Issuu

FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite

Ensimmäinen painos © Kari KK Korhonen, Kauko Röyhkä ja Docendo 2026 CrimeTime-kirjat julkaisee Docendo Docendo on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki Kansi: Jussi Jääskeläinen Taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy ISBN 978-952-850- 914-1 Painettu EU:ssa Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@docendo.fi

Sisällysluettelo 7 | Alkusanat 13 | Stairway To Heaven 18 | Maaninka

Hautuumaakierros | 79 Jore | 81 Maaninka | 88

22 | Anteeksipyyntö

Maaninka: Heidi | 91

25 | Maaninka

Heidin hajatelmia | 93

31 | Itä-Helsingissä

Maaninka | 96

35 | Kunniamerkki

Heidin hajatelmia | 99

38 | Turpakeikka

Poliisit ja rosvot | 102

42 | Maaninka

Periaatteita | 107

47 | Mä oon mikä oon

Koirajuttu | 114

51 | Vaarallinen kaveri?

Tatun hyvä päätös | 120

55 | Vasikointi

Hallintohumppaa | 126

päättyy

72 | Vainajan pukeminen 75 | Siunauspuhetta

tekemässä

155 | Uskonnoista ja

ulkomaalaisista

157 | Sari ja hänen

tyttärensä

159 | Siskon tuska 161 | Eräs äiti 164 | Kenenkään ei pitäisi

kuolla yksin

evankeliumia

valtuustoon

Tullaan toimeen | 287

198 | Tuula, selviytyjä

Limpparia lasissa | 292

206 | Piatta

Rakennustöitä | 295

209 | Joona

Järjestötuet | 298

212 | Maaninka

Kööpenhamina | 301

Alkusanat

Aikoinaan, kun minulta kysyttiin olisinko halukas että elämästäni tehtäisiin kirja, niin se ei ollut mikään läpi huutojuttu. Kirjan tekeminen on oma prosessinsa ja elämänsä lyöminen muiden eteen niin sanotusti ”takki auki” kirjallisessa muodossa on aivan eri asia kuin puhuessa kertoa elämäänsä. Elämänmuutoksesta oli kuitenkin aikaa silloin seitsemän vuotta, ja koimme vaimoni Heidin kanssa, että olimme valmiita siihen. Olin sairaan tarkka faktoista ja käytin tekstejä vankiloissa kavereitteni luettavina. Halusin, että äijät voivat allekirjoittaa sen minkä kirjaan laitan. Olisi kauhea tilanne, jos kaveri vaikka Sukevan vankilan kongilla nostaisi kirjan ylös ja sanoisi, että tää on fuulaa. Mietin kenet saisin kirjoittamaan alkusanat KK – Kuolemankauppias -kirjaan? Halusin siihen myös vähän virallisempaa näkemystä ja siksi rohkenin kysyä kirjoittajaksi senaikaisen Kuopion poliisilaitoksen huumeryhmän Sari Rautarintaa, joka oli silloin vanhempi konstaapeli, ja hän suostui. Arvostan tuota liikettä todella paljon. Eihän minun elämänmuutoksen onnistumisesta ja jatkumisesta ollut mitään takeita. Vuonna 2025, kun Kuolemankauppiaskirjan julkaisusta oli kulunut kaksikymmentäviisi vuotta, 7

pyysin Sarilta uutta tekstiä ja ilokseni sain häneltä videon. Tuolloin hän oli Police Advisorina YK:n operaatiossa UNMISS:ssa, eli suomeksi poliisineuvonantajana EteläSudanin Jubassa. Julkisesti tämä video näytettiin ainoan kerran KK – Kuolemankauppias -kirjan 25-vuotisjuhlassa.

* Tervehdys KK täältä Etelä-Sudanin Jubasta. 25 vuotta ja 100 000 kappaletta sitten pyysit minua kirjoittamaan Kuopion poliisilaitoksen huumeryhmän puolesta alkusanat sinun ensimmäiseen kirjaan. Kirjoitin, että maailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua, sinä, KK, olet siirtynyt hyvän puolelle, toivottavasti pysyvästi. Muistan, että mietin hyvin tarkkaan mitä sanoja siihen kirjoitan, koska olin vasta muutaman vuoden virassa ollut ”baby police”, ja olin jo aika monta kertaa saanut pettyä asiakkaiden puolesta, koska vaikka he olivat luvanneet etteivät enää koskaan käytä, niin muutaman päivän päästä he joutuivat taas putkaan pilleripurkki tai piripussi taskussa. Minä olin melko varma, että niin käy myös sinun kohdalla. Mutta nyt 25 vuotta myöhemmin voin luottaa sinuun ja sinun tukijoukkoihin niin maan päällä kuin hengessä. Näiden vuosien aikana me molemmat olemme ajautuneet aika kauas siitä Petosen Karhunpesästä, siitä kuuluisasta baarista, jossa painittiin ennen putkaan lähtöä niin, että tuolit vaan lenteli. Meidän ei tarvitse enää painia, ei ainakaan keskenämme. Sinä kierrät kouluja, kierrät seurakuntia ja puhut ihmisten kanssa siitä polusta minkä olet kulkenut ja missä olet nyt tilanteessa, että minä äänitän sinulle tätä viestiä Etelä-Sudanissa. Kierrät puhumassa ihmisille, ettei heidän tarvitsisi kulkea niitä samoja vaikeita reittejä kuin 8

sinä. Minä teen sitä samaa täällä neljännellä YK/EUmissiollani, puhun paikallisille poliiseille, jotka ovat usein luku- ja kirjoitustaidottomia, jotta he olisivat mahdollisimman hyviä poliisiammattilaisia tukeakseen omia kansalaisiaan. Meillä molemmilla on varmaan sama halu parantaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan. Silloin 25 vuotta sitten kirjoitin, että ”sinä KK olet ihme joka antaa kunniaa elämälle kuoleman sijasta”. En voi olla ajattelematta miten vähän ihmeitä ylipäätänsä tapahtuu. Täkäläisten, eteläsudanilaisten ihmisten haavat ovat syviä, yhteiskunnan kyky auttaa ihmisiä on hyvin heikko, auttavat kädet on halvaantuneita resurssien puuttuessa. Tämän tilanteen toivottomuus saa minut arvostamaan ihmeitä entistä enemmän. Sen takia toistan, KK, että sinä olet ihme, joka parantaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan. Toivottavasti me molemmat jaksetaan tehdä näitä ihmeitä vielä seuraavatkin 20–30 vuotta. Ja tiedän, että tätä viestiä nauhoitetaan sinun syntymäpäivänäsi. Hyvää syntymäpäivää. Stay strong and stay safe. Sari Rautarinta

”SIITÄ ON LÄHETTY, ETTÄ TÄHÄN ON TULTU”

Mä teen tätä äänitystä sulle, Kauko, saunan lauteella. Varmaan kuuluukin, kun istun lauteilla ja heittelen löylyä ja siksi kiuas välillä sihahtaa. Katselen ikkunasta ulos laituria, ja tällä hetkellä täällä kaukana pihavalojen hehkun ulottumattomissa on säkkipimeää. Musta talviyö, järvellä jääkansi päällä. Tuolle jäälle johtaa saunan terassilta laituri ja laiturin päässä on ”terapeuttini” valmiina vastaanottamaan minut, kun vaan minulle sopii ja olen valmis läväyttämään takkini auki. Ajattelen viimeaikaisia tapahtumia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Olen toivonut, että elämä välillä helpottaisi ja saisin vapautua ja nauraa ihmisten kanssa, mutta ei se vaan tunnu menevän niin. Koko ajan on jotakin raskasta. Tasapaino säilyy, koska itse olen kunnossa ja perheelläkin menee taas suhteellisen hyvin, mutta kun tuonne pimeyteen katselen, niin mieleeni muistuu se vanha suomalainen maalaus, jossa kuolema kulkee talvisessa maalaismaisemassa, raahustaa kumarassa kuin vanha mies. Kuolema on elämän luonnollinen päätös, ja minä ajattelen siitä niin, että meidän elämämme jatkuu rajan toisella puolella. No millaisena? Sitä minä en tiedä, enkä ala siitä teologisesti edes kenenkään kanssa väittelemään. Se nähdään sitten. Minulle henkilökohtaisesti tärkeää on, että tiedän olevani matkalla sinne, minne haluan. Silti olen monet kerrat tuntenut aivan järkyttävää tuskaa ja surua kuoleman edessä. Joidenkin matka tässä matoisessa maailmassa on ollut täynnä kärsimystä ja se on loppunut aivan liian aikaisin. 10

Mikä minun sanomani on tänään? Mietin sitä tässä saunan lauteella. Nuorena olin rikollinen ja narkomaani. Kun olin 21-vuotias, oma lääkärini alkoi puhua minulle. Olin uusimassa reseptiä. Hän sanoi: ”Kari kuule. Me ollaan tunnettu vuosia ja minä olen tullut siihen tulokseen, että aletaan hakemaan sinulle eläkettä”. No minähän heti ajattelin että mieletön juttu. Ei tartte enää kahden viikon välein täytellä lappuja työkkäriin. Siihen aikaan se piti tehdä paperilla ja se oli vaivalloista ja turhaa touhua. Olin pysyvästi työtön. Jostain syystä sanoin lääkärille, että antaahan olla. Samanikäisenä minut poliisin sanojen mukaan luokiteltiin ammatti- ja taparikolliseksi. Sitten jysähti booom, ja jostain käsittämättömästä syystä kolmannella linna tuomiollani tulin uskoon, raitistuin ja muutuin lain kuuliaiseksi kansalaiseksi. Jälkeenpäin olen tajunnut, että se oli välttämätöntä. En olisi kestänyt sitä elämää yhtään pitempään. Todennäköisesti olisin kuollut. Roju ei antanut enää mitään, kaikki fiilikset siitä oli jo vedetty. Hihat mustana ja kipeinä olin kiskonut nopeaa ja välillä hidasta, vaikka nopea oli minun pääartikkelini. Tämän päivän true crime maalaa rikollisuudesta ja aineidenkäytöstä oudon demonisen ja kiehtovan kuvan. Tämän kirjan tarkoitus on näyttää mitä se kaikki oikeasti on. Päättäköön lukija sitten haluaako elää samalla tavalla kuin muutamat tässä kirjassa kuvatut ihmiset ovat eläneet. Ja rikos- ja päihdekierteeseen joutuneille haluan sanoa, että ulospääsy on olemassa. Tiedän sen itse nimimerkillä ”kokemusta on”. Ei se helppoa ole, mutta mahdollista. Ilman sitä toivoa en jaksaisi tätä työtäni edes tehdä. Taulun nimi on Kuoleman vaellus ja sen on maalannut Magnus Enckell vuonna 1896. Juuri nyt, tällä hetkellä, 11

voin kuvitella Kuoleman vaeltamassa tuolla järven jäällä. Oikeastaan näen sen sieluni silmin, se on piirtynyt verkkokalvooni tai jonnekin. Kuolema, tuo murheellinen hahmo. Ehkä se joillekin piinatuille sieluille tuo vapautuksen. Mutta en haluaisi antautua Kuolemalle, koska elämäkin voi olla hyvää, sitä ei saa heittää menemään. En ole koskaan kokenut puhumisen minua auttavan. Se on vain asioiden vatkaamista ja pyörittämistä. Puheesta pitää siirtyä tekoihin. Tässä kirjassa annan muutaman esimerkin siitä, miten se tapahtuu.

Stairway To Heaven

Joskus muutama vuosi sitten mulle soitettiin ja kysyttiin, että voisinko tulla siunaamaan haudan lepoon kaksi vanhaa ystävää, joihin olin tutustunut jo 1980-luvulta. He olivat sisarukset Tapi ja Memma. Tapi ei oikeastaan käyttänyt aineita, mutta viinaa hän joi aika rankasti. Hän oli joskus sanonutkin, että halusi kuolla viinaan – ja niinhän lopulta kävikin. Kyllä hän joskus pilveäkin pössytteli, olin myynytkin sitä hänelle. Memma puolestaan oli aikanaan yrittäjä ja piti omaa liikettä. Hän osti minulta silloin tällöin varastettua tavaraa ja myi sitä kaupassaan. Tapi oli kuollut maanantaina ja Memma saman viikon torstaina. Molemmat menehtyivät sairauteen. Hautajaisia oli suunniteltu jo viikkojen ajan. Viikkoa ennen hautajaisia seurakunnan kanttori otti yhteyttä ja kysyi voisiko hautajaisissa soittaa Led Zeppelinin Stairway To Heavenin. Sanoin, ettei mulla ole mitään sitä vastaan. Siinähän ei ole kristillistä sanomaa, on jopa sanottu että siinä olis ihan päinvastainen sanoma, mutta se oli ollut Tapin lempibiisi ja se oli myös omaisten toive. Ehkä Tapi olisi halunnut sen kuulla vielä kerran. Yhden henkilön piti huolehtia muistotilaisuuden järjestelyistä: varata tila sekä järjestää tarjoilut. Maanantaina, vain viittä päivää ennen lauantain hautajaisia, hän ilmoitti, 13

ettei ollut saanut hoidettua mitään. Ei vaan saanut hoidettua. Hän oli ilmeisesti niin sekaisin päihteistä, ettei yksinkertaisesti pystynyt siihen. Olimme tietenkin pettyneitä ja vihaisiakin, mutta minkäs sille mahtoi. Niissä piireissä sellaista tapahtuu. Kaikki pallot eivät mene maaliin – eivätkä kaikki pysy edes kentällä. Soitin Johannalle, vanhalle ystävälleni, joka tunnetaan siitä, että asiat järjestyvät hänen käsissään. Hän ryhtyi heti toimeen. Hän soitti seurakuntatalolle, ja kuin ihmeen kaupalla Pyhän Johanneksen kirkon tilat olivat vapaina. Seuraavaksi piti järjestää tarjoilut. Meitä oli muutama tuttu auttamassa. Soitin Via Dialle, Kuopion Vapaa kirkon diakoniatyöhön, ja kysyin, voisiko sieltä saada ruokatarvikkeita hautajaisia varten. Kerroin tilanteen, ja vastaus tuli empimättä: ”Totta kai löytyy.” Kysyin mistä voidaan tulla ruokia hakemaan? He olivat niin sydämellisiä, että lupasivat toimittaa ruoat Johannan luokse. Kyse oli kaupoista ja erilaisista tilaisuuksista kerätystä hävikkiruoasta, josta saatiin koottua vieraille runsaat tarjoilut. Kaikki tuotteet olivat täysin käyttökelpoisia ja tuoreita. Toinen kaveri Anne ja hänen tyttärensä alkoivat valmistamaan ruokia. En enää muista keitä muita siellä oli hommia painamassa, mutta nyt tila oli saatu ja ruokapuoli oli kunnossa. Sitten koitti hautajaispäivä. Siunaustilaisuus alkoi. Istuin siunauskappelissa arkusta katsoen oikealla, vasemmalla istuivat omaiset. Paikalla olivat lapset ja muut sukulaiset. Saattoväkenä oli vanhoja kavereita, monenlaista elämänkulkijaa. Kun virsi Maan korvessa kulkevi lapsosen tie oli laulettu, tuli minun vuoroni. Astelin arkkujen eteen. Siinä pappi pitää yleensä pienen hiljaisen hetken ja lausuu rukouksen. Itse yleensä 14

pyydän Herralta, että saisimme tästä hyvän ja kauniin hetken: ”Herra, anna sun pyhän läsnäolosi olla tässä. Kosketa ihmisten sydämiä ja vaikuta Henkesi kautta, että jokainen kuulija ymmärtäisi, että nyt ollaan Pyhän edessä.” Tällä kertaa minun hiljainen hetkeni oli erilainen ja rukous jäi rukoilematta. Sanoin vain Herra auta minua! Sitten pyysin Tapilta Vaikka olisi millainen taival äijällä ja Memmalta heidän arkku tahansa, niin yleensä lauletaan jensa edessä anteeksi. He ”Maan korvessa...” olivat minua vanhempia, enkä minä ollut aloittanut heidän päihdehistoriaansa tai aiheuttanut heidän kuolemaansa, mutta omalla aineiden myynnillä ja rikollisella toiminnalla olin jossain vaiheessa mahdollistanut myös heidän päihteidenkäyttönsä. Tiesin, että olin saanut kaiken sen anteeksi jo kauan sitten. Olin myös kärsinyt kaikki yhteiskunnan minulle määräämät rangaistukset. Olin ansainnut kaikki tuomioni, mutta tiesin, että olin myös Jumalan edessä saanut anteeksi sillä tietyllä hetkellä 2.12.1993. Naarajärven vankilan päivä sellissä numero 19. Kerron siitä myöhemmin tässä kirjassa. Nyt seisoin kahden arkun edessä ja pyysin hiljaa mielessäni anteeksi Tapilta ja Memmalta. En ollut koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Olin ennenkin haudannut kavereitani, joille olin myynyt aineita. Mutta tämä kerta oli erilainen. En välittänyt kenestäkään muusta läsnäolijasta, pidin hiljaisen hetkeni 15

ja sen jälkeen nyökkäsin omaisille. Sitten aukaisin Raamattuni, jonka väliin olin laittanut kirjoittamani puheen. Suoritin siunauksen ja puhuin. Sanoin vielä, että me läsnäolijat kaikki tunsimme Merjan ja Tapion ja tulen puhumaan heistä tässä siunauspuheessa Memmana ja Tapina, koska niillä nimillä me heidät tunsimme. Puheeni jälkeen alkoi siunauslaulu, joka oli Stairway To Heaven. Kanttori soitti ja lauloi tuon yli kymmenen minuutin biisin. Hän oli reilun viikon harjoitellut sitä. Eihän sitä voi verrata Led Zeppelinin vetoon, mutta en voi muuta kuin nostaa hattua tälle kanttorille. Muistan, kuinka kylmät väreet kulkivat ihollani, kun kuuntelin hänen lauluaan. Kuuntelin ja itkin. Istuin pastorin paikalla etupenkissä. En ollut vain virkaa tekevä pastori, vaan KK, Memman ja Tapin vanha tuttu. Yksi niistä ihmisistä, jotka kesäisin 80–90-luvulla istuivat Valkeisenlammen rannalla juomassa kaljaa ja viiniä, polttamassa paukkuja ja puhumassa kaikkea mitä noissa kuvioissa puhutaan. En ole koskaan päässyt siitä tunteesta, että olen yksi siitä porukasta. Se ei tarkoita sitä, että kokisin edelleen olevani toisen luokan kansalainen. Menneisyyteni on osa identiteettiäni. En koe olevani sen vuoksi rikki. Sellainen minä olin. Tällainen minä olen nyt. Ja loppujen lopuksi olen edelleen sama ihminen. Tapin ja Memman hautajaisissa rukoilin Memman pojan Jarin kanssa seurakuntatalon eteisessä. Hän itki ja sanoi: ”Elämän pitäisi muuttua. Tämä ei tule muuten päättymään hyvin.” Seuraavana päivänä hautajaisten jälkeen Jari hävis ykskaks. Kukaan ei tienny missä Jari on. Omaiset laittoi 16

acebookiin kyselyjä että tietääkö joku missä hän on. F Kukaan ei tiennyt, mutta onneksi myös poliisi valvoo somea ja sieltä tuli viesti ettei tarvi hätäillä, Jari on turvassa. Hänet oli otettu kiinni ja viety vankilaan. Kun hautajaisista oli kulunut vuosi, tuli uusi järkyttävä tieto. Soitin aamupäivällä Memman toiselle pojalle Joni-Matille. Kysyin lupaa kertoa tuon Memman ja Tapin hautajaiskuvion, sekä mitä hänelle ja hänen veljelleen kuuluu? Joni oli se, joka oli elämässä jämäkästi kiinni, kun taas Jarin elämä oli sitä mitä se oli. Puoli viideltä iltapäivällä sain viestin: ”Jari on kuollut.” Kuinka paljon kuolema vaanii noissa kuvioissa, kuinka paljon kuolema korjaa satoa. Kuinka paljon nuoria menee. Jarilla oli kolme lasta. Kaikki ovat jo aikuisia, mutta iästä riippumatta he ovat isänsä lapsia. He ovat joutuneet näkemään läheltä sen helvetin, jonka päihteet aiheuttavat. Vaikka Jari ei olisi aina onnistunut isänä, hän oli silti heidän isänsä. Hän oli osa heidän identiteettiään, heidän lapsuuttaan ja heidän muistojaan. Jossakin niiden vuosien keskellä oli varmasti myös hyviä hetkiä – sellaisia, jotka vain lapset muistavat. En tiedä mitä tästä seuraa. Sama helvetillinen kiertokulku jatkuu. Kukahan on seuraava?

Maaninka

Kari hakee minut Siilinjärven asemalta. Olen matkustanut monta tuntia Turusta, mutta pystyn onneksi torkahtelemaan junassa. Varmaan puolet matkasta meni nukkuessa ja toinen puoli Spotify-listaa kuunnellessa. Kari on uskovainen, minä en. Tapasimme jo syksyllä, kun sain tämän elämäkertatilauksen ja kävin kuuntelemassa hänen huumevalistusluentonsa Tampereella ja Nokialla. Kari on tehokas puhuja. Kävimme sen jälkeen syömässä ja meillä synkkasi hyvin. Kari on suorapuheinen eikä yritä esittää mitään. Näin heti, että hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. En tiedä juuri mitään narkomaanien elämästä tai rikollis maailmasta. Kuopio on minulle tuttu kaupunki, koska vaimoni on sieltä kotoisin ja olen käynyt siellä keikoilla. Olen ollut Kuopiossa esiintymässä jo 80–90-luvuilla, kun Kari pyöritti siellä huumekauppaa. Emme koskaan kohdanneet. Tunsimme Limu-nimisen kuopiolaisen kaverin, joka järkkäsi meille keikkoja ja myi pilveä. Ostimme häneltä joskus. Itse en ole välittänyt pilvenpoltosta, koska en polta tupakkaa enkä osaa kunnolla vetää henkeen. Hieman huimaavan olon olen saanut pilvestä, mutta sekin on tuntunut lähinnä epämiellyttävältä. Viinaa olen varmasti juonut enemmän kuin lääkäri määrää, mutta olen suosinut viinejä ja oluita ja 18

yleensä olen lopettanut juomisen siinä vaiheessa, kun olen alkanut kunnolla tulla humalaan. Olen tässä Karin kirjaprojektissa mukana kirjoittajana. Docendo pestasi minut tähän hommaan. En ole varma millaista kirjaa olemme tekemässä, tuleeko tästä huumevalistusjuttu vai uskonnollinen. No, ei tästä mitään hengellistä tule, mutta onhan tuo kaveri pastori, joka on juttunsa kanssa tosissaan, niin ei sitä hengellisyyttä saa poiskaan. Olen kuunnellut ja purkanut tekstiksi Karin lähettämiä äänityksiä, joissa hän kertoo itse tai haastattelee toisia ihmisiä. Korutonta kertomaahan se on. Halusin tulla käymään Karin luona Maaningalla, jotta näkisin toisen, valoisamman puolen hänen elämästään. Ajamme Maaningan kylän suuntaan. Nyt on toukokuun 14. ja puut alkavat olla jo vehreitä. Pari töyhtöhyyppää lähtee lentoon pellolta. Kari kertoo mikä hänen suhteensa on Maaninkaan. Hän on viettänyt täällä lapsuutensa kesiä. Saavumme talolle. Se on melko pieni ja moderni. Ympärillä on useita piharakennuksia. Talon sivuun ollaan rakentamassa jotain. Kaksi koiraa tulee tervehtimään meitä. Kari esittelee minulle taloa. Olohuoneessa on isot maisema ikkunat, joista avautuu näkymä pihaan ja järvelle. Asunto on hyvin siisti. Saan käyttööni pienen makuuhuoneen. Avokeittiön pöydälle on katettu lautaset ja aterimet. Kari kysyy juonko saunassa olutta. Hänellä on vain alkoholitonta olutta ja muuta ei tule. Sanon, etten ole tänne ryyppäämään tullut. Kari nauraa ja alkaa kertoa elämäntarinaansa. — Me ostettiin tällä tontilla seisonut mökki, kun mun isä kuoli. Kun tyhjennettiin tavaroita tuosta aitasta, niin sieltähän löyty parit pontikkapannut. Niillä tehtiin muutakin 19

kuin käsidesiä. Ne on sitten hoidettu muualle. Joskus isäukon kanssa tässä tontilla tiputettiin pontikkaa. Kerran mulla oli pirikuuri takana ja päätin tulla tänne mökille lepäämään. Naapuri tuosta vastarannalta tuli meille. Isä ja naapuri lähti viemään verkkoja järvelle, ja pontikkapannu oli kuumenemassa. Oli sovittu, että minä jään kahtomaan sitä ja siitähän pitää aina ensimmäiset kaks kahvikupillista heittää pois, koska siinä on aina sitä myrkkyä alussa. Pontikka rupes tippumaan. Ensimmäisen kahvikupillisen mä heitin menemään, mutta sitten ajattelin, että en minä tuota toista enää heitä, ja sehän oli aika tuhtia evästä. Vedin sen huiviin ja kerkisin vielä toisenkin kupillisen ottaa. Kysymys oli siis jostain kaheksankymppisestä eväästä. Olin pitkän aikaa valvonu ja muutenkin huonossa kunnossa. Kun isäukko tulee naapurin kanssa, niin minähän olen kännissä jo. Ukko sanoo mulle, että taas on pitäny niitä pillereitä syyä. Mulla palo käämit. Sanoin etten ole mitään pillereitä syöny. Se jotain mussutti mulle, ja otin perhosveitsen takataskusta ja vähän pyöräytin sitä ja sanoin että minä otan auton ja lähden kiitämään. Isäukko sanoi että et ota etkä lähe mihinkään täältä. Kun mökkinaapuri näki sen veitsen, niin se nousi tuolista ja sanoi jaaha, minä taian lähtee. Otin autonavaimet ja lähin ajamaan. En mä päässy monta kilometriä, kun löysin itteni ojasta. Joo, nuo on niitä huonompia muistoja, mitä tälle tontille mahtuu. Uhkasin isääni veitsellä kun se ei ruvennu antaan mulle autonavaimia. Isäukko kuoli vuonna 2018 tammikuun toisena päivänä. Olin sillä hetkellä pitämässä isää kädestä kiinni. Se oli hyvä hetki mulle, mutta mä en surru oikeestaan silloin sitä yhtään. Mulla oli sellanen pastorimuudi päällä ja mä vaan aattelin käytännön asioita: hoidetaan nää hommat, 20

Kari KK Korhonen Kauko Röyhkä

rina Tositarina miehestä, miehestä, joka elää kahden joka elää kahden maailman maailman rajalla. rajalla.

honen onKari entinen KK Korhonen ammatti-on ja tapa entinen rikollinen, ammatti- ja taparikollinen, tänyt selkää joka menneisyydelleen, ei kääntänyt selkäävaan menneisyydelleen, palasi vaan palasi ina. sinne pastorina.

aikoissa,KK joihin liikkuu papit paikoissa, harvoin kutsutaan: joihin papithuumeharvoin kutsutaan: huumeankiloissa, kämpissä, teho-osastojen vankiloissa, saatto teho-osastojen huoneissa saattohuoneissa ssa, joihin ja hautajaisissa, ei haluta ”tavallista joihinpappia”. ei halutaHän ”tavallista on pappia”. Hän on sille, jotka tukena eivät ihmisille, luota viranomaisiin, jotka eivät luota instituutioihin viranomaisiin, instituutioihin n. Ihmisille, tai Jumalaan. joiden kaulaan Ihmisille, on tatuoitu joidenviha, kaulaan mutta on tatuoitu viha, mutta ässä pelko joiden ja yksinäisyys elämässä pelko ovat jatkuvasti ja yksinäisyys läsnä.ovat jatkuvasti läsnä. ollisten vierellä KK istuu viimeisinä rikollistenhetkinä, vierelläpitää viimeisinä kädestä hetkinä, pitää kädestä kun koneet kiinnisammuvat silloin, kunjakoneet sanoo sammuvat ääneen ja sanoo ääneen ta kukaan nemuu sanat, ei joita osaakukaan sanoa. muu ei osaa sanoa.

ALAMAAILMAN PASTORI

ue crimen Kirja täysin avaauudesta true crimen kulmasta: täysinei uudesta rikostenkulmasta: ei rikosten utkijana,tekijänä vaan ihmisenä, tai tutkijana, joka vaan kulkee ihmisenä, rikollisenjoka kulkee rikollisen uun asti.rinnalla Alamaailman loppuunpastori asti. Alamaailman on kertomuspastori on kertomus aaliudesta uskosta, ja siitä,lojaaliudesta mitä tapahtuu, ja siitä, kun armo mitä tapahtuu, kun armo kkoihin, joissa viedään sitä paikkoihin, ei ole totuttu joissa näkemään. sitä ei ole totuttu näkemään.

honen (s.Kari 1969) KK on Korhonen pastori ja (s.päihde 1969)valistaja, on pastori ja päihdevalistaja, matti- jasekä taparikollinen, ex- ammattijonka ja taparikollinen, elämä muuttuijonka elämä muuttui assa. 1993 vankilassa.

Kauko Röyhkä on tunnettu Kauko Röyhkä rock- on tunnettu rockmuusikko sekä tuottelias, muusikko monisekä tuottelias, monipuolinen ja palkittu kirjailija. puolinenHänen ja palkittu kirjailija. Hänen laajaan tuotantoonsa laajaan kuuluutuotantoonsa kolmikuuluu kolmisenkymmentä teostasenkymmentä romaaneista teosta romaaneista muistelmiin sekä tietokirjoihin. muistelmiin sekä tietokirjoihin.

ISBN 978-952-850-914-1 KL 99.1 www.docendo.fi

Kansi: Jussi Jääskeläinen Kansi: Jussi Jääskeläinen Kannen kuva: Heidi Korhonen Kannen kuva: Heidi Korhonen