Figures and tables
1.16
1.23–1.24
1.25
1.33
1.38
1.39
1.40–1.41
1.42
2.1.
2.2–2.3
2.4
2.5
2.6
2.11–2.12
2.20–2.21
2.22
2.23
2.26–2.27 Scenes from opera opening and closing ritual in Puxian Mulianxi
2.28–2.29 Scene from ‘worshipping the stage’ in Guichi Mulianxi 91–92
3.1 Portrait of Zheng Zhizhen
3.2 Tomb of Zheng Zhizhen and His Wife
3.3 Cover and first pages of the Gaoshi edition of Quanshan xiwen
3.4 Cover and first pages of the Fuchuntang edition of Quanshan xiwen
3.5 Gaoshi illustration of ‘Opening Scene’ to Volume 3
3.6–3.7 Scenes from Nanling Mulianxi
3.8 Folk manuscript of Huizhou Mulianxi
3.9 Scene from 2005 Qiupu Folk Performance of Mulianxi
3.10 Scene from Qimen Huansha Mulianxi
xii Figures and tables
3.11 Scene from Qimen Mashan Mulianxi
3.12 Scene from Guichi Mulianxi
3.13–3.14 Fuchuntang illustrations of Madame Liu and the Three Officers 111–112
3.15–3.16 Fuchuntang illustrations of City God, Guanyin and other deities 112
3.17–3.18 Fuchuntang illustrations of Fu Luobo and Fu Xiang 113
3.19 Fuchuntang illustration of ‘A Nun Descends the Mountain’ 114
3.20 Scene from A Little Nun Descends the Mountain
3.21 Scene from A Young Nun Longs for Secular Pleasures
3.22 Scene from ‘Liu Jia and Jinnu Instigate Madame Liu to Eat Meat’ in Puxian Mulianxi 116
3.23 Scene of ‘Husband Carries Wife on Back’ in Puxian Mulianxi 117
3.24 Scene from ‘Catching the Soul of Madame Liu in the Garden’ in Qi Opera 120
3.25 Scene from ‘Crossing the Naihe River’ in Qi Opera 121
3.26–3.28 Gaoshi illustrations of the Golden Bridge, the Silver Bridge and the Naihe Bridge 121–122
3.29 Scene from ‘Luobo Carries Sūtra and the Portrait of His Mother on a Shoulder Pole’ in Puxian Mulianxi 123
3.30–3.31 Scenes from Jingju zhezixi, Teasing Mulian (Xi Mulian) 124
3.32 Scene of Huizhou Nuoxi play, Jumping Zhong Kui
3.33 Scene from ‘Liu Jia Is Transformed into a Donkey’ in Puxian Opera
3.34 Scene from ‘Grand Yulanpen Ceremony’ in Qi Opera
4.1 Statue of Wei Liangfu
4.2 Kunqu musical instruments
4.3–4.4 Kunqu costumes and props
4.5 Rubbing of stone carving of Washing Gauze
4.6 Portrait of Tang Xianzu
4.7 Porcelain dish decorated with a scene from The Peony Pavilion
4.8 Scene from Shangdang Kunqu
4.9 Colophon/title page of A New Collection of the Patched Cloaks of White Fur
4.10 Jingju Master Mei Lanfang (1894–1961)
4.11–4.12 Illustrations of Kunqu zhezixi
4.13 Water-side Stage in the He Family Garden
4.14 Kunqu performance in a mansion hall
4.15 Theatrical performance in a mansion hall
4.16 ‘Pavilion to Theatre God’, a wooden frame for stage ritual performance
4.17 Ritual of worshipping patron gods of theatre in Guichi Mulianxi
4.18–4.19 Indoor and Outdoor Theatre Stages in China Kunqu Museum
5.1 Tang tomb mural of female entertainers
5.2 Tang painted pottery figurine of ‘Stomping and Swaying Woman’ 161
5.3 Song silk painting A Children’s Puppet Show 162
5.4 Bronze mirror decorated with puppet show 162
5.5 Yuan silk painting of Zhang Guolao Having an Audience with Tang Minghuang 163
5.6 Tang Picture of a Palace Concert 163
5.7 Shangdang Troupe of Eight Players of Musical Instruments 164
5.8 Part of The Kangxi Emperor’s Southern Inspection Tour 165
5.9 Part of The Qianlong Emperor’s Southern Inspection Tour 166
5.10 Qing Nanfu Theatre Stage 166
5.11 Kunqu performance text of Dingzhi Chunqiu 167
5.12 Part of The Kangxi Emperor’s Southern Inspection Tour 168
5.13 Picture of Dramatic Show in the Pavilion of Clear Sounds 169
5.14–5.15 Frontal façade and first-tier stage of the Pavilion of Unimpeded Sounds 170
5.16 Qing palace theatre programme 171
5.17 Front and first pages of royal command performance text 171
5.18 Picture of Birthday Ceremony 172
5.19 Empress Dowager Cixi’s opera-viewing lounge 172
5.20 The Great Theatre Tower in the Garden of Virtue and Harmony 173
5.21 Qing palace playtext of The Sun and the Moon Welcome Auspiciousness 173
5.22 Phoenix crown decorated with pearls and lustre glazes 174
5.23 Black gauze hat (with double crown and two straight wings on the back) 174
5.24 Part of a late 18th century copy of The Kangxi Emperor’s Sixtieth Birthday Celebration 176
5.25 Detail of the 18th century copy of The Kangxi Emperor’s Sixtieth Birthday Celebration 176
5.26 Portrait of Zhang Zhao 177
5.27 First page of Wuyingdian multicolour edition of Quanshan jinke 181
5.28 Painted porcelain figurines of the Eight Immortals 184
5.29 Scene from Jingju Eight Immortals Cross the Sea 184
5.30 Scene from ‘Grand Yulanpen Ceremony’ in Hunan Mulianxi 186
5.31 ‘Instructions on Costuming and Make-up’ for Mulian performance in Qing court theatre 187
5.32–5.33 Qing palace xiqu paintings of King Yama and Mulian in The Sixth Court of Hell 188
6.1–6.2 Qimen Taoyuan and Anshun Tunpu 198
6.3 Masked performance of Anshun dixi
6.4 Scene from Xue Rengui’s Eastern Campaign in Anshun dixi
6.5–6.6 Scenes from ‘Seeing Mother in Hell’ in Yiyang Mulianxi 203
6.7–6.8 Leping Huyan Stage and caisson ceiling over the stage 204
6.9 Street theatre in High-Qing Beijing 205
6.10 Qing painting of Theatrical Performance in Teahouse Theatre 206
6.11 Musical ensemble of the Yiyang Style 208
xiv Figures and tables
6.12–6.13 Pages containing the rolling tune from Gaoshi edition of Quanshan xiwen 212
6.14 Scenes from Nanling Mulianxi 215
6.15 Scenes from Huizhou Mulianxi 215
6.16 Scene from Clapper Opera Mulian Rescues His Mother 217
6.17 Rubbing of stone stele inscribed with imperial ban on huabu dramas 221
6.18 Thirteen Best Performers During the Reign of Emperors Tongzhi and Guangxu 224
6.19 Oil painting of Mei Lanfang as the Heavenly Maid 225
6.20 Hubei-Hunan Hometown Association Theatre in Beijing 226
6.21 Hubei-Hunan Guildhall Theatre in Chongqing 227
6.22 Shanxi-Shaanxi Guildhall Theatre in Qishan 227
6.23–6.24 Scenes from Sichuan Mulianxi 229
6.25–6.26 Processional performance of Mulianxi in southern Anhui 230
6.27–6.29 Scenes of Nuo ritual performance in Huizhou Mulianxi 231–232
C.1 Scene from ‘Mulian Sits in Meditation’ in Huizhou Mulianxi 236
C.2–C.3 Scenes from Sichuan Opera Mulian’s Mother 238
C.4–C.6 Scenes from Huizhou Mulianxi 239–240
A.1 Territorial map of Huizhou Prefecture
A.2 Kengkou Village
A.3 Memorial archway
A.4 Picture of Theatrical Performance in the Countryside
A.5 Part of the Qing-Court Version of Along the River During the Qingming Festival
A.6 ‘Punishment-Opera’ Stele
A.7 Zhulin Bridge across the Dragon Stream
A.8 Screen wall with kylin at its centre
A.9 Stone-framed entrance to Yuqing Tang
A.10 Sacrificial Hall
A.11 Plan of Yuqing Tang
A.12 Stage viewed from Sacrificial Hall
A.13 Front skywell
A.14 Room for civil music
A.15 Part of Ming Scroll of Scenery from the Prosperous Southern Capital
A.16–A.17 Entry and exit door
A.18–A.19 Corridor viewed respectively from downstage right and left
A.20 Stage viewed from the Opera-Watching Tower
A.21 Carvings on the upper structure of the stage
A.22 Caisson ceiling over the stage
A.23 Vase-shaped door to the room for martial music
A.24 Stairs to the backstage
A.25 Backstage
A.26 Zhao Jinde, Zhulin Village Administrator of Cultural Relics
A.27 Stairs to the Opera-Watching Tower
A.28 Opera-Watching Tower
A.29 Front façade of the Opera-Watching Tower
A.30 Sleeping Hall
Tables
1.1 Role types in Song zaju/Jin Yuanben. 18
1.2 Dramatis personae in The White Ape 48
3.1 Table of contents of Volume 1 (Quanshan xiwen 1–2). 108
3.2 Table of contents of Volume 2 (Quanshan xiwen 2–3). 117
3.3 Table of contents of Volume 3 (Quanshan xiwen 3–4). 125
3.4 Ten Courts of Hell. 127
4.1 Regional variations of the Kunshan style. 144
4.2 Mulianxi excerpts in Ming and Qing miscellanies of selected playtexts. 148
6.1 The High-Pitched Styles. 207
1 Mulianxi in Northern dramas
The synthesis in the transformation narrative of various elements from Confucianism, Buddhism and Daoism facilitated the sinicisation and syncretisation of the Mulian myth (Guo 2005: 94) and helped it reach a wide circulation across all sectors of society in late medieval China. At the same time, popular sūtra lectures, scripture-telling, storytelling and storysinging also contributed to the popularisation of the Mulian myth among the general public. During the Song dynasty, Mulian became a household name in China, and the ritual enactment of the myth of Mulian rescuing his mother from Hell became an integrated part of the Yulanpen/Zhongyuan Festival.
The Song dynasty is noted for a rapid growth of urbanisation and a burgeoning commercial entertainment culture marked by the appearance of the balustrade theatre (goulan or gousi) – China’s earliest form of commercial theatre – in the entertainment quarters of Song capital cities, Bianliang and Hangzhou. The Northern Song capital Bianliang was the world’s largest city in the eleventh century, with a population estimated at more than one million, as was Hangzhou (renamed Lin’an in 1138 as the capital of the Southern Song dynasty) in the twelfth century. The highly concentrated big population in capital cities and commercial centres brought about an unprecedented prosperity of popular entertainments and entertainment quarters. Take Bianliang for example. In the early twelfth century, it boasted nine entertainment quarters as recorded by Meng Yuanlao in his Dream of the Splendour of the Eastern Capital (Dongjing menghua lu 2.144–145, hereafter Menghua lu). Notable among them were the Entertainment Quarter of the Sang Family, the Central Entertainment Quarter and the Inner Entertainment Quarter. Within the nine entertainment quarters were more than fifty balustrade theatres of various size and capacity. The largest of them were The Lotus Theatre and the Peony Theatre in the Central Entertainment Quarter and the Yakṣa Theatre and the Elephant Theatre in the Inner Entertainment Quarter, each having a seating capacity of several thousand people.
Predominant among various forms of popular entertainment in the entertainment quarters were vaudeville revues that featured a mixture of song and dance, all keys and modes (zhugongdiao), grand suites (daqu), farce skits and comedy sketches, from which emerged Song zaju – the earliest form of Northern drama and also from which emerged the Song zaju play Mulian Rescues His Mother
DOI: 10.4324/978100325187-2
Figures 1.1–1.2 Sections of Along the River During the Qingming Festival depicting respectively ‘Bridge Scene’ and ‘Urban Life’ along the Bian River in Bianliang. Handscroll (24.8 cm × 528.7 cm). Ink and colour on silk. Painted by Zhang Zeduan (1085–1145).
Source: Palace Museum, Beijing.
(Mulian jiumu) – the earliest recorded Song zaju play and the earliest recorded Mulianxi play as well.
Song Zaju
During the Song dynasty, variety show was in general referred to as zaju, a word which was also used to refer to any constituent ingredient of the variety show, in particular farce skit and sketch comedy. With the rise of entertainment industry, there emerged the first group of professional actors and entertainers who performed in commercial or cabaret settings rather than provide entertainment on command at royal/princely courts or official residences. Some of them acquired a
Figure 1.3 Part of a Southern Song remake of Night Entertainment of Han Xizai (Han Xizai yeyan tu). Handscroll. Ink and colour on silk. Size: 28.7 cm × 335.5 cm. Original by Gu Hongzhong (937–975) of the Southern Tang dynasty. Remake by Anonymous (fl. late twelfth century).
Source: Palace Museum, Beijing.
Figure 1.4 Tomb mural of musical ensemble of variety entertainment (sanyue). Size: 250 cm × 180 cm. Excavated from Zhang Shiqing Tomb dated the sixth year (1116) of Tianqing reign during the reign of Emperor Tianzuo of Liao. Xiabali Village, Xuanhua District, Zhangjiakou City, Hebei Province.
big name as zaju players in the entertainment quarters of Bianliang for their highly skilled performance, and notable among them were ‘Xiao Zhu’er, Ding Dusai, Xue Zida, Xue Zixiao, Yang Zongxi, Cui Shangshou, etc.’ (Menghua lu 7.688).
While zaju continued to be used into later dynasties to refer to variety theatre, the word became the common name for Yuan variety play (zaju). Also known as Yuan drama (Yuanqu) and Northern drama (beiqu), Yuan zaju is a full-fledged Northern-style xiqu that emerged in the early thirteenth century from Song zaju, flourished throughout the Yuan era (1271–1368) and dominated Chinese theatre for about one hundred fifty years.
The first recorded use of the word zaju appears in the Standards for Counting and Dealing with Light and Heavy [Belongings] (Liangchu qingzhong yi, T45n1895_001_0842c19), a Buddhist Vinaya scripture compiled in 637 and
Figure 1.5 Song zaju performance featuring two female cross-dressing actors. Anonymous artist (Southern Song). Ink and colour on silk. Size: 24 cm × 24.3 cm.
Source: Palace Museum, Beijing.
Figure 1.6 A group of four pictorial bricks, found in late Northern Song dynasty tomb, represents (from left to right) famous zaju actors of the time, Yang Zongxi, Ding Dusai, Ao Lian’er and Xue Zixiao.
Source: Zhengzhou Museum of Chinese Culture and Art (Zhengzhou huaxia wenhua yishu bowuguan), Zhengzhou City, Henan Province.
revised in 667 by the renowned Tang dynasty monk Daoxuan (596–667) to set out precepts for dealing with the possessions left behind by deceased monks and nuns and other related monastic matters. In the section on ‘Various Implements for Entertainment’ (zhu zayue ju) of this Buddhist text, there is an entry for ‘Implements for Miscellaneous Games’ (zaju xiju). Listed as zaju in the entry are gambling games (pubo), chess games, board games (liubo), dice games, arrowthrowing pitch-pot games (touhu) and the like. Also grouped into this section are three other entries, respectively, for ‘Eight Categories of Musical Instruments’ (bayin zhi yue), ‘Costumes and Cosmetics’ (fushi zhi ju) and ‘Props that are used’ (suoyong xiju) for ‘puppetry, pole dance, lion dance, white horse dance,
Figure 1.7 A group of seven pictorial bricks, 28 cm high × 14–21 cm wide, depicting zaju performance. Excavated in 1979 from a tomb of the Wei family dated the sixteenth year (1279) of Zhiyuan, in Wulingzhuang Village, Xinjiang County, Shanxi Province.
Source: Shanxi Museum.
Figure 1.8 Rubbing of a three-panel stone carving depicting from top to bottom scenes of music and dance, liubo game and man feeding horse with a yaoche (chariotstyle carriage) behind him. respectively. Size: 108 cm long × 58 cm wide × 60 cm thick. Excavated in 1944 from an Eastern Han tomb. Gusihui, Peixian County, Xuzhou City, Jiangsu Province.
Source: Xuzhou Art Museum of Han Stone Carvings.
and entertainers doing impressions, impersonations and magic’, which are also frequently referred to as zaxi or variety games in Sui (581–618)-Tang (618–907) Buddhist texts such as the Scripture on the Great Dharma Torch Dhāranī (Dafaju Tuoluoni jing, 1 T21n1340_015_0731a01) and Monk Mingkuang’s (d. 623) Commentary on the Tiantai Bodhisattva Precepts (Tiantai pusajie su, T40n1812_002_ 0595b25).
8 From Northern dramas to Southern dramas
Clearly, neither zaju nor zaxi in the Buddhist scriptures refers to any form of performing arts but instead a miscellany of games that constitutes a varied programme of monastic entertainment together with musical performance, theatrical performance and circus performance such as acrobatic shows and animal dances. Unsurprisingly, Monk Daoxuan denounces the ‘variety entertainment’ (zayue) as ‘dissolute and voluptuary’ (dangyi), stipulating a mandatory confiscation of the listed implements (Liangchu qingzhong yi, T45n1895_001_0842c24). These Buddhist texts, however, reveal the popularity of variety entertainment among
Figure 1.9 Part of Transformation Tableau of the Western Pure Land (Xifang jingtu bian, also known as Amituo jing bian or Transformation Tableau of the Amitābha Sütra), depicting a scene of music and dance in Buddhist Monastery. Dunhuang Grotto No. 112. Tang dynasty.
Figure 1.10 A small section of Transformation Tableau of Sūtra on the Previous and Future Lives of Maitreya (Mile shangsheng xiasheng jing bian), featuring a female entertainer dressed in red performing the Green Waist Dance (Lüyao wu), a popular dance of the Tang dynasty. Dunhuang Grotto No. 445. Tang dynasty.
Another random document with no related content on Scribd:
sieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä seinän rakoon.
— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin minä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.
— Mutta kuka silloin olisi äitinä?
Niin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.
— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi edes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään tee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!
Se oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä pihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet ne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja Venäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli tullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin, että Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen tullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla pojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he jättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti paikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.
Mutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä näpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen lähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?
— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia ollakaan.
Väinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä kannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain vasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua parkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet silmänsä auki.
Nyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti saisi aikaan.
Illalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:
— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen vähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa voi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!
— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen mutta ei sitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.
— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai ainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.
Jaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan kimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten erinomaisesti kaikki järjestyisi:
— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen
Maijakseen!
Niin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän torilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi tiellä vastaan tulemaan.
Mutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt vuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai lätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen kaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein paras. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet
Valleille, josta näkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita laivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä, vaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että eikä kukaan muu hänen tuttavistaan.
Poikia oli ja tyttöjä oli — oli somaa, että piti olla molempia lajia. Herroja oli ja rouvia oli, mutta Maija ei ollut herra eikä rouva, hän oli suuri tyttö. Ennen Yrjö oli luullut, ettei herrojen ja rouvien välillä ollut muuta eroa kuin että herroilla oli sekä sääret että jalat, mutta rouvilla vain jalat. Ei se tainnut niinkään olla. Herroilla oli viikset ja rouvilla ei. — Eroa siinä oli. Mutta ei siitä oikein viisastunut. Eikä Väinökään siitä sen enempää tiennyt.
Yrjö oli kuitenkin huomannut, että tytöt olivat yhtä ja pojat toista. Eivät he aina tahtoneet leikkiä samoja leikkejäkään. Mikä siinä lie ollut.
— Onko sinusta hauska olla tyttö? — kysyi hän äidiltä.
— On kyllä — vastasi äiti.
— Mutta minusta on paljon hauskempi olla poika.
— Tietysti — sanoi äiti. — Jokainen on mieluimmin sitä mikä hän on, sillä hän sopii siihen parhaiten.
9. Joulut! — Millaiset olivat ennen joulut! Silloin oli joulupukkikin vielä elossa ja häneen uskottiin. Eikä ollut rikkiviisaita vanhempia sisaruksiakaan, jotka olisivat tätä uskoa häirinneet. Ei. Joulupukki saapui turkiksissa ja poronnahka-saappaissa ja suuri kelkka perässään kuten piti. Hänellä oli valkopartaiset, ystävälliset kasvot ja aina hän puhui samalla äänellä, joka vähän muistutti Lasse enoa. Yrjö seisoi hänen edessään kuin kiinninaulattuna, kuin puusta pudonneena, silmät selällään. Sitten hän näytti ukolle hammasharjaansa, koska tämä sitä kysyi. — Oli — oli hän sitä käyttänytkin — ei, ei aivan joka aamu — ja oli hän pitänyt hyllynsä järjestyksessä, kuten isä vaati. Joka ilta hän sitä siivosi. — Hän otti ukkoa kädestä ja vei sen, jännitetty ilme silmissään, omaan huoneeseensa, jossa hän osoitti sille leikkikaluhyllynsä siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hän äidin kanssa yhdessä oli tänä aamuna sen järjestänyt. Mutta eihän sitä silti tiennyt, hyväksyisikö ukko sen aivan täydelleen. — Kaiken aikaa hän tuijotti ukon kasvoihin. Ja jälestäpäin sateli kysymyksiä.
— Äiti, miksi hänen silmänsä olivat niin kummalliset? Ja isä, miksi eivät hänen huulensa liikkuneet, kun hän puhui?
Niin, tietysti oli niin — eihän joulu-ukko voinut olla kuin muut ihmiset. Ei. Ei.
Silloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti, piparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli valmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat, niin tiesi, että oli riemun päivä.
Sellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli tullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista. Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut, sillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö samoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin, jokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä selville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.
— Silloin on minullakin satuni, äiti!
— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!
Yrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi kaulaani:
— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!
Sitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:
— No, äiti!
Mutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa hänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi! Minun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle tahtoisin kertoa.
Meillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä. Se tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme
satumaillemme.
Ja nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa satuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin silloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin hauskaa.
Nyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas. Miten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän sen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen täytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi pian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan tai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan sanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä haavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta eikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa sitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.
Näin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.
Ja se tuli pian.
— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!
Ja hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.
Niinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut. Isä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään. Mutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.
— No, äiti?
Isä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.
Silloin otin pojan käden omaani ja aloin:
— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa eikä tyttöä.
— Niin te! — sanoi Yrjö.
Ja vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti?
Se kuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään. Varpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.
Ja taas oli hiljaista.
Mutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:
— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas pois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.
Ja he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.
Heidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta kas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne laajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät värikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut alas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja pudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat kuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.
Silloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:
— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan onnekas retki.
Yrjö nyökkäsi päätään.
Heidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo toisensa jälkeen ja mies sanoi:
— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat kuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.
— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.
Heidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli kuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli hyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he puhelivat keskenään:
— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?
Koska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he kiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.
Silloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret laineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen aikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa juosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas näkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä oli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren jätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan. Sen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö,
on ne samat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi, vaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.
Poika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä olin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan pelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.
— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka ulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat hitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten maa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää viitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään maailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille hyvin.
— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.
Ja kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat yhteen ääneen:
— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!
— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.
Ja kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat länsimerelle lähteneet.
Siellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot kolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli sellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.
Siellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka oli aivan yksin koko avarassa maailmassa.
— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti? Istuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi poikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä näkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos siinä tulikin toinen sorsa!
— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen hoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä pyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.
— Niinkuin sinä ja minä!
— Aivan kuin sinä ja minä! Kas kun sinä osaat hyvin arvata!
Ja Yrjö nauroi, ja me puristimme nauraen toisiamme kaulasta.
Isä istui siinä tuolissaan ja loisti. Hänkin oli jo kokonaan vapautunut.
— Ja mitenkä sitten kävi, äiti?
— Niin, entä sitten? — Kävi niin, että he pysähtyivät sen valkoisen talon edustalle, jonka ikkunassa he olivat nähneet sen pienen pojan, ja soittivat porraskäytävän ovikelloa. Eräässä huoneessa he sitten löysivät hänet pöydän ääressä katselemassa kuvakirjaa. Kun hän heidät näki, unohti hän kaiken muun ja he unohtivat myös kaiken muun hänen tähtensä. Hän tuli heidän lapsekseen, ja he lähtivät hänen kanssaan toiseen maahan. Ja heidän matkallansa paistoi aurinko heille päivällä ja tähdet yöllä, ja meren kauniit värikkäät kukkaset avautuivat heille toivottaen heille onnea.
Ja kun he sitten saapuivat omaan maahansa, liputtivat kaikki laivat satamassa ja kaikki ihmiset nauroivat. Ja kaikki toivottivat sen pojan tervetulleeksi ja he toivoivat, että hän saisi prinsessan ja puolet valtakunnasta, kuten käy saduissa.
Sellainen oli sinun satusi, Yrjö — ja se olikin hyvä, eikö ollut?
Oli. Yrjö oli täysin tyytyväinen, niin päivänselvä asia, ettei hänen tarvinnut sitä ilmaistakaan. Hän luisui alas polveltani ja käyskenteli tyytyväisenä ympäri, selkä suorana. Nähtävästi hän oli omissa silmissään arvoltaan noussut. Ei voinutkaan jokainen kehua sellaisia matkoja tehneensä. Eikä ollut jokaiselle niin ihmeellistä tapahtunut. Hän lähestyi keinutuolia, pani sen kädellään käyntiin tarkkaavasti seuraten sen liikuntoa ikäänkuin sitä tutkien, kapusi sitten siihen istumaan, katsoi isään ja äitiin suurella, riemukkaalla katseella ja sanoi:
Niin, mutta kyllä teillä olisi ikävä ellei minua olisi!
— Niinkö luulet? — huudahti isä vallattomasti! ilakoiden ja nosti pojan olkapäilleen. Poika sätki ihastuksesta, ja kiljuen ja huutaen he sitten juoksivat huoneitten läpi edestakaisin, kunnes kuulin pojan putoavan kuin säkin viereisen huoneen sohvalle. Siinä he vielä jatkoivat telmimistään. Mutta minä kohensin hiiliä takassa ja ajattelin, että jos kävisi yhtä onnellisesti vastakin, kun tarvitsee niihin asioihin kajota, niin ei ollut mitään hätää.
Vielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan kylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän.
Salakareja tulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei meidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että lapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.
Ja miksi ne eivät sellaisina pysyisi?
Kun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki tarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa olleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut kuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli kuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän kiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa. Silloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme yhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot muut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille, minkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän satumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.
— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?
Niin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme.
Mutta mitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä tai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki, silloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.
Mutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin joskus korvaani:
— Muistatko satuamme, äiti?
Vähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta, ennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.
10.
Istuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen pielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen matolle. Muuten oli huoneessa pimeä.
Hän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,
— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan, äiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!
Kavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen noustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen tottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.
Mutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi. Hoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.
En. En. En mistään hinnasta.
Nousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei siihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla seisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen.
Puolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.
Istuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni pielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys kävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen puolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja hereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina puolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt
muuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo. Mutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään? Kestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse halusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan, joka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko väistyä.
Ja hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä hän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti!
Tunsin samaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä suuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja todellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.
Keittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä näkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu napitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.
— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän ystävällisesti.
— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä muuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan kyllä nukkua.
Mutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi rouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun. Tuijotimme molemmat sen liekkiin.
Liisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija vihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti odottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta
puolestaan — kuten hänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin onnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin, eikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar, sanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija nuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli nelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut silläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.
Mutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui hänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen pöytäkaluston Arabian porsliinia.
Siinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi epäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija, sillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli pääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä talossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut uusi ystävyys.
Hän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut hoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:
— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!
— Mistä Liisa sen tietää?
— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen rouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten panee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni päiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.
— Mitä se sitten minusta sanoo?
— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän tietää kaikki.
— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.
Liisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta, sillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.
— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että paljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.
Liisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.
— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen, mutta ihastuneena poikani kiitoksista.
— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään ei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia ja silmiä riippumassa.
Hän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi hoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina leyhyvät korvilla.
— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.
Eikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.
Hän jatkaa:
—
Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on paidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin sokin niinkuin sinulla on, Liisa.
Häntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy häntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:
— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän hyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki ja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!
— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?
— Mitäs minä mitään — nauran vaan!
Ja hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi ääneen.
Liisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua helmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea keksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä istuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli vedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi sekä siitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä Yrjö hänelle uskoi.
Mutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry tupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä, asetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee silmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa uudestaan.
— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos haluat.
Hän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.
Mutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli puhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni oli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä se hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.
Olimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri laskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella näkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin että ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi väripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos ja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.
— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?
— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme heijastuksen seinällämme.
— Heijast —?
— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan ainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.
— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein tarkkaan, miten se on.
— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja sitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei
siellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että sinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän voi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.
Vastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä selvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika katsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua silmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä:
— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin isä. — Olethan sinä paljon nuorempi.
Minun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin ollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?
Mutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt, ryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka oli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia, jotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei olisi rajojakaan.
— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?
Ei, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme. Heitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni komeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja mummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä paremmiksi ystäviksi.
Mutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.
Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä ja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin hautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle esittämässä, kun poika minut keskeytti:
— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?
— Enpä tiedä niin tarkalleen.
— Miksi niin sanot, äiti?
— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?
— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä ollenkaan?
Olin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:
— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?
— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.
Oliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista hipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon vain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän minusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta puuttuisi, ja se olisi tärkeintä.
Mutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun, vadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla istumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja ruokahuoneen kello löi kuusi.
Siis oli tämäkin yö kulunut loppuun.
