Immediate download Scientific american environmental science for a changing world karr ebooks 2024
Scientific American Environmental Science for a Changing World Karr
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/scientific-american-environmental-science-for-a-chan ging-world-karr/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Environmental Clashes on Native American Land Framing
Environmental and Scientific Disputes Cynthia-Lou Coleman
Macmillan is committed to lessening our company’s impact on the environment especially in regard to carbon emissions. Based on the progress we have made thus far, along with the purchase of carbon offsets, Macmillan USA was carbon neutral for Scopes 1, 2, and 3 in the calendar years 2017 and 2019. For more information please visit: www.macmillansustainability.com
Senior Vice President, STEM: Daryl Fox
Program Director: Sandy Lindelof
Senior Program Manager: Jennifer Edwards
Marketing Manager: Leah Christians
Executive Content Development Manager, STEM: Debbie Hardin
2. Current and Projected Use of Sustainable Energy Sources
3. Wind Power
4. Solar Power
5. Geothermal Power
6. Hydropower
7. The Role of Conservation and Energy Efficiency
8. The Way Forward: Meeting Energy Needs Sustainably
ONLINE MODULE 11.3 Sustainable Energy: Mobile Sources
GAS FROM GRASS
Will an ordinary prairie grass become the next biofuel?
1. Biofuels: A Renewable Alternative to Fossil Fuels
2. Sources and Types of Biofuels
3. The Trade-Offs of Biofuels
4. Biofuels Made from Cellulosic Crops
5. Biofuel Production: Bioethanol
6. Biofuel Production: Biodiesel
7. Conservation and Energy Efficiency
APPENDIX 1 BASIC MATH SKILLS
APPENDIX 2 DATA-HANDLING AND GRAPHING SKILLS
APPENDIX 3 STATISTICAL ANALYSIS
GLOSSARY
ONLINE SOURCES
INDEX
ABOUT THE AUTHOR
Susan Karr, MS, is an assistant professor in the Biology Department of Carson-Newman University in Jefferson City, Tennessee, and has been teaching for more than 25 years. She has served on environmental sustainability committees for both her university and her community. In addition to teaching non-majors courses in environmental science and zoology, she teaches an upper-level course in animal behavior in which she and her students train dogs from the local animal shelter in a program that improves the animals’ chances of adoption. She received degrees in animal behavior and forestry from the University of Georgia.
Acknowledgments
I’ve discovered that an undertaking this big is truly a collaborative effort. It is amazing what you can accomplish when you work with talented and highly skilled people. I want to thank Jennifer Edwards, Senior Program Manager, for her support and guidance and Development
Editor Heather McCoy and Media Editors Amy Thorne, Emily Marino, and Alexandra Gordon for their patience, insights, and outstanding editorial skills. I also want to thank Melinda Wenner Moyer, the accomplished writer and journalist whose research and writing have made these stories come to life. I gratefully acknowledge the entire team at Lumina Datamatics for their skills, vision, and patience in the production of the book. Thanks also go to Leah Christians, the marketing manager, and the sales force, who work tirelessly to see that the book is a success in the marketplace.
I’ve had tremendous support from my biology department colleagues at Carson-Newman University and from focus group participants, who offered advice, answered questions, and helped track down elusive information—thanks for sharing your expertise. I also owe a debt of gratitude to my environmental science students over the years for their questions, interests, demands, and passion for learning that have always challenged and inspired me. Thanks to my husband, Steve, for supporting me in so many different ways it is impossible to count them all. Finally, I want to thank my granddaughter, Chloe, with whom I roam the countryside rediscovering nature’s wonders as often as I can.
A Word from the Author
For more than 25 years as an environmental science and biology instructor, I’ve found that “stories” capture the imagination of my students. Students are genuinely interested in environmental issues—using stories to teach these issues makes the science more relevant and meaningful to them. Many leave the class with an understanding that what they do really matters, and they are ready to act on that knowledge. This is why I am enthusiastic about our textbook Environmental Science for a Changing World.
The fourth edition breaks down the main topics into 11 chapters, each containing two or more modules that focus on specific topics relevant to the chapter. In each module of this text, students will be introduced to one or more major issues and concepts of environmental science through the context of a central case study—a story—threaded throughout the module. These stories are current, relevant, and captivating. Discrete sections and key concepts within each module help identify the environmental science content that students need to master, while the case study example helps put those concepts in context for better understanding. The most popular modules (those used by most instructors) are found in the print book, and additional modules are found online. A complete bibliography for all modules is also located online.
As with the previous editions, the text focuses on building core competencies for the nonmajor: environmental literacy, science literacy, and information literacy. Infographic questions, end-of-module questions and activities, and online exercises provide further opportunities to develop these competencies, as well as critical thinking skills.
Every person involved in this book—the writers, illustrators, editors, and fellow instructors— has one sincere objective: to help students become informed citizens able to analyze issues, evaluate arguments, discuss solutions, and recognize trade-offs as they make up their own minds about our most pressing environmental challenges.
Sincerely,
Susan Karr
Real people. Real stories. Real science.
Susan Karr’s Environmental Science for a Changing World engages students to think critically about the environment as they learn how science is done through real stories about real people. From the text’s journalistic approach to its dynamic online resources, students explore scientific processes and concepts in a real-world context. Now available together with Macmillan’s new online learning platform Achieve.
EMPOWERING SCIENCE FOR EVERY STUDENT
Environmental Science for a Changing World helps students create personal understanding of the natural world and their role in it.
The text offers a consistent methodology for teaching the field’s essential scientific concepts, with each module centered around Guiding Questions.
From the opening page to the end-of-module questions, each module follows an engaging case study featuring real scientific research that brings context and relevance to the module’s subject.
Infographics in the style of Scientific American magazine guide students step-by-step through essential processes and concepts.
Supplemental studies from around the world are highlighted in the end-of-module Global Case Studies activities, which are also available online in Achieve, enabling students to learn more about each module’s topic through additional real-world examples.
Bring It Home boxes at the end of each module offer suggestions for ways students can make a difference individually or collectively.
Decision Point Simulations give students the opportunity to choose different outcomes to see the environmental effects of their choices. These simulations are designed to help students understand the complexity of environmental decisions in a fun and interesting way.
CRITICAL THINKING AND ACTIVE LEARNING
Environmental Science for a Changing World focuses on building core competencies for the nonmajor, including environmental literacy, science literacy, information literacy, and critical thinking skills.
End-of-module questions and activities and online exercises provide opportunities to
develop these competencies.
Critical Thinking Questions accompany each Infographic, encouraging students to engage with the illustrations, to explore concepts more deeply, and to build scientific literacy.
Key concepts and skills are revisited and reinforced with LearningCurve adaptive quizzing.
Each module is complemented by a collection of in-class activities that can be adapted to any teaching modality (online only, hybrid, or face-to-face) to help students develop a deeper understanding of the key concepts in environmental science. In addition, this edition features an expanded module on The Process of Science (Module 1.2), including new material on information and media literacy.
ROBUST RESOURCES THROUGH ACHIEVE
The Achieve learning platform supports educators and students throughout the full flexible range of instruction.
The Achieve design is guided by learning science research through extensive collaboration and testing by both students and faculty, including two levels of Institutional Review Board approval for every study. Achieve features a flexible suite of resources to support learning core concepts, visualization, problem solving, and assessment. All student and instructor resources can be assigned or downloaded in Achieve.
The iClicker classroom engagement system syncs with the Achieve gradebook. Gradebook integration can be set up with your campus LMS and with Inclusive Access programs.
The Achieve gradebook provides insights for just-in-time teaching and for reporting on student and full-class achievement by learning objective. Powerful analytics and instructor resources in Achieve pair with exceptional environmental science content to provide an unrivaled learning experience.
The photo shows a river flowing through a valley, and another photo shows various legumes in individual bowls. A callout points to a set of guiding questions, and a key concept at the beginning of the module reads, “Guided questions establish a clear pathway from the opening
story to the end-of-module and online features. The Guided Questions and Key Concepts bring the science to the forefront and reinforce fundamental concepts throughout the module.”
Another random document with no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Suljettujen ovien takana
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suljettujen ovien takana
Romaani
Author: Aaro Hellaakoski
Release date: December 27, 2023 [eBook #72523]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1923
Credits: Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULJETTUJEN OVIEN TAKANA ***
Romaani
Kirj.
AARO HELLAAKOSKI
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
II Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken. Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven hangilla.
SULJETTUJEN OVIEN TAKANA
Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä. Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa. —
Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä pysyisi arkisessa tasapainossaan.
Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen. Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti tähän äärettömään valoon.
Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.
Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.
Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin
sen päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.
— Minähän se olen.
— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon — tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.
Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.
— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.
Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.
On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua.
— Sinne ne jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.
— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä. Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!
Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.
Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.
Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.
Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä — jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.
"Terve vaari. — Kevät tulee."
"Niin tulee, niin."
Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät, kevät!
* * * * *
Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten. — Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana, niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti, veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla helisee onnekas varmuus; elämisen onni.
On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia, sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu
Pekka sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua. Pyhä väristys täyttää hänet.
— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.
Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät, ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.
— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään eteenpäin.
Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se niin, tämä näin.
Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa
tuolla edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa.
Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.
Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie, pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen, jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.
— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.
Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus seiväs repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin
väkivasaran pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys. * * * * *
Pahoinvointiin ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti, niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe mitään.
— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa? Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä kuulu mitään.
"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään. Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä huoneessa ketään?"
Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. Kuuluu kulkusten kilinääkin.
— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?
Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua. Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja — näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.
Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.
Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki. Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä.
Vatsaan on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea — tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.
Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse. Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt. —
Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä.
Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.
Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua, varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi, eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.
Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan —. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava. Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.
Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin. Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan. Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu aidalla sommastaan, toista ei näy Suksista toinen on sukeltanut hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas, joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen
kohdalla hohtaa hanki heleänä punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.
— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne — tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita. Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen. Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu. He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.
— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja
sillä sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.
— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt. Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota iätkaiket olet takaa-ajanut.
Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä, tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon kanteen:
Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana, ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.
Se olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan näin:
Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —
Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.
Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten
kuuluviin paiskella tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.
Nikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin viihdyttäen.
— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea, ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua. Se on lohduttavaa.
Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään. Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. Ihmeellinen sana, ja ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin, Pekka, ja siunaa
rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia. Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä väärinkäyttää.
Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja, jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan hyvässä seurassa.
Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka, tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen, jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä, tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi. Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko. Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes yhden työn, ja on iloinen siitä.
Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat
häntä mukaansa. Mutta Pekka pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä
että liian röyhkeinä, eikä halua niitä häiritsijöikseen.
Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen, ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.
