Päämääränä Venäjän imperiumi. Viholliskuvana länsi.
Vastapuolena Yhdysvallat, Nato ja Eurooppa.
Etulinjassa Suomi.
Ensimmäinen painos
© Tuula Malin ja Docendo 2025
Docendo on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä
Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki
Kansi: Mainostoimisto Kalevantuli
Etukannen valokuva: Suomen Sotilas -arkisto
Taitto: Keski-Suomen Sivu Oy
ISBN 978-952-850-329-3
Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuusasioihin liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@docendo.fi
2.1.1
2.1.2
2.1.3
ja
KAKSI KIVIJALKAA
ja kieltäminen kiihtyvät
2.1.4.4
2.1.5
2.1.5.1
2.1.5.4
2.1.5.6
2.2.2
2.2.3
venäläisvähemmistö ja ulkovenäläiset
2.2.4 Oikeusvaltio hyvinvoinnin raunioilla
IV JOURNALISTISEN KENTTÄKEIKAN
”Kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni.”
Venäläinen sananlasku
PROLOGI
Kädessäsi oleva teos on kirjasarjan toinen osa. Journalistinen tutkimusmatka jatkuu välitilinpäätöksen merkeissä vuodesta 2020 vuoteen 2025.
Vuonna 2020 julkaistun Putinin pihapiirin ensimmäisessä osassa kokosin yksiin kansiin tutkivana toimittajana tavoittamani tiedot Venäjän suurvaltapolitiikan mukaisista etupiiriin paaluttamisoperaatioista Suomessa Putinin valtakaudella vuosina 2000–2020. Kirjoitin Venäjän Suomea sitouttavasta etupiiripolitiikasta ja Suomesta Venäjän puskurivaltiona. Kerroin Putinin hallinnon pyrkimyksistä paaluttaa Suomea hybridioperaatioiden avulla vipuvarreksi kiistoihin Yhdysvaltain johtaman Naton kanssa.
Kirjasarjan toinen osa tarkentaa kuvaa Venäjän strategiaan ja operatiiviseen toimintaan Putinin valtakaudella 2000-luvulla. Vedenjakajaksi nousee Ukrainan sodan syttyminen helmikuussa 2022. Hyökkäyksen jälkeen suhtautuminen Venäjän vaikuttamisoperaatioihin on muuttunut. Venäjän hybridioperaatiot ovat nyt puheenaiheena yhteiskunnan kaikilla tasoilla.
Kirjasarjan ensimmäisen osan ulostulon jälkeen ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut merkittävällä tavalla. On tapahtunut huimia käännöksiä Ukrainan hyökkäyssodasta Suomen Natojäsenyyteen, Venäjän ja Yhdysvaltain lähentymiseen ja uuden maailmanjärjestyksen syntyyn. Suomesta on tullut paitsi Naton jäsen myös Yhdysvaltain DCA-kumppani ja Venäjän vihamielisyyksien avoin kohde. Venäjälle Suomi on vihollinen muiden läntisten valtioiden tavoin. Putin paikantaa Suomen Venäjän olemassaoloa uhkaavaksi läntiseksi vihollisvaltioksi. Uhittelu ydinaseilla koskee myös Suomea.
Venäjän tunkeutumisesta Ukrainaan tuli vedenjakaja monessa asiassa, ei vähiten hybridioperaatioiden maailmassa. Vuodet 2000–2025 voi jakaa Venäjän vaikuttamisoperaatioihin asennoitumisen
osalta kolmeen ajanjaksoon: aikaan ennen Krimin valtausta, ajanjaksoon Krimin valtauksen ja Ukrainan hyökkäyssodan syttymisen välillä sekä aikaan Ukrainan sodan syttymisen jälkeen.
Ennen Krimin valtausta Suomessa torjuttiin kiivaasti keskustelua Venäjän etupiireistä. Itänaapurin suojavyöhykettä vahvistavat hybridioperaatiot kuitattiin valtionhallinnossa kepein perustein salaliittoteoriana, puskuria paaluttaneet maa- ja kiinteistökaupat russofobiana ja patrioottisena vihapuheena. Natsikorttiakin käytettiin, uutisoinnista poimittiin rasismin piirteitä.
Suomen valtiojohdossa ei haluttu kohdata avoimesti totuutta Suomen paikasta Venäjän etupiirissä. Valtaeliitin mielestä kylmän sodan ajalta tutut painotukset oli saateltu ikiuneen, suurvallat eivät suojanneet valtapiiriään puskurialuein. Suomessa varottiin myös venäläistä vihaa. Ei saanut ärsyttää eikä suututtaa. Itänaapurin ilkeyksien ohittaminen, alamaisuus ja mielistely koettiin turvaa tuottaviksi toimintatavoiksi suhteessa Venäjään. Kansalaisia pidettiin pimennossa vastakkainasettelun välttämiseksi. Piti varoa lietsomasta pelkoa ja paniikkia. Kansalaispaniikin nostattamisen tuomitsemiskynnys oli matala.
Krim avasi Suomen hallintovallan toisen silmän. Helmikuun 2014 jälkeen kylmän sodan aikakautta henkivästä hybridioperaatioiden maailmasta kyettiin keskustelemaan järkevämpään sävyyn. Leimakirveitä käytettiin, mutta niiden voima oli vähäisempi. Edelleenkin Suomessa puhuttiin mieluummin muiden maiden ongelmista Venäjän kanssa. Pahuudet omalla maalla olivat monille vallanpitäjille edelleen arka asia. Selviytymisstrategiana oli osatotuus suomettuneen Suomen hengessä.
Totaalinen muutos suhtautumisessa Venäjän vaikuttamisoperaatioihin tapahtui Suomessa vasta kahdeksan vuotta Krimin valtauksen jälkeen. Yli 20 vuotta Venäjän puuhastelua omalla tontillaan hyssytellyt valtiojohto toisteli tyrmistystään, kun Venäjän joukot vyöryivät miehitysmielellä Ukrainan valtiorajojen yli helmikuussa 2022. Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö puki sanoiksi sen, mikä olisi pitänyt todeta ääneen jo monta vuotta aikaisemmin. ”Naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”
Hiljentämisen halu päättyi kertaheitolla. Valtiovalta ei halunnut enää silotella julkista puhetta Venäjän etupiiripolitiikasta ja Suomen
paikasta Venäjän etupiirissä. Suomen suunta muuttui aidosti. Venäjän hyökkäys toisen suvereenin valtion alueelle tuomittiin jyrkästi läpi koko puoluekentän oikealta vasemmalle. Venäjän todettiin marssineen Ukrainaan vastoin kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan säädöksiä. Julkisuuteen tuotettiin julkilausuma, jonka mukaan Putinin hallinnon itsevaltainen toiminta loukkasi vakavalla tavalla Ukrainan itsemääräämisoikeutta ja alueellista koskemattomuutta.
Suomessa on arvosteltu huomattavan paljon presidentti Tarja Halosen halua miellyttää Venäjän valtiojohtoa isänmaan suvereniteetin kustannuksella. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Sauli Niinistön pokkurointi Putinin jalkojen juuressa. Suomea vuosina 2000–2012 johtaneen demaritaustaisen presidentin Tarja Halosen ja vuosina 2012–2024 vetovastuussa olleen kokoomustaustaisen Sauli Niinistön linjat ovat olleet ideologisista nyanssieroista huolimatta yhdenmukaiset Venäjän suuntaan.
Suomen valtiojohto seurasi yli kahdenkymmenen vuoden ajan katseellaan hiljaa sivusta Putinin hallinnon etupiiripoliittisia operaatioita Suomen maaperällä. Seurattiin, ei puututtu, estetty ja pidetty kiinni omasta, kuten presidentti Niinistö itse usein julkisesti toivoi. Valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa marraskuussa 2014 Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö, tasavallan presidentti Sauli Niinistö kehotti suomalaisia kantamaan yhdessä vastuuta kansakunnan turvallisuudesta. Otteen omasta maasta olisi oltava luja, koska kasakka ottaisi sen, mikä on huonosti kiinni.
Valtion suvereniteetti kiinnosti Suomen valtiojohtoa puheiden, ei tekojen tasolla. Suomi oli yhä suomettunut ja kahden vuosikymmenen ajan tekojen tasolla kykenemätön puuttumaan siihen kansallisen edun vastaiseen toimintaan, jota Putinin hallinto toteutti Suomen maaperällä. Venäjän omavaltaista toimintaa tyydyttiin tarkkailemaan konfliktien pelossa hyssytellen vuodesta toiseen. Omanarvontuntoinen reviiriajattelu typistyi suomettuneeksi siilipuolustukseksi, jossa viestintuoja upotettiin ennemmin kuin käytiin käsiksi itse ongelmaan omaa tonttia suojaavalla tavalla. Toisinkin olisi voinut olla. Olisi voitu osoittaa omanarvontuntoa. Puhua suoraan. Näyttää perälauta. Tarjota vastavoimaa hymistelyn sijaan.
Presidentti Niinistö profiloitui julkisuudessa kansakuntaa herättelevänä unilukkarina ja Venäjän aikeita ymmärtävänä Putin-kuiskaajana. Tosiasiallisesti Niinistö toteutti työssään lähes kahdentoista vuoden ajan suomettunutta selkärangattomuuden strategiaa, joka perustui idän ja lännen välissä pokkurointiin sekä pyrkimykseen pimittää tosiasialliset tilannekuvat kansalaisilta. Tästä poliittisesta toimintamallista nousi myös presidentti Niinistön näky, jonka mukaan suomalaisten ei ollut tarpeen tietää venäläisten hybridioperaatioista Suomessa. Presidentti koki parhaaksi piilotella suomalaisilta Venäjän systemaattista etupiirialueen paalutusta Suomen maaperällä. Niinistö uskoi, että sivusta seuraamalla ja odottamalla Putin paljastaisi itse itsensä. Näin toimiessaan presidentti jätti Suomen itsenäisyyden ja kansallisen turvallisuuden automaattiohjaukseen, tuuliajolle jopa.
Nöyrä naapuruus Putinin Venäjän kanssa oli Suomen turvallisuuspolitiikan ohjenuorana aina Ukrainan hyökkäyssotaan saakka. Kaksilla rattailla ajelu, lännen liehittely ja idän mielistely jatkuivat vielä Krimin valtauksen jälkeen. Hallintovallan rohkeus ei näinkään selkeän näytön hetkellä riittänyt uuteen kurssiin ja selkeään suunnanmuutokseen. Suomen valtiojohto kompasteli hyökkäyssodan syttymiseen saakka tosiasialliselle tilannekuvalle sokeassa uskossaan ja naiivissa luottamuksessaan Putinin hallinnon lämpimiin tunteisiin ja hyvyyteen Suomea kohtaan. Luotettiin mielistelyn voimaan ja sopuisan naapuruuden tuottamiin erillisetuihin syvenevistä läntisistä sitoumuksista huolimatta.
Suurvaltojen etupiiripolitiikka avautui hitaimpienkin ymmärrykseen viimeistään keväällä 2025, kun Putin ja Trump repivät rajusti auki toisen maailmansodan jälkeen muotoutunutta maailmanjärjestystä. Venäjän imperialistiset tavoitteet olivat avoimina kaikkien edessä. Oli mahdotonta enää kiistää totuutta läntistä maailmaa vihaavasta Putinin hallinnosta. Venäjästä, jolle demokratia, arvoliberaali elämäntapa ja vapauden arvot olivat halveksuttavia heikkouden merkkejä.
Sodan kylmät kasvot ovat nyt paljastuneet pienimpiäkin piirteitä myöten koko kansakunnalle. Kulissit ovat kaatuneet ryminällä. Enää ei tarvitse, eikä edes voi peitellä Putinin hallinnon tekemisiä. Venäjän hybridioperaatioista on tullut pohjamutia myöten julkista. Jokainen Venäjän toimenpide, teko ja askel nousevat otsikoihin medioissa
Suomessa ja Euroopassa. Venäjään liittyvät uutiset koukuttavat yleisöä päivästä toiseen kaikkialla läntisessä maailmassa.
Suomen valtiojohto ei enää peittele Putinin hallinnon pahuuksia. Ex-presidentti Niinistökin on kääntänyt näkyvästi selkänsä Putinille ja ryhtynyt Kremlin juonien selittäjäksi Euroopan unionissa. Niinistö ei hyssyttele, hän julistaa asiantuntijaroolissa muulle Euroopalle ymmärrystään Venäjän hybridioperaatioista. Takkinsa kääntänyt expresidentti on saanut Euroopan komissiolta sodan selvitysmiehen tehtävän. Hän luotsaa muita EU:n maita syvemmälle Venäjän tavoitteiden ymmärtämisessä ja niihin varautumisessa. Niinistö puhuu vastavoiman puolesta. Heikkouden vuodet ovat takana. Euroopan ja Suomen on osoitettava voimaa ja vahvuutta Venäjälle. Suomen entinen presidentti painottaa sotaa realistisena uhkana, johon unionin on varauduttava nopealla aikataululla. On vahvistettava suorituskykyä, kasvatettava kalustoa ja valmennettava ihmismielet sodan kauheuksiin.
Helmikuussa 2025 läntisen Euroopan johtajat kokoontuvat kunnioittamaan sodan uhreja Kiovaan. Muistotilaisuudessa Suomea edustaa Niinistön seuraaja, kokoomuslainen kosmopoliitti, presidentti Alexander Stubb. Suomen tasavallan presidentti kiteyttää puheessaan valtiollisen olemassaolon kolme kriteeriä. Valtion olemassaolo perustuu itsenäisyyteen, riippumattomuuteen ja alueelliseen koskemattomuuteen. Ilman näitä kolmea ei voida puhua itsenäisestä valtiosta.
Itsenäisyys, riippumattomuus ja oikeus alueelliseen koskemattomuuteen ovat ohjanneet myös omaa työtäni. On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin Venäjän suurvalta-asemaa varmistelevien vaikuttamisoperaatioiden jäljittämisen Suomen maaperällä. Tuhansien kilometrien kenttäkeikka tuotti tietoa, jonka Suomen valtiojohto halusi piilottaa kansalaisilta.
Putinin pihapiirissä -kirjasarja on syntynyt kokonaisuudessaan journalistisen tiedonhankinnan ja kenttätyön pohjalta. Pääjuonen ja ydinsisällön ohella avaan myös journalistisen kenttäprojektin seurannaisvaikutuksia journalistin omalle uralle ja elämälle.
Tein työtäni ajassa, jolloin Venäjän etupiiritoimista ja hybridioperaatioista ei haluttu puhua julkisuudessa. Ilmiötä ei tunnistettu, ja jos tunnistettiin, ulkopoliittiset syyt estivät avoimuuden kokonaiskuvan
suhteen. Sain aluksi tukea, mutta poliittisen paineen alla tuki hiipui. Työtäni leimattiin arvottomaksi vihjailemalla heikosta näytöstä ja epäilyttävistä lähteistä. En osannut olla huolissani, olihan totuus puolellani ja työni tuottama tieto turvanani.
Vuodet 2000–2014 olivat ahdasta aikaa toimittajalle, joka seurasi ulko- ja turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Suomen suhdetta Venäjään. Russofobin leima oli herkässä. Olin salaliittoteoreetikko, valeja vihapuhuja uutisoidessani maa- ja kiinteistökaupoista, huoltokiistoista sekä maahanmuutosta osana Venäjän hybridivaikuttamista Suomessa. Kuiskuteltiin näytön puutteesta ja satuilusta, väitettiin toimittajan keksivän aiheita ja sepittävän haastatteluja. Koulutus ja kokemus olivat vähäistä valuuttaa, kun leimakirves löi lyötyä. Kolmenkymmenen vuoden journalistista työuraa jyrättiin arvottomaksi joukkovoimin. Maisterin tutkintoani jouduin todistelemaan leimatuin asiakirjoin. Onneksi kentältä löytyi todistusvoimaa, lukuisia samoilla luennoilla yliopistossa istuneita kollegoita.
Työtäni arvosteltiin lähteiden käytöstä. Tuottamani tieto yritettiin tehdä merkityksettömäksi vihjailemalla lähteistä, jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Toki kerron toimittajana mieluummin lähteeni kuin salaan ne. Lähdesuoja on kuitenkin toimittajan työkalupakin tehokkaimpia luvallisia työkaluja. Lähdesuojaa on sallittua käyttää, kun muiden välineiden voima hiipuu. On erikoista, että samaa työkalua suvereenisti omassa työssään käyttävät kollegani olivat äänekkäimmin vaatimassa lähdesuojan murtamista tilanteessa, jossa lähteeni olisivat hyvin todennäköisesti joutuneet samanlaisen diskriminaation kohteiksi kuin itse jouduin.
Attribuutio eli syyllisten aukottoman osoittamisen vaikeus kuuluu hybridioperaatioiden luonteeseen. Se, että uutisointiani kyseenalaistettiin moittimalla lähteitä ja näyttöä, ei ollut syy lopettaa kaivamista. Signaaleja oli runsaasti, ja heikkoinakin ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jota en voinut ohittaa olankohautuksella. Systematiikka tuli vuosi vuodelta näkyvämmin esiin.
Kriitikoiden on hyvä ymmärtää ajallinen kehys. Aika oli tuolloin toinen. Enää toimittajien ei tarvitse maanitella asiantuntijoita tietolähteikseen viimeisenä oljenkortenaan anonymiteetti ja lähdesuoja.
Nyt haastateltavia riittää kameran ja mikrofonin eteen ruuhkaksi saakka. Piilottelun sijaan tutkijat ja muut asiantuntijat kilpailevat medianäkyvyydestä Venäjää koskevassa uutisoinnissa. Jokainen haluaa osoittaa julkisesti omaa osaamistaan Putinin hallinnon harjoittamien hybridioperaatioiden suhteen. Vuosina 2007–2014 tilanne oli kokonaan toinen.
Lähdesuojan murtotarpeen perään riekkuneet tahot ryhtyivät kuiskuttelemaan epätotuuksia elämästäni ja yhteistyöstäni epämääräisten venäläismielisten tietolähteiden kanssa. Jälkimmäinen väite oli paitsi tuulesta temmattu, myös kohtalokas työlleni ja toimeentulolleni.
Menetin työpaikkani lynkkaukseen vertautuvan operaation lopputulemana kesäkuussa 2018. Jouduin todistamaan omakohtaisesti valtiollisen Yleisradion politisoituneiden prosessien myrkyllisyyden tilanteessa, jossa journalismille ja yleisölleen uskollinen toimittaja tuottaa julkisuuteen tietoa, jonka sisältö ja sävy eivät istu valtaapitävien äänenpainoihin. Ei ole mitätön asia vetää taloudellinen turva kanssaihmisen jalkojen alta kertalaakista keksityin perustein tilanteessa, jossa kohde on vastuussa alaikäisten arjesta ja elannosta. Tuosta hetkestä saakka elämäni on ollut arkista selviytymistaistelua omaa arvoaan ja asemaansa suojelevia poliittisia voimia vastaan.
Olen juurtunut journalistiseen vapauteen. En tunnistanut valtiosensuuria ennen kun jouduin itse sen kohteeksi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut olla enemmän hereillä itseni suhteen. Tiedostaa, että yhden toimittajan syrjään siirtäminen on helppoa, eikä se lopulta jaksa kiinnostaa ketään. Toisaalta, tuskin parempi ymmärrys kaltevalle pinnalle siirtymisestä olisi sekään saanut minua pysähtymään. Vaikeneminen ei sovi journalismiin. Toimittajana minulle on selvää, että hankkimani tieto velvoittaa sen julkaisemiseen. Olen journalistina velvollinen saattamaan hallussani olevat havainnot yleisön saataville.
Kysymättä kampittaminen ei todista hyvää suomalaisesta parlamentarismista ja tavasta toteuttaa länsimaisten demokratioiden omaksumaa vallanjako-oppia. Medialla ja journalismilla on paikkansa vallankäyttöä valvovana ja siten demokratian toteutumista tukevana neljäntenä valtiomahtina. Sananvapautta työssään toteuttavaan toimittajaan kohdistettu halveksunta, toimeentulomahdollisuuksien epääminen ja
journalistisen työn arvottomaksi tekeminen viittaavat pikemmin totalitarismiin. Kun puhumme Venäjästä ja Kiinasta totalitaarisina valtioina, meidän on hyvä tarkastella myös omia toimintatapojamme Suomessa. Olen sydämeltäni journalisti. Ammatti-identiteettini on pysynyt vahvana, vaikka taloudellinen väkivalta on heikentänyt mahdollisuuksiani harjoittaa ammattiani ja hankkia elantoa työllä, johon Suomi minut koulutti. Journalistisen koulutuksen ja pitkän työurani aikana ennätin juurtua länsimaiseen journalismiin, sananvapauteen ja yleisön palvelemisen eetokseen siinä määrin syvään, etten luovuta helposti. Taivun, mutta katkeamista vastaan taistelen viimeiseen saakka.
Kun palkkatyöni oli viety ja perheeni taloudellinen toimeentulo asetettu ahdinkoon, päätin luovuttamisen sijaan taistella vastaan. Käärin hihani ja kaivoin esiin julkisuudelta piilotettua tuotantoani. En halunnut, että valtiojohdon sapluunaan sopimattoman journalistin vaientaminen onnistuisi niin helposti kuin hallinnossa haluttiin. Onnistuin pitämään näkyvillä tekemääni työtä, vaikka sitä ajettiin alas monilta alustoilta. Putinin hallinnon etupiiritoimista Suomessa ei haluttu jättää näkyvää jälkeä tahraamaan tuona ajanjaksona poliittisissa valtaasemissa olleiden vaikuttajien mainetta ja uraa. Ajan henki vaati muutosta. Oli mahdollista, että leväperäisyys ja hyssyttely kostautuisivat. Asemiin päässeet halusivat myös pysyä niissä. Maineella on arvonsa. Ja rahalla.
Pidin toimittamiani Putinin hallinnon hybridioperaatioita käsitelleitä sisältöjä saatavilla tilanteestani huolestuneiden kollegoiden ja kanssaihmisten avustuksella. Nostimme juttujani päivänvaloon sosiaalisessa mediassa, jätimme niitä esille verkon eri alustoille. Jossakin vaiheessa tukijani ottivat yhteyttä valtakammareissa viihtyviin päätoimittajiin ja esittivät kritiikkiä journalistiselle ammattikunnalle epätyypillisestä tavasta piilottaa kollegan tekemä työ ja saattaa se myöhemmin uudelleen julkisuuteen uniikkina löytönä ja tuoreena uutisena toisen toimittajan nimissä. Räikeimmillään uusi kirjoittaja kopioi vuosia aikaisemmin toimittamiani, samassa mediassa piiloon painettuja artikkeleita muutamin muutoksin ilman minkäänlaista viittausta alkuperäislähteeseen. Oli kuljettu jalanjäljissäni ja rakennettu uudet artikkelit kuin entisiä ei olisikaan.
Juttujeni uudelleen kirjoittaminen oli systemaattista. Se oli paitsi epäeettistä myös toimitusten ulkopuolelta ohjattua. Journalistiselle yhteisölle ja journalismille epätyypillisiä toimintatapoja on mahdoton selittää ilman poliittista viitekehystä. Vastuuvuoronsa heikosti hoitanut hallinto pyrki häivyttämään oman tekemättömyytensä jälkiä tilanteessa, jossa piilottelu ei enää ollut mahdollista. Venäjä oli paljastanut kasvonsa kaikille. Vastuunpakoilun ja asemien varmistelun yhtälössä yksittäinen toimittaja on mitätön tekijä.
Toimituksen ulkopuolelle luovutettu vaikutusvalta on vakavassa ristiriidassa länsimaisen riippumattoman journalistisen perinteen kanssa. Vastuuvuoroaan heikosti hoitaneet päättäjät valjastivat viiteryhmineen journalismin palvelemaan poliittisia valtaintressejä. Ajatuksena oli häivyttää valtiokoneistolle epäedullinen ensimmäinen kierros ja jättää julkinen jälki ainoastaan toisen kierroksen uusista nostoista. Näin historiankirjoitus kertoisi menestystarinaa päättäväisyyttä ja vastavoimaa Venäjän suuntaan osoittaneista Suomen vahvoista ja rohkeista johtajista.
Tätä kirjoittaessani kesällä 2025 itänaapurimme isännän, Vladimir Vladimirovitš Putinin valtakausi käy kolmatta vuosikymmentä. Venäjän hyökkäyksestä käynnistynyt sota jauhaa Ukrainassa jo neljättä vuotta. Sotatoimet ovat levinneet myös hyökkääjän omalle maalle. Yhdysvalloissa valta on siirtynyt arvaamattomana pidetylle Donald Trumpille, miehelle, jonka yhteydet Putiniin ovat Pandoran lipas. Paljon pelätään, vähemmän todella tiedetään.
Tilanne Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassa on muuttunut hyytävään suuntaan. Euroopan yllä leijuu sodan eskalaation uhka. Maailma on ajautumassa kohti suurta sotilaallista selkkausta. Olemme siirtymässä sotien aikakauteen. Kolmas maailmansota on lähempänä kuin koskaan.
On välitilinpäätöksen aika. Kiitos kun kuljet kanssani.
Suomessa kesällä 2025. – Tuula Malin
