Ringland, Holly: Alice Hartin kadonneet kukat (Minerva)

Alice Hartin kadonneet kukat

rIngland

Alice Hartin kadonneet kukat

holly rIngland

Alice Hartin kadonneet kukat

Englannin kielestä suomentanut Hanni Salovaara

Alkuperäisteos: The Lost Flowers of Alice Hart

Copyright © Holly Ringland 2018

Originally published by Fourth Estate, an imprint of HarperCollinsPublishers

Suomenkielinen laitos:

© Minerva Kustannus, 2022

Minerva Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä.

Suomennos: Hanni Salovaara

Kansi: Hazel Lam / Taittopalvelu Yliveto Oy Tekstitaitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

ISBN 978-952-375-509-3 Painettu EU:ssa

Naisille, jotka epäilevät tarinansa arvoa ja voimaa.

Äidilleni, joka antoi kaikkensa tuodakseen kukat elämääni.

Ja tämä kirja on omistettu Samille, jota ilman elinikäinen unelmani olisi jäänyt kirjoittamatta.

Sisällys

1. Musta tuliorkidea 11

Sydneynflanellikukka 23

Iso-olkikukka 35

Sininen neulatyyny 48

Vaaleanpunainen sulkakukka 55

Ritvaminttu 68

Keltakellot 78

Vaniljalilja 88

Violetti marjakoiso 104

Piikkikielopensas 118

Jokililja 132

Kulta-akaasia 147

Kuparikuppi 157

Punaeukalyptus 177

Sinililjaorkidea 186

Piikkiherne 201

Keltabanksia 215

Oranssi ikikukka 225

Hopealehti 238

Silkkipuu 251

Flamingonnokka 262

Harjasheinä 277

Aavikkomyrtti 287

Leveälehtisailio 302

Kasuaaripuu 318

Lyhtypensas 337

Korallipuu 352

Kuituherne 371

Silkkitassu 382

399

407

There has fallen a splendid tear From the passion-flower at the gate. She is coming, my dove, my dear; She is coming, my life, my fate; The red rose cries, ‘She is near, she is near;’ And the white rose weeps, ‘She is late;’ The larkspur listens, ‘I hear, I hear;’ And the lily whispers, ‘I wait.’

Alfred Lord Tennyson

Kipuyrtin kyynel kimmeltelee ja holvihin putoaa. ”Elos, kohtalosi jo lähenee!” punaruusu nyt huudahtaa. Mut ruusu valkea huokaisee: ”Hän luoksesi myöhään saa.” Kukonkannus kuiskien kuuntelee ja liljakin odottaa.

Lordi Alfred Tennyson (Suomennos Elina Vaara)

Musta tuliorkidea

Merkitys: omistamisen halu Pyrorchis nigricans | Länsi-Australia

Tarvitsee kukkiakseen tulta. Versoo sipuleista, jotka ovat voineet olla lepotilassa pitkään. Vaaleassa kukassa on verenpunaisia juovia. Muuttuu kukittuaan mustaksi ja näyttää hiiltyneeltä.

Lautavuoratussa talossa, kadun päässä, yhdeksänvuotias Alice Hart istui kirjoituspöydän ääressä ikkunan edessä ja kuvitteli erilaisia ta poja tuikata isänsä tuleen.

Hänen edessään, isän eukalyptuspuusta tekemällä kirjoitus pöydällä, oli avoin kirjaston kirja. Se oli täynnä kaikkialta maa ilmasta kerättyjä tarinoita tulesta. Alice pystyi aistimaan savun, maan ja palavien sulkien hajun, vaikka Tyyneltä valtamereltä pu halsi suolaisen kostea koillistuuli. Hän luki kuiskaten:

Feeniks-lintu laskeutuu tuleen liekkien nieltäväksi, palaa tuhkaksi ja nousee uudistuneena, uudelleen luotuna – samanlaisena, silti aivan erilaisena.

Alice piti sormeaan tuhkasta nousevan feeniks-linnun yllä: linnun hopeanvalkoiset sulat hehkuivat, se oli levittänyt siipensä ja taivut tanut päänsä taaksepäin raakkuakseen. Hän nykäisi kätensä pois, aivan kuin kultaiset, oranssinpunaiset lieskat kykenisivät korven tamaan hänen ihoaan. Tuulenpuuska lennätti ikkunasta merilevän

Alice hartin kadonneet kukat

tuoksua; tuulikello äidin puutarhassa varoitti voimistuvasta tuu lesta.

Alice kumartui pöydän yli ja veti ikkunan pienemmälle. Hän työnsi kirjan sivummalle ja silmäili kirjan kuvaa samalla kun kur kotti ottamaan lautaselta paahtoleivän, jonka oli tehnyt tunte ja aikaisemmin. Hän haukkasi voilla siveltyä kolmionmuotoista paahtoleipää ja mutusteli sitä hitaasti. Millaista olisi, jos isä palaisi tulessa? Kaikki isän demonit palaisivat tuhkaksi, ja jäljelle jäisi pa ras osa hänestä, joka liekkien uudistamana ja uudestisynnyttämä nä muuttuisi taas sellaiseksi mieheksi, jollainen hän joskus oli: mie heksi, joka oli tehnyt hänelle kirjoituspöydän, jonka ääressä hän voisi kirjoittaa tarinoita.

Alice sulki silmänsä ja kuvitteli hetken, että meri, jonka hän kuuli pauhaavan ikkunan takana, oli roihuava tulimeri. Voisiko hän työn tää isänsä sinne, jotta tämä palaisi liekeissä niin kuin feeniks-lintu hänen kirjassaan? Mitä jos isä nousisi päätään pudistaen kuin pahas ta unesta heränneenä ja ottaisi hänet syliinsä? Hei pupu, isä ehkä sa noisi. Tai ehkä hän vain viheltelisi kädet taskuissaan ja pilkettä sil mäkulmassaan. Ehkä Alice ei enää koskaan näkisi, miten isän siniset silmät muuttuvat raivosta mustiksi, miten väri pakenee tämän kas voilta tai miten suupieliin kerääntyy vaahtoa, joka on yhtä valkois ta kuin kalpeus isän kasvoilla. Alice voisi keskittyä vain tulkitsemaan, mistä suunnasta tuuli puhaltaa, tai valitsemaan kirjastosta kirjoja tai kirjoittamaan työpöytänsä ääressä. Tulessa uudistuneen isän koske tus Alicen raskaana olevan äidin iholla olisi aina pehmeä; isän kädet koskettaisivat Alicea aina hellästi ja hoivaten. Ennen kaikkea isä kei nuttaisi vauvaa kehdossa tämän synnyttyä, eikä Alicen tarvitsisi maa ta valveilla ja miettiä, kuinka voisi suojella perhettään.

Alice sulki kirjan. Sen raskas tömähdys vavahdutti puista kirjoi tuspöytää, joka oli koko hänen makuuhuoneensa levyinen. Pöy tä oli kahden ison ikkunan edessä ja niistä avautui näköala puu tarhaan. Puutarhassa kasvoi hiussaniaisia, hirvensarvisaniaisia ja nystykämmeköitä, joista hänen äitinsä piti ennen kuin pahoinvointi

vei hänen voimansa. Juuri sinä aamuna äiti oli ollut istuttamas sa kenguruntassuntaimia ruukkuihin, kun hän pahoinvoivana tai pui kaksin kerroin saniaisten ylle. Alice istui lukemassa kirjoitus pöytänsä ääressä, mutta kuullessaan äitinsä yökkäilevän hän kömpi ikkunasta ulos, hyppäsi saniaislehvistöön ja piteli epävarmana äi tiään tiukasti kädestä kun ei oikein osannut muutakaan.

”Olen kunnossa”, hänen äitinsä sanoi yskien ja piti Alicea kä destä, kunnes irrotti otteensa. ”Se on vain aamupahoinvointia, pupu, ei huolta.” Kun äiti taivutti päätään taaksepäin ilmaa saa dakseen, hänen vaaleat hiuksensa valahtivat kasvoilta ja paljasti vat uuden mustelman, joka oli sinipunainen kuin aamuinen meri ja ympäröi ruhjetta korvantaustan herkällä iholla. Alice ei ehtinyt kääntää katsettaan pois riittävän nopeasti.

”Voi pupu”, äiti harmitteli noustessaan jaloilleen. ”En katsonut eteeni keittiössä ja kaaduin. Vauva aiheuttaa minulle huimausta.” Hän laski kätensä vatsalleen ja poimi toisella leninkiinsä tarttunei ta multakokkareita. Alice tuijotti nuoria saniaisia, jotka olivat liis kaantuneet maahan äidin painon alla.

Pian sen jälkeen vanhemmat lähtivät. Alice seisoi etuovella, kunnes isän lava-auton nostattama pölypilvi katosi aamun sineen. He olivat jälleen menossa kaupunkiin vauvan kontrollikäyntiä var ten; lava-autossa oli vain kaksi paikkaa. Olehan kiltisti kultaseni, äiti kehotti ja hipaisi huulillaan Alicen poskea. Äiti tuoksui jasmii nilta ja pelolta.

Alice otti toisen kolmionmuotoisen, jäähtyneen paahtoleivän ja piteli sitä hampaissaan samalla, kun tavoitteli kirjastolaukkuaan. Hän oli luvannut äidille opiskella neljännen luokan koetta var ten, mutta toistaiseksi kirjekoulun lähettämä harjoituskoe oli loju nut avaamattomana kirjoituspöydällä. Kun hän otti kirjaston kirjan laukustaan ja näki sen nimen, hänen suupielensä sulivat hymyyn ja koe unohtui saman tien.

Aloittelijan opas tulen saloihin -kirjan kohokuvioitu kansi loisti melkein elävänä lähestyvän myrskyn heikossa valossa. Maastopalon

Alice hartin kadonneet kukat metalliset liekit hohtivat. Alicen vatsassa väreili jotain jännittävää ja kiehtovaa. Hänen kämmenensä olivat nihkeät. Hän oli ehtinyt koskea sormenpäillään vain kirjan kantta, kun Tobyn kaulapan nan niitit kilisivät hänen takanaan aivan kuin hänen kiihtymyk sensä esiin loihtimana. Toby tönäisi kuonollaan hänen jalkaansa ja jätti märän tahran iholle. Keskeytyksestä huojentuneena Alice hy myili, kun Toby istuutui tottelevaisesti. Hän ojensi leipänsä Tobyl le, joka otti sen varovasti hampaidensa väliin ja perääntyi hotkaise maan sen. Koiran kuolaa tippui hänen jalalleen.

”Yök, Tobes”, Alice sanoi ja pörrötti koiran korvia. Hän piti peukaloaan ylhäällä ja heilutti sitä puolelta toiselle. Vastaukseksi Tobyn häntä heilui lattialla edestakaisin. Se nosti tassunsa ja laski sen hänen jalalleen. Alice oli saanut Tobyn isältään lahjaksi ja koi ra oli hänen paras ystävänsä. Pentuna se oli näykkinyt liian mon ta kertaa isän jalkoja pöydän alla, ja isä oli paiskannut sen pesuko netta vasten. Hän oli kieltäytynyt viemästä koiraa eläinlääkäriin, ja siitä lähtien Toby oli ollut kuuro. Kun Alice oli oivaltanut, että Toby oli kuuro, hän oli päättänyt luoda heille yhteisen, salaisiin käsimerkkeihin perustuvan kielen, jota vain hän ja Toby ymmär täisivät. Hän heilutti Tobylle jälleen peukaloaan kertoakseen, että tämä oli kiltti koira. Toby nuoli Alicen kasvoja, ja Alice nauroi inhon vallassa ja pyyhki poskeaan. Toby pyöri ympyrää muuta man kerran ja rojahti hänen jalkojensa juureen. Se ei ollut enää pentu ja muistutti enemmän harmaasilmäistä sutta kuin lammas koiraa. Alice hautasi paljaat varpaansa sen pitkään, tuuheaan turk kiin. Tobyn seuran rohkaisemana hän avasi Aloittelijan opas tu len saloihin -kirjan ja pian kirjan ensimmäinen tarina imaisi hänet mukaansa.

Kaukaisissa maissa, kuten Saksassa ja Tanskassa, ihmisillä oli tapana antaa tulen polttaa pois vanha ja kutsua tilalle uusi, toivottaa tervetulleeksi seuraavan kehän alku: vuodenaika, kuolema, elämä tai rakkaus. Jotkut jopa tekivät vitsoista ja karhunvatukoista

valtavankokoisia hahmoja ja sytyttivät ne palamaan lopun ja uuden alun merkiksi – ihmeitä houkutellakseen.

Alice nojautui tuolillaan taaksepäin. Hänen silmänsä tuntuivat kuumilta ja rähmäisilta. Hän painoi kätensä kirjan sivuille, vitsois ta tehdyn palavan miehen päälle. Minkälaisen ihmeen Alicen tuli toivottaisi tervetulleeksi? Ehkä heidän kotonaan ei enää koskaan kuultaisi rikkoutuvien esineiden ääniä. Pelon hapan löyhkä ei enää leijuisi ilmassa. Alice istuttaisi kasvimaan, eikä häntä rangaistaisi, jos hän käyttäisi vahingossa väärää puutarhalapiota. Hän opetteli si ajamaan polkupyörällä, eikä raivostunut isä repisi hiuksia hänen päänahastaan, jos hän menettäisi tasapainonsa. Hänen tarvitsisi lu kea vain taivaan merkkejä, eikä niitä varjoja ja pilviä, jotka häivähti vät isän kasvoilla ja panivat Alicen arvailemaan, oliko isä hirviö vai mies, joka muutti eukalyptuspuun kirjoituspöydäksi.

Isä teki pöydän sen päivän jälkeen, kun oli tönäissyt hänet me reen ja jättänyt uimaan omin avuin rantaan. Sinä iltana isä kato si puuvajaansa eikä tullut pois sieltä kahteen vuorokauteen. Kun isä taas ilmestyi, hän kantoi ankarasti ponnistellen suorakulmaista pöytää, joka oli pidempi kuin hän itse. Pöytä oli tehty kermanval koisista eukalyptuslaudoista, joita hän oli säästänyt rakentaakseen Alicen äidille uuden saniaispuutarhan. Alice katseli epäröiden huo neensa nurkassa, kuinka isä pulttasi pöydän kiinni seinään ikku nalaudan alapuolelle. Pöytä täytti hänen huoneensa tuoreen puun, öljyn ja lakan juovuttavilla tuoksuilla. Isä näytti Alicelle, kuinka pöydän kansi avautui messinkisaranoillaan ja sen alta paljastui pa pereille, kynille ja kirjoille tarkoitettu matala lokero. Hän oli jopa höylännyt pöydän kanteen eukalyptuspuun oksasta tuen, jotta Alice pystyisi penkomaan laatikkoa molemmin käsin.

”Tuon sinulle kaikki tarvitsemasi kynät ja väriliidut, kun menen seuraavan kerran kaupunkiin, pupu.”

Alice heittäytyi isän kaulaan. Isä tuoksui Cussons-saippualta, hieltä ja tärpätiltä.

Alice hartin kadonneet kukat

”Oma pikku sirkkuseni.” Hänen parransänkensä raapi Alicen poskea. Sanojen lakkakerros peitti Alicen kielen: Tiesin, että olet vielä siellä. Jää. Älä anna tuulen muuttua. Mutta hän pystyi vain sanomaan: ”Kiitos.” Alicen katse siirtyi takaisin avoimeen kirjaan.

Tuli on elementti, joka syttyäkseen ja palaakseen vaatii kitkaa, polttoainetta ja happea. Palaakseen puhtaasti tuli tarvitsee nämä ihanteelliset olosuhteet.

Alice nosti katseensa ja vilkaisi puutarhaan. Tuulen näkymätön voima heilutti koukuissa riippuvia hiussaniaisruukkuja. Se ulvoi raollaan olevan ikkunan alla. Hän hengitteli syvään, täytti keuh konsa ja tyhjensi ne hitaasti. Tuli on elementti, joka syttyäkseen ja palaakseen vaatii kitkaa, polttoainetta ja happea. Alice tuijotti äi tinsä puutarhan vehreään sydämeen ja tiesi, mitä hänen oli tehtävä.

•

Kun myrsky saapui idästä ja kulki taivaan halki tummina verhoi na, Alice meni takaovelle ja puki ylleen tuulitakkinsa. Toby asteli hänen vierelleen, ja Alice upotti sormensa sen villaiseen turkkiin. Toby vingahti ja painoi kuononsa Alicen vatsalle. Sen korvat olivat luimussa. Ulkona tuuli repi terälehtiä äidin valkoisista ruusuista ja sirotteli niitä pitkin pihaa kuin pudonneita tähtiä. Kaukana tontin laidalla häämötti isän lukittu vaja. Alice taputteli takkinsa tasku ja ja tunsi avaimen olevan paikoillaan. Hän seisoi hetken aloillaan rohkeutta keräten, avasi sitten takaoven ja juoksi Tobyn kanssa ta losta tuulta päin.

Alicea oli kielletty menemästä vajaan, mutta mikään ei ollut estänyt häntä kuvittelemasta, mitä isän puuvajassa saattaisi olla. Useimmiten isä kulutti vajassa aikaansa kauheiden tekojensa jäl keen. Kun hän tuli ulos, hän voi aina paremmin. Alice oli päätel lyt, että vajalla täytyi olla taianomaista muutosvoimaa, aivan kuin

sen seinien sisäpuolella olisi taikapeili tai värttinä. Nuorempana hän oli kerran rohjennut kysyä isältä, mitä vajassa oikein oli. Isä ei ollut vastannut, mutta kun isä oli tehnyt hänelle kirjoituspöydän, Alice oli ymmärtänyt. Hän oli lukenut alkemiasta kirjaston kirjois ta; hän tunsi sadun Tittelintuuresta. Alicelle vaja oli paikka, jossa isä kehräsi oljista kultaa.

Alicen jalkoja ja keuhkoja poltti hänen juostessaan. Toby hauk kui taivasta, kunnes pilvet keihästävä salama sai sen laskemaan hän tänsä koipien väliin. Vajan ovella Alice kaivoi avaimen taskustaan ja työnsi sen munalukkoon. Lukko ei auennut. Tuuli pisteli hänen kasvojaan ja melkein kaatoi hänet; vain jalkoja vasten painautunut Toby piti hänet pystyssä. Hän yritti uudelleen. Avain painui ki peästi hänen kämmentään vasten, kun hän työnsi sitä lukkoon. Se ei liikahtanutkaan. Pakokauhu sumensi hänen näkönsä. Hän antoi periksi, pyyhki silmiään ja työnsi hiukset pois kasvoiltaan. Ja yritti uudelleen. Tällä kertaa avain kääntyi helposti, aivan kuin lukko oli si ollut öljytty. Alice väänsi munalukon irti ovesta, painoi kahvaa ja kompuroi sisään Toby kannoillaan. Tuuli paiskasi oven äänekkääs ti kiinni heidän takanaan.

Ikkunattomassa vajassa oli pilkkopimeää. Toby murisi. Alice ojensi kätensä pimeän halki ja silitti sitä rauhoittavasti. Veren kohi na ja myrskyn raivoisa ulvonta pauhasivat hänen korvissaan. Vajan vierellä kasvavan liekkipuun siemenkodat satoivat katolle terävinä, rätisevinä sarjoina, aivan kuin katolla olisi tanssittu peltitohveleissa. Vajassa oli pistävä lamppuöljyn haju. Alice hapuili pimeässä, kunnes hänen sormensa osuivat työpenkin lamppuun. Hän tunnis ti lampun sen muodosta; äidillä oli talossa samanlainen. Lampun vieressä oli tulitikkuaski. Vihainen ääni karjui hänen päässään. Et saa olla täällä. Et saa olla täällä. Alice irvisti, mutta avasi kuiten kin tulitikkuaskin. Tunnustelemalla hän löysi tulitikun kärjen, raa paisi sillä askin karkeaa pintaa ja tunsi rikin hajun nopean valoheh kun täyttäessä ilman. Hän piti tulitikkua öljylampun sydänlangalla ja kiersi lasikuvun takaisin kiinni. Lamppu valaisi isän työpenkin.

Alice hartin kadonneet kukat

Pieni lipastonlaatikko hänen edessään oli raollaan. Alice veti sen auki vapisevin sormin. Laatikossa oli valokuva ja jotain, mitä Alice ei nähnyt kunnolla. Hän otti valokuvan esiin. Sen reunat olivat ris paantuneet ja kellertävät, mutta kuvassa näkyi selvästi epäsäännöl linen, upea, viiniköynnösten peittämä vanha talo. Alice tavoitteli laatikosta toistakin esinettä. Hänen sormenpäänsä osuivat johon kin pehmeään. Hän veti sen esiin ja näki, että se oli haalistuneella nauhalla sidottu musta hiuskiehkura. Valtaisa tuulenpuuska kolisutti vajan ovea. Alice pudotti hius kiehkuran ja valokuvan käännähtäessään ympäri. Ovella ei ollut ke tään. Se oli vain tuuli. Hänen sydämensä oli juuri rauhoittumas sa, kun Toby istahti ja alkoi jälleen murista. Vavisten Alice kohotti lamppua valaistakseen koko isänsä vajan. Hänen leukansa loksah tivat auki ja hänen polvensa tuntuivat oudolla tavalla hyytelöltä. Hänen ympärillään oli kymmenittäin puuveistoksia, pienistä aina luonnollisen kokoisiin, jotka kaikki esittivät kahta hahmoa. Toinen esitti iäkkäämpää naista eri asennoissa: nuuhkimassa euka lyptuspuun lehteä, tutkiskelemassa ruukkukasveja, makaamassa se lällään toinen käsivarsi silmillään ja toinen ylöspäin ojennettuna, ja pitelemässä hameenhelmaansa kuin maljakkoa, joka oli täyn nä Alicelle tuntemattomia kukkia. Toinen hahmo esitti tyttöä lu kemassa kirjaa, kirjoittamassa pöytänsä ääressä, puhaltamassa voi kukan haituvia. Alicen päätä alkoi särkeä, kun hän näki itsensä isänsä veistoksissa.

Naista ja tyttöä esittävät lukuisat veistokset täyttivät vajan ja ympäröivät jo työpenkkiä. Alice hengitti syvään ja hitaasti sydä mensä lyöntejä kuunnellen. O-len tääl-lä, ne sanoivat. O-len täällä. Tulen lailla myös sanat pystyivät taikomaan asian toiseksi. Alice oli lukenut riittävästi ymmärtääkseen taikavoiman, jonka sanat voi vat toistettuina nostattaa. Asiasta tulee totta, jos sen toistaa riittä vän monta kertaa. Hän keskittyi loitsuun, joka sykki hänen sydä messään.

O-len, tääl-lä.

O-len, tääl-lä.

O-len, tääl-lä.

Alice kääntyi hitaasti ja tarkasteli puisia hahmoja. Hän muisti lu keneensa kerran ilkeästä kuninkaasta, jolla oli valtakunnassaan niin paljon vihollisia, että hän loi ympärilleen savi- ja kivisotilaiden ar meijan – vaikka savi ei olekaan lihaa eikä kivi verta. Lopulta kylä läiset, joilta kuningas yritti armeijansa avulla suojautua, kukistivat kuninkaan tämän omalla armeijalla kuninkaan nukkuessa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Alicen selkäpiitä, kun hän muisteli aiem min lukemiaan sanoja. Tuli vaatii syttyäkseen ja palaakseen kitkaa, polttoainetta ja happea.

”Tule, Tobes”, Alice kehotti ja kurkotti ottamaan ensin yhden puuveistoksen ja sitten toisen. Yhdestä veistoksesta mallia ottaen hän käytti t-paitansa helmaa maljana ja keräsi siihen kaikkein pie nimmät löytämänsä veistokset. Toby pyöri levottomasti Alicen vie rellä. Alicen sydän hakkasi kylkiluita vasten. Vajassa oli niin mon ta veistosta, ettei isä varmaankaan huomaisi joidenkin pienimpien puuttumista. Ne olisivat täydellistä polttoainetta tulentekoa har joitellessa.

Alice muistaisi aina tämän päivän, joka muutti hänen elämän sä peruuttamattomasti, vaikka hän ymmärsi sen vasta kahdenkym menen vuoden kuluttua. Elämää eletään eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin katsomalla. Maisemaa ei näe silloin, kun on sen keskellä.

• Pihatielle kääntyessään isä puristi ääneti ohjauspyörää. Hänen vai monsa kasvoille oli kohonnut turvonneita punaisia läikkiä, joi ta hän hoivasi kädellään. Toisella kädellään hän piteli vatsaansa painautuessaan auton ovea vasten. Mies oli nähnyt omin silmin,

Alice hartin kadonneet kukat

kuinka hänen vaimonsa oli koskettanut lääkärin käsivartta. Hän oli nähnyt lääkärin ilmeen. Hän oli nähnyt sen. Lihas Alicen isän oikean silmän alapuolella nyki. Hänen vaimoaan oli huimannut, kun tämä oli noussut istumaan ultran jälkeen; mies ei ollut halun nut poiketa aamiaiselle siinä pelossa, etteivät he ehtisi ajoissa vas taanotolle. Vaimo oli yrittänyt pysyä tasapainossa. Lääkäri oli aut tanut häntä.

Alicen isä venytteli kättään. Hänen rystysiään särki yhä. Hän vilkaisi itseensä käpertynyttä vaimoaan, joka loi kuilun heidän vä lilleen. Mies halusi saada yhteyden vaimoonsa ja selittää, että tä män pitäisi vain varoa käytöstään, jotta hän ei kimmastuisi. Ehkä vaimo ymmärtäisi, jos hän puhuisi tälle kukkaiskielellä. Haaru kihokki, kuolen laiminlyötynä. Harlekiinifuksia, hoito ja helpotus. Hääpensas, pysyvyys. Mutta Thornfieldistä lähdön jälkeen hän oli vuosikausia vältellyt antamasta vaimolleen kukkia.

Vaimo ei ollut auttanut häntä tänään. Vaimon olisi pitänyt en nen lähtöä ennättää pakata aamiainen mukaan, jottei olisi kärsinyt huimauksesta eikä hänen olisi tarvinnut nähdä, kuinka tämä kä pälöi lääkäriä. Vaimo tiesi, kuinka vaikeita heidän käyntinsä kau pungissa hänelle olivat, kun hoitohenkilökunnan kädet vaeltelivat kaikkialla vaimon keholla ja sen sisällä. Tämän raskauden aikana, tai Alicea odottaessa, he eivät olleet käyneet kertaakaan ultra- tai kontrollikäynnillä ilman että siitä olisi aiheutunut riitaa. Oliko to dellakin hänen syynsä, ettei vaimo onnistunut tukemaan häntä kertaakaan?

”Kotona ollaan”, Alicen isä sanoi, veti käsijarrusta ja sammut ti moottorin. Vaimo nosti kätensä kasvoiltaan ja tarttui ovenkah vaan. Hän käänsi sitä kerran ja odotti. Miehen kiukku kuohahti. Eikö vaimo sanoisi mitään? Mies avasi keskuslukituksen ja odot ti vaimonsa kääntyvän hänen puoleensa ja hymyilevän hänelle kii tollisena tai ehkä jopa anteeksipyytävästi. Tämä kuitenkin lennäh ti ovesta ulos kuin häkistään pakeneva kana. Mies ryntäsi autosta vaimonsa nimeä huutaen, mutta myrsky vaimensi yllättäen hänen