Virkki, Pekka: Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus (Docendo) by Kirja.fi

Sisällysluettelo

11. Kivistöstä Koivistoon, Kajanojasta kirveslinjaan

On vaikea keksiä sellaista aatetta, jonka nimissä ei olisi tapettu miljoonia ihmisiä maailmassa.

– Tiina Sandberg1

Marx pyörisi haudassaan, jos kuulisi ”kommunistien” puhetta. Roistovaltioiden ketju – Sahelin sotilasjuntista Iranin teokratian kautta Pohjois-Korean dynastiaan – olisi ehkä osuvammin fasistinen tai totalitaristinen kuin kommunistinen akseli, mutta olen jo tottunut kutsumaan kommunisteiksi kaikkia Kremlin kätyreitä ja hyväuskoisia wokettajia siitä riippumatta, mitä mieltä ne ovat talousopeista tai sukupuolten määrästä – yhteistä on se, että ne ajavat samaa asiaa joko tietoisesti tai tyhmyyttään. Eikä se asia ole teoreettinen, vaan maailmanlaajuisen järjestäytyneen rikollisuuden edistäminen. Ehkä joskus päästäisiin siihen, että Anna Kontula saisi määritellä kommunismin, mutta vasta sitten kun tämä olisi herännyt Nato-vihastaan.

– Antero Leitzinger2

Mommilan mysteeri

Se oli ohi silmänräpäyksessä.

Elämän henki poistui pohatan kehosta miltei yhtä eleettömästi kuin hänen hattunsa kopahti maantien pintaan.

Useimmat muut keskittyivät omaan selviytymiseensä ja estämään tilanteen pahenemisen. Jotkut juoksivat metsään, toiset halusivat palata kiireesti takaisin kartanolle. Kolmannet eivät voineet haavoittumisensa vuoksi paeta paikalta, neljännet eivät edes tahtoneet irrottautua taistelun raivosta.

Jokioisten kartanon pehtoori Paul Petterson näki työnantajansa menehtymisen, mutta kaatui itsekin pian elottomana tämän päälle.

Joku oli juossut paikalle, ilmeisesti Vanhalan torpan suunnalta. Matruusi tai sellaiseksi pukeutunut. Osoitellut aseella, ollut kaiketi vihaa täynnä. Ampuminen ei riittänyt – verta oli niin paljon, etteivät sodan nähneet miehet uskoneet haavoja pelkkien luotien aiheuttamiksi. Uhria oli täytynyt satuttaa ennen ampumista, lyödä, tuottaa kipua.

Vielä pari päivää aiemmin tunnelma oli ollut tyystin toisenlainen.

Suomen varakkaimpiin maanomistajiin kuulunut mies, vaatimattomista oloista taloudelliseen suuruuteen noussut mesenaatti ja kartanonomistaja Alfred Kordelin vietti 49-vuotissyntymäpäiviään keskellä hämäläistä idylliä, Lammilla sijaitsevassa Mommilan kartanossa.

Naimattomuudestaan huolimatta Kordelin ei ollut erakko, vaan arvosti yhteistyökumppaneitaan, ystäviään ja – ainakin monien mommilalaisten todistuksen mukaan – myös alustalaisiaan.

Vanhan sahtialueen keskelle pystytetyn kartanon pitopöydän ääreen olivat alkuiltapäivästä saapuneet muiden muassa Huittisissa varttunut lakimies Risto Ryti ja hänen Serlachius-suvusta ponnistanut Gerda-vaimonsa. Molempien perhetausta oli varakas, vaikka aviomiehen perheen vauraus olikin peräisin talonpoikaissäädystä.

Samaa ei voi sanoa Kordelinista, joka oli joutunut raumalaisen merimiesisänsä kuoleman johdosta lapsuudessaan turvautumaan

köyhäinhoidon apuun. Kauppiaan apulaisesta hän kuitenkin päätyi ensin yksityisyrittäjäksi ja Tampereelle muutettuaan alkoi sijoittaa myös teollisuuteen. Konkurssipesien jälleenmyynnillä ja onnistuneilla kaupoilla Kordelin rikastui entisestään, mikä antoi lopulta mahdollisuuden tavoitella myös henkisesti ja esteettisesti hienostuneempaa elämää.

Nuorta Kordelinia saatettiin pitää häikäilemättömänä, mutta iän ja rikkauksien karttuessa hän alkoi yhä enemmän kiinnostua tieteen ja taiteen tukemisesta. Edistysusko lienee kietoutunut myös miehen omaan elämäntarinaan – eihän rahvaan parista tuolloin uskottu suuria tuhkimotarinoita nousevan.

Toisaalta tiedolla ja sivistyksellä oli myös suoraan liiketoimia edistäviä vaikutuksia: maanviljelysneuvos Kordelin tunnettiin erityisesti kiinnostuksestaan maatalouden tuotantomenetelmien tehostamiseen ja modernisointiin. Vuonna 1906 Kordelin osti pakkohuutokaupasta naantalilaisen Kultarannan tilan, jonne kymmenen vuoden kuluttua valmistui Lars Sonckin suunnittelema graniittilinna, Villa Kultaranta. Nykyisin tasavallan presidentin kesäasuntona toimivan huvilan hyötypuutarha on suosittu kesämatkailukohde, mutta Risto Ryti ei kautensa aikana viihtynyt siellä kuin virkatehtäviensä puitteissa. Ehkä stoalaiseksi, jopa kylmäksi kuvattua presidenttiä sittenkin raastoi merkittävän asiakkaansa kohtalo.

Kun marraskuun kuudennen päivän ilta alkoi pian Rytien saapumisen jälkeen hämärtyä, ilmoitti pastori Toivo Kukkonen kartanoon, että läheiselle Mommilan seisakkeelle oli saapunut venäläisiä matruuseja. He saattaisivat suunnata kartanolle ryöstelläkseen ja ottaakseen vankeja – olihan tilanne Venäjän imperiumissa ja siihen kuuluneessa Suomessa ollut jo pidempään epävakaa. Järjestysvaltaa pitämään oltiin suuriruhtinaskunnassa perustettu työväenkaarteja sekä suojeluskuntia, joista jälkimmäisten apuun Kordelin turvautui vielä saman illan aikana. Pankinjohtaja Johan Kempin (syntyjään Kemppainen) johtama Lahden suojeluskunta lähetti pikaisesti paikalle aseistettuja miehiä siltä varalta, että pelot osoittautuisivat perustelluiksi.

Varhain seitsemännen päivän aamuna puhelinyhteys Lahdesta Mommilaan katkesi. Kemp kutsui suojeluskuntalaiset koolle kello yhdeksäksi. Mommilaan lähetettiin vielä kolmisenkymmentä miestä lisää. Pian kartanon pihaan ilmaantui kuitenkin suunnilleen saman verran venäläisiä matruuseja, joilla oli tuossa vaiheessa suuri miesylivoima. Isäntä ei halunnut alkaa heitä vastustamaan, vaan kysyi, keitä matruusit etsivät. Myöhemmin miehet saivat osansa jopa pitopöydästä, joskaan eivät myrkytyksen pelossaan uskaltaneet tarjottua särvintä syödä.

”Saatanan lahtari!” kaikui kartanon päärakennuksen salin perältä yhden matruusipukuisen miehen huuto. Hän oli joukon johtaja, joka päätti uhata tilusten omistajaa harvinaisen suorasukaisesti. Jo ennen tätä isännöitsijä Anton Forsellin taloon oli tunkeuduttu, arvoesineet ryöstetty ja miltei kaikki muu rikottu. Nyt siirryttiin kaikista suurimpaan kihoon.

Alfred Kordelin, häntä turvaamaan tulleet kuusi Lahden suojeluskuntalaista ja kaksikymmentä juhlavierasta lähtivät puolilta päivin pakon edessä matruusien mukana kohti Mommilan asemaa. Hevosvaunujen edellä ajoivat matruusien autot.

Vanhalan torpan paikkeilla saattue törmäsi lahtelaisiin, jotka oli samana aamuna lähetetty vahvistukseksi kartanolle. Tämän seurauksena menehtyi Kordelinin, Jokioisten pehtorin, muutaman suojeluskuntalaisen ja 15-vuotiaan kyytipojan lisäksi myös matruusijoukon johtaja Johan Skott. Hän ei ollut venäläinen, vaan Kordelinin entinen alustalainen, joka oli syystä tai toisesta irtisanottu ja karkotettu kartanon mailta. Syiksi on esitetty ainakin pirtutrokausta sekä kiihotustoimintaa, mutta lopullista totuutta karkotukseen ja toisaalta veritekoihin johtaneista motiiveista saadaan tuskin koskaan tietää.

Rytin pariskunta pääsi pakenemaan tulimeren keskeltä. Ilmeisesti heidän apunaan oli Kontrojeffiksi esittäytynyt monikielinen matruusi. Vasta seuraavana aamuna Riihimäelle saavuttuaan tuleva presidenttipari sai tiedon kartanon isännän kohtalosta – muiden suomalaisten tavoin sanomalehtien välityksellä.

Ryti oli usein hoitanut asiakkaansa liiketoimia vapain käsin ja molemminpuolisen luottamuksen hengessä – jopa silloin, kun suurliikemies ei uskaltanut itse asettua ”etulinjaan”. Jokioisten lakkoilevat työläiset olivat suoraviivaiseen kaupantekoon tottuneelle miehelle aivan liian monitahoinen moraalinen kysymys, jonka ratkaisusta hän tunsi suurta vastuuta – niin suurta, ettei uskaltanut tuota ratkaisua itse edes tehdä. Helpompaa oli valtuuttaa sellaiseen hyväksi tunnettu juristi. Kylmähermoinen Ryti oli sittenkin ihmisten kanssa parempi kuin maanläheiseksi kuvattu, kouluttamaton merimiehen poika Kordelin.

Rytien viimeiset palvelukset Kordelinille koskivat testamenttia ja taideaarteista huolehtimista. Sukulaiset saivat kyllä perinnöstä sen verran suuren osan, ettei heidän tarvinnut riutua nälässä – niin lapseton kuin pohatta olikin. Jopa Alfred Nobelin kuuluisan palkinnon alkupääomaa suuremman lahjoituksen Kordelin kuitenkin teki nimeään kantavaan rahastoon, jonka tarkoituksena oli ja on tukea suomenkielistä taidetta, tiedettä ja sivistystä.

Testamentin sisältö sai liikkeelle myös aikansa salaliittoteoreetikot ja propagandistit, kun tamperelainen Kansan Lehti väitti ”lahtarien” saaneen vihiä Kordelinin testamentista ja päättäneen tämän vuoksi hankkiutua miehestä eroon. Ja vaikka näin ei olisi ollutkaan, olivat porvarit syyllisiä tästä huolimatta – nimittäin tulemalla paikalle:

”Kenenkään muun kuin lahtarikaartin syyksi ei Kordelinin kuolemaa voida panna, sillä parhaimmallakaan lääkärintaidoillaan ei Kulovesi voi todistaa, että hän olisi kuollut, jos lahtarit pysyivät sivussa. Kuolema tuli vain senvuoksi, että lahtarit asiaan sekaantuivat. Ja täällä ei taasen tiedetä, mitä varten he koko juttuun sekaantuivat, senvuoksi siitä voi lausua vain arveluja.”

Keskeiset lähteet

H. Ryti-Erkinheimo. 1998. Gerda Rytin elämäkerta 1: Vuodet 1886–1939. WSOY. Yle. 2016. Mommilan murhattu mies. Yle, 23.5.2016. Saatavilla verkossa (vierailtu 9.12.2025): https://areena.yle.fi/1-3377680

Alkusanat

Mommilan traagiset tapahtumat eivät ole valikoituneet tämän teoksen alkuun sattumalta. Niissä tiivistyy erinomaisesti oikeastaan kaikki se problematiikka, ne vaikeat kysymykset, joihin kirjan myöhemmillä sivuilla pureudutaan. Niiden kautta näkyy tapa, jolla suurvaltapoliittinen kuohunta saavutti vuoden 1917 marraskuussa hyvin konkreettisella tavalla hämäläisen maaseudun.

Mommilan verilöylyn taustalta löytyy padottua katkeruutta, naapuruus- ja työsuhderiitoja, ehkäpä sydänsurujakin – vaikka historialliset lähteet eivät tällaiseen erityisesti viittaa. Pienissä yhteisöissä kuitenkin ”kaikki tuntevat toisensa” eivätkä eri elämänalueet siten voi ihmisten välisten suhteiden rakentumisessa mitenkään olla toisistaan irrallisia.

Tapahtumien taustalla voi nähdä kommunikaation pelkoa, puhumattomuuden kulttuurin seurauksia. Hierarkkisen yhteisön muodostaman painekattilan, jossa muutos on aikaan nähden liian hidasta, koska ”näin asiat on aina ennenkin tehty”.

Varsin todennäköisesti tapahtumiin vaikuttivat eri vaiheissa melkoisen paljon myös sellaiset tekijät kuin alkoholi, väsymys, nälkä ja patologiset psyykkiset häiriöt. Niitä ei tarvitse olla kovin monella läsnäolijalla, jotta kaaos ja verenvuodatus moninkertaistuvat. Jotkut yksinkertaisesti etsivät syytä tappaa eivätkä sellaisen löytäessään liikoja arkaile.

Ei ole siten ihme, että jälkipolvien ja historiantutkijoiden käsitykset tapahtumista eroavat toisistaan merkittävästi. Kuka ampui ensimmäisen luodin ja miksi? Kuka käytti tilannetta hyväkseen? Löytyikö taustalta suurempiakin salajuonia? Olivatko syyllisiä paikalle rynnänneet venäläiset vai sittenkin hei-

dän joukkoonsa lyöttäytynyt, mahdollisesti vääryyttä kokenut perihämäläinen maatyöläinen?

Mommilan verilöylyä on pidetty vuoden 1918 väkivaltaisuuksien lähtölaukauksena, mutta sitäkin enemmän Kordelinin kartanon ja lähiseudun tapahtumat ovat niitä seuranneiden kuukausien pienoismalli, eräänlainen mikrokosmos. Kaikki myöhemmin esiin nousseet kysymykset venäläisten ja punaisten välisistä suhteista, järjestysvallasta, suojeluskuntien ”luokkaluonteesta”, yksilönvastuusta, yhteiskunnallisten taustatekijöiden ja toisaalta henkilösuhteiden vaikutuksesta tulivat kirkkaasti esiin jo Mommilassa. Oikeastaan vain saksalaisten läsnäolo puuttui.

Tämä kirja jatkaa näiden kysymysten tarkastelua, mutta ei rajoita sitä vuoteen 1918. Teos ei ole Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tai Suomen kommunistisen liikkeen yleishistoriikki, vaan keskittyy tarkastelemaan niiden roolia maamme idänsuhteiden rakentumisessa eri aikoina. Toisaalta tätä suurpoliittista näkökulmaa pyritään tasapainottamaan arvioimalla paikallisia, jopa yksilökohtaisiakin tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet Suomen kommunistisen liikkeen piirissä vallinneiden asenteiden kehitykseen.

Koska Neuvostoliitto oli ensimmäinen kommunistinen suurvalta, käytännössä kaikkien kommunistipuolueiden oli määriteltävä jollakin tasolla suhteensa valtioon, jossa ideologiaa elettiin todeksi. Tämän peruslähtökohdan ja maantieteellisen sijaintimme yhteisvaikutuksen myötä on selvää, että suomalainen kommunismi itsessään määrittyy hyvin pitkälti suhteessa neuvostoliittolaiseen kommunismiin – mitkä ovat yhteiset, mitkä erottavat tekijät.

Vaikka maamme kommunistien ajattelun erityispiirteet eivät sinänsä olisi motivoituneet juuri halusta näyttäytyä neuvostovaltion silmissä samankaltaisena tai erilaisena, niitä on väistämättä peilattu tähän.

Suomi oli ja on erilainen maa kuin Venäjä, jonne V. I. Leninin johtama bolševikkipuolue pystytti reaalisosialistisen kokeilunsa 1920-luvulle tultaessa. Lukutaito, oikeusvaltio, maanomistusolot ja se, mitä nykyisin kutsuttaisiin mahdollisuuksien tasa-arvoksi, olivat meillä huomattavasti kehittyneemmällä tolalla jo autonomian aikana. Mentaalisesti Suomi kuului länteen – ja selkeästi keskieurooppalainen oli myös suomalaisten sosialistien visio maamme tulevaisuudesta. Tämä suoranainen sivilisaatioiden törmäys nousi esiin useita kertoja SKP:n ja sen neuvostovastineen suhteissa, ehkä selkeimmin Tšekkoslovakian miehityksen jälkimainingeissa 1960–70-lukujen vaihteessa.

Jättiläisten päälle on helppo rakentaa. Tämäkin kirja nojaa siihen valtavaan määrään perustutkimusta, johon kuuluvat muun muassa Tauno Saarelan suomalaista kommunismia ja Suomen (sosialistista) työväenpuoluetta käsittelevät teokset, Markku Salomaan uraauurtava yhteenveto SKP:n sotilasjärjestön toiminnasta, Alpo Rusin ja Kimmo Rentolan tutkimukset itäblokin tiedusteluelinten, Suomen ulkopoliittisen johdon ja SKP:n rajapinnoista, Veli-Pekka Leppäsen SKP:n hajaannusta käsittelevä väitöskirja, Risto Reunan ja Jukka Tarkan kylmän sodan aikaiseen antikommunistiseen toimintaan pureutuvat järkäleet sekä Viljo Rasilan monipuoliset teokset.

Kirjallisuuden lisäksi teoksessa on hyödynnetty joitakin alkuperäisiä arkistolähteitä. Niihin kuuluvat muiden muassa Kansan arkiston kokoelmista löytyvät SKP:n edustajakokousten pöytäkirjat sekä puheet, Urho Kekkosen arkiston Suposarjan mapit ja kirjeenvaihto sekä tiedustelupalveluiden, kuten suojelupoliisin ja CIA:n arkistot. Käytössä ovat niin ikään olleet alkuperäisaineistoon perustuvat asiakirjakokoelmat, joita Hannu Rautkallio ja eräät venäläistutkijat ovat onkineet Moskovasta huomattavasti nykyistä avoimempana aikana.

Helsingin Sanomissa pitkän toimittajan uran tehnyt Matti H. Virtanen antoi kirjailijan perehtyä 1980–1990-lukujen vaihteessa keräämiinsä materiaaleihin, jotka käsittelivät pääasiassa vasemmistoliiton perustamista sekä kommunistisen liikkeen rahojen kohtaloa. Omien muistiinpanojensa sisältöön salli viitata myös valtiotieteen tohtori Alpo Rusi.

Pikantin lisän kokonaisuuteen toivat suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1990–1996 toimineen Eero Kekomäen omakustannekirjat, joista osan kylläkin saattaa kirjastojen varastoista hyvällä lykyllä löytää. Niiden kautta pääsee pureutumaan ennennäkemättömällä syvyydellä siihen, mitä Venäjän tiedustelumiesten inhoaman ja tehtävästään savustaman, SKP:n rahoituksen avaamista kannattaneen ja venäläis-suomalaisten yhteisyritysten turvallisuusriskeistä huolestuneen virkamiehen ajatuksissa 2000-luvulla pyöri.

Kuten jo yksin sivumäärä osoittaa, tämä teos ei voi millään tavalla kilpailla Rentolan, Leppäsen, Reunan tai Rusin laajapohjaisten tutkimusten kanssa, joissa myös ajallinen rajaus on yleensä suppeampi – vaikkakin usein kunnianhimoisen laaja. Teoksen ulkopuolelle ja tutkijan ”silmien välliin” jää väistämättä paljon olennaista.

Kronologisesti etenevän, tapahtumia ja suuria kehityskulkuja eli konjunktuureja kuvaavan tekstiaineksen lisäksi kirjassa on impressionistisempia, muistitietoon ja mikrohistoriallisiin lähteisiin perustuvia ”tuokiokuvia”, joiden tavoitteena on avata lukijalle eri aikakausien, paikkojen ja toimijoiden mielenmaisemaa, kontekstualisoida suurta tarinaa. Henkilöhistoriallisissa kuvauksissa ja selkeästi yksittäisiä tapahtumia koskevissa kertomuksissa on noudatettu myös muita lukuja löyhempää viitekäytäntöä. Niiden kohdalla ei nimittäin ole niinkään olennaista se, mitä on todella tapahtunut tai mitä eri tahot ovat tapahtumista tarkalleen väittäneet, vaan ennemminkin se, kuinka todelliseksi

koettu on vaikuttanut yksilöiden asenteisiin ja yhteisöjen – vaikkapa poliittisten liikkeiden – muodostumiseen.

Kirjan tarkoituksena ei olekaan ainoastaan historiallisten tapahtumien kertaaminen ja tarvittaessa niiden merkityksen uudelleenarviointi, vaan myös sen mentaalisen maiseman avaaminen, jossa eri aikojen toimijat ovat ratkaisuihinsa päätyneet. Nuo maisemat ja tulkinnat kaikkine seuraamuksineen vaikuttavat keskuudessamme edelleen. Parhaassa tapauksessa kirja voikin lisätä paitsi tietoa, myös kanssaihmisten keskinäistä ymmärrystä ja Suomen kansan resilienssiä, positiivista yhteisöllisyyden kokemusta näinä vaikeina aikoina, jolloin joudumme jälleen vastoin tahtoamme ottamaan miltei jokaisessa poliittisessa päätöksessä huomioon kostonhaluisen itänaapurimme muodostaman uhan.

Tätä taustaa vasten onkin sopivaa, että teosta on kirjoitettu Alfred Kordelinin säätiön kansansivistykseen osoitetulla vuosiapurahalla. Mommilan veritekojen myötä jälkeen jääneen valtavan omaisuuden kohtalona on suomalaisen, ennen muuta suomenkielisen, sivistystyön tukeminen vielä yli sata vuotta myöhemminkin. Yhdessä itäsuomalaisen hengenheimolaisensa Juho Lallukan kanssa nämä kaksi tavallisen kansan parista noussutta liikemiestä ovat tehneet suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurielämän taloudellisten edellytysten turvaamiseksi ehkä enemmän kuin ketkään muut. Tässä yhteydessä esitän suuret kiitokseni Alfred Kordelinin Yleiselle Edistys- ja Sivistysrahastolle.

Suomalaisen kommunismin historiaa ei kuitenkaan voi erottaa muun maailman tapahtumista ja sen poliittisesta, taloudellisesta, kulttuurisesta sekä aatehistoriallisesta kehityksestä.

Tämä teos pureutuukin kommunismin aatteelliseen historiaan sen alusta saakka ja esittelee myös suomalaisen työväenliikkeen varhaisvaiheita siinä määrin kuin tämä on varsinaisten pääkysymysten kannalta perusteltua.

Tarvittaessa hypätään myös hetkeksi tarkastelemaan Neuvostoliiton muiden vähemmistökansojen kohtaloa, eurooppalaisten kommunistipuolueiden aatteellisia debatteja, Tšekkoslovakian, Puolan ja Romanian teitä… Niitä teitä, joita Suomi ei kulkenut, mutta jotka olivat aikanaan täysin mahdollisia, jopa loogisiakin vaihtoehtoisia kehityskulkuja. Vain muiden kokemaa vasten voimme ymmärtää, mikä juuri suomalaisessa kommunismissa ja sen toimintaympäristössä oli erityistä.

Teoksen ajallinen pääpaino on 1900-luvun tapahtumissa, mutta niistä voidaan erottaa neljä keskeistä jaksoa, joita voidaan pitää eräänlaisina käännekohtina ja joita sen vuoksi tarkastellaan muita suuremmalla tarkkuudella.

Ensimmäinen näistä on vuoden 1918 väkivaltaisuuksia ja Suomen itsenäistymistä sekä valtiollista vakiintumista ympäröivä kausi, joka alkaa suunnilleen vuoden 1917 suurlakon tapahtumista ja kommunismin historian näkökulmasta päättyy Suomen (sosialistisen) työväenpuolueen kieltämiseen sekä niin sanottuun suureen kommunistijuttuun.

Näinä vuosina vakiintui Suomen ensimmäisen tasavallan nuori, pluralistinen demokratia, jossa myös vasemmisto oli mukana parlamentaarisessa päätöksenteossa. Kommunismin pelko ei toisaalta estänyt eduskunnassa istuneen puolueen virkailijoiden ja kansanedustajien laajamittaisia pidätyksiä silloin, kun valtion turvallisuuden arvioitiin tällaista toimenpidettä vaativan – pikemminkin se rohkaisi voimakkaisiin toimenpiteisiin.

Äärivasemmistolaisen liikkeen ja sitä kannattavan suomalaisen asema yhteiskunnassa pysyi 1920-luvun jälkeen verraten samankaltaisena aina sota-aikoihin asti, vaikka Mäntsälän kapinan seurauksena säädetyt niin sanotut kommunistilait vie-

lä vahvistivatkin koko aatetta koskevaa yhteiskunnallista eristyneisyyttä.

Toisella kirjassa tarkemmin käsiteltävällä ajanjaksolla, vuosien 1944–1948 välillä, vakiintuivat SKP:n ja sen peitejärjestön Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) sekä niihin kytkeytyneen suomalaisen äärivasemmiston roolit kylmän sodan oloissa. ”Fascisminluontoiset” järjestöt kieltäneen Moskovan välirauhansopimuksen seurauksena moni nikama ”porvarillisen” Suomen selkärangasta katkesi, mutta hallitusti.

Sodan aikana turvasäilöön sullotuista, epäilyttävistä vallankumouksellisista tuli osa yhteiskunnan eliittiä, joka nojasi sodan voittaneeseen Neuvostoliittoon ja johon Neuvostoliitto nojasi. Kommunisminvastainen työ siirtyi osittain maan alle ja kytkeytyi tiiviisti itänaapurin miehitysuhkaan varautumiseen.

Poliittisella tasolla syntyi taistelu Neuvostoliiton suosiosta ja siitä, millaisia tarjouksia eri ryhmittymät saattoivat kenraalikuvernöörin elkein maata valvoneelle Andrei Ždanoville tehdä. Neuvostoliitto saavutti Suomessa geopoliittisen herruuden, mutta ei maksimaalisia poliittisia tavoitteitaan.

Suomalaisten kommunistien ja Neuvostoliiton edustajien tiivis yhteistyö jatkui aina suurvallan hajoamiseen saakka, mutta 1940-luvun jälkipuoliskon molemminpuolinen pettymys leimasi sitä aina myöhempienkin kriisien keskellä.

Kolmas merkittävä ajanjakso asettuu vuosiin 1968–1973, jolloin suuret voimat vetivät Suomea niin itään kuin länteen. Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttama moraalinen krapula, mutta myös pettymys vuoden 1918 ja 1940-luvun loppupuolen epätoivotuista loppuratkaisuista leimasivat SKP:n ja ennen kaikkea sen neuvostoliittolaisen suojelusenkelin Aleksei Beljakovin toimintaa 1970-luvun alussa. Suurlähettilään taustalla nähtiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) pääideologin Mihail Suslovin näkymätön käsivarsi.

Yritys saada Suomen kiihtyvästä sosialistisesta rakennustyöstä hyvitystä Tšekkoslovakian tragedialle kapsahti EECvapaakauppasopimuksen läpiviemiseen ja tiivistyvään porvarien sekä maltillisen vasemmiston konsensusrintamaan, jonka arkkitehtina toimi ”Suomen porvariston Suslov”, suurlähettiläs Max Jakobson. Sisäpolitiikka saattoi olla rempallaan, mutta ainakin kauppapoliittinen länsi-integraatio oli turvattu.

Vanhat suojeluskuntalaiset ja asekätkijät takasivat Suomen geopoliittisen luotettavuuden Neuvostoliitolle tavoilla, jotka eivät tuolloin eivätkä nykyisinkään näyttäydy eettisesti ongelmattomina, mutta kuten Niccolo Machiavelli aikanaan kirjoituksissaan totesi, valtiollisia kysymyksiä arvioitaessa ei voida soveltaa samoja mittareita kuin yksilöllisessä etiikassa.3 Kommunismin luovat ja moninaiset torjuntakeinot loivat tilanteen, jossa vastustettiin ”paholaista beelsebubin avulla”, kuten suojelupoliisin myöhempi päällikkö Eero Kekomäki on Suomen tasapainoilua idän paineessa kuvannut.4

1980-luvun loppua kohden muutoksen tuulet puhalsivat niin Euroopassa kuin Neuvostoliitossakin. Vaikka aikalaiset eivät tätä aina ymmärtäneet, SKP:n ja SKDL:n hajoamisprosessit sekä vasemmistoliiton synty kytkeytyivät tiiviisti siihen, mitä Kremlissä ja Itä-Berliinissä tapahtui. Suhtautuminen perestroikaan ja kotimaisiin uudistushankkeisiin jakoi SKP:tä aivan kuten stalinistiksi kutsutun Aimo Aaltosen ja ”revarien” kiistely parikymmentä vuotta aiemmin.

Hajoamisprosessiin liittyvien yksityiskohtien aiempaa tarkempi selvittäminen olisi ehdottomasti tarpeen, mutta tässä teoksessa vuosien 1982–1989 puoluekiistat, SKP-y:n (SKPyhtenäisyys) yksityiskohtainen käsittely, Demokraattisen Vaihtoehdon toiminta ja kommunistien eri osapuolten väliset kiistat omaisuuden hallinnasta on jätetty tietoisesti sivurooliin.

Viimeksi mainittuun on perehtynyt muun muassa toimitta-

ja Hannu Miettunen erittäin laajassa ja yksityiskohtaisessa pro gradu -tutkielmassaan Kuinka korroosio eteni – ja vei Koitosta

Koittoon: Suomen Kommunistisen Puolueen talouskriisiin 1981–84 johtanut kehitys, kriisin torjunta, torjujat ja seuraukset. 5

Sen sijaan tässä teoksessa keskitytään enemmän kommunistien rahoitusapparaattiin kytkeytyneen suomalais-neuvostoliittolaisen kaupan sekä suoran raha-avun merkitykseen ja niissä 1980–1990-lukujen vaihteessa tapahtuneisiin muutoksiin. Nämäkin osa-alueet vaatisivat tosin merkittävää lisätutkimusta.

”Kysymys SKP:n omista Koitto-miljoonista ja niiden käytöstä oli niin kiinnostava, ettei Moskovan-rahoitukseen ehkä kiinnitetty tuolloin riittävästi huomiota. Kaikki pitivät kirkossa kuulutettuna, että varsinkin taistolaiset saavat Tiedonantajan ja rinnakkaistoimintansa pyörittämiseen rahaa”, toimittaja Matti H. Virtanen muistelee selvityksiä tehdessään vallinnutta ajan henkeä.6

Berliinin muurin murtuminen, Baltian maiden tosiasiallisen itsenäisyyden paluu ja itänaapurin muuttuminen Neuvostoliitosta Venäjäksi merkitsivät niin Suomen ulkopolitiikan kuin työväenliikkeen peruspremissien joutumista kriittiseen valoon.

Valtiollisella tasolla Suomi lähti täysipainoisesti mukaan Euroopan yhdentymiskehitykseen, jonka poliittiset esteet oli poistanut jo Mihail Gorbatšov lokakuussa 1989 Finlandia-talossa antamassaan kommentissa7 – ei suinkaan Neuvostoliiton hajoaminen, kuten usein on yksinkertaistavasti esitetty. EY-jäsenyyttä ajoivat selkeimmin sellaiset läheisestä itäyhteydenpidostaan muistetut henkilöt kuin Paavo Lipponen ja Ilkka Suominen.

Euroopan tasolla kehittyi kaksi kilpailevaa visiota Euroopan tulevaisuudesta. Ensimmäinen oli Gorbatšovin yhteinen eurooppalainen koti (Common European Home), jonka piti Vladivostokista Berliiniin ja sieltä Lissaboniin ulottuvan yhteistyön hengessä poistaa sotilasliittojen – myös Naton –

olemassaolon oikeutus Euraasian mantereelta. Toinen visio, johon käytännössä kaikki itäisen Keski-Euroopan maat sosialismin romahdettua tarttuivat, tunnettiin nimellä kokonainen ja vapaa Eurooppa (Europe Whole and Free). Huolimatta ajoittaisesta varovaisuudestaan esimerkiksi Ukrainan ja Baltian maiden itsenäisyysliikkeiden tukemisessa voitti George H. W. Bush suuren pelin lopulta juuri tällä kortilla, jonka hän löi pöytään 31.5.1989 Länsi-Saksan Mainzissa pitämässään puheessa.8

Laineet löivät myös Helsinkiin. Ailahtelevana ja poliittisen rälssin omana miehenä pidetyn Seppo Tiitisen tilalle nimitettiin uusi supon päällikkö, joka ajoi Suomen läntisen tiedusteluyhteisön jäseneksi.9 Länsimaista saatiin neuvostoloikkareiden tarjoamaa aineistoa, jonka pohjalta avautui uusi perspektiivi myös niin sanotun suomettumisen ajan neuvostoyhteydenpitoon.

YYA-Suomessa SKP oli kiistatta ollut idänsuhteiden näkökulmasta poliittisessa erityisasemassa, mitä puolue hyödynsi siinä määrin kuin kulloinkin onnistui ja Neuvostoliiton vallanpitäjien tarpeet mahdollistivat. Niin sanotussa suomettumisilmiössä, bilateraalikaupassa, KGB-yhteydenpidossa ja itänaapurin vaikutusoperaatioissa kommunistit läheisimpine liittolaisineen sekä peite- ja yhteistyöjärjestöineen muodostivat eräänlaisen ydinnyrkin, jonka iskujen säteily tuntui ja vaikutti usein paljon laajemmalla alalla kuin ryhmän varsinainen koko olisi antanut ymmärtää. Neuvostoliiton ystävä saattoi olla, vaikkei sen yhteiskuntajärjestelmää olisi kannattanut – mutta pieni epäilyksen varjo silti aina jäi. Liian voimakas hyökkäys kommunismin aatetta tai SKP:ta vastaan olisi lopulta ollut myös neuvostoystävyyden kyseenalaistamista.

”En minäkään ääneen sanonut, että Neuvostoliitto oli kommunistinen diktatuuri”, on taistolaisuuteen kriittisesti suhtautunut Ben Zyskowicz myöhemmin tilittänyt aatteeseen ja itänaapuriimme liittynyttä itsesensuuria.10 Samoin Zyskowicz on

Jatkumoa Pekka Virkin edellisen menestysteoksen

Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen teemaan. Nyt pureudutaan suomalaisen kommunismin perintöön, erityisesti sen Neuvostoliitto- ja Venäjä-suhteeseen.

Mittava ja ainutlaatuinen kokonaisesitys kertoo kaunistelematta ja kauhistelematta, kuinka Neuvostoliitto hyödynsi kommunisteja Suomen-politiikassaan.

Lukija saa vastauksia lähihistoriamme pimeisiin alueisiin: Oliko Suomi vähällä siirtyä täysin neuvostoblokkiin?

Miksi SKP:n itärahoitus jätettiin selvittämättä ja mikä oli liike-elämän rooli sen järjestämisessä? Miten äärivasemmiston perilliset ovat vaikuttaneet maamme idänpolitiikkaan kylmän sodan jälkeen?

Lukija jää pohtimaan, mitä menneisyydestä voisi oppia 2020-luvulla, kun totalitaristiset aatteet ja vihamielinen vaikuttaminen uhkaavat jälleen koko Eurooppaa.

Pekka Virkki (s. 1993) on tietokirjailija, toimittaja sekä maisteri kansainvälisen politiikan alalta. Hänen edellinen teoksensa oli

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (2023).

KL 32.1

ISBN 978-952-850-274-6

Virkki, Pekka: Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus (Docendo)

Pekka Virkki

Suomalaisen kommunismin

RUUMIINAVAUS

Sisällysluettelo

Mommilan mysteeri

Alkusanat