Antamisen salaisuus -kirja

ANTAMISEN SALAISUUS

HANNU PÄIVÄNSALO ANTAMISEN SALAISUUS

COPYRIGHT-TIEDOT

Antaa voi rakastamatta, mutta rakastaa ei voi antamatta.

Amy Carmichael

MIKSI KIRJOITIN

TÄMÄN KIRJAN

Työtoveripiirissäni on kerrottu juttua suomalaisesta turistiryhmästä Jerusalemissa. Ryhmä halusi päästä Itkumuurille, mutta sillä hetkellä käytettävissä oli vain ulkomaalainen opas. Ja kun ryhmän vetäjä ei muistanut, mitä Itkumuuri on englanniksi, hän selitti oppaalle: ”Viekää meidät sen seinän luokse, jonka äärellä ihmiset itkevät ja johon he työntävät lappuja pieneen koloon.” — No, opas teki työtä käskettyä, ja hetken päästä ryhmä huomasi olevansa pankkiautomaatilla. Ehkä monen muunkin kuin tuon oppaan päällimmäisissä mielikuvissa raha ja itku kuuluvat läheisesti yhteen. Mutta kyllä rahaan liittyviä kysymyksiä voidaan lähestyä muistakin näkökulmista.

Itku tosin ei ollut kaukana sen namibialaisen pastorin olotilasta, johon tutustuin kymmenisen vuotta sitten. Kalevi Lehtinen oli saanut Namibian luterilaiselta kirkolta kutsun koulutusyhteistyöhön. Kirkon papiston toiveita noudattaen suunnittelimme sitten Kansan Raamattuseuran koulutusosastolla Pirjo Salmisen johdolla useamman vuoden aikana toteutetun koulutusprojektin. Esillä olleita aihepiirejä oli runsaasti, evankelioinnista sielunhoitoon. Namibian pappien ensisijaisten toiveiden joukkoon kuului kuitenkin antamiseen liittyvä raamatunopetus.

Ensimmäisellä matkallani Namibiaan huomioni kiinnittyi alakuloiselta vaikuttavaan pastoriin. Kävi ilmi, että hänen seurakunnassaan oli suuria taloudellisia vaikeuksia. Rahat eivät tahtoneet millään riittää välttämättömiin menoihin. Juuri tuohon koulutusviikkoon sisältyi sitten mm. antamista käsittelevää raamatunopetusta.

Kun vuoden päästä jatkoimme koulutusprojektiamme Namibiassa, saman pastorin ilme ja mieliala olivat täysin muuttuneet. Ilo ja kiitollisuus olivat syrjäyttäneet itkettävän olon. Hän kertoi saaneensa sydämelleen halun opettaa omille seurakuntalaisilleen samoja antamiseen liittyviä raamatullisia periaatteita, jotka olivat olleet esillä kurssillamme. Ja hän kertoi Jumalan siunanneen ihmeellisesti hänen seurakuntaansa. Tämän siunauksen he olivat saaneet kokea myös taloudellisten tarpeiden täyttymisenä.

Afrikan kristilliset seurakunnat kamppailevat taloudellisessa mielessä tietenkin aivan eri sarjassa kuin oma kirkkomme täällä Suomessa. Siksi en ole yllättynyt siitä, ettei meidän seurakunnissamme ole toistaiseksi kovin vahvasti paneuduttu antamiseen liittyviin teologisiin kysymyksiin. Kirkollisvero on etuoikeus ja suuri lahja. Toisaalta kirkon jäsenmäärän väheneminen saattaa nostaa aivan uudella tavalla esille myös antamiseen liittyvät kysymykset.

Tosin onhan näitä kysymyksiä nostettu aika ajoin esiin mm. piispalliselta taholta. ”Elämä ei ole pelkästään kaupankäyntiä, kuluttamista ja markkinoita. Ihminen on myös lahjoittaja ja lahjojen vastaanottaja, hoitaja ja hoivaaja, seurustelija ja leikkijä.”

Näin muotoilivat Suomen ev.lut. kirkon piispat jo vuonna 1999 ilmestyneen puheenvuoronsa ensim-

Matt. 4:4

mäisen, eräänlaisen teesinsä hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta (Kohti yhteistä hyvää).

Piispat kiinnittivät huomiota siihen, että ihmisen elämän tavoitteena näyttää olevan yhä enemmän yksilöllinen mielihyvä. Oikeuksien ja velvollisuuksien vaakakupeissa oikeudet ovat alkaneet painaa enemmän. Mutta pelkästään yksilöllisiä oikeuksia tavoitteleva ihminen on ajautumassa umpikujaan.

”Jatkuva itsensä toteuttaminen ja oman hyvän tavoittelu johtaa kärjistyviin yhteiskunnallisiin jännitteisiin. Myös yksilön elämän se repii lopulta rikki. Tulos on siis toinen kuin omaa mielihyvää korostava arvomaailma lupaa. Sen asemasta on tarpeen nähdä, että voimme itse elää hyvin vain sikäli kuin samalla elämme toisia varten. Vain yhteinen elämä on hyvää elämää. Tämä ei merkitse yksilöllisyyden ja vapauden menettämistä, vaan niiden oikeaa käyttöä. Emme itse ole voimavarojemme perimmäinen lähde. Saamme voimaa, kun olemme yhteydessä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Elämä ei perustu ostamiseen vaan lahjoittamiseen.”

Jeesuksen muistutus jo paljon ennen hänen maailmaan tuloaan kirjoitetusta totuudesta on edelleen mitä ajankohtaisin. ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.”

Ollessani aikoinaan lähetyspappina seurakunnassa pohdin, miten seurakuntamme lähetyspanos vahvistuisi. Iloitsin monista seurakuntalaisista, jotka olivat saaneet sydämelleen Jumalan valtakunnan leviämisen. He toimivat esimerkillisesti sen hyväksi, että lähetyksen taloudellinenkin tuki kasvaisi. Olin kiitollinen jokaisesta uudesta ideasta: kampanjoista, myyjäisistä, kirpputoreista, joilla edistettiin evankeliumin

leviämistä. Mutta sittenkin minulla oli sellainen tunne, että jotakin puuttui.

En osaa tarkalleen sanoa, mikä minut havahdutti. Ehkä sysäyksen antajana oli seurakuntalainen, joka kyseli antamisesta. Joka tapauksessa eräänä päivänä tajusin selvästi, että tästä aiheesta tarvitaan opetusta. Ymmärsin, että Jumalan valtakunnan työn eteenpäin menemiseen kuuluu Raamattuun pohjautuvaa määrätietoista opetusta tältäkin alueelta.

Myöhemmin, tehtävässäni kristillisen järjestön palveluksessa kosketus eri puolilla maatamme asuviin ihmisiin on vahvistanut käsitystä, että monet aktiiviset seurakuntalaiset elävät epävarmuudessa antamisen suhteen. Kaivataan kannanottoja ja opetusta.

Kysymystä antamisesta tosin vierastetaankin. Tämä johtuu monista seikoista, mm. siitä, ettei seurakunnissa ole totuttu puhumaan rahasta. Joskus ahdistusta on herättänyt se, että antamista on opetettu lähes yksinomaan kiristävän sävyisissä kolehtipuheissa. Jos tarpeet esitetään vaativassa täytyy-hengessä, on ymmärrettävää, että torjuntareaktio herää. Sen tähden on tärkeää, ettei antamista eroteta Raamatun kokonaissanomasta. Raamattu saattaakin paljastaa todellisuuden kokonaan toisenlaiseksi kuin olemme kuvitelleet.

Monet kristityt odottavat ja rukoilevat herätystä. Jo 1980-luvun eräässä suuressa rukoustapahtumassa esiin nostetut ajatukset herätyksen kuusista kasvoista vaikuttavat yhä edelleen ajankohtaisilta. Silloin puhuttiin seurakuntaherätyksestä, evankeliumin, rukouksen, yhteyden, kohtaamisen ja antamisen herätyksestä. Mitään osa-aluetta ei voi erottaa toisistaan. Ne kaikki kuuluvat yhteen.

Myös antaminen kuuluu läheisesti yhteen evankeliumin kanssa ja itse evankeliumiin. Johtoajatuksenani onkin ollut kirjoittaa antamisesta armon tasolta.

Ensimmäinen Antamisen salaisuus -kirjani ilmestyi vuonna 1987. Seuraava, melkoisesti uudistettu samalla nimellä kulkeva kirja ilmestyi vuonna 2004. Tämä kirja on siis jo kolmas, myös uudistettu ja päivitetty painos samasta kirjasta.

Kiitollisena ajattelen edelleen niitä lukuisia työtovereitani, jotka antoivat auliisti aikaansa ja lahjansa käyttöön tukeakseen jo edellistenkin painosten valmistumista.

Raamatunkohdissa olen käyttänyt pääsääntöisesti vuoden 1992 Kirkkoraamatun käännöstä. Kuitenkin silloin, kun vanhempi käännös (1933/1938) ilmaisee mielestäni alkuperäisen ajatuksen paremmin, olen käyttänyt sitä ja merkinnyt lainauksen perään (vk).

Porvoossa 8.5.2017

Hannu Päivänsalo

ANTAVA JUMALA

Ihmisen kuva Jumalasta

Onko Jumalani diktaattori? Tyranni? Hirmuvaltias? Lakkaako hän rakastamasta minua, jos lepään tai pidän lomaa? Vihastuuko hän, jos ostan itselleni jotakin sellaista, mikä ilahduttaa mieltäni? Vahtiiko hän otsa rypyssä, ettei minulla ole liian hauskaa tai etten pysty liiaksi iloitsemaan elämän suomista mahdollisuuksista? Jos entistä kokonaisemmin antaudun hänen käyttöönsä, tuleeko minusta väistämättä rutiköyhä?

Ehkä vain harvat meistä vastaavat suoraan myöntävästi edellä oleviin kysymyksiin. Mutta silti ajatuksiamme ja elämäämme saattaa leimata yksipuolinen tai vääristynyt kuva Jumalasta. Monet ovat lapsuudestaan lähtien joutuneet kohtaamaan niin paljon kovuutta, ahneutta ja rakkaudettomuutta, että Jumalakin koetaan ankaraksi, vaativaksi ja pelottavaksi.

Jotta kuvamme Jumalasta voisi muodostua totuudenmukaiseksi, meidän on hyvä tutkia Raamatusta, millaisena Jumala on itse itsensä ilmoittanut.

Raamatun kuva Jumalasta

Raamatun Jumala on antava Jumala. Antaminen sisältyy olennaisesti hänen olemukseensa. Hänen toimin-

Job 41:3

taperiaatteenaan ei ole ottaa, vaatia, kahmia vaan antaa. Hän antaa yhä uudelleen ja runsaasti.

Antaessaan Jumala ei maksa meille velkaa. Hän ei ole kenellekään velkaa. Herra itse kysyy Jobilta: ”Kuka siis voisi astua minun eteeni vaatimaan palvelusta palveluksesta? Eikö kaikki taivaan alla ole minun?”

Antaminen liittyy Jumalan luonteessa hänen rakkauteensa. Puhuessaan Jumalan rakkaudesta Martti Luther on korostanut, että tämä rakkaus luo rakastettavansa. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on tyhjää ja ei-mitään, luodakseen siitä jotakin ja saattaakseen sen olemaan. Se ei löydä kohteestaan valmiina sitä, mikä on rakastettavaa, vaan luo sen. Jumalan rakkaus ei tavoittele hyvää kohdetta, vaan jakaa sille hyvää.

1. Moos.

1:1–25

Luther saa tukea myös Raamatun luomiskertomuksesta. Alussa ei ollut mitään; oli vain Jumala. Mutta Jumala halusi luoda tyhjän tilalle jotakin. Hän loi taivaan ja maan. Tämän ensimmäisen luomisteon jälkeen maa oli vielä autio ja tyhjä. Tyhjän keskellä Jumala halusi antaa, luoda elämää.

Arkkipiispa Helder Camara toteaakin runossaan Kuninkaan poika:

Herra, eikö sinun luomakuntasi ole tuhlari?

Hedelmiä ei tule läheskään niin paljon kuin siemeniä on lentänyt. Keväisin sataa kaatamalla. Aurinko valuttaa

1. Moos.

1:26–29

suunnattomasti valoa. Sinun ylenpalttisuutesi opettakoon minulle sydämen avaruutta.

Sinun suurpiirteisyytesi saakoon minut irti pikkumaisuudesta. Katsellessani sinua, tuhlaileva ja avokätinen antaja, auta minuakin antamaan arvelematta, kuin kuninkaan poika, kuin Jumalan oma.

(Suom. Anna-Maija Raittila)

Raamatun kuva ihmisestä

Jumalaa ei tyydyttänyt vain kasvi- ja eläinkunnan luominen, hän halusi antaa enemmän, monin verroin ihmeellisempää. Hän halusi luoda ihmisen. Rakkaudessaan Jumala halusi antaa ihmiselle erikoisaseman luomakunnassaan. Hän loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Vain ihmiselle on annettu mahdollisuus elää henkilökohtaisessa yhteydessä Jumalaan, turvautua häneen, kuulla hänen ääntänsä ja toimia hänen työtoverinaan maailmassa. Jumala on antanut koko tämän näkyvän maailman ihmisen käytettäväksi ja vastuulliseen hallintaan.

”Ja Jumala siunasi heidät.” Siunaus on ensimmäinen asia, jonka Jumala antoi ihmisille luomistyönsä

24:50–51

jälkeen. Siunauksen ajatus kulkee läpi koko Raamatun. Kun Jeesus nousi taivaaseen, viimeinen kuva, joka hänestä jäi opetuslasten silmiin, oli kuva kätensä kohottaneesta, siunaavasta Jeesuksesta. Saamme uskoa, että Jumala haluaa jatkuvasti antaa siunauksensa yksityisille ihmisille, perheille ja koko ihmiskunnalle.

1. Moos.

2:18

1. Moos.

3:12

1. Moos.

12:1–7

”Jumala siunasi heidät.” Tässä puhutaan monikossa. Jumala ei luonut vain yhtä ihmistä eikä vain yhdenlaisia ihmisiä. Jumala halusi luoda kaksi erilaista ihmistä, jotta hän voisi antaa heidät lahjaksi toisilleen, täydentämään toinen toistaan.

Heti syntiinlankeemuksen jälkeen kävi ilmi, miten vääristyneesti ihminen suhtautui Jumalan antamiin lahjoihin. Kun mies joutui tottelemattomuudestaan tilille Jumalan edessä, mikä olikaan hänen vastauksensa ja puolustuksensa? ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin.”

”Sinä annoit.” Näin mies ei vierittänyt oman lankeemuksensa syytä ainoastaan vaimonsa niskoille, vaan viime kädessä syytti itse Jumalaa. Sinähän sen vaimon minulle annoit! Vika on oikeastaan sinun! Mitäs annoit!

Voisi olettaa, että Jumala olisi jo tuossa vaiheessa pannut pisteen koko ihmiskunnan historialle. Mutta ei. Hän vain jatkoi antamistaan ja rakkautensa jakamista, vaikka ihminen kapinoi.

Jumala on antanut kaiken

Kutsuessaan Abrahamin aikanaan erityistehtävään Jumala lupasi antaa hänelle ja hänen jälkeläisilleen uuLuuk.

5. Moos. 8:2–4

1. Kor. 10:1–11

den, hedelmällisen maan ja siunauksen, joka tulisi kaikkien kansojen osaksi. Kun Herra Mooseksen välityksellä johdatti kansansa Egyptistä luvattuun maahan, hän tosin koetteli kansaa autiomaassa, mutta piti siitä kuitenkin yksityiskohtia myöten huolen. Hän antoi ihmisille heidän tarvitsemansa ruuan, juoman ja vaatetuksen.

Vaikka lähes koko Egyptistä lähtenyt sukupolvi kuoli autiomaassa, se ei johtunut siitä, ettei Jumala olisi pitänyt kansasta huolta. Se hukkui oman kapinansa ja epäuskonsa tähden.

Jes. 50:6; 53:12

Kuitenkin jo Vanha testamentti avaa näköaloja siihen, miten Jumalan antava rakkaus langennutta ihmistä kohtaan kerran paljastaisi syvimmän olemuksensa. Profeetta Jesaja viittaa Herran kärsivään palvelijaan, joka antoi selkänsä lyötäväksi, poskiensa parran revittäväksi ja itsensä alttiiksi kuolemaan. Tämä on kuva Vapahtajasta, jossa Jumala antoi itsensä meidän pelastukseksemme.

2. Kor. 9:7

Fil. 2:7–8 Mark. 10:41–45

Rohkaistessaan korinttilaisia antamaan Paavali kirjoittaa: ”Antakoon kukin, niin kuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta.” (vk) Jumala itse antoi, niin kuin hänen sydämensä vaati. Ja hänen rakkauden täyttämä sydämensä vaati antamaan kaiken meidän tähtemme.

Jeesus oli valmis tyhjentämään ja nöyryyttämään itsensä, ottamaan keskuudessamme orjan muodon. Kun hänen opetuslapsensa riitelivät keskenään siitä, kuka heistä on suurin, Jeesus katkaisi riitelyltä kärjen sanomalla, ettei hän ollut tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. Sykarin kaupungissa käymänsä syvällisen keskustelun jälkeen Jeesus totesi opetuslapsilleen:

Joh. 4:34

Matt. 8:20

Joh. 10:10

”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.”

Jeesus ei ainoastaan kuollut meidän tähtemme. Hän oli uhrannut maanpäällisen elämänsäkin niin täydellisesti meidän hyväksemme, ettei hänellä itsellään ollut edes paikkaa, johon olisi päänsä kallistanut.

Jumala antaa yli mittojen

Jeesus sanoo: ”Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” Jumalan vastustaja, Paholainen, tulee ottaakseen meiltä ja vahingoittaakseen meitä. Jeesus on tullut ja elää voidakseen antaa ja antaakseen runsaasti.

Sanaan ”yltäkylläinen” sisältyy ajatus niin suuresta runsaudesta, että siinä on enemmän kuin tarpeeksi, enemmän kuin ymmärrämme odottaa.

Ps. 23:5

2. Kor. 8:9

Tätä sanaa Jeesus käytti paimenvertauksen yhteydessä. Ajatellessaan sitä, miten Herra oli häntä hänen elämänsä varrella hoitanut, Daavid kirjoittaa tutussa psalmissa: ”Minun maljani on ylitsevuotavainen.” Tämä kokemus liittyy paimenen ja lampaiden arkielämään. Kun paimen oli koonnut illalla laumansa turvalliseen yöpymispaikkaan, hän kaatoi siellä vettä juottokaukaloon niin runsaasti, että osa siitä valui yli reunojen.

Sama yltäkylläisyyden näkökulma on Paavalilla mielessä, kun hän kirjoittaa: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.”

Mark.

12:42 Room.

8:32 Room.

10:12

Olen kuullut Jokioisissa sijainneen kyläkorjaamon seinällä olleesta julisteesta, jossa oli teksti: ”Jumalaan minä luotan. Muut maksakoot käteisellä.” Eiköhän luottamus Jumalaan perustu ensi sijassa siihen, että ymmärrämme yhä paremmin hänen rajattomia mahdollisuuksiaan.

Puhumme usein suuresta omaisuudesta rikkautena. Elämän rikkauteen lisätään usein myös kilpailuyhteiskunnassa menestyminen ja hyvä terveys. Todellisuudessa keskuudessamme elää monia Vapahtajaan lapsenomaisesti turvautuvia ihmisiä, jotka ovat maallisen mittapuun mukaan rutiköyhiä mutta jotka todellisuudessa elävät Jumalan lapsina jopa kadehdittavan rikasta elämää. He saattavat uhrata yllättävän paljon varoja Jumalan valtakunnan työhön ja ylistävät Herraa, koska kokevat hänen täyttävän kaikki heidän tarpeensa.

Entä terveys ja sairaus? Ilmentääkö sairaus aina Jumalan siunausten ulkopuolelle jäämistä? Toki Jumalan valta ja rikkaus ilmenee usein siten, että hän koskettaa parantavalla kädellään sairasta ihmistä. Mutta myös sairauden ja kärsimyksen välityksellä elämäämme voi avautua ennen kokemattomia ja koko persoonallisuuteemme myönteisellä tavalla vaikuttavia rikkauksia.

Muistelen edesmenneen, paljon sairaudesta kärsineen saarnaajan Niilo Yli-Vainion kertoneen, ettei hän antaisi mistään hinnasta pois kärsimyksen vuosiaan. Toisin sanoen Jumalan rikkaus oli päässyt ilmenemään niiden vuosien aikana siten, että sen rinnalla tämän maailman miljoonat eivät merkitse mitään.

Jumalan perilliset

”PERUKIRJA” n. v. 30 kuolleen Jeesus Nasaretilaisen, Jumalan Pojan, jälkeen.

PERILLISET:

1) Jumalan Poika, elää ylösnousseena

2) Jumalan adoptoidut lapset

Joh. 1:12

Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskoivat häneen.

Room. 8:17

Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa.

PESÄN VARAT:

Ps. 24:1

- Maa ja kaikki, mitä siinä on

- Maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat

1. Aik. 29:11, 12

- Suuruus, voima, kunnia, kirkkaus, valta

- Kaikki taivaassa

- Kaikki maan päällä

PERILLISTEN OSUUDET TESTAMENTIN PERUSTEELLA:

1. Kor. 3:21–23: Kaikki on teidän!

a) Teille kuuluu:

- Paavali, Apollos, Keefas ja kaikki muut hyvät julistajat (= koko kristikunnan hengellinen opetus)

- Maailma, elämä ja kuolema

- Kaikki nykyisyys ja tuleva

- Kaikki

- Menestys kaikissa toimissanne (Ps. 1:3)

b) Te kuulutte:

- Kristukselle

Kunnian ja omantuntoni kautta vakuutan, etten ole tässä perukirjassa pystynyt luettelemaan läheskään kaikkea, mitä perillisille on testamentin nojalla tuleva.

Lohjalla 14. päivänä helmikuuta 2004

Irma Obele-Luomaa

Joh. 3:27

ANTAMINEN JA ARMO

Kaikki on lahjaa

”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.” Tämä Johannes Kastajan toteamus on monessakin mielessä totta. Koko elämä on Jumalan lahjaa. Sekä henkiset että kättemme taitoihin liittyvät lahjat tulevat viime kädessä ylhäältä. Elävän uskon syntyminen sydämessämme on kokonaan Jumalan työtä ja lahjaa. Tämän uskon herättämisen välikappaleeksi Herra on antanut meille lahjaksi Raamatun sanan.

Sarjakuvassa Harald Hirmuinen viikinkipäällikön viisas poika tekee isälleen joskus osuvia kysymyksiä.

Kerran poika kysyi isältään: ”Isä, kuule… Tiedän, että viikingeillä on tapana ottaa, mitä haluavat, mutta antavatko he ikinä mitään?” ”Totta kai antavat”, isä vastasi ja jatkoi sitten: ”Minä ainakin annan aina vihollisilleni heidän ansionsa mukaan.” (HS 8.5.2017.)

Jos Jumala antaisi meille omien ansioittemme mukaan, olisimme hetkessä tuhoon tuomittuja. Kyllä ainoa mahdollisuutemme on Kristuksen ansioissa ja siinä, että Jumalan lahjat meille annetaan armon perusteella.

Moni ihminen katsoo ansainneensa oman ulkonaisen hyvinvointinsa ahkeralla opiskelulla ja työllä.

1. Kor. 3:6–7

Ahkeruus on kunnioitettava asia, mutta eikö sekin ole seurausta Jumalan antamista lahjoista? Me voim-

1. Kor. 4:7

me kylvää siemeniä ja kastellakin niitä, mutta kasvun kykenee antamaan yksin Jumala. Miten terveellistä olisikaan aloittaa jokainen uusi päivä mielessään Paavalin muistutus: ”Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?”

2. Kor. 9:7

Armon pohjalta nouseva antaminen ei ole pakon eikä painostuksen sanelemaa. Jumalan lapsi antaa, koska hänen sydämensä kutsuu siihen. Hän jakaa eteenpäin jotakin siitä sisäisestä ilosta, josta hän on päässyt armon kautta osalliseksi. ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.”

Vastahakoisuuteen viittaavat ilmaisut kertovat mielen apeudesta, ahdistuneisuudesta ja vastenmielisyydestä. Kristuksen armahtamaa ihmistä ei opasteta antamaan tuollaisen ahdistuksen aikaansaamasta sisäisestä tunnepaineesta, ei ulkonaisesta painostuksesta tai pyytäjän vaatimuksesta vaan oman sydämensä halusta. Jos Vapahtaja on saanut hallintavallan sydämessämme ja maltamme kuunnella hänen ääntänsä, ihmettelemme ja ylistämme Jumalan mittaamatonta armoa.

Kor. 8:1–5

Armo ja vetoomukset

Rohkaistessaan Korintin seurakuntalaisia antamisen asiassa Paavali ei puhu vaatimuksista tai käskyistä. Hän korostaa sitä, miten Jumalan armo on viime kädessä antamisen liikkeellepaneva voima. ”Veljet, tahdomme teidän tietävän, millaisen armon Ju-

mala on suonut Makedonian seurakunnille. Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä, uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta. Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa. Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, pyhien avustamiseen.”

Nykyään on totuttu siihen, että Jumalan valtakunnan työntekijät joutuvat esittämään toinen toistaan vetoavampia haasteita antamiseen. Kun ollaan riittävän sinnikkäitä ihmisten taivuttelussa, saadaan aina jotakin irtoamaan kukkaroista. Tietoa eri vaihtoehdoista ja tarpeista me toki antamisen asiassakin tarvitsemme. Mutta peräti harvinaista taitaa olla, että seurakuntalaiset pyytäisivät vaikkapa seurakuntansa työntekijältä mahdollisuutta antaa johonkin tärkeään kohteeseen.

Makedonian kristityt ”pyytämällä pyysivät”, että hekin pääsisivät mukaan avustamaan köyhyydessä eläviä kristiveljiä ja -sisaria. Tuo halu ei noussut ulkopuolelta tulleesta vetoomuksesta tai painostuksesta, vaan Makedonian kristittyjen omasta sydämestä. Se oli niin täynnä Jumalan rakkautta, että he innoissaan unohtivat oman aineellisen köyhyytensä.

Ei tarvitse siis välttämättä olla rikas voidakseen antaa. Rakkauden olemukseen kuuluu, ettei se laskelmoi pelkästään inhimillisten mahdollisuuksien ja kannattavuusnäkökohtien valossa.

Helsingin nälkäisten ruokkijana tunnettu Heikki Hursti jatkaa vanhempiensa aloittamaa palvelutehtävää. Isä Veikko on kertonut siitä, miten tämä erityinen tehtävä sai aikoinaan alkunsa. Hurstit saivat Her-

Matt. 10:8

ran selkeän kutsun ja kehotuksen tyhjentää jääkaappinsa ja antaa kukkarostaan löytyneet muutamat kolikot. Sitten heidät johdatettiin toimittamaan kaikki Lauttasaaren siltojen alla majaileville, syrjäytyneille laitapuolen kulkijoille. Siitä alkoi heidän valtavat mittasuhteet saanut palvelutehtävänsä.

Näyttääkö siltä, että Veikko Hursti olisi suorittanut Jumalalta saamaansa palvelutehtävää pakosta ja vastenmielisesti? Ei! Kaikki nousi siitä ilosta ja kiitollisuudesta, kun oli itse saanut ensin valtavasti Herralta lahjaksi — kokonaan uuden elämän. ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.”

Päästäkseen antamaan lahjoja toisille ei tarvitse siis välttämättä omistaa paljon. On hyvin monenlaisia mahdollisuuksia päästä mukaan antamisen virtaan. Mutta rikkauden ei myöskään tarvitse olla esteenä antamiselle, vaikka juuri sellainen se monen kohdalla onkin.

Luuk.

19:1–10

Kun tutkimme kertomusta tullimiesten päälliköstä Sakkeuksesta, joka lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille, emme löydä vihjettäkään sellaisesta, että Jeesus olisi asettanut hänen rahankäytölleen vaatimuksia. Halun ja voiman jakaa omastaan Sakkeus sai Jeesuksen rakkauden ja armon kokemisesta.

Tiedän toisenkin rikkaan miehen, joka on antanut puolet omaisuudestaan köyhille. Hän on tällä hetkellä maailman rikkaimmaksi arvioitu Microsoftin pääomistaja Bill Gates. Hänen motiivejaan en tunne, mutta yhdessä vaimonsa Melindan kanssa hän on antanut kymmeniä miljardeja dollareita mm. Afrikan köyhien maiden terveydenhoitoon ja koulutukseen.

Helsingin Sanomien (22.11.2003) uutisen mukaan yhä useammat rikkaat lahjoittajat haluavat an-

Ef. 2:8–10

taa rahaa jo elinaikanaan eivätkä vasta testamentissaan. Yksi syy on se, että lahjoittajat haluavat itsekin valvoa, miten heidän jakamiaan rahoja käytetään. Toinen rikkaiden mainitsema syy on, että he eivät halua pilata lapsiaan kaikella sillä rahalla, jota heille perintönä voisi tulla. Ja kolmanneksi he kokevat, että rahaa tarvitaan hyviin tarkoituksiin nyt eikä vuosien tai vuosikymmenten päästä, kun lahjoittaja on kuollut.

Armo ja teot

Kun opetetaan armosta pelastumista, käytetyimpiä raamatunjakeita ovat Paavalin sanat efesolaisille: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.”

Vähemmälle huomiolle on ehkä jäänyt seuraava jae, joka kuitenkin kuuluu kiinteästi samaan yhteyteen: ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (vk)

Kukaan ei voi ansaita pelastusta omilla teoillaan. Pelastuksen osallisuuteen päästään armosta, sen perusteella, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt. Kuitenkin osallisuus pelastuksesta ja hyvät teot kuuluvat läheisesti yhteen.

Jumala ei vain pelasta meitä valtakuntaansa ja sitten lähetä meitä tekemään hyviä tekoja johonkin suureen tuntemattomaan. Hänen armoonsa sisältyy se-

kin, että hän on itse kaikessa mukana ja kulkee jopa edellämme. Hän valmistaa etukäteen ne hyvät teot, joita hän lähettää meidät toteuttamaan. Näin on myös antamisen alueella. Se, että saamme olla osallisina näissäkin Jumalan teoissa, on syvimmiltään lahjaa ja armoa.

ANTAMISEN MIELI

Narsismi, itseensä käpertyminen

”Jumala on luonut meidät sellaisiksi, että meidän tulisi rakastaa ihmisiä ja käyttää tavaroita. Mutta synti on turmellut meidät niin, että me käytämme ihmisiä hyväksemme ja rakastamme tavaraa.” Näin totesi norjalainen Ole Öystese puhuessaan kerran Suomessa. Kirkon tutkimuskeskuksen edesmennyt johtaja Harri Heino on kirjassaan Kirkko tulevaisuuden yhteiskunnassa tarkastellut piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia aikamme suomalaisille. Hän viittaa keskusteluun narsismista, ihmisen itseihailusta ja omaan itseensä käpertymisestä. ”Yhtenä syynä narsismin nousuun on pidetty maailmantilanteessa tapahtunutta muutosta. On tajuttu, ettei maailma olekaan rajattomien mahdollisuuksien maailma. Narsismi on astunut tulevaisuuden ja toivon tilalle, lyhytjänteisyys ja itsekeskeisyys yhteiskunnallisen uudistuksen edelle.”

Viitatessaan siihen, miten työelämä ja elämä yleensäkin vaativat meiltä koko ajan yhä enemmän psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen on todennut, että meihin on istutettu puutteellisuuden, riittämättömyyden siemen. Kohtuus ei tunnu riittävän. (Ahjo 4.1.2007.)

On viitattu myös sellaisten odotusten vahvistumiseen, että kaiken on tapahduttava välittömästi, tässä hetkessä. On katsottu, että pitkäjänteinen sitoutumi-

nen vastuun kantamiseen on vähentynyt. Ja jollei ole enää uskoa parempaan tulevaisuuteen, toiminta toisten ja tulevaisuuden hyväksi voidaan kokea turhana.

Kristillisen ihmiskäsityksen valossa narsismin ongelmana on ennen muuta itsekeskeisyys, joka pyrkii käyttämään hyväkseen niin lähimmäistä kuin Jumalaakin. Luther nimitti ihmisen itsensä ympärille käpertymistä synnin juureksi, jonka äärimmäinen vastakohta on Jeesuksen uhri. Narsismin kehän murtamiseen tuskin pystyy muu kuin turvallisuutta ja elämänuskoa luova rakkaus, joka kutsuu uuteen elämään.

Onneksi maailmalta löytyy myös toivoa antavia esimerkkejä epäitsekkyydestä. Katselin tammikuussa 2004 TV4:lta dokumenttia, jossa kerrottiin israelilaisen sydänkirurgin Aram Smolinskyn palveluista Permin kaupungissa, Siperiassa.

Tuolla alueella oli poikkeuksellisen paljon sydämen vajaatoiminnasta kärsiviä lapsia. Vanhemmilla, joiden palkat olivat vuosien ajalta saamatta, ei ollut mitään mahdollisuuksia lähettää lapsiaan kymmeniätuhansia dollareita maksaviin sydänleikkauksiin ulkomaille.

Tohtori Smolinsky antoi kerran vuodessa viikon ajaksi aikansa ja ammattitaitonsa ilmaiseksi käyttöön mahdollisimman monen pienen potilaan pelastamiseksi. Hän teki leikkauksia nimenomaan niille kaikkein vaikeimmassa tilanteessa oleville lapsipotilaille, joita paikallisten lääkärien ammattitaito ei vielä kyennyt auttamaan.

Katsellessani tuota ohjelmaa havahduin ajattelemaan, miten paljon jo pelkästään omassa tuttavapiirissäni esiintyykään vastaavaa lähimmäisten hyväksi uhrautuvaa rakkautta, vaikka siitä ei usein juuri nu-

meroa tehdäkään. Ajattelin porvoolaista hammaslääkäriä, joka on matkustanut kristillisen rakkauden nimissä monilla lomillaan Israeliin ja antanut siellä aikansa ja ammattitaitonsa ilmaiseksi sikäläisten, köyhyydessä olevien ihmisten auttamiseksi.

Ajattelin lukemattomia muita tuttaviani, jotka ovat jo vuosien ajan lähellä tai kauempana antaneet itsensä tavalla tai toisella epäitsekkäästi Jumalan käyttöön ahtaalla olevien lähimmäistensä elämän helpottamiseksi.

Iloinen antaminen

Vanhassa kirjassa Ilmestysmajassa D. W. Dolman kertoo osuvan esimerkin antamisesta. Vapautettujen orjien seurakunnassa päätettiin panna toimeen keräys rukoushuoneen rakentamista varten. Päätettiin noudattaa kolmea periaatetta: jokaisen tulisi antaa, kukin antaisi varojensa mukaan, ja olisi annettava ilomielin. Tuli sitten lahjojen aika. Eräs varakkaaksi tiedetty vanha mies heitti pöydälle vihaisena kaksikymmentä dollaria. Seurakunnan vanhin katsoi häneen ja sanoi: ”Me emme voi ottaa tätä vastaan. Täytit kyllä ensimmäisen sopimistamme ehdoista, mutta et toista etkä kolmatta.”*

Vihainen vanha mies palasi paikalleen ja katseli, kuinka muut toivat iloisesti lahjansa. Hän tuli takaisin pöydän luo ja paiskasi sille viisikymmentä dollaria. ”Olet täyttänyt ensimmäisen ehdon ja ehkä toisenkin,

*D. W. Dolman: Ilmestysmajassa . Suom. Aune Krohn. WSOY 1920.

Luuk.

18:9–14

mutta et kolmatta. Emme voi ottaa lahjaasi vastaan”, sanoi järkkymätön seurakunnan vanhin.

Rikas vanhus ei saanut rauhaa. Hetken kuluttua hän oli taas pöydän luona. Nöyränä ja häpeissään hän kysyi hiljaa: ”Saanko antaa nämä sata dollaria?” Nyt seurakunnan vanhin tarttui hänen käteensä ja sanoi: ”Et ole täyttänyt ainoastaan ensimmäistä ja toista ehtoa vaan myös kolmannen. Jumala sinua siunatkoon.”

Niin kuin kaikkeen elämiseen, myös Jumalan valtakunnan työhön tarvitaan rahaa. Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, että sitä saataisiin kokoon mahdollisimman paljon. Jumala, joka näkee numeroiden taakse ja pintaa syvemmälle, on kiinnostunut siitä, miltä pohjalta antamisemme nousee.

Ap. t.

5:1–11

Pyhäkössä itseään ylistävä fariseus, joka kehui antaneensa kymmenykset kaikista tuloistaan, oli antamisen määrässä yltänyt ilmeisesti huomattavasti korkeampiin lukuihin kuin taempana seisova, armoa kerjäävä publikaani. Mutta Jeesus sanoo, että publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, toinen ei. Jerusalemin seurakunnassa järkyttävällä tavalla kuuluisiksi tulleet Ananias ja Safira olivat tehneet melkoisen kaupan myydessään kokonaisen maatilan. Raha, jonka he lahjoittivat seurakunnalle, oli tuskin pikkusumma. Kuitenkin heille itselleen kävi niin kuin kävi. Miksi? Ei siksi, että heidän olisi pitänyt antaa seurakunnalle enemmän rahaa. Ei heidän olisi ollut pakko antaa yhtäkään ropoa. Ongelmana ei ollut denaareiden määrä, vaan Ananiaksen ja Safiran vilpillinen sydän. Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka. Siksi hän joutui puhuttelemaan ensimmäistä seurakuntaa ja samalla meitä kaikkia näin vakavalla tavalla.

Hepr. 13:15–16

Kahta liikemiestä hämmästytti, kun he Koreanmatkalla näkivät nuoren miehen vetävän auraa ja isän antavan jäljessä ohjeita. Paikalliselta lähetystyöntekijältä he saivat kuulla, että isä ja poika olivat kristittyjä. He olivat myyneet ainoan vetohärkänsä ja antaneet siitä saadut rahat kirkonrakennustyöhön. Toinen liikemiehistä huudahti: ”Millaista uhrautuvaisuutta!”

Lähetystyöntekijä vastasi: ”Eivät he ajatelleet sitä uhrautuvaisuutena. Heistä oli suuri ilo antaa härkä Herran työn hyväksi.”

Koinonia-yhteys

”Olkaamme sen tähden hänen [Jeesuksen] välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.” Hyvän tekeminen ja omastaan antaminen on kiitollisuuden osoittamista Jumalalle.

Jo edellä on viitattu siihen, että kaikki haltuumme uskottu on lahjaa ja ettei meillä ole syvimmässä mielessä mitään omaa. Tarkkaan ottaen tuossa Heprealaiskirjeen kohdassa sanat ”antaa omastanne” ovat paremminkin tulkintaa kuin kirjaimellista alkutekstin käännöstä. Alkutekstissä ei puhuta mitään ”omasta”. Sen sijaan tässä kohdassa on käytetty kreikan sanaa koinonia, jonka perusmerkitys on ’yhteys’, ’osallisuus’, ’osanotto’. Näin tämän kohdan kirjaimellinen suomennos kuuluisi: ”Hyväntekeväisyyttä ja osallistumista älkää unohtako.” Raamatunsuomennoksen tulkinta on kuitenkin siinä mielessä oikea, että tässä

Luuk.

10:35

Ap. t.

2:44–45

Ap. t. 4:32

Room. 15:26

Fil. 4:14

kohdassa koinonia-sanalla on avustuslahjan, rahalahjan erityismerkitys.

Näin Raamatun sanavalinnatkin ilmaisevat, että antaminen on elämänyhteyttä Jumalan kanssa. Samalla se on osallistumista apua tarvitsevan lähimmäisen palvelemiseen.

Lähimmäisen palvelemista ja omastaan antamista ei voida erottaa toisistaan. Yhtä rohkeasti, kokonaisvaltaisesti ja laskelmoimattomasti kuin laupias samarialainen antautui näkemään vaivaa ryöstetyn lähimmäisensä hyväksi, hän myös avasi kukkaronsa maksaakseen tämän hoidon. ”Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’”

Ensimmäisten kristittyjen keskuudessa vallinnut omaisuuden yhteys on syntynyt juuri koinonian pohjalta. Sen perustana ei ollut vaatimus eikä pakko. Kaiken luovuttaminen yhteiseksi hyväksi oli kristittyjen keskinäisen yhteyden ja rakkauden spontaani ilmentymä. ”Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu.”

Paavali puhuu koinoniasta, kun hän viittaa Makedonian ja Akhaian kristittyjen haluun avustaa Jerusalemin seurakuntaa sekä filippiläisten rahalahjaan hänelle itselleen. Aito yhteys oli herättänyt halua antaa omastaan lähimmäisille ja auttaa heitä.

2. Kor. 9:12–13

Sama korostus tulee esiin Paavalin kirjoittaessa korinttilaisille: ”Tämä avustamispalvelus ei ainoastaan poista pyhien puutteita, vaan käy vieläkin hedelmällisemmäksi Jumalalle annettujen monien kiitosten kautta, kun he, tästä teidän palveluksestanne huomattuaan, kuinka taattu teidän mielenne on, ylistävät Ju-

malaa siitä, että te näin alistuvaisesti tunnustaudutte Kristuksen evankeliumiin ja näin vilpittömästi olette ruvenneet yhteyteen [koinonia] heidän kanssaan ja kaikkien kanssa.” (vk)

Kaiken perustana on tunnustautuminen Kristuksen evankeliumiin. Ilosanoma vaikuttaa siten, että tulee halu elää yhteyttä todeksi myös käytännössä. Antaminen ei ainoastaan nouse kiitollisuudesta vaan myös lisää kiitollisuutta sekä antajassa että vastaanottajassa. Minua puhutteli Helsingin Sanomissa (1.11.2003) ollut artikkeli siitä, miten viisi suomalaista perhettä ja kaksi naista — joita on kutsuttu Jeesuksen ruokkimisihmeen mukaisesti Jeesuksen viideksi leiväksi ja kahdeksi kalaksi — ruokkivat suuren joukon Kuolan vammaisia.

Ruokkiminen ei ollut kuitenkaan tässä Nadezhda- eli Toivo-projektissa kaikkein keskeisin uutinen. Taustalla olivat ne Venäjälläkin perinteisesti vaikuttaneet asenteet, joiden takia häpeän syövereissä eläneet vammaisten lasten vanhemmat ovat luovuttaneet lievästikin vammaisia vauvojaan hautaan päättyvään laitoskierteeseen.

Nyt tämän suomalais-venäläisen yhteisen, aitoa yhteyttä, välittämistä ja rakkautta korostavan projektin myötä vanhemmat itse kertoivat silmiensä avautumisesta. ”Opetitte minut näkemään Volodjasta sen, mitä en ollut ikinä nähnyt omin silmin. Da”, eräs äiti iloitsi vammainen poika sylissään.

Tiedän, että lukemattomat muutkin suomalaiset ryhmät tekevät säännöllisesti yhtä arvokasta, rakkaudesta nousevaa ja rakkautta välittävää työtään mm. itärajan toisella puolella. Olen omin silmin nähnyt Pietarissa Kansan Raamattuseurankin katulapsityön

2. Kor.

12:14–15

kuvioissa niitä uuden elämän ihmeitä, joita aidosta rakkaudesta osalliseksi pääseminen merkitsee niiden pienten elämässä, joiden kokemusmaailmaan on sisältynyt aikaisemmin vain hyväksikäyttöä ja hylkäämistä.

On selvää, että siellä, missä on puutetta, tarvitaan hyvin konkreettista, aineellista lääke- ym. apua. Keskeistä näissä kaikissa tilanteissa on kuitenkin yhteys, koinonia; se, että avun perille vieminen saa inhimilliset, aidosta rakkaudesta kertovat kasvot. Tässä mielessä on tuntunut tavattoman hyvältä havaita, miten esimerkiksi juuri Pietarissa sikäläinen katulapsityön henkilökunta kokee työnsä kutsumuksena ja tekee sitä rakkaudellisesti ja rakkautta välittäen.

Elävä uhri

Samassa kirjeessään, jossa Paavali opettaa korinttilaisille erityisesti antamisen merkitystä, hän ilmoittaa olevansa valmis vierailemaan lähiaikoina seurakunnassa. Hän huomauttaa kuitenkin, ettei hän halua olla seurakuntalaisille rasitukseksi. ”En kaipaa teidän varojanne vaan teitä itseänne.”

Nämä sanat osoittavat, että liikkeelle on lähdettävä ihmisestä itsestään eikä siitä, mitä hänellä on. Jos hän on antanut itsensä ”eläväksi uhriksi” Jumalan käyttöön, hänelle avautuu myös Jumalan johdattama tie antamiseen. Paavali oli ymmärtänyt oman elämänsä ja kutsumuksensa kokonaisvaltaisen uhrin antamiseksi: ”Pelastaakseni teidät uhraan mielihyvin omat varani, uhraan vaikka itsenikin.”

Meidän on syytä ymmärtää ja tunnustaa, että Jee-

12:1–2

sukseen uskovassakin ihmisessä asuu jatkuvasti itsekäs perusluonne, oma minä, jolle omastaan luopuminen ja antaminen on luonnostaan vastenmielinen asia. Paavali tahtoo pitää meidät valveilla muistuttaessaan: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon.” Älkäämme mukautuko niihinkään tämän maailman arvoista nouseviin tavoitteisiin, joiden mukaan elämän sisältöön kuuluu keskeisesti rahan saalistaminen.

Samassa yhteydessä Paavali kehottaa meitä antamaan koko elämämme pyhäksi ja eläväksi uhriksi sekä muuttumaan ja uudistumaan mieleltämme. Tätä hän kutsuu Jumalan palvelemiseksi järjellisellä tavalla. Sanan ”järjellinen” taustalla on kreikan sana logikos, josta on johdettu meille tuttu sana ”looginen” eli johdonmukainen. Paavali viitannee siihen, että myös järki ja ymmärrys ovat Jumalan antamia arvokkaita lahjoja. Koska teille on tällaisiakin kykyjä annettu, toimikaa johdonmukaisesti.

Mutta toisaalta näissäkään yhteyksissä meitä ei ole jätetty oman itsemme ja oman päättelykykymme varaan. On mielenkiintoista havaita, että sana logikos on lähellä sanaa logos, joka tarkoittaa sanaa. Herääkin kysymys, onko Paavalin tarkoituksena tässäkin yhteydessä järjen käytön lisäksi opastaa meitä rakentamaan Jumalan elävän ja pysyvän sanan varaan. Usko ja kuuliaisuus kuuluvat yhteen. Kuuliaisuus saa käyttövoimansa kuitenkin ensisijaisesti Jumalan omasta sanasta, evankeliumista. Myös uhri ja jumalanpalvelus ovat aina kuuluneet yhteen. Vanhan liiton temppelipalveluksessa uhrattiin eläimiä, jotka ennakoivat Kristuksen uhria. Mutta sen jälkeen kun Jeesus uhrasi itsensä kertakaikkisena syntiuhrina, kaikki muut syntiuhrit menettivät Room.

Room. 6:13

2. Kor. 8:5

merkityksensä. Ainoat nyt jäljellä olevat uhrit ovat kiitosuhreja, ja ne ovat eläviä uhreja. Ihminen, joka on armosta lunastettu synnin vallasta, saa tilaisuuden osoittaa kiitollisuutta Vapahtajalleen, kun hän luovuttaa itsensä kokonaan Jumalan käyttöön.

Hautajaisissa usein veisattu virsi ”Sun haltuus, rakas Isäni” sopii mitä parhaiten niihin tilanteisiin. Samalla olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, missä määrin sama virsi pitää yllä sellaisia mielikuvia, että Jumalalle luovuttamisen aika koittaa vasta, kun sydän on lakannut lyömästä.

Raamattu puhuu elävästä uhrista. Tämä oli myös makedonialaisten uhrivalmiuden taustalla. ”Ennen kaikkea [he] antoivat Jumalan tahdon mukaisesti itsensä Herralle.”

Meidän aikamme ”järjellinen”, järkevä, johdonmukainen jumalanpalvelus on edelleen uhripalvelusta. Se käyttää eläviä uhreja, ihmisiä, jotka antavat elämänsä Jumalan käyttöön, jotta ilosanoma Jeesuksen sovitustyöstä kiirisi kaikkien kansojen kuuluville.

Tuttavani oli jäänyt eläkkeelle raskaasta työstä. Talvipakkasten keskellä hän puhui yksinäisessä asunnossaan Jumalalle: ”Tahtoisin niin mielelläni tehdä jotain sinun valtakuntasi hyväksi. Voitko käyttää minua? Olen valmis antamaan aikanikin sinulle.”

Rukoillessaan tuttavani ei osannut aavistaakaan, miten lähellä rukousvastaus oli. Vielä samana iltana hänen silmiinsä osui paikallislehdestä ilmoitus, jossa kristillinen yhdistys etsi vapaaehtoista avustajaa käytettyjen tavaroiden myyntipisteeseensä.

Palvelu tuossa myyntipisteessä on ollut tuttavalleni hänen omien sanojensa mukaan parhainta aikaa koko hänen elämässään. Vaikka hän ei ole saanut palveluk-

sestaan rahapalkkaa, hän kokee saaneensa itse Jumalalta monin verroin suurenmoisemman ”palkan” sen siunauksen muodossa, jota muun muassa monet sielunhoidolliset keskustelut asiakkaiden kanssa ovat hänelle merkinneet.

Mihin suuntaan muutun?

Jokainen elävä ihminen muuttuu kaiken aikaa johonkin suuntaan sen mukaan, millaiset muuttavat voimat häneen pääsevät vaikuttamaan. Jokainen on päivittäin alttiina vaaralle mukautua ”tämän maailman menoon”. Esimerkiksi tiedotusvälineet pitävät usein aivan selvänä, että maailman yleisen mielipiteen tulee osoittaa suuntaa kirkolle ja kristityille. Edistyksellisyydeksi tulkitaan se, missä mukaudutaan yleiseen mielipiteeseen, ja vanhoillisuudeksi puolestaan se, missä ei mukauduta ajan henkeen ja vaatimuksiin.

Toki on olemassa myös sellaista vanhoillisuutta, paikallaan pysymistä ja perinteistä kiinni pitämistä, jota on aiheellista arvostella. Raamattu itse kehottaa meitä jatkuvaan muutokseen. Mutta ratkaiseva on muutoksen suunta.

Ainoa keino, joka antaa meille rohkeutta Jumalan tahdon mukaisiin myönteisiin muutoksiin ja varjelee meitä ympäriltämme tulevilta ristiriitaisilta paineilta, on Jumalan sanan tutkiminen.

TV7:n välittämissä CBN-uutiskanavan kristillisissä maailmanuutisissa haastateltiin (28.4.2017) entistä Lähi-idän lähettiä, pastori Tom Doylea. Hän on kirjoittanut uutuuskirjan Standing in the fire. Siinä kerrotaan Lähi-idän vainotuista kristityistä, jopa entisistä

2. Kor. 3:18

terroristeista, jotka ovat kääntyneet islamista kristinuskoon ja julistavat nyt rohkeasti evankeliumia.

Pastori Doyle arvioi, että viimeisten 10–15 vuoden aikana muslimeja on tullut Jeesuksen uskoon enemmän kuin islamin koko 1400-vuotisen historian aikana. Tämän valossa voidaan ymmärtää jotakin siitä vihan voimasta, joka noilla alueilla jyllää.

Toimittaja kysyi tältä kokeneelta lähetystyöntekijältä, mitä me lännessä voimme oppia noiden alueiden kristityiltä. Ensimmäinen asia, jonka Doyle nosti esiin, kuului: valitse, ketä kuuntelet.

Tom Doyle jatkoi: ”Jos kuuntelemme vain sekulaareja uutisia, iskee huoli ja paniikki.” Sitten hän kertoi kysyneensä eräältä kristittyjen johtajalta Syyriassa: ’Ettekö te kuuntele uutisia?’ Tämä oli vastannut: ”Emme pysty. Ne saavat meidät sekoamaan. Meidän pitää seurata Jumalaa ja lukea Raamattua. Tietenkin kuulemme asioita. Mutta keskitymme Jumalaan.”

Doyle jatkoi vielä: ”Aina kun nuo kristityt kuulevat jotakin pahaa, he sanovat: ’Jumala on hyvä. Hänellä on ratkaisu.’ He suodattavat sen uskonsa läpi.”

Siinäpä se, puhutteleva oppitunti myös meille lännen kristityille. Mihin keskitämme oman katseemme ennen kaikkea muuta? Televisioon? Voittopuolisesti meitä jatkuvasti ympäröiviin kielteisiin, masentaviin uutisiin? Vai siihen kirjaanko, joka on täynnä Jumalan rohkaisevia lupauksia ja jota kutsumme Raamatuksi?

Paavali rohkaisee jälkimmäiseen: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.”

Tämä maailma tekee usein pilaa Jeesukseen uskovista, koska he ovat erilaisia. Todellisuudessa maailmassa tarvitaan uskovia juuri siksi, että he ovat erilaisia. Öivind Andersen on todennut: ”Mitä enemmän olemme maailman kaltaisia, sitä vähemmän voimme tehdä lähimmäistemme hyväksi. Juuri siksi, että olemme erilaisia kuin maailma, voimme olla sille todistukseksi ja siunaukseksi.”

Kaikkien aikojen lottopotti

En arvostele rahan sijoittamista hallitusti, voiton toivossa vaikkapa osakkeisiin, arpajaisiin tai lottoon. Voittojen odottaminen onkin kansan keskellä suuri. Rahapelejä oli vuoden 2015 tutkimuksessa pelannut 75 prosenttia naisista ja 85 prosenttia miehistä. Samaan hengenvetoon on syytä muistuttaa myös rahapeliongelmien kasvusta viime vuosien aikana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksen mukaan sekä eläkeikäisten että nuorten aikuisten rahapelaaminen yleistyi vuodesta 2011 vuoteen 2015. Naisten rahapeliongelmat lisääntyivät samana aikana 1,1 prosentista 2,4 prosenttiin. Ja näiden ongelmien kehittymisen näkökulmasta nuoria miehiä pidetään erityisenä riskiryhmänä.

Rahapeliongelma vaikuttaa myös pelaajan läheisten elämään. Joka viidennellä THL:n kyselyyn vastanneella oli ollut vähintään yksi ongelmallisesti pelaava läheinen.

Tiedämme, että merkittävä osa erilaisten rahapelien tuotosta ohjataan hyviin tarkoituksiin. Tämä on kuitenkin laiha lohtu niille arviolta yli sadalle tuhan-

nelle suomalaiselle, jotka on luokiteltu ongelmapelaajiksi.

TV 2:n Silminnäkijä -ohjelmassa (19.2.2004) haastateltiin muutamia heistä. He puhuivat peliautomaatista ainoana ystävänään mutta samalla pelihelvetistä, johon joutumista he eivät toivo kenellekään toiselle. Joku kertoi käyttäneensä rahapeleihin jopa yli 1 000 euroa kuukaudessa 10 vuoden ajan. Pelaaminen jatkui usein viimeiseen lanttiin asti, niin ettei rahaa jäänyt edes vesilasillisen hankkimiseen kahvilasta.

Silmiini osui kerran kristillisen lehden otsikko Kaikkien aikojen lottopotti. En kai olisi kiinnittänyt juttuun lainkaan huomiota, jos otsikko olisi ollut maallisessa lehdessä. Koska kysymys oli kristillisestä lehdestä, uteliaisuuteni heräsi.

Tässä lotossa ei ollut numeroituja palloja eikä pyörivää myllyä. Lottoamiseen ei vaadittu minkäänlaista alkupääomaa, eurojen sijoittamista, ei sentin senttiä. Mutta potti oli mahtava! Se oli niin mahtava, että nykyajan miljoonista haaveileva lottoaja ei osaisi sellaisesta edes uneksia.

Tuohon kaikkien aikojen lottopottiin sisältyi kaikki se, mikä täällä maailmassa on tavoitelluinta: raha, valta, maine. Siihen sisältyi pääseminen käsiksi kaikkiin maailman rikkauksiin, oikeus vallankäyttöön oman mielen mukaan ja pääsy kunnioitettuun asemaan. Ajattele, mikä potti!

Tämä kaikki on ollut kerran tarjolla eräälle henkilölle. Sen saamiseksi oli asetettu vain pieni ehto. Ehtona oli vain kumarrus oikeaan suuntaan, ei muuta. Tuon kumarruksen jälkeen kaikki olisi tipahtanut puhtaana käteen. Mutta voitko kuvitella, että tämä henkilö kieltäytyi potista ja eli elämänsä loppuun as-

Matt.

4:1–11

Fil.

2:5–11

ti vailla omaa asuntoa ja riippuvaisena harvojen ystäviensä tuesta?

Kuka oli tuo henkilö? Aivan oikein: hän oli Jeesus. Hän ei kumartunut Saatanan edessä. Hän tiesi, että jos hän olisi kumartunut, hänet olisi saatettu korottaa korkealle jalustalle maailmassa. Mutta silloin olisi jäänyt toteuttamatta jotakin vielä paljon arvokkaampaa...

Mihin suuntaan ja kenen edessä me kumarrumme? Mitkä ovat ne arvot, joita ensisijaisesti tavoittelemme? Kuka on meidän elämämme Herra?

Pahan juuri

1. Tim.

6:6–11

Matt.

28:12–15

Mikä on sellainen voima, joka Paavalin sanojen mukaan on saanut monen eksymään pois uskosta ja tuottamaan ihmiselle monenlaista kärsimystä? Rahako? Ei. Raha on välttämätöntä maailmassamme. Siinä itsessään ei ole mitään väärää tai pahaa. Mutta kun ihmisen sisimmässä pääsee valtaan rahanhimo, seuraukset saattavat olla järkyttäviä. Tämä on antanut Paavalille aiheen päätellä, että rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri.

Rahanhimon voimalla yritettiin aikanaan jopa mitätöidä koko kristillisen uskon peruspilari, Jeesuksen ylösnousemus. Muistamme, miten Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat lahjottiin suurella rahalla levittämään juttua ruumiin varastamisesta. ”Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti.”

Koska raha on niin tärkeää, se uhkaa alituisesti pyrkiä kaikkein tärkeimmän edelle. Niinpä Paavali

1. Tim. 6:17–19

neuvoo Timoteusta: ”Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme.”

Tässä ei sanota, että rikkaus on syntiä. Tässä kehotetaan rikkaita panemaan toivonsa rikkauden sijasta elävään Jumalaan. Köyhänkin sydän voi olla yhtä lailla kiintynyt materiaalisiin arvoihin. Ei tämä asia suinkaan riipu omaisuuden määrästä.

Pia Perkiö on tehnyt tästä aiheesta koskettavan runon:

Liian paljon – kirje rikkaalle miehelle

Matt. 19:16–22; Matt. 6:24; Joh. 7:37

Raha ei tee onnelliseksi, sanotaan.

Sinä jos kuka sen tiedät.

Jos eläisit nyt täällä, luultavasti vakuuttelisit mediassa, että raha ei merkitse mitään, ei todellakaan yhtään mitään.

Älä ymmärrä väärin. En pilkkaa sinua, arvelen vain, että omaisuutesi keskellä elit tyhjiössä, missä mikään ei tuntunut miltään. Ehkä luulit olevasi vain kyllästynyt? Hankit uusia tavaroita, uusia asioita, uusia ihmisiä, mutta merkityksettömyys vain syveni, elämän jano ja kuoleman pelko kasvoivat.

Sitten kuulit hänestä, jonka oli kuultu

sanovan:

Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!

Häntä ei ollut vaikea löytää.

Et tainnut yllättyä, kun hän huomasi sinut?

Olit tottunut siihen, että sinut huomataan.

Sait heti tehdä häneen vaikutuksen tiedoillasi ja hyvyydelläsi.

Ja hyvä ihminenhän sinä olitkin, et mikään lainrikkoja.

Sekö ei riittäisi?

Ei. Hän sanoi selvästi: Ei.

Minulla ei ole varallisuutta enkä voi sinun laillasi ylpeillä hyvillä teoilla, mutta minäkin olen kiinni siinä mitä minulla on ja siinä mitä minulla ei ole.

Minäkin olen tutustunut Jeesukseen.

Minunkin hän käskee luopua omastani ja seurata häntä.

Mutta sinun laillasi minäkin lähden pois, sillä myös vähän voi olla liian paljon.*

*Pia Perkiö: Kirjeitä kohdatuille. Suomen Pipliaseura 2002.

Matt. 13:1–23

Kylväjävertauksessa Jeesus puhuu tien oheen, kallioperälle ja ohdakkeisiin pudonneista siemenistä. Ohdakkeiden seassa kasvanut kylvö oli näistä kolmesta menestyksellisin. Vertauksen selityksestä voimme päätellä, että tähän ryhmään kuuluvat ihmiset suhtautuvat varsin myönteisesti uskonasioihin. He kuuntelevat mielellään Jumalan sanaa ja ottavat sen vastaankin. Tässä ihmisryhmässä pääsee juurtuminenkin vauhtiin. Kasvu alkaa lupaavasti. Mutta sitten tapahtuu jotakin, mikä täydellisesti tukahduttaa hyvin alkaneen kasvun.

Jeesuksen selityksen mukaan erityisesti kaksi asiaa uhkaa tukahduttaa Jumalan sanan myönteisen kasvumahdollisuuden ihmisen elämässä: ”tämän maailman huolet” ja ”rikkauden viettelykset”. Alkukielen sana ’huoli’ on yhteydessä sanaan, joka merkitsee jakamista. Kysymys on siitä, että tähän maailmaan liittyvät huolenaiheet jakavat ihmisen sydäntä ja ajatuksia kahteen suuntaan. Sydän ei olekaan enää kiinnittynyt ja kiintynyt yksinomaan Jumalaan. Kun painopiste ihmisen sisimmässä alkaa siirtyä Jumalasta tämän maailman huoliin, rikkauden viettelys elämässä voimistumistaan voimistuu. Ja mitä enemmän rahan tavoittelu saa sydämessä elintilaa, sitä vähäpätöisempään asemaan jää hyvän siemenen kylvö. Se tukahtuu lopulta olemattomiin.

Ristiriitainen Juudas

Juudas Iskariot sopinee esimerkiksi jakautuneesta sydämestä. Jeesuksen seurassa hän oli saanut kuulla hyvän sanoman, eikä se varmasti ollut koskettamatta hä-

Joh. 12:6

Matt.

26:15

nen elämäänsä. Toisaalta Saatana pommitti Juudasta viettelyksillä. Juudaksen viettelykset näyttävät liittyneen erityisesti rahan ja vallan tavoitteluun. Johannes sanoo evankeliumissaan aivan suoraan, että Juudas oli varas, joka opetuslapsijoukon rahastonhoitajana otti itselleen yhteisiä varoja. Kun oli kysymys Jeesuksen kavaltamisesta, Juudasta kiinnosti nimenomaan hinta. ”Paljonko maksatte minulle, jos toimitan hänet teidän käsiinne?”

2. Moos.

21:32

Matt. 27:3–5

Luuk. 12:13–15 vrt.

1. Kor: 6:1–11

Luvattu palkkio, kolmekymmentä hopearahaa, ei ollut paljon. Tämän suuruinen korvaus oli härän omistajan maksettava, jos härkä oli puskenut kuoliaaksi jonkun orjan. Mutta tämä summa riitti rahanahneelle Juudakselle ystävän pettämiseen.

Oikeastaan vasta Juudaksen elämän viimeiset vaiheet kaikessa järkyttävyydessään paljastavat jakautuneen sydämen syvät ristiriitaisuudet. Hänen sisimpänsä ei ollut sittenkään kokonaan paatunut. ”Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.” Temppelin lattialle viskatut hopearahat kertoivat omaa kieltään siitä, miten merkityksetöntä raha on tunnontuskissaan kipuilevalle ihmiselle.

Uusi testamentti mainitsee, että eräälle miehelle oli syntynyt veljensä kanssa riitaa perinnön jakamisesta. Mies meni Jeesuksen luo ja pyysi häntä auttamaan perinnön oikeudenmukaisessa jakamisessa. Jeesus ei kuitenkaan suostunut veljesten tuomariksi. Hänen vastauksensa osoittaa, ettei hän ryhtynyt kumoamaan tai arvostelemaan oman aikansa perintölakia. Mutta yhtä asiaa hän tässä yhteydessä korosti: ”Katsokaa eteenne ja kavahtakaa kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi.” (vk)

Ap. t.

16:16–19

Ap. t.

19:23–29

Sana ’kavahtakaa’ viittaa alkukielessä nimenomaan vihollisen varalta varuillaan olemiseen. Tähän varoitukseen sisältynee siten muistutus siitä, että itse pimeyden ruhtinas on taitava käyttämään ahneutta hyväkseen.

Ihmiset ovat aina reagoineet herkästi silloin, kun heidän taloudelliset etunsa ovat joutuneet vaaraan. Ainakin kaksi kertaa nousi valtaisa vaino Paavalia vastaan pohjimmiltaan sen tähden, että eräiden henkilöiden tuottoisat liiketoimet joutuivat uhatuiksi hänen vapauttavan toimintansa ja totuudellisen julistuksensa vaikutuksesta.

Matt.

13:22–23

Ef. 4:28

Jeesus selittää, miten hyvään maahan kylvetty siemen kantaa runsaan, jopa monikymmenkertaisen sadon. Jumalan sana saa koitua runsaaksi siunaukseksi ja rikkaudeksi näiden ihmisten elämässä ja heidän välityksellään heidän lähimmäistensä elämässä.

Ohdakemaaperän ihmiset puolestaan odottavat itselleen suuria rikkauksia, mutta todellisuudessa jäävät hedelmättömiksi eivätkä kykene välittämään siunausta toisillekaan.

Kiusaukset ja viettelykset kohtaavat jokaista. Siksi Raamattu puhuu paljon näistä asioista ja tahtoo opastaa meitä kulkemaan Jumalan suojassa myrskyjenkin keskellä. Monet raamatunkohdat antavat myös selkeitä ns. jälkihoitoon liittyviä ohjeita.

Efesolaiskirjeessä Paavali puhuu mm. niille, jotka olivat ennen uskoon tuloaan ajautuneet varastamaan. Heidän saatuaan uuden elämän Kristuksessa heitä opastetaan tulevaisuuteen: ”Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle.”

Matt. 6:19–21

Huomaamme, että Paavali ei kehota vain hankkimaan työnteolla rahaa omaa elatusta varten, vaan rohkaisee samalla antamaan pois omastaan. Koska entiset tottumukset pyrkivät kiusaamaan myös Jeesukseen uskovaa ihmistä, niitä vastaan voi varustautua toimimalla päinvastaisella tavalla: toisilta ottamaan tottunut voikin ruveta antamaan tarvitseville omastaan.

Missä on aarteesi?

Robert Arthington, rikas mies, eli hyvin vaatimattomasti. Hän oli antanut lähetystyölle 500 000 euroa sillä ehdolla, että summa käytettäisiin pioneerityöhön 25 vuoden kuluessa.

Hänen kuolemansa jälkeen hänen papereistaan löytyivät seuraavat ajatukset: ”Mielelläni pitäisin lattian vuoteenani, laatikon tuolinani ja toisen laatikon pöytänäni, jos tietäisin sen edistävän Kristuksen asiaa.”

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

Ihmisen sydän kiintyy sellaiseen, minkä hän kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi. Missä on sinun aarteesi? Mistä puhut eniten? Minkä parissa vietät eniten aikaasi? Mihin uhraat eniten varojasi? Osuvasti onkin todettu: Jollakin on pankkinsa taivaassa, kun taas toisilla on taivaansa pankissa.

Paavali oli päässyt ennen uskoontuloaan pitkäl-

Fil. 3:7–8

le elämässään. Hänellä oli hyvä koulutus, ja hän oli edennyt urallaan johtavaan asemaan yhteiskunnassa.

Todennäköisesti palkkakin oli tehtävien mukainen. Mutta sen jälkeen, kun Paavali oli tullut tuntemaan Jeesuksen, hän näki maailman uudesta näkökulmasta.

Epäilemättä hän oli edelleen kiitollinen kaikesta siitä opista, mitä oli nuoruudessaan saanut, mutta Jeesuksen tuntemiseen verrattuna hän piti kaikkea entistä tappiona, jopa roskana.

2. Moos.

25:1–7

Jo Vanha testamentti korostaa sydämen tilaa antamisen yhteydessä. Kun Israelin kansan kuului autiomaavaelluksen aikana rakentaa itselleen pyhäkkö, Herra antoi Moosekselle neuvon: ”Sano israelilaisille, että he kokoavat anteja minulle; jokaiselta, jonka sydän on siihen altis, ottakaa vastaan anti minulle. Ja nämä ovat ne annit, jotka teidän on otettava vastaan heiltä: kultaa, hopeata ja vaskea... ” (vk)

Näissä sanoissa kiinnittyy huomio erityisesti kahteen seikkaan. Ensinnäkin havaitsemme, miten Jumala tahtoo antamisen nousevan sydämestä. Antakoot ne, joiden ”sydän on siihen altis”.

Toiseksi miltei hätkähdyttäviltä tuntuvat sanat: ”Teidän on otettava vastaan heiltä.” Herra ei siis sano, että kansa täytyi komentaa antamaan vaan että leeviläisten täytyi varustautua ottamaan vastaan niitä lahjoja, joita kansa sydämensä alttiudesta tahtoi antaa. Kun elävä Jumala on koskettanut ihmissydäntä, ihmiselle tulee halu osoittaa kiitollisuutta rakastavaa Jumalaa kohtaan myös antamalla omastaan. Ei tarvita kerjäämistä, taivuttelua, ei suuriin tarpeisiin vetoamista. Riittää, kun tehdään suunnitelmat Jumalan tahdon mukaisista, vapaaehtoisia anteja vaativista tehtävistä ja kohteista, kerrotaan asiasta Herran kansalle ja val-

2. Moos.

35:21–29

2. Moos.

36:4–7

1. Aik.

29:1–17

mistaudutaan ottamaan vastaan lahjoituksia.

Vähän myöhemmin kerrotaan, mitä silloin tapahtui. ”Kaikki israelilaiset, miehet ja naiset, joiden sydän oli altis ja vaati heitä tuomaan jotakin niitä töitä varten, joita Herra Mooseksen kautta oli käskenyt tehdä, toivat vapaaehtoisen lahjan Herralle.” (vk) Näin korostetaan jälleen, että antaminen oli täysin vapaaehtoista ja että vaatimus antamiseen nousi sydämestä.

Runsaat annit näyttivät suorastaan yllättäneen pyhäkköä rakentavat työntekijät. ”Kansa tuo enemmän kuin tarvitaan niihin töihin, jotka Herra on käskenyt tehdä.” Ja niin Mooses joutui jopa jarruttamaan lahjoitusten virtaa rakennustyömaalle.

Jotakin samaa koettiin Israelin kansan keskuudessa kuningas Daavidin elämän loppupuolella, kun ruvettiin keräämään varoja Salomon toteuttamaa temppelin rakentamista varten. Hanke lähti liikkeelle yhden miehen rakkaudesta Jumalaan. Daavid totesi: ”Koska Jumalani temppeli on minulle rakas, annan sen lisäksi, mitä olen temppeliä varten koonnut, omista varoistani temppelille kultaa ja hopeaa.” Jos jokin asia on tullut sydämen asiaksi, jos se on todella tärkeä ja rakas, niin mikään tuon kohteen hyväksi annettu uhri ei tunnu liian suurelta.

On vaikea kehottaa toisia antamaan, jos kitsaus on sulkenut oman sydämen. Daavid antoi haasteen toisille vasta sen jälkeen, kun hän itse oli osoittanut suuntaa ja näyttänyt esimerkkiä: ”Tahtooko kukaan muu tänä päivänä tuoda vapaaehtoisesti, täysin käsin, lahjoja Herralle?” (vk) Toisaalta on kysymys täysistä käsistä, lahjoista, jotka tuntuvat, toisaalta tälläkin kerralla kaiken kuului perustua täydelliseen vapaaehtoisuuteen.

Matt. 26:6–13

Mark.

14:3–9

Joh.

12:1–8

Haaste meni perille — ei vain muodollisesti vaan tavalla, joka puhutteli koko kansaa. ”Vilpittömin mielin olen itse antanut kaikki nämä lahjat, ja nyt saan nähdä, kuinka tänne kokoontunut kansasi iloiten ja vapaaehtoisesti antaa lahjansa sinulle.” Varsinaisen kiitoksen keräystuloksista kuningas kohdisti kuitenkin Herralle, joka oli tehnyt antamisen mahdolliseksi. ”Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme.”

Joh. 13:29

Haaskaustako?

Kolme evankeliumia kertoo toisiaan täydentäen siitä, miten Maria voiteli Jeesuksen vähän ennen pääsiäistä kallisarvoisella voiteella. Voiteen hinnaksi arvioitiin peräti 300 denaaria, joka vastasi työmiehen vuoden palkkaa. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ollut kovin yllättävää, että opetuslapset, ennen muuta Juudas Iskariot, alkoivat nurista: ”Millaista haaskausta! Olisihan sen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.”

Miten järkevältä ja hurskaaltakin tuo opetuslasten ehdotus kuulostikaan. Kolmellasadalla denaarilla olisi ruokittu monta köyhää pitkän aikaa. Yllättävää kyllä, Jeesusta opetuslapset eivät saaneet puolelleen. Päinvastoin: hän puuttui närkästyneisiin huomautuksiin: ”Miksi te pahoitatte naisen mielen? Hän teki minulle hyvän teon.”

Eikö Jeesus ollut kiinnostunut köyhien hädästä? Aivan ilmeisesti hän oli aikaisemmin neuvonut oppilaitaan antamaan omastaan köyhille. Toisaalta Juudas Iskariotin tapauksen pohjalta ymmärrämme, ett-

Matt. 6:33

eivät tänäkään päivänä ilman muuta kaikki ne, jotka puhuvat suuriäänisesti köyhien tarpeista, todellisuudessa itse paljon köyhistä piittaa eivätkä hellitä oman kukkaronsa nyörejä heidän hyväkseen.

Olennaisinta tässäkin kertomuksessa on, että Jeesus näkee pintaa syvemmälle: ”Miksi te pahoitatte naisen mielen?” Opetuslapset olivat arvostelullaan loukanneet Mariaa. Sitä Jeesus ei voinut hyväksyä. Hän näki edessään sen Marian, joka oli aikanaan halunnut valita hyvän osan Jeesuksen jalkojen juuresta ja jossa oli herännyt niin syvä rakkaus Herraansa kohtaan, että hän tahtoi uhrata tämän hyväksi kalleinta, mitä omisti. Tällaiselle rakkaudelle Jeesus tahtoi antaa tunnustusta.

Ennen kaikkea tapaus kertoo siitä, millä sijalla Jeesus oli Marian elämässä. Olen kuullut joistakin Euroopassa tehdyistä tutkimuksista, joiden mukaan Jumala olisi vasta noin kymmenennellä sijalla ihmisten elämässä. Kuinkahan on omalla kohdallamme? Jeesus sanoo: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”

Luuk. 14:33

TALOUDENHOITAJAN

TEHTÄVÄ

Onko luovuttava kaikesta?

Kovin ehdottomalta ja ahdistavaltakin saattaa ensi lukemalta näyttää Jeesuksen toteamus: ”Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Jos annamme pois kaiken, mitä meillä on, eihän jäljelle jää mitään: ei asuntoa, ei vaatteita, ei edes viiden sentin kolikkoa.

Tekstimme sana ’luopua’ tarkoittaa alkutekstissä oikeastaan hyvästelemistä. Toisin sanoen: meidän tulee elää siten, että olemme kaiken aikaa ikään kuin hyvästelemässä sitä, mitä haltuumme on annettu. Tämä asenne auttaa meitä tiedostamaan, että kaikki on lainaa, ja varjelee meitä kiinnittämästä sydäntämme omistajan, Herran, sijasta omaisuuteen.

Olen kuullut kerrottavan nuoresta kristitystä, joka oli saanut hankituksi ensimmäisen autonsa. Eräänä päivänä mies oli ajanut autollaan kristityn ystävänsä luokse. Kun hän myöhemmin oli lähdössä kotimatkalle, hän ei löytänytkään autoaan kadunvarresta.

Kiihdyksissään nuori mies juoksi takaisin ystävänsä asunnolle ja huudahti järkyttyneenä: «Minun autoni on varastettu!» «Kenen auto?» toinen kysyi. «Minun autoni!” nuori mies huusi. Ystävä ei antanut periksi, vaan kysyi uudelleen: ”Kenen auto?” ”Minun

1. Kor. 7:29–31

au... ” Sitten nuori mies yhtäkkiä oivalsi, mihin rauhallisena pysynyt ystävä tähtäsi. ”Hyvä on, Jumalan auto on varastettu.”

Sen tosiasian tunnustaminen, että auton omistaja on oikeastaan Jumala, saattoi koko tilanteen aivan uuteen valoon. Se rauhoitti. Oli kuin taakka olisi pudonnut nuoren miehen harteilta. Tietenkin kaikki oli edelleenkin hyvän Jumalan hallinnassa, vaikka mies itse taloudenhoitajana oli joutunut sanomaan hyvästit käyttöönsä annetulle autolle.

Ystävykset kävivät rukoukseen ja jättivät kaiken hänen hoitoonsa, joka omistaa kaiken ja jolla on valta panna asiat kuntoon. Hetkeä myöhemmin, ollessaan matkalla poliisiasemalle miehet löysivät kadonneen auton yllättäen vahingoittumattomana parin korttelin päästä kadunvarresta. Omistaja oli nähnyt hyväksi jatkaa taloudenhoitosuhdetta tässäkin muodossa. Paavali kirjoittaa: ”Sanon teille, veljet: aika on käymässä vähiin. Siksi – – niiden, jotka ostavat jotakin, on oltava kuin eivät saisi pitää ostamaansa, ja niiden, jotka käyttävät hyödykseen sitä mitä tässä maailmassa on, on oltava kuin eivät saisi siitä mitään hyötyä. Tämä nykyinen maailmamme on näet katoamassa.”

Agape Europe -järjestössä palvelevat Markku ja Aulikki Happonen kirjoittavat lähettäjäkirjeessään: ”Moni ihminen ajattelee: Sitten, kun... Kun tulen vanhemmaksi: nyt on aika nauttia elämästä. Kun olen luonut hyvän uran, kun olen saanut lapset kasvatettua pois kotoa, kun jään eläkkeelle ja minulla on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia...

Yksinkertaisesti: Jumalalle on minulla aikaa myöhemminkin.

Mitä oikeastaan odotan Jumalalta, jos annan hä-

1. Kor. 6:19

1. Kor.

3:23

Room.1:1

1. Kor. 1:1

Gal. 1:1

nelle sen, mitä muusta jää? — Hyvin vähän — tai en oikeastaan mitään todellista.

Entä mitä odotan häneltä, jos annan parhaani ja kaikkeni hänelle? — Hyvin paljon, koska tiedän, että siinä on elämäni täyttymys.”

Omistanko itseni?

Jokainen ihminen on Jumalan luomistyön perusteella hänen omaisuuttaan. Milloinkaan Jumala ei ole halunnut luopua omistusoikeudestaan ihmiseen. Päinvastoin: kun syntiinlankeemus saattoi ihmisen pimeyden voimien valtapiiriin, Jumala antoi kaikkensa lunastaakseen luotunsa, omaisuutensa, takaisin yhteyteensä.

Mutta tiedostavatko kaikki Jeesukseen uskovatkaan, kenen omia he ovat? Paavali kysyi korinttilaisilta: ”Ettekö tiedä – – ? Te ette itse omista itseänne.”

Monet kuvittelevat koko elämänsä olevan sen varassa, mitä he itse ovat ja mitä heillä on.

Tarvitsemme tietoa ja näkyä siitä, kenelle kuulumme. Kun ymmärrämme olevamme itse kokonaan Jumalan omaisuutta, myös kaikki se, mitä meillä on, kuuluu Jumalalle.

Useimpien kirjeidensä alussa Paavali korostaa lähestyvänsä seurakuntia ja kristittyjä apostolina. Tätä sanaa käyttäessään hän ilmaisee kuuluvansa Herralle ja olevansa kokonaan tämän palveluksessa ja asialla. Sana apostoli tarkoittaa valtuutettua lähettilästä, joka on määrätty edustamaan Herraansa ja omistajaansa.

Matt. 18:23 Luuk.

16:2

Matt. 12:36

1. Moos. 1:26, 28

Taloudenhoitaja

Lähettilään, palvelijan, taloudenhoitajan toimenkuvaan sisältyy tilivelvollisuus hänen Herralleen. Tämä koskee kaikkea, mitä olemme, mitä olemme tehneet ja miten olemme meille uskottua omaisuutta käyttäneet. Meidän on tehtävä tili jopa jokaisesta turhasta sanasta, jonka olemme sanoneet.

Ihmiselle luomisessa annettu taloudellisen ja hallinnollisen vallan käyttö, taloudenhoitajan eli huoneenhaltijan tehtävä, on osa Jumalan kaltaisuutta. ”Jumala sanoi: ’Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja – –.’” ”Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’– – täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.’”

Ef. 2:10

Ap. t. 4:32

Jumalan suunnitelma on, että elämästämme näkyisi hänen kaltaisuutensa. Meidän tulisi aktiivisesti käyttää hänen antamansa mahdollisuudet. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten.” (vk)

Ensimmäisistä kristityistä sanotaan: ”Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti.” Tällainen asenne nousi tietenkin siitä, että he katsoivat haltuunsa uskotun tavaran omistusoikeuden olevan jatkuvasti Jumalalla.

2. Kor. 6:10 Luuk. 15:31

Nämä kristityt elivät usein varakkuustasoltaan ”köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken”. (vk) He olivat ymmärtäneet elää todeksi sen Jumalan lupauksen, jota tuhlaajapojan vanhempi veli ei

ymmärtänyt. ”Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.”

Kylän rikkain mies

Vanha tarina kertoo linnanherrasta, joka halusi koota mahdollisimman paljon omaisuutta ja rikkautta. Hän hankki itselleen laajoja maa-alueita asuntonsa ympäriltä, jotta kukaan ei voisi häntä häiritä. Usein hän kierteli ratsain katselemassa tiluksiaan.

Kerran hän tapasi vanhan kivenhakkaajan, joka kalkutteli maantiellä kiviä. Kivenhakkaaja oli tyytyväinen ja onnellinen, kun työtä riitti päivästä toiseen ja hän sai toimeentulonsa. Hän luotti Jumalaan ja odotti pääsyä taivaan kotiin. Kehuakseen maitaan linnanherra pysähtyi puhuttelemaan kivenhakkaajaa. Tervehdittyään hän sanoi: ”Katsokaa, kuinka nämä viljapeltoni lainehtivat.” ”Tosiaankin”, kivenhakkaaja vastasi. ”Tuo pelto tuolla kuuluu kokonaan minulle.” ”Tiedän.” ”Samoin nuo kauniit niityt tuolla alhaalla.” ”Vai niin.” ”Tuo metsäkin on minun. Kaikki, mikä tästä näkyy, kuuluu minulle.” ”Niinpä niin. Kuuluuko teille myös tuo tuolla ylhäällä?” kivenhakkaaja kysyi. ”Mitä tarkoitatte?” ”Kuuluuko tuo kaunis taivaskin teille?” ”Eipä tietenkään”, linnanherra vastasi. ”Mutta minulle se kuuluu ”, kivenhakkaaja sanoi. Linnanherra ajaa karautti pois, ja kivenhakkaaja jäi jatkamaan työtään. Mutta yöllä linnanherra näki oudon unen: siinä sanottiin, että kylän rikkaimman miehen on kuoltava. Pelästyneenä hän ajatteli, että kuolema kohtaisi nyt häntä. Aamulla hän sai kuulla, että vanha kivenhakkaaja oli yöllä kuollut!

1. Tim. 6:6–7

Mitä Paavali nimittikään suureksi rikkauden lähteeksi? Hän kutsui rikkauden lähteeksi elävää uskoa silloin, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois.”

Viihdetaiteilija Spede Pasasen vierellä Suomen kansaa vuosikymmeniä hauskuuttanut Simo Salminen oli yksi niistä lukuisista 1990-luvun laman uhreista, jotka valuuttalainan ja markan devalvoinnin takia kantoivat velkavankeuteen ajautumisen raskaita seurauksia. Suomen Kuvalehden haastattelussa (2.1.2004) Salminen kertoi, että vuokranmaksun jälkeen hänelle jäi kuukausittain elämiseen noin 220 euroa.

Hän kuvasi tuntojaan muun muassa näin: ”Oli masentavaa monta vuotta. Vaikka velkavankeuteen jäämisen syy ei olisikaan henkilökohtainen, niin häpeä kuitenkin on.”

Sitten Simo Salminen kertoi myös siitä, mikä kantoi häntä eteenpäin. Sen vähäisen omaisuuden joukosta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, löytyi lahjaksi saatu cd-levy, jonka ensimmäisen kappaleen kuuntelemisesta tuli käännekohta. Tuo kappale on Reino Helismaan sanoittama Kulkuri ja joutsen, kesto kolme minuuttia ja 35 sekuntia. Ne riittivät muuttamaan miehen mielen.

Salminen kertoo miettineensä kaksi viikkoa, minkä takia se niin kolahti. Hän soitti levyä kaksi kertaa päivässä: ”Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen ja paljain jaloin kierrän maailmaa.” Siinä se oli. ”Niinhän se on, pääsin irti murhemielestä, sain otteen elämästä. Enää tarvitsee kuunnella levyä vain kerran päivässä. Nyt tuntuu, ettei mikään nujerra.”

Simo Salmisen haastattelu pysähdytti minut kah-

Jaak. 1:9–12

dessa mielessä. Ensinnäkin se toi mieleeni jo edellä esillä olleen raamatunkohdan (1. Tim 6:7), joka viittaa paljaana syntymiseen ja paljaana kerran lähtemiseen. Vaikkemme ihan paljain jaloin maailmaa kierräkään, niin joka tapauksessa ihmisen viimeinen kierros toteutuu paljain jaloin.

Toiseksi jäin miettimään sitä, miten aivan maallisen laulun sanat kykenivät saamaan aikaan sellaisen ihmeen, että murrettu ja masentunut mies sai kokea ratkaisevasti uuden voiman elämässään. Jos ja kun näin on, miten paljon suuremmat mahdollisuudet elävällä, kaikkivaltiaalla Jumalalla onkaan omien, elävien sanojensa välityksellä hoitaa, vapauttaa ja kantaa meitä huolenaiheittemme keskellä.

Muuan lontoolainen lehti julisti kilpailun parhaasta rahan määritelmästä. Ensimmäinen palkinto annettiin vastauksesta: ”Raha on väline, jolla voi ostaa itselleen mitä tahansa paitsi onnea ja lunastaa matkalipun minne tahansa paitsi taivaaseen.”

Erään iäkkäänä kuolleen uskovan norjalaisen hautakivessä on sanat:

Mitä olen tarvinnut, sen olen saanutkin, mitä olen säästänyt, sen jätin jälkeeni, mitä olen antanut, sen otin mukaani.

Jaakob avaa kirjeessään mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten köyhyyteen liittyvä alhaisuus ja rikkauteen liittyvä arvostus voivat kääntyä joskus vastakohdikseen ja kohdata toisensa: ”Olkoon alhainen veli ylpeä siitä, että on saanut korkean arvon, rikas siitä, että hänet on alennettu, sillä hän on katoava niin kuin kedon kukka. Aurinko nousee, ja helle kuivattaa ruo-

hon. Kukka putoaa maahan, ja sen kauneus on mennyttä. Samoin on rikas lakastuva kesken kukoistavien toimiensa. Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat.”

Siis alhaiseksi noteeratulla onkin todellisuudessa Jumalan silmissä korkea arvo. Ja toisaalta korkealta jalustalta tavalla tai toisella pudonnut, alennettu rikas saattaa olla toisten ihmisten surkuttelusta tai kenties vahingonilosta huolimatta syvemmälle katsottaessa onniteltavassa asemassa.

Itse asiassa Jaakob käyttää köyhästä alhaisesta ja alennetusta rikkaasta ilmausta, joka nousee samasta sanajuuresta (kreikan tapeinos) ja tarkoittaa alhaista ja nöyrää. Tällaisesta tasaveroisesta alhaisuudesta, johon liittyy nöyryys Jumalan edessä, voikin avautua tie sellaiseen rikkauteen, jota ei enää mitata aineellisilla arvoilla. Silloin puhutaan elämästä sen syvimmässä mielessä ja inhimillisen ymmärryksemme ylittävästä voitonseppeleestä rajan toisella puolella.

ANTAMISEN SIUNAUS

ANTAJALLE

Jos minä voitan

Entinen rippikoululaiseni, myöhemmin mm. ohjelmistoalan yrityksen kehityspäällikkö Esko Särkkälä on saanut sydämelleen tutkia ja opettaa insinöörimäisellä tarkkuudella Raamatun pohjalta nousevasta antamisesta ja kymmenyksistä. Esko kertoo kysyneensä eräässä tilaisuudessa, jossa oli noin 300 kuulijaa, kuinka moni kuulijoista ei unelmoi nopeasta rikastumisesta. Vain kaksi nosti kätensä.

Toista Esko ei tilaisuuden jälkeen tavoittanut, mutta toinen kätensä nostaneista osoittautui miljonääriksi. Hän kertoi, ettei enää unelmoi rikastumisesta.

Kirjassaan Riippuvuus – valheiden verkko lääkäri

Antti Heikkilä näkee riippuvuuden keinotekoisena hengellisyytenä. «Siksi nykyään rahariippuvuus on keskeinen elementti elämässä. Ihminen yrittää täyttää tyhjyytensä takertumalla aineisiin, tavaraan tai asioihin. — Kun materia saa muun merkityksen kuin mitä sille todellisuudessa kuuluu, tulee siitä riippuvuuden aiheuttaja.”

Eivät tietenkään kaikki rahapeleihin sijoittajat ole peliriippuvaisia. Mutta Antti Heikkilä pitää pelaamista rahan muuttuneen merkityksen väistämättömänä seurauksena ja riippuvuuteen perustuvan yhteiskun-

nan tyypillisenä piirteenä. Pelaaminen on monelle elämän ainoa sisältö. Pelurille on tyypillistä jos-maailma. Jos minä voitan lotossa, vasta sitten alan elää. Loton koko viehätys perustuu mahdottoman suuren voiton mahdollisuuteen. Monet elävät lottoarvonnasta toiseen suurissa kuvitelmissaan. Haaveet, joiden toteutuminen ei johdu itsestä, ovat Heikkilän mukaan tyypillisiä riippuvaisille ihmisille. Jumalaltakin voidaan rukoilla lottovoittoa.

Antaessaan saa

Ystävälläni oli autotalli, jonka hän halusi myydä tarpeettomana. Monista yrityksistä ja hinnan reilusta pudottamisesta huolimatta hänen ei onnistunut saada autotallia kahteen vuoteen kaupaksi. Eräänä viikonloppuna ystäväni sai raamatunopetusta muun muassa antamisen siunauksista. Samassa yhteydessä tuli myös tilaisuus antaa omastaan. Silloin ystäväni sydän avautui eräälle Jumalan valtakunnan työkohteelle sillä tavalla, että hän antoi enemmän kuin koskaan ennen.

Maanantaiaamuna ystäväni ehdittyä toimistoon puhelin soi. Miesääni kysyi, oliko autotalli vielä myytävänä. Soittaja tarjosi tallista summaa, joka oli reilusti enemmän kuin ystäväni oli varautunut pyytämään.

Ystäväni koki tilanteen selvänä Jumalan vastauksena ja rohkaisuna. Hän oli saanut miltei satakertaisesti sen, mitä oli itse uhrannut Jumalan valtakunnan työhön.

Edellä olevalla esimerkillä en tahdo väittää, että Jumalan siunaukset olisivat aina rahalla mitattavissa. JuMark. 10:29–30

Fil. 4:12

1. Kun.

17:9–16

mala toimii monella tavalla, hän välittää siunauksiaan monessa eri muodossa. Paavali oli kokenut aineellista niukkuutta, jopa nälkää, mutta myös hyvinvointia, kaiken runsautta. Mutta missään tilanteessa Jumalan siunaukset eivät väistyneet hänen elämässään.

Joskus Jumala voi panna aineellisen puutteen tai muun koettelemuksen palvelemaan kypsymistämme. Paavalin viittaus puutteessa elämiseen sisältää samalla ajatuksen pieneksi tulemisesta, nöyrtymisestä. Varmaa on, että antaessamme Jumalalle emme menetä mitään. Päinvastoin: hän antaa tavalla tai toisella ylenpalttisesti takaisin.

Jumala oli johdattanut profeetta Elian Sarpatiin ja luvannut, että leskivaimo elättää häntä siellä nälänhädän aikana. Kun Elia sitten tapasi lesken, kävi ilmi, ettei tällä ollut enää kuin kourallinen jauhoja ja vähän öljyä. Nainen oli laskenut pystyvänsä leipomaan niistä itselleen ja pojalleen vielä yhden leivän. Sen jälkeen heidän olisi kuoltava nälkään.

Leski kuitenkin kuunteli Jumalan ääntä ja leipoi ensiksi leivän Elialle. Hän siis antoi pois kaiken, mitä hänellä oli. Mutta juuri tämän seurauksena hän koki Jumalan ihmeellisen siunauksen. Yllättäen ruoka riitti pitkäksi aikaa eteenpäin. ”Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt.”

Mal.

3:10–11

Heinäsirkat

Monille on tuttu Malakian kirjassa oleva Jumalan antama lupa koetella häntä. ”Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. —

Matt.

6:25–34

Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen. Minä karkotan heinäsirkat mailtanne, ne eivät enää tuhoa peltojenne satoa.”

On mahdollista, että ”heinäsirkkoja” — tai ”syöjäsirkkoja”, kuten vanhempi suomennos asian ilmaisee — ilmaantuu joskus omaankin elämänpiiriimme. Meillä saattaa olla, kuten suositeltavaa onkin, tietty suunnitelma siitä, mitä tahdomme antaa kuukausittain Jumalan valtakunnan työhön. Jonakin kuukautena meidät saattaa vallata huoli siitä, riittävätkö varamme kaikkiin tarpeisiimme, ja karsimme menojamme ensimmäiseksi Herran työlle suunnittelemastamme osuudesta.

Emme tietenkään voi kaavoittaa elämäämme ja tehdä aina yksioikoisia johtopäätöksiä syistä ja seurauksista. Elämä on usein monimutkaisempaa kuin oma ymmärryksemme. Monen kokemus on kuitenkin ollut se, että Herran työstä vähennetty osuus meni kuitenkin, jopa moninkertaisesti. Mihin se meni? ”Syöjäsirkkojen” suihin! Vastaan tuli yllättäviä, ennalta arvaamattomia menoeriä.

Mitä merkitsisikään se, jos Herran asia saisi olla joka suhteessa aina ensimmäisellä sijalla elämässämme?

Vuorisaarnassaan Jeesus tahtoi rauhoittaa meitä jokapäiväisistä tarpeistamme huolta kantavia ja antoi lupauksen, että jos Jumalan valtakunta on elämämme tärkein asia, olemme turvallisesti taivaan Isän hoidossa elämämme pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Esillä oleva Malakian kirjan kohta on muuten ainoa paikka koko Raamatussa, jossa annetaan lupa koetella Jumalaa ja suorastaan kehotetaan siihen. Esimerkkejä siitä, miten Jumala koettelee ihmisiä, löytyy

2. Kor: 8:8

Jes. 58:6–9

vaikka kuinka paljon. Ja meitä kristittyjäkin johdatetaan joskus koettelemaan toisiamme.

Rohkaistessaan korinttilaisia antamiseen Paavali sanoi suoraan koettelevansa heidän rakkautensa aitoutta. Ainutlaatuinen näköala avautuu siitä, että Jumalan sana antaa meille mahdollisuuden koetella antamisen asiassa itse Jumalaa, varmistaa onko hän lupaustensa takana.

Jesajan välityksellä Jumala puhui kansalleen sellaisesta paastosta, jota hän odottaa: ”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.”

Samalla Herra muistuttaa niistä siunauksen lupauksista, joita hän itse on tällaiseen toimintaan liittänyt: ”Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ’Tässä minä olen.’”

Olen kuullut detroitilaisesta seurakunnasta, jonka pappi oli Malakian kirjan lupaukseen vedoten kehottanut jokaista seurakuntalaista antamaan kymmenykset kolmen kuukauden ajan ja sitten unohtamaan koko asian. Siitä alkaen seurakuntalaiset ovat antaneet kymmenyksensä. Kehotuksesta on kulunut jo vuosikymmeniä.

Matt. 10:42

Vesilasillisen siunaus

Meillä on ehkä taipumus ajatella käytännön kristillisyyttä ja myös siihen liittyvää antamista yksipuolisesti ja turhan juhlallisesti. Ehkä kuvittelemme, että uhraamisesta voi puhua vasta sitten, kun suuret setelit liikkuvat. Mutta Jeesus korostaa kuuliaisuutta vähässäkin. Hän sanoo: ”Joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi — totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.”

Raikkaan veden merkitys Lähi-idän kuumuudessa on toki suurempi kuin meillä. Joka tapauksessa Jeesuksen lupaus vakuuttaa meille, ettei meidän tarvitse välttämättä omistaa suuria rahamääriä voidaksemme päästä mukaan Jumalan varaamiin siunauksen virtoihin, joita antamisesta kumpuaa.

2. Aik.

31:1–10

Jo Vanhan testamentin aikana nähtiin ihmisten vapaaehtoisen annin ja Jumalan siunauksen liittyvän läheisesti yhteen. Kuningas Hiskian ja profeetta Jesajan aikana Juudan kansa halusi tehdä parannuksen epäjumalanpalveluksesta. Elämän uudistukseen liittyi myös jumalanpalveluselämän uudistaminen anteja ja kymmenyksiä myöten. Ihmiset alkoivat tuoda runsaasti lahjoja Jumalan huoneeseen.

Ennen pitkää saatiin ylistää Herraa siitä, että anteja oli kertynyt temppeliin jopa enemmän kuin siellä olisi tarvittu. Kuningas oli kiinnostunut siitä, miten tämä oli mahdollista. Silloin ylimmäinen pappi Asarja selitti: ”Siitä lähtien kun Herran temppeliin alettiin tuoda lahjoja, olemme syöneet niistä itsemme kylläisiksi. Näin paljon on silti jäänyt jäljelle, sillä Herra on siunannut kansaansa. Tämä kaikki on jäänyt yli.”

Viisas kuningas Salomo on ilmaissut sananlaskui-

Sananl. 3:9–10

Sananl. 11:24–25

na antamisen siunaukseen liittyviä lupauksia. ”Siitä, mitä omistat, anna Herran kunniaksi uhrit, kaikesta sadostasi paras osa. Silloin varastosi täyttyvät viljasta ja viini pursuaa puserrusaltaistasi.” ”Toinen on antelias ja saa yhä lisää, toinen säästää yli kohtuuden ja vain köyhtyy. Hyvää tekeväinen sielu tulee ravituksi, ja joka muita virvoittaa, se itse kostuu.” (vk)

Säästämisessä ei ole mitään väärää. Päinvastoin: monia elämäntilanteita ja tarpeita varten on välttämätöntä oppia säästämään. Ajatellaan vaikkapa asunnon hankkimista. Mutta kitsastelu viitannee alkukielen valossa sellaiseen asenteeseen, että säästetään enemmän kuin on oikein, suoraa ja rehellistä. Kysymys on sellaisesta roopeankkamaisesta elämäntyylistä, jossa rahaa on, mutta se ei palvele ketään. Ihminen voi olla varoissaan ja elää samaan aikaan rahan aiheuttamien huolten vaivaamana äärimmäisen köyhää elämää.

Nykyihmisen virsi

Silloin kun raha on ottanut Jumalan paikan ihmisen elämässä, hänen uskontunnustuksensakin on saanut käytännössä kokonaan uuden muodon. Tämän olivat oivaltaneet nastolalaiset Juhani Peltosen 1970-luvun rippikoululaiset laatiessaan psalmin 23 pohjalta nykyihmisen elämäntilannetta kuvaavan runon. Runo ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.

Raha on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

1. Kor. 6:9–10

Etelän hiekkarannoille se vie minut lepäämään; täpötäysiin tavarataloihin se minut johdattaa. Se virvoittaa minun itsetuntoni, se ohjaa minut korkeampaan elintasoon voimansa tähden.

Vaikka minä kamppailisin inflaation kourissa, en minä pelkäisi köyhyyttä, sillä sinä olet minun kanssani, sinun obligaatiosi ja sijoituksesi minua lohduttavat.

Sinä suljet minun silmäni todellisuuden näkemiseltä, sinä kohennat minun hyvinvointiani, minun toimettomuuteni on lähes täydellinen.

Sula mielistely ja stressi seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua turhuuden keskellä mitään ajattelematta päivieni loppuun asti.

Rikkausko avain onnellisuuteen?

Kirjoittaessaan korinttilaisille Paavali puhuu niistä, jotka eivät ole Jumalan valtakunnan perillisiä. Useimmille meistä ei tuota varmaan suuriakaan ongelmia niellä viittaukset monenlaista siveettömyyttä harjoittaviin tai varkaisiin ja juomareihin. Mutta sitten kun Paavali nostaa keskellä listaa esiin ahneuden, sen, etteivät ahneet ole Jumalan valtakunnan perillisiä, se säi-

Matt.

25:31–46

käyttää ja tuntuu tökkivän. Kukapa meistä voisi sanoa, ettei ahneus meitä kosketa.

Ehkäpä Paavali on tähdännytkin tähän. Ehkä hän on tähdännyt siihen, että myös me Kristukseen uskovat havahtuisimme ja suostuisimme katsomaan itseämmekin, emme vain toisten ihmisten näkyviä syntejä — syvälle sisimpäämme ja sieltä löytyviin taipumuksiimme.

Eikö myös Jeesuksen vakava sanoma tuomiosunnuntain evankeliumissa mm. nälkäisten ruokkimisesta ja ruokkimatta jättämisestä puhukin keskeisesti toisaalta antamisesta ja toisaalta ahneudesta?

Matt.

19:16–26 Sananl.

20:21

Entä kuuluisa lausahdus kamelista ja neulansilmästä? Kyllä kai Jeesuksen sanat rikkaalle miehelle panivat monet ajattelemaan. Nehän hämmensivät jopa Jeesuksen opetuslapset, vaikka he eivät rikkaita olleetkaan. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Epäilemättä Jeesus tässä yhteydessä tähtäsi juuri siihen, että sekä rikkaat että köyhät pysähtyisivät ajattelemaan ja tutkimaan itseänsä. Mikä on minun tilanteeni? Missä on minun aarteeni?

On selvää, ettei anteliainkaan ihminen pelastu anteliaisuutensa perusteella. Vain Kristus pelastaa. ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” Mutta ahneudesta voi tulla elämässämme Kristuksen syrjäyttävä epäjumala, joka vie mennessään. Siksi Kristus tahtoo vapauttaa jokaisen ihmisen vääristä sidonnaisuuksista.

”Omaisuus, jota ahneesti haalitaan, ei lopulta ole siunaukseksi.” Miten monen kokemus tuhansien vuosien jälkeen tämän totuuden kirjoittamisesta onkaan yhä edelleen sama. Siitä huolimatta, että meitä taloudellisen kasvun nimissä patistetaan ostamaan ja ku-

luttamaan, kysymystä elämän tarkoituksesta ei tällä tiellä ratkaista.

Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on todennut, että tutkimusten valossa Suomesta löytyy altruismin eli epäitsekkyyden asennetta ja tekoja laajalti. Jopa kaksi kolmesta mieltää humaaniuden ja toisista välittämisen tärkeimmäksi arvokseen. Useampi kuin joka kolmas suomalainen — myös nuorten joukossa — ilmoittaa osallistuvansa vapaaehtoistyöhön. Ja toimintaan käytetty aika (keskimäärin 18 h/ kk) on aivan maailman kärkeä. (HS 8.9.2006.)

Tekojen tasolla ”lesken ropo” -vertaus pitää yhä paikkansa: pienipalkkaisimmat antavat tuloihinsa suhteutettuna enemmän varoja keräyksiin. Asenteiden tasolla on professori Pessin mukaan toisin. Mitä suuremmat tulot, sitä todennäköisemmin ihminen on — tai sanoo olevansa — tulevaisuudessa valmis auttamaan naapureitaan, lahjoittamaan rahaa, osallistumaan verenluovutukseen tai sitoutumaan johonkin pitkäaikaiseen avustushankkeeseen.

Toisaalta juuri suurimpien tulojen luokassa on suhteessa eniten niitä, joiden mukaan ihmisten kuuluisi huolehtia ennen kaikkea itsestään. Tämä herättää kysymyksen, kuinka erillään yleensä kulkevat asenteiden ja tekojen, teorian ja käytännön tasot. Tätä kysymystä olen miettinyt myös YK:n aloitteesta julkaistun tuoreen onnellisuusraportin valossa.

Raportti mittaa kansojen onnellisuutta yhdistelemällä lukuisia kriteerejä. Huomiota herättää, että yhtenä kriteerinä mm. kansantuotteen, sosiaalisten turvaverkkojen, elinajanodotteen, yksilönvapauksien ja korruption vähäisyyden joukossa on anteliaisuus.

Suomi on yltänyt tässä onnellisuusmittauksessa

viidennelle sijalle Norjan, Tanskan, Islannin ja Sveitsin jälkeen. Raporttia esitellyt Helsingin Sanomien (21.3.2017) ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski tekee kuitenkin mielenkiintoisen johtopäätöksen: ”Jos suomalaiset haluavat kohentaa omaa onnellisuuttaan ja sijoitusta onnellisuusmittauksessa, siihen olisi niksi: antaa lisää rahaa hyväntekeväisyyteen.”

”Raportin laatijoiden mukaan hyväntekeväisyys korreloi onnellisuuden kanssa. Kärkikymmenikössä suomalaiset kuitenkin erottuvat vähiten anteliaina.”

Princetonin yliopiston bioetiikan professori Peter Singer toteaa useita vuosia kestäneen tutkimuksen osoittavan saman, mitä myös Anne Birgitta Pessi on päätellyt. Raha ja varallisuus eivät enää lisää onnellisuutta, kun toimeentulo on turvattu ja siihen ollaan tyytyväisiä. Suurempi varallisuus merkitsee suurempaa onnellisuutta vain melko pienten tulojen kohdalla. (HS 9.11.2006.)

Singer toteaa tutkimusten osoittavan edelleen, että esim. amerikkalaiset ovat nyt rikkaampia kuin 1950-luvulla mutta eivät onnellisempia. Itävaltalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset eivät ole sen onnellisempia kuin ihmiset paljon köyhemmissä maissa, kuten Brasiliassa, Kolumbiassa ja Filippiineillä.

Historian valossa paimentolaisyhdyskunnissa ei ollut järkevää omistaa sellaista, mitä ei pystynyt itse kantamaan. Mutta kun ihmiset asettuivat aloilleen ja kehittivät rahatalouden, hankintojen raja katosi. Rahan kerääminen takaa tietyssä määrin turvan laihoina aikoina. Mutta nykyään se on tullut päämääräksi itsessään, tavaksi mitata yksilön arvoa tai menestystä. Onnellisuutta tutkivan sveitsiläisen, talousprofessorin Peter Freyn mukaan antavat ihmiset ovat onnel-

lisempia kuin ahneet (HS 24.7.2004). Suomessa emeritusprofessori Markku Ojanen on tutkinut onnellisuutta vuosikymmeniä. Hän on tehnyt mm. sellaisen johtopäätöksen, ettei voittaminen lotossa tai arpajaisissa varsinaisesti anna kenellekään syvää onnen tunnetta, mutta saa heidät kyllä hyvälle tuulelle.

Markku Ojanen on korostanut sitä, että useimmiten onni löytyy läheltä, arkisista asioista, pienistä yllätyksistä. Henkilökohtaisena esimerkkinä hän on kertonut tehneensä vaimonsa kanssa oman pellon ympäri kiertävän 500 metriä pitkän ladun. Eräänä talvisena kuutamoiltana pariskunta hiihti sitä peräkkäin usean kierroksen. ”Muuta ei tarvittu, jokin katse, ei edes sanoja. Se oli yhteistä onnea, vahvaa tietoisuutta onnesta. Kaksinkertainen onni.” (Hyvä Hengitys 6/2004).

Olen miettinyt elämää täällä Suomessa niiden vuosikymmenien ajalta, joista itselläni on kokemusta. En kiistä moninaista hyvinvoinnin myönteistä kehitystä. Mutta samalla on ollut vaikea sulkea silmänsä niiltä ongelmilta, joihin aikamme kiihtyvä ja joskus jopa hallitsemattomalta tuntuva elämänrytmi on johtanut.

Olen kysellyt, mikä on vialla, kun uusimman tekniikan myötävaikuttama huimaava tuottavuuden kasvu näyttää vaikuttaneen ihmisten elämänlaatuun ja yhteiskunnan käytettävissä oleviin varoihin usein enemmän kielteisesti kuin myönteisesti. Asiakaspalvelupisteisiin ei ole enää varaa palkata riittävästi ihmisiä, niin kuin aikaisemmin. Paljon on ollut esillä se, että rahat eivät tahdo enää millään riittää mm. vanhusten ja sairaiden huolenpitoon.

Näitä miettiessäni huomasin, että psykohistorioitsija, professori Juha Siltala on tutkinut työelämän

Jes. 55:2

muutosta hyperkilpailun aikaan. Hänen johtopäätöksensä on, että palkkatyöntekijä eli parasta aikaa Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, 1960–1970-lukujen hyvinvointijärjestelmässä. Tämä järjestelmä lähti Siltalan mukaan huonoon suuntaan Yhdysvalloissa 1970-luvun puolivälissä, Suomessa 1990-luvun laman aikoihin. Olennaista tässä muutoksessa on se, että työ ja ihminen menettivät arvonsa.

Keskiluokan muodostuessa Suomessa vuosina 1966–1990 tulot kasvoivat eniten köyhimmillä. Sen jälkeen kehitys kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Eniten ovat kasvaneet jo valmiiksi hyvinvoivien tulot.

Ennen 1970-lukua Suomessa elettiin kotimarkkinataloutta, eikä pääoma päässyt pakenemaan maasta. Suomalaisten ostovoima ei ollut kansainvälisesti korkea, mutta pääomalla ei ollut myöskään pikatuottovaatimusta. Työntekijöillä oli siinä mielessä helpompaa kuin nykyään, että ihmisiä oli riittävästi töissä. Niskaan eivät hengittäneet tulosmittaajat. Solidaarisuus oli nykyistä suurempaa. (Siltala: Työelämän huonontumisen historia, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, HS 25.1.2004, 19.3.2017.)

Tällaista lukiessani en voi olla kysymättä: ahneusko tässä prosessissa on perimmäinen liikkeellepaneva ja liikettä jatkuvasti kiihdyttävä voima? Silloin tällöin kuulemme upporikkaista, palvotuista ja kadehdituista julkkiksista, jotka osoittautuvat pintaa syvemmälle katsottaessa hyvin onnettomiksi. Miten tämä on selitettävissä?

Ehkä vastaus löytyy monen kohdalla seuraavasta Jumalan kysymyksestä: ”Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? Kuulkaa

Matt. 25:14–30

minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista.”

Kaikki rahalla hankittu ei tee kylläiseksi, ei vie nälkää eikä ravitse. Siksi meitä opastetaan sijoittamaan tulomme ja varamme viisaasti. Kuuliaisuudessa Jumalan äänelle saamme odottaa sielullemme virvoitusta ja syvintä tyydytystä.

Uusia mahdollisuuksia

Samassa yhteydessä, jossa Jeesus puhuu omasta tulemuksestaan ja viimeisestä tuomiosta, hän kertoo myös vertauksen miehestä, joka matkustaessaan muille maille uskoi omaisuutensa kolmelle palvelijalleen. ”Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan.” Tilinteon hetken koittaessa kävi ilmi, että ensimmäinen palvelija oli kartuttanut omaisuutta viidellä talentilla ja toinen kahdella. Yhden talentin saanut oli kätkenyt saamansa rahan maahan.

Talenteilla tarkoitetaan Jumalan lahjoja. Jumalan antamia lahjoja ovat niin fyysiset, henkiset kuin aineellisetkin voimavaramme sekä hengelliset armolahjamme. Vertaus osoittaa, että ratkaisevaa ei ole talenttien eli lahjojen määrä vaan se, miten niitä käytetään. Ratkaisevaa ei ole edes lopputuloksen suuruus vaan ihmisen uskollisuus.

Kiitosta saaneet palvelijat saivat kokoon kovin erisuuruisen määrän talentteja. Kiitosta he saivat siitä, että olivat olleet uskollisia. Heidän palkkanaan ei ollut toimettomuus vaan lisää vastuuta. ”Minä panen sinut paljon haltijaksi.”

Yhden talentin saaneella oli selvästi hyvin yksipuolinen käsitys herrastaan. ”Minä tiesin, että sinä olet ankara mies.” Siihen hänen tietonsa taisikin rajoittua. Hän ei tiennyt tai ymmärtänyt lainkaan, miten avara sydän hänen herrallaan oli, miten tämä ajatteli palvelijoidensa parasta ja oli suunnitellut kaikille valtavan ilojuhlan.

Väärä, yksipuolinen käsitys isännästä synnytti pelkoa. Ja pelko lamaannutti palvelijan toimintakyvyttömäksi. ”Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan.” Mutta isäntä vastasi hänelle: ”Sinä kelvoton ja laiska palvelija!”

Isännän toteamus paljastaa muutakin. Laiskuusko vie meidät sittenkin ytimeen? Oliko pelkokin jossakin määrin laiskuuden naamio? Ehkä laiskuus löysi hyviä, jopa hurskaita selityksiä. Jollen tee mitään, en voi tehdä virheitäkään — enkä syntiä.

Vai tuntuiko oma talentti aivan mitättömältä, jopa halveksittavalta? ”Ei mihinkään ole. Ei sillä kannata tehdä mitään.” Tällaisella mitättömyyden tunnolla laiskuuteen sekoitettuna ei ole mitään tekemistä nöyryyden kanssa. Päinvastoin: se oli ylpeyttä. Minä itse tiedän paremmin kuin isäntäni, mitä minulle kuuluisi.

”Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” Joka kieltäytyy käyttämästä niitä lahjoja ja mahdollisuuksia, joita hänelle on annettu, menettää senkin, mitä hänellä on. Joka osoittaa uskollisuutta talenttiensa käyttöön panemisessa, saa yhä lisää vastuuta, uusia tehtäviä, uusia mahdollisuuksia.

Jaakkiman kristillisessä kansanopistossa Ruokolahdella elettiin 1950-luvulla taloudellisesti vaikeaa aikaa. Suuret rakennusvelat painoivat. Opiston silloinen rehtori Pekka Rossi on muistellut, miten noina kriittisinä vuosina saatiin usein kokea myös Jumalan järjestämä ihmeellinen apu täsmälleen oikeaan aikaan.

Kerran kun opistolla vietettiin toveripäiviä, sinne saapui myös vanha pappa kaukaa Länsi-Suomesta. Hän oli kuullut tällaisen opiston olemassaolosta. Saapuessaan hänellä oli vapisevassa kädessään kymmenmarkkanen. Hän ojensi sen opiston rehtorille sanoen: ”Tulin tuomaan tämän, että edes yksi nuori voisi täällä oppia tuntemaan Kristuksen.”

Kun Pekka Rossi kertoi kokoontuneelle väelle miehestä ja hänen lahjastaan, asia kosketti syvästi koko joukkoa. Se näkyi käytännössä siten, että tilaisuudessa kannettu uhrilahja muodostui niin suureksi, että se riitti kattamaan kaikki opiston silloiset laskut.

Jumalan ottama riski

Pieni uutinen (HS 8.6.1994) kertoi, miten kanadalaisen kylän kaduille satoi rahaa. Toronton lähistöllä sijaitsevan Coldwaterin asukkaat kokivat hätkähdyttävän yllätyksen, kun paikallisen pankin yösäiliö räjähti ja sen sisältämät setelit leijailivat kaduille.

Uutinen kertoo siitäkin, miten monet kylän asukkaat joutuivat rahanhimon valtaan ja pyjamapukuisia ihmisiä nähtiin yöllä keräämässä seteleitä kaduilta.

Joskus tulee kristillisen järjestön työntekijänä miettineeksi, miten monenlaisia mahdollisuuksia

Matt.

17:24–27

Matt.

9:38

Ap. t. 1:8

kaikkivaltiaalla Jumalalla olisikaan oman valtakuntansa työn rahoittamisessa. Hän voisi lähettää meidät papit Pietarin tavoin ongelle ja kiskomaan kalojen suusta kahden euron kolikoita. Hänelle ei olisi mikään ongelma ilman räjähtäviä yösäiliöitäkin pudottaa vaikkapa kultakimpaleita taivaalta.

Jostakin syystä Jumala ei kuitenkaan näytä tekevän niin. Hän on ottanut miltei käsittämättömältä tuntuvan riskin. Hän haluaa käyttää meitä ihmisiä välikappaleinaan. Ja aina kun on kysymys ihmisistä, on kysymys riskistä.

Jumalan ottamaan riskiin sisältyy muun muassa se, ettei evankeliumi ole mennyt eteenpäin niin nopeasti kuin hän epäilemättä olisi toivonut. Mutta sittenkin Herra on jostakin syystä halunnut sitoutua ihmisiin. Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan lisää työmiehiä (ei siis enkeleitä) hengelliseen elonkorjuutyöhön. Ennen taivaaseen astumistaan hän sanoi omillensa: ”Te olette minun todistajani.” Samalla tavalla hänen suunnitelmiinsa kuuluu, että me, hänen omansa, olisimme mukana hänen työnsä rahoittamisessa.

Fil.

4:14–17

En väitä ymmärtäväni koko totuutta Jumalan ottaman riskin syistä, mutta yhden syyn luulen tietäväni. Herra on suunnitellut tälläkin tavalla siunaavansa meitä. Paavali osoittaa ymmärtäneensä tämän selvästi kirjoittaessaan filippiläisille ja kiittäessään heitä saamistaan avustuslähetyksistä: «En minä tosin teidän lahjojanne tavoittele, toivon vain, että työnne tuottaisi teille yhä enemmän hedelmää.»

Ne Jumalan valtakunnan työmuodot ja työntekijät, jotka toimivat pääasiassa vapaaehtoisen taloudellisen kannatuksen varassa, ovat usein ahtaalla. Mutta tällaiseen ”riippuvuuteen” ystävien rakkaudesta kät-

Joh. 10:10

Matt. 4:3 Luuk.

8:2–3

keytyy aina samalla myös erityinen siunaus. Taloudelliseen vastuunkantoon asti ulottuva yhteys — puolin ja toisin kuuluu osaltaan Jumalan varaamaan yltäkylläiseen elämään.

Kiusaaja asetti Jeesukselle houkutuksen tulla toimeen omillaan, kun hän kehotti Jeesusta autiomaassa muuttamaan kivet leiviksi. Mutta Jeesus näki paremmaksi, että häntä rakastavat ystävät saavat mahdollisuuden palvella varoillaan häntä ja koko opetuslapsijoukkoa.

Ap. t. 20:35

Fil. 4:19

Paavali viittaa Jeesuksen sanoihin, joita evankeliumit eivät ole tallentaneet: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.” Vaikuttavan näkökulman tähän sanaan antaa kirjailija Margaret Haikola. Hän menetti tyttärensä, nuoren lahjakkaan ihmisen. Raskas suru purkautui runoksi:

Kun oma kuormani oli äärettömän raskas, sinä pyysit minua kantamaan toisen kuormaa.

Kun kuljin pimeässä, sinä lähetit tielleni ihmisen, joka etsi valoa.

Kun sisimpäni oli pelkoa täynnä, annoit minulle tehtävän luoda turvallisuutta lähimmäiseni elämään. Kiitos, Herra, sinun teistäsi.

Antajan rikas Antaja

Kiittäessään filippiläisiä saamastaan tuesta ja avustuslahjasta Paavali korostaa sitä, miten Jumala pitää lahjoittajien tarpeista kokonaisvaltaisesti huolen. ”Mi-

Luuk. 6:38

nun Jumalani on Kristuksen Jeesuksen tähden antava teille taivaallisen kunniansa rikkaudesta kaiken, mitä tarvitsette.”

Tämän nykyisen suomennoksen ilmaus ja ajatus on vähän erilainen kuin vuoden 1938 suomennoksen. Mutta tässä yhteydessä on hyvä ottaa huomioon molemmat, koska molempiin käännösvaihtoehtoihin sisältyy merkittävä totuus itse Jumalasta.

Kun Jumala antaa, hänen antinsa on lähtöisin taivaallisesta rikkaudesta. Hänellä, joka on kaiken luonut, on myös kaikkeen omistusoikeus niin maan päällä kuin taivaassa. Hän on rikas antaja ja tarpeittemme täyttäjä.

Mutta myös vanhemman käännöksen ilmaukseen, että Jumala on täyttävä tarpeemme «rikkautensa mukaisesti», sisältyy tärkeä viesti siitä, miten Jumalan antamisessa ja hänen toimissaan tarpeittemme täyttämiseksi heijastuu aina jollakin tavalla hänen oma rikkautensa. Kun Jumala antaa oman rikkautensa mukaisesti, hänen mahdollisuutensa ylittävät kaikki rajat. Hän ei ole antamisessakaan sidoksissa tiettyihin kaavoihin. Tämä koskee yhtä lailla henkisiä ja hengellisiä kuin aineellisiakin siunauksia.

Emme ansaitse antamisella siunauksia

Antamiseen liittyvään siunauksen kokemiseen Jeesus viittaa sanoissaan: ”Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”

Tämä kuva on peräisin jyvien mittaamisesta. Hy-

Joh. 3:34

vä tapa oli ahtaa jyvät tiiviisti mittaan ja täyttää astia yli reunojen.

Johannes Kastaja todistaa, ettei Jumala anna ”Henkeään määrämitalla”. Meidän Herramme ei siis osoita hyvyyttään ja rakkauttaan kitsaasti, laskelmoiden, vaan yli ihmisten mittojen. Tällaiseen laskelmoimattomaan rakkauden tuhlaamiseen Herra tahtoo kutsua myös lapsiaan.

Kun meitä kehotetaan antamiseen, on aina olemassa vaara, että vedotaan tietoisesti tai tiedostamatta ahneuteemme: kun annat rahaa, saat Jumalalta entistä enemmän varallisuutta ja rikkautta. Kun antaminen johtuu armon kokemisesta, siihen ei kuitenkaan sisälly toivoa ansaitsemisesta. Siunaukset annetaan meille pelkästään sen perusteella, millainen Kristus on. Jeesuksen seuraaja ei anna ansaitakseen jotakin, vaan sen tähden, että on itse saanut paljon Herralta.

Joh. 6:1–13

ANTAMISEN

VASTAANOTTAJILLE

TUOMA SIUNAUS

Jumalan siunaus moninkertaistaa lahjan

Pieni poika, joka antoi Jeesukselle viisi leipää ja kaksi kalaa, on meille esimerkkinä siitä, mitä voi tapahtua, kun Herra ottaa käyttöönsä ja siunaa vähäiset antimme: tuhannet ihmiset tulivat ravituiksi, ja ruokaa jäi runsaasti tähteeksikin.

Tämä kokemus meni tietysti reippaasti yli inhimillisen käsityskyvyn. Opetuslapsi Filippus oli ehtinyt tehdä jo nopeita laskutoimituksia ja tullut siihen tulokseen, ettei tuota valtavaa ihmisjoukkoa pystyttäisi ruokkimaan edes 200 denaarin leivillä eli työmiehen yli puolen vuoden palkalla. Andreas puolestaan löysi pienen pojan eväineen, mutta eivät viisi leipää ja kaksi kalaa häntä paljon lohduttaneet. ”Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?”

Andreaksen kysymys taitaa olla myös meistä monien kysymys. Nähdessämme suuren maailman mittaamattomat tarpeet koemme mahdollisuutemme mitättömiksi. Mitä merkitystä antamisellani on silloin, kun on kysymys sadoista miljoonista ravintoa ja evankeliumia tarvitsevista ihmisistä? Kannattaako antaa mitään?

On selvää, että inhimillisten laskelmien valossa

päädymme helposti toivottomuuteen ja toimintakyvyttömyyteen. Mutta meille on annettu Jumalan sana sitä varten, että rohkaistuisimme ja saisimme näyn Jumalan rajattomista mahdollisuuksista. Mitä Herra voisikaan tehdä täällä maailmassa, jos olisi enemmän niitä, jotka tahtovat pienen pojan tavoin antaa omat eväänsä Jeesukselle ja hänen siunattavikseen!

Nykyisen Tsekin tasavallan alueella syntynyt tehtailija Oskar Schindler liittyi aikoinaan natsipuolueeseen ja rakensi luottamukselliset suhteet keskeisiin SS:n ja Wehrmachtin upseereihin Krakovassa. Juutalaisen neuvonantajansa Itzhak Sternin opastuksella ja rohkealla toiminnallaan Schindler onnistui pelastamaan 1200 juutalaista joutumasta kuolemanleireille. Sodan jälkeen kiitolliset juutalaiset ojensivat hänelle mitalin, johon oli kaiverrettu lause heidän pyhien kirjojensa selitysteoksesta, Talmudista: ”Kuka ikinä pelastaa yhden ihmisen — on kuin hän olisi pelastanut koko maailman.”

Rikkaan miehen laskuvirhe

”Ja hän esitti heille vertauksen: ’Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: Luuk. 12:16–21

Historiankirjat eivät kerro Rooman muinaisista keisareista kovin paljon hyvää. Mutta ainakin yksi käytäntö, jonka keisarilliseen elämään kerrotaan liittyneen, vaikuttaa varsin terveeltä. Keisarin viettäessä voitonjuhlaa ja ajaessa nelivaljakon vetämissä triumfivaunuissaan hurraavien väkijoukkojen editse hänen takanaan seisoi orja, joka kuiskaili hänen korvaansa: ”Muista, että olet kuolevainen!”

’Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.’ Hän päätti: ’Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!’ Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu?’ Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.”

Moittiko Jumala miestä siitä, että hän oli rikas, tai siitä, että hän sai hyvän sadon? Ei kummastakaan! Miehen ajatusmaailmaan ei mahtunut muuta kuin oma minä. ”Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu. – – Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat. – – Niihin minä kerään – –, mitä omistan.” Hänen mieleensä ei edes juolahtanut kysyä: ”Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä Jumala haluaisi minun tekevän?”

Vertaus rikkaasta miehestä on tietenkin vakava muistutus niihin keskusteluihin, joissa surraan runsaista sadoista johtuvaa ylituotanto-ongelmaa niin meillä kuin koko Euroopan unionin alueella samassa maailmassa, jossa miljoonat ihmiset kuolevat nälkään ja aliravitsemukseen.

Englantilaisen tutkimuksen mukaan ainakin miljardi ihmistä joutuu elämään vähemmällä ravinnolla kuin hyvinvointivaltion hyvinvoivat kissat.

”Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: ’Mitä tekisin?’ Minun satoni ei mahdu enää mihinkään?” Helsingin Sanomissa oli vuosikymmeniä sitten koko sivun artikkeli vil-

2. Kor. 9:8–11

jan liikatuotanto-ongelmasta. Siihen oli liitetty edelleen ajankohtaiselta tuntuva piirros. Hallitusherrat oli asetettu täpötäyden viljavaraston eteen rukoilemaan: ”…äläkä anna meille tänä päivänä enää lisää meidän jokapäiväistä leipäämme, niin kuin mekään emme anna niille, jotka…”

Vertauksen rikas mies teki laskuvirheen sekä ajan että omistamisen arvioinnissa. Hän puhui monista vuosista. Todellisuudessa hän eli viimeistä päiväänsä. Hän luuli omistavansa paljon. Todellisuudessa hän ei omistanut edes omaa sieluaan. Tämä rikas mies muistuttaa talenttivertauksen miestä, joka kätki rahansa maahan. Rikas mies puhui viljavaraston rakentamisesta ja odotettavissa olevan levon nauttimisesta. Hän ei ilmeisesti ajatellutkaan kylvää uutta siementä, vaan aikoi haudata talenttinsa. Itse hän oli hautautunut omaan itsekkyyteensä.

Jos mies olisi elänyt Jumalan johdatuksessa, toki hän olisi käyttänyt hyväksi kaikki ne mahdollisuudet, jotka maan hedelmällisyys antoi. Hän olisi suuntautunut avoimesti ulospäin, olisi kysellyt, miten hänen runsas satonsa voisi palvella Jumalan tahdon toteutumista. Hänellä olisi ollut hyvä mahdollisuus auttaa tarvitsevia. Samalla hänellä olisi ollut mahdollisuus kylvää seuraavana vuonna vielä enemmän voidakseen antaa tarvitseville entistä enemmän.

Tämä näkökulma tulee selvästi esiin Paavalin opetuksessa. Hän kirjoittaa korinttilaisille: ”Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää. – – Hän, joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. Te saatte kaikkinaista

1. Kor. 12:26

rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta.” Kymmenisen vuotta sitten uutisoitiin amerikkalaisen sijoittajan Bill Gatesin jälkeen maailman toiseksi rikkaimman ihmisen, Warren Buffetin 37 miljardin dollarin lahjoittaneen hyväntekeväisyysrahastoille, muun muassa juuri Gatesien säätiölle.

Samassa professori Peter Singerin kirjoituksessa (HS 9.11.2006), johon viittasin jo aikaisemmin, hän toteaa tuon lahjoituksen antaneen kertaheitolla merkityksen Buffetin elämälle. Ja jatkaa sitten: ”Ehkäpä Buffetin elämä olisi ollut miellyttävämpää, jos hän jostakin syystä olisi lopettanut työskentelynsä 60-luvulla, elellyt varoillaan ja pelannut enemmän bridgeä. Mutta siinä tapauksessa hän ei varmaankaan olisi kokenut tyytyväisyyttä, jota hän nyt voi ansaitusti tuntea ajatellessaan, että hänen ankara työnsä ja huomattava sijoitustaitonsa tulevat Gatesien säätiön kautta auttamaan sellaisten sairauksien hoidossa, joihin kuolee tai vammautuu miljoonia maailman köyhimmistä ihmisistä.”

Raamattu ja köyhät

Kristuksen seurakunta muodostaa yhden kokonaisuuden, yhden ruumiin. Jos tässä ruumiissa yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät hänen kanssaan. Seurakunnan vastuu aineellisessa puutteessa elävistä on esillä halki koko Raamatun.

5. Moos.

15:4–11

Vanhassa testamentissa Mooses huomauttaa kansalleen: ”Teidän keskuudessanne ei pitäisi olla köyhiä, eikä heitä olekaan, jos vain kaikessa tottelette Herraa.” Eli mikäli ehdoton kuuliaisuus Jumalaa kohtaan

ja täydellinen oikeudenmukaisuus pääsisivät toteutumaan, kaikkien ihmisten tarpeet tulisivat täytetyiksi. Köyhyys aikamme maailmassa on moniulotteinen ilmiö, eikä sen mittaamiseksi riitä pelkästään raha. Tilanne saattaa sitä paitsi vaihdella monien tekijöiden vuoksi saman maan sisälläkin, eri alueiden välillä. Hyvä uutinen on se, että maailmanlaajuinen absoluuttinen köyhyys taitaa olla vähentynyt viime vuosikymmenien aikana. Tämä on tietenkin laiha lohtu vaikkapa leipäjonoissa värjötteleville suomalaisille — maamme sadalle tuhannelle köyhyydessä elävälle lapselle ja yhdeksällesadalle tuhannelle köyhyyden ja syrjäytymisen riskin alla elävälle ihmiselle.

Kun maailman sotilasmenot kääntyivät jyrkkään laskuun 1990-luvulla, kylmän sodan päätyttyä, tarjoutui oivallinen tilaisuus käyttää säästyneitä miljardeja köyhien hyväksi. Siihen ei ilmeisesti katsottu silloin olevan varaa. Mutta 2000-luvulla varaa on ollut taas sotilasmenojen jyrkkään kasvuun. Niinpä ruotsalaisen rauhantutkimuslaitos Siprin tuoreen raportin mukaan koko maailman sotilasmenot vuonna 2016 olivat 1554 miljardia euroa. Tämä merkitsee reilusti yli 500 miljardin euron kasvua vuoden 2000 tasosta. Ei voi olla ajattelematta, mitä tuollaisilla summilla olisikaan saatu tehtyä köyhien hyväksi.

Jos siis hyvää tahtoa löytyisi, äärimmäisen köyhyyden poistaminen kokonaan ei olisi ylivoimainen haaste. On arvioitu, että rikkaiden maiden jo vajaan prosentin osuus kansantuotteesta kehitysapuun riittäisi poistamaan maailmasta äärimmäisen köyhyyden. Mutta ihmisen itsekkyyden ja synnin tähden tämä ei ole toteutunut, eikä toteutuminen ole näköpiirissäkään. Siksi jo Mooses totesi realistisesti edellä mai-

Gal. 2:10

Ap. t.

11:27–30

nitussa yhteydessä, että” köyhiä tulee maassanne olemaan aina”.

Siksi hän kehotti avustamaan köyhiä ja antoi siihen käytännön opastusta. ”Jos jollakin paikkakunnalla siinä maassa, jonka Herra, teidän Jumalanne, teille antaa, asuu joku köyhä israelilainen, älkää olko niin kovasydämisiä, että kieltäydytte auttamasta häntä. Olkaa anteliaita ja lainatkaa hänelle se, minkä hän tarvitsee.”

Uuden testamentin puolella Paavali kertoo galatalaisille sopineensa apostolien kanssa, että hän erityisesti pakanoiden keskuudessa toimiessaan samalla muistaisi Jerusalemin ja Juudean köyhiä. Paavalin ahkeruudesta tässäkin suhteessa on Uudessa testamentissa yllin kyllin näyttöä.

Room.

15:23–33

Paavalin kirjoittaessa roomalaisille Korintista hänen silmiensä edessä väikkyivät jo uudet työkentät aina Espanjaa myöten. Epäilemättä hän halusi päästä mahdollisimman pian eteenpäin. Kuitenkin Paavali piti Makedonian ja Akhaian seurakuntien kokoaman avustuslahjan viemistä Jerusalemin köyhille niin tärkeänä, että hän odotettavissa olevista vaaroista huolimatta halusi lähteä vaivalloiselle matkalle.

Korean herätysten aikana oli yhtenä evankelioimistyön tunnuksena: ”Etsikää köyhät keskuudestanne.” Sen ohella, että etsiville ihmisille neuvottiin tietä Kristuksen luo, seurakunnat kantoivat heistä vastuuta jakamalla köyhille päivittäin heidän tarvitsemansa riisiannoksen.

Room.

15:27

Liturgiaa

Kertoessaan Rooman kristityille Kreikan uskovien halusta kerätä avustuslahja Jerusalemin juutalaiskristityille Paavali toteaa: ”Jos kerran pakanuudesta kääntyneet ovat päässeet osallisiksi Jerusalemin pyhien hengellisistä aarteista, heillä on puolestaan velvollisuus auttaa näitä aineellisesti.”

2. Kor.

9:12

Fil. 2:25

Fil.

4:10–20

Tässä sana auttaa avaa mielenkiintoisen ja tärkeän näkökohdan. Alkutekstissä siinä esiintyy verbi leituurgeoo, josta tulee sana liturgia. Samaa sanaa Paavali käyttää myös kirjoittaessaan korinttilaisille avustamispalveluksesta, ja filippiläisiä hän kiittää heidän lähettämästään liturgista, Epafroditoksesta. ”Nyt minun kuitenkin täytyy lähettää teidän luoksenne veljemme Epafroditos, työ- ja taistelutoverini. Hän on myös teidän lähettinne, joka tuli palvelemaan minua ollessani avun tarpeessa.”

Palveleminen, jonka taustalla on sana leituurgos, ’palvelija’, viittaa tässä yhteydessä nimenomaan Epafroditoksen tuomaan avustukseen. Itse asiassa koko Filippiläiskirjeen kirjoittamisen keskeisin aihe näyttää olevan Paavalin kiitos hänen saamastaan avustuksesta. Sana liturgia liittyy Uudessa testamentissa myös jumalanpalveluksen toimittamiseen. Näin tämä sana sitoo jumalanpalveluksen ja käytännön palvelun rakkaudenlahjoineen saumattomasti yhteen. Auttaminenkin on jumalanpalvelusta, eikä kolehdin kokoaminen nimenomaan jumalanpalveluksen yhteydessä ole sattumaa eikä toisarvoinen asia.

Vaikka sana liturgia viittaa nykyään papilliseen palvelemiseen, Uudessa testamentissa ilmaisuun liittyvä palvelutehtävä osoitetaan jokaiselle. Antaminen

ei ole ylimääräinen hyve uskossaan pitkälle ehtineiden elämässä, vaan se liittyy olennaisesti kristityn elämän koko kuvaan. Antaminenkin on jumalanpalvelusta. Kun nykyään esimerkiksi poliittisessa kielenkäytössä viljellään sanaa liturgia, ajatellaan puheissa toistuvia kaavoja, muodollisuuksia ja itsestäänselvyyksiä, joissa ei ole juuri mitään sisältöä. Kuvastaako tämän sanan käyttö sitä, että jumalanpalveluksemme liturgia on koettu tyhjänä muotomenona? Raamatun valossa sana liturgia julistaa täsmälleen päinvastaista. Se julistaa maailman keskellä toimimista: auttamista, palvelemista, antamista, uhraamista, rakastamista.

3. Moos. 16:21–22

ANTAMINEN TEKEE

MAHDOLLISEKSI

EVANKELIUMIN ETENEMISEN

Uhrit

Vanhan liiton uhrien tarkoituksena oli luoda, pitää yllä ja uudistaa Jumalan ja kansan välistä yhteyttä. Uhrit olivat myös ihmisen keino osoittaa kiitollisuuttaan ja antaumustaan Jumalalle.

Israel uhrasi sekä lakisääteisiä että vapaaehtoisia lahjauhreja. Kun joku oli saanut Herralta avun, hän saattoi tuoda kiitosuhrin. Säännöllisiä uhreja olivat sellaiset, joilla tunnustettiin Jumalan omistusoikeus maahan, jota ihminen viljeli. Tästä syystä uhrattiin karjan esikoiset ja osuus maan ensi sadosta Herralle. Periaatteena oli: ensimmäiseksi, heti päältä annettiin hänelle, jolle todellisuudessa kaikki kuuluu. Uhrien lisäksi kuului antaa kymmenykset maksuksi Herralle, maan oikealle omistajalle.

Varsin keskeisessä asemassa olivat syntiuhrit, joiden tarkoituksena oli tietyn synnin tai yleisen syntisyyden sovittaminen. Panemalla kätensä uhrieläimen päälle ja tunnustamalla syntinsä uhraaja laski Jumalan eteen joutuvan eläimen kuormaksi oman syyllisyytensä. Synti siirrettiin eläimen kannettavaksi. Sijaiskärsimys oli syntiuhrin keskeinen ajatus.

Me tiedämme, että Vanhan testamentin uhrit oli-

Hepr. 10:1–4

4. Moos.

18:20–24

1. Kor. 9:13

vat esikuvallisia ja ennakoivat Jeesuksen kertakaikkista, täydellistä, kaikkien ihmisten puolesta suorittamaa uhria. Meidän ei tarvitse uhrata syntiemme hyvitykseksi; Jeesuksen uhri riittää. Mutta Herra voi käyttää meidän uhrejamme, jotta tieto Jeesuksen sovituskuolemasta tulisi kaikkien tietoon.

5. Moos.

18:1–5

Leeviläisten elatus

Vanhan testamentin aikana Aaronin suku oli valittu Leevin heimosta erityiseen pappistehtävään. Muut leeviläiset oli erotettu pyhäkköpalvelun muihin tehtäviin: ovenvartijoiksi, laulajiksi, soittajiksi ja pappien apulaisiksi. Luvatun maan jaossa leeviläisille ei annettu perintöosaa kuten muille sukukunnille. Käytännössä tämä merkitsi sitä, ettei heillä ollut mahdollisuuksia elinkeinon harjoittamiseen. Jumala oli säätänyt, että leeviläisten tulee saada elatuksensa niistä lahjoista ja kymmenyksistä, jotka kansa tuo pyhäkköön. ”Heidän tulee saada elatuksensa Herralle tuotavista uhreista ja lahjoista.”

Neh. 10:35–39

Temppelipalvelijoiden palkkauspulmat

Persian kuninkaan juomanlaskijana 400-luvulla eKr. toiminut juutalainen Nehemia oli saanut sydämelleen pakkosiirtolaisuuden päätyttyä Jerusalemin kaupungin jälleenrakentamisen. Nehemian ja pappi Esran johdolla järjestettiin myös kansan uskonnolliset olot ja jumalanpalveluselämä uudelleen. Tällöin an-

Neh.

13:10–13

nettiin tarkat ohjeet antien ja kymmenysten tuomisesta temppeliin, jotta pyhäkön palvelijat veisaajia ja ovenvartijoita myöten saisivat palvella Jumalaa vapaina toimeentulon hankkimisesta.

Kaikki sujui aluksi suunnitelmien mukaisesti. Mutta kun Nehemia oli viettänyt jonkin aikaa Persiassa ja palannut uudelleen Jerusalemiin, hän näki ne väärinkäytökset, joihin Jerusalemissa oli ajauduttu. Kävi muun muassa ilmi, että leeviläisille ei annettu heille kuuluvia osuuksia, ja siksi temppelipalvelijoiden oli ollut pakko vetäytyä maaseudulle ansaitsemaan elatuksensa maanviljelyksestä.

Tuossa tilanteessa asioista vastuussa olleet saivat Nehemialta nuhteet. Leeviläiset ja veisaajat kutsuttiin uudelleen palvelukseen. Kansa rupesi jälleen tuomaan kymmenyksiä ja anteja temppelin varastoihin, ja luotettavat miehet asetettiin valvomaan, että kukin palvelija sai osuutensa.

Opetuslasten elatus

Matt. 9:9

Matt. 4:20 Luuk. 8:1–3

Matt. 10:1–11

Kun Jeesus kutsui opetuslapsia seuraansa, he joutuivat jättämään maallisen elinkeinonsa: joku jätti hyvin palkatun tullimiehen viran, kalastajat jättivät verkkonsa. Kaikki elivät tämän jälkeen ystävien rakkaudenlahjojen varassa.

Luuk. 10:7

Lähettäessään opetuslapsensa liikkeelle Jumalan valtakunnan työhön Jeesus ei varustanut heitä paksulla lompakolla, vaan Pyhän Hengen voimalla ja arvovallalla. Silti hän ei milloinkaan unohtanut, että ihminen elää myös leivästä. Niinpä Jeesus neuvoi heitä menemään taloon, jonne heidät otetaan vastaan. Hän

Luuk. 10:40

Joh.

12:1–2

Luuk. 7:36, 11:37

sanoi myös: ”Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa, mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut.”

Siellä täällä evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus oli opetuslapsineen aterialla jossakin kodissa. Martan, Marian ja Lasaruksen koti Betaniassa oli Jeesukselle varsin tuttu, mutta toisinaan hänet kutsuttiin syömään jopa jonkun fariseuksen luo.

Matt. 17:24–27

Poikkeustapauksissa taloudelliset tarpeet täyttyivät suoranaisen ihmeen avulla. Lähinnä tulevat mieleen ruokkimisihmeet ja tilanne, jossa Jeesus lähetti Pietarin ongelle. Pietarin saaman kalan suusta löytyi hopearaha, jolla sillä kertaa maksettiin temppelivero. Yleensä Jeesus näyttää kuitenkin pyrkineen siihen, että häntä rakastavat ihmiset saisivat mahdollisuuden antaa omastaan hänen ja koko opetuslapsijoukon toimeentulon hyväksi.

elatus

Ap. t. 18:1–5

2. Kor. 11:7–9

Paavali hankki elatuksensa osittain omalla työllään. Esimerkiksi Korintissa hän harjoitti alkuaikoina teltantekijän ammattia ja julisti evankeliumia sapattina. Myöhemmin hänelle avautui mahdollisuus antautua kokotoimisesti evankeliumin palvelukseen. Tätä eivät tosin tehneet mahdolliseksi korinttilaiset, vaan avustukset tulivat muista seurakunnista. Paavali muistuttaa tästä kirjoittaessaan korinttilaisille: ”Voidakseni auttaa teitä olen riistänyt muita seurakuntia ottamalla niiltä vastaan rahaa. Teidän luonanne en ollut kenellekään rasituksena, vaikka jouduinkin puutteeseen, sillä Makedoniasta tulleet veljet antoivat minul-

1. Kor.

1:10–12

1. Kor. 9:12

2. Tess. 3:8

le kaiken mitä tarvitsin. Olen varonut olemasta teille millään tavoin rasitukseksi ja varon vastedeskin.”

Tilanne Korintin seurakunnassa oli ilmeisesti ollut alusta lähtien erityisen ongelmallinen. Riesana olivat olleet moninaiset ristiriidat, ryhmäkuntaisuus ja arvostelumieli. Näissä oloissa Paavali katsoi viisaaksi ottaa avustuksia vastaan muualta, jotta korinttilaiset eivät saisi minkäänlaista aihetta syyttää häntä omaan pussiin pelaamisesta.

Ap. t. 15:3 Room. 15:24

Myös tessalonikalaisille Paavali kirjoittaa: ”Me emme syöneet ilmaiseksi kenenkään leipää, vaan teimme työtä ja uurastimme yötä päivää, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne.” Toisaalta Tessalonikakin kuului siihen Makedonian maakuntaan, josta Paavali on edellä kertonut saaneensa myös aineellista tukea. Joka tapauksessa aivan normaali käytäntö oli, että paikallisseurakunnat varustivat evankeliumin sanansaattajat matkalle.

Paavalin opetus

1. Kor. 9:14 Room. 10:15

1. Kor. 9:4–11

Paavali sai siis elatuksensa toisaalta omasta työstään ja toisaalta kristittyjen avustuksista. Mutta hänen opetuksensa näistä asioista oli varsin selkeää ja johdonmukaista: ”Samoin on Herra määrännyt, että evankeliumin julistajien tulee saada elantonsa evankeliumista.” Roomalaiskirjeessään Paavali kysyy: ”Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” Lähettämiseen sisältyy luonnollisesti myös lähetettyjen ihmisten aineellisten tarpeiden täyttäminen. Eniten Paavali on kirjoittanut antamisesta juuri sille seurakunnalle, jossa on ollut erityisen paljon on-

5. Moos.

25:4

gelmia ja jolta hän ei itse ole ottanut avustusta vastaan. Siltä seurakunnalta Paavali kysyy: ”Eikö meillä olisi oikeutta ruokaan ja juomaan? Eikö meillä olisi oikeutta ottaa matkoillemme mukaan vaimoa, uskonsisarta, niin kuin tekevät muut apostolit, Herran veljet ja Keefas?”

Jumalan valtakunnan työntekijällä on oikeus saada elatus sekä itselleen että perheelleen. Paavali ei kuitenkaan tyydy vain toteamaan tätä. Hän tahtoo perustella asiaa. Niinpä hän esittää kolme kysymystä: ”Ei kai kukaan palvele sotilaana omalla kustannuksellaan? Kai se, joka istuttaa viinitarhan, myös syö sen hedelmiä? Ja kai se, joka paimentaa lampaita ja vuohia, myös käyttää niiden maitoa?”

Kun valtio komentaa miehet sotapalvelukseen puolustamaan omaa maataan, se myös vastaa kustannuksista. Myös Jumalan valtakunnan työsaralla kokonaisvaltaisesti ”taisteluun” antautuneella on oikeus odottaa, että hänen kustannuksistaan vastataan.

Paavalille eivät kuitenkaan vielä riitä edellä esitetyt perustelut. Hän on varautunut siihen, että hänen esimerkkejään pidetään liian inhimillisinä. ”En tässä esitä vain ihmisten ajatuksia.” Siksi hän jatkaa perusteluja Jumalan kirjoitetulla sanalla. ”Lakikin sanoo samaa. Sanotaanhan Mooseksen laissa: ’Älä sido puivan härän suuta.’”

Israelissa puitiin siten, että härkä polki elon puimatantereella. Silloin jyvät irtaantuivat tähkistä. Jos omistaja oli saita mies, hän saattoi sitoa härän suun kiinni, jotta se ei olisi pystynyt syömään maasta. Mutta tämän laki kielsi, koska eläintäkin kohtaan oli osoitettava myötätuntoa.

Olennaisinta tässä yhteydessä on kuitenkin se, et-

2. Moos.

25:1–8

1. Aik.

29:1–7

tei tämä raamatunkohta puhu pelkästään häristä. ”Ei kai Jumala tässä häristä huolehdi? Kaiketi hän sanoo tämän meidän vuoksemme.”

Vanhan testamentin keräyskampanjat

Neh. 2:8

Jumalan valtakunnan työ tarvitsee työntekijöiden lisäksi myös toimitiloja ja muita toimintaedellytyksiä. Israelin kansan valtasi voimakas uhraamisen mieli ja talkoohenki, kun oli rakennettava autiomaan keskellä Herralle pyhäkkö, telttamaja. Jotakin samaa koettiin Daavidin ja Salomon aikana, kun jättiläismäinen temppeli kohosi Jerusalemiin. Jerusalemin hävityksen yhteydessä 500-luvun alussa eKr. kaupunki temppeleineen tuhoutui täysin, ja kansa vietiin seitsemäksi vuosikymmeneksi pakkosiirtolaisuuteen, pois omasta maastaan. Jo aikaisemmin on viitattu Nehemian toimiin Jerusalemin jälleenrakentamisessa. Tässä työssä hänellä riitti huolenaiheita. Mutta hän sai toiminnalleen mm. Persian kuninkaan tuen sillä tavalla, että kuningas valtuutti luovuttamaan metsistään puuta temppelin portteja ja kaupungin muureja varten. Samalla tilanne tarjoaa esimerkin siitä, miten jo Vanhan testamentin aikana maallinen, jopa pakanallinen taho saattoi toimia hengellisiin tarpeisiin liittyvänä sponsorina.

Esra 4:1–5

Esra 5:1–2

Erityisesti temppelin jälleenrakentamiseen liittyneistä ongelmista Esra kertoo omassa kirjassaan. Ulkopuolelta tulleen vastustuksen ja myös oman kansan välinpitämättömyyden tähden jälleenrakennustyö keskeytyi useiksi vuosiksi. Vasta sitten kun profeetat Haggai ja Sakarja astuivat esiin ja toivat Jumalalta sa-

Hagg. 1:1–11

noman kansalle, temppelin rakentaminen aloitettiin uudelleen.

Haggai avaa omassa kirjassaan täydentävän näköalan näihin tapahtumiin. Esiin nousee kansan välinpitämättömyys temppeliä kohtaan. ”Näin sanoo Herra Sebaot: Tämä kansa väittää, ettei vielä ole tullut aika rakentaa Herran temppeliä.” Kansa koki, että on paljon tärkeämpääkin tehtävää. Jumalanpalveluspaikka sijoitettiin tärkeysjärjestyksessä viimeiselle sijalle. Mutta mitä Jumala vastaa? ”Onko teidän itsenne aika asua ylellisissä taloissa, kun minun huoneeni on raunioina?” Siihen, mikä koski ihmisten omaa mukavuutta, riitti siis aikaa, energiaa ja varoja.

Samassa yhteydessä käy ilmi, että kansan elämä oli varsin ankeaa. Siitä puuttui siunaus. ”Te kylvätte paljon mutta leikkaatte vähän. Te syötte, mutta jäätte nälkäisiksi, te juotte, mutta janonne ei sammu. Te puette vaatteet yllenne, mutta teidän ei tule lämmin. Ja palkkalaisen ansio hupenee, kuin hänellä olisi reikä kukkarossa.”

Minkä tähden oli käynyt näin? Miksi elämästä puuttui siunaus? Tätä Herrakin kysyy ja vastaa samalla: ”Siksi, että kukin teistä ajattelee vain omaa taloaan, vaikka minun temppelini on rauniona.”

Hagg. 1:12–15

Hagg. 2:15–19

Haggain kirjan sanoma julistaa asioiden oikeaa tärkeysjärjestystä. Sen vaikutuksesta syntyi herätys. Sana otettiin vastaan, asioita alettiin panna oikeaan järjestykseen, ja niin myös Jumalan temppelin rakennustyömaalla alkoi olla vilskettä. Oikea tärkeysjärjestys heijastui kaikkeen elämään. Kansa sai kokea aivan uudenlaisen siunauksen ajan. Tämä siunaus kosketti ihmisten jokapäiväistä elämää sillä tavalla, että kaikki tarpeet tulivat runsaasti täytetyiksi.

Luuk.

4:15–16

Luuk.

19:47

Ap. t.

2:46, 16:5

Kol. 4:15

Evankeliumia vuokratiloissa

Omaa opetustehtäväänsä Jeesus hoiti usein synagogassa. Myös Jerusalemin temppelialueella hän opetti paljon. Vielä ensimmäisen helluntain jälkeen kerrotaan, että kristityt kokoontuivat usein temppelissä. Vähitellen, seurakunnan aseman käydessä tukalammaksi kokoukset siirtyivät yksityiskoteihin. Niinpä Paavalikin kirjeittensä tervehdyksissä mainitsee joidenkin kristittyjen kodeissa kokoontuvasta seurakunnasta.

Ap.t.

19:9–10

Oli kuitenkin selvää, että seurakuntien kasvaessa yksityiskotien tilat eivät riittäneet yhteisiin kokouksiin ja jumalanpalveluksiin. Kun Paavali aloitti kaksivuotisen raamattukoulun Efesoksessa, hän ratkaisi tilakysymyksen siten, että vuokrasi käyttökelpoiset tilat Tyrannos-nimiseltä mieheltä. Emme tiedä tästä miehestä sen enempää. Mutta koska puhutaan nimenomaan Tyrannoksen koulusta, kysymyksessä lienee ollut oppilaitos, jossa annettiin mahdollisesti niihin aikoihin suosiossa ollutta filosofian ja puhetaidon opetusta.

Ajanmukaiset opetustilat pääsivät palvelemaan evankeliumin asiaa. Mutta ilmaiseksi Tyrannos tuskin Paavalin käyttöön kouluaan luovutti. Koska tilat olivat suuret, vuokrakin lienee ollut sen mukainen. Näyttää siis selvältä, että kristittyjen taloudellista tukea tarvittiin tämän toimitilan ylläpitämiseen.

2. Moos.

25:2

KENELLE, KUINKA PALJON, MITEN?

Monien pyyntöjen paineessa

Monet varoillaan palvelemaan motivoituneet kristityt kokevat melkein stressiä sen tähden, etteivät tiedä, mihin suunnata omat rakkaudenlahjansa. Asiaa ei helpota se, että postiluukusta tipahtaa toinen toistaan vetoavampia haasteita. Puhelimenkin välityksellä meitä kutsutaan tukemaan erilaisia hyviä ja tärkeitä avustuskohteita.

Jumalan valtakunnan työsaroilla tarpeet ovat niin mittaamattomia, ettei yhden ihmisen ole mahdollista olla mukana kaikessa. Harkinta ja valinnat ovat välttämättömiä.

On siis tärkeää, että tunnemme oman seurakuntamme ja kristillisten järjestöjen avaamia antamiskanavia. Mutta antamisen lähtökohtana ja vaikuttimena ei saisi ensisijaisesti olla jokin työmuoto tai tarve, vaan itse Herra. Raamatun linja on tässä suhteessa hyvin selvä.

Kun Israelin kansa alkoi rakentaa itselleen pyhäkköä, lähtökohtana olivat Herran sanat Moosekselle: ”Kehota israelilaisia keräämään minulle uhrilahjoja. Kootkaa niitä jokaiselta, joka tuntee halua antaa.”

Toisin sanoen jokaisen israelilaisen kuului tiedostaa, että hänen antamisensa kohteena ei ollut vain jokin

1. Aik. 29:9 Sananl. 3:9

rakennus, ei edes jumalanpalveluselämän mahdolliseksi tekeminen, vaan itse elävä Herra.

Kun myöhemmin, Daavidin aikana koottiin lahjoja temppelin rakentamista varten, tajuttiin sama asia: ”Kansa iloitsi heidän anteliaisuudestaan, kun he antoivat näin auliisti lahjoja Herralle.” Ei olekaan yllättävää, että myös Salomon sananlaskuihin sisältyy kehotus: ”Siitä, mitä omistat, anna Herran kunniaksi uhrit.”

Matt.

25:40

Kol. 3:23

Jeesus on sanonut samaistuvansa erityisesti pieneen ihmiseen: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Paavali laajentaa näkökulmaa: ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.”

Ratkaistessamme, mihin kohteeseen annamme, on tärkeintä, että itse Herra saa olla elämässämme sillä paikalla, joka hänelle kuuluu. Saamme pyytää Herraa osoittamaan meille kohteen, jossa hän haluaa juuri meidän palvelevan.

Epäilemättä hän odottaa meiltä toisaalta uskollisuutta siinä, mihin hän on meidät opastanut, ja toisaalta avoimuutta etsiä hänen kasvojensa edessä johdatusta eteenpäin.

5. Moos. 12:5–8

”Se paikka, jonka Herra, teidän Jumalanne, valitsee teidän sukukuntienne alueelta ja johon hän asettaa nimensä asuaksensa siellä, se etsikää, ja mene sinne. Ja sinne viekää polttouhrinne ja teurasuhrinne, kymmenyksenne, kätenne anti, lupausuhrinne ja vapaaehtoiset uhrinne sekä raavaittenne ja lampaittenne esikoiset. Ja siellä syökää Herran, teidän Jumalanne edessä, ja iloitkaa perheinenne kaikesta, mitä kätenne on hankkinut, millä Herra, sinun Jumalasi on

Mark. 11:1–6

sinua siunannut. Älkää tehkö, niin kuin me tässä tänä päivänä teemme, jokainen sitä, mikä hänen omasta mielestään on oikein.” (vk)

Adventin evankeliumista meille ovat tulleet tutuiksi sanat: ”Herra tarvitsee sitä.” Oli kysymys aasista. Aasi, jota Jeesus lähetti opetuslapsensa noutamaan, oli ehkä jonkun Jeesuksen ystävän. Opetuslapsilta tiukattiin: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” Ei sitä olisi haluttu niin vain antaa.

Tuossa tilanteessa oli tarpeen sanoa, niin kuin Jeesus oli evästänyt: ”Herra tarvitsee sitä.” Nämä sanat näyttivät tilanteen aivan uudessa valossa. Toki omistaja tahtoi antaa aasinsa Herran käyttöön.

”Herra tarvitsee sitä.” Eivätkö nämä sanat avaakin vapauttavan näkökulman myös meidän antamiseemme? Ei olekaan kysymys siitä, että antejani tarvitsee jokin seurakunnan työmuoto tai evankelioimistai lähetysjärjestö tai Jumalan valtakunnan työntekijä vaan itse Herra.

Kuninkaalle vain parasta

Jordanian kuninkaalla Abdullahilla on kuulemma tapana naamioitua tavalliseksi kansalaiseksi päästäkseen aidosti kokemaan, miten viranomaiset kohtelevat kansalaisia. Kerran hän suojautui valkoisen parran taakse ja pukeutui nuhjuiseen viittaan ja päähineeseen katsastaessaan, kuinka verovirkailijat kohtelevat kansalaisia. (HS 31.7.2001.)

Matt. 25:40

Kuninkaan käyttäytyminen tuo mieleen paitsi kuninkaiden Kuninkaan samaistumisen vähäisimpiin veljiimme, myös vanhan tarinan.

1. Moos. 4:4

Eräs kuningas oli matkalla hevosten vetämissä avovaunuissa. Puhkesi yllättäen rankkasade, eikä kuninkaan seurue ollut varautunut tähän. Palvelija juoksi kiireesti kolkuttamaan lähimmän talon ovea ja kysymään, voisiko asukas lainata sateensuojaansa. Tällä naisella oli kaksikin sateensuojaa, toinen uusi, toinen vanha ja risainen. Koska hän ei tuntenut kuninkaan palvelijaa, hän ei raaskinut antaa parempaa suojaansa vaan antoi vanhan ja risaisen.

Seuraavana päivänä palvelija tuli palauttamaan sateensuojaa. Hän sanoi: ”Kuningas pyytää kiittämään sateensuojan lainasta.” Vasta silloin naiselle selvisi, kenelle hän oli lainannut huonomman sateensuojansa. Hän nolostui perin juurin.

Miten on omassa elämässämme? Annammeko kuninkaiden Kuninkaalle vasta sen, millä on vähiten käyttöarvoa meille itsellemme? Tässä yhteydessä en ajattele vain aineellisia asioita. Miten käytämme vaikkapa aikaa, josta siitäkin jokainen sekunti on Jumalan lahjaa? Varaammeko tästä lahjaksi saadusta ajasta parhaan hetken päivässä Jumalaa varten vai kenties sen, joka sattuu muilta touhuilta jäämään — jos sattuu?

Jo Aadamin ja Eevan poika Abel toi uhrilahjan Herralle nimenomaan laumansa esikoisista, siis niistä, jotka olivat ensimmäisiä. Näin hän tunnusti, että Jumalalla kaiken antajana on oikeus ensimmäisiin eikä vasta vihonviimeisiin.

4. Moos. 15:21

Kun Herra puhui Moosekselle luvatun maan tuottamista anneista, hän kehotti: ”Sukupolvesta toiseen teidän tulee tuoda Herralle uhrilahja ensimmäisestä leipomuksestanne.” Käytännössä tämä merkitsi sitä, että kun sadon ensi korjuu luovutettiin ja pyhitettiin Herralle, samalla koko sato tuli hänen siunaamakseen.

2. Moos.

13:1–15

4. Moos.

3:12–13

Israelissa jokainen miespuolinen esikoinen oli erityisasemassa ja edellä kaikkia toisia. Hän edusti isänsä miehuuden parasta elinvoimaa. Siinä yhteydessä, kun Jumala viimeisenä vitsauksena tuhosi kaikki Egyptin esikoiset ja pelasti oman kansansa, hän samalla määräsi kaikki Israelin esikoiset itselleen kuuluviksi ja pyhitettäviksi. Tämä koski sekä miehiä että urospuolista karjaa.

4. Moos.

18:15–16

Luuk.

2:22–23

4. Moos.

3:12–13

4. Moos.

18:15–16

Luuk.

2:22–23

Ihmisesikoisia ei saanut kuitenkaan missään tapauksessa uhrata (kuten monien epäjumalanpalvelusta harjoittavien kansojen keskuudessa tehtiin), vaan heidät lunastettiin vapaiksi. Tämän lunastuksen teki mahdolliseksi se, että Jumala kutsui yhden heimon, Leevin jälkeläiset, koko kansan esikoisten puolesta erityiseen pyhäkköpalvelukseen. Niinpä isät veivät esikoisensa kuukauden ikäisinä pyhäkköön Herran kasvojen eteen. Siellä heidät ostettiin vapaiksi temppelipalveluksesta. Näinhän Joosef ja Mariakin menettelivät oman esikoisensa, Jeesus-lapsen, suhteen.

Mitä uhrieläimiin tulee, tärkeää oli se, että Herralle annettava oli laadultaan hyvä ja virheetön. Nehemia kertoo hengellisen elämän uudistamisesta pakkosiirtolaisuuden jälkeen: kansalla oli aivan uusi into luovuttaa poikiensa ja karjansa esikoiset sekä samalla nimenomaan paras osa maan ensisadosta Herralle. ”Tuomme myös joka vuosi peltojemme ja kaikkien hedelmäpuiden ensi sadosta uhrin Herran temppeliin.”

Matt. 2:1–12

Joulun tapahtumiin liittyy keskeisesti kertomus idän tietäjien pitkästä matkasta kumartamaan ja kunnioittamaan kuninkaiden Kuningasta. Heidän mukanaan tuomansa kallisarvoiset lahjat — kulta, suitsuke ja mirha — taitavat olla nykyisen, usein mah-

Ps.

72:10–11

dottomuuksiin yltyneen joululahjavillityksen taustalla. Tiedämme toki, mikä merkitys kaupalle ja koko kansantaloudelle on nimenomaan joulunajan myynnillä, mutta lahjojen antamisen alkuperäinen ajatus on tainnut kadota jo kauan sitten.

Idän tietäjien lahjat esimerkkinä julistavat ennen kaikkea, että parhaat ja arvokkaimmat lahjat kuuluvat Jeesukselle. Olivatko tietäjät peräti kuninkaallisia? Sitä emme tiedä. Mutta korkeassa asemassa he joka tapauksessa olivat, koska saivat audienssin itseltään Herodes Suurelta.

Tässä yhteydessä on usein viitattu myös messiaaniseen psalmiin 72. ”Saakoon hän Tarsisin ja meren saarten lahjat, Saban ja Seban kuninkaitten verot. Kaikki kuninkaat kumartakoot häntä, ja palvelkoot häntä kaikki kansat.” Kuninkaatkin kumartuvat kuninkaiden Kuninkaan edessä ja tahtovat antaa arvokkaimmat lahjat hänelle.

Kol. 1:15

Ps.

89:27–28

Kutsuessaan Jeesusta Jumalan esikoiseksi Paavali julistaa Jumalan Pojan ainutlaatuista asemaa ja samalla profeetallisen psalmin toteutumista: ”Minä otan hänet esikoisekseni, nostan kuninkaista korkeimmaksi.” Taivaallisen Isämme sydämessä meidän lunastamisemme on ollut esikoisen, korkeimman, kalleimman, täydellisen uhrin arvoinen.

Kirkkoherran rohkea ratkaisu

Tapio Aaltonen kertoo: ”Olin vuosia sitten Amerikoissa. Tutustuin siellä erään suurehkon baptistiseurakunnan kirkkoherraan, Luther Manniin. Tohtori Mann oli vaikeasti sai-

ras mies, ja hän joutui viettämään suuren osan ajastaan munuaiskoneessa.

Eräänä päivänä keskustelin hänen kanssaan. Hän nojautui eteenpäin kirjoituspöytänsä takaa, katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: ’Haluan välittää sinulle asian, joka on ollut minun elämäni tärkeimpiä opetuksia.’ Hän oli pitkän aikaa hiljaa ja sanoi sitten: ’Kun annat Jumalalle jotakin, anna aina parastasi.’ Ja sitten hän kertoi saamansa opetuksen.

Denveriin oli rakennettu uusi esikaupunkialue, ja hänen seurakuntansa päätti perustaa tytärseurakunnan esikaupunkialueelle. Sinne rakennettiin kaunis kirkko, tohtori Mannin oman kirkon näköinen. Koitti aika, jolloin seurakunnan toiminta piti käynnistää. Kirkkoherra tajusi, että hänen tulisi lähettää viisikymmentä ihmistä seurakunnastaan sinne työhön. Hän mietti, kenet lähettäisi. Hänen mieleensä tuli ihmisiä, joita hän ei kovin paljon tarvitsisi omassa seurakunnassaan. Kesken miettimisen hän havahtui. Hän muisti: kun annat Jumalalle, anna parasta.

Niinpä tohtori Mann alkoi miettiä, ketkä ovat hänen seurakuntansa tärkeimmät ihmiset, ne, joiden varassa seurakunta näytti seisovan tai kaatuvan. Hän teki viidenkymmenen ihmisen luettelon. Sitten hän meni sanomaan näille ihmisille, että heitä odottaa uusi seurakunta.

Tuli ensimmäinen jumalanpalvelus näiden ihmisten lähtemisen jälkeen. Mann meni alla päin kirkkoonsa. ’Nyt seurakunnasta puuttuu viisikymmentä ihmistä; meillä on vähemmän väkeä jumalanpalveluksessa’, hän mietti. Jumalanpalvelus alkoi. Hän pyysi laskemaan osanottajien määrän. Hänen hämmästyksensä oli suuri. Viidenkymmenen seurakun-

3. Moos.

27:30–33

nasta lähteneen ihmisen tilalle oli tullut täsmälleen viisikymmentä uutta.

’Siinä näet’, Luther Mann sanoi. Kuuntelin hiljaa. Ymmärsin, että tuo mies tiesi, mitä puhui.”

Kymmenykset

Kymmenyksistä on väännetty monia vitsejä, joista rohkaisevimpiin kuuluu seuraava: Kaksi haaksirikkoutunutta rantautui pienelle saarelle. Toinen alkoi heti huutaa. ”Me kuolemme tänne! Täällä ei ole edes vettä! Me kuolemme tänne!” Toinen nojasi huolettomana saaren ainoaan palmuun. ”Älä huolehdi”, hän sanoi, ”minä ansaitsen 20 000 euroa kuukaudessa.” ”Ei sinun rahoistasi ole täällä mitään hyötyä, me kuolemme tänne!” ”Sinä et ymmärrä, minä ansaitsen 20 000 euroa kuussa ja maksan niistä kymmenykset. Seurakuntani rahastonhoitaja kyllä löytää minut.»

4. Moos.

18:21

5. Moos.

14:22–29

1. Sam.

8:15–17

Erilaisten sovitus- ym. uhrien lisäksi Vanhan testamentin laissa on yksityiskohtaisia määräyksiä kymmenyksistä. Ne luovutettiin maan tuotteista ja karjasta Herralle. Israelilaiset antoivat ilmeisesti kolmenlaisia kymmenyksiä. Ensinnäkin kaikesta annettiin kymmenykset leeviläisille, jotta he voisivat suorittaa palvelustaan pyhäkössä. Toiseksi jäljellä olevasta osasta pyhitettiin kymmenykset Herralle, ja ne syötiin pyhässä paikassa. Lisäksi joka kolmas vuosi otettiin vielä yhdet kymmenykset leeviläisille, muukalaisille, orvoille ja leskille. Myös yhteiskunnallinen verotus kuninkaiden aikana näyttää perustuneen kymmenysajatukseen. Kautta koko Raamatun luku kymmenen on esillä

Matt.

23:23

eri yhteyksissä. Luku viittaa täyteyteen ja on täysimittaisen vertauskuva. Esimerkiksi kymmenessä käskyssä on ilmaistu koko lain yhdistelmä. Kun omaisuudesta luovutettiin kymmenesosa Herralle, tunnustettiin, että omaisuus oli hänen antamansa, hänelle kuuluva. Loput 90 prosenttia jätettiin samalla Herran siunattavaksi.

Uudessa testamentissa kymmenysasetusta ei toisteta. Jotkut tosin viittaavat tässä yhteydessä kohtaan, jossa Jeesus ravisteli kirjanoppineita ja fariseuksia. ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Näitä teidän pitäisi noudattaa, noita muitakaan unohtamatta.”

Matt. 5:17

Jeesus ei tullut kumoamaan lakia, vaan täyttämään sen. Hän ei moittinut kirjanoppineita ja fariseuksia siitä, että he antoivat kymmenykset, vaan siitä, että he laiminlöivät sen, mikä laissa on tärkeintä. Jeesus hyväksyi kymmenykset lakiin kuuluvana asiana, mutta hän myös täytti kaiken lain.

Näin ollen tuota kohtaa ei voitane tulkita siten, että Jeesus olisi määrännyt kymmenykset meille, uuden liiton kansalle. Kristityn Kristuksessa omistama uusi elämä on tarkoitettu elettäväksi kokonaan Herran ja lähimmäisten palvelemisessa. Sekä elämämme että kaikki, mitä meillä on, kuuluu kokonaisuudessaan Herralle.

Uudelle testamentille on vierasta sellainen jyrkän rajan vetäminen, että tietty osa omistamastamme kuuluu Herralle ja tietty osa meille. Tällainen rajanveto voi jopa ruokkia omahyväisyyttämme. Saa-

Matt.

5:21–22, 27–28

tamme ajatella, että kymmenysten antamisen jälkeen Jumalalla ei ole enää oikeutta odottaa meiltä mitään. Olemme normit täyttäneitä valiokristittyjä.

Jeesuksen vuorisaarna paljastaa, että hän tähtää syvemmälle. ”Teille on opetettu – – Mutta minä sanon teille.” Antamisessakin hän tähtää syvemmälle kuin ulkonaisten normien täyttämiseen, euroihin ja prosentteihin. Toisaalta siellä, missä antamisenhalu syntyy armon kokemisesta, särkyvät kaikki kaavat ja rajat. Armossa kasvaminen saattaa kasvattaa iloisen antamisen jopa käsittämättömän runsaaksi.

Mark.

12:41–44

Jerusalemin köyhä leski antoi Herralle kirjaimellisesti ”kaiken, mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi”. Jeesus arvosti hänen lahjaansa, vaikka määrällisesti oli kysymys vain kahdesta pienestä lantista. Jeesus jopa toteaa juuri tämän köyhän lesken panneen uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen.

Kun joku pudottaa kolehtiin vaikkapa 20 euron setelin ja joku toinen 20 sentin kolikon, niin matemaattisesti vähemmänkin lahjakas pystyy tekemään helposti omat johtopäätöksensä. Edellinen antoi huomattavasti enemmän.

Jumalan valtakunnan näkökulmasta katsottuna matemaattiset kuviot saattavat kuitenkin joskus näyttää aivan toisenlaisilta. Tämä johtuu siitä, että Jeesus katsoo ja näkee aina syvemmälle kuin miltä ulospäin näyttää. Hän katsoo sydämeen. Siksi myös Jeesuksen ”enemmän” voi olla joskus aivan muuta kuin omat laskelmamme.

Laittaessaan viimeiset lanttinsa uhriarkkuun köyhä leski otti inhimillisesti ajateltuna riskin. Mutta syvimmiltään hänen toimintansa nousi siitä luottamuk-

1. Moos.

14:17–24

1. Moos.

28:22

sesta, että kun antaa Jumalalle kaiken, ennen kaikkea itsensä, Jumala pitää kaikesta huolen.

On hyvä tiedostaa kymmenysajatteluun sisältyvä omahyväisyyden mahdollisuus. Mutta toisaalta saatamme vastustaa kymmenyksiä pelkästä itsekkyydestä. Silloin kaunis periaate, että kaikki kuuluu Jumalalle, merkitseekin käytännössä sitä, ettei Jumalan valtakunnan työhön anneta juuri mitään.

Lukemattomat kristityt ovat Raamatun kehotukseen ja lupaukseen luottaen päättäneet, että kymmenesosa jokaisesta tilistä kuuluu ilman muuta Herralle. He eivät ole pitäneet sitä lakina vaan etuoikeutena. Tätä sydämensä ääntä toteuttaessaan he ovat myös saaneet kokea käytännössä Herran siunaavan heidän elämäänsä.

Eräs yksinhuoltaja kertoi, miten Jumala puhutteli häntä kymmenysasiassa. Hän halusi panna Jumalan koetukselle niistä lupauksista, jotka sisältyvät sanaan. Samaan aikaan Herra johdatti häntä tukemaan säännöllisesti erästä Jumalan valtakunnan työalaa. Ajatellessaan nyt tuota mennyttä aikaa hän toteaa: ”Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna olen saanut suoritetuksi muun muassa asuntovelkani loppuun ajallaan. Mitään tärkeää ei ole puuttunut. Viime vuosi oli taloudellisesti tiukka, mutta syksyllä sain odottamatta viransijaisuuden esimieheni virkavapauden vuoksi. Summa, jonka ansaitsin ylimääräisenä kolmen kuukauden aikana, kattoi tarkalleen sen summan, jonka olin etukäteen suunnitellut antavani Herran työhön.”

Itse asiassa kymmenyksiä annettiin vapaaehtoisesti jo kauan ennen kuin siitä määrättiin Israelin laissa. Tästä kertoo Abrahamin ja Jaakobin historia.

Hepr. 6:20–7:4

1. Moos. 15:1

Tässä yhteydessä en voi sivuuttaa yhtä kohtaa Uuden testamentin puolelta, jossa viitataan kymmenyksiin. Heprealaiskirjeessä puhutaan Salemin kuninkaasta Melkisedekistä.

Arvoituksellinen Melkisedek siunasi Abrahamin, kun tämä oli palannut voitokkaalta sotaretkeltä. Samalla kerrotaan, että Abraham antoi kaikesta kymmenykset Melkisedekille. Kukaan ei häntä käskenyt tai vaatinut sitä tekemään. Abraham antoi kymmenykset, koska hän halusi antaa. Se oli vastaus Melkisedekin siunaukseen.

Melkisedekin kohtaamisen ja kymmenysten antamisen jälkeen Abrahamin pelastama Sodoman kuningas oli valmis antamaan kaiken ryöstäjiltä takaisin saamansa omaisuuden Abrahamille. Abraham kuitenkin kieltäytyi ottamasta sitä vastaan muun muassa siksi, ettei hän halunnut millään tavalla sitoa itseään tuon jumalattomasta elämänmenosta tunnetun kaupungin johtajaan.

On mielenkiintoista havaita, että nimenomaan näiden tapausten jälkeen — siis myös välittömästi kymmenysten antamisen jälkeen — Abraham sai näyssä Herran sanan: ”Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.” Herran lupaus kertoo siis hänen erityisestä huolenpidostaan ja siunauksestaan tilanteessa, jossa Abraham ei etsinyt ahneesti omaa etuaan — ja tilanteessa, jossa hänen päällimmäisenä ajatuksenaan oli se, mikä kuuluu Herralle.

Heprealaiskirje tulkitsee Melkisedekin Kristuksen esikuvaksi. Hänessä yhdistyivät kuninkuus ja pappeus niin kuin Kristuksessakin. ”Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole alkua

eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy pappina ainaisesti.”

Jos siis Abraham katsoi aiheelliseksi antaa kymmenykset tälle Kristuksen esikuvahahmolle, minkä johtopäätöksen me Kristuksen seurakunnan jäsenet teemme? Antaisimmeko me vähemmän kuin kymmenykset hänelle, joka on antanut meidän puolestamme kaiken?

Erilaisia suhtautumistapoja kymmenyksiin

Kristitytkin suhtautuvat kymmenyksiin monella eri tavalla. Esko Särkkälä kertoo törmänneensä englanninkielisillä nettisivuilla erilaisiin ääri-ilmiöihin, joita kuvaavia käsitteitä hän on kehitellyt seuraavaan tapaan.

Pakottajat

Pakottajien mielestä seurakuntalaisen on pakko maksaa kymmenykset joko pelastuakseen tai säilyttääkseen seurakunnan jäsenyyden.

Tottelijat

Tottelijat tekevät sen, minkä he ovat ymmärtäneet oikeaksi Jumalan silmissä. He maksavat kymmenyksensä, mutta heidän motiivinaan on laki eikä armo.

Toimijat

Toimijat maksavat kymmenyksensä iloiten, koska uskovat Jumalan lupauksiin ja siihen hyvään, mitä kymmenysten maksaminen tuo sekä saajalle että antajalle.

Kannattajat

Kannattajat hyväksyvät kymmenykset periaatteessa. He suunnittelevat itsekin aloittavansa kymmenysten säännöllisen maksamisen.

Hyväksyjät

Hyväksyjät sallivat sen, että muut maksavat kymmenyksensä, jos Jumala on heille siitä kerran puhunut. Itse he eivät koe, että asia koskettaisi heitä mitenkään.

Suvaitsijat

Suvaitsijat katsovat, että tästäkään asiasta ei voi sanoa mitään varmaa ja että jokaisen kuuluu saada tehdä kuten itse parhaaksi näkee. Opetuksen asiasta he kokevat painostukseksi.

Epäilijät

Epäilijät katsovat, että Raamattu ei missään kohtaa kehota maksamaan kymmenyksiä. He ajattelevat, että jos joku kuitenkin haluaa välttämättä niin tehdä, siitä ei ole haittaa.

Tuomitsijat

Tuomitsijoiden mielestä kristityt eivät saa maksaa kymmenyksiä. Muu antaminen on sallittua, mutta jos kutsuu antamistaan kymmenyksiksi, tekee syntiä.

Suunnitelmallinen antaminen

Kristittyinä saamme elää armosta evankeliumin vapaudessa, eikä meitä ole antamisenkaan asiassa jätetty

1. Kor. 16:2

lain alle. Käytännössä on kuitenkin hyväksi, jos elämässämme on myös tällä alueella suunnitelmallisuutta. Siihen Paavali tahtoi opastaa korinttilaisia kirjoittaessaan heille: ”Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani.” (vk) Ensimmäisenä päivänä ensimmäiseksi Herralle. Tämä on lähtökohta.

Paavali pitää itsestään selvänä, että jokainen kristitty on mukana tässä palvelutehtävässä. Hän korostaa myös säännöllisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Asia tulisi hoitaa joka sunnuntai omassa kodissa. Kysymys on siitä, että tottuisimme antamaan itsenäisesti ja säännöllisesti silloinkin, kun kolehtihaavi ei ole edessämme.

Edelleen Paavali sanoo, että meidän tulee antaa menestymisemme mukaan. Tähän ajatukseen sisältyy myös suunnitelmallisuus. Jos meillä ei ole suunnitelmaa, emme anna tulojemme mukaan vaan sattumanvaraisesti, milloin enemmän, milloin vähemmän. Onko parempi rauhassa, kenenkään painostamatta Jumalan edessä harkita, minkä verran voin antaa ja mihin tarkoitukseen, vai sallia minuun kohdistettujen vetoomusten hetkellisen tunnelatauksen määrätä antamiseni?

Paavali ei puhu kymmenyksistä eikä vieritä korinttilaisten eteen muitakaan prosenttilukuja. Herralle erotettava osuus tulee jokaisen ratkaista omassa sydämessään. Mutta oman prosenttisuunnitelman tekeminen näyttää kyllä sopivan Paavalin opetukseen.

Tansaniassa lähetystyössä toimineet Seppo ja Kirsti Löytty ovat kertoneet oman seurakuntansa, Makumiran, taloudenhoidon periaatteista. ”Vuoden alussa

Matt. 13:31–32

1. Tim. 5:8

jokainen seurakunnan jäsen saa halutessaan kappalaiselta kirjekuoria, joihin hän kuukausittain panee sopivaksi katsomansa lahjan eli uhrin. Meitä neuvotaan laatimaan antamisestamme itseämme varten Herran edessä talousarvio eli kannatussopimus, jota noudatamme vuoden ajan kukin mahdollisuuksiemme mukaan. Kukaan muu ei näe budjettiamme. Jumalanpalveluksessa voi kolehtiin toki panna enemmänkin, mutta kukin on vapaa toimimaan kuten haluaa. Toistaiseksi ei ole seurakunnan taholta asetettu antamisen tavoitteita, mutta vuosittain kannatus nousee ja kattaa seurakunnan menot.”

Kun metrin pituinen pikkupoika haluaa oppia hyppäämään korkeutta, ei ole viisasta asettaa rimaa heti metriin. Mutta kun rima pannaan aluksi riittävän matalalle, pojalla on edellytykset onnistua ja kokea hyppäämisen iloa. Vähitellen, kasvun ja kokemuksen myötä rimaa voidaan nostaa.

Ehkä omaa antamissuunnitelmaa laatiessamme uskomme ei riitä aluksi kovin suuriin prosenttilukemiin, mutta meidän on lupa lähteä liikkeelle pienestä. Tässäkin asiassa Jumala voi saada meissä aikaan kasvua.

Jumalan valtakuntaan sisältyy aina kasvun ajatus. Pieni alku voi Jumalan armon ja siunauksen alla kasvaa laajaksi antamis- ja palvelutehtäväksi.

Tehdessämme omaa antamissuunnitelmaamme meidän tulee pitää mielessä myös, että Jumala on uskonut vastuullemme ensisijaisesti omat perhekuntalaisemme. Tarkoitus ei ole, että läheisemme joutuvat kärsimään antiemme takia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi mukautua joskus esille nouseviin aikuisten omaistemme kohtuuttomiin vaati -

Mark. 7:8–13

muksiin tai jopa taloudelliseen hyväksikäyttöön.

Fariseuksille ja kirjanoppineille antaminen oli noussut varsin tärkeäksi. Sinänsähän se oli hyvä asia. Jeesus ei kuitenkaan hyväksynyt sitä tulkintaa, että henkilö, joka on luovuttanut osan omaisuudestaan tai vaikka koko omaisuutensa temppelille, vapautuu velvollisuudestaan avustaa omia vanhempiaan. Jeesus korosti, että hurskailtakaan näyttävät inhimilliset säädökset eivät tee tyhjäksi Jumalan sanaan sisältyvää vanhempien kunnioittamisen ja oman perheen hoitamisen velvollisuutta.

Kasvattaja esimerkkinä

Markkinointi pitää huolen siitä, että myös perheissä syntyy koko ajan uusia kulutustarpeita. Varsinkin lapset ja nuoret ovat alttiita tälle vaikutukselle.

Kristityt vanhemmat tarvitsevat nykyään paljon viisautta ja lujaa tahtoa päättäessään perheen kulutustasosta ja siitä, mikä osa tuloista käytetään Jumalan valtakunnan työhön. Koti on paikka, jossa lapsi — huomisen aikuinen — oppii elämänsä perusasenteet. Oppiiko hän antamaan vai vaatimaan?

Lapsi tai nuori oppii helpoimmin antamaan omastaan sillä tavoin, että hän vanhempansa esimerkkiä noudattaen antaa vaikkapa kymmenykset viikkorahoistaan johonkin tärkeään tarkoitukseen. Johtajanpalkoille päässeelle aikuiselle kymmenysten lohkaiseminen onkin jo melkoinen harppaus, ellei hän ole kasvanut siihen aikaisemmin.

12:8

Antamisen armolahja

Tuttavani joutui kerran tilanteeseen, jossa hänelle ilmoitettiin, että hänen työmahdollisuuksiansa joudutaan vähentämään. Tämä merkitsi hänelle huomattavaa palkan pienenemistä. Samoihin aikoihin hän oli juuri ottanut kannatuksensa kohteeksi kolmannen Jumalan valtakunnan työntekijän.

Tultuaan esimiehen puheilta ystäväni kävi välittömästi rukoukseen. ”Hyvä Jumala, hoida minua siten, etten joutuisi vähentämään valtakuntasi työhön tarkoitettuja antejani.”

Omaksikin yllätyksekseen tuttavani sai myöhemmin kokea, että tulojen vähenemisestä huolimatta hän oli kyennyt jopa lisäämään osuuttaan Jumalan valtakunnan työn tukemisessa. Herra on samanaikaisesti pitänyt hyvää huolta hänestä itsestään ja täyttänyt kaikki hänen tarpeensa.

Olen miettinyt, voisiko tässä yhteydessä puhua erityisestä antamisen armolahjasta. Siitä on kysymys, kun Paavali kirjoittaa: ”Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi.” Tämä lause sisältyy armolahjaluetteloon ja ilmaisee näin, että Jumala on varannut seurakuntansa rakentumiseksi myös erityisen antamisen armolahjan.

Tämä ei merkitse sitä, ettei antaminen olisi tarkoitettu koskemaan kaikkia kristittyjä. Päinvastoin: erityisen armolahjan olemassaolo vain korostaa asian tärkeyttä. Kysymys on siitä, että Jumala haluaa antaa joillekin kristityille aivan erityisen mahdollisuuden toimia hänen lahjojensa ja siunaustensa kanavina.

Tässä yhteydessä antamisesta käytetty kreikan kielen sana metadidoomi on paljon puhuva. Didoomi tarRoom.

Room. 1:11

koittaa antamista ja alkuosa meta yhteyttä ja muutosta. Näin tämäkin sana (kuten koinonia) ilmaisee, että antaminen ja yhteys liittyvät läheisesti yhteen.

Antaessamme säännöllisesti jonkin Jumalan valtakunnan työmuodon hyväksi liitymme toimivaan yhteyteen kyseisessä työssä palvelevien kanssa. Sellainen yhteys rohkaisee, siunaa ja saa aikaan jatkuvasti myönteistä muutosta sekä omassa elämässämme että niiden elämässä, joiden työtä tuemme.

Vielä syvällisemmäksi näkökulma muuttuu, kun huomaamme, että Paavali käyttää täsmälleen samaa sanaa metadidoomi kirjoittaessaan Roomalaiskirjeen alussa näin: ”Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä.”

Hengellinen lahja, karisma, on nimenomaan armolahja. Paavalilla ei tietenkään itsellään ollut valtuuksia jakaa Jumalan lahjoja. Mutta hän odotti, että Jumala voisi hänen välityksellään siunata Rooman seurakuntaa jollakin sen tarvitsemalla armolahjalla.

Jakaessaan meille armolahjojaan Jumala tahtoo, että lahjojen välityksellä kokisimme hänet läheisenä. Hän tahtoo, että yhteys Jumalan ja ihmisen välillä toteutuisi ja toimisi. Jos Raamattu käyttää samaa sanaa Jumalan armolahjojen antamisesta ja meidän varojen antamisestamme, eikö tämä kerro, että Jumala on kätkenyt antamiseen syvällisen merkityksen?

C. Peter Wagner on kirjassaan Löydä lahjasi määritellyt antamisen armolahjan tällä tavalla: ”Antamisen armolahja on Jumalan joillekin Kristuksen ruumiinjäsenille antama erityinen ominaisuus, joka tekee kristitylle mahdolliseksi uhrata maallista omai-

suuttaan iloisesti ja avokätisesti Jumalan valtakunnan työhön.” *

Kristityt, joilla ei ole antamisen armolahjaa, kyselevät, kuinka paljon heidän tulee antaa Herralle. Antamisen lahjan saaneet kysyvät toisin. Wagner kertoo tunnetusta teksasilaisesta teollisuusmiehestä R. G. LeTourneausta, jolla oli antamisen armolahja. Omaelämäkerrassaan mies kirjoittaa: ”Kysymys ei niinkään ole siitä, kuinka paljon voin antaa varoistani Jumalalle, vaan kuinka paljon voin pitää Jumalan varoja itselläni.”

LeTourneau vastasi kysymykseen ohjaamalla 90 prosenttia yrityksensä varoista perustamalleen kristilliselle säätiölle. Lisäksi hän antoi vaimonsa kanssa 90 prosenttia henkilökohtaisista tuloistaan Herran työhön, eivätkä he joutuneet koskaan elämänsä aikana puutteeseen.

Näissäkin yhteyksissä on tärkeää muistaa asia, josta myös Wagner mainitussa kirjassaan varoittaa: armolahjojen projisoinnista. (Psykologiassa projisoinnilla tarkoitetaan sitä, että henkilö sijoittaa tahattomasti omia piirteitään toisiin.)

Käytännössä lahjojen projisointi voi tapahtua esimerkiksi siten, että joku sanoo toiselle: ”Minä olen aivan tavallinen kristitty. Olen toiminut tietyllä tavalla, ja Jumala on siunannut työni. Jos sinä teet samoin, Jumala siunaa sinua samalla tavoin.” Valitettavasti sanomatta jää: ”Olen voinut toimia tällä tavalla siksi, että Jumala on antanut minulle armolahjan tai -lahjoja. Jos huomaat, että sinulla on sama lahja, voit tehdä samoja tekoja kuin minäkin. Ellet, saamme rakastaa

Suom. Olli Palén. Karas-sana 1992.

1. Kor.

12:11, 31

1. Kor.

14:1, 12

ja auttaa toisiamme Kristuksen ruumiin eri jäseninä.”

Toisaalta myös sama armolahja voi toimia eri tavoin ja erilaisissa ulkonaisissa puitteissa. Siksi kenellekään ei ole annettu valtuuksia määritellä toiselle ainoaa oikeaa elämisen kaavaa ja antamisen mallia. John Wesleyltä jäi kuollessaan kulunut takki ja kaksi hopeista teelusikkaa, mutta elämänsä aikana hän oli antanut Herran työhön 150 000 dollaria.

Joku toinen, joka on saanut Jumalalta saman antamisen armolahjan, saattaa elää elämänsä loppuun asti aivan toisenlaisissa, paljon paremmissa taloudellisissa oloissa. Jokaisella on oma yksilöllinen tiensä, emmekä me voi asettaa toisiamme näissäkään yhteyksissä arvojärjestykseen.

Armolahjat annetaan yksin armosta ja niin kuin Jumala hyväksi näkee. Silti Raamattu antaa luvan tavoitella, pyytää armolahjoja, ja jopa kehottaa siihen. Näyttää siltä, että toisista lahjoista puhutaan enemmän kuin toisista. Toisia tavoitellaan mieluummin kuin toisia. Harvoin taidamme kohdata kristittyjä, jotka rukoilevat itselleen antamisen armolahjaa. Mistähän se johtuu?

Voi olla, että tämän kirjan lukemisen jälkeenkin tai juuri lukemisen takia johtuen mieltäsi jäävät askarruttamaan monet antamiseen liittyvät kysymykset. Ajatteletpa niitä sitten mistä näkökulmasta tahansa, toivon, että pidät mielessäsi ennen kaikkea sen, että niin armolahjoja kuin kaikkia muitakin lahjoja suurempi on Kristuksessa oleva armo. Tästä jääköön sinua muistuttamaan Erkki Lemisen runo.

Paras jäi jäljelle

Häipyikö sinulta ilo pakeniko rauha

väsyikö rukous

laimeniko rakkaus

haihtuiko usko

loppuiko voima

Ei se mitään — ei se mitään

Jäihän sinulle Jumalan armo se suurin kaikista

Jäihän sinulle Kristus heikon puoltaja köyhän auttaja

Jäihän sinulle risti jäi lunastus

Siinä on Jumalan voima tuore armahdus hengen uudistus sydämen ja uskon puhdistus lahjavanhurskaus

KESKUSTELU- JA

MIETISKELYKYSYMYKSIÄ

1. Antava Jumala

• Miten käsitykseni Jumalasta on muuttunut vuosien varrella?

• Mitä Jumalan siunaus minulle merkitsee?

• Miten asennoidun Jumalan lahjoittamaan yltäkylläisyyteen ympärilläni?

2. Antaminen ja armo

• Miksi nykyään tapaa harvoin Makedonian seurakunnille tunnusomaista intoa päästä mukaan antamiseen (2. Kor. 8:4)?

• Mitä armo merkitsee minulle henkilökohtaisesti? Miten suhtaudun antamiseen?

3. Antamisen mieli

• Miten narsismi ilmenee nykymaailmassa?

• Miten koinonia-yhteys toteutuu seurakunnissamme?

• Mikä estää myönteistä muuttumista omassa elämässäni?

• Mikä on nyt minulle tärkeintä elämässä; mistä puhun, mitä tavoittelen?

• Rakastanko lähimmäistäni myös rahoillani? Miten? Miten voin välttää ahneutta?

4. Taloudenhoitajan tehtävä

• Mitä haltuuni uskotun omaisuuden ”hyvästeleminen” käytännössä merkitsee?

• Mistä tuhlaajapojan vanhemman veljen suuttumus johtui?

• Miten ovat sovitettavissa yhteen lauseet: ”Meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken”?

5. Antamisen siunaus antajalle

• Onko minulla ”siunauksen nälkä”?

• Minkälaisissa muodoissa Jumalan siunaus voi koskettaa ihmisiä?

• Uskaltaisinko koetella Jumalaa?

• Rohkenenko panna talenttini käyttöön? Mitä se voisi käytännössä merkitä?

6. Antamisen siunaus vastaanottajalle

• Ajatukseni ylituotanto-ongelmasta nälkää näkevässä maailmassa.

• Mistä löytyvät nykyajan köyhät?

• Miten antaminen, auttaminen ja jumalanpalvelus voisivat käytännössä liittyä entistä tiiviimmin yhteen?

7. Antaminen tekee mahdolliseksi evankeliumin etenemisen

• Millainen käsitys minulla on Jumalan valtakunnan työntekijöiden ja työmuotojen rahoituksesta? Mitkä ovat kirkollisveron edut ja ongelmat? Miten varojen hankkiminen evankelioimis-/lähetystyöhön tulisi käytännössä järjestää?

• Ovatko kirkkojen rakentaminen ja puutteessa olevien auttaminen vastakohtia? Perustele.

8. Kenelle, kuinka paljon, miten?

• Mikä vaikuttaa käytännössä avustuskohteitteni valintaan?

• Mistä tiedän, mitä ”Herra tarvitsee”?

• Mitä omaan elämääni sovellettuna merkitsee kehotus: ”Anna parasta Jumalalle”?

• Miten suunnittelen antamisen omassa elämässäni? Rohkenisinko kysellä Herralta antamisen armolahjaa?