Issuu

Lumiakvaario

Jukka-Pekka Palviainen

Lumiakvaario

FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite

Ensimmäinen painos Kirjassa on lainattu seuraavia kappaleita: Voipallo (s. 100), sanat Heikki Salo, Romanssi (s. 114), sanat Reino Hirviseppä, Minun ystäväni s. 118), sanat Petri Virtanen. Tekstin- ja tiedonlouhinta kielletty. Copyright © Jukka-Pekka Palviainen ja Docendo 2026 Crime Time -kirjat julkaisee Docendo. Docendo on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä. Kansi: Timo Numminen Taitto: Noora Ohvo Kustantaja: Docendo, Jyväskylä puh. 044 7270 250 info@docendo.fi www.docendo.fi ISBN 978-952-850-784-0 Painettu EU:ssa.

Marjalle

Maanantai

1. toukokuuta 2023

1. Moottorivene tuli esiin sumun keskeltä kuin pieni tumman keltainen kuu. Näytti siltä, ettei se hidastanut yhtään lähestyessään Syväraumanlahtea ja siinä olevaa pienvene satamaa, joka sijaitsi Otan ja Syvärauman kaupunginosien välissä vain muutaman kilometrin päässä Rauman keskus tasta. Kuski ja keulassa istuva tähystäjä olivat pukeutuneet tummanvihreisiin sadeasuihin. He olivat peittäneet päänsä hupuilla. Kokonaisuus sai heidät näyttämään muodottomil ta möykyiltä. Veneen pohjalla makasi keski-ikäinen nainen, joka oli kauhuissaan. Hänen kätensä ja nilkkansa oli sidottu nippu siteillä. Naisen suuhun oli tungettu rätti, joka vaimensi kurkusta tulevaa jatkuvaa huutoa. Loput siitä jäi kaksitahti moottorin äänen alle. Nainen heilui rimpuillessaan veneen laidalta toiselle kuin hengestään taisteleva hauki. Erona oli kuitenkin se, ettei kala tiennyt kuolevansa. Sen toiminta oli vaistomaista. Nainen sen sijaan ehkä mietti jo kuoleman jälkeistä aikaa. Sillä taistelustaan huolimatta hän tiesi, että peli oli pelattu.

Sen muut veneessä olisivat nähneet naisen silmistä, jos oli sivat halunneet katsoa. Eivät he halunneet. Ei ihmisen tappaminen ollut sel lainen asia heillekään, että he olisivat suhtautuneet siihen kevyesti. Parempi oli yrittää vakuuttaa itselleen, että kyse oli aivan tavallisesta vappuaamun huviajelusta. Niin aikai sen aamun, ettei ketään muuta ollut vielä liikkeellä. Kuski ohjasi veneen lähelle laituria, joka oli lahdella ennen venesataman alkamista. Tähystäjä kiinnitti paatin köydel lä tolppaan. He vilkaisivat tontin ylälaidassa olevaa lukaalia. Talossa paloivat himmeät valot. Hetki oli yhtä aikaa aivan tavallinen ja ladattu merkityksillä, jotka vain he kolme tiesivät. Kuski ja tähystäjä tarttuivat kiinni naiseen ja raahasivat tämän rantaveteen. Kuski painoi naisen pään veden pinnan alle. Tähystäjä piti kiinni sätkivistä jaloista. Kauhu antoi naiselle valtavat voimat, mutta ne eivät riittäneet ylivoiman edessä. Varsinkin, kun hänen raajansa olivat sidotut. Kun nainen lakkasi rimpuilemasta, kuski ja tähystäjä kantoivat tämän lähemmäs rantaa ja laskivat siihen koh taan, jossa vesi ja maa kohtasivat toisensa. Sen jälkeen he irrottivat tästä otteensa. Tähystäjä kumartui lähemmäs naista. Hän erehtyi vilkaisemaan elottomia silmiä, jotka olivat kirkkaan siniset. Hän tiesi heti, että se oli virhe. Hän ei unohtaisi näkyä koskaan.

2. Kiikartorni oli vaaleanruskea puinen näkötorni, joka oli rakennettu muutama kilometri pohjoiseen alkuperäises tä tornista, joka oli purettu 1956. Se oli ollut tähystys- ja

merkinantotorni, josta seurattiin satamaan saapuvia laivoja. Nykyinen rakennus oli 18,6 metriä korkea ja se oli tarkoitettu maisemien ihailuun. Se sijaitsi Syväraumanlahden venesata massa vastakkaisella rannalla naisesta, jonka kasvoja ja var taloa aallot nuolivat laiskasti. Simo Sukkula seisoi kalliolla tornin vieressä. Tuuli tuiversi Simon vaaleita olkapäälle ulottuvia hiuk sia. Hänen oli vaikea uskoa sinisiä silmiään. Hän polvis tui nopeasti katajan taakse, ettei häntä nähtäisi veneestä. Vaikka aurinko ei ollut vielä noussut ja lahdella leijui sumu, venesataman lyhdyt valaisivat tienoon tehokkaasti. Niiden, hyvien laitteiden ja pitkän kokemuksen ansiosta Simo pys tyi ottamaan laadukkaita kuvia hämärässäkin, vaikka etäi syyttä veneeseen oli useita kymmeniä metrejä. Toki hän myös käsitteli kuviaan niin kauan, että oli tyytyväinen. Hänellä oli siihen aikaa ja hän oli valmis käyttämään sitä. Moottoriveneen ääni jatkoi loittonemistaan. Se pala si siihen suuntaan, mistä oli tullutkin eli kohti Rauman saaristoa. Simo palasi parkkipaikalle ja istuutui autoonsa. Ilmastointi availi huurtuneita ikkunoita. Radiossa juonta jien äänet olivat pehmeitä. Kuin kuiskauksia tuulessa. Simo ei malttanut odottaa kotiin asti, vaan selasi hetken äsken ottamiaan kuvia ja videoita. Aikaisemmin samana yönä Simo oli joutunut petty mään, kun juhlijat, joiden äänet hän oli kuullut meren lahden yli omalle terassilleen, olivat poistuneet sisälle sateen alettua pian sen jälkeen, kun hän oli saapunut kalliolle. Hän oli kuitenkin ehtinyt ottaa joitakin kuvia. Kuvaami nen oli hänen tapansa olla mukana juhlissa, joihin häntä ei koskaan kutsuttu.

Ennen juhlijoiden poistumista Simo oli ehtinyt kuvata jo jotakin erityistä. Keltainen vene oli käynyt paikalla aikai semmin toimittamassa laiturille kasan muovipusseja, jotka juhlijat olivat vieneet mukanaan talolle. Simo ei tiennyt, mitä niissä oli ollut sisällä. Vieraiden poistuttua sisälle Simo oli ajellut aamuyön ympäri kaupunkia etsien muuta kuvattavaa ja palannut sen jälkeen toiveikkaana paikalle pettyäkseen uudelleen. Mitään kuvattavaa ei ollut. Mutta sitten hän oli nähnyt kel taisen veneen palaavan lahdelle. Nyt sen kyydissä oli ollut kuskin lisäksi muitakin. Hän oli ottanut elämänsä tärkeimmät kuvat ja pätkän videota. Sen hän tiesi jo nyt, vaikka elämää olisi toivotta vasti edessä vielä vuosikymmeniä. Simo ei soittanut hätäkeskukseen. Mitä se olisi hyödyt tänyt? Nainen oli kuollut. Eikä Simo halunnut sotkeutua asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Poliisi olisi alka nut kysellä häneltä kuvista. Ehkä ne olisivat tehneet hänen luokseen kotietsinnän ja vaatineet nähtäväksi kaikki kuvat. Nekin, jotka hän oli ottanut viime kesänä Otanlahden uimarannalla. Hän oli sitä paitsi saanut tarpeekseen kaikista viran omaisista. Hän oli ollut yhdeksänvuotias, kun äiti ja isä olivat kuolleet häkämyrkytykseen ryypättyään koko juhan nuksen Vasaraisten mökillä. Simo oli löytänyt heidät palat tuaan koulun kentältä pallo kainalossaan. Hän oli ollut yksin kaikki Valioliigan huippujoukkueiden hyökkääjät, puolustajat ja maalivahdit. Simo muisti poliisit, lääkärit, sairaanhoitajat, sosiaali viranomaiset ja psykologin. Hän muisti huolestuneet kat

seet ja kuiskuttelut. Poliisin huonosti peitetyn ärtymyksen, kun hän ei osannut vastata kysymyksiin. Koulukaverien hetkellisen kiinnostuksen hänestä, kunnes se oli hiipunut johonkin tuoreempaan draamaan. Simo katseli kuvasarjan vielä läpi. Viimeisessä kuvassa vene oli ajanut pois ja nainen makasi rantavedessä. Simo silitti etusormellaan näyttöä. Hän pakkasi Nikonin kameralaukkuun. Oli ruvennut jälleen ripsimään vettä. Tuulilasinpyyhkimet alkoivat toi mia rivakasti. Simo oli tyytyväinen, että hän oli tutkinut ennen kotoa lähtöä sadetutkaa Forecasta ja tullut paikalle autolla. Venesataman ja Otanlahden uimarannan välisessä met sikössä näkyi liikettä. Simo valmistautui lähtemään liik keelle niin nopeasti kuin tarvitsisi. Parkkipaikalle ilmestyi kaksi lyhyttä ja heiveröistä hah moa. Pojalla oli paksu talvipipo ja risuparta. Simosta hän näytti puutarhatontulta. Tytöllä oli rasvainen tukka ja ihoongelma. Kummankin silmät harittivat. Tyttö koputti auton kuskinpuoleiseen sivuikkunaan. Simo avasi sen. ”Mitä asiaa?” Poika kaivoi taskustaan ryppyisen kaksikymppisen. ”Heitätkö meidät keskustaan? Me tilattiin taksi, mutta se ajoi meidän ohi.” Simo nousi ulos autosta, nappasi setelin käteensä ja pot kaisi narkkaria vatsaan maihinnousukengällään. Hän oli hankkinut kengät sitä varten, jos joutuisi joskus tappeluun. Kaveri makasi maassa kyljellään vatsaansa pidellen ja vaikeroiden. Tai ehkä se kuulosti enemmän itkulta kuin

vaikeroinnilta. Aikuinen mies ja itkee kuin vauva. Simo ei kyllä ollut varma, oliko kaveri täysi-ikäinen. Päähän osuva potku hiljentäisi kaverin lopullisesti. Aja tus miellytti Simoa. Hän otti askeleen lähemmäs tuota ihmisen muotoista jätesäkkiä. Mutta silloin tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. ”Älä! Anna meidän mennä. Mä voin ottaa sulta vaikka suihin.” Simo katsoi tytön suuta, jossa jäljellä olevat hampaat kellersivät. Huulet olivat kuivat ja rohtuneet. ”Hyi helvetti”, hän tuhahti ja istuutui takaisin autoonsa. Hän lähti liikkeelle, mutta peruutti takaisin nuoren parin viereen. Nyyhkyttävä tyttö oli kumartuneena pojan viereen. Simo pudotti saamansa setelin ikkunasta. Se leijaili tuu lessa hetken aikaa ja laskeutui sitten tytön viereen. Tyttö vilkaisi Simoa nopeasti omilla vetisillä ja rähmäi sillä silmillään. Sen jälkeen hän laski katseensa häpeillen maahan ja mutisi: ”Kiitos.”

3. Liikemies Pauli Häkönen siemaili 16 vuotta vanhaa single maltia, jonka oli luvattu maistuvan hedelmäiseltä, maustei selta ja turpeiselta. Pauli maistoi vain turpeen tuijottaessaan merelle olohuoneensa suurista maisemaikkunoista. Hän ei juonut koskaan vieraiden aikana kuin jääteetä. Hän uskot teli muille sen olevan viskiä. Hän ei halunnut ihmisten tie tävän, että juomattomuus johtui heistä.

Pauli tahtoi tietää koko ajan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Sen lisäksi hän halusi olla varma, ettei itse tekisi mitään, joka kaduttaisi myöhemmin. Samat säännöt koski vat hänen vaimoaan ja Josefinaa. Pauli ajatteli nuoria juhlijoita. Miten he olivat ihailleet heidän kotiaan. Miten he olivat kuunnelleet hänen sanojaan kuin jokainen ääneen lausumaton välimerkkikin olisi ollut kultahippu. Varsinkin yksi nuori nainen, joka oli kimalta vassa mekossaan tuonut mieleen diskopallon. Hän oli hys syttellyt muita kuullakseen Paulin jokaisen sanan. Myöhemmin nainen oli hakeutunut hänen seuraansa. Halunnut olla hetken kahden. Se oli epäilyttänyt Paulia. Nainen oli liian hyvännäköinen tyrkyttämään itseään kenellekään. Joko hän oli todella innokas tekemään rahaa tai sitten hän oli peitetehtävissä oleva poliisi tai toimittaja. Joku saisi tarkistaa naisen taustat uudelleen. Naisella oli ollut kaksi sormusta vasemmassa nimettö mässään. Kun Pauli oli kysynyt aviomiehestä, nainen oli naurahtanut, ettei sellaista ollut. Hän kuulemma piti ulos lähtiessään sormuksia, koska halusi olla saalistaja eikä saalis. Tosin hän oli kuulemma huomannut, ettei miehiä juuri kaan kiinnostanut, oliko hän naimisissa vai ei. Pauli oli halunnut naista niin, että kiveksissä kihelmöi. Nainen oli vaikuttanut kypsältä poimittavaksi. Paulilla oli kuitenkin periaatteensa ja yksi niistä oli se, ettei hän men nyt sänkyyn kenenkään sellaisen kanssa, jonka taustoja hän ei tuntenut tarpeeksi hyvin. Toki hänen assistenttinsa Josefina oli selvittänyt jokaisesta vieraasta sen, minkä pys tyi, mutta se ei riittänyt Paulille. Hänen luottamuksensa oli ansaittava.

Portaista kuului askelia. Olivia lähestyi miestään val koinen silkkiaamutakki kahisten. Nainen oli pessyt meikit kasvoiltaan ja antanut kampauksensa tuupertua. Hän näyt ti silti kauniilta. Olivia kietoi kätensä miehensä ympärille ja painoi pos kensa tämän yläselkään. ”Onko hän tyytyväinen?” nainen kuiskasi. ”Kaikki meni niin kuin piti.” Pauli laski kätensä vaimonsa käsien päälle. ”Mites sulla? Oliko kivaa?” ”Mikä se hottis oli, joka oli niin kovasti kiinnostunut susta?” ”Mä mietin samaa. Se oli jotenkin vähän liian innois saan kaikesta.” ”Pitäiskö se poistaa listalta vai pitäiskö meidän mennä sen kanssa sänkyyn?” ”Jossu saa tarkistaa sen taustat uudelleen. Nainen kuitenk in tietää jo kaikenlaista.” ”Onko meidän syytä olla huolissamme?” ”Asia hoituu tavalla tai toisella.” Olivia irrottautui miehestään ja astui hänen viereensä. ”Mikä toi mytty on? Tossa ihan rannassa. Laiturin oikealla puolella.” Pauli siristi silmiään. ”Ei helvetti. Se näyttää ihmiseltä.”

4. Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen istui Rauman poliisi aseman pihalla odottavaan Škoda Octaviaan, jossa vanhempi

rikoskonstaapeli Nelli Nurminen odotti jo kuskin paikalla. Nainen näytti yllättävän raikkaalta siihen nähden, että oli vappupäivän aamu eikä kello ei ollut vielä viittäkään. ”Eikö sun pitäisi olla krapulassa tähän aikaan?” Teemu kysyi, kun kollega kääntyi Hankkarintielle, joka muuttui kohta Vähämaanpuistoksi ja sen jälkeen Seminaarinkaduk si. ”Ei sitä aina jaksa olla kolmantena, viidentenä tai seit semäntenä pyöränä. Mä söin Cittarin kanasalaattia, join lasillisen valkkaria ja vahtasin brittiläistä poliisisarjaa poika kaverityyny kainalossa. Meillä oli tosi mukavaa yhdessä.” ”Harmi, ettei tullut puheeksi. Sä olisit voinut tulla meil le. Me oltiin Taijan kanssa kahdestaan ja pelattiin lauta pelejä. Mäkään en uskaltanut juoda kuin yhden oluen, kun Taijan kanssa ei vielä oikein tiedä, mihin suuntaan tilanteet kehittyy.” Nelli vilkaisi Teemua ja hymyili myötätuntoisesti. Hän oli hyvin perillä Teemun tyttären pitkään jatkuneista mielenterveysongelmista. Heidän oikealla puolellaan oli Keskuspuisto, joka täyttyisi vain tuntien päästä raumalaisista, jotka tulisivat katsomaan Rauman Poikasoittokunnan vappumarssia. Orkesterin nimi oli säilynyt ennallaan, vaikka siinä oli jo vuosikymmeniä ollut enemmän tyttöjä kuin poikia. Teemunkin oli ollut tarkoitus mennä Taijan kanssa Valta kadun lehmusten alle katsomaan ohimarssia. Sen lisäksi heillä oli varattuna paikat Café Salin vappubrunssille, mut ta tuskin Teemu ehtisi sinnekään. Pitäisi soittaa myöhem min Sonjalle ja kysyä, ehtisikö käly viedä Taijan syömään hänen piikkiinsä.

”Mites Artturi?” Teemu kysyi. Nelli pyöritteli silmiään ja puhui lespaavalla nuotilla. ”Joo, kyllä mä voin tulla, mutta josh mä olen ihan rehellinen, Nelli Nöpönenänen, niin mä oon juonu vähän shimaa illalla. Tiedät sä muuten, Nelli Nuuskhatuikkunen, että mä tykkään shusta ihmishenä ja arvostan shua niinku kollegana…” ”Ei varmaan sanonut Nöpönenänen ja Nuuskhatuikku nen.” ”Ei niin. Se oli kuulemma juonut vaan muutaman viskin ja lupas tulla suoraan asemalle sitten, kun on puhaltanut nollat.” ”Mäkin ostin joskus Powerista alkometrin. Myyjä sanoi lopuksi: ’Ei sitten muuta kuin kovaa käyttöä.’” He lähestyivät rautatietasoristeystä. Nelli nyökkäsi liikenne ympyrän vasemmalle puolelle jäävää Valtakulmaa kohti. ”Mä sitten tykkään tosta jugendtalosta.” ”Itse asiassa se on funkkista.” ”Mikä ero niillä on? Tai älä kerrokaan. Mä en jaksa esi telmiä tähän aikaan aamusta.” He ylittivät tasoristeyksen. Syväraumankadun varrella oli useita kerrostaloja, joiden alimmissa kerroksissa oli liike huoneistoja, vaikka oltiin parin kilometrin päässä varsinai sesta keskustasta. ”Mitä me tiedetään tapauksesta?” Teemu kysyi. ”Ei vielä paljon mitään. Keski-ikäinen nainen löytynyt Purjehtijankadulla sijaitsevan omakotitalon rannasta ilmei sesti hukkuneena. Ilmoittaja oli talon rouva.” He jatkoivat matkaa hiljaisuudessa. Hetken kuluttua he saapuivat Syväraumanlahden venesataman kohdalle. Joitakin

paatteja oli laskettu vapuksi vesille, mutta läheskään kaikki laituripaikat eivät olleet vielä käytössä. Nelli käänsi auton vasemmalle Purjehtijankadulle. He ohittivat padelkentät ja jalkapallokentän, jossa Teemu oli pikkupoikana pelannut Rauman Kisa-Veljien riveissä Rauman Työväen Urheilijoi ta vastaan. Hän muisti saaneensa elämänsä ensimmäisen varoituksen potkaistuaan vastustajaa nilkkaan. Tien loppupäässä olevat omakotitalot olivat vieri vieressä kadun reunassa. Teemu tiesi, että niissä oli reilunkokoiset takapihat, jotka ulottuivat mereen asti. Täällä sitä kelpaisi asua – meren rannalla, mutta kuitenkin selvästi kaupunki alueella. Tosin hän viihtyi erinomaisesti omassa pienessä talossaan Vanhassa Raumassa. Jos hän halusi oleilla meren äärellä, hän saattoi aina asettua joksikin aikaa appivanhem piensa mökille Pyhärannan Rihtniemeen, johon ei ollut keskustasta matkaa kuin kymmenisen kilometriä eikä sieltä ollut Ruotsin rannikollekaan kuin pari sataa kilometriä, jos halusi veneillä vähän enemmän. Nelli pysäytti auton kadun varteen teknisen tutkinnan valkoisen pakettiauton taakse. Rikostutkijat kävelivät laatta kivipolkua kohti rantaa. Teemu tunsi sieraimissaan talvi uniltaan heränneen meren tuoksun. He näkivät jo talon kulmalta rikosylikonstaapeli Lassi Kulmalan sekä vanhemman konstaapelin Saana Vitikaisen. Lassi käänteli ruumista ja Saana otti kuvia. Komean laiturin päässä seisoi järjestyspoliisin partio tuijottamassa merelle. Teemu tunnisti konstaapelit Matti Vähäkoivistoksi ja Katariina Korikoskeksi. Matti oli tun kenut molemmat peukalonsa varustevyön alle. Katariina selitti miehelle jotakin. Kädet heiluivat laajassa kaaressa.

Heidän vieressään laiturilla keikkui Rauman poliisin uusi vene, jota Teemu kadehti kollegoiltaan. Teemu ja Nelli vilkaisivat hämmentyneinä toisiaan. Mereltä puhaltava tuuli toi heidän korviinsa hyräilyä. Se kuu losti tulevan Lassin suusta. Miksi tasaisen luonteen omaa va eli aina huonolla tuulella oleva tekninen tutkija intoutui hyräilemään aikaisin vappuaamuna vesikropan vieressä? ”Mikä tota vaivaa?” Teemu kuiskasi. ”Se on saanut pitkästä aikaa.” ”Saatat muuten olla oikeassa. Sen vaimohan lähti käy mään sukulaisissa Thaimaassa ja sen piti palata vapuksi.” ”No niin. Oliko muita kysymyksiä?” ”Mikä toi biisi on?” ”Ei hajuakaan, mutta päin helvettiä se ainakin menee.” Kun he pääsivät alas rantaan, Lassi nosti katseensa ruu miin viereltä. ”Huomenta arvon kollegat.” Saanakin nyökytteli. ”Huomenta.” Laiturilla seisovat Matti ja Katariina kääntyivät ympäri. Katariina heilautti iloisesti kättään. Partiokaverit kävelivät muiden luokse. Teemu tuijotti rantahietikolla makaavaa märkää naista, jonka vaaleaksi värjätyt hiukset valuivat vettä. Merivesi oli sekoittanut kasvoilla olleen runsaan meikin jonkinlaiseksi pikkulapsen piirustukseksi. Nainen oli pukeutunut violet tiin kiiltävään puseroon ja polvipituiseen mustaan hamee seen. Kenkiä ei näkynyt. Naisen silmät olivat auki. Niissä asui kauhu. ”Noin 50-vuotias nainen. Löytyi vedenrajasta. Kuollut

mitä luultavammin hukkumalla. Ei tietoa henkilöllisyydes tä”, Lassi kertoi. Rikosylikonstaapeli osoitti naisen ohimoa. ”Katsokaas tätä.” Uhrin otsassa oli iso ruhje. ”Olisiko hän voinut lyödä päänsä ja pudota sen jälkeen veteen? Tai loukata sen vasta vedessä?” Teemu kysyi. ”Kyllä kai periaatteessa, mutta sitten on vielä nämä.” Lassi käänsi ruumista. Kädet oli sidottu selän taakse nippusiteillä, samoin jalat oli sidottu nilkoista yhteen. ”Henkirikosta ei ole edes yritelty peitellä.” Teemu vilkaisi kohti taloa, jonka pihassa he seisoivat. ”Olisi aika erikoista, että talon väki tappaisi ihmisen, jättäisi ruumiin omaan rantaansa ja soittaisi sen jälkeen häkeen. Mutta joku haluaa osoittaa sormella heitä. Ellei löytöpaikka ole sattuma.” Katariina huokaisi kevyesti. ”Onko tämä sun ensimmäinen kroppa?” Nelli kysyi. Nainen nyökkäsi vakavana. ”Sulla kävi sitten tuuri”, Lassi sanoi nostamatta katsettaan ruumista. ”Tämä on siistissä kunnossa. Toista se on sitten, kun pääset tekemisiin jonkun autoon murskaantuneen lapsen kanssa tai tyypin, jonka aivot on ammuttu ympäri seinää, tai vesikropan kanssa, joka on lillunut vedessä kuukausi tolkulla.” ”Onko noilla nyt tarpeen hekumoida?” Nelli tuhahti. Lassikin ymmärsi menneensä turhan pitkälle. Ainakin hänen kasvoiltaan saattoi lukea nolostumisen merkit. Mies oli aina ollut erityisen ylpeä siitä, ettei häntä hetkauttanut työasioissa juuri mikään.

”Onko varma, että nainen on kuollut näillä huudeilla?” Teemu kysyi. ”Se selviää sitten aikanaan piilevätutkimuksista, joiden kanssa menee aikaa, kuten tiedät. Mutta minkäänlaisia raahausjälkiä ei paikalla ainakaan näy. Eli jos hänet on tapettu muualla, hän on päätynyt tänne joko vesiteitse tai sitten hänet on kuljetettu paikalle talon suunnasta. Jälkim mäisestä on paha sanoa mitään, koska kuten näette, ranta on täynnä jälkiä. Myöskään verijälkiä ei näy lähimailla kaan, joten päävamma ei ole tullut varmaankaan tässä.” ”Täällä on ollut vappubileet”, Matti puuttui puheeseen. ”Sen verran ehdittiin saada selville talon väeltä. Vaikka onhan tuolla ylhäällä toi juhlakatoskin vielä siivoamatta. Omien sanojensa mukaan eivät tunteneet uhria. Olivat siirtyneet sisälle yhden hujakoilla, kun oli alkanut sataa. Sateen alkamisaika ainakin pitää paikkansa. Oltiin silloin vesillä. Siihen aikaan rannassa ei ollut kuulemma mitään ylimääräistä. Soitto häkeen tuli neljän maissa, joten ruumis on ilmestynyt tähän yhden ja neljän välissä, jos puhuivat totta.” Teemu katsoi vielä kerran naista. Hän oli yhtäkkiä var ma, että oli tavannut tämän joskus. Hän ei vain saanut pää hänsä, missä ja milloin.

5. Vanhempi rikoskonstaapeli Artturi Kataja yritti maata paikallaan. Häntä harmitti. Kukaan ei voinut vaatia, että hän oli työkunnossa aamuyöllä vapaapäivänään, mutta hän olisi halunnut olla. Ensinnäkin merenrannasta kuolleena

löytynyt nainen kuulosti mielenkiintoiselta. Toiseksi hän oli ryhmän uusin jäsen, joka tavallaan vielä haki rooliaan ryhmässä. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi jo valmiiksi. Hän oli vaihtanut työpaikkaa jouduttuaan esimiehensä jatkuvan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Kuusissakym menissä oleva komisario oli etsinyt jatkuvasti tilaisuuksia olla Artturin kanssa kahdestaan. Naisen puheet ja kädet olivat muuttuneet päivä päivältä eikä Arttu eltainen moottorivene lipuurohkeammiksi, aamuöisen sumun keskellä ri ollut tiennyt, mitä tehdä. hän olisi tehnyt ahdistelusta Syväraumanlahdella. PianJos luksustalon rannalta löytyy hukjutun, hänen asemansa luultavasti kunut nainen, jossa työporukassa on Taikkosen olisi mielestä jotakinmuut tuttua. Päivää Vanhasta Raumastaoli löytyy terapeutti ammuttunutmyöhemmin ikävään suuntaan. Komisario pidetty ja arvostettu tuna ja heti seuraavana päivänä nuori mies kuolleena kotoaan. henkilö työyhteisössään. Sitä paitsi tämä piti tarkkaan huo Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen tiimeineen on ymmällään. len, että käyttäytyi asiallisesti häntä kohtaan, kun muita oli Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa tai saaristosta kaupunkiin läsnä. Eli asian käsittelyssä olisi ollut sana sanaa vastaan. kulkeviin huumeisiin? Oli miten oli, Taikkoselta jää vapunvietto Varmasti niitäkin, jotka olisivat kuittailleet hänelle asias väliin. Se onoli ammatinvalintakysymys. ta. Ei ollut kovin miehekästä joutua tyttöjen kiusaamaksi. Siksi Artturi katsoi parhaaksi hakea paikkaa Raumalta. Kun tieto siirrosta tuli, hänen viimeiset työviikkonsa Poris sa olivat yhtä helvettiä. Pomo nakkeli niskojaan ja antoi hänelle kaikki ikävimmät hommat. Komisario myös puhui hänelle ikävään sävyyn muiden kuullen ja kyseenalaisti hänen ammattitaitoaan. Aviomies oli jättänyt komisarion nuoremman naisen takia, ja tämä oli tullut komisariolle täytenä yllätyksenä. Yli 30-vuotinen avioliitto oli vedetty vessanpöntöstä alas, kuten komisario oli itse todennut. Se oli tietenkin ottanut koville. Artturi ei ollut varma, johtuiko naisen käytös siitä, että tämä oli alkanut vihata kategorisesti miehiä, ja jostain syystä Artturi oli osunut tulilinjalle. Vai oliko nainen vain tuntenut olonsa yksinäiseksi ja kaivannut miehistä seuraa

LIIKKUUKO RANNIKKOKAUPUNGISSA SARJAMURHAAJA?

23 I S B N 9 7 8 -9 5 2- 8 5 0 -7 8 4 - 0 • K L 8 4 . 2