Ja valkeus tuli.
Se saapui ensin rakkauden hahmossa, mutta kuten valkeudella tapana on, silläkin oli useampi aallonpituus. Yksi niistä toimi ovikoodina psyykeni pimeisiin ja suljettuihin porraskäytäviin: ymmärrys.
Herra Alismäki
Olen kertonut. Äitini ja siskoni suhtautuivat siihen pelonsekaisesti. Tuntuvat minua nykyään pelkäävän jonkin verran terapian jälkeen, kun en enää ole alistunut kontrolloivalle puheelle, komentelulle enkä alistamiselle vaan asettanut heille ensimmäistä kertaa 45:een vuoteen rajoja. He ovat kävelleet aina minun yli komentaen ja vähätellen. Itkua ja anteeksipyyntöjä on tullut ja kirje siskoltani.
Terapeuttini neuvoi, etten saisi olla tekemisissä juurikaan siskoni ja äitini kanssa koska heidän kanssaan taannun omassa parantumisprosessissani. Kävimme terapeuttini kanssa läpi tapaamisiani äitini ja siskoni kanssa ja analysoimme tilanteita ja niistä minulle koituvia tunteita. Äitini on yrittänyt udella tyttäriltäni mitä terapiassa käsitellään. Nyt kun isäni on laitoksessa, hän on joutunut myöntämään että mielenterveysongelmat ovat totta.
Molemmat tyttäreni, silloinen aviomieheni ja ystäväni olivat ylpeitä kun aloitin terapian ja tukivat minua koko terapian ajan.
Petra 48
Olen kertonut asiasta läheisille ihmisille, ja he ovat suhtautuneet hyvin. Yhden podcastin vinkkasin äidilleni, jotta hän saisi ihan lisää tietoa epävakaudesta.
Toivoisin, että äitini ymmärtäisi, että epävakaus ei ole syntynyt tyhjiössä. Kaipaisin sitä, että hän pystyisi katsomaan peiliin ja näkisi oman roolinsa ehkä epävakauden taustalla. Miehelle toivoisin vielä lisää tietoa, jotta hän ymmärtäisi minua paremmin.
En ole kertonut epävakaudesta ammattilaisille. Toki he varmasti diagnoosin näkevät potilastietojärjestelmästä, mutta enemmän masennus on ohjannut hoitoa. Puhetta on ollut dialektisesta käyttäytymisterapiasta ja toivonkin sitä, kunhan masennus taas vähän helpottaa.
Supsu 40
En olen kertonut perheelleni kun ei he ymmärtäisi. Yksi tyttäreni on sairaanhoitaja, hänelle joskus saatan sanoa jostain hankalasta tilanteesta mutta yleensä pidän kaiken itselläni. Koska se hävettää.
Hanna 54
Olemme viime vuosina vaimoni kanssa keskustelleet ja lukeneet epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Hän ymmärtää nyt, mitä kohtauksessa tapahtuu, mutta joskus se tuntuu hänestä ikävältä. Myös aikuinen poikani tietää epävakaudestani ja osaa suhtautua siihen osana persoonaani. Tällaista ymmärrystä toivonkin läheisiltäni, mutta sanon myös, että heidän ei ole pakko kestää kohtauksiani, vaan he voivat halutessaan poistua tilanteesta. Yleensä vaimoni lähtee toiseen huoneeseen ja keskustelemme, kun kohtaukseni on ohi. Läheisten toivoisin ymmärtävän, että nopeista mielenmuutoksista voi olla etuakin. Ei jäädä päiväkausiksi märehtimään jotain negatiivista, vaan hypätään usein yltiöpositiiviseen ajatteluun. Synkimpiäkin tunteita seuraa epävakaalla usein euforinen hyvänolon tunne. Siinä tilassa on helpompi koittaa käsitellä asioita.
Pasi 54
Toivoisin että läheiseni ymmärtäisivät, että en ole pahuuttani saanut raivokohtauksia tai käyttäytynyt kuin vuoristoradassa. Toivon että he ymmärtävät, että tämä on sellainen sairaus josta voi parantua. Toivon että aikaa myöten tyttäret pystyvät luottamaan vakaampaan käytökseeni, etteivät enää odota edes taka-alalla mitään pommia, joka vaanii nurkan takana. Ja jos heille iän myötä tulee mielenterveysongelmia, haluan että heillä on matala kynnys hakea apua. Vanhempaa tytärtäni olen käyttänytkin vuoden verran terapiassa pahimman murrosiän aikana. Rajojen asettamisen vaikeus itselle ja muille johtuu suurelta osin sairaudestani. Toivon että he ymmärtävät sen, etten ole pystynyt olemaan aina johdonmukainen ja vakaa vanhempi sairaudestani johtuen.
Petra 48
En ole kertonut äidille ja siskoille juuri mitään.
Työpaikan ihmiset ovat työelämävalmentajalleni sanoneet, että heidän on vaikea ymmärtää minun vahvoja tunteitani. Kun koen, että minua kohdellaan alentavasti, en suostu enää keskusteluyhteyteen.
Inkeri 62
Aikuisten lasteni ajatteleminen antaa myös voimaa. Heille kuitenkin olen ollut, toivottavasti ainakin, jo olen edelleen sellainen äiti, joka on tuki ja turva tarvittaessa.
Diagnoosini sain vasta, kun lapset olivat jo olemassa. Heidän kanssaan olen näistä puhunut ja pyytänyt anteeksi, jos/kun olen heille aiheuttanut traumoja epävakaudellani ja kaksisuuntaisuudellani.
Muutenkin olen suht avoimesti kertonut diagnooseistani, ainakin näin vanhempana, saa sitten kuulija itse päättää juokseeko karkuun vai haluaako olla jossain tekemisissä.
Täti vm 1970
Mahdollisuus epävakauden periytyvyyteen aiheuttaa kasvavaa huolta senkin takia, että pelkään varhaisteini-ikäisen tyttäreni perineen tuon ominaisuuden minulta. Merkkejä siitä on nähtävissä: tyttäreni on minun nähteni jo kerran saanut suistumiskohtauksen, joka ainakin ulospäin näytti täysin identtiseltä omien kohtausteni kanssa. Avovaimoni oli onneksi paikalla silloinkin – kuten myös useimmissa minun suistumisissani – ja koki niin ikään tilanteen vahvasti samankaltaisena.
Muutoksen pelko ja kokemus omasta riittämättömyydestä sen kohtaamiseen on sekä minun että tyttäreni suistumisen liipaisin. Hänen pelkoaan on varmasti vahvistanut myös minun ja hänen äitinsä ero. Koen siitä tietyllä tasolla syyllisyyttä, vaikka uskonkin, että yhteen jäämisemme olisi tehnyt meidän kaikkien elämästä paljon nykyistä ahdistavampaa ja henkisesti kuluttavampaa.
Herra Alismäki
Toiveena terveydenhuollossa rehellisyyden ja luottamuksen hyvä kierre
Hän halusi itse muodostaa oman käsityksen
Minun ei ole tarvinnut kertoa taustastani, sillä mielenterveyshoitajani on ajoittain laittanut minut tarkistuskäynnille terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Ei tuntunut kivalta vastata mieslääkärin kysymykseen kuulenko ääniä.
En ole moniääninen. Kuorossa laulan alttoa ja kuulen molemmilla korvillani. Erityisen kiukuttavaa oli esitellä muuttunutta luomeani lääkärille fysioterapeuttini kehoituksesta. Luomeni oli vaikuttanut lääkärin mielestä huolettomalta. Sitten nainen alkoi kysellä kouluvuosieni kokemuksista, psykiatri tai psykologi oli kirjannut minun olevan asperger-piirteinen. Suutuin!
Yksi harvinainen kohtaaminen oli nuori sosiaalityöntekijä, joka minulta kysyi miksi mielestäni olen siinä tilanteessa hänen kanssaan. Kerroin omin sanoin työttömyydestäni ja lapsettomuuskriisistä. Nainen halusi minun kertovan oman näkemykseni. Hän ei tyytynyt lukemaan toisten huomioita elämästäni. Hän halusi muodostaa itse oman käsityksen ennen kuin edes otti luettavakseen lausuntoja. Niin kuuluisi toimia.
Jos joku puhuu eri murretta tai muutoin on jotenkin erilainen elämän tilanne tai jotain, eri varallisuutta, myönteiset ja kielteiset ennakkoluulot astuvat kuvaan.
Inkeri 62
Diagnoosi lähetettiin postitse, sitä ei ole edes sanana koskaan minulle mainittu vastaanotolla, on vain hoidettu masennusta ja ahdistusta. Tieto oli traumaattinen, kun sen luin epikriisistä. Edes helpotus tiedosta ei ollut suurempi kuin kokemus dignoosista, tavalla jolla se kerrottiin.
Olisin tarvinnut oireiisiin erikoistunutta tietoa ja tukea. Terveydenhuollossa on itse vaikea kertoa oireista, elämä kun heittelee pienemmissäkin laidassa laitaan. Olisin tarvinnut kiinnostunutta kyselyä, tietoa miten sairaus ja oireet käyttäytyy. Vertaistuki olisi ollut verratonta.
Hoitoni on ollut pirstaleista, olen itse ottanut yhteyttä Kriisikeskukseen, eri kriisitilanteissa, tai käynyt joitakin kertoja hoitajan vastaanotolla.
Olisin tarvinnut aikuisempana pitkäjännitteistä psykoterpaiaa, käyttyäytymisterapaa, jotain neurologista apua myös.
Seraphine 58
Mutta epävakaalla on synkkä kaiku. En saa kunnollista henkivakuutusta sen jälkeen, kun yhdessä kaaosvaiheessa menetin edellisen vakuutusturvani. En kelpaa edes soittamaan omalle terveysasemalleni, vaan sain sieltä luurin korvaan, koska kuulemma huusin puhelimeen. Esimerkiksi mielenterveysyhdistysten toimintaan en tohdi, koska olisin luultavasti liian vääränlainen myös sinne.
Nainen 57
Käyn kyllä juttelemassa psykiatrian polilla ja saan siitä jonkinlaista apua ja voimaa. Pääsääntöisesti kohtelu on ollut asiallista.
Joku alalla oleva hoitohenkilö kyllä aikoinaan huusi, että ”kun olet tuollainen, otetaan sinulta kaikki lapset huostaan.”
Pyysi kyllä anteeksi myöhemmin sanomisiaan.
Täti vm 1970
Terveysasemalla käydessä tuntuu, että lääkärit tuijottavat liikaa mielenterveyden ongelmiin ja laittavat kaiken niiden syyksi oli vaiva mikä hyvänsä. Jos kohtaan uuden lääkärin melkein tuntuu että he pelkäävät minua. Se saa minut tuntemaan itseni toisen luokan kansalaiseksi.
Hyvä kohtaaminen olisi kokonaisvaltainen ja kunnioittava. Ei kysyttäisi alkumetreillä että mikä on mieliala. Jos on vaikka korva kipeä, niin miten se liittyy mielialaan. Olo tuntuu tyhmälle.
Hanna 54
Olen saanut vain hyviä kohtaamisia ja ammattilaiset määrittelivät tämän epävakaudeksi, en itse diagnosoinut itseäni. Menin avoimin mielin terapiaan ja kerroin myös huonoista puolistani ja tilanteistani rehellisesti. Se auttoi, että terapia eteni hyvin.
Sain myös hyvää palautetta rehellisyydestäni ja he vastasivat minulle rehellisesti kysymyksiini. Koen että lääkärin sekä terapeutin kanssa tämä rehellisyyden ja luottamuksen hyvä kierre pääsi alkamaan, jatkumaan ja syvenemään. Työ oli hedelmällistä ja johti hyvään lopputulokseen.
Petra 48
