IRENE NAAKKA
Ärhäkkä kuin äidiksi tullut
MINERVA
Ärhäkkä kuin äidiksi tullut
IRENE NAAKKA
Ärhäkkä kuin äidiksi tullut
H
FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite
© Irene Naakka ja Minerva Kustannus www.minervakustannus.fi Minerva Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä. Kansi: Justine Florio / Taittopalvelu Yliveto Oy Kannen kuva: Ninni West Graafinen suunnittelu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy ISBN 978-952-375-663-2 Painettu EU:ssa
Sisällys OSA 1 Miksi? (Esi)merkillinen ero MILF Tinderissä Kärsi, nainen Unohdettu äiti Äiti on äidille susi Metatyömuurahaiset palkkakuopassa
11 13 15 39 63 89 105 121
OSA 2 Sektio = synnytys = feministinen asia Imetys on poliittista Vitutus ≠ masennus Äidin keho, naisen keho Kiltit tytöt, vihaiset naiset Siksi
141 143 159 183 203 225 243
Lähteet
247
Lapsilleni Ellille & Edille
Lapset ovat voimakkaita tapahtumia ihmisen elämässä, luonnonmullistuksia, kuin sää, vuodenajat, maanvyörymät, tulvat, järistykset. Tahdosta riippumattomia. Jotakin mikä tapahtuu minulle ilman että kukaan kysyy minun mieltäni. – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja
Osa 1
Miksi? – Äiti, mistä sä kirjoitat? – Mä kirjoitan äitiydestä. – Miksi siitä pitää kirjoittaa? – Koska se on monimutkaista. – Miksi sä haluat kirjoittaa monimutkaisista asioista? – Jotta ne olisi vähemmän monimutkaisia muille.
13
(Esi)merkillinen ero Joskus sanotaan avioliiton kutistavan miestä, mikä usein onkin totta, mutta naisen se tuhoaa. – Simone de Beauvoir
K
un sain esikoiseni vuonna 2015, elämäni oli siihen asti sujunut kutakuinkin kaikkien länsimaisten ihmisten itseltään ja muilta edellyttämien odotusten mukaisesti. Parin epäonnisen vakavamman suhteen jälkeen olin löytänyt rinnalleni kumppanin, jonka uskoin olevan siinä ikuisesti. Ostimme suloisen rivitalonpätkän, jonka kirsikkapuita kasvavan pihamaan valkeiden aitojen sisäpuolella koira sai juoksennella vapaana. Mies osti farmariauton, menimme näyttävästi naimisiin, ja alle vuoden kuluttua häistä oli esikoisemme jo syntynyt. Vauva-aika oli vaikea, mutta lopulta pieni perheemme voi hyvin. Kunnes ei enää voinut. Se tavallinen tarina: parisuhteemme jäi ruuhkavuosien tiimellyksessä viimeiseksi. Oikeastaan se jäi täysin vaille huomiota. Lapsemme syntymästä asti haaveilin viisivuotishääpäivästämme. Silloin lähtisimme ensimmäistä kertaa vuosiin kahdestaan Kreikkaan, niin kuin silloin ennen onnellisesti ja huoletto-
15
Ä R H Ä K K Ä K U I N Ä I D I K S I T U L LU T
masti lapsettomina. Niillä reissuilla ainoat huolenaiheet olivat, missä illallislaskumme viipyy (minua kreikkalaisten ravintolanpitäjien viivyttely ei edes haitannut) ja mistä saada Vin Santoa keskellä yötä (ravintola myi kaksi pulloa janoisille). Lapsi olisi viisivuotishääpäivänämme neljävuotias ja voisi hyvin viettää mummilassa viikon. Sitä reissua ei koskaan tullut. Erosimme puoli vuotta ennen haaveiltua matkaa. Kun vauva tulee taloon, perheen ajankäyttö muuttuu radikaalisti. Kun ennen vapaa-aika tarvitsi sovittaa vain itselle sekä yhteiseksi ajaksi puolisolle, lapsen synnyttyä sitä täytyi riittää kummankin omaksi ajaksi, perheen yhteiseksi ajaksi ja vielä parisuhdeajaksi. Kun yhtälöön lisää vielä kaiken muun ruuhkan ja tukiverkostojen puutteen, moni tinkii parisuhdeajasta. Kun kerran sain luennoida kokemuksen viskibassoisella rinta äänelläni tästä ajankäytön ahdingosta perheelliselle yleisölle, muistutin: älkää hyvän tähden tinkikö parisuhdeajasta. Jos sitä ei ole, ei ole kohta parisuhdettakaan. On vain kaksi ennen toistensa seurasta nauttinutta ihmistä hoitamassa velvollisuuksiaan vanhempina. Vahva parisuhde ehkä odottaa kärsivällisesti raskaimman ajan yli, mutta vuosikausia se ei odota. Tai ainakaan sellaiseen ei kannata tuudittautua. Muistot kahdenkeskisestä elämästä eivät kanna loputtomiin. Niitä pitää verestää, jos suhde on säilyttämisen arvoinen. Usein suhde ei ole säilyttämisen arvoinen, eikä lapsi, tai useampikaan, ole missään nimessä syy pysyä yhdessä. Oman eroni aikaan nyyhkin katkerana, että ihmiset eroavat liian heppoisesti. Ei edes yritetä, puuskahtelin ja yritin itse niin helvetisti. Nykyään ajattelen, että ihmiset eroavat aivan liian myöhään,
16
( E s i ) m e r k i l l i n e n e ro
liikaa yritettyään. Ehkä joku on joskus eronnut pikaistuksissaan ja katunut sitä myöhemmin, mutta sellainen tapaus on kyllä kuriositeetti. Paljon useammin erotaan vasta, kun suhde on ollut vuosia väljähtänyt ja sen osapuolet katkeroituneita. Liian usein ei erota ollenkaan, ja koko elämä jää elämättä mitäänsanomattomassa suhteessa. Tai sinnitellään kohtuuttoman pitkään yhdessä, koska pelätään eron traumatisoivan lapset ikihyviksi. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen asiantuntija on vuosikymmeniä tolkuttanut meille, etteivät lapset mene rikki erosta vaan vanhempien huonosta suhteesta. Miksi kukaan haluaisi näyttää lapselleen esikuvaksi vuosikausien vaikeilua, riitelyä ja sitä, kuinka suomalaisella sinnikkyydellä pysytään yhdessä vaikka katkeruuteen asti? Kun voisi näyttää mallia, kuinka siirrytään elämässä eteenpäin ja muutetaan asioiden laitaa, jos jokin ei sellaisenaan toimi. Ja ennen kaikkea, kuinka ollaan suhteessa, vaikka sitten uudessa, jossa osoitetaan tunteita, hellyyttä ja onnea. En ollut itsekään esimerkillinen eroaja. Suhteemme oli huono vuosia, mutta pelkäsin enemmän muutosta kuin epätyydyttävään tyytymistä. Jäin vellomaan liiaksi onnelliseen aikaamme, vaikka koko suhteestamme vain puolet oli ollut hyvää. Olisi pitänyt osata käsittää, mitkä todella ovat ne asiat, joista joutuu luopumaan erossa. Jotkut eronneet, jotka haikailevat päättyneen suhteen perään, kaipaavat nimittäin sitä, mitä suhteessa ei enää ollut, vaan vain toivovat siinä olleen. Huonoina aikoina uskoin itsepintaisesti, että vielä joskus palaamme hyvään. Tähän liittyy yksi neuvoni eroajalle: älä jää vatvomaan ensimmäisiä vuosia. Paljon enemmän suhdetta määrittävät ne seuraavat. Ensimmäisiä vuosia kan-
17
Ä R H Ä K K Ä K U I N Ä I D I K S I T U L LU T
nattelevat huomattavassa määrin aivokemikaalit. Vasta huumavaiheen jälkeen todelliset taidot mitataan. Kuinka osaa pyörittää tyydyttävää parisuhdetta, jossa molemmilla on ainakin suurimmaksi osaksi hyvä olla, vaikka honeymoon-hormonit eivät enää hyrrää kehossa. Parisuhteen ei kuulu olla jatkuvaa uupumukseen asti työskentelyä, mutta ei voi olettaa sitäkään, etteikö se vaatisi vaivannäköä. Jos jakaa kotinsa ja arkensa toisen ihmisen kanssa, ei voi ajatella, että kaikki kävisi kuin tanssi. On oltava valmis kehittymään ja tarkastelemaan itseään ja omia tapojaan ja tarvittaessa muuttamaan niitä. Jos se tuntuu mahdottomalta, ei kannata jakaa ainakaan kotiaan kenenkään kanssa. Jotkut pariskunnat asuvat erillään, ja se olisi varmasti erinomainen ratkaisu monelle muullekin. Muistan aina talven 2018, kun istuin uudenkarhean paritalon puolikkaamme olohuoneen sohvalla – yksin niin kuin tavallisesti. Sekin oli ollut pitkäaikainen unelma, rakennuttaa talo. Pohdin kuitenkin, tällaistako elämäni tulisi olemaan tästä ikuisuuteen. Yksinäisyyttä parisuhteessa. Uskoin silti viimeiseen asti, että jos yritän oikein kovasti, voin pelastaa suhteen. Jos olet samassa tilanteessa, kirjoita nyt muistiin: et voi pelastaa parisuhdetta yksin. En väitä, etteikö puolisoni olisi yrittänyt. Yritimme vain erillämme, emme yhdessä. Emme olleet enää tiimi, ja oli liian myöhäistä alkaa sellaiseksi. En tiedä, olimmeko koskaan varsinaisesti edes olleet tiimi. Suhteemme toimi, kun olimme kaksi erillistä, itsenäistä yksikköä yhdessä. Kun lapsen synnyttyä olisi pitänyt alkaa puhaltaa vahvasti yhteen hiileen koko perheen onnellisuuden takaamiseksi, emme osanneetkaan. Kuukaudet eroa tehdessä olivat siihenastisen elämäni hirveim-
18
( E s i ) m e r k i l l i n e n e ro
piä. Olin täysin varma, että elämäni on ohi. Olin varma, etten koskaan enää löydä onnea, ja tuntui suorastaan väkivaltaisen kammottavalta, etten saisi olla oman lapseni kanssa joka päivä. Oksensin tuskasta, kun ajattelin eläväni yksin lapsen kanssa viikon ja sen jälkeen yksin ilman lasta seuraavan viikon. Onneksi tuttavani muistutti, ettei eroperheen ole pakko valita vuoroviikkosysteemiä, ja valtava kivi vierähti sydämeltäni. Toden totta, se on vain yksi vaihtoehto ja aivan kauhea sellainen, jos minulta kysytään. Se ei sopisi minulle, lapseni isälle eikä lapsellemme. Tuttavani ohjeisti oman systeeminsä: maanantaista keskiviikkoon toisella vanhemmalla, keskiviikosta perjantaihin toisella ja sitten taas perjantaista maanantaihin toisella ja seuraavalla viikolla toisin päin. Tällä systeemillä ero lapsesta on lyhyt, ja päivät yksin ja yhdessä osuvat kunakin viikkona eri päiville. Kun suhde päättyy, saa olla hankala. Mutta vain hetken. Oma tuskani ja pettymykseni purkautuivat kohtuuttomana vihana eksääni kohtaan. Koin eron yksin hänen syykseen ja itseni täydelliseksi kumppaniksi. Lienee luonnollista, ettei pitkä parisuhde vaihdu lennosta seesteiseen ystävyyteen. Olin katkera siitä, että eksäni oli hautonut vaikeita ajatuksiaan päässään antamatta minulle mahdollisuutta tietää niistä, saati tehdä niitä muutoksia, joita onnellinen yhteiselämä olisi vaatinut. Suurimman tunnekuohun laannuttua sisäistin kliseen: eroon tarvitaan aina kaksi. Ei ollut yksin eksäni syy, ettei hän jakanut ajatuksiaan minulle. En varmasti ollut helpoin kumppani, jolle puhua tunteistaan. Minulla on paha tapa olla aina oikeassa, tietää paremmin ja jyrätä läheisteni toiveet. Alkukantainen viha sokaisi minut aluksi omilta virheiltäni ja puutteiltani.
19
Ä R H Ä K K Ä K U I N Ä I D I K S I T U L LU T
Onneksi kävin eron aikoihin terapiassa. Lempeän mutta jämäkän terapeuttini avulla tajusin pian, että ero ei ole maailmanloppu vaan mahdollisuus parempaan elämään ja parisuhteeseen. Ymmärsin myös, että itsessäni on paljon kehitettävää onnellisen elämän ja parisuhteen saavuttamiseksi. Ero olisi mahtava hetki tarkastella itseään ja kasvaa ihmisenä. Niin kauan kun valitsee olosuhteiden uhrin osan ja syyttää kaikesta entistä kumppaniaan tai vaikka suhteen kolmatta osapuolta eikä suostu kohtaamaan omaa itseään, ei pääse eteenpäin. Terapiassa käsittelin eroani kenties pikakelauksella. Nousin nopeasti itsesäälin upottavasta suosta, myönsin virheeni ja hyväksyin sen, ettei meitä sittenkään ollut tarkoitettu toisillemme. Sisäistin lopulta myös sen, ettei ero ole epäonnistuminen. Aluksi mietin, miksi tein elämässäni vääriä valintoja, miksi en vieläkään osannut valita oikeaa kumppania. Mutta minähän valitsin aivan oikein. Sain onnellisia vuosia, hauskoja hetkiä, ihania matkoja ja ennen kaikkea maailman rakkaimman lapsen. Sain myös maailman parhaimman isän tyttärelleni. Se oli kaikkea muuta kuin epäonnistuminen. Ei suhde ole epäonnistunut, jos se päättyy. Se vain kesti oman aikansa. Suhteet ovat määräaikaisia, jokainen. Osa parisuhteista päättyy kuolemaan, osa ennen sitä. Tämän sisäistäminen olisi tärkeää ylipäätään elämässä. Ystävyyssuhteitakin on turha venyttää vain siksi, ettei uskalla päästää irti, tai sen kummallisen kuvitelman vuoksi, etteivät ihmissuhteet saisi päättyä muuhun kuin kuolemaan. Jotkin suhteet yksinkertaisesti syntyvät jossakin tietyssä elämäntilanteessa ja kestävät sen aikaa, kun kestävät. Vihavaiheeni jälkeen olemme olleet suorastaan esimerkillinen eroperhe. Meille oli molemmille selvää, että olisimme eron jäl-
20
Feministiäidin suoraa puhetta – joskus on myös uskallettava suuttua Esikoiskirjassaan Hullu kuin äidiksi tullut Irene Naakka ravisteli rohkeasti äitiyteen liittyviä myyttejä. Palautevyöry osoitti, ettei hän ollut kokemuksineen ja tunteineen yksin. Toisen lapsen odotus sai Irenen pohtimaan uudelleen raskautta, synnytystä ja perheelämää. Tällä kertaa näkökulma on vahvasti feministinen. Kun Irene Naakka pyörsi päätöksensä olla hankkimatta toista lasta, hän sai huomata, että vaikka moni asia on seitsemässä vuodessa muut tunut, tie äitiyteen ei edelleenkään ole yksinomaan auvoinen. Vaikean raskauden, lamauttavan pahoinvoinnin ja muiden terveys ongelmien laukaisema masennus sai pohtimaan, miksi naisille tyypil lisiä sairauksia vähätellään ja niihin on vaikea saada apua. Ärhäkkä kuin äidiksi tullut käsittelee synnytyskokemuksia, pari suhdetta, tasaarvoista vanhemmuutta, kiltin tytön syndroomaa, nais vihaa, ulkonäköpaineita ja äitiyteen liitettyjä odotuksia. Ja sitä, miten selvitä lapsiarjesta järjissään. Naakan tarina imaisee lukijan otteeseensa ja käsittelee asioita, joita monet äidit kokevat, mutta joista ei välttämättä uskalleta puhua. – Maiju Majamaa, IltaSanomat
Irene Naakka (s. 1985) on tunnettu toimittaja, kirjailija ja somevai kuttaja. Hän on kysytty haastateltava medioissa muun muassa äitiy teen, eroon, seksuaalisuuteen ja feminismiin liittyvistä aiheista. Hän jakaa ajatuksiaan feminismistä ja äitiydestä Instagramtilillään sekä juontaa feminististä Kroonisesti ärhäkkä podcastia yhdessä Mona Blingin kanssa. Naakan esikoisteos Hullu kuin äidiksi tullut julkaistiin vuonna 2018. Harjavallasta syntyisin oleva Naakka asuu Helsingissä.
ISBN 978-952-375-663-2 FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite
17.3
Kansi: Justine Florio / Taittopalvelu Yliveto Oy Kannen kuva: Ninni West
www.minervakustannus.fi