Syyskuu
1. Muuttopäivä
Yhdeksältä tiistaiaamuna syyskuun toisena päivänä, juuri kun kappelin kellot julistavat uuden lukuvuoden alkua, ensimmäiset ajoneuvot saapuvat Tiffin Academyn kampukselle. Jokainen opiskelija kuluneen 114 vuoden aikana on kulkenut samaa reittiä läpi takorautaisen portin, ohi värikkäiden vaahteroiden ja valkoisen aitauksen reunustaman entisen hevoslaitumen, josta puhutaan edelleen laitumena, ohi ”Teddyn” (Edward Tiffin -opiskelijayhdistyksen rakennuksen) ja ”Sinkin” (Mary Tiffin Sinclairin kirjaston) ja kaartanut koulurakennuksen edessä olevan ympyrän kautta jatkaen matkaa eteenpäin koulun asuntoloihin – Classic Northiin (poikien asuntolaan) ja Classic Southiin (tyttöjen asuntolaan). Asuntoloiden taustalla häämöttävät pelikentät, joita peittävä nurmikko on leikattu äskettäin.
Nimikirjaimin merkittyjä urheilukasseja, minijääkaappeja, maahockeymailoja, kitarakoteloita, lumikenkiä, säkkituoleja, murtomaasuksia, langattomia kaiuttimia, meikkauspeilejä, led-valonauhoja, erityispitkiä vuodevaatesettejä, skeittilautoja, skuutteja, Frank Oceanin juliste. Audre Robinson – joka on nyt kuudetta vuotta koulun rehtorina – auttaa purkamaan tasan yhden tavaran kustakin ajoneuvosta. Ensimmäisenä vuotenaan rehtorina hänellä oli vadelmanpunainen pellavainen kotelo -
mekko ja korkeakorkoiset kengät, ja hän seisoi koulurakennuksen portaiden laella vilkuttamassa autosaattueelle aivan kuin joku kuninkaallinen. Tällä tavoin Audrea edeltävät rehtorit – jotka olivat kaikki valkoisia miehiä – olivat aina toimineet muuttopäivänä. Audre huomasi kuitenkin tuntevansa olonsa portailla hölmöksi ja kiusaantuneeksi ja ennen kaikkea yksinäiseksi, ja niinpä toisena vuonna hän sonnustautui trendikkäisiin korkeavyötäröisiin äitifarkkuihin ja metsänvihreään Tiffin Thoroughbreds -t-paitaan (jota myytiin koulun myymälässä hintaan 17,95 dollaria) ja tervehti jokaista opiskelijaa ja heidän vanhempiaan (tai vanhempaansa) tai huoltajiaan (tai huoltajaansa) hymyllä, kädenpuristuksella tai halauksella (hänelle läheisimpien palaavien opiskelijoiden kohdalla) ja auttoi tavaroiden purkamisessa tällä seremoniallisella eleellä.
Audre ajattelee jokaista uutta lukuvuotta tyhjänä vihkona, laatikollisena käyttämättömiä, teroitettuja kyniä – mutta se paljastaa hänen ikänsä. Näille nuorille uusi lukuvuosi on… mitä? Tyhjä Google Docsin asiakirja, läppärin näytön yläosassa vilkkuva kursori?
Audre ajattelee myös: Mitään pahaa ei ole tapahtunut… vielä. Kukaan ei ole esimerkiksi ilmestynyt hänen asuntoonsa aamiaisen ja aamuhartauden välillä sanomaan, että Classic Southin huoneen 111 ovi ei hievahdakaan eikä Cinnamon Peters reagoi sen paremmin koputuksiin kuin FaceTime-puheluihin.
Hän nousee aina ensimmäisenä, Cinnamonin paras ystävä Davi Banerjee sanoi tuona kohtalokkaana päivänä viime keväänä. Juuri Davi, luokkansa mehiläiskuningatar, oli lähetetty Audren asunnolle ilmoittamaan asiasta, koska turvallisuuspäällikkö herra James tulisi töihin vasta kymmeneksi. Minusta tuntuu, että jotain on pielessä.
Jotain oli toden totta pielessä. Kammottavalla, traagisella tavalla pielessä.
Audre värähtää päivän kuumuudesta huolimatta – syyskuun alussa vallitsee edelleen täysi kesä, ja lämpötila lähentelee kolmeakymmentä astetta jopa näin varhain aamulla. Hän pusertaa kasvoilleen hymyn seuraavan auton lähestyessä. Se on Georgian rekisterikilvissä oleva Hyundai Sonata, vuokra-auto.
Audre näkee kuljettajan paikalla naisen, jolla on harmaantunut poninhäntä ja yllään GO ’BREDS -tekstillä varustettu t-paita. Matkustajan puoleisella istuimella kyhjöttää polviaan halaava poika. Noin siinä käy, Audre tuumii, kun ahtaa 193-senttisen nuorukaisen keskikokoiseen henkilöautoon.
Poika on Webber ”Dub” Austin, Thoroughbredsien ykköspelinrakentaja. Hän kömpii autosta ojentautuen suoraksi, ottaa pois valtavat kuulokkeensa ja nostaa aurinkolasit tuuhean ja pitkäksi venähtäneen tukkansa sekaan, joka on vaalentunut kesän aikana muutamalla asteella. Hänen kasvoissaan on rusketusrajat aurinkolasien kohdalla. Missä Dub on ollut kesätöissä?
Audre aprikoi. Puistonvartijana? Kiireapulaisena maatilalla? Hiukset on takuulla ajettu pois huomiseen mennessä. Dub sanoo cowboykorostuksellaan: ”Huomenia, rehtori Robinson.”
”Huomenta, Dub”, Audre vastaa ja kiertää auton ympäri halaamaan poikaa.
Kuukauden loppuun mennessä Audre tuntee jokaisen opiskelijan nimeltä, vaikka lukuisat Madisonit ja Oliviat menevätkin hänellä joskus sekaisin. Hän yrittää vältellä suosimasta ketään – mutta hän tuntee erityistä suojelunhalua tämän vuoden viidesluokkalaisia kohtaan. He ovat joutuneet kokemaan kovia.
Dubin äiti nousee autosta. Opiskelijat vitsailevat kutsumalla toistensa äitejä ”Kareniksi”, mutta Dubin äidin nimi on oikeasti Karen, Karen Austin. Hän on neljän pojan yksinhuoltaja, ja
Dub on pojista toiseksi nuorin. Hän käy koulua täyden stipendin turvin (urheilustipendin, tosin hänen tapauksessaan stipendiin on myös taloudelliset perusteet). Dubin vanhin veli pelasi jalkapalloa Coloradon osavaltionyliopistossa. Toinen isoveli on laitahyökkääjänä Coloradon yliopiston pääkampuksella Boulderissa. Sitten on Dub. Perheen todellinen tähti on kuitenkin ilmeisesti veljessarjan nuorimmainen, joka käy lukion ensimmäistä luokkaa ja on ykköspelinrakentaja kotipuolessa Durangossa.
Audre ei yleensä muista näin paljon yksityiskohtia opiskelijoiden perheistä – etenkään sellaisten, jotka eivät koskaan lahjoita koululle rahaa – mutta hän on saanut kuulla ehtimiseen Austinin perheestä valmentaja Pete Bosworthilta.
Audre halaa myös Karenia, ja Karen sanoo hänen korvaansa: ”Miten sinä olet jaksellut?”
Audre on osannut odottaa, että tämä kysymys esitettäisiin hänelle tänään useita kertoja, ja niinpä hän on muotoillut vastauksen, jonka toivoo olevan sävyltään oikea. (Mikä edes on oikea sävy silloin, kun koulun vastuulla ollut opiskelija on tehnyt itsemurhan, mutta samaan aikaan pitää ajatella 239:ää muuta nuorta, jotka ansaitsevat huipputason opetusta?)
”Me kaikki suremme edelleen”, Audre sanoo. ”Mutta suhtaudumme toiveikkaasti tulevaan vuoteen.”
Karen irrottaa otteensa Audresta ja sanoo silmät kyynelissä: ”Hyvä kuulla.”
”Miten Dub on pärjäillyt?” Audre kysyy kuiskaten, vaikka tuskinpa poika kuulisi hänen sanojaan. Dub on ollut poissa autosta vain pienen tuokion, ja Olivia P., Madison R. ja Olivia H-T ovat jo ympäröineet hänet.
Karen tuijottaa autonavainta, jota puristaa kädessään. ”No, hän on pojistani herkin.” Sitten hän omaksuu taas topakan
poikien äidin roolin ja huikkaa: ”Hei, Romeo, auttaisitko minua saamaan nämä kamat ulos autosta.”
Audre avaa Sonatan takaoven. Avonaisena retkottavasta urheilukassista pistää esiin Dubin ja Cinnamon Petersin kehystetty kuva viime halloweenilta – he pukeutuivat Travis Kelceksi ja Taylor Swiftiksi, ja kuvassa Dubin käsi on siveästi Cinnamonin yläselällä. Kaikkien muiden opiskelijoiden mielestä he olivat #couplegoals. Heidän käytöksensä ei ollut koskaan julkeaa, he eivät suudelleet muiden nähden, heidän ei huhuttu ikinä liittyneen ”Ovaalin pöydän yhdistykseen” (eli harrastaneen seksiä suurilla soikeilla ryhmäkeskustelupöydillä) tai livahtaneen kappelin alla olevaan Jumalan kivijalkaan, vaikka he olivat aina yhdessä ja viettivät aikaa nauraen ja vilkkaasti keskustellen. Cinnamon kannusti kentän laidalla kasvot maalattuina vihreiksi ja kullanvärisiksi, kun Dub pelasi jalkapalloa. Dub istui lukiomusikaalin ensi-illassa eturivissä, ruokakaupasta ostettu ruusukimppu sylissään. Cinnamon esitti Sandya Greasessa.
Kappelissa pidetyssä muistotilaisuudessa Dub kutsui Cinnamonia ”sydämensä ystäväksi”. Yksikään silmä ei luonnollisesti pysynyt kuivana.
Audre jättää urheilukassin niille sijoilleen ja ottaa tavaratilasta sen sijaan valtavan laatikollisen proteiinipatukoita.
Hänen puhelimensa surahtaa farkkujen takataskussa, mutta hänen on odotettava taukoa autojen välillä ennen kuin hän voi tarkistaa, mistä on kyse.
Hän on saanut tekstiviestin Tiffinin johtokunnan puheenjohtajalta Jesse Eastmanilta, jonka kaikki tuntevat nimellä ”Big East”. Sama nimi lukee myös Audren puhelimessa. Oletko nähnyt jo listauksen?
Uuh, Audre ajattelee.
Ennen tuloaan Tiffiniin Audre toimi tyttökoulun rehtorina New Orleansissa. Hän ei tiennyt edes kansallisen sisäoppilaitosvertailun olemassaolosta, saati sitten siitä, kuinka tärkeä listasijoitus America Todayssa on koulun johtokunnalle, alumneille ja vanhemmille.
Kun Audresta tuli koulun rehtori, Tiffin oli keskinkertaisuuden perikuva, armosta annettu tyydyttävä arvosana. Sen loiston päivät olivat olleet kaukana takana. Koko paikka oli kuin aiemmin ylellinen hotelli, joka oli nyt kiivaasti kunnostuksen tarpeessa. Remontointiin ei ollut kuitenkaan rahaa – he tulivat nipin napin toimeen käytettävissä olevilla varoilla, eivätkä opettajat olleet saaneet palkankorotusta neljään vuoteen. Tiffinin listasijoitus America Todayssa (kouluvertailun tulokset julkaistaan vuosittain Labor Dayn jälkeisenä päivänä) heijasteli heidän apaattista olotilaansa: he olivat yleensä viidenkymmenen parhaan koulun alimman kymmenikön joukossa – sijoituksella 46–49 – ja sekin oli luultavasti vain kädenojennus heidän maineikkaalle menneisyydelleen.
Mutta kolme vuotta sitten Audre ja Cordelia Spooner, koulun opiskelijavalintapäällikkö, tapasivat newyorkilaisen kiinteistömogulin Jesse Eastmanin keskustellakseen hänen pojastaan Andrewista. Andrewilla oli ”tavanomaisesta poikkeava” tausta, mikä oli kiertoilmaus sille, että hänet oli potkaistu pois kahdesta New York Cityssä sijaitsevasta yksityiskoulusta, ja hän oli parhaillaan vähällä joutua erotetuksi kolmannesta. Yhdessä Audre ja Cordelia Spooner lupautuivat ottamaan riskin ja hyväksymään Andrew Eastmanin koulun opiskelijaksi seuraavana vuonna – ja sanattoman sopimuksen mukaisesti Jesse Eastman lahjoitti sen jälkeen koululle suunnattoman summan rahaa.
Koulu on sittemmin pystynyt tarjoamaan opiskelijoille aiempaa tasokkaamman Tiffin-kokemuksen – ja saanut sen seurauksena parempia sijoituksia America Todayn listauksessa. Kaksi vuotta sitten he nousivat sijalle kaksikymmentäneljä (kahdenkymmenenviiden parhaan joukkoon pääseminen antoi aihetta riemukkaaseen juhlintaan), ja viime vuonna he olivat sijalla yhdeksäntoista (kahdenkymmenen parhaan joukkoon päästyään he poksauttivat auki samppanjapullon!).
Kaikilla on vielä suuremmat odotukset tälle vuodelle, joskin Audre yrittää suhtautua kouluvertailuun objektiivisesti. Kukaan ei tunne algoritmia, joten mitä listaus todellisuudessa merkitsee? Old Bennington ja Northmeadow – molemmat Tiffinin tavoin Uuden-Englannin itsenäisten koulujen yhdistyksen UEIKY:n jäseniä – ovat hallinneet sijoja yksi ja kaksi siitä asti, kun Audre on ollut Tiffinissä. Muita pitkäaikaisia menestyjiä ovat olleet Phillipsit (Exeter ja Andover) sekä Saint Paul, Saint Mark ja Saint Andrew.
Huhutaan, että America Today lähettää toimittajia esiintymään koulusta kiinnostuneina vanhempina. He kiertelevät kouluilla ja osallistuvat opiskelijavalintoja käsitteleviin infotilaisuuksiin. He esittävät nykyisille opiskelijoille kysymyksiä. Cordelia Spoonerilla on aina silmät ja korvat auki heidän varaltaan.
Audre ei aio valehdella: koulun tämänvuotinen sijoitus jännittää häntä, etenkin sen jälkeen mitä keväällä tapahtui. Jos Tiffin putoaa kahdenkymmenenviiden parhaan koulun joukosta, kaikki syyttävät vain ja ainoastaan häntä. Juuri edellisiltana hän pohdiskeli, voisiko tarpeeksi raju pudotus saada hänet menettämään työnsä. Hän karisti ajatuksen mielestään naurettavana. Ihan niin kuin liikemies Jesse Eastman olisi tottunut pelkkään kasvuun, menestykseen. Meidän on päästävä
vähintään yhdeksännelletoista sijalle, Audre miettii, tai muuten edessä on helkkarinmoiset seuraukset.
Audre vastaa Big Eastin kysymykseen huolettomasti: En vielä. Eiköhän miehellä ole miljardien dollarien yrityksessään assistentti, jonka yksinomainen velvollisuus tänä aamuna on päivittää yhtä mittaa America Todayn verkkosivua. Big East saa varmasti tiedon ennen Audrea.
Kun Audre vetää henkeä rauhoitellakseen itseään, hän haistaa ilmassa vastaleikatun nurmikon tuoksun, johon sekoittuu tilusten aiempaa käyttötarkoitusta kunnioittaen nimetyn Paddockin suunnilta leijaileva pekonin häivähdys (sekä aidon että vegaanisen). Tiffinin kokkina häärii Harrison ”Haz” Flanders, vanttera tatuoitu mies, jonka Big East toimitti koululle yksityisklubiltaan New Yorkista kaksi vuotta sitten. Paddockin ruoka – josta tehtailtiin aiemmin tuhansittain meemejä – on nykyään niin maukasta ja herkullista, että miltei koko Tiffinin yhteisö on lihonut tyypilliseen ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tapaan, Audre mukaan lukien. Chef Hazin, kuten häntä koulussa kutsutaan, erikoisuuksia ovat paistettu kana ja vohvelit, itse leivottu focaccia sekä uusi salaattibaari, johon tulee perinnelajikkeita paikalliselta tilalta. Chef Haz pyysi keittiöön pizzauunin (jonka Big East lahjoitti viipymättä), ja nyt joka perjantai lounasaikaan Audre odottaa vesi kielellä ”pizza rusticaa” – sen täytteinä on kuplivaa mozzarellaa ja savunmakuista pancettaa, joiden päälle on ripoteltu kourallinen kevyesti maustettua rucolaa. Chef Haz on myös vienyt terän maanantaiangstilta kehittelemällä burgeri-illan: tarjolla on hiillostettuja anguspihvejä sekä valikoima erilaisia täytteitä ja kastikkeita. Burgereiden jälkeen ohjelmassa on Teddyyn perustettu uusi pianobaari, missä musiikin opettaja herra Chuy ottaa tunnin ajan vastaan kappalepyyntöjä, ja nuoret laulavat innokkaiden sydäntensä kyllyydestä.
Audre alkaa hyräillä ”Tiny Danceria”, kun portaiden eteen pysähtyy jälleen uusi auto – kiiltävä musta Cadillac Escalade, jossa on tummennetut ikkunat ja univormuun pukeutunut kuljettaja.
Auton kyydissä on Davi.
Davi hyppää ulos takapenkiltä. Hänellä on valtavat aurinkolasit, matalavyötäröiset ja leveälahkeiset valkoiset farkut sekä virkattu, olkapäät paljastava lyhyt toppi. Hänen paljas vyötärönsä rikkoo räikeästi Tiffinin pukeutumisetikettiä (kiellettyä: Tiffinin käyttäytymissääntöjen Suitsien sivu 8), mutta Audre on liian järkyttynyt Davin uudesta ilmeestä sanoakseen mitään topista (tai sen olemattomuudesta). Davi on leikkauttanut pois suurimman osan kiiltävistä tummista hiuksistaan, jotka ulottuivat aiemmin pakaroiden alapuolelle. Niiden tilalla on polkkatukka.
Davi halaa Audrea lujasti. ”Rehtori Robbie”, hän mutisee. Davi on ainoa opiskelija, joka on näiden kuuden vuoden aikana rohjennut antaa Audrelle lempinimen, ja Audren on pakko myöntää, että se tuntuu hänestä mukavalta. ”Onneksi olen taas täällä.”
Tämä, Audre tuumii, on syy, miksi hän rakastaa työtään.
Davi Banerjee, jonka vanhemmat ovat perustaneet muotimerkin OOO (Out of Office), on kansainvälinen sisällöntuottaja. Hänellä on Instagramissa ja TikTokissa 1,3 miljoonaa vannoutunutta seuraajaa kahdestakymmenestäseitsemästä eri maasta ja yli kolmekymmentä kaupallista yhteistyökumppania. Hän asuu Lontoossa vanhempiensa kanssa, tosin katsoessaan Davin sosiaalisen median tilejä Audre on nähnyt hänen viettäneen suurimman osan kesästään perheensä Toscanan-kodissa, minkä jälkeen hän kävi pikaisesti Ibizalla hohdokkaiden eurooppalaisystäviensä kanssa.
