30 TALES OF TERROR
CHILLING TALES FOR THE CAMPFIRE
BOOK THREE
BLAIR DANIELS
CONTENTS
We Have Been Playing Hide And Seek For Three Days
The Light Switches Are On Different Walls
Rules Of The Farm
My Neighbor Got A Dog. I Don’t Think It’s A Dog
I Used Chatgpt And I Regret Everything
My Milkshake Brings Something Terrible To The Yard
The Same Man Is Appearing Behind My Friends On Zoom
23Andme Says I Have A Second Mother
Never Have I Ever
Facebook Is Showing Me Memories I Don’t Remember Having
If You See A Light On The Water, Run
Side Effects
Streetlights Blinking
The Porcelain Lady
Warning: Contents May Cause Happiness
Strip Mall
Cheese
Advice For My Wedding Night
Signaling In The Lake
Good Luck Means You’ll Die
All The Cells In My Body Are Dead
Caution: Falling Rocks
The Town Of Chelm
Voices In The Woods
Photos Of Me Sleeping
Afterimage
Ocd
I Visit My Dead Mother Every Night
Sos
I Babysat A Parrot. It Said Disturbing Things
WE HAVE BEEN PLAYING HIDE AND SEEK FOR THREE DAYS
My wife and I have been playing hide and seek for three days straight
posted by B____ on May 26, 2023
I don't know what to do. In the past 72 hours my life has been turned upside-down. Our family has been thrown into chaos. My wife is missing, and I fear she'll never return.
Let me start from the beginning.
My wife and I started playing hide and seek with our two young kids. However, they're a little too young to hide effectively--they always hide in the same spot, every time. So we've found it's more fun for one of us parents to hide, and then the rest of us seek.
I've hidden from my wife and kids just by standing completely still in the corner of a dark room. It's amazing how our brains are programmed to see things that move. My wife gets a little more creative, but it's hard for us to do anything too elaborate because the kids are not very cooperative in waiting for us to hide.
On Tuesday evening after work, we decided to play. My wife decided to hide first. I counted down from 10 with the kids holed up in the downstairs office.
"Ready or not, here I come!"
The kids bounded out of the room like wild dogs. I followed, slowly, trying to get a sense of where my wife was hiding. I'd often try to figure out what room she was hiding in first, to gently guide the kids so that we wouldn't find her too soon, or spend too long looking for her.
I saw her when I entered the living room. She was crouched behind the couch--I could see a bit of her elbow poking out from behind the upholstery. The kids walked right past her, too intent on checking the kitchen.
I waited for them to return. As they walked back in and rounded the couch, I waited for them to squeal in delight.
Except they didn't. Confused, I approached the couch-She wasn't there.
Huh. Maybe I'd just seen a tag or something poking out. Or maybe she'd moved her hiding spot. Wouldn't be the first time. As I said, she's more creative at this than I am.
So we moved on. We checked all the usual spots--underneath the shelving in the garage, behind the kitchen door, even in the lower kitchen cabinets.
She wasn't in any of those spots.
Maybeshewentupstairs.I hadn't heard her go upstairs, but she can creep pretty quietly. I walked along the hallways, the kids in tow. "Jessie," I called, in a sing-song voice. "We're going to find you!"
Gotcha.
Our bedroom door was open. And there was a long, Jess-shaped lump under the covers. "Let's check Mom and Dad's bedroom!" I said to the kids. Pattering footsteps as they charged behind me.
I reached for the light switch--flicked on the lights--then grabbed the hem of the comforter and yanked it off.
My heart dropped.
The bed was empty.
I stared down in confusion. It must've just been bunched up weirdly? But I could've sworn it looked like a person under there... The rough shape of someone in a fetal position, legs bent, back curved...
I backed out of the room. The kids and I went downstairs. "Jess," I called out. "We can't find you. Come on out."
Nothing.
The kids lost interest. They bounded into the family room and began playing with their toys. I was about to call out again, when I noticed that the chain of the basement door lock was disengaged.
Aha.
As I approached, my heart hammered in my chest. I knew she was waiting on the other side. Waiting to jump out at me and give me a heart attack. She'd done that before.
I took a deep breath and swung open the door--
She wasn't there.
Damp air wafted up from the basement. I clicked on the light. "Jess?" I called out. No answer.
"The kids aren't playing anymore," I called down. "And you shouldn't be hiding down there anyway. These stairs are too dangerous." Nothing. I turned, about to close the door—but then something caught my eye.
Black hair. Poking through the gap between the stairs, about halfway down.
She'shidingunderthestairs.
I stepped down. The wood creaked under my weight. The hair glistened below me in the dim yellow light. I continued down the steps, avoiding stepping on her hair, until I was standing on the concrete floor.
I whirled around— "Aha!"
But the space under the stairs was empty.
My blood ran cold. "Jess, this isn't funny!" I shouted. “Stop playing games with me!”
A footstep sounded behind me. I whirled around.
The naked bulb in the ceiling only lit half the basement. The other half, where we had rows and rows of storage boxes, was in near-total darkness.
But...
I squinted, trying to make it out. In the murky darkness... behind a stack of boxes, in the corner... I thought I could see her standing there.
I could only see her in my peripheral vision. Like how you can only see dim stars when you’re not looking right at them, because of how your optic cells are arranged. I focused on one of the storage boxes, really stared at it; and when I did, I realized I could see her pale calves, extending up into the darkness.
And, as I stood there, I realized I could hear her breathing.
"I can see you there,” I said, my voice wavering. “Why are you being so weird? The kids aren't even playing anymore. So come out. Please?"
Deep in the pit of my stomach, I knew there was something wrong. Something horribly wrong. So I chickened out.
"I'm going upstairs. You can join me when you're ready."
I headed for the stairs. But halfway there, the bulb flickered—and went out.
Total darkness surrounded me. I stretched my hands out, blindly groping into the darkness. They only fell on air. I frantically pawed through the air, searching for something, anything—
My fingers caught in something.
Hair.
I screamed and yanked my hands back. Then I ran blindly into the darkness—but something glanced off me. I shoved at it—I heard a dull thwack—and then I kept running. The side of the banister caught me straight in the chest. Panting, I felt my way to the stairs and climbed them as fast as I could.
Then I locked the door to the basement and frantically ran to my kids.
They were fine. But as I hugged them, I couldn’t get the horrible thought out of my mind. The hair I’d felt… it was higher than my eye level. About six, six-and-a-half feet off the ground.
Jess is only 5’ 2”. ---
The police searched the entire house. My wife isn't here. They searched the backyard and patrolled in a three mile radius. They came up empty-handed. It's like she disappeared off the face of the earth.
Except.
Last night, as I rolled over in bed, I swear my fingers touched something warm.
My wife and I have been playing hide and seek - Update postedbyB____onJune24,2023
It’s been a while since I updated, and I’m sorry. But my life has been hell. I don’t even trust my own sanity anymore. I don’t know what’s
real and what’s not.
But I do know one thing for sure. Jess, the love of my life, is gone.
When she’d been missing for three days, I did everything I could to find her. I stapled MISSING posters to telephone poles. I called friends and family, people she could’ve escaped to. Even though her car was still in the driveway. Even though I knew she must be somewhere in the house. I soldiered on and pretended this was an average missing persons case.
But things only got worse.
On the morning of day 7, I opened our closet to get dressed. As I scanned the hanging shirts, looking for my purple button-down, I noticed something in my peripheral vision. Something beige-colored, poking out from under the sleeve of Jess’s flannel shirt.
I couldn’t be sure, but from the brief glimpse I got—it looked like a finger.
Every muscle in my body froze. My heart began to pound. My eyes snapped on it—just in time to see a hint of movement in the limp, hanging sleeve. As if there was something in there, pulling itself up, coiling further into the shirt.
I leapt forward and thrust my arms into the clothes. Pushed them back and forth. But there was nothing. Heart throbbing in my ears, I ripped shirts off their hangers and threw them on the ground. I didn’t stop until all the clothes were heaped in a pile on the floor.
But, of course, the closet was empty.
I stood there, panting, feeling like a madman. Imust’veimagined it.Imust’ve…But every time I closed my eyes, I saw the movement in the sleeve. Of something pulling back up into it. And it made my stomach turn.
For a few days, I was able to keep it together. I stuck to the routine of sleep, eat, work, pick kids up, spend time with them, go to bed. I focused on comforting them. Telling them that everything would be okay. It was hard to answer their questions—“where’s Mommy?” “when will Mommy be home?”—but I comforted them as best I could. The three of us were in this together. At least we had each other.
But the peace was short-lived.
I was watching TV after the kids went to sleep. I got up to get another drink—and saw something poking out from the wall, by the stairs.
It was on the second stair. Just a little black blob, that my brain knew wasn’t supposed to be there. What is that? I got up and stepped closer, the voices on the TV growing distant as I focused on it. Didthekidsdropsomefood,orasock,orsomething?
I got closer—and then froze.
I recognized it. The shiny black satin, the edge of the bow… It was one of Jess’s high heels. And now, as I got closer, I could see a bit of flesh poking out above the edge of the shoe. And a shadow, stretching out along the hardwood floor.
She’sstandingthere.
“J—Jess?” I asked, my voice barely above a whisper. Silence.
I stepped closer, staring at the shoe. At that bit of pale flesh, the top of her foot, sticking out above the curved edge. I grabbed the side of the wall for balance, and then as fast as I could, swung out into the foyer.
Nothing.
No one was standing on the stairs.
I backed away. I felt dizzy. MaybeIimaginedit.Ihavehadthree drinks…But deep down, I knew I didn’t imagine it. Just like I didn’t imagine seeing Jess in the basement that night. Or feeling that hair in the darkness. I wasn’t crazy… at least, I didn’t think so. Then again, if I were crazy, I probably wouldn’t know I was.
I forced the incident out of my mind. I had to. I had to keep it together, for my Ava and Henry. They’d already lost one parent. They couldn’t lose two. So I just focused everything I had on helping them, comforting them, loving them.
But then there was that horrible night, two weeks ago.
“Daddy, I’m scared,” Ava said as she walked into my room.
It was almost eleven. Way past Ava’s bedtime. I groaned, thinking how cranky she’d be when I had to wake her up for school in the morning. “Why are you scared?” I asked, getting out of bed.
“There’s a monster under my bed.”
All the blood drained out of my face.
Normally, those words wouldn’t scare a parent. Kids always think there are monsters under the bed. It’s practically a cliché. But going through everything with Jess… my heart sunk into my stomach like an anchor.
“I heard it breathing.”
My heart plummeted further. “Okay, sweetheart,” I finally said, forcing a smile on my face. “I’ll check it out for you.”
The two of us walked towards her bedroom. My heart throbbed in my ears. When we got to the doorway, I paused. “Um… you go to your brother’s room, okay? And I’ll check it out.”
She skipped off to his room, and I was left alone.
At first, nothing seemed amiss. I could make out most of the room in the dim light from the mermaid nightlight at her bedside. The space under the bed, however, was pitch black.
I swallowed.
Then I slowly got on my hands and knees.
The darkness under the bed was pure black. But when I actually lowered my head to the floor, I saw straight through to the other side. Her pile of stuffed animals and dolls, all thrown together in a heap. The bottom of her unicorn poster. The shaggy purple rug.
I began to get up—
And froze.
No.Nonono.
There was hair. Hanging off the edge of the bed.
I lay there, frozen. Black spots danced in my vision. The hair didn’t move as I stared at it—it didn’t disappear or go away. Is Jess…lyingon thebed?I sucked in a breath. My heart pounded so hard I felt dizzy.
Slowly, holding my breath, I pushed myself up. My eyes peeked over the top of the bed. First I saw the covers, then Ava’s pillow, then
Oh,forfuck’ssake.
Ava’s Frozen doll, Anna, was laying at the edge of the bed. Her hair cascaded over the edge, looking almost black in the dim light.
I grabbed the stupid doll and put it on the pillow. Then I grabbed the comforter and shook it out, laying it on the bed and smoothing it out. These damn kids. Gonna give me a heart attack someday, I swear. “Ava!” I called, turning around. “Your room’s fi—”
My breath caught in my throat.
The air vent. Near the floor. Between the metal slats—two eyes glimmered in the darkness.
I expected myself to scream. To run. But I’d had enough of this thing, whatever it was, tormenting me. I scrambled over to the vent. “Hey—hey!”I screamed. My voice echoed against the metal. “Come back here! WhatdidyoudotoJess?!”
Soft thumping sounds. As it crawled deeper into the house. And then… nothing.
I let out a shuddering breath. Slowly, I stood up, my heart pounding. I stepped out into the hallway
And then I heard the screams.
Seeing that thing in the air vents was nothing compared to the fear I felt when I heard my children scream. I raced down the hallway, every part of my body in panic mode. “Ava! Henry!” I shouted, my feet pounding underneath me.
The door to Henry’s room hung open.
I burst inside. Ava was cowered with Henry, who’d just woken up. Both of them were staring behind me. At the shadows behind the bedroom door. I grabbed the doorknob and, in one swift motion, swung it open.
Just in time to see a lock of dark hair disappear back into the air vent.
“Come on. We’re getting out of here.” I picked up Henry, grabbed Ava’s hand, and we raced for the stairs. Metallic thumping sounded through the walls all around us, as if it were following us in the air ducts. Frantically trying to prevent our escape.
But we made it out to the car. And then we were pulling out of the driveway, tires screeching against the road. ---
Two days ago I put the house up for sale. We can’t live here anymore. I don’t know what’s living in my house now, but it isn’t Jess. My wife is gone.
I told the real estate agent everything that happened. It didn’t feel right letting another family buy this house, only to be tormented by this thing. But she just looked at me like I was crazy. And maybe I am.
But I know now that my kids have seen it too. Heard it. Felt its presence, crawling and slithering within the bowels of our home.
So this is the only way I know of to warn you. If you’re looking for a house… and come across a white house with burgundy shutters, behind a picket fence on a dead end street, in Franklin, Pennsylvania…
Don’t buy it.
THE LIGHT SWITCHES ARE ON DIFFERENT WALLS
I’ve lived in this house for the past 23 years.
Just like the past eight-thousand nights, as I was going to bed, I reached out to turn off the light switch in the stairwell. The one right at the top of the stairs, on the left-hand side as I go up.
Except it wasn’t there.
I stopped and looked down. My hand was pressed against blank wall. I turned around, and saw the switch on the other side of the stairwell.
Huh?
Had the switch always been on that side? It had been so long, I’d never really paid attention to where exactly the light switch was. It was pure muscle memory. Reach out… turn off the light… go into my bedroom.
I looked down. “Oh.” I was holding a freshly-laundered sheet and pillowcase in my left hand. That stopped me from turning off the light. Instead of switching hands, my muscle memory just told my brain “Hey! Go ahead and turn off the light with your otherhand!”
Silly brain.
There was nothing wrong.
I opened the door to my bedroom and started pulling the fitted sheet over the mattress. I pulled the cloth straight, straightening out the wrinkles, neatly tucking the corners underneath. I repeated it
four times, then with a sigh, got up and went into the bathroom. I reached to flick on the light—
Blank wall.
Whatthe…
I extended my other arm. After a second of fumbling, my fingers found the switch and flipped it on. I scowled at myself in the mirror. At the reflection of my bony hand, frozen on the light switch.
I’mprettysurethelightswitchwasontheotherside.Nexttothe towelrack.
Not…there.
I walked over to the counter and pulled the bobby pins out of my hair. Then pulled it all up into a ponytail, securing it with a neon green hairtie. I reached down for the drawer to pull out my toothpaste.
Except my fingers grabbed empty air.
I looked down—to find the drawer pull a few inches lower than I expected it to be. “Geez, what’s wrong with me today?” I muttered under my breath. I grabbed my toothpaste out of the drawer, squirted it on my toothbrush, and furiously brushed my teeth.
I bent over the sink and cupped my hands, filling them with water. I sucked it up, swishing, and spit it out. Straightened back up
Huh?
Over my shoulder, in the mirror, the fitted sheet sat bunched up on top of the mattress.
My heart dropped. Idefinitelyputthatsheeton.Then I frowned. DidI?OrdidIjust…think… aboutdoingit?I turned around, staring at the bunched fabric. The cute little green polka dots distorted with the wrinkles.
Then I shook my head and walked over to the bed. Flapped the sheet in the air, then lined up the corners. Pulled it taut, tucking each corner underneath.
“Looking good.”
I walked over to the windows and closed them. Locked them. Pulled down the blinds, then pulled the curtains over them. Without
the light of the moon, the room was pitch dark, save for the sliver of golden light spilling out from the bathroom door.
Leaving the bathroom light on so I wouldn’t trip over myself, I sat down on the bed and turned on the desk lamp. Pulled my Kindle off the nightstand and opened the novel I’d been reading. Some dramedy about two very different women switching bodies. I read for several minutes—but then something caught my eye.
The mirror.
In the full-length mirror across from the bed, I could see my reflection: blankets cozily wrapped around me, cup of water on the nightstand, Kindle in hand. Except there was something horribly, horribly wrong.
My hair was down.
No. I put my hair up in a ponytail. In the bathroom. I was sure of it—otherwise, I would’ve gotten my hair wet in the sink when I brushed my teeth.
Unless… maybe Iabsentmindedlyput it back down while I was reading?
The neon-green hairtie sat on the nightstand. I grabbed it and quickly put my hair back up. Then I stared at the mirror. My reflection stared back, eyes wide.
You’rejusttired.
You’ve had a hell of a day. Hell of a week. Thepresentation at work,fixingthecrackedwindowinthebasementallbyyourself. You justneedagoodsleep.
I reached over and turned off the lamp.
Darkness enveloped me. And it felt somehow… toodark. Usually there was light from something, even if it was just the blinking white light from my laptop, indicating sleep mode. But this was just pure darkness. Thick, heavy darkness like a fog, filling the entire room.
Gotosleep.Youneedsleep.
I cuddled up to my pillow, closed my eyes, and began to fall asleep
My eyes shot open.
Thelight.
I’d left the light on in the bathroom.
And now it was off.
I pulled myself up out of bed. “Hello? Is anyone there?”
Oh,goodidea,Hannah.Announceyourselflike every victimina slashermovieever.
Groping in the darkness, I felt for my phone. I’d left it on the nightstand. Which should’ve been a foot or two to my right. But as I continued to feel, my hand only fell on empty air.
Wherethehellisthenightstand?!
I walked forward with slow, halting steps. Then my toe collided with something. I hissed in pain, but reached down and finally found the sleek smooth metal of my phone.
I turned on the flashlight.
And my blood ran cold.
My bed. The nightstand. It was all on the left side of the room, not the right. I stared at it, my heart pounding in my chest. The white light jittered across the wall as my hand shook.
I turned around, towards the bathroom—
But I was staring at the windows. The curtains closed tight. I whipped around, and there was the door to the bathroom—on the otherside of the room.
“What the fuck?!”
I ran to the bedroom door. Turned the knob. Swung the door open and raced down the hallway—
The stairs.
They didn’t lead down.
They led up.
My flashlight followed the wooden steps as they went up—turned ninety-degrees at the landing—and then continued upwards. At the top, there was a shut door. A door I’d seen a million times.
The door to my basement.
A dream. This has got to be a dream. I pinched myself, screamed, tried to force myself awake. But I was still standing in the hallway. The hallway that led upto the basement door.
I raced up the stairs and opened the door. Or tried to—it only opened a few inches before the chain lock caught. I thrust my entire
weight against the door, pulling the chain taut. But the door wouldn’t open any further.
“Let me out!”
Light blinked on. On the other side of the door.
And through the crack… I could see something. Something familiar. A hallway with a cuckoo clock. Cream-colored walls. An opening that led to a small, wallpapered kitchen. It was myhouse.
And standing in the kitchen was a woman. A woman with dark hair pulled back with a neon-green ponytail holder.
Me.
She held a toolbox and a garbage bag. Something like glass clanked against each other with each step she took. Then she disappeared around the bend, towards the garage.
“Help!” I screamed. “Help me!”
But no one came.
I’ve tried calling the police. Tried calling my mom, my friends, anyone. It never goes through though. It seems like I have some sort of internet connection, though, and I’m not even sure where this will be seen. But I hope someone will see it.
And I hope you can help me.
RULES OF THE FARM
A few miles north of me, there’s a little family-owned farm. The family takes a vacation in July, though, and they posted a job listing for a caretaker. My job would include feeding the animals, making sure the irrigation is working, and harvesting some crops. It’s a small operation, so it’s not fields and fields of stuff. Plus, they were offering two thousand dollars. At the time, that seemed like an amazing deal.
Now, I’m not so sure.
See, the Gershons left me detailed instructions in the envelope, along with half of the stipend. And as I sat down to read it, I realized that it sounded a little… strange.
Dear Emily,
Thank you for taking care of our farm! To ensure your safety and happiness (and the animals’!), we’ve included a list of instructions and tasks.
1. Please feed the goats and chickens at 6 AM sharp. They get pretty cranky if it’s not on time :)
2. You will need to prune off the floricanes in the raspberry patch. To do this, cut the canes (branches) that are “woody” and have already fruited. Wear thick gloves because there are thorns. If you do get cut, immediately head inside and call Dr. Lively to make sure your wound is not infected.
3. The sunflower field is easy to maintain and brings beauty to our farm. However, if you ever see a sunflower that isn’t facing the same direction as the others, immediately head inside. Do not return to the sunflower field until the following day.
4. The farm is, as you know, surrounded by forest. Sometimes we get coyotes, foxes, or other wild animals prowling about the grounds at night. Don’t worry—the animal pens are completely secure and there is no need to check on the animals if you hear anything at night. In fact, we recommend you do not leave the farmhouse between sunset and sunrise.
5. Do not enter the corn maze. Even if you hear noises coming from the maze, that sound like a child crying, do not enter. The corn maze is not open to visitors yet. It’s most likely the bobcats in the woods.
6. Do not be alarmed if you see the goats awake in the middle of the night. They are semi-nocturnal and often wake up to roam, graze, or use the bathroom.
7. You may help yourself to any of the fruits or vegetables you harvest, however, do not eat the apples from the northwest corner of the orchard.
8. We no longer use scarecrows. If you see one, please return to the house, lock all the doors, and close all the curtains. Stay inside until the following morning.
9. Make sure to always stock the farmstand twice a day: in the morning, and again in the afternoon. At night, take all unsold produce inside and store it in the refrigerator.
10. We do not own any pigs.
Thank you so very much, Emily! – The Gershons
I glanced out the window. The sun was hanging low over the trees, orange rays filtering through the forest. Dammit, if I’m not supposedtobeoutafterdarkbecauseofthewolves or whatever, I bettergetcracking.
I walked over to the goats first. They huddled close to me as I filled their food bins, staring at me with their weird slit-pupils. I tried
to get it done as quickly as possible—goats, honestly, freaked me out a little bit. As I hurried away, one with black-and-white fur pushed its little face through the fence. Maaaaaa,it bleated, staring at me.
The chickens were more skeptical of me, staring at me and letting out long baaaawwwwwks? as they bobbed their heads. As soon as they realized I had food, though, they came over and pecked the ground. They were pretty cute, actually.
I turned back towards the house— I froze.
Across the field from me stood the field of sunflowers. Bright golden petals and dark centers, swaying slightly in the wind. But while all of them tilted away from me, facing the dying sun, one of them—near the edge of the field—was instead facing me.
I stared at its pitch black center. Didn’t the note say something aboutthat?Goinside,ifoneofthesunflowersispointingadifferent way?
I locked up the chicken gate. Then I strode across the grass towards the old farmhouse, still carrying the bag of chicken feed. I was halfway to the house when I turned around again.
I wish I hadn’t.
The sunflower was still facing me. Even though, based on my path, it shouldn’t have been.
I picked up my pace towards the house. Oh, come on, what do you think’sgonnahappen?Thatsunflowerisgonna chaseafteryou and murder you? My brain knew it was stupid, but there was something instinctual, a gut feeling, that forced my legs to pump harder. I didn’t even bother dropping the feed off at the shed—I raced into the house and locked all the doors.
Phew.Safe.
I took a final glance out at the sunflower. Then I went into the tiny kitchen and started some water boiling for pasta. By the time I was sitting down to eat, I was shaking my head. Sostupid.Afraidof asunflower .
Something woke me up in the middle of the night.
I sat up, my neck aching from the crappy pillow they’d left for me. I looked around my tiny bedroom, but nothing seemed amiss. Well, of course there were things amiss, like the peeling paint and the light bulb that flickered and the clogged toilet. But nothing different.
I yawned and checked my phone. 3:12 AM. Sighing, I settled back into sleep.
But before I drifted off, I heard it. A small, high-pitched noise.
Coming from outside.
I slowly forced myself out of bed and walked over to the window. Underneath me, the farm sprawled out into the darkness—but it was distorted in the old glass, shapes and colors bleeding into each other like running paint. I flipped the window lock and pushed it open, the wood squeaking loudly in my ears.
I listened.
Silence. Then— “Helpme.”
A voice. A child’s voice.
Coming from the direction of the cornfield. That’snofuckingbobcat.
My blood ran cold. I stared out into the darkness, at the cornfield on the edge of the woods. Hoping that it was just some lingering dream or something. But as I stood there, the cool summer breeze wafting into the room, I heard it again.
“Please.Helpme.”
The voice wavered, as if the child was crying. I squinted into the darkness, staring at the cornfield. I have to go out there. I remembered the Gershon’s rule—but there was no way this was an animal.
“Hey! I’m coming, don’t worry!” I shouted out the window. Silence.
And then a rustling sound. I squinted at the cornfield—and I could see the stalks moving, as something moved within them. “Stay where you are!” I shouted into the darkness. “I’m coming to get you!”
The cornstalks continued to move.
And every muscle in my body froze.
The amount of corn moving… there was no way it was just a small child in there. The corn was swaying, dancing, roiling in an area maybe ten feet across.
And it was making its way towards the edge of the field.
Rapidly.
I shut the window. Then I closed the blinds, my heart hammering in my chest. I raced downstairs and checked the locks. And then, finally—when I was sure I was safe—I called the police. But they wouldn’t even come out. “There are no missing children in the area, and what you saw was most likely a bear,” they explained calmly.
I think they must know all about the Gershon’s farm.
I triple-checked the locks, wedged a chair under the doorknob, and tried to sleep. But I spent most of the night awake, listening the snapsand rustlesof the cornstalks, waiting for dawn.
6 AM came all too early. The alarm blared in my ears and I forced myself out of bed, groaning. The sun had just crested over the hill, and the sky was lit with the pale grey of dawn. I could hear the rooster crowing already.
I looked out the window. Scanned the farm. But everything looked normal. All the sunflowers were facing halfway towards me, in direction of the rising sun. The cornfield was still. The chickens were milling about the coop, pecking the ground.
I went downstairs, grabbed the bag of feed I’d never put away, and went out to the coop.
The chickens were probably the only part of the farm I liked. The fat little hens ran towards me as I poured the food onto the ground. Making happy noises, they pecked it up. I locked the gate and started over the hill, towards the shed, to get the goat feed.
That’s when I heard it.
Oink.
I stopped in my tracks. TheGershon’s notesaidtheydidn’town anypigs.
Oink.
The note didn’t say anything about avoiding the pigs, though. So I was free to go fetch the goat feed. Right?I started walking again, up the hill.
Oink.
And that’s when I realized there was something off about the sound. It almost sounded… human? Like a person saying “oink,” instead of an actual animal sound. For a second I had a weird mental image of a naked man covered in his own filth, crouching on the ground, saying oinkover and over.
Oink.
I shook my head and continued up the hill. And when I got to the top, I saw the source of the noise: a fat, pink pig, standing in the grass. I let out a breath of relief. See?It’sjustanordinarypig.I passed the pig, ignoring it completely, and opened the shed. Put the chicken feed back. Pulled out the goat feed. Started back up the hill—
I stopped dead as my eyes fell on the pig. Its face.
It almost looked… human.
Its fleshy, pink snout was shorter than it should be. Its curled little ears sat low and flat on its head. And its eyes… they weren’t round and beady, but almond-shaped, like a person’s. With dark pupils that stared up at me in a way that suggested intelligence.
The feed bag fell out of my hands. I stumbled back. But the pig didn’t advance. It just… stared…at me with its human-eyes.
I backed away, keeping my eyes on it. Slowly walked around it so that I was going back towards the house. When I got over the hill,
and that horrible little face was finally out of my sight, I whipped around and broke into a run.
“What. The fuck. Was that?!” I panted to myself, as I locked the front door behind me.
Not knowing what else to do, I pulled out my phone and called the police. But when they picked up, I wasn’t sure what to say. “I… uh,” I started. “Found a pig that doesn’t look like a pig. On the farm.
The Gershon’s farm—”
“Did you touch the pig?” the officer cut in.
“I… what?”
“Did you have any contact with the pig, any at all?”
“No…”
“Good. We’ll send an officer out to deal with it.”
Fifteen minutes later, I saw a police car pull up the driveway. They asked me where I’d seen it, then told me to stay inside. I went over to the window and watched them walk up the hill, then disappear. A minute passed; then a shrill squeal erupted in the silence.
Five minutes later, the officers reappeared, carrying a large black plastic bag that swung with each step. “Hey—hey!” I called out, as they headed for the cruiser. “What—what wasthat thing?”
The officers glanced at each other.
“Rabies,” the female officer said, while the male stuffed the bag into the backseat. “A bunch of rabid pigs have been showing up in this area. Gonna send it off to get tested. Good thing you didn’t touch it.”
Before I could ask her more questions, she hopped into the driver’s side. And then they were gone.
I stared out the window, utterly perplexed. Why didn’t the Gershonstellmetostayawayfromthepigs?
After the debacle with the pig, I decided to take it easy. I made a wholesome breakfast, read a few chapters of the thriller I was working through, and called my boyfriend. Around 11 AM, though, I realized I’d forgotten to stock the farmstand.
It was still technically morning, so I ran out into the field, filled my hod with zucchini and tomatoes, and ran down the driveway as fast as I could without spilling any of the produce.
But as the little farmstand came into view, I saw that there was already someone waiting. I checked my watch: 11:49 AM.
“I’m so sorry,” I breathed as I spread the produce out on the wooden table. “I was supposed to get this out earlier but, there was a pig, and it just…” Something made me stop rambling. I glanced up —to see that the person standing there was a little… odd.
He was an old man, probably about six feet tall, and very thin. He wore, surprisingly, a crisp black suit and an old-timey bowler hat in the sweltering heat. He was smiling at me, but his teeth were deeply yellow and crooked, and his eyes were sunken back in his skull. Nothing unnatural about him—just a slightly creepy-looking old guy—but in a way, he reminded me of the creepy dudes from that one Buffy the Vampire episode where they take away everyone’s voices.
“So… what are you looking for today?” I asked, when he didn’t move to take any of the produce.
“The Gershons aren’t here?”
I shook my head. “Won’t be back for two weeks.”
“Hmm,” he said, thoughtfully. “They didn’t tell me they were leaving.”
“Oh, you know them?”
He let out a small chuckle. “You could say that.”
I waited for him to either take produce or leave. But he didn’t do either. He just stood there, looking at me. The way his blue eyes cut into mine made a chill run down my spine. It wasn’t a predatory or sexual stare—it felt more like he was examining me, studying me, trying to read every tilt of my head and blink of my eyes.
It made me extremely uncomfortable.
“So, uh, are you interested in any of this? The tomatoes looked really good today,” I said, trying to not sound nervous. “Or if you’re looking for something else, I can go pick it for you.”
“Only the Gershons can provide what I’m looking for.”
“Okay, well uh, I’m going back up to the farm. If you change your mind, the prices are listed on the whiteboard, and you just leave the money in the box.” I shot him a fake smile, turned around, and headed up the hill as quickly as I could without seeming weird.
But then he said something that made my blood run cold.
“Emily?”
Inevertoldhimmyname.
The smartest thing would’ve been to run. But instead, I turned around. He wasn’t chasing me—he was still standing at the farmstand, ten yards from me.
“I wouldn’t trust the Gershons if I were you,” he called out.
Then he turned on his heel and strode away.
As I watched him go, I realized there wasn’t any car parked at the bottom of the driveway. He just turned onto the old country road and walked away. I watched him until he rounded the bend and disappeared from sight.
I retreated into the house, checked all the locks, and decided I would spend the rest of the day inside—at least, until it was time to feed the animals and stock the farmstand again.
When I fed the goats that evening, they still seemed mad at me from the morning. With all the pig business, I hadn’t gotten their morning meal to them until nearly 10 AM, and as I entered the pen they eyed me warily. Maaaaaa, a brown one bleated, with a look of betrayal in its slit-pupil eyes.
My last task of the day was picking up the unsold produce. I hurried down the driveway, garden hod in my arms, an audiobook playing through my earbuds. The sun hung low in the sky, casting
shadows that stretched across the driveway before me. The sun wasn’t setting yet—that wouldn’t be for another hour—but it still made me nervous.
Most of the produce was gone, but I grabbed the three remaining zucchini and put them in the hod. Then I turned around and hurried back up the hill as fast as I could.
But when I crested the hill, I saw something in the fields that made my heart stop.
A scarecrow.
Its arms stretched out at its sides. Its head hung limply on its shoulders. I couldn’t see it in detail—it was too far away—but I could see its silhouette clearly. I immediately broke into a sprint.
Justgetinside.You’llbefine.
I focused on the white door. It was still so far away. But I forced myself to stare at it, to keep my eyes away from the scarecrow. Just run.Asfastasyoucan.
And I made it.
I slammed the door shut. Drew the deadbolt. Closed all the curtains. Checked all the other locks. And then, I collapsed onto the couch and called my boyfriend, Derek.
“You have to come here,” I told him. “There’s someone out there and I ran inside but I think…” I rambled on in incoherent sentences, until he interrupted me.
“Wait, slow down. You think there’s someone out there?”
“Yes.”
“Are you sure?”
Derek was a good man. But he often thought I was being a little too paranoid, a little too scared. When I insisted I was being followed home from work, he told me it was probably nothing, and just some guy walking the same route as me. When I heard sounds in the middle of the night, he insisted it was the house settling. When I watched true crime shows and told him how we need to do X or Y so we don’t fall victim to a crime like that, he’d just laugh. It wasn’t intentionally mean, but in these moments it was painfully obvious he’d grown up as a man, with little to be afraid of in this world.
“Yes, I’m sure. They said the farm doesn’t use scarecrows, and there is a fuckingscarecrowstandingonthehill!Watching me!”
I heard a loud sigh on the other end.
“Are you saying you don’t believeme?”
“I didn’t sayanything,” he said, calmly.
“You sighed.”
“Okay. Sorry. It’s just… this sounds really…” He trailed off. “Nevermind.”
“Please, just come over here. I’ll explain everything.”
“Why don’t you come over here?”
“Because if I go outside, the scarecrow will get me!”
Silence. And then I realized, that sentence did sound pretty unhinged, on its own. “Listen, there’s been really weird stuff happening on this farm.” And then I launched into an explanation of everything: the list of rules, the sunflowers, the cornfield, even the pig man.
“Why didn’t you tell me all this earlier?” he asked, when I’d finished.
“Because you wouldn’t believe me. You still don’t.”
“I’m trying to. Just, this sounds like a lot of ghost story type stuff, you know?” Another sigh. “But look, I can tell you’re upset. I’m coming over, okay? I’m leaving right now. Be there in a half hour.”
I ended the call and stared at the curtains. For a minute, I was tempted to part them, to make sure the scarecrow hadn’t gotten closer; but I wasn’t going to disobey the rules.
When Derek arrived, I took every precaution to get him inside safely. I told him to park as close to the house as possible, look around for scarecrows, and then run as fast as he could.
As soon as he was inside safely, my fear melted away. We put on a movie, had some good laughs, and then went to bed.
But around 2 AM, something woke me with a start.
Another random document with no related content on Scribd:
pääsevänsä sieltä kohta. Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»
»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi Englannin lähettiläs.
»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet, Lady Wise?»
Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta heille.
»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä hänestä kerrotaan.»
»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä, jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli, Sir Evelyn.»
»Entäs toinen puoli?»
Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:
»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja kirkon julkinen vihollinen.»
»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»
»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat! Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija, armeija, armeija!»
»Onko ministeri militarismin puoltaja?»
»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman
herraksi aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan diplomatian keskipiste.»
»Entä kansa?»
»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»
»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»
»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»
»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»
»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin alistaminen valtansa alaiseksi.»
Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»
»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»
»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen hautajaisääni ovelta.
Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna toiseen silmään.
»Tekö tulette kirkkoon, Don Camillo?»
»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.
»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»
»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi…»
»Oh! Oh!»
»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo.
»Kuka voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia, kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»
He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden aaltojen pauhun.
»Onko se näyttämöllepanon Miserere, joka houkuttelee heitä tähän näytelmään?»
»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»
»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.
»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi kukkanainen tarkoittavasti nauraen.
»Kuka on Donna Roma?» kysyi englantilainen.
»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»
Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin, pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui loggiaan.
»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»
»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.
»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja moraalinsa.»
»Moraaliraukka!»
»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä hetkellä?» kysyi englantilainen.
Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.
»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit, kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita? — Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»
»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»
»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —» vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»
»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.
»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»
»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja uhkaa ostaa automobiilin.»
»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan, mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»
»Onko hän siis sitä kokenut?»
Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.
»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla. Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»
»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan lähettiläs.
»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»
»Donna Roma?»
»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa, mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten ihailtu mies hänet esitti.»
»Paroni Bonelli?»
»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»
»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen ylös ja alas.
»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»
»Ja sitten?»
»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä! Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo pukeutuu silkkiin, komeimpaan,
mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»
»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar, ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen, joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»
»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen maireeseen että kohtalon kovuuteen.»
»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia, joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»
»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.
»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on paroni Bonellin ystävä!»
»Mitä tarkoitatte sillä?»
»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.
»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»
»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen. »Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä
silloinhan vaara olisi vältetty?»
»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»
»Vaimo elossa?»
»Elossa ja kuitenkin kuollut.»
Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.
»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin, vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika, paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja maailmaan.»
»Kamalaa!»
»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.
»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan, että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen — uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma!
Se nimi on kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»
Valkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.
»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»
V.
Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.
Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.
Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.
»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs kenraali Morra, sotaministerimme, commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset!
Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi commendatorelle, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»
Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.
»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»
»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.
»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»
»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?» sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.
»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:
»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia
pitää rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»
»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.
»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki, jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti — kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa hoveissa. Sen keskiluokka ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on, että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla, että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»
»Mahdoton aate!»
»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen absoluuttista valtaa.»
»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.
»Minun kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen — haluun olla kansan paavi.»
Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.
»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa — ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä…»
»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.
»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa, eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli
rajaton, mutta kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen.
Siellä hän jatkoi samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»
»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»
»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin hänet määrätä
Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi, ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»
Pikku prinsessa pyyhki silmiään.
»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä?
Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa. Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija — ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija
— joka ei tunnusta ketään korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja jolla on ylin valta tuomita kaikkien
omiatuntoja, kaikkien rikoksia maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»
»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.
Seurue nauroi ja paroni hymyili.
»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija. Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin! Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»
»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»
»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin! Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan mystillisyyteen.»
»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»
»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa — olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»
»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.
»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.
Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»
»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle päin.
Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»
Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin raketin lento.
»Katsokaa ulos!»
Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja sanoi:
»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta paroni oli poistunut huoneesta.
»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin äkillisestä tuskasta.
VI.
Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.
Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.
»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.
»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin puettu», sanoi pieni prinsessa.
Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame,
