Complete Italian All-in-One (Practice Makes Perfect), 2nd
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/complete-italian-all-in-one-practice-makes-perfect-2n d-premium-edition-marcel-danesi/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Complete German All-in-One (Practice Makes Perfect), 2nd Premium Edition Ed Swick
https://textbookfull.com/product/complete-german-all-in-onepractice-makes-perfect-2nd-premium-edition-ed-swick/
Complete Italian Grammar 2nd Edition Marcel Danesi
https://textbookfull.com/product/complete-italian-grammar-2ndedition-marcel-danesi/
Practice Makes Perfect: Complete French All-in-One, Second Edition Annie Heminway
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-completefrench-all-in-one-second-edition-annie-heminway/
Practice Makes Perfect: Complete Spanish Grammar, Premium 3rd Ed 3rd Edition Gilda Nissenberg
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-completespanish-grammar-premium-3rd-ed-3rd-edition-gilda-nissenberg/
Practice Makes Perfect English Conversation Premium
Fourth Edition Yates
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-englishconversation-premium-fourth-edition-yates/
Practice Makes Perfect: Basic English, Premium Third Edition Julie Lachance
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-basicenglish-premium-third-edition-julie-lachance/
Practice Makes Perfect: English Conversation, Premium
Second Edition Jean Yates
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-englishconversation-premium-second-edition-jean-yates/
Practice Makes Perfect Basic English Premium Fourth Edition Julie Lachance
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-basicenglish-premium-fourth-edition-julie-lachance/
Practice Makes Perfect: Complete Japanese Grammar 2nd Edition Eriko Sato
https://textbookfull.com/product/practice-makes-perfect-completejapanese-grammar-2nd-edition-eriko-sato/
Copyright © 2024 by McGraw Hill. All rights reserved. Except as permitted under the Copyright Act of 1976, no part of this publication may be reproduced or distributed in any form or by any means, or stored in a database or retrieval system, without the prior written permission of publisher.
ISBN: 978-1-26-576632-0
MHID: 1-26-576632-0
The material in this eBook also appears in the print version of this title: ISBN: 978-1-26-576493-7, MHID: 1-26-576493-X.
eBook conversion by codeMantra Version 1.0
All trademarks are trademarks of their respective owners. Rather than put a trademark symbol after every occurrence of a trademarked name, we use names in an editorial fashion only, and to the benefit of the trademark owner, with no intention of infringement of the trademark. Where such designations appear in this book, they have been printed with initial caps.
McGraw Hill eBooks are available at special quantity discounts to use as premiums and sales promotions or for use in corporate training programs. To contact a representative, please visit the Contact Us page at www.mhprofessional.com.
McGraw Hill Language Lab App
Audio recordings of conversations and answers to many of the exercises in this book are available to support your study. Go to www.mhlanguagelab.com to access the online version of the application, or to locate links to the mobile app for iOS and Android devices. (Note: Internet access is required to access streaming audio via app.)
TERMS OF USE
This is a copyrighted work and McGraw Hill (“McGraw Hill”) and its licensors reserve all rights in and to the work. Use of this work is subject to these terms. Except as permitted under the Copyright Act of 1976 and the right to store and retrieve one copy of the work, you may not decompile, disassemble, reverse engineer, reproduce, modify, create derivative works based upon, transmit, distribute, disseminate, sell, publish or sublicense the work or any part of it without McGraw Hill’s prior consent. You may use the work for your own noncommercial and personal use; any other use of the work is strictly prohibited. Your right to use the work may be terminated if you fail to comply with these terms.
THE
WORK IS PROVIDED “AS IS.” McGRAW HILL AND ITS LICENSORS MAKE NO GUARANTEES OR WARRANTIES AS TO THE ACCURACY, ADEQUACY OR COMPLETENESS OF OR RESULTS TO BE OBTAINED FROM USING THE WORK, INCLUDING ANY INFORMATION THAT CAN BE ACCESSED THROUGH THE WORK VIA HYPERLINK OR OTHERWISE, AND EXPRESSLY DISCLAIM ANY WARRANTY, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO IMPLIED WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR A PARTICULAR PURPOSE.
McGraw Hill and its licensors do not warrant or guarantee that the functions contained in the work will meet your requirements or that its operation will be uninterrupted or error free. Neither McGraw Hill nor its licensors shall be liable to you or anyone else for any inaccuracy, error or omission, regardless of cause, in the work or for any damages resulting therefrom. McGraw Hill has no responsibility for the content of any information accessed through the work. Under no circumstances shall McGraw Hill and/or its licensors be liable for any indirect, incidental, special, punitive, consequential or similar damages that result from the use of or inability to use the work, even if any of them has been advised of the possibility of such damages. This limitation of liability shall apply to any claim or cause
whatsoever whether such claim or cause arises in contract, tort or otherwise.
Preface
Contents
PART I: Conversation
Introduction to Part I
Pronunciation guide
Vowels
Single consonants
Double consonants
Spelling peculiarities
I-1 Making contact
Hellos and good-byes
Introductions
Assistance
I-2 Numbers, time, dates
Numbers
Time Dates
I-3 Getting information
Information
Directions On the phone and mobile devices
I-4 People
Describing and flirting
Character
Family relationships
I-5 Jobs and homes
Jobs
Job interviews
Homes
I-6 Daily life
At the supermarket
Shopping
Banking
I-7 Weather, seasons, and holidays
Weather
Seasons
Holidays
I-8 Traveling
Trains and buses
Accommodations
At the airport
PART II: Complete Italian Grammar
Introduction to Part II
II-1 Nouns and titles
Common nouns
Gender patterns
Spelling adjustments in the plural
Mass nouns
Proper nouns and titles
Grammar in culture
II-2 More about nouns
More gender patterns
Nouns of Greek origin
Other types of nouns
Altered nouns
Compound nouns
Grammar in culture
II-3 Articles
The indefinite article
The definite article
Uses of the indefinite article
Uses of the definite article
Grammar in culture
II-4 Adjectives
Descriptive adjectives
Invariable adjectives
Position
Form-changing adjectives
Comparison of adjectives
Grammar in culture
II-5 Pronouns
Subject pronouns
Object pronouns
Stressed pronouns
Other pronouns
Grammar in culture
II-6 More pronouns
Object pronouns with compound tenses
Double pronouns
Attached pronouns
Grammar in culture
II-7 Demonstratives
The demonstrative of nearness
The demonstrative of farness
Demonstrative pronouns
Indicating words and expressions
Grammar in culture
II-8 Possessives
Possessive adjective forms
The third-person forms
Possessives with kinship nouns
Possessive pronouns
Grammar in culture
II-9 Partitives
Partitives with count nouns
Alternative forms
Partitives with mass nouns
Partitives in the negative
Adjectives indicating quantity
Grammar in culture
II-10 Present tenses
The present indicative of regular verbs
Irregular verbs in the present indicative
PART III: Verb Tenses
Introduction to Part III
III-1 More on the present tense (presenteindicativo)
The progressive tense (gerundio)
Essere (to be) and avere (to have)
Fare (to do, to make)
Sapere and conoscere (to know)
III-2 The imperative (imperativo)
Formal commands
The imperative with object pronouns and reflexive
pronouns
Additional ways of using the imperative
III-3 Reflexive verbs (verbiriflessivi)
Positioning of reflexive pronouns
Reciprocal reflexives
Reflexive versus non-reflexive
III-4 The future tense (futurosemplice)
The future tense of essere
III-5 The present perfect tense (passatoprossimo)
The present perfect with avere
The present perfect with essere
III-6 The imperfect tense (imperfetto)
Comparison of the present perfect and the imperfect
III-7 The preterite (passatoremoto)
Irregular verbs in the preterite
The preterite of fare
The preterite of essereand avere
III-8 The past perfect (trapassatoprossimo), preterite perfect (trapassatoremoto),andfutureperfect (futuroanteriore)
The past perfect (trapassatoprossimo)
The preterite perfect (trapassatoremoto)
The future perfect (futuroanteriore)
III-9 The present conditional (condizionalepresente)
III-10 The past conditional (condizionalepassato)
III-11 Compound reflexive verbs (verbiriflessivi composti)
III-12 The subjunctive mood (modocongiuntivo)
The present subjunctive (congiuntivopresente)
The imperfect subjunctive (congiuntivoimperfetto)
The past subjunctive (congiuntivopassato)
The past perfect subjunctive (congiuntivotrapassato)
III-13 The passive voice (formapassiva)
Verbs other than essereto express the passive voice
Alternatives to the passive voice
III-14 Idiomatic expressions (espressioniidiomatiche)
Idioms with avere
Idioms with fare
Special constructions with fare,lasciare,metterci,and volerci
Idioms with dare
III-15 Verbs and expressions followed by a preposition
Verbs and expressions followed by the preposition α
Verbs and expressions followed by the preposition di Verbs followed by the preposition su
Verbs followed directly by the infinitive
Impersonal verbs
PART IV: Sentence Building
Introduction to Part IV
IV-1 Declarative sentences and word order
Declarative sentences
Word order in declarative sentences
Declarative sentences with prepositional phrases
Declarative sentences with adverbial phrases or adverbs
Negative declarative sentences
IV-2 Interrogative sentences
Forming interrogative sentences
Interrogative words
IV-3 Questions and answers
Forming questions from sentences
Chiand checosa
IV-4 Imperatives
-areverbs
-ereverbs
-ireverbs
Irregular imperative forms
Addressing groups
Lasciare in the imperative form
Negative imperatives
Imperatives with object and reflexive pronouns
IV-5 Coordinating conjunctions
Types of conjunctions
Conjunctions maand e
IV-6 Subordinating conjunctions
Common subordinating conjunctions
Subordinating conjunctions with indicative and subjunctive moods
IV-7 Relative pronouns
Cheand chi
Cui
Ilquale
Quelloche, ciòche, and quanto
Quanto, chiunque, and dove
IV-8 Present and past participles
Present participles
Past participles
IV-9 Adjectives
Attributive adjectives
Predicative adjectives
Position of adjectives
Adjectives used as nouns
Adverbial adjectives
Comparative and superlative forms of adjectives
IV-10 Adverbs
Position of the adverb
Modal adverbs
Adverbs of location
Adverbs of time
Adverbs of quantity
Adverbs of affirmation, denial, and doubt
Interrogative adverbs
Comparative and superlative of adverbs
IV-11 Pronouns
Subject pronouns
Personal pronouns as direct objects
Indefinite pronouns
Reflexive pronouns
IV-12 Infinitives
Tenses of the infinitive
Infinitive constructions with aiutare, imparare, leggere, sentire, and vedere
IV-13 Passive voice
Venirewith the passive voice
Andarewith the passive voice
Siwiththepassivevoice
IV-14 Subjunctive mood
Present subjunctive
Past subjunctive
Imperfect subjunctive
Pluperfect subjunctive
Uses of the subjunctive in independent clauses
Uses of the subjunctive in dependent clauses
Subjunctive after the conjunction se
Subjunctive in relative clauses
PART V: Problem Solver
Introduction to Part V
V-1 Nouns, gender, and number
Categories of masculine and feminine words
Masculine and feminine suffixes
Professions
Number: Singular or plural
V-2 Articles
The indefinite article
The definite article
Articles and proper names
V-3 Adjectives
Four-form adjectives
Two-form adjectives
Three-form adjectives
One-form, or invariable, adjectives
Indefinite adjectives and pronouns
Adjectives describing more than one noun
The position of adjectives
Possessive adjectives
Comparative and superlative uses of the adjective
Equal comparisons
Absolute superlatives
V-4 Adverbs
Different types of adverbs
V-5 Present and present perfect tenses
Regular -areverbs
Regular -ereverbs
Regular -ireverbs
Present tense irregular verbs
Uses of the present tense (ilpresente)
The present perfect tense (ilpassatoprossimo)
avereas an auxiliary verb
Modals and auxiliaries
Transitive verbs
Intransitive verbs
essereas an auxiliary verb
Verbs that can take either essereor avere
Irregular participles
V-6 Imperfect and past perfect tenses
The imperfect (l’imperfetto)
The past perfect (iltrapassatoprossimo)
V-7 Future and future perfect tenses
Irregular verbs in the future tense (ilfuturo)
The future perfect tense (ilfuturoanteriore)
V-8 Present and perfect conditional tenses
The present conditional (ilcondizionale)
Irregular verbs in the conditional
The perfect conditional (ilcondizionalepassato)
V-9 The subjunctive
The subjunctive (ilcongiuntivo) with subordinate clauses
Present subjunctive of irregular verbs
The past subjunctive
The auxiliaries avereand essere
The past perfect (or pluperfect) subjunctive (il congiuntivotrapassato)
V-10 The imperative
V-11 Prepositions
Simple prepositions
Prepositions in other roles
Combined prepositions (lepreposizioniarticolate)
Prepositions and idiomatic expressions
Problematic prepositions
V-12 Pronouns
Subject pronouns
Direct-object pronouns
Indirect-object pronouns
Stressed pronouns (ipronomitonici)
Prepositions + di+ pronouns
ci
ne
Double-object pronouns
Appendix: Irregular Verbs
Italian-English Glossary
English-Italian Glossary
Answer Key
Single consonants
Italian has both single and double consonants. Single consonants are pronounced as follows:
LETTERS
PRONUNCIATION AS IN . . . EXAMPLES MEANING
b b bat bello beautiful
c (before a, o, u)
ch (before e, i) k cat come chi how who
c (before e, i)
ci (before a, o, u) ch
chin cinema ciao cinema hi/bye
d d dip dentro inside f f fair fare todo
g (before a, o, u)
gh (before e, i) g gas gomma paghi tire youpay
g (before e, i)
gi (before a, o, u) j
gym gente giacca people jacket
gli ly million figlio son
gn ny canyon gnocchi dumplings
l l love latte milk
m m man madre mother
n n name nome name
p p pen pane bread
q k(w) quick qui here
r r Brrrrr.. . rosso red
s (unvoiced) s sip spin suo studente his/her student
s (voiced) z zip casa sbaglio house mistake
sc (before a, o, u)
sch (before e, i) sk skill scuola fresche school fresh(pl.)
sc (before e, i)
sci (before a, o, u) sh shave ascensore piscina elevator pool
t t tent tanto alot
v v vine vero true
z ts or ds catsor lads zio uncle
Double consonants
Double consonants are not pronounced as such in English, even though there are double letters in the language. The Italian double consonants last approximately twice as long as corresponding single ones and are pronounced with more intensity. They occur between vowels or between a vowel and l or r.
EXAMPLES
MEANINGS
arrivederci good-bye bello beautiful
caffè coffee
camminare towalk
formaggio cheese
nonno grandfather occhio eye
Culture Capsule 1
Italian pronunciation is based historically on the Florentine dialect. Of course, as in any other language, there is regional variation, so that the same word will sound a little different if pronounced by someone from Sicily (la Sicilia) versus someone from Tuscany (la Toscana), according to their native speech habits.
Spelling peculiarities
Generally, there is a one-to-one correspondence between a sound and the letter (or letters) used to represent it. The main exceptions are as follows:
Words with a stressed final vowel are written with an accent mark on the vowel. The mark is usually grave. But in some, especially those ending in -ché, the acute accent mark may be used.
EXAMPLES MEANINGS
caffè coffee città city perché why,because ventitré twenty-three
The letter h is used only in several present indicative tense forms of the verb avere tohave. It is always silent.
EXAMPLES MEANINGS io ho Ihave tu hai youhave(fam.)
Lei ha youhave(pol.) lui/lei ha he/shehas loro hanno theyhave
As in English, capital letters are used at the beginning of sentences and to write proper nouns (names of people, countries, etc.). However, there are differences: the pronoun io (I), titles, months of the year, days of the week, and adjectives and nouns referring to languages and nationalities are not capitalized.
EXAMPLES
MEANINGS
dottore Dr . professore Professor
signora Ms.,Mrs. cinese Chinese inglese English italiano Italian gennaio January
settembre September
ottobre October
lunedì Monday martedì Tuesday
On the other hand, the polite pronoun Lei (you), and other corresponding polite forms, are capitalized.
Another random document with no related content on Scribd:
jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.
— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»
— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.
— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten jotakin.
— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme voineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne niin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman alkuperää me tällä hetkellä…
— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja ikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä kolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin oikeata kättä.
— Kivi? — kysyi vuorostaan ihmetellen Nikolai Parfenovitš.
— Niin, tuo tuossa… keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä kivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi aivan kuin itsepäinen lapsi.
— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte katsoa, niin otan sen sormestani…
— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä hajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei tarvitse… Perhana… Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun sieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos todellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan ja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän ei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen, minä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua, niinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni lopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt itsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut oppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!… Ja tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla hetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö liikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin olisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei antanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän rangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille narreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille myyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta halpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut teidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni oven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on ryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen
suunniltani ja kärsin, mutta hän ei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni… Lähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää. Minä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!
Mitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti päättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä silmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja aivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä tavallisin asia:
— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me voimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen mielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän todistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori Vasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian todeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun hän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli päättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan mennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan pois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette meille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan tosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon lähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka ilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna. En salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa, että teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei ole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen kerran huomasi teidät jo jonkin
matkan päässä itsestään, keskellä puutarhaa, pakenemassa aitaa kohti…
Jo puolivälissä puhetta Mitja oli hypännyt tuoliltaan.
— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu… Hän valehtelee!…
— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma. Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja kysyneet häneltä asiaa.
— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös Nikolai Parfenovitš.
— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta, haavasta, kun hän tuli tajuihinsa… Hän hourailee.
— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.
— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua vastaan vihasta… Hän ei ole voinut nähdä… Minä en ole juossut ulos ovesta, — läähätti Mitja.
Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle painokkaasti:
— Näyttäkää.
— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani
äkkiä hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti siihen.
— Tämä… tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa olivat nuo kolmetuhatta… ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan: »kananpojalle»… niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta, näettekö?
— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.
Muutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.
— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin. — Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko oli piilottanut kirjekuoren… Hän se on, nyt se on selvä!
— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn alla.
— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta… Hän yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt… — puhui Mitja melkein läkähtyen.
— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla, tiesittehän siis, missä se oli.
— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai Parfenovitš.
— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla… Minä sanoin umpimähkään, että tyynyn alla… Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia… Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan… Minä valehtelin teille ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te… No, tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi. Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!… Hän ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian… Hän on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori makasi tunnottomana, se on nyt selvä… hän antoi merkit ja isä avasi hänelle… Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä avannut kenellekään…
— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa…
— Ovi, ovi, mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.
— Niin, ovi!… Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! huudahti hän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.
— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa nyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta ovesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta puolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut vaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä ilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän ilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne saadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken päättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä? Älkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja pilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja purkauksia… Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme…
Mitja oli tavattomasti kuohuksissaan, hän kalpeni.
— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni, ilmaisen, mistä otin rahat!… Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten tarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni…
— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen lempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen vilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä hetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja sitäpaitsi…
Mutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja toinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä kuunnellutkaan.
Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin.
— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat… minä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen… nämä rahat olivat omiani.
Prokuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea muuta he olivat odottaneet.
— Kuinka teidän omianne, lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä kello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan…
— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni, ei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun, toisin sanoen minun varastettuja rahojani… ei nimittäin minun, vaan varastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja he olivat mukanani, koko ajan mukanani…
— Mistä sitten te otitte ne?
— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani… Tässä ne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani, olivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä kaulassani!
— Mutta keneltä sitten te olette ne… omaksunut?
— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin, minä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte,
niin minä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne varastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.
— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte ne… saanut!
— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut isältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän on raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina Ivanovna Verhovtsev, entinen morsiameni… Tunnetteko te hänet?
— Kuinkas muuten, tietysti.
— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa minua, oi, on jo kauan, kauan vihannut… ja syystä, syystä on vihannut!
— Katerina Ivanovna? — kysyi ihmeissään tutkintatuomari.
Prokuraattori niinikään höristi korviaan.
— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun sekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua… jo kauan… aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani jo siellä… Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää tätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista… Tarpeen on tietää vain se, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle kolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle Moskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä… tämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin minä… no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa toista, häntä, nykyistä, hän
istuu nyt teillä tuolla alhaalla, Grušenjkaa… Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja tuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta tuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin itselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri oli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja panin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä nyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista tuhannen tähteet.
— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi takaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.
— Kuka sen tietää? Kuka on laskenut? Kenen minä olen antanut laskea?
— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois tasan kolmetuhatta.
— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki puhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki sanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea, vaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin; niin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat…
— Se on melkein kuin ihme… — lepersi Nikolai Parfenovitš.
— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole ilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin… nimittäin, että te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta itsellenne?
— En ole puhunut kenellekään.
— Se on omituista. Ettekö tosiaankaan kerrassaan kenellekään?
— En kerrassaan kenellekään. En kenellekään, en kenellekään!
— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää tätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta ilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on niin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan suhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten kolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui vain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan perin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi vielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne… No, olkoonpa, että se on mitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta moitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen… Se on, minä pyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän tunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti Verhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan… Mihail Makarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi tämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru. Sitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette jollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti Verhovtsevilta… Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette tähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin salassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista tuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin kauheata… Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen olisi voinut
tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä… sillä äskenhän te huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte…
Prokuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan, joka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta esittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui hämärästi ja melkeinpä sekavasti.
— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta, vaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista kolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.
— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä siinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte ottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä tavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se, että te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte. Miksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet erilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko selittää sen meille?
— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja. — Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani, sillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta… Ja kokonaisen kuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!
— Emme käsitä.
— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin käsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan kolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni, juopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen
luokseen ja sanon: »Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se hyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen on mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö niin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti varas, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut! Nyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties taas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus: minä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin sanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet takaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta tämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota, jotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä vain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti, sillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin toista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun kerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut, koetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan takaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten tahdottekin niin en varas!
— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti prokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette tässä niin kohtalokkaan erotuksen.
— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista hienoista erotuksista… Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin
enkä silloin enää ole lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin: »Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan hyvä, onko se hyvä?
— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. — Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta? Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.
— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi, minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä, minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti
erotan puolet kolmestatuhannesta ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista! Oletteko nyt ymmärtänyt?
Prokuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.
— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?
— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani, minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt, ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani pussin repäisin myös haaveeni mennä
Katjan luo ja sanoa: »Minä olen lurjus, mutta en varas.»
Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?
— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš.
— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!»
Mutta eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää!
Uskotteko, herrat, ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut vanhan palvelijan ja että minua uhkasi
Siperia, ja milloin sitten? Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni: paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on mahdotonta… Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!…
Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.
— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori, — mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni mukaan vain hermoista… teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli
ne teille uskonut, ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut, silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta, varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan, jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville? Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?
Mitja punastui yhtäkkiä:
— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta, että tarkoittaisitte totta!… — lausui hän paheksuvasti katsellen prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.
— Vakuutan teille, että tarkoitan totta… Miksi te luulette, että minä en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.
— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te, että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä, miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua. Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä, se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat, minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin! Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä samaa
uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette menettänyt järkenne, prokuraattori!
— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi… mitä tulee juuri tuohon naiselliseen mustasukkaisuuteen… jos tässä todellakin saattoi olla mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte… niin, ehkäpä tässä on jotakin sen tapaista, — naurahti prokuraattori.
— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen, halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko elämäni… oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa, niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon tapaukseen asti…
— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta
Mitja ei sitä kuullut.
— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. — Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne, silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.
— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota rahasummaa… Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus, Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden… ja varsinkin teille tärkeä.
— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin puolikkaassa… Oi, Jumala!
Hän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.
— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori, — kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut teiltä kuulla noista rintapussiin
ompelemistanne rahoista? Sitä on, sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.
— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.
— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut, kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut mukananne rahaa kolmetuhatta.
— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia, kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut! — huudahti Mitja.
— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan kaikki merkitä jotakin.
— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat kaikki valehdella.
— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen selitätte?
— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta… niin… että olin juonut niin paljon rahaa… Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo pussiin ommellut rahat… niin, siitä syystä juuri… perhana… monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä, kun
