Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/econcomics-taking-the-con-out-of-economics-steve-k een/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
The Economics of Education: A Comprehensive Overview 2nd Edition Steve Bradley (Editor)
https://textbookfull.com/product/the-economics-of-education-acomprehensive-overview-2nd-edition-steve-bradley-editor/
Teaching English (1978) : A Linguistic Approach First Edition John Keen
https://textbookfull.com/product/teachingenglish-1978-a-linguistic-approach-first-edition-john-keen/
Time in the Barrel: A Marine’s Account of the Battle for Con Thien James P. Coan
https://textbookfull.com/product/time-in-the-barrel-a-marinesaccount-of-the-battle-for-con-thien-james-p-coan/
The Challenge of World Theatre History Steve Tillis
https://textbookfull.com/product/the-challenge-of-world-theatrehistory-steve-tillis/
The Confidence Game: The Psychology of the Con and Why We Fall for It Every Time Maria Konnikova
https://textbookfull.com/product/the-confidence-game-thepsychology-of-the-con-and-why-we-fall-for-it-every-time-mariakonnikova/
Coconut Biotechnology Towards the Sustainability of the Tree of Life Steve Adkins
https://textbookfull.com/product/coconut-biotechnology-towardsthe-sustainability-of-the-tree-of-life-steve-adkins/
Fundamentals of Computer Graphics Steve Marschner
https://textbookfull.com/product/fundamentals-of-computergraphics-steve-marschner/
Taking Stock of Industrial Ecology 1st Edition Roland
Clift
https://textbookfull.com/product/taking-stock-of-industrialecology-1st-edition-roland-clift/
Objects : nothing out of the ordinary 1st Edition
Korman
https://textbookfull.com/product/objects-nothing-out-of-theordinary-1st-edition-korman/
Another random document with no related content on Scribd:
Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle, läksi Neta-täti keittiöstä.
Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"
VIII.
Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen. Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen ympärillään; se oli myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.
Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön, vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.
Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta
pojan, jolla oli kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä sanantuoja kysyi "tämäkö se herra on?"
— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"… — Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl August silmäsi seuraavat rivit:
"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän, silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.
Nils B."
Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.
Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos? Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei hänellä ollut mitään arvonimeä. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että sille antoi
merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen oli annettu: ruukinpatruuna Kemner ei kuulunut niinkään hullulta; ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta tänään oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen. Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli seuraava:
"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.
Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin ylijahtimestarille.
Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.
Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet, joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei
tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!
Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.
Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.
Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja kumarrellen.
— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.
— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.
— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa
sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.
Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?
Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!
— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.
— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle)
— ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!
— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…
— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä
anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?
— Rautaa, herra ylijahtimestari.
— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?
— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä ilmoituksena.
— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?
— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.
— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä. Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan; mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita — no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni. Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin; mutta Herra näki, miten kaduin entistä
nurinaani, ja antoi minun pitää tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni… — Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua talossani!
Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli katettukin ainoastaan neljälle hengelle.
— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.
— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä?
— kysyi majuri pöytään istuttaessa.
— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden- tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni, kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.
— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken
mahdollisen mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.
— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi irtautunut liemikauhan varresta?
Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.
Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin…
Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina keskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.
Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia, sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.
Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August odotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei enää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi sillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin hänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka
omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein ilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.
Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa ylijahtimestaria.
— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, en koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä… enkä tapausta Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi…
— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei merkitse sen enempää… Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena! Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin täällä. Omberg on paratiisi.
— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl August lausua.
Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin portit ovat selkoselällään.
— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.
— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa… Mutta minä viivytän herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!
Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun; portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.
IX.
— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas, että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari astuessaan Alman huoneeseen.
— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!
— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy. Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää terveytensä ja poskiensa ruusut.
— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma, että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.
— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä. Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.
— Eihän — lasket leikkiä, isä?
— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet yksinkertaiselle päivälliselle.
— Onko hän vielä täällä?
— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.
— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?
Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.
— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä mukaan milloin se ei ole tarpeellista!
— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin Almasi ei ole läsnä!
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle… Mutta nouse ylös, lapseni — me odotamme sinua!
Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien ympäröimänä.
Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa lukuunottamatta ei puuttunut mitään.
Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa, paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.
Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen, samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.
Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan". puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."
Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen tunsi punastuvansa.
Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä, vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin ilmein katsoi häntä silmiin.
— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.
— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"
— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.
— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän näki itse?
Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.
— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän!
— lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään, että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin… kuin…
— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien suojaan, — täydensi majuri.
— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään kyyhkynen, sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi… tahi… Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!
Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea oma tahto.
Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.
Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi: — Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua… Mutta ota nyt hattu, ja menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen jälkeen! — — —
Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät kahden kesken.
— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; pelkään Alman vilustuvan.
— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!
— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin tähän!
Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin täytyy monen asian muuttua!
X.
Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.
Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli näkevänsä unta.
Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi.
Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.
Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.
Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä ammatissa.
— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.
— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.
— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August viitaten Vetteriin päin.
— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.