörätuolimiekkailu, historiallinen miekkailu, viikinkimiekkailu ja nykyaikainen viisiottelu

• Oulun miekkailuseurassa pyritään pitämään kaikki miekkailu yhteisessä paikassa

Elämä ilman ääniä

TEKSTI JA KUVAT: JENNI ISOMÄKI

Ovikello kilahtaa ja oven toisella puolella se välähtää. Oven avaa nainen hymyssä suin. Tuo nainen on Sari Pirinen, aivan tuiki tavallinen ihminen. Hänellä ei vain toimi yksi aisteista. Paikalla on myös Pirisen tytär, joka toimii tulkkina meille.

Pirinen on syntynyt kuurona, mutta se ei ole elämässä ollut esteenä juuri mihinkään. Pirinen oli lapsena utelias ja kiinnostunut tutkimaan erilaisia asioita. Lapsuudessa hän kyllä tiedosti, että muut kuulevat ja hän ei, mutta hän ei oikeastaan tajunnut koko asiaa.

Hänen lapsuuden perheessään on isä, äiti ja pikkuveli, jotka kaikki ovat kuulevia. Perheessä kaikki kuitenkin käyttivät aktiivisesti viittomakieltä.

Pirisellä oli lapsena paljon myös kuulevia ystäviä, joihin hän oli tutustunut pihalla leikkiessä. Hän luki heidän huuliltaan ja opetti heille viittomakieltä, jota he oppivat nopeasti. Koska kommunikointi toimi aina kaikkien kanssa sujuvasti, ei hän ajatellut olevansa jotenkin erilainen kuin muut.

Teini-ikäisenä Pirinen eli melko tavanomaista teinin elämää. Hänellä pysyivät samat ystävät lapsuudesta, joiden kanssa hän vietti aikaa muun muassa kaupungilla. Välillä hän kapinoi vanhempiaan vastaan, eikä esimerkiksi tullutkaan viikonlopuksi kotiin, vaikka oli sovittu.

Ennakkoluulojen kohtaaminen

1990-luvun puolivälin paikkeilla Pirinen valmistui lähihoitajaksi. Hän on työskennellyt hoitoalalla parisenkymmentä vuotta, muutaman vuoden taukoa lukuun ottamatta.

Vuonna 2000 hänen esikoisensa syntyi ja toisen lapsen hän sai siitä kolmen vuoden päästä. Lasten ollessa pieniä monet kauhistelivat sitä, miten hän kuurona pärjää kotona lasten kanssa.

“Ihan tavallista äidin elämää se oli, ainoana

erona

se, että käytämme eri kieltä”

Hänellä oli käytössä erilaisia apuvälineitä arjessa, muun muassa itkuhälytin, joka värisi kehoa vasten, jos vauva alkoi itkemään. ”Ihan tavallista äidin elämää se oli, ainoana erona se, että käytämme eri kieltä”, Pirinen kertoo.

Pirinen on muutaman kerran kohdannut ennakkoluuloja. Ihmiset ovat esimerkiksi ihmetelleet, voiko hän ajaa autoa tai onko hänellä kotona aina avustaja tai tulkki. Tulkkia hän ei käytä kuin esimerkiksi lääkärissä tai pankissa asioidessa.

Ennakkoluuloihin hän on aina suhtautunut huumorilla. Hän ymmärtää, että sellaisissa tilanteissa kyse on vain toisen henkilön tiedon puutteesta.

”Ymmärrän, että tietoisuutta asiasta on vähän ja aina saa kysyä, jos joku mietityttää. Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä”, Pirinen mainitsee.

Uusia työkokemuksia

Äitiysloman loputtua Pirinen kaipasi vaihtelua hoitoalan töistä ja lähetti työhakemuksia useisiin eri paikkoihin.

Hän kävi työhaastattelussa siivoojaksi. Haastattelija ihmetteli, miten hän voisi kuurona olla siivooja, koska eihän hän kuulisi, jos moppi kaatuu maahan. Pirinen vastasi, että onhan hänellä silmät.

Monesta paikasta hänelle ei vastattu ollenkaan, joten hän päätti jättää hakemuksessa kertomatta, että hän on kuuro. Hän pääsi haastatteluun vantaalaiseen antikvariaattiin, johon hän meni tulkin kanssa. Omistajat olivat yllättyneitä, mutta kuitenkin palkkasivat Pirisen pyörittämään liikettä.

Hän oli antikvariaatissa päivät yksinään töissä ja vastasi muun muassa asiakaspalvelusta ja nettimyynnistä. Tiskillä oli kyltti, jossa kerrottiin myyjän olevan kuuro ja että hän lukee huulilta tai asian voi kirjoittaa paperille.

Haastattelija

ihmetteli, miten hän kuurona voisi olla siivooja, koska eihän hän kuulisi, jos moppi kaatuu maahan.

Pirinen kertoo ainoan haasteen työssä olleen ulkomaalaisten kirjailijoiden nimien lukeminen huulilta. Silloin hän vain pyysi asiakasta kirjoittamaan nimen.

Pirinen oli antikvariaatissa kolme vuotta töissä. Noiden työvuosien aikana hän ystävystyi paikan pomon kanssa, ja tämä lähti jopa opiskelemaan viittomakieltä.

Paluu hoitoalalle

Antikvariaattivuosien jälkeen Pirinen perheineen muutti Pirkanmaalle ja palasi hoitoalalle. Hän on miettinyt alanvaihtoa sote-alan huonon tilanteen vuoksi. Harkintaan vaikuttaa myös se, ettei Pirinen haluaisi tehdä enää yövuoroja. Hän ei vielä tiedä, mitä lähtisi tekemään, mutta esimerkiksi artesaaniksi opiskelu kiinnostaa.

Pirinen nauttii ulkoilusta ja käy muun muassa ulkoiluttamassa Siiri-kissaansa päivittäin.

“Me ollaan kaikki ihan

samanlaisia, vain korvan rakenne on eri.”

Tällä kaudella Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmassa oli ensimmäistä kertaa kuuro osallistuja, rap-artisti Signmark eli Marko Vuoriheimo Hän ja Pirinen ovat tuttuja entisestä työpaikasta.

Pirinen on ollut todella iloinen Signmarkin osallistumisesta ohjelmaan, koska se tuo paljon positiivista näkyvyyttä kuuroudelle ja viittomakielisyydelle.

”Me ollaan kaikki ihan samanlaisia, vain korvan rakenne on eri”, Pirinen toteaa.

Sari Pirinen

• 47-vuotias lähihoitaja

• Tekee töitä muistisairaiden kuurojen ja kuurosokeiden kanssa

• Asuu Tampereella

• Kotoisin Lahdesta

• Perheessä kaksi lasta ja kissa

• Harrastaa ulkoilua

TEKSTI: JOONA EEROLA

KUVAT: SAMPPA KALLIORINNE, JOONA EEROLA

Kehitysbiologian professori Seppo Vainio esittelee tutkimuslaboratoriotaan.

Seppo Vainio törmäytti musiikin ja tieteen onnistuneesti

Nuoruudessaan Seppo Vainio eli ja hengitti punk-kulttuuria eri yhtyeiden rumpalina. Nykyään hän on monitieteisen Kvantum-instituutin tutkimusjohtaja.

Suomipunkin kulta-ajan tunnetuimpiin yhtyeisiin kuulunut Briard soitti ensimmäisen keikkansa Linnanmäellä vuonna 1977. Yhtyeessä silloin rumpuja teini-ikäisenä soittanut Seppo ”Sidi” Vainio, 61, muistelee tapahtumaa edelleen huvittuneena.

”Pete (Pete Malmi) oli mennyt Mannerheimin lastensuojelusäätiöön esittäytymään ja soittanut niille jotain kuoromusiikkia. Se oli kertonut, että meillä on tämmöinen

bändi ja saanut sen avulla keikan sovittua.”

Keikan alkaessa kävi hyvin nopeasti selväksi, että yhtyeen soittama materiaali oli täysin erilaista. Järjestäjät olivat paniikissa.

”Siellä oli vielä helvetisti porukkaa”, Vainio naurahtaa.

Vainion tarina hakee vertaistaan. Punk-vuosien jälkeen polku on kulkenut legendaarisen Harvardin

yliopiston kautta kehitysbiologian professoriksi Oulun yliopistoon. Hän on nykyisin yliopistolla toimivan Kvantum-instituutin tutkimusjohtaja.

Takavuosien punkkarin urapolku ei ole tavallisimmasta päästä, mutta miehen tausta huomioiden valinnat kuulostavat luonnollisemmilta. Siinä missä Vainion isä oli tiedemies, hänen äitinsä oli taiteilija henkeen ja vereen. Lisäksi Vainion kummisetä oli tunnettu tieteilijä.

Musiikin merkitys kantaa

Vaikka elämä on vienyt Vainion syvälle tieteen ytimeen, on musiikki pysynyt mukana. Hän soittaa rumpuja nykyisin oululaisissa Venedin- ja Forest Camp -yhtyeissä. Musiikin maagisuus vetää edelleen puoleensa.

”Se kommunikaatio on mahtavaa. Jos sinulla on vaikka viisi soittajaa, niin siitä syntyy parhaimmillaan huikea kemia. Tai katsotaan jotain Doorsia, joka pystyi luomaan keikallaan sellaisen tilan, että kaikki oli ihan fiiliksissä.”

“Aina kun meillä oli treenit, niin Andy ja Pete rohmusivat kaikki kamat sieltä ja jouduin sitten maksamaan ne viulut viikkorahoistani.”

Vainion kohdalla soittamisen alkua symboloivat rumpukapulat, jotka hän sai Remu Aaltoselta Hurriganesin keikalla vuonna 1976. Niihin aikoihin myös helsinkiläinen Briard-yhtye sai alkunsa. Kokoonpanoon kuuluivat Vainion lisäksi Pete ”Räkä” Malmi, Antti Hulkko (Andy McCoy) ja tämän veli, Ilkka Hulkko

Vainio muistelee, että McCoyn ja Malmin persoonat kuvastivat hyvin yhtyeen touhua. He olivat teiniiässä kuin villikoiria.

”Treenattiin kirkon alakerrassa. Siellä oli kaappi, jossa oli karkkia ja muuta sellaista. Aina kun meillä oli treenit, niin Andy ja Pete rohmusivat kaikki kamat sieltä ja jouduin sitten maksamaan ne viulut viikkorahoistani.”

Toisaalta Briard oli Vainiolle myös terapiaa, koska hänen nuoruuttaan sävytti isän kuolema. Musiikki oli siihen aikaan yksi keino selviytyä.

Taidemies vai tiedemies

Tieteen pariin Vainio alkoi ajautua, kun Briardin tarina tuli hajoamisen myötä päätökseen 1970-luvun lopussa. Hän näkee vielä nykypäivänäkin hajoamiselle selviä syitä.

”Niin kuin monessa muussakin bändissä, sitä on nuorena ja kiihkeänä erilaisia musiikillisia näkemyksiä, ja Andylla oli tietysti myös halu breikata.”

Tuohon aikaan Vainio soitti rumpuja edelleen muissa yhtyeissä, mutta mukaan oli tullut opiskelu. Hän väitteli lopulta tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1992. Tämän jälkeen suunnaksi valikoitui Yhdysvallat ja Harvardin yliopisto. Siellä Vainio toimi tutkijana vuodet 1993–1997.

”Suomalaisessa lääketieteessä on ollut pitkään traditio, joka on lähtenyt National Institutes of Health

-nimisestä rahoittajasta. Heidän Fogarty-tutkimusohjelmansa rahoitti silloin suomalaisten tutkijoiden pääsyä ulkomaille ja onnistuin saamaan apurahan”, Vainio kertoo lähdön taustoista.

Aika Harvardissa oli Vainiolle antoisaa. Hän teki yhdessä muiden tutkijoiden kanssa tieteen kannalta isoja läpimurtoja. Professori mainitseekin yhden tieteenuransa kohokohdan liittyvän juuri edellä mainittuun. Itse hän kuvailee sitä ”naisen löytymiseksi tieteessä”. Täsmennettynä tämä tarkoittaa naarassukupuolen kehitykseen olennaisesti liittyvän mekanismin löytymistä. Kyseistä projektia tehtiin Yhdysvaltojen lisäksi myös Suomessa. Löydös herätti kiinnostusta laajasti ja Vainio kollegoineen antoi haastatteluita isoille kanaville, kuten amerikkalaiselle National Radiolle.

Harvardista kauas pohjoiseen

Yhdysvalloissa vietetyn ajan jälkeen Vainio päätyi perheensä kanssa Ouluun vuonna 1997. Kaupungin tarjoamat edellytykset tieteen näkökulmasta olivat alun perin yksi täky asettumiselle.

Vainion silloiset työkaverit Harvardissa tosin pitivät muuttoa ”tieteellisenä itsemurhana”. Hän muisteleekin Suomeen paluuta pilke silmäkulmassa – itselleen tutun arvomaailman kautta tietenkin.

”Mietimme pitkään sitä perheen kanssa päivittäin, kun asuimme vielä Yhdysvalloissa. Otin lopulta sitten sellaisen punk-kannan: kun kerran kaikki on sitä vastaan, niin sen täytyy olla hyvä vaihtoehto.”

Sittemmin Vainion tiedeura on jatkunut yhtäjaksoisesti Oulun yliopis-

tolla kehitysbiologian professorina. Kun kehitysbiologia tulee puheeksi, miehestä huomaa, että asiaa riittäisi loputtomiin. Hän kertoo, että kehitysbiologiassa keskeisin asia tutkia on se, miten synnymme biologisesti: miten meille muodostuu nenä, suu, silmät ja munuaiset.

”Kehitys on se, mitä täytyy tapahtua, että syntyy uusia yksilöitä. Tätä kautta kehitysbiologia pyrkii ymmärtämään, miten geenit ohjelmoivat soluja käyttäytymään niin, että siitä syntyy muotoja. Tämä pätee yhtä lailla luontoon.”

Professorin ura tieteen parissa on ollut pitkä ja menestyksekäs.

Tarkoituksena on törmäyttää toisilleen erilaisia asioita yhteen.

Yliopistolla toimivaa Kvantuminstituuttia Vainio kuvailee laaja-alaiseksi. Se tuo yhteen luonnontieteen kontekstissa useita eri tieteenaloja. Hän havainnollistaa kokonaisuutta niin, että tarkoituksena on törmäyttää toisilleen erilaisia asioita yhteen.

Instituutin tutkimusjohtajan roolissa Vainio rakentaa asiaosaamisensa avulla hankkeita ja luo siltoja eri tieteenalojen välille. Tiedemies painottaakin, että yhteiskunta tarvitsee uudenlaisia lähestymistapoja tulevaisuuden haasteita ajatellen. Tieteen valossa monipuolisuus on siihen lääke.

Seppo Vainio

• Syntynyt 1.6.1961 Helsingissä

• Kotipaikka Oulu

• Perheeseen kuuluu vaimo ja neljä lasta

• Filosofian tohtori, 1992, Helsingin yliopisto

• Dosentti, 1996,, Helsingin yliopisto

• Post doc -tutkijana Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa 1993–1997

• Kehitysbiologian professori, Oulun yliopisto 1997-

• Kvantum-instituutin tutkimusjohtaja, Oulun yliopisto 2021-

• Rumpalina mm. seuraavissa yhtyeissä: Briard, Päät, Shadowplay, Haavat ja Shellfish Graveyard

• Soittaa rumpuja nykyään Venedin- ja Forest Camp -yhtyeissä

Aamuradion lempeä jätti

Tuukka Myllymäki on tehnyt radiotyötä jo 15 vuotta. Mies on pitänyt itsensä kiireisenä koko uransa ajan, eikä vauhti näytä hidastuvan. Positiivinen suhtautuminen elämään on ollut kulmakivi Myllymäen juonnoissa jo pitkään, vaikka asenne ei ole ollut aina päivänselvä..

Tuukka Myllymäen hymy on tullut monelle Oulun seudulla radiota kuuntelevalle tutuksi, vaikka ei olisi miehen naamaa nähnytkään. Radio Kalevan toimittaja-juontajan positiivinen asenne puskee radioaaltojen läpi aamua aloittaville ihmisille.

Myllymäki ei kaihda radion aamuvuoroja. Aikaiset lähetykset tulivat tutuksi jo 15 vuotta sitten kajaanilaisen Radio Kajauksen aamuissa.

“Joko otan pankista lainarahan ja ostan jonkun typerän näköisen urheiluauton

tai sitten minä lähden vaikuttamaan yhteisöllisiin

asioihin.”

Työmatka Kempeleestä Ouluun taittuu polkupyörällä. Pitkiä kalsareita ei ole haastattelun aikaan vielä tarvinnut tuulihousujen alle laittaa. Myllymäen elämää ei kuitenkaan määritä pelkkä radio. Miehellä on kiinnostusta myös paikallispolitiikkaan, koripalloon, videopeleihin, musiikkiin ja teatteriin.

”Olen 41-vuotias. Minulla tuli siinä ennen neljääkymmentä sellainen ikäkriisi. Joko otan pankista lainarahan ja ostan jonkun typerän näköisen urheiluauton tai sitten minä lähden vaikuttamaan yhteisöllisiin asioihin.”

Paikka Kempeleen kunnanvaltuustossa ja kirkkovaltuustossa on Myllymäelle oiva tapa parantaa maailmaa alkaen omalta kotipaikkakunnaltaan. Myllymäki näkee myös juontotyöllään olevan yhteisöllistä vaikutusta.

”Yhtäkkiä tuntui niin kuin joku sytyttäisi valot huoneeseen ja ymmärsin, kuinka pimeässä paikassa olin kävellyt.”

Aamuradiojuontaja kulkee kaverina arjessa ja voi auttaa kääntämään pimeän ja loskaisen syysaamun hieman aurinkoisemmaksi.

Kuin joku sytyttäisi

Myllymäki tietää omasta kokemuksesta, kuinka vaikeaa arki voi olla. Mies, joka on ottanut roolin aamun ankeuden poistajana, kertoo vuolaasti omista kokemuksista masennuksen kanssa.

”Elin vaikeassa tilassa, jossa aluksi syytin itseäni pelkästään saamattomaksi.”

Myllymäen masennuskausi alkoi parikymppisenä. Koulutehtävien suorittaminen oli vaikeaa. Arjenhallinta ei sujunut. Jos toinen ihminen katsoi silmiin, teki mieli hautautua maan alle.

Vaikka Myllymäki opiskeli tähän aikaan Haapavedellä yhteisöpedagogiaa, ei pienellä ja syrjäisellä paikkakunnalla oleminen helpottanut oloa. Paikallaan pysyminen ja saamattomuus toi hänelle itsetuhoisia ajatuksia.

Masennusjakso kesti viisi vuotta. Lääkityksen ja lyhyen hoitosuhteen jälkeen hän teki itsensä kanssa paljon töitä.

”Yhtäkkiä tuntui niin kuin joku sytyttäisi valot huoneeseen ja ymmärsin, kuinka pimeässä paikassa olin kävellyt.”

Masennuksen laannuttua oli tärkeää laittaa omat asiat kuntoon. Sen jälkeen Myllymäki on halunnut jakaa löytämäänsä valoa.

Puhumisesta tuli ammatti

Yhteisöpedagogian opinnot jäivät kesken, kun Myllymäki löysi uuden suunnan elämäänsä Oulusta. Pikisaaressa käydyt media-assistentin opinnot sekä työpaikka Radio Kajauksessa herättivät kiinnostuksen puhetyöhön.

Oulusta valmistuttuaan Myllymäki syvensi osaamistaan opiskelemalla teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Kokkolassa Centrian ammattikorkeakoulussa. Ääni- ja valosuunnittelun lisäksi hän on ohjannut muutaman näytelmän Tuiran seurakunnalle ja Raahen teatterille.

Vaikka radiojuontajana saa olla lähetyksessä esillä, Myllymäki ei kaipaa teatterielämässä lavalle.

”Ohjaajana on hienoa päästä sukeltamaan tekstiin. Siihen, mitä kirjoittaja on halunnut siihen sanoa ja mikä on se mauste jonka voin itse tuoda tekstiin.”

Teatraalinen heittäytyminen näkyy myös juontokeikoilla. Vuonna 2013 Kalevan julkaisemassa jutussa kerrottiin, että Myllymäki ei jumitu pelkästään koppiin juontamaan. Oulun NMKY:n koripallo-otteluita selostaessa hän haki usein fiilistä yleisön seasta.

Positiivisuus kantaa pitkälle

Jos Tuukka Myllymäen olisi pakko valita juontajan ja toimittajan roolin välillä, juontaminen voittaisi ehdottomasti. Kontaktin otto yleisöön ja maiseman luominen omalla äänenkäytöllä on työn suola.

Yksi yleisön tekemä yhteydenotto on jäänyt mieleen. Vanhempi nainen Kainuun perukoilta oli soittanut Myllymäen juontamaan Yle Kajaanin aamuohjelmaan. Muutaman kerran viikossa käyvien kotiapulaisten lisäksi hänellä ei ollut kylällä muita sosiaalisia kontakteja. Nainen ilmoitti radiojuontajien olevan ainoaa perhettään.

Myllymäki soitti radiossa pari kappaletta ja keräsi itseään. Puhelu liikutti niin paljon, että hän päätti keskittyä negatiivisten uutisten sijasta mahdollisimman paljon positiivisiin asioihin.

Pian tämän päätöksen jälkeen Tuukka Myllymäki valittiin vuoden 2014 positiivisimmaksi kainuulaiseksi.

Tuukka Myllymäki

• Syntynyt Kempeleessä 1981

• Teatteri-ilmaisun ohjaaja

• Juontanut kolmella eri radiokanavalla

• Selostanut mm. voimamieskisoja ja koripalloa

• Kempeleen kunnanvaltuutettu

• Lempipeli Rocket League

Yksinolo ei ole yksinäisyyttä

TEKSTI: KAI KORHONEN

KUVITUS: MARJAANA YLI-JYLHÄ JA KAI KORHONEN

”Tule nyt, ei siellä kotona ole mitään järkeä yksin mädäntyä!”

Kuulostaako tutulta? Mieli tekisi jäädä kotiin, mutta kekkerit, sukulaistapaamiset, kahvittelut, illanvietot ja kissanristiäiset odottavat. Pakko ei ole tulla, sanotaan. Jää sitten yksin homehtumaan kämpille, sanotaan.

Moni on varmasti kuullut moisia lausahduksia joskus. Osalle ne toimivat sopivana motivaation lähteenä pompata ylös sängyltä ja saada intoa lähtemiseen. Toisia se turhauttaa. Hämmentävin kuulemani kysymys on kuitenkin ”eikö sinulla ole kamalan yksinäistä itseksesi?” Aika ottaa järki käteen. Yksinäisyys on suuri ongelma, jonka ehkäisyyn tulisi pyrkiä mahdollisimman monipuolisin keinoin. Se voi masentaa, lamauttaa ja syrjäyttää ihmisen. En toivoisi yksinäisyyttä pahimmalle vihollisellenikaan. Mutta yksinolo puolestaan voi tarkoittaa itsensä ja luovuutensa löytämistä, itsenäistymistä, palautumista sekä parhaassa tapauksessa ilmaista terapiaa. Asian ydin on siinä, että oikeanlainen yksinolo on valinta.

Lapsuudenkaverini ovat aina pitäneet minua yksinolon puolestapuhujana. Virkistyn hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, ja olen ollut tällainen niin kauan kun muistan. Pienenä en viihtynyt leireillä, ja pakenin yökylästä yhden yön jälkeen, koska halusin omaa rauhaa. Otettakoon huomioon kuitenkin se, että yökylässä oli mukavaa. Yksinolon rakastaminen ei siis tarkoita, että olisi syrjäytynyt, ihmisvihainen erakko. Olen itsekin ollut vuosia parisuhteessa, näen kavereita usein ja koen olevani melko sosiaalinen. On vain tärkeää löytää tasapaino, joka tukee omaa hyvinvointia. Tulisin hulluksi, jos eläisin elämääni täysin yksin, mutta kenties vielä hullummaksi, jos en saisi koskaan omaa rauhaa.

On valitettavan yleistä pitää yksinoloa automaattisesti yksinäisyytenä. Etenkin nuoret kokevat paineita lähteä ulos estääkseen kaverisuhteiden kuihtumisen. Useat vanhemmat ihmiset pitävät introverttiutta tai yksinolosta pitämistä syrjäytymisenä. Melko moni on jo hyvin nuorena joutunut kuulemaan sukulaisten ihmettelyä siitä, kuinka kumppania ei vielä näihinkään kahvikesteihin mennessä ole löytynyt. Tavanomaista yksinoloa kummastellaan välillä jopa niin paljon, että siitä muodostuu tekosyy puuttua toisten asioihin.

Lopulta kyseessä on kuitenkin ihmisen normaali tarve. Joskus on siis täysin tervettä sanoa ei ja jäädä kotiin, jos siltä tuntuu. On parempi mädäntyä omassa sängyssä kuin kissanristiäisten pölyisessä nurkassa.

Maalla, merellä ja rajalla

Oulun pohjoispuolella sijaitsevan Virpiniemen merivartioaseman rajavartijat valvovat läntistä rajaa Ylitorniolta Lohtajalle. Valvottava alue on pituudeltaan pidempi kuin Suomenlahden koko merialue. Työtehtävien ohella muuttuvia ovat myös olosuhteet: pohjoisen neljä vuodenaikaa tekevät merivartijan työnkuvasta ympärivuotisesti vaihtelevan.

TEKSTI: TONI KERÄNEN

KUVAT: ENNI JÄRVELÄ

Syksyinen sade kiihtyy hiljalleen. Sadepilvet varjostavat Virpiniemen rannasta avautuvaa Perämerta. Tyyni ja poutainen sää tuntuisi lokakuussa epärealistisen hyvältä säältä merenkulkuun. Merivartijan työssä hurjat olosuhteet värittävät alati työnkuvaa. Virpiniemen merivartioaseman varapäällikkö, luutnantti Antti Jutila näkee valoa myös myrskysään takaa. Vaikka sääolosuhteet tekevät työstä ajoittain rankkaa, optimistisesti ajateltuna päivät merellä eivät ole yksitoikkoisia.

Pohjoisessa toimivalle merivartijalle jokainen neljästä vuodenajasta tarjoaa erityispiirteisiä tehtäviä. Syysaikaan rajavartijoiden vastuulla on valvoa rajojen lisäksi rannikkoalueen metsästystä. Lumipeitteen laskeuduttua maastoa siirrytään valvomaan moottorikelkoilla. Merivartijalle tyypillisimpiä kulkuvälineitä keväästä jäiden tuloon saakka ovat veneet, jotka ovat valmiudessa Virpiniemen satamassa.

Rannassa kelluu vuodenaikaan nähden epätyypillinen alus, jonka ei pitäisi normaalisti olla veden varassa. Vuorokauden kestävää kellutustestiä suorittava ilmatyynyalus keinuu aaltojen tahdissa veneiden rinnalla.

Testi on suoritettu onnistuneesti, ja on aika siirtää alus sisätiloihin. On harvinaista, että ilmatyynyaluksella ajettaisiin ollenkaan tähän aikaan vuodesta, kun vesistöt eivät ole vielä jäätyneet.

Merivartioston käyttämät ilmatyynyalukset on suunniteltu kelirikkoajan pelastusaluksiksi. Niiden kyky kulkea maalla, jäällä ja vedessä on korvaamaton apu keväisissä olosuhteissa.

Nuorempi merivartija Johan Mustakangas ottaa aluksen ohjaksiinsa ja alkaa kääntämään keulaa kohti merta. Ilmapatsaan kannattelema kulkupeli irtoaa satamasta ja alkaa taittamaan meren kantta.

”Tässä ei muuten ole ollenkaan jarruja.”

Kitkattomissa olosuhteissa, joissa aluksella usein kuljetaan, alus pysähtyy hölläämällä kaasupoljinta riittävän ajoissa. Veden päällä kulkiessa kitka sijaistaa jarrun virkaa.

Niemenkärkeä kierrettäessä tuuli kääntää aluksen kyljen kohti menosuuntaa, mutta Mustakangas pääsee rantautumaan aluksella ongelmitta. Matka jatkuu saumattomasti vedestä maan pinnalle.

Ilmatyynyaluksen maihin nostamisen jälkeen siirrymme partioveneelle, jossa Mustakangas suorittaa liikkeellelähtötarkastuksen.

Yhdelle haave, toiselle sukuvika

Merivartija Johan Mustakankaalle merivartijan työ on lapsuuden haaveammatti. Raumalaisen ammattikoulun merenkulkulinjalta valmistunut Mustakangas suuntasi rajavartijan koulutukseen vuonna 2018, ja on siitä lähtien työskennellyt Virpiniemen merivartioasemalla.

Mustakangas on kartuttanut osaamistaan pääasiassa nykyisen työnsä kautta. Suunnitelmissa on mahdollisesti kouluttautua tulevaisuudessa konemestariksi.

Vuosituhannen vaihteesta alkaen rajavartijan uraa tehnyt merivartiomestari Tuomo Pajula lohkaisee ammatinvalintansa olevan sukuvika. Pajulan vanhemmat, sekä lähestulkoon kaikki sukulaisetkin, ovat tai ovat olleet Rajavartiolaitoksen palveluksessa.

Suomussalmelta kotoisin olevalle Pajulalle rajavartijan ammatti oli tuttu ja turvallinen vaihtoehto. Hän kertoo nuorempana kapinoineensa alaa vastaan.

”Kai muutakin työtä täytyy olla kuin rajojen vartioimista?”

Partiovene on lähtövalmiina. Mustakangas toimii veneen kuljettajana ja esittelee veneen nopeus- ja ketteryysominaisuuksia. Veneen huippunopeus on 40 solmua, joka vastaa noin 70 kilometriä tunnissa. Tuulisen sään synnyttämässä aallokossa merivartijat varoittavat mahdollisesta pahoinvoinnista – sekä siihen liittyvästä säännöstä.

”Sisälle ei sitten saa oksentaa”, Jutila ja Pajula muistuttavat.

Kyyti partioveneellä on kuitenkin pääsääntöisesti maalla viihtyvällekin sopivan vakaata. Tiukoissakin käännöksissä vene pystyy vakauttamaan runkonsa niin, ettei vene kallistu juuri lainkaan.

Merivartijat liikkuvat merellä usein partioveneillä, jotka soveltuvat hyvin pelastustehtäviin.

Merivartijoiden käyttämän partioveneen toimintasäde on noin 200 kilometriä, joka Virpiniemen merivartioaseman laajalla alueella riittää kuljettamaan partion sinne, missä heitä tarvitaan. Tarvittaessa lisää menovettä voidaan tankata lähimmillä partioasemilla, kuten Kemissä, Raahessa tai Kalajoella.

”Kai muutakin työtä täytyy olla kuin rajojen vartioimista?” – merivartija Tuomo Pajula

Perämeri, vaarojen karikko

Merivartijan työvuorot ovat 8–16 tuntia pitkiä, mutta yleisimmillään työpäivät ovat 12 tunnin mittaisia. Virpiniemen aseman toiminta-alueella liikutaan kahden partion taktiikalla. Toinen partio kiertää Oulun lähiseudulla ja toinen ajaa joko pohjoiseen tai etelään.

Suurin osa meripelastuksen tehtävistä tapahtuukin Oulun lähistöllä, toiseksi eniten Kemi–Tornio-akselilla.

Satunnaisemmin tehtäviä on myös muilla alueilla, joista Mustakangas muistaa erään mieleenpainuvasti.

”Aloitin työpäiväni Virpiniemestä ja lähdimme veneilemään nopealla veneellä. Sattumalta päätimme käydä Raahessa. Siellä meille ilmoitettiin, että lähtekää Pyhäjoelle. Siinä tuli sitten melko pitkä siivu”, Mustakangas kertoo.

Pelastustehtäviä Virpiniemen merivartioaseman alueella on noin sata vuodessa. Länsi-Suomen merivartioston johtokeskus tekee arvion, jonka pohjalta tehtäviä lähdetään suorittamaan.

Jutila huomauttaa, että merellä välimatkat saattavat olla ajallisesti pitkiä. Myrskyisessä säässä ja vastatuulessa matkaan saattaa kulua monta tuntia, vaikka mailta katsottuna välimatka voi vaikuttaa lyhyeltä.

Perämerellä tehtävien haastavuuteen vaikuttaa merkittävästi matala vedenpinta sekä rantojen kivikkoisuus.

Tehtävien suorittamiseen käytettävä kalusto määrittyy hyvin pitkälti sen mukaisesti, millä kulkuvälineellä tiettyihin paikkoihin on ylipäätään mahdollista mennä.

Partioveneen ohjaamossa merivartijat esittelevät aluksen ominaisuuksia sekä varustelua, joilla pyritään ennaltaehkäisemään ja turvaamaan karikkoisella merellä tapahtuvia vaaratilanteita. Vene on jaettu useisiin pienempiin tiloihin, joten esimerkiksi kivikon osuma ei aiheuta välitöntä vaaraa koko veneelle.

Onnettomuustilanteita varten on useita varmistuskeinoja, joiden avulla täpäristäkin tilanteista on todennäköistä selvitä kuivin jaloin.

Harjoitukset ylläpitävät osaamista

Merivartioaseman arkeen kuuluu päivittäin valvontaa sekä pelastustehtäviä niin merellä kuin maastossakin. Yksittäisenä toimijana vastuiden lista on todella mittava. Virpiniemen partiot valvovat merta, maastoa, syksyisin metsästystä ja kesällä kalastusta.

Oulun sekä Kemi-Tornion lentokentillä käydään tällä hetkellä noin kerran viikossa tekemässä Schen-

gen-alueen ulkopuolelta saapuvien lentojen maahantulotarkastuksia.

Osaamista ylläpidetään säännöllisellä harjoittelulla. Meripelastusharjoituksia järjestetään yhdessä alueen vapaaehtoisten toimijoiden sekä muiden viranomaisten, kuten poliisin ja pelastuslaitoksen, kanssa.

”Harjoitustoimintaa pitää olla. Aina tulee uusia nuoria henkilöitä, jotka sitten rupeavat kouluttamaan meitä, kuinka asiat pitäisi tehdä”, aseman varapäällikkö Jutila sanoo vilkaisten Mustakangasta.

Pelastusharjoituksien ohella aseman henkilöstön täytyy suorittaa tietty määrä voimankäyttökoulutusta vuodessa. Koulutukseen kuuluu muun muassa ampumaharjoitteita sekä painimista.

Aiemmin Oulun Toppilassa sijainnut öljyntorjunta-asema siirtyi vuonna 2019 merivartioaseman yhteyteen Virpiniemeen.

Öljyntorjuntaharjoituksia järjestään yhdessä Kalajoella asemapaikkaansa pitävän M/S Aalto -öljyntorjunta-aluksen kanssa.

Yöherätyksiä ja onnellisia loppuja

Merivartijat pohtivat työnsä ikävimpiä puolia.

”Keikat, joissa jollekin on käynyt huonosti, ovat niitä työn synkimpiä puolia.”

Meripelastustehtäviä on Virpiniemen merivartioaseman alueella verrattuna koko Länsi-Suomen merivartioston alueeseen suhteellisen vähän, joista lähes kaikki päättyvät hyvin. Jutila arvioi, että ikäviä tapauksia, joissa esimerkiksi joku menehtyy, sattuu noin kerran vuodessa.

”Keli oli niin paha, ettei siellä kukaan olisi voinut selvitä.”

– merivartija Tuomo Pajula

Keskellä yötä tulevia hälytyksiä merivartijat eivät miellä ”mukaviksi herätyksiksi”, mutta rankoissa tehtävissä onnistumisen elämykset kompensoivat vaikeita lähtökohtia. Pajula muistaa työhistoriastaan erään onnistumisen tunteella palkinneen tapauksen.

Vanhempi nainen oli eksynyt Simossa jääalueelle. Lunta pyrytti laakana ja aluetta oli käyty läpi moottorikelkoilla läpi vuorokauden. Viranomaiset olivat jo menettämässä toivoaan.

”Keli oli niin paha, ettei siellä kukaan olisi voinut selvitä. Tehtävä olisi pian muuttunut vainajan etsinnäksi.”

Lopulta viimeinen etsintäaluetta kolunnut partio löysi eksyksissä olleen naisen pienen saaren rannalta, vesisohjon keskeltä. Nainen oli yöllä murtautunut saunarakennukseen ja selvinnyt hyytävästä kelistä sen vuoksi. Hän oli olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyväkuntoinen.

”Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka huonolta näytti jo jossain vaiheessa”, Pajula summaa.

Virpiniemen merivartioasema

• Perustettu vuonna 1958

• Länsi-Suomen merivartioston pohjoisin merivartioasema

• Meripelastustehtäviä n. 100 kpl vuodessa

Henkilöstö:

• 22-25 rajavartijaa + ravitsemustyöntekijä

Kalusto merellä:

• 1 Partiovene

• 1 Ilmatyynyalus

• 3 Nopeaa venettä

• 4 Apuvenettä

Putinin lääkärit

TEKSTI: JANI KEINÄNEN

KUVITUS: SAMPPA KALLIORINNE

Venäjän federaation nokkamies, viime aikojen trendikkäin somejulkkis Vladimir Putin kuolee hetkenä minä hyvänsä. Kyse on ainoastaan päivistä, ehkä jopa vain tunneista. Näin ainakin sen tautikatalogin perusteella, jonka iltapäivälehtien toimittajat ovat hänelle diagnosoineet.

Yle kuuli toukokuussa brittiläiseltä Mirror-lehdeltä, joka oli kuullut entiseltä FSB-agentilta, joka oli kuullut entiseltä FSB:n työntekijältä, että Putinilla on syöpä ja elinaikaa vain muutamia vuosia. Syövän mukana Moskovan judokalle olisi tullut myös pääkipua ja heikentynyt näkö. Agenttien mukaan hän kuitenkin kieltäytyy käyttämästä silmälaseja, jottei näyttäisi heikolta. Samasta syystä olin itsekin luokkani ainoa rillipää yläasteella. Iltalehti kuuli niin ikään toukokuussa radiohaastattelussa entistä brittivakoojaa, jonka mukaan Putinin kokouksia joudutaan tauottamaan, jotta hänelle voidaan antaa ”jonkinlaista lääketieteellistä hoitoa”. Myös korkeakouluopiskelijoiden tunteja tauotetaan lääketieteellisistä syistä, eli kofeiinin, nikotiinin ja sokerin nauttimisen vuoksi.

Heinäkuussa Putinin nähtiin yskivän haastattelun yhteydessä. Yskimistä mies itse selitti voimakkaan ilmastoinnin aiheuttamaksi. Suomalainen mies on tunnetusti kovempaa tekoa, ja ilmastointi aiheuttaa yskimistä vain pikkujoulujen jälkeisenä maanantaina avokonttorilla.

Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov otti myös kantaa esimiehensä hyvinvointiin. ”Kaikki on kunnossa, mitä hänen terveyteensä tulee”, Peskov kuittasi IS:n mukaan ja luultavasti viittasi rivien välistä myös päin mäntyä menneeseen erikoisoperaatioon. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n johtaja William Burns oli Kremlin kanssa samoilla linjoilla. Hän totesi Putinin olevan heidän tietojensa mukaan aivan liian terve.

Lokakuussa Ilta-Sanomat penäsi nimettöminä pysytelleiltä lääkäreiltä kannanottoa miehen kämmenselässä havaittuun jälkeen. Selvästi syöpähoitojen tulosta. Iltalehti taas diagnosoi Putinilla sen kaikkein karmeimman: häntä vaivaa vaatimaton miehinen mitta. Sen lohduttomampaa tuomiota ei voi miehelle langettaa.

Putinin terveydestä on olemassa vain agenttien arvailuja. Ainakin Suomen lehdistö on ilmeisesti sairastunut hypokondriaan, eli luulosairauteen. Lehdistön hypokondria oireilee huonon journalismin tuottamisena ja projisointina. Sairauksia ei luulla olevan lehdistöllä itsellään, vaan Kremlin pikkumiehellä.

Tekijät

Anton Kokkola

Toimittaja

“Ei kai siinä sitten.”

Enni Järvelä

Valokuvaaja

“Täh mistä te noita helvetin sitaatteja saatte?”

Ilona Manninen

Editori

“Saanko olla milffi ilman muksuja?”

Jaakko Koivukangas

Editori

“Laita siihen että terveisiä kaikille t. Jaska.”

Jani Keinänen

Toimittaja

“Asiakasrajapintojen dynamiikka on murroksessa.”

Jenni Isomäki

Toimittaja

“Terde on vain mielentila.”

Joona Eerola

Päätoimittaja

“Sisällön frekvenssi on tärkein.”

Kai Korhonen

Toimittaja

“Ihanaa kun ei ole ahdasta kun on niin paljon tilaa.”

Kalle-Kari Leppäjärvi

Toimittaja

“Brändin mukaista toimintaa.”

Marjaana Yli-Jylhä

AD

“Hei, jos mä voin puolustaa itseäni niin en valinnut tätä kansikuvaa vaan Meliina sen päätti.”

Meliina Anias

Graafikko

“Puolivälinkankaan bussi ei mene Linnanmaalle vaan Puolivälinkankaalle.”

Roosa Leinonen

Toimittaja

“Koirat eivät ole värisokeita.”

Samppa Kalliorinne

Toimittaja

“Oamkin hallituksen standardoima proaktiivinen strategia korreloi organisaatiotransformaation vastustajien kanssa tällä kvartaalilla.”

Toni Keränen

Editori

“Hyvää jatkoa – jos oma ei riitä.”

Topias Setälä

Valokuvaaja

“Jos haluat viisi hyvää kuvaa, ota 500 kuvaa.”

Victoria Peltoniemi

Toimittaja

“Pappaliedet ovat rikos ihmiskuntaa vastaan.”

VIE21SPJO