Human Rights and the UN Universal
Periodic Review
Mechanism
A Research Companion
Edited by Damian Etone, Amna Nazir and Alice Storey
First published 2024 by Routledge
4 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN
and by Routledge
605 Third Avenue, New York, NY 10158
Routledge is an imprintofthe Taylor &Francis Group, an informa business
© 2024 selection and editorial matter, Damian Etone, Alice Storey and Amna Nazir; individual chapters, the contributors
The right of Damian Etone, Amna Nazir and Alice Storey to be identified as the authors of the editorial material, and of the authors for their individual chapters, has been asserted in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in any information storage or retrieval system, without permission in writing from the publishers.
Trademarknotice: Product or corporate names may be trademarks or registered trademarks, and are used only for identification and explanation without intent to infringe.
BritishLibrary Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library ofCongress Cataloging-in-Publication Data
Names: Etone, Damian, editor. | Nazir, Amna, editor. | Storey, Alice, editor.
Title: Human rights and the Universal Periodic Review mechanism : a research companion / edited by Damian Etone, Amna Nazir, and Alice Storey.
Description: New York : Routledge, 2024. | Includes bibliographical
references and index.
Identifiers: LCCN 2023042791 | ISBN 9781032524184 (hardback) | ISBN 9781032542614 (paperback) | ISBN 9781003415992 (ebook)
Subjects: LCSH: Human rights. | International law and human rights. | Human rights monitoring. | United Nations Human Rights Council. | United Nations Commissions. | United Nations. General Assembly. Declaration on the Rights of Peasants (2017 December 18)
Classification: LCC K3240 .H8548 2024 | DDC 341.4/8 dc23/ eng/20231003
LC record available at https://lccn.loc.gov/2023042791
ISBN: 978-1-032-52418-4 (hbk)
ISBN: 978-1-032-54261-4 (pbk)
ISBN: 978-1-003-41599-2 (ebk)
DOI: 10.4324/9781003415992
Typeset in Galliard by Apex CoVantage, LLC
ListofAcronyms
ListofContributors
Foreword
Introduction
DAMIAN ETONE, AMNA NAZIR, AND ALICE STOREY
PART I
Theoretical and Conceptual Approaches to Understanding the UPR Mechanism
1 The Universal Periodic Review as an Evolving Process: Examining the Path of Development
KATHRYN MCNEILLY
2 The Universal Periodic Review as Utopia
AMNA NAZIR, ALICE STOREY, AND JON YORKE
3 What Is the UPR? Thinking About the UPR as a Source of International Law
FREDERICK COWELL
4 Putting Down Roots: Analysis of UPR Recommendations in the First Three Cycles
EDWARD R. MCMAHON AND TOMEK BOTWICZ
PART II
The Relationship Between the UPR and Other Human Rights Mechanisms
5 Searching for Recommendation Alignment Across UN Human Rights Bodies
ELVIRA DOMÍNGUEZ-REDONDO AND RHONA SMITH
6 The Universal Periodic Review and Transitional Justice
DAMIAN ETONE
7 Universal Periodic Review Prospects for Promoting Support for the United Nations Declaration on the Rights of Peasants and Other People Working in Rural Areas (UNDROP)
LOUISA ASHLEY
PART III
Assessing State and Regional Engagement With the UPR Mechanism
8 Still a ‘Mutual Praise Society’? The African Group at the Universal Periodic Review
EDUARD JORDAAN
9 The Significance of the UPR in the Absence of a Regional Human Rights System: The Case of the Asia Pacific
FIONA MCGAUGHEY, AMY MAGUIRE, NATALIE BAIRD, JAMES GOMEZ, AND ROMULO NAYACALEVU
10 Unpacking the Enigma of Reporting Under the Universal Periodic Review: The Case of Three Southeast Asian Countries
KAZUO FUKUDA
11
Navigating Devolution at the UPR: The Case of the United Kingdom
MICHAEL LANE
Index
Acronyms
CAT Convention Against Torture and Other Cruel, Inhuman or Degrading Treatment
CED/CPED International Convention for the Protection of All Persons from Enforced Disappearance
CEDAW Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination Against Women
CRC Convention on the Rights of the Child
CRC-OPCP Optional Protocol to the Convention on the Rights of the Child
CRPD Convention on the Rights of Persons with Disabilities
CRPD-OP Optional Protocol to the Convention on the Rights of Persons with Disabilities
CSOs Civil Society Organisations
CtAT Committee against Torture
CtED Committee on Enforced Disappearance
CtEDAW Committee on the Elimination of All Forms of Discrimination Against Women
CtERD Committee on the Elimination of All Forms of Racial Discrimination
CtESCR Committee on Economic, Social and Cultural Rights
CtRC Committee on the Rights of the Child
CtRMW Committee on the Protection of the Rights of All Migrant Workers and Members of Their Families
CtRPD
Cycle 1
Cycle 2
Committee on the Rights of Persons with Disabilities
First Cycle of the Universal Periodic Review
Second Cycle of the Universal Periodic Review
Cycle 3 Third Cycle of the Universal Periodic Review
Cycle 4 Fourth Cycle of the Universal Periodic Review
HRC Human Rights Council
HRCt Human Rights Committee
ICCPR International Covenant on Civil and Political Rights
ICERD International Covenant on the Elimination of All Forms of Racial Discrimination
ICESCR International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights
ICESCR-OP Optional Protocol to the International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights
ICRMW International Covenant on the Protection of the Rights of All Migrant Workers and Members of Their Families
NHRI National Human Rights Institutions
OECD Organization for Economic Co-operation and Development
OHCHR Office of the High Commissioner for Human Rights
OPCAT Optional Protocol to the Convention Against Torture and Other Cruel, Inhuman or Degrading Treatment
SDG Sustainable Development Goals
SuR State under Review
UDHR Universal Declaration of Human Rights
UNDP United Nations Development Programme
UNDRIP
UNDROP
United Nations Declaration on the Rights of Indigenous Peoples
United Nations Declaration on the Rights of Peasants and Other People Working in Rural Areas
UNESCO United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization
UNHCR United Nations High Commissioner for Refugees
UPR Universal Periodic Review
ICTY International Criminal Tribunal for the Former Yugoslavia
ICTR International Criminal Tribunal for Rwanda
IHL International Humanitarian Law
Kalomoh Report Report of the assessment mission on the establishment of an international judicial commission of inquiry for Burundi
ACHPR African Commission on Human and Peoples’ Rights
CPA Comprehensive Peace Agreement
SPLM Sudan People’s Liberation Movement
ARCSS Agreement on the Resolution of the Conflict in the Republic of South Sudan
JMEC Joint Monitoring and Evaluation Commission
SMART Specific, Measurable, Achievable, Result-Oriented and Time-Bound
ICC International Criminal Court
TNCs Transnational Corporations
TWAIL Third World Approaches to International Law
FSPI Federation of Indonesian Peasant Unions
EU European Union
FAO Food and Agricultural Organisation of the United Nation
WIPO World Intellectual Property Organization
Contributors
Dr Louisa Ashley’s academic research focuses primarily upon international human rights. Her PhD evaluates the Universal Periodic Review (UPR) in relation to states in crisis. As well as writing on the UPR, Louisa’s published research addresses the human rights impact of unilateral economic sanctions and human rights in times of conflict and post-conflict. Louisa has delivered conference papers in the United Kingdom and overseas. Prior to joining higher education in 2008, Louisa had trained as a solicitor with United Kingdom corporate law firm Walker Morris LLP joining the firm’s employment group upon qualification. As an employment lawyer, Louisa advised individual and corporate clients on a range of contentious and non-contentious matters and represented claimant and respondent clients at tribunal. Before becoming a lawyer, Louisa was one of the founders of award-winning, Leeds-based Unlimited Theatre and subsequently chaired its Board of Trustees until 2016.
Natalie Baird is Associate Professor at the University of Canterbury Faculty of Law and Co-Director of Postgraduate Studies and LLM (International Law and Politics). Her research interests include international human rights, refugee law, Pacific legal studies, and the scholarship of teaching and learning. In the human rights field, her research focuses on the relationship between international human rights law and mechanisms and domestic legal systems in New Zealand and the wider Pacific region.
Natalie is a former member of the Amnesty International Aotearoa New Zealand Governance Team and a current member of the New Zealand Human Rights Review Tribunal.
Tomek Botwicz is an undergraduate student studying mathematics and philosophy at the University of Vermont, with a particular focus on harnessing information technologies to further human rights and civilizational development. He is also a part of the Lawrence Debate Union, the University of Vermont’s nationallyrecognised debate team, on which he primarily competes in social justice and British parliamentary formats. Through the Honors College and Catamount Innovation Fund, Tomek has researched emerging technologies and ideologies, focusing on the climate crisis, the future of democracies, and new political economies. Through his work with the UPR, he has been able to learn and contribute to a sui generis mechanism for holding human rights violators accountable.
Dr Frederick Cowell is Senior Lecturer in Law at Birkbeck. His research focus on the interpretation and enforcement of international human rights law and treaty withdrawal. Previously he was an advisor for an NGO helping civil society groups with UPR submissions.
Elvira Domínguez-Redondo is Professor in Law at Kingston University, United Kingdom. She has been a visiting scholar at Columbia University (USA) and University Alcalá de Henares (Spain). Prof. Domínguez-Redondo has held different academic positions at Middlesex University (UK), Transnational Justice Institute (UK), the Irish Centre for Human Rights (Ireland), and University Carlos II (Spain). She has worked as a consultant for the Office of the High Commissioner for Human Rights (Switzerland). She is an advisory group member of the Geneva
(Switzerland)-based think-tank Universal Rights Group. Dr. Domínguez-Redondo is the author three monographs, InDefense of Politicization of HumanRights (2020), Minority Rights in Asia (with Prof. J Castellino, 2006), and PublicSpecial Procedures of the UN Commission on Human Rights (2005). She has edited three books and authored a wide range of publications on international law and human rights.
Dr Damian Etone is Senior Lecturer in International Human Rights Law at the University of Stirling. He is Director for the MSc Programme in Human Rights and Diplomacy run in partnership with the United Nations Institute for Training and Research (UNITAR). Damian’s current research expertise includes international law, human rights implementation, UN human rights bodies, African human rights system, and transitional justice. Damian is the author of the book TheHumanRightsCouncil:The Impact of the Universal Periodic Review in Africa (Routledge 2020) that examined the engagement of African states with the Universal Periodic Review (UPR) mechanism. This book offered the first detailed analysis of the effectiveness of African states’ engagement with the UPR mechanism from 2008–2019.
Kazuo (Kaz) Fukuda is Associate Professor at Kansai Gaidai University in Osaka, Japan. Prior to pursuing an academic career, Kaz worked for the United Nations Development Programme in Lao PDR in charge of the rule of law portfolio and was involved extensively in the UPR process for nearly five years. He is the author of HumanRightsCouncil’s UniversalPeriodicReviewas a Forum of Fighting for Borderline Recommendations? Lessons Learned from the Ground (NJHR, Vol. 20, No. 2, 2022). He received his PhD in law and democracy from the Maurer School of Law, Indiana University in the United States.
James Gomez is Regional Director at Asia Centre, where he provides strategic oversight for its development and regionalization. He currently oversees the Centre’s operations in both Thailand and Malaysia and is leading the partnerships for the Centre’s many activities in other parts of the region. He represents the Centre in media and public speaking engagements and builds relationships with key stakeholders around the world. James is a senior academic and university administrator at public and private universities, research institutes, and think tanks. James has worked at inter-governmental organisations, including the International Institute for Democracy and Electoral Assistance, and international NGOs such as Friedrich Naumann Foundation and Amnesty International, where he managed global and regional teams on projects related to democracy and human rights. He has written extensively on topics such as democracy, civil society, human rights issues, and the role of technology in politics in Singapore and the broader Southeast Asian region.
Eduard Jordaan is Associate Professor in the Department of Political and International Studies at Rhodes University where he mostly teaches on human rights and international relations. His articles have appeared in journals such as African Affairs, Global Governance, Human Rights Quarterly, International Studies Review, Journal of Human Rights Practice, and Review of International Studies. He is the author of South Africa and the UN Human Rights Council: The Fate of the Liberal Order (Routledge, 2020).
Michael Lane is Lecturer in Law at the University of Worcester. Michael teaches on various undergraduate and postgraduate law modules and supervises on the law PhD programme. Michael’s PhD, funded by UK Research and Innovation, explored the United Kingdom’s engagement with the UN’s Universal Periodic Review
(UPR). Michael’s research has informed civil society organisations’ engagement with the UPR, reports to the United Nations, a series of capacity building events with the Equality and Human Rights Commission, and advice to Parliament’s Joint Committee on Human Rights on its plans to scrutinise the UK’s UPR. His work has featured in the Nordic Journal of Human Rights, Human RightsLawReview, and the JournalofHumanRightsPractice.
Amy Maguire is Associate Professor in International Law and Human Rights and Deputy Head of School (Research Training) at the University of Newcastle Law School. She is the founding and co-director of the Centre for Law and Social Justice, and the topranked author in international law and human rights for The Conversation. Her research concerns public international law, with particular focus on human rights institutions, selfdetermination, Indigenous rights, climate change, refugees and asylum seekers, and the death penalty. Until 2018, she served as co-chair of the Indigenous Rights Sub-Committee of Australian Lawyers for Human Rights, where she worked with lawyers and students to promote the recognition and achievement of substantively equal rights for Indigenous peoples in Australia.
Fiona McGaughey is Associate Professor at the University of Western Australia Law School with a background in not-for-profit research and policy roles. She teaches international human rights law and co-ordinates the master of international law. Her primary research areas are international human rights law, United Nations bodies and the role of non-governmental organ-isations, human rights pedagogy, and higher education. Fiona has received grant funding for research on modern slavery and co-founded the UWA Modern Slavery Research Cluster in 2017. Fiona has published widely in leading Australian and international journals and her monograph Non-Governmental Organisations and the United
Nations Human Rights System was published by Routledge in 2021.
Edward R. McMahon EdD is Visiting Associate Professor in the Middlebury College Political Science Department. He also holds a joint appointment as Adjunct Associate Professor in Community Development and Applied Economics, and Political Science, at the University of Vermont. He previously served as Dean’s Professor of Applied Politics and Director of the Center on Democratic Performance at Binghamton University. From 1989–1998, he directed African programs at the National Democratic Institute for International Affairs. He previously spent ten years as a foreign service officer with the U.S. Department of State. Dr. McMahon is a board member of UPR-Info, a human rights organization based in Geneva, Switzerland. He has consulted for numerous organizations in the international development field, including the Carter Center, USAID, the UN Development Program, the World Bank, and the International Foundation for Electoral Systems. Dr. McMahon has co-authored or co-edited three books and has contributed many journal articles and book chapters on a range of international governance and development issues.
Kathryn McNeilly is Professor of Law at Queen’s University Belfast School of Law. She is an expert in the areas of international human rights law and international legal theory. Professor McNeilly’s recent work has explored topics of international human rights monitoring, international legal history, international legal institutions, and the connection between international human rights law and time. Funding for her research includes award of a Leverhulme Research Fellowship (2019–2020) to undertake research on human rights monitoring, with a focus on the United Nations Universal Periodic Review. She is a member of the UKRI Talent and AHRC Peer Review Colleges, the Royal Irish Academy’s
Ethical, Political, Legal and Philosophical Studies Committee, and an editorial board member of leading journals, including Human RightsLawReview.
Romulo Nayacalevu is a PhD scholar at the Australian National University and director for the R2P Pacific Project launched by the Asia-Pacific Centre for the Responsibility to Protect. Romulo is an experienced human rights practitioner, trainer, lawyer, and advisor to Pacific Island governments and NGOs, active in advocating for human rights promotion and protection, including the ratification of the Rome Statute among Pacific states, monitoring human rights, and strengthening legislation to protect civil freedoms. He was the program manager for the Governance and Legal Affairs program with the Melanesian Spearhead Group (MSG) Secretariat in Vanuatu. Before then, he was also a senior human rights adviser with the Pacific Community, supporting 14 Pacific governments on a range of human rights issues. He spent over five years with the Office of the United Nations High Commissioner for Human Rights: Pacific Regional Office and about three years in private practice in Suva.
Dr Amna Nazir is Reader in International Human Rights Law and Associate Director of the Centre for Human Rights at Birmingham City University. She also serves as a trustee for the United Nations Association – UK. Her research focuses on the UPR mechanism and Islamic law, both as separate and interlinked areas, exploring pertinent human rights issues such as capital punishment and freedom of religion. Amna actively participates in the UPR through submission of stakeholder reports to selected states’ review and engages in UPR Pre-sessions to directly advocate to governments on their countries’ human rights landscapes. She has undertaken extensive consulting and policy work with the UN, governments, civil society, and academic
institutions. Most recently, she has been ranked in the top two candidates for appointment by the UN Human Rights Council for the role of special rapporteur on freedom of religion or belief.
Dr Rhona Smith is Professor of International Human Rights at Newcastle University in the UK. She has worked on international human rights through diverse capacity building projects within academic and justice sectors, as well as by researching various aspects of human rights including the UN institutional framework.
Dr Alice Storey is Senior Lecturer in Law and Associate Director of the Centre for Human Rights at Birmingham City University, where she also leads the UPR Project at BCU. Her research focuses on the UPR mechanism and international human rights, predominantly from the perspective of women’s rights and the abolition of capital punishment. Through the UPR Project, Alice has engaged in practice with the UPR mechanism through submitting stakeholder reports to selected countries’ UPRs and taking part in UPR Pre-sessions, which involves direct engagement with UN government delegations from across the globe and other civil society organisations.
Jon Yorke is Professor of Human Rights in the School of Law and the Director of the Centre for Human Rights (CHR). He has advised the United Nations and the European Union, and numerous governments including, Gambia, Myanmar, Spain, and the United Kingdom. He has worked on human rights cases in the United States, Sudan, and the African Commission on Human and Peoples’ Rights, and has submitted amicus curiae briefs in death penalty cases. He has been awarded multiple Foreign, Commonwealth, and Development Office (FCDO) grants for projects to protect human rights in Sudan, and has worked on EU funded projects for the representation of capital defendants in
foreign jurisdictions. He has recently worked on The UPR Project at BCU funded project ‘Universal Periodic Review 2022 – Civil Society Engagement’ which focuses upon the United Kingdom’s Fourth Cycle review in the UPR. This project has engaged UK parliamentarians, the legal profession, and CSOs.
Foreword
I welcome the publication of Human Rights and the UN Universal Periodic Review Mechanism: A Research Companion and strongly encourage the further development of the UPR Academic Network, leading to much greater attention to this mechanism also as part of the legal education in law schools. While a peer review – States to States – with a participation rate of 100 per cent – the UPR currently generates some 250 recommendations on average for each State reviewed. Many such recommendations reflect the content of concluding observations of Human Rights Treaty Bodies and recommendations made by Special Procedures Mandate Holders. The difference of UPR recommendations with those of other mechanisms, is that they are vetted by the government and, once accepted, following a process of consultations and sovereign decisions, offer entry points for action by the State – with the support of the UN and the international community. I have no doubt that the UPR is the best way to domesticate international human rights norms and to translate them into consistent laws and practices in a process involving different branches of the government, increasingly Parliament, and multiple other national stakeholders, including local and regional governments, NHRIs and CSOs.
At a High-Level panel on the UPR,1 during the last session of the Human Rights Council, on 1 March 2023, the UN Deputy SecretaryGeneral clearly underlined that:
The Universal Periodic Review is a powerful and unique mechanism…. With the 4th cycle just initiated, the UPR is among our most impactful instruments to promote human rights as part of development efforts…. The United Nations Development System and Resident Coordinators stand ready to cooperate with all States in implementing UPR recommendations and together advance the SDGs with human rights at their core.
With the continuing support of States – especially following the adoption, by consensus, of resolution HRC 51/30, last October, and the strong partnership with UNDP and the rest of the UN system, the UPR will be better placed to meet the technical cooperation gap and to ensure its consistent use as a problem-solving tool. Indeed, the UPR is the most effective instrument to promote human rights as part of development efforts.
1 See Human Rights Council, ‘High-level Panel Discussion on UPR Voluntary Funds: Achievements, Good Practices and Lessons Learned Over the Past 15 Years and Optimized Support to States in the Implementation of Recommendations Emanating from the Fourth Cycle’ (1 March 2023) available at www.ohchr.org/en/news/2023/03/human-rights-council-holds-high-levelpanel-discussion-voluntary-funds-universal accessed 15 July 2023.
The OECD Development Assistance Committee (DAC) Chair, during the same High-Level panel, flagged that DAC members – when making recommendations to States that are of priority for their official development assistance – could facilitate follow up action to their accepted recommendations. Doing so systematically, and other forms of South-South cooperation, could indeed ensure the focus on enhanced implementation of the UPR 4th cycle would result into greater human rights action, everywhere. As UPR recommendations are increasingly becoming part of the United Nations Sustainable Development Cooperation Frameworks (UNSDCFs), and UN Entities
are taking responsibility of recommendations falling within their mandate, significant progress is being made on abolishing capital punishment; decriminalizing defamation; passing legislation to protect Human Rights Defenders (HRDs); ending all forms of discrimination; eliminating violence against women, including domestic violence; setting up a National Protection Mechanism (NPM) following OPCAT ratification. These are a few examples of the power of the UPR and I am convinced that more follow up action will emerge by better understanding and better using the UPR mechanism to strengthen protection, advance prevention and ensure the success of the SDGs.
1 May 2023
Gianni Magazzeni, Former UPRChief, OHCHR, (1May 2017to 30April2023). Member ofthe TechnicalAdvisory Group ofWHOUniversalHealthand Preparedness Review(UHPR).
Introduction
Damian Etone, Amna Nazir, andAlice Storey
DOI: 10.4324/9781003415992-1
The Universal Periodic Review (UPR) is an innovative addition to the international human rights monitoring system. It is a state-led, peerreview mechanism employed by the United Nations (UN) Human Rights Council (HRC) with the ‘improvement of the human rights situation on the ground’1 as a major objective. The UPR is designed to be a cooperative and non-confrontational mechanism that will ‘ensure universal coverage and equal treatment of all States’.2 The UPR is the only global human rights mechanism scrutinising the human rights records of all UN member states. From the inception of the UPR, this seemed utopian. Scholars and practitioners have sought to understand the mechanics of the UPR process and its potential to promote and protect human rights. After three cycles of the Universal Periodic Review (2008–2022) and the fourth cycle ongoing (2022–2027), there are important questions about how the UPR can mature and evolve into a robust international human rights monitoring mechanism. Some of the questions scholars have grappled with include how to conceptualise the UPR, the relationship between the UPR and other human rights mechanisms, state and regional engagement with the UPR, the quality and relevance of UPR recommendations, and opportunities for more effective NGO engagement. This edited collection attempts to engage with some of these issues through sustained analyses of all three cycles of the UPR mechanism.
1 UNHRC, ‘Institution Building of the United Nations Human Rights Council’ HRC Res 5/1, UN HRC OR, 5th sess, Annex [IB] (18 June 2007) UN Doc
A/HRC/RES/5/1, annex para 16.
2 ibid para 3.
This publication’s origins stem from the first workshop of the UPR Academic Network (UPRAN) held on 15 June 2022. UPRAN was founded by academics at Birmingham City University’s Centre for Human Rights (England) and the University of Stirling (Scotland) in June 2022. UPRAN brings together a global network of researchers and academics working on the HRC’s UPR mechanism to exchange research ideas, consider new perspectives, and explore underresearched aspects of the UPR process. This is the first academic network set up to examine the effectiveness of the UPR mechanism, engage with theoretical and conceptual debates about its modus operandi, identify the lessons that can be drawn across different regions/states, and work to strengthen the research capacity of NGOs and other stakeholder engaging with the UPR mechanism. The work of UPRAN will provide a point of reference from which trends on the operation of the UPR mechanism can be identified and recommendations for improvements can be made.
This research companion is by no means exhaustive in examining the potential value of the UPR mechanism and there are several ‘dystopian’ aspects of the review process. In particular, the question of implementation/compliance with UPR recommendations is not significantly addressed in this edited collection and deserves more scholarly engagement. However, this research companion charts new conceptual and theoretical framework for the UPR mechanism (as an evolving process on the path to development; as utopia; as a source of international law). We also examine in this research companion the potential for the UPR to more effectively interact and enhance other human rights mechanisms through (i) a pilot case study of the extent of alignment between UPR recommendations and the
Another random document with no related content on Scribd:
mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa. Dramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon voimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään. Kumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin, sillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin etuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä täydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja dramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on omituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee paljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —
»Vossische Zeitung» kirjoitti:
»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on opiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi havaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä, joka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä, täydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja vastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä puheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken outouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka ilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä kasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli alussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan rakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa niin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion. Vilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä näyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä hautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti olevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin
kuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi taiteilija lisää.»
Ankarampi on »Das kleine Journalin» kritiikki, jossa m.m. sanottiin:
»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman koomilliselta.» —
»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti
Ida Aalbergista:
»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi, niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö, hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea, aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä; menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen kaikki kuvastuu tarkasti kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi, joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan toisenlainen kuin se lihallinen hehku
ja intohimoinen pontevuus, jolla sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin. Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti matkivat klassillisia sankaritaria.
Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia, uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet, sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää. Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä. Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»
»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:
»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren
suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida
Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti
täryyttelemänsä r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»
Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen. Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä
Ida Aalbergin kirjeestä:
»Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä, Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan en anna kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä, koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla
tavalliseksi. Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva, joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä, ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin, tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»
Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta. Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:
»Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea auki
ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on yksi sydän joka on kokonaan sinun, jos sanot, jos tahdot että heti tulen kotiin, niin minä jätän kaikki, minä tulen kotiin, sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki, minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»
Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen ja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi syntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri Kivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista ankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa kodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui myöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.
»Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi. Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta, kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni »seikkailijan» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että
kuitenkin teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä.
Sinä kysyt jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]
Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta aivan yhdentekevä mitä Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »hieno» kylliksi, niin sano suoraan, ei sinulla tarvitse olla mitään konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja »todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.
Ida.»
Vaikkakin taiteilijakutsumus ja perheenemännän velvollisuudet joutuivat ankaraan ristiriitaan, saa Ida Aalbergin kirjeistä sen ehdottoman käsityksen, että hän oli erinomainen kodin vaalija. Alusta lähtien hänen useimmissa kirjeissään on hellää huolenpitoa Lauri Kivekkään huonosta terveydestä. Italiasta ja Saksasta hän lakkaamatta teroittaa tälle terveydenhoito-ohjeita, joita olisi noudatettava. Ei saa joka ilta istua klubissa, hän sanoo, sillä sen viisauden, jota siellä taritaan, oppii yhdessä illassa viikossa, ei saa pitää pilaantunutta ilmaa huoneissa, täytyy voimistella ja kylpeä, täytyy juoda paljon maitoa ja iltaisin munatotia. »Kuka kultani kravatin nyt sitoo?» Palvelustyttöä tarkoittaen hän kirjoittaa: »Ole vain tarkka Marin kanssa, täytyy sanoa hänelle ja varoittaa sillä hän ei tahdo osaa säästää. Kiireissäni unohdin sanoa sinulle, että häneltä meni toriostoksiin 2 kertaa enemmän kun minulta, 20 markalla viikossa hänen täytyy hushållata. Siis elä anna hänen luxata itseäsi!!!!» Oma koti, joka näihin aikoihin alkoi valmistua — se tuli Puistokadun 4:ään Kaivopuistoon — on Ida Aalbergilla ainaisen ilon ja huolen esineenä. Hän kirjoittaa yksityiskohtaisia ohjeita huoneiden järjestämisestä, tapeteista, uutimista. Hänen taloudellinen henkensä on vallan kiistämätön. Kivekkäälle kirjoitetuissa kirjeissä tuli ohjeita palvelijattarelle kukkien hoidosta, isännän vaatteiden kunnossa pitämisestä j.n.e. Millä verrattomalla innolla ja taidolla Ida Aalberg osasi käyttää keittiökieltä, siitä antaa hyvän kuvan seuraava, uuteen asuntoon muuttoa koskeva kirje palvelijattarelle:
»Mari on kiltti ja asettaa mööbelit seuraavasti:
Se korkea sohva joka on salonkissa korkean karmin kanssa asetetaan ruokasaliin tambuurin oven ja salongin oven väliin, siis
tambuurin ovesta vasemmalle. Seinälle joka on oikealla tambuurin oven ja uunin väliin asetetaan buffé eli ruokakaappi. Salongin matto pannaan lattialle (keskelle lattiaa) ja ruokapöytä myös keskelle kuten nytkin. Kattoon lamppu, sama kun nytkin, sekä tuolit, myöskin nuo »gyllenläder» ikkunoitten luo. Kaikki kasvit pannaan myös ruokasaliin. Gardiinit jäävät siksi kunnes itse tulen. —
Salongin me kesällä käytämme makuuhuoneena, ja ne kaksi huonetta (kirjasto ja sänkykamari) hyyrätään kesäksi ulos. Sänkykamariin asetetaan toinen sängyistä komoodi sekä
Häradshöfdingin byrå, sekä ikkunoihin ne gardiinit jotka nyt ovat salongissa ja sen viereiseen huoneeseen. Pöytä keskelle lattiaa tai sohvan eteen — sen Häradshöfdingi ostaa — sekä kirjakaappi että se punainen sohva joka nyt on sänkykamarissa että ne kaksi punaista tuolia ja vielä se pieni kirjava sohva joka on nyt salongissa sekä ikkunoihin ne gardiinit jotka nyt ovat sänkykamarissa sekä kattoon se kruunu joka nyt on salongissa ja sänkykamariin punainen amppeli. Tambuurin kattoon pannaan se pieni lamppu joka on vinnillä ja jonka »kuuppa» on liinavaate kaapin päällä Marin kamarissa. Tulevaan salonkiin, joka kuten sanottu nyt kesäksi laitetaan sänkykamariksi pannaan toinen sänky sekä se suuri pöytä joka nyt on salongissa sekä ne korkeat vihriät tuolit sekä kiikkutuoli että ne kaksi stopattua tuolia jotka kuuluvat siihen pieneen sohvaan, ne kaksi sinistä Mari saa panna niihin hyyrättäviin huoneisiin. Pianon saa panna myös _kirjasto_huoneeseen, kesällä emme sitä tarvitse. — Mari on hyvä ja pesee gardiinit sekä stryykää ne kotona vähitellen. Mutta niitä ei saa blonnata, ne ovat oikeastaan creme (kellertävät) ja senmoisena ne pitää stryykätä. Ne gardiinit jotka nyt ovat Marin kammarissa pannaan nyt myös siihen pieneen kammariin joka on kyökin vieressä ja kyökkiin Marin pitää myös asettaa gardiinit. — Parketti lattian Mari antaa jonkun
kaarttilaisen boonata, sen hän tekee parissa tunnissa, mutta Mari ostaa itse harjan ja vaxin, tai mitä se on jolla boonataan. Siten se tulee halvaksi, ei tarvitse muuta kun maksaa 50 pen. tunnista sille joka sen tekee. Kaikki mööbelit ja matot pitää piiskattaman ennenkuin muutetaan. Ja se tuoli joka on kyökissä pitää vietämän pihalle ja otettava päällinen sekä stopninki pois, sillä se on täynnä koita. Sen saa sitten panna kellariin siksi kun minä tulen. Mari pitää itse kommanderata ne kaartilaiset, jotka muuttaa, että se pian menee, muuten se kestää pari päivää. Minä pyydän ja toivon että Mari kunnollisesti toimittaa kaikki tämän, että minä saan ihmetellä kaikkea tätä kun tulen kotiin.»
RISTIRIITOJA.
Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta, saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi, vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja halveksuminen.
Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian vaikea kompastuskivi hänen tiellään.
Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea useiden vaikeiden viikkojen aikana.
1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen, hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avioonnensa särkyy pettymyksiin, suruihin ja kuolemaan.
* * * *
Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885 esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden päääänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen. Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin näyttelemisestä:
»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta, jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»
Siinä kaikki!
Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»
Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim. kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen edustajille monta karvasta hetkeä.
1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa,
O.E. Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen» näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää kuin koulupoika.
»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha
Forsmanille:
»Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista ylimielisistä sanoista, joilla se
kuittaa minun ja toverien! näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo kahdella rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!). Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!
Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut. Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja, kun tahdon, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä; mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää, millainen hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli semmoinen, sitä he eivät olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu, hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on tanssinut heidän kanssaan.» — —
Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa
Suomalaisessa teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan »Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».
Ensimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:
»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin. Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.
Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa m.m.:
»Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi
olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»
Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin
esittämisestä m.m.:
»Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi
Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen, että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan poikkeuksellisen hyväksi.
Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä
rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]
»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi: »Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E. Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.
»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä
selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»
Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Heddatulkinnassaan aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta tuomion sanoja.
Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa» esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan: »Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen. Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta lausuntakyvystä.
Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän Pietarista kirjoitti:
»Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt'
[kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»
Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea tämän asunnossa:
»Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä sivistynyt ja hieno ja hyvin hiljainen olennossaan, mutta suuressa määrässä itsetietoinen, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»
Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli paljon parempi».
Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran. Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään
ystävän ystävälle antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista
lehdistä, jotka, Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.
Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin »Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä, kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea vaikutuksentavoittelua.» —
»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen pikemmin ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan, semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän vangitsi. ‒ ‒ ‒ Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa aikaisemmin esiintynyt
Eleonora Duse ‒ ‒ ‒ Neiti Aalbergissa yhtyy, mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen temperamentti germaanisskandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. ‒ ‒ ‒ Se merkitsi varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St.
Petersburger Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.
»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.
Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis, että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat »yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä. Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.
Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta, mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen. Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida Aalberg kirjoitti miehelleen,
