Gripping with the myth of neutrality
Mirko Farina and Andrea Lavazza
It seems to be commonly accepted that, for a great part of our personal and collective experience, we should depend on experts, both on the cognitive and the operative levels. However, in recent years (in the West but not only there), experts are increasingly viewed with suspicion, as the bearer of their own interests and not an expression of the neutrality of knowledge. Therefore, the epistemic authority of experts is challenged based on political rather than technical considerations. Interestingly, this widespread attitude among non-experts developed just as a theory proposed by Zagzebski (2012) became influential within academic social epistemology. Zagzebski’s argument is that the self-reflective individual is committed to belief in epistemic authority. People are entitled to their own autonomy of judgement, but it is compatible with the existence of epistemic authority. In fact, relying on one’s own best judgement in a rational manner leads us to realize that others are often in a better position than us in terms of their knowledge of a specific subject or circumstance. In that case, some among those whom it is rational to trust are certain individuals whom we should treat as epistemic authorities.
We thus find ourselves having to identify the experts who carry epistemic authority. This task has become even more difcult because of the often-irrational distrust that is shown towards experts. Recent works in social epistemology have demonstrated how complex it is to ofer a universally accepted definition of a cognitive expert (Farina et al., 2024). Yet, on the practical/pragmatic level, it is of paramount importance to be able to distinguish trustworthy subjects – who increase the epistemic welfare of our communities – from those untrustworthy individuals, who instead do not deserve our epistemic credit (Pritchard, 2009).
Alvin Goldman (2001, 2018) has been trying to settle this matter for more than 20 years. He argued that “an expert in domain D is someone who possesses an extensive fund of knowledge (true belief) and a set of skills or methods for apt and successful deployment of this knowledge to new questions in the domain” (2001, p. 91). According to Goldman, the DOI: 10.4324/9781003374480-1
main function of an expert is thus sharing some knowledge for the benefit of someone else. His view of expertise, although influential, has received some criticism.
Some of Goldman’s critics suggested alternative strategies for analysing the notion of an expert, such as a Wittgensteinian family-resemblance route (Majdik & Keith, 2011), Edward Craig’s practical explication approach (Quast, 2018), and Nelson Goodman’s symptom approach (Scholz, 2018). On the other hand, Croce (2019) distinguished between “novice-oriented accounts of expertise – experts need to provide laypeople with information they lack in some domain” and “research-oriented accounts of expertise”, where experts need to contribute to the epistemic progress of their discipline. And only the latter complies with the rules of a functionalist approach to expertise.
Elizabeth Fricker (2006), in critical reference to Goldman, also developed an interesting concept of expertise. For Fricker,
S is an expert about P relative to H at t just if at t, S is epistemically well enough placed with respect to P so that were she to have, or make a judgement to form a conscious belief regarding whether P, her belief would almost certainly be knowledge; and she is better epistemically placed than H to determine whether P.
(p. 233)
Thus, an expert, at a minimum, is an individual who is epistemically placed with respect to a proposition P in such a way that any beliefs she will form about that proposition P will more likely be true.
But what gives experts this improved epistemic stance? (Lavazza & Farina, 2020). In other words, what traits or features (if any) must experts possess? (Farina & Lavazza, 2020; Farina & Lavazza, 2021a, 2021b) Again, there is no general agreement on this point, but we can safely assert that – prima facie – an individual is an expert (and therefore possesses an epistemic stance on a subject matter that is more likely than not to be true), when she possesses, at least, a combination of the following traits:
1. Good education
2. Solid experience in the field
3. Great achievements
4. Excellent reputation among peers
5. Hold prestigious positions
6. Is a disinterested party
In this edited collection, we will not only look at these important issues concerning the epistemological definition of a cognitive expert (e.g.,
Baghramian, 2019; Collins & Evans, 2007; Watson, 2020); rather we will attempt to more critically assess the idea of whether possessing epistemic authority by virtue of reference to scientific criteria and methods can automatically make someone’s assertions necessarily more grounded than others (Audi, 2010; Jasanof, 2019). Hence, we will try to evaluate not only the epistemological implications of this idea but also to reflect on the ethical, socio-cultural, and political consequences of this claim (Alfano, 2013; Audi, 2015, Zagzebski, 1996).
Experts are usually called upon, especially during times of emergency, either as decision-makers or as advising decision-makers in formulating policies that often have a significant impact on large sectors of society (Lavazza & Farina, 2021a, 2021b). The Covid-19 pandemic is illustrative of this point (Dente et al., 2022). In many cases, leaders and governments have faithfully trusted biomedical expertise to formulate political decisions and implement public health policies which were aimed at safeguarding society (Karimov et al., 2022). However, experts often advised decisionmakers or themselves and formulated public health policies which placed experts’ epistemic authority at the centre, sometimes at the expenses of other pluralistic values (such as normative or axiological ones) that are cherished by other people (typically but not exclusively, non-experts).
This appears to be perfectly justified. When governments decide what economic policies to adopt, what health programmes to support with public funding, what medicines to pay for, and what criteria to follow in environmental policies, in all these cases it is expected that they follow whatever the experts in the relevant science say. In other words, it is required that governments avoid arbitrary choices and to do so they are expected to rely on experts, who study the matter as objectively and rationally as possible. This constraint on governmental decision-making seems to be justified by two specific reasons, mostly (Pietrini et al., 2022). First, appealing to experts usually works, it is a successful practice. Think about how life conditions and average life expectancy have been progressively improving over the last 100 years. Thanks to the progress in science and medicine, we have escaped what Hobbes called the “solitary, poor, nasty, and brutish” nature of humanity (Hobbes, 2012/1651, ch. 13). Second, appealing to expertise helps reduce controversy. The expert is generally seen as a truth carrier, who can illuminate problematic aspects of our existence and in doing so factually solve puzzles and difculties (Farina & Lavazza, 2020; Lavazza & Farina, 2020).
And yet, for certain types of choices (such as, e.g., expanding or limiting the right to abortion or allowing prayers in public schools), there is a growing tension between experts’ recommendations and alternative views – not necessarily grounded on the scientific method – which appeal to and necessarily involve a diferent set of norms and values. An interesting example
of this potential clash is ofered by cases of end-of-life decisions or perhaps even more paradigmatically by the Covid-19 pandemic, which has emphasized the underlying tension between merely sound epistemic advice given by experts (e.g., lockdown, usage of masks) and appreciation of other axiological values (complementary to epistemic one) that non-experts also cherish and value (e.g., freedom of movement, freedom of association).
We do not want to filter experts’ contributions to public choices. Rather, we want to ensure that their contributions are not distorted by a lack of consideration of the context in which the experts exercise their epistemic authority. The idea underlying this collection is that experts cannot be scientists in perfectly neutral and aseptic lab conditions but are themselves parts of a context that is imbued with values, norms, and even preconceptions.
This interdisciplinary collection thus problematizes around this important issue and by drawing together insights from diferent disciplines ofers to readers and decision-makers alike a new and more complete framework for understanding expertise. It also provides them with both theoretical and practical suggestions that could be used in the future to make more inclusive, representative decisions. To efectively achieve this ambitious objective, this edited collection is organized in three diferent but highly interrelated and partially overlapping sections. These are as follows:
• Defining expertise
• Expertise in action
• Expertise and its values in the world
The new, interdisciplinary framework that emerges from this book – we believe – not only contributes conceptually or theoretically to the specific field of epistemology and philosophy of science but (we hope) can also determine significant cascading efects in the disciplinary practices of other subjects (such as medicine [epidemiology, virology], sociology, and cognitive science). In other words, by encouraging interdisciplinary dialogue among seemingly antithetical kinds of expertise, this edited collection contributes to close an important gap in the way policies afecting millions of individuals are currently made.
The framework we develop in this volume thus contributes to overcoming the many limitations (in terms of lack of inclusiveness, equity, and representativeness) that underlie current models of expertise (based on mere epistemic soundness; aka knowledge, skills, and prediction). It does so, by suggesting the adoption of less fragmented, more inclusive, and representative decisions.
We do not want to consider as experts only those who possess certain moral and ethical values. All of us indeed need neutral information, for instance about the costs and efects of diferent policies. However, an
allegedly neutral form of scientific naturalism (in brief, the idea that there cannot be any truth beyond science), which is often at the roots of many decisions made by experts, runs the risk of becoming a metaphysical framework that can trap and negatively influence the formulation and implementation of specific public policies. In this sense, this edited collection wants to enrich the much-needed neutral and objective skills of experts with others, equally important value-based competences that can contribute to increasing the neutrality of experts’ decisions. Increasing neutrality means reducing cases in which an unidentified bias (be it a scientific one or not) puts any of the individuals involved in a specific public choice at a systematic disadvantage.
We believe that this new framework for understanding expertise will ofer important benefits for our societies. In particular, we think that the framework that will emerge in this book will contribute (i) to forming a new generation of “Experts in action”, capable of formulating more inclusive and representative policies which will (ii) better safeguard minorities, disadvantaged, elderly, and disenfranchised groups, especially at times of emergency, while (iii) ofering new guidelines and methodologies, that shall (iv) help in restoring experts as well as government’s credibility and authority.
The development of this collaborative, highly interdisciplinary, and synthetic framework of expertise will be – we believe – instrumental in reasserting the crucial role of experts and their important function in our societies. The development of this framework will also be crucial to undermining science denialism and various other epistemically unsound practices or attitudes that permeate large sectors of the post-truth world in which we live. We are also firmly convinced that this framework will help our societies achieve better scientific literacy.
Although the primary audience for this volume are scholars in philosophy, sociology, psychology, and biomedical sciences and its main purpose is to make an original contribution to the scholarship in our respective fields, this edited collection by tackling issues at the intersection of moral philosophy, public health, politics, and epistemology may also be of interests to policymakers – who usually request experts’ help at times of emergency – as well as to general readers – people outside of the ivory tower of academia – who are willing to learn more about this topic and its enmeshment with other fields.
2. Summary of the chapters
The book consists of 15 interdisciplinary chapters written by leading scholars of diferent fields (ranging from philosophy, psychology, and neuroscience, to medicine, anthropology, and the social sciences). In this section, we briefly describe the scope and goals of each of the chapters included in the volume.
Part 1 – defining expertise
1. Waters and Gobet helpfully discuss the issue of trustworthiness in scientific research. The authors draw a distinction between trustworthy subjects (i.e., true experts) and untrustworthy individuals. Only the former (unlike the latter) – it is argued – deserve our epistemic credit. After making this crucial distinction the authors make a fascinating claim – namely, that a true expert is defined by its learning environment. In other words, it is argued that true experts can only develop when specific environmental requirements or conditions (such as regularity, kindness, and structured practice) are fulfilled.
2. Lavazza and Farina look at the phenomenon of science denialism in light of evolutionary considerations; that is, they consider it as the result of the existence of certain cognitive shortcuts that all humans share as an evolutionary trait. Lavazza and Farina derive from this important observation a non-paternalistic approach to science denialism that – they argue – should be adopted by policymakers in order to better scientific communication. The intent is to persuade rather than mock denialists.
3. Brancazio and Levy focus on Fricker’s notion of hermeneutical injustice, as a particular form of epistemic injustice. Hermeneutical injustice is defined as the downgrading of one’s testimony as the result of the testifier’s inability to conceptualize and express their own experience (lack of hermeneutical resources). Possible objections to the idea that hermeneutical injustice can be corrected by expert knowledge are reviewed. Potential risks of expert corrections are nevertheless also acknowledged. Finally, mitigation strategies are discussed to reduce such risks.
4. Pritchard deals with another important topic – namely, the hypocrisy of experts (i.e., the phenomenon by which experts behave contrary to their scientific advice on public policy). The author first analyses the conditions underlying experts’ hypocrisy; then he discusses whether the failure to meet such conditions should necessarily be seen as undermining the trustworthiness of the experts to the general public. The author persuasively claims that this might not always be the case. In other words, there may be occasions when experts’ hypocrisy does not invalidate experts’ reliability and/or advice.
5. Popowicz investigates the relationship between epistemic authorities and epistemic goods. The author argues that since this relationship is often jeopardized by difculties, we should rethink the notion of epistemic authority in terms of epistemic authority in practice. It is therefore claimed that, rather than on individuals, epistemic authority should lie on a social dimension (hence be collectively developed). Popowicz’s account of epistemic authority in practice can help prevent a number of problems (such as individual’s fallibility, epistemic idolizing and epistemic trespassing).
Part 2 – expertise in action
6. Nuechterlein et al. challenge the notion of scientific neutrality. Drawing on their work on neuroethics, the authors highlight the importance of reconsidering conventional expertise so as to include other forms of valuable knowledge (typically, the experience of people belonging to minorities) in scientific exchange. Embracing other kinds of knowledge in scientific debates may help – it is argued – to promote epistemic justice.
7. Brown et al. provide a helpful overview of research on Natural Decision Making (NDM). In particular, the authors ofer empirical insights on adaptive expertise in three domains, that is, teamwork in extreme environments, emergency incident commanding, and the military. The authors argue that adaptivity is an essential trait for the development of proper expertise. For this reason, they suggest that while adaptivity is more likely to emerge in structured and predictable environments, it is also of paramount importance to prepare experts to become flexible outside of these structured environments, so that they may easily adapt to unexpected circumstances, surprising situations, or unexpected events.
8. Hahn and Lewandowsky helpfully explain how experts with similar backgrounds may, under conditions of radical uncertainty, develop different views about specific scientific findings. The authors argue that this should not be seen as surprising, given that the drivers of human reasoning cannot be neutral but rather are necessarily embedded in the wider network of beliefs and values that individuals possess. On these grounds, the authors suggest reconsidering the notion of motivated cognition, hence moving away from an overly simplistic contrast between rational, nonmotivational thinking on the one hand, and motivationally distorted and biased thinking on the other, towards a sort of value reasoning view capable of guiding and orienting us to good outcomes when it matters most.
9. Jox ofers a critical analysis of the role of biomedical experts during the Covid-19 pandemic. Specifically, he argues that experts have been taking on the role of priests of a new religion, what he calls “expertocracy”. The author analyses the phenomenon of biomedical expertocracy and shows that it is epistemologically flawed, ethically unacceptable, and politically dangerous. It is argued that experts ought not to override the necessary limits imposed by their roles. The development of a new, collective form of expertise (partially in line with Popowicz’s earlier suggestion, Chapter 5) is proposed to mitigate the risks of expertocracy.
10. Cong and Yang deal with the issue of resource allocation during public health emergencies (such as the Covid-19 pandemic). In particular, they review and analyse the selection criteria adopted for resource allocation by experts in diferent countries in an attempt to extract generalizable principles of distributive justice. The chapter shows that these principles
Farina and Andrea Lavazza
vary from country to country, according to culture. The authors argue that a communitarian perspective on expertise can be the optimal solution when it comes to resource allocation because it helps us to understand and promote just health during public health emergencies.
Part 3 – expertise and its values in the New World
11. Coggon discusses the notion of expertise in legal settings. Against a critical background that challenges the ideas of neutrality and the meaning and practical import of judicial expertise, this chapter examines legal adjudication within a common law system. It does so by examining the coherence and rigour of the subject matter of legal expertise. The chapter’s analysis invites a broad understanding of legal expertise and more fundamentally challenging questions about the ways we think about authority and the claims that law has to possess it.
12. Zampieri et al. using insights drawn from neuroscience, also reflect on the notion of expertise in legal settings. Specifically, the authors highlight the many potentially profitable interactions between neuroscientists and legal experts in the courtroom. They argue that this trend in collaboration may be taken as an example of a nontraditional way of enacting expertise that might be made usable for the benefit of society, that is, to boost social harmony.
13. Foley et al. discuss how women’s awareness of the link between breast cancer and alcohol consumption may afect their drinking behaviour in their midlife. Such awareness – it is argued – is typically low (due to, e.g., mistrust in experts) or (often) contrasted with the perceived short-term benefits of alcohol consumption (i.e., stress relief). Taking up Lavazza and Farina’s earlier suggestion (Chapter 2) concerning the need for better scientific communication, the authors call for a stronger engagement of experts with scientific evidence in the public debate. Crucially, such engagement should not be directed at mocking or maligning ignorance but rather about properly communicating – with transparency and openness – scientific results.
14. Porpora analyses the concept of expertise in a post-truth world, an era in which people’s beliefs are increasingly detached from scientific evidence and in which their opinions (often) depend upon their loyalty towards certain political groups. Porpora masterfully highlights how this phenomenon can give rise to a new class conflict between epistemic experts (i.e., knowledge workers) and non-experts, while explaining the reasons behind it (including socio-structural and philosophical ones). To solve the new class conflict, it is proposed that truth and objectivity are recovered on a non-foundationalist ground.
15. Roberts brings to the table another fascinating topic (bioarchaeological expertise), which is described as a promising resource for governments to address global issues. The author discusses the characteristics that
an expert in bioarchaeology may be required to possess to be considered as such, and how bioarchaeological expertise can help improve the world in many aspects (including educational development, environmental, and habitat conservation). Impact case studies (ICs) are also discussed, which help show the positive economic impact of bioarchaeology on areas surrounding bioarchaeological sites.
References
Alfano, M. (2013). Identifying and defending the hard core of virtue ethics. Journal of Philosophical Research, 38, 233–260. https://doi.org/10.5840/jpr20133812
Audi, R. (2010). Epistemology: A contemporary introduction to the theory of knowledge. Routledge.
Audi, R. (2015). Reasons, rights, and values. Cambridge University Press. Baghramian, M. (2019). From trust to trustworthiness. Taylor and Francis. Collins, H., & Evans, R. (2007). Rethinking expertise. University of Chicago Press. Croce, M. (2019). On what it takes to be an expert. The Philosophical Quarterly, 69(274), 1–21. https://doi.org/10.1093/pq/pqy044
Dente, M. G., Riccardo, F., Declich, S., Milano, A., Robbiati, C., Agrimi, U., Mantovani, A., Morabito, S., Scavia, G., Cubadda, F., Riccardo, F., Villa, L., Monaco, M., Mancini, L., Carere, M., Marcheggiani, S., Lavazza, A., Farina, M., Dar, O., . . . & Brusaferro, S. (2022). Strengthening preparedness against global health threats: A paradigm shift based on One Health approaches. One Health, 14, 100396. https://doi.org/10.1016/j.onehlt.2022.100396
Farina, M., & Lavazza, A. (2020). Lessons from Italy’s and Sweden’s policies in fighting COVID-19: The contribution of biomedical and social competences. Frontiers in Public Health, 8, 563397. https://doi.org/10.3389/fpubh.2020.563397
Farina, M., & Lavazza, A. (2021a). The meaning of freedom after Covid-19. History and Philosophy of the Life Sciences, 43, 3. https://doi.org/10.1007/ s40656-020-00354-7
Farina, M., & Lavazza, A. (2021b). Advocating for greater inclusion of marginalized and forgotten populations in COVID19 vaccine rollouts. International Journal of Public Health, 66, 1604036. https://doi.org/10.3389/ijph.2021.1604036
Farina, M., Lavazza, A., & Pritchard, D. (Eds.). (2024). Expertise: Philosophical perspectives. Oxford University Press.
Fricker, E. (2006). Second-hand knowledge. Philosophy and Phenomenological Research, 73(3), 592–618. https://doi.org/10.2307/40041012
Goldman, A. I. (2001). Experts: Which ones should you trust? Philosophy and Phenomenological Research, 63(1), 85–110. https://doi.org/10.2307/3071090
Goldman, A. I. (2018). Expertise. Topoi, 37(1), 3–10. https://doi.org/10.1007/ s11245-016-9410-3
Hobbes, T. (2012/1651). Leviathan (N. Malcolm, Ed.). Oxford University Press. Jasanof, S. (2019). Can science make sense of life? John Wiley and Sons.
Karimov, A., Lavazza, A., & Farina, M. (2022). Epistemic responsibility, rights, and duties during the Covid-19 pandemic. Social Epistemology, 36(6), 686–702. https://doi.org/10.1080/02691728.2022.2077856
Farina and Andrea Lavazza
Lavazza, A., & Farina, M. (2020). The role of experts in the Covid-19 pandemic and the limits of their epistemic authority in democracy. Frontiers in Public Health, 8, 356. https://doi.org/10.3389/fpubh.2020.00356
Lavazza, A., & Farina, M. (2021a). Experts, naturalism, and democracy. Journal for the Theory of Social Behaviour, 52(2), 279–297. https://doi.org/10.1111/jtsb.12321
Lavazza, A., & Farina, M. (2021b). The virtues needed by experts in action. Epistemology & Philosophy of Science, 58(4), 142–157. https://doi.org/10.5840/ eps202158466
Majdik, Z. P., & Keith, W. M. (2011). Expertise as argument: Authority, democracy, and problem-solving. Argumentation, 25(3), 371–384. https://doi.org/10.1007/ s10503-011-9221-z
Pietrini, P., Lavazza, A., & Farina, M. (2022). Covid-19 and biomedical experts: When epistemic authority is (probably) not enough. Journal of Bioethical Inquiry, 19(1), 135–142. https://doi.org/10.1007/s11673-021-10157-5
Pritchard, D. (2009). The value of knowledge. The Harvard Review of Philosophy, 16(1), 86–103. www.pdcnet.org/8525737F00588A37/file/675076DD73DB1EE2 8525781D006CA451/$FILE/harvardreview_2009_0016_0001_0086_0103.pdf
Quast, C. (2018). Expertise: A practical explication. Topoi, 37(1), 11–27. https:// doi.org/10.1007/s11245-016-9411-2
Scholz, O. R. (2018). Symptoms of expertise: Knowledge, understanding and other cognitive goods. Topoi, 37(1), 29–37. https://doi.org/10.1007/s11245-016-9429-5
Watson, J. C. (2020). Expertise: A philosophical introduction. Bloomsbury Publishing.
Zagzebski, L. T. (1996). Virtues of the mind: An inquiry into the nature of virtue and the ethical foundations of knowledge. Cambridge University Press.
Zagzebski, L. T. (2012). Epistemic authority: A theory of trust, authority, and autonomy in belief. Oxford University Press.
1 Trustworthy experts and untrustworthy experts
Insights from the cognitive psychology of expertise
Andrew
J. Waters and Fernand Gobet
Introduction
One central concern of the edited volume is the importance of being able to distinguish “trustworthy subjects – who increase the epistemic welfare of our communities – from those untrustworthy individuals, who instead do not deserve our epistemic credit”. A second concern is the question of whether possessing what we call “true expertise” (or “epistemic authority by virtue of reference to scientific criteria and methods”) can automatically make an individual’s assertions necessarily more grounded than others. A third concern, as revealed in the book’s title, is how expertise is viewed in the post-pandemic world, given competing inputs from human experts and other stakeholders who may weigh variables diferently, as well as the role of “non-human experts” in the form of computer algorithms.
In this chapter, we address these three questions from the perspective of theory and data from the cognitive psychology of expertise. We will argue that trustworthy subjects, or “true experts”, are diferent from “untrustworthy subjects”, in three ways. First, true expertise can only develop in a regular environment in which there are reliable relationships between cues and outcomes that are “learnable”, whether by humans or algorithms. We will note that some environments are much more regular than others and therefore provide a foundation for expertise to potentially develop. Note that this feature is a property of the environment, rather than the learner. Second, individuals need to have the opportunity to learn relationships between cues and outcomes. This will require a kind learning environment. A kind learning environment involves the receipt of continuous, fast, and accurate feedback from the environment. Third, future true experts need to have the motivation to engage in sufcient structured practice, such as “deliberate practice” (Ericsson et al., 1993).
This chapter draws on ideas from the cognitive psychology literature on expertise to include those expressed in Shanteau (1992a, 1992b), Kahneman (2011), Gobet (2016), and Kahneman et al. (2021). Therefore, the DOI: 10.4324/9781003374480-3
Andrew J. Waters and Fernand Gobet
material and perspective presented in this chapter is not novel. However, the contribution of this chapter is the application of these ideas to the framework of the book.
Note on terminology
In this chapter, we shall use terminology from cognitive psychology. So, we will start by defining some terms. We refer to expertise as the learning of relationships between cues and outcomes. In this context, we use the term “cue” in a broad sense to refer to patterns of stimuli in the environment. We use the term “outcome” to refer to decisions/actions taken in response to cues. We use the term “feedback” to refer to the visible result of the decisions/actions that are taken. This can involve objective feedback from reality (winning or losing a chess match) or subjective feedback from other humans. Regarding the cognitive processes underlying decisions/actions, we use the term “chunk” to refer to the mental representation of cues in the environment. When we refer to performance with “low bias”, we mean performance that is generally accurate, and when we refer to performance with “low noise”, we mean performance which does not vary much from trial to trial, that is, performance which is consistent.
Finally, as described by Gobet (2016), there is no consensus regarding the definition of “expertise”. In this chapter, we will use the definition provided by Gobet (2016, p. 5) and define an expert as “somebody who obtains results that are vastly superior to those obtained by the majority of the population”. As noted by Gobet (2016), this definition has the advantage that it can be applied to diferent subpopulations and that we can define a “super-expert”, such as a chess super-grandmaster, as somebody whose performance is generally superior to the majority of grandmasters.
1. Trustworthy versus untrustworthy subjects
From the perspective of cognitive psychology, there are three dimensions to be considered. The first dimension concerns the properties of the task environment. We will note that some environments are much more regular than others and therefore provide a foundation for expertise to potentially develop. Note that this feature is a property of the environment, rather than the individual. True expertise can only develop in a regular environment in which there are reliable relationships between cues and outcomes that are “learnable”, whether by humans or algorithms.
The second dimension is the learning environment. Specifically, individuals need to have the opportunity to learn relationships between cues and outcomes. Diferent types of learning environments can either promote or inhibit learning of the relationships between cues and outcomes.
Learning will be enhanced by a kind learning environment, which involves the receipt of continuous, fast, and accurate feedback from the environment. Learning will be inhibited in an unkind learning environment in which feedback is inconsistent or delayed. In an extreme case, feedback is inaccurate (a “wicked” learning environment), meaning that the learner, rather than failing to learn the correct relationships, or learning nothing at all, will end up learning incorrect relationships. Expertise can only develop in a kind learning environment. Note that the learning environment is also, by definition, a property of the environment rather than the individual. However, in contrast to the task environment, the learning environment is modifiable, in that it can change for the better or worse.
The third dimension is related to engaging in sufcient structured practice, such as “deliberate practice” (Ericsson et al., 1993), to be able to learn relationships. Learners will need to have high levels of motivation to be able to engage in long periods of structured practice in the context of a kind learning environment. In this sense, this third dimension reflects a property of the individual. A detailed description of deliberate practice is beyond the scope of the current chapter. Stated briefly, deliberate practice can be described as a training method in which the learner is 1) given a task exceeding his or her current skill level; 2) motivated to practice extensively and improve (a generally efortful endeavour); 3) provided with rapid, comprehensive, and accurate feedback; and 4) prompted to reflect on the learning experience. Once this goal has been met, the trainee advances to a more difcult task.
The concept of deliberate practice was first identified as the critical factor in achieving expertise in “motor skills”, such as in sports or music performance. The concept has since been extended to more “cognitive domains”, such as chess (Gobet & Campitelli, 2007) and clinical psychology (Miller et al., 2020). One can distinguish two forms of the deliberatepractice hypothesis. In the weak form, extended deliberate practice (e.g., for 10,000 hours) is a necessary cause of expertise. That is, in order to be an expert you need to practice (i.e., it is not possible to become an expert without practice), although other attributes are required. This implies that not everyone can be an expert. In the strong form, practice is both a necessary and sufcient cause of expertise. That is, in order to be an expert, you need to practice, and nothing else is required. The strong form appears to be wrong in many domains of expertise, for example, chess and music (Gobet, 2016; Hambrick et al., 2014).
To summarize, to develop true expertise in a particular task the following conditions must be met: 1) there must be reliable relationships between cues and outcomes in the environment that are “learnable”; 2) the learner is in a kind learning environment; and 3) the learner engages in long periods, usually at least ten years, of structured “deliberate practice”. If all these conditions are met, then expertise is likely to develop.
Andrew J. Waters and Fernand Gobet
An extreme example of a highly regular task environment, with (typically) a kind learning environment, is chess. Here, all information is available to the two players. There are clear relationships between cues (patterns of chess pieces) and outcomes that can be learned. That is, the outcome is predictable from the cues that a chess player is exposed to while playing. Expertise can potentially develop in such an environment. Generally, the learner receives fast and accurate feedback through play. For example, they learn whether they win or lose the game, and they also learn some information about specific moves (e.g., that a move is weak because it allows the opponent to employ a tactical motive). Of course, human coaches and chess engines are another source of feedback regarding the quality of moves and chess analysis.
An extreme example of an irregular (or chaotic) task environment is a roulette wheel. Here, assuming a balanced wheel, there are no relationships between cues and outcome to be learned. That is, the outcome is not predictable from the myriad of cues that a gambler is exposed to while playing. Expertise cannot of course develop in such an environment, and, absent compelling evidence to the contrary, we would discount claims of expertise on performance on roulette wheels. Note that for roulette wheels, the would-be learner has exposure to lots of rapid and accurate feedback (where the ball lands after each spin), so one can describe it as a kind learning environment. In addition, the would-be learner could invest unlimited amounts of time in “practising” certain techniques and strategies while performing the task. But the problem is that there are no relationships to learn, and therefore expertise cannot develop. Unfortunately, as is shown with problem gambling “expertise”, spurious patterns and regularities might be found in such environments. They are not predictive of anything, but the hapless gambler believes that they are and keeps playing until his or her last dollar is lost (Gobet & Schiller, 2014).
Although playing a roulette wheel and problem gamblers may seem like an extreme example, there may be many real-world examples that bear more of a resemblance to the roulette wheel than to chess. In particular, experts’ mid- to long-term political predictions have been shown to be surprisingly poor and no better than chance performance (Tetlock, 2005). Kahneman (2011) also argues that the performance of stock pickers is rarely much better than chance performance and does not constitute a true expertise. The poor performance of mid- to long-term predictions is likely mainly due to two factors. First, the environment may be largely unpredictable over a longer timescale. That is, in common with the roulette wheel, there may be few true relationships between cues and outcomes that are learnable over this timescale. Stated more informally, longer-term predictions may be an impossible task. Second, in contrast to the roulette wheel, even if there were some weak relationships that are in principle
Trustworthy experts and untrustworthy experts 17 learnable in certain domains (such as political prediction or stock picking), there would be relatively few “trials” to learn relationships, meaning that the learning environment is not kind. This makes learning difcult due to a lack of opportunity to engage in a sufcient amount of deliberate practice. For example, it is difcult to make predictions regarding Putin’s actions of the war in Ukraine when there are insufcient data for learning any pertinent relationships. It would be like trying to learn how to master an opening in chess from a review of a handful of games.
So far, we have emphasized chess as a high-validity domain, and roulette wheels as a zero-validity domain, because they reflect two extremes. In reality, many domains likely involve a mix of lower- and higher-validity environments for diferent tasks. For example, in clinical psychology, Kahneman (2011, p. 242) notes that therapeutic skills (a particular type of task) may develop in high-validity environments, because of the fast and continuous feedback that individuals receive during these activities. In contrast, long-term prediction of clinical outcomes (another type of task), such as anticipating how likely a particular patient is to benefit from a treatment, may involve a low-validity environment, because the learner will be unlikely to get the information required to learn any relationships. Therefore, although beyond the scope of the current chapter, a thorough analysis of each domain should involve separate analyses of diferent tasks within each domain, as they may have diferent characteristics.
A broader issue with the development of expertise in many domains is summarized by Gilovich (1993, p. 3), who writes: “The world does not play fair. Instead of providing us with clear information that would enable us to ‘know’ better, it presents us with messy data that are random, incomplete, unrepresentative, ambiguous, inconsistent, unpalatable, or secondhand”. Stated in terms of the current framework, in many domains learners may be operating in an unkind learning environment, at least for some tasks, and this learning environment does not support efcient learning of whatever relationships are in principle learnable.
So far, we have focused on outlining the framework for understanding trustworthy and untrustworthy experts but have described expert performance itself in vague terms. In many domains, there is a clear objective measure of performance by which one can identify experts (Gobet, 2016). For example, chess ratings, such as Elo ratings, capture performance in relation to patterns of results (wins, draws, losses) over a period of time, taking into account the strength of the opponents. In athletics, performance in various events is captured by running times, for example. During the development of expertise, performance on objective measures improves, or becomes more accurate and less variable, or, equivalently, more consistent. In some domains, there are fewer obvious objective markers of performance (such as running times in a 100m race). In those domains,
18 Andrew J. Waters and Fernand Gobet
performance is assessed by more subjective measures, such as evaluation by peers. To draw the distinction with the expert performance based on objective measures, the term “respect experts” has been used (Kahneman et al., 2021).
To reiterate, the combination of the properties of the task environment, the kindness of the learning environment, and the extent of structured or deliberate practice will generate diferent types of expertise (Figure 1.1).
Figure 1.1 The three dimensions to be considered when evaluating expert performance, the validity of the task environment (ranging from zero to high), learning environment (ranging from unkind to kind), and amount of structured practice. True expertise (shown in green) can only develop when 1) there are reliable relationships between cues and outcomes in the environment that are “learnable”, 2) the learner is in a kind learning environment, and 3) the learner engages in long periods, usually at least ten years, of structured “deliberate practice”.
When all three come together, we argue that true expertise is observed. This is located at the top right corner of Figure 1.1 and is the case for chess masters. Individuals located in this space are “trustworthy subjects”. At other places in Figure 1.1, we will be dealing with less trustworthy subjects.
2. Experts versus other experts versus other stakeholders
If we assume that an expert has at least some level of trustworthiness, the question arises as to whether we should “follow the expert”. In many domains, this is uncontroversial. For example, if our life depended on finding the best move in a chess position, we would seek advice of the top human player/s. If we consulted multiple top human players, we could take the most popular choice as our move. Alternatively, if we were allowed to consult chess engines, we would use their recommendations. In this scenario, there is limited doubt that we should “follow the expert”, whether derived from human or machine expertise.
However, in many domains, particularly in the social, political, and medical sciences, there are at least four complications. First, as already noted, expertise in these domains may involve less trustworthy expertise, at least for some tasks. Second, two experts working in the same domain may disagree widely. This is of course routinely observed in the legal domain (Mieg, 2001), as described in more detail later. Third, an expert working in one domain may arrive at a diferent conclusion regarding appropriate actions than an expert working in a diferent domain. Last, as noted earlier, “there is a growing tension between experts’ recommendations and alternative views – not necessarily grounded on the scientific method – which appeal to and necessarily involve a diferent set of norms and values”. How should alternative views, based on diferent values, be weighed against those of the expert/s? And should this depend on the level of trustworthiness of the expert/s?
As noted earlier, the legal domain provides compelling examples of where experts can be recruited to argue for diferent, even opposite, positions. This is particularly apparent in legal systems using Common Law, used for example in the United States and the United Kingdom, which rely heavily on precedents (cases). An expert witness may be selected by the prosecution and so that they will argue in favour of the prosecutor’s case. An expert witness selected by the defence will of course be expected to argue in favour of the defendant. Expert witnesses generally, but not always, have a scientific background. Expert testimonies are delivered in an adversarial setting, with the opportunity for cross-examination from the opposing team. As noted by Mieg (2001), three points can be highlighted. First, as noted earlier, experts can be expected to contradict each other. Second, experts are not used primarily to establish the “truth” but
20 Andrew J. Waters and Fernand Gobet
to support the case made by the prosecution and/or the defence. Third, the most efective expert witnesses are those who are able to communicate their viewpoint, perhaps with great confidence, rather than those who have the greatest subject matter expertise or those who are most likely to be “correct”.
How, then, do we decide to “follow the expert” if there are two experts with opposite arguments? More broadly, how can we develop trust in these experts? The short answer is that it is probably unwise to put too much trust in experts in the legal context but that it is easier to trust experts in other domains (such as chess). The financial scandals of the 2000s (the Enron case, and the subprime mortgage crisis) are other examples where trust in experts can be eroded, which can make it more difcult to follow the expert (Mieg, 2006).
However, from a broader perspective, Giddens (1990) has taken a different view and has emphasized the merit of “expert systems”, which are defined as “systems of technical accomplishment or professional expertise that organize large areas of the material and social environments in which we live today” (p. 27). Expert systems are everywhere, and we rarely notice them. For example, if we take a train we must trust that it will transport us efectively, even though we have little to no knowledge of the engineering behind the operation of the transport system. Giddens (1990) argues that in general we have to trust expert systems and that although problematic counterexamples can be found, in aggregate expert systems are beneficial to individuals and society.
3. Expertise for a New World
In addition to competing viewpoints from other experts, and non-experts and other stakeholders, the application of machine learning and artificial intelligence will provide another input for decision-making beyond those provided by the human experts. Indeed, it is important to consider how machine expertise will interact with human expertise in this context. Another way to think about this is that there are three sources of inputs for decision-making: human expert/s (with potentially difering opinions), machine expert/s (with potentially difering “opinions”), and other stakeholders (with potentially difering opinions). As mentioned earlier, we can consider how these three sources of information should be weighed.
One should note that there is a long history of research comparing human decision-making (some using purported experts) with algorithms, particularly regarding prediction of future outcomes. As already noted, human experts’ prediction of mid- to longer-term outcomes have often been shown to be poor, so it is reasonable to ask whether algorithms could do better. In a typical study, a set of predictor variables (e.g., for a personnel selection
task, the ratings of candidates on leadership, communication, interpersonal skills, job-related technical skills, motivation) are used to predict a target outcome (subsequent job evaluations of the same people). Expert human judges make their predictions. An algorithm rule (such as multiple regression) uses the same predictors to produce mechanical predictions of the same outcomes. Overall accuracy of human and mechanical predictions is compared. The typical result is that the algorithms do no worse than the human judges, and often perform better (for personnel selection, see Kuncel et al., 2013; for clinical prediction, see Gardner et al., 1996).
For example, in one study on personnel selection (Yu & Kuncel, 2020), doctoral-level psychologists, employed by an international consulting firm to make such predictions, achieved a correlation of .15 with subsequent performance evaluations, whereas multiple regression yields a correlation of .32 (Multiple R) with subsequent performance evaluations. In another prototypical study examining admissions described by Kahneman (2011), subjective impressions of trained professionals were compared against a simple rule in predicting end-of-year grades. Trained counsellors predicted end-of-year grades using the following information: 45-minute interview; high-school grades; multiple aptitude tests; and a four-page personal statement. These judgements were compared against a statistical model that incorporated a smaller number of predictors. The regression equation predicted end-of-year grades using only high-school grades and one aptitude test. Once again, the algorithmic judgment performed better than the human judgments.
One may wonder why the subjective impressions of trained professionals perform poorly at these kinds of prediction tasks, usually no better (and often worse) than simple algorithms. One possibility is that human experts try to be too clever in their evaluation and combine the features in complicated ways that will rarely capture their influence. A second possibility is that humans are “noisy”, and often give diferent answers to the same information. If human experts are noisy in this task, we would not expect low-reliability judgements to be good predictors of real-world outcomes.
The examples referred to earlier, that is, prediction in personnel selection, prediction of academic performance, and prediction of mental health outcomes, are clearly not zero-validity, because both human and algorithmic prediction was better than chance. That is, there are some relationships between cues and outcomes that are learnable and useful. But overall prediction was not very high, so they can be considered relatively lowvalidity domains.
A recent example of a study of forecasting in the social sciences is illustrative of these general themes (The Forecasting Collaborative, 2023). Two forecasting tournaments tested the accuracy of predictions of societal change in a number of domains in the social sciences (ideological preferences, political polarization, life satisfaction, sentiment on social media, and gender
22 Andrew J. Waters and Fernand Gobet
– career and racial bias). Volunteer forecasting teams comprising social scientists were provided with historical trend data on the relevant domains, and teams submitted monthly forecasts for a year (Tournament 1: 86 teams, 359 forecasts), with an opportunity to update forecasts based on new data six months later (Tournament 2: 120 teams, 546 forecasts). The main finding was that social scientists’ forecasts were in aggregate no more accurate than those of simple algorithms (e.g., means of past data, linear regressions). Social scientists’ forecasts were also no more accurate than the aggregate forecasts of a sample from the general public (N = 802).
The authors ofer a range of possible explanations for the apparent poor predictions of the social scientists. Most important for our current purposes, they note that social systems may be largely chaotic (our word, used in an informal sense) meaning that accurate prediction is a hard task. The authors use the following language to express this idea: “Like other dynamical systems in economics, physics or biology, societal-level processes may also be genuinely stochastic rather than deterministic” (p. 10). Stated in terms of the language used in the chapter, predictions in the study were poor because the domains assessed may constitute low-validity environments in which both humans and algorithms do not achieve good accuracy.
It should be noted that in addition to the chaotic nature of social systems, the authors ofer a number of other possible explanations for the relatively poor accuracy of forecasts of social scientists. First, teams self-selected into the study and therefore may not be representative of social scientists in general. Second, they may not have been sufciently motivated to perform well. Third, their knowledge and understanding of efects, often of small size, observed in controlled laboratory settings may not generalize well to real-world settings. Fourth, they may not have received sufcient training in predictive modelling to maximize performance on the task. Last, the study took place during the pandemic, which may have complicated the application of theoretical models. Performance may have been better during a more “normal” period.
The paper did note that there was some role of expertise in the accuracy of forecasts. Specifically, although efect sizes were generally small, scientists were more accurate if they had scientific expertise in a prediction domain, if there were interdisciplinary, and if they used simpler models and based their predictions on historical data. In particular, publication track record on a topic, rather than subjective confidence in domain expertise or confidence in the forecast, contributed to greater accuracy. In addition, the fact that it was possible to identify some predictors of accuracy of forecasts suggests that the domains were low validity, rather than zerovalidity. Finally, it is also important to point out that forecasting is only one type of task that social scientists may carry out. Of course, they engage in other tasks and have presumably developed expertise in other tasks such
Another random document with no related content on Scribd:
Solomon Notredame.
Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi matkaansa hänen kultaisine toiveinensa havahtui noiden toiveiden perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla, ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.
Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen mieleensä,
mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä. Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.
Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.
"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"
Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen, että se tuskin kummastuttikaan häntä.
"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies. Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila. Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen. Ymmärrätkö, poika?"
"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."
"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."
Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään, olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.
Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana ja vapisevana.
Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään. Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin hän tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien
kiihdyttämä mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.
Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.
Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui tätä kohti.
Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä. "Hyppää taakseni", hän jupisi.
Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen, se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti ratsastaja, tähystäen alas häneen.
"Vain Taras, apina", vastasi Jehan arasti.
"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."
Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."
Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle. Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat vapauden merkkejä.
Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina hänen edessään istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden
oli hän ruvennut auttajaksi? Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.
Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."
Jehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. "Mitä näet? kysyi ratsumies.
"Rahan", vastasi Jehan.
"Tuo se minulle", sanoi vieras vakavasti.
Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä. "Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät matkaansa.
Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.
Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.
Tuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja jättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma. Hän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen viittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset saappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin parkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita. Jehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän lisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi, hän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut paholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä
— tai sielunsa, mutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi vetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa Jehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota siihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi eikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta alkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan käyttänyt ruokaa!
Aterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia ennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien varressa puolen leaguen [League vastaa jokseenkin
kuutta kilometriä. Suom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin Beranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt otaksui kumppaninsa — pysähtyi. "Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta sellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli erilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan riekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. "Mene tuohon taloon", hän käski. "Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de Paris tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne."
Poika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan tullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen sidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan virkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei maantiellä odottavalle isännälleen.
"Kuuntele nyt minua", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen tapaansa. "Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa huomaat kyltistä Kolmen kyyhkysen majatalon. Pistäydy pihalle ja tarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta niitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin, missä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen apekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet minut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?"
Jehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan ohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet
menemään kanoineen ja valkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja muistutti näöltään vuorisuolaa.
Noin tuntia myöhemmin "Kolmen kyyhkysen" isäntä Yvetot’ssa kuuli ratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on Havren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista oli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa, oli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin kummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut ikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan kiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta, oli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut kuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin pitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat voineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet kulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi niille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei tiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua esiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.
"Syön täällä päivällistä", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta laskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän ihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu salaisopillisia kuvioita.
Opastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin yläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt vähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui ikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi
ajatella häntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.
"Tässä talossa on jotain vialla", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen silmänsä häneen.
"Viallako?" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja toivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. "Ei minun tietääkseni, teidän jalosukuisuutenne."
"Täällä ei ole ketään sairaana?"
"Ei, teidän jalosukuisuutenne, ei suinkaan."
"Eikä ketään rujoa?"
"Ei."
"Te erehdytte", vakuutti vieras lujasti. "Tietäkää, että minä olen
Solomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame, oppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi, — joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman Hevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna."
Isäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka olivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan jännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. "Olen täällä", pitkitti vieras toviksi vaiettuaan, "laatimassa horoskooppia hänen ylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa. Mutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on pahansuopa voima vaikuttamassa."
Isäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä oli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka pää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät, kalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.
"Pahansuopa voima", jatkoi tähtienlukija vakavasti. "Ja nytpä näenkin, missä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen."
Isäntä myönsi sen hiukan ihmeissään.
"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!" kuului hämmästyttävä tieto.
"Hiirakkoni?"
Vieras taivutti päätänsä.
"Ei, nyt olettekin väärässä!" väitti isäntä ripeästi. "Hukka minut periköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä aamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!"
"Lähettäkää katsomaan", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen läksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen isäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen vieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. "Hiirakko on saanut setken", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja vieraan välissä. "Se hikoo ja horjahtelee."
Kiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti kiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli tieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä uteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin
ovensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin huoneessa silmät alas luotuina.
Isäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. "Se on saanut pyörätaudin", hän sanoi äkäisesti.
"Se on saanut itseensä paholaisen", vastasi vieras kylmäkiskoisesti. "Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette minua, niin näytän toteen."
"Niinkö?" virkahti isäntä uppiniskaisesti.
Mustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös ja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka oli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten tunnusmerkkien korkokuvilla. "Menkää tuonne kirkkoon", hän sanoi, "ja täyttäkää tämä vihkivedellä".
Isäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen ollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan ulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: "Taluttakaa ulos hevonen".
Syntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä muutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja osittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja piti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi ikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus, hajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.
Solomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän piteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. "Jos tämä
elukka potee mitään maallista tautia", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului aukion yli, "tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä pyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön sitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut pimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa ja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä niinkuin tuli. Amen! Amen!"
Viime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho oli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti kannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät laahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei niin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä kohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti lähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!
Taikuri kääntyi vakavasti ikkunasta. "Haluan syödä", hän sanoi.
Palvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati tarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä omin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja paatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt vihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän vaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi hevosen kanssa.
Mustapukuinen mies näytti juhlalliselta. "Ken tahansa nousee sen selkään, hän kuolee vuoden kuluessa", hän sanoi.
"Minä ammun sen", päätti isäntä väristen. "Riivaaja siirtyy toiseen hevoseenne", oli vastauksena.
"Sitten", esitti onneton ravintoloitsija, "kenties teidän jalosukuisuutenne ottaisi sen?"
"Jumala varjelkoon!" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista vielä pahemmin kuin kaikki muu. "Mutta jos koskaan löydätte", jatkoi poppamies, "mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei tiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun. Siten luen merkeistä."
Isäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä tavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa loppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli parhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.
"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!" kehoitti vieras.
"Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan veden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän voi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa."
Vapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun siis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän ratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä sievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.
Mies ja vaimo.
Mieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä vuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta kaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan de Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä; tallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle annettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä — kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla sitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan torunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa ja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa sanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen kasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen pimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen äänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan kylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja kahlehti hänen sielunsa kauhulla.
Tähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan kartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä käännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: "Hyvä Jumala!", hän sanoi kaameasti hymyillen: "Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?"
Pojan kasvot vaalenivat hiukan, mutta hän ei puhunut.
"Kysy minulta miksi! Sano: 'Miksi ei?'"
"Miksi ei?" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt pois silmänsä, muttei voinut.
"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!" sähisi toinen. "Muut voivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit mustan hevosen selkään. Ja nyt", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina pakoitti kuuliaisuuteen, "vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?"
"Jehan de Bault", kuiskasi poika väristen ja tutisten.
"Kovemmin!"
"Jehan de Bault."
"Sanele se markkinajuttusi."
"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esiisissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä,
ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa."
"Haa! Perigordin kreivikunnassa!" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä katsantonsa leimahti. "Se on muistunut mieleesi?"
"Niin. Kuulin sen sanan Fécampissa."
"Ja tuo kaikki on totta?"
"Niin."
"Kuka opetti sen sinulle?"
"En tiedä." Pojan kasvojen pinnistystä oli tuskallinen katsella.
"Mikä on ensimäisenä muistonasi?"
"Talo metsässä."
"Muistatko isääsi?"
"En."
"Äitiäsi?"
"En — kyllä — en ole varma."
"Hm! Varastivatko sinut mustalaiset?"
"En tiedä."
"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?"
"En tiedä."
"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?"
"En tiedä."
"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi kertaa."
Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi, ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä, josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.
Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella, kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse. Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa valmistettiin mitä joutuisimmin.
Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies, jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.
Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa, pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää. Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä
ainoastaan aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään muuta vähääkään tyhjää huonetta."
"Olette tervetullut, hra de Vidoche", vastasi mustapukuinen mies.
Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin ammattinne."
"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"
Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin. Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus, näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä, istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen, ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti. Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten miekkaakin.
Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.
