äitini talossa
SHARI FRANKE äitini talossa
Pysäyttävä selviytymistarina
SUOMENTANUT SALLA VOUTILAINEN
JOHNNY KNIGA HELSINKI
Ensimmäinen painos
Copyright © 2025 by Shari Franke
Englanninkielinen alkuteos: the house of my mother Gallery Books
An Imprint of Simon & Schuster, LLC 1230 Avenue of the Americas New York, NY 10020
Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB Suomenkielisen laitoksen © Salla Voutilainen ja Johnny Kniga 2026
Sivun 247 sitaatti Psalmien kirjasta on vuoden 1992 Uudesta kirkkoraamatusta. Kirjan alun sitaatin Laulujen laulusta suomennos Salla Voutilainen.
Johnny Kniga
An imprint of Werner Söderström Ltd
Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki
ISBN : 978-952-362-356-9 Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@kniga.fi
Jokaiselle, joka on joskus vaiennettu, joka on ollut yksinäinen tai jota on sumutettu tai hyväksikäytetty.
Olet vahvempi kuin uskotkaan.
Maalliset ja taivaalliset enkelit kannatelkoot sinua.
SISÄLLYS
OSA KOLME
luku 16: käärme paratiisissa 121
luku 17: conneXions-kultti
luku 18: eristystoimenpiteitä
luku 19: kohti itseinho-olympialaisia
luku 20: likapyykkiä 144
luku 21: jodi käskee
luku 22: polttakaa ja joutukaa kadotukseen
luku 23: tottelevainen pikku kuhnuri
24: paholainen makuuhuoneessa
OSA NELJÄ
paholaisten saartamat
luku 25: yhdeksäs matkustaja 179
luku 26: hengessä ja totuudessa 182
luku 27: saastainen. häpeällinen. pilalla. 191
luku 28: kiitollinen 196
luku 29: helvetin kulkuset 203
luku 30: lapsilla ei ole oikeutta taianomaiseen lapsuuteen 207
luku 31: myrkytetty kaivo 213
luku 32: paranemisen oraat 218
luku 33: sätkynukkeja ja mestareita 222
luku 34: isän näköisversio
luku 35: apupaketti
luku 36: liehittely 242
luku 37: välienselvittely
OSA VIISI lankeemus
Saisin ottaa sinut mukaani, saisin viedä sinut äitini taloon – siellä hän opasti minua.
LAULUJEN LAULU 8:2
viimeinkin
30. elokuuta 2023
Oli keskiviikko, uusi akateeminen lukuvuosi oli aluillaan, ja minä röhnötin opintosuunnitelmia ja ensimmäisen viikon lukutehtäviä pursuavan työpöydän ääressä. Pläräsin sivuja, mutta mieleni kieltäytyi tarttumasta sanoihin, ajatukseni kaarsivat koko ajan takaisin viiteen sisarukseeni.
Olin kuullut heidän äänensä ja nähnyt heidän kasvonsa viimeksi vuosi sitten, ja ajatus pikkusisaruksistani jumissa siinä talossa oli jäytää minut elävältä. Yritin vaikka mitä, mutta lukemattomista puhelinsoitoista ja epätoivoisista aneluista huolimatta tuntui mahdottomalta saada heidät turvaan.
Puhelin soi, näytöllä vilkkui naapurimme nimi. Sydämeni jätti väliin yhden lyönnin, koska jokainen soitto tältä naapurilta oli kuin pelastusköysi. Se tarkoitti ajantasaista tietoa lapsista. Tarkoitti heidän olevan vielä elossa.
”Shari, poliisit ovat äitisi talolla!” Sanat purskahtivat ulos kaiuttimesta, tervehdykselle ei ollut aikaa. ”Niillä on aseet esillä, aikovat murtaa oven!”
Sydäntä kouraisi, kun mieleeni tulvi hirvittäviä kuvia. Näin sieluni silmin, kuinka kasvottomat univormupukuiset hahmot kantavat pieniä ruumissäkkejä ulos äitini talosta.
Nyt se on tapahtunut, minä ajattelin. He ovat kuolleet.
Nappasin avaimet ja syöksyin liikkeelle, päässä pyöri. Ajomatka opiskelija-asunnoltani lapsuudenkotiini Springvilleen kestää yleensä kaksikymmentä minuuttia, mutta tänään se oli paniikkiin puristettu iäisyys.
En ollut käynyt talossa sen jälkeen, kun Ruby vuotta aikaisemmin kielsi minut. Ruby, itsenimitetty äitiyden pyhimys. Ruby, joka muutti elämäni surrealistiseksi Truman Show’ksi sosiaalisen median opetuslapsiaan varten. Ruby, joka oli koko elämämme ajan alistanut minut ja minun sisarukseni kieroutuneelle tulkinnalleen rikoksesta ja rangaistuksesta – kunnes Jodi tuli mukaan kuvioihin ja lisäsi regiimiin uudenlaista, pelottavaa sadismia.
Jodi. Meidän perheemme ikioma kulttijohtaja, väärä profeetta, joka pyyhkäisi elämäämme kuin pyörremyrsky ja muutti äidin liehakoivaksi, umpirakastuneeksi akolyytiksi, joka ryysti Jodin jokaisen kahelin lausahduksen kuin se olisi ollut pyhää vettä. Isä oli ollut ankkurimme, mutta hänet oli karkotettu, joten Ruby ja Jodi saivat hallita esteettä neljää nuorinta pikkusisarustani, jotka asuivat edelleen heidän kanssaan.
Ajoin Springvillen tuttujen teiden läpi navigoiden esikaupunkialueen hiljaisuudessa aivan liian tutuksi tulleen vihan jäytäessä sisuskalujani. Miksi kukaan ei tiennyt mitään lapsista? Miksi heidät oli otettu pois koulusta? Miksei kukaan suojellut heitä?
Minä ja huolestuneet naapurit olimme tehtailleet lukemattomia ilmoituksia lastensuojeluun ja muille viranomaisille. Olin kertonut hädästäni kaikille jo vuoden ajan. Mihinkään toimiin ei silti ollut ryhdytty, vaikka varoitusmerkit olivat silmiinpistäviä.
Hätähuudot kaikuivat kuuroille korville, ja järjestelmä, jonka
olisi pitänyt suojella sisaruksiani, jätti heidät harhoista ja rajattomasta vallasta päihtyneen naiskaksikon armoille.
Käännyin uneliaalle kotikadullemme ja kohtasin sotatantereen. Poliisin partioautot muodostivat välkkyvien valojen barrikadin. SWAT-joukot vaanivat etupihalla. Naapurit olivat kerääntyneet kävelytielle kasvoillaan pelkoa ja hurmaa.
Kun nousin autosta, eteeni astui kivikasvoinen poliisi. ”En voi päästää sinua pidemmälle.”
”Mutta tuo talo on minun kotini!” minä anelin. ”Entä sisarukseni, ovatko he turvassa? Missä he ovat?”
Radiosta erottuva puhe härnäsi minua. Kuulinko veljeni nimen?
”Kiltit”, minä pyysin. ”Voiko joku kertoa mitä tapahtuu?”
Meitä lähestyi toinen poliisi, joka puhui hätäisesti.
”Anteeksi, osaisitko kertoa, minkälainen talo on sisältä? Onko tallelokeroita? Aseita?”
Kerroin kyynelien läpi, mitä hän halusi tietää: seitsemän makuuhuonetta, kuusi kylpyhuonetta, joissa aikoinaan tungeksimme peilin edessä, jokunen ase lukkojen takana, ruokakomero, jonka turvin selviäisi maailmanlopusta. Jokainen huone huokui menneisyyden haamuja.
Sitten kaaos purskahti valloilleen. Ovijuntta iski etuoven säpäleiksi. Poliisit hyökkäsivät taloon kuin kiukkuiset herhiläiset.
Seisoin katsomassa paikalleni jähmettyneenä.
Jumala kiltti. Anna heidän olla elossa, rukoilin.
Päähäni pulpahti epätodellinen ajatus. Tämä hetki, perheeni hulluuteen vajoamisen kliimaksi, oli dokumentoitava, talletettava ja jaettava sosiaaliseen mediaan. Aivan niin kuin jokainen pakotettu hymy ja jokainen lavastettu täydellisyyskin oli jaettu.
Otin puhelimen esiin, ja käteni olivat vakaat minua ympäröivästä mielettömyydestä huolimatta.
Rajaa kuva. Klik.
Kuvateksti kirkastui mielessäni, yksi sana kantoi vuosien painon: VIIMEINKIN . Lataa Instagramiin. Jaa.
Painajainen syntyi sosiaalisessa mediassa, siellä se saisi kuollakin.
osa yksi
maallisten ilojen puutarha
luku 1
sinetöidyt
Minulla on toistuva uni. Se alkaa aina hyvin kauniina.
Silmänkantamattomiin jatkuvat kumpuilevat niityt kylpevät taivaallisessa valossa. Ylitseni pyyhkäisee syvä rauha, kun tajuan, että tämän on oltava taivas. Maallinen matkani on päättynyt.
Maisema muuttuu, se on tuttu mutta yliluonnollinen. Huomaan kaukaisuudessa edesmenneitä rakkaitani, heidän kasvonsa loistavat. Liikun painottomana ja vailla taakkaa heitä kohti, syleilen heitä ilon kyynelet silmissäni. Tämä on paratiisi, ajattelen. Täällä on rauha.
Sitten näen silmät. Kylmä ja taipumaton katse porautuu minuun voimalla, joka on muinainen kuin tähdet. Se on hän. Ruby.
Yhtäkkiä Jumalan ääni jylisee ympärilläni ja vavisuttaa taivasta perustuksia myöten.
”Lapseni, olit väärässä uhmatessasi äitiäsi!”
Hätkähdän hereille sydän takoen, eikä kauhu hälvene heti –enkö vapaudu hänestä koskaan, enkö edes tuonpuoleisessa?
Minun äitini, Ruby Griffiths, syntyi Utahin Loganissa tammikuun 18. päivänä vuonna 1982 viisilapsisen perheen esikoiseksi Chad ja Jennifer Griffithsille, joiden perheet olivat olleet sukupolvien ajan hartaita Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen eli MAP-kirkon jäseniä.
Rubyn ollessa pieni perhe muutti utahilaiseen pikkukaupunkiin nimeltä Roy, jossa MAP-kirkko väritti lähes kaikkia elämän osa-alueita. Tiiviissä mormoniyhteisössä päivät pyörivät pyhien kirjoitusten, puhtaan elämäntavan ja ennen kaikkea perheen ympärillä. Onhan perhe sentään meidän uskomme kulmakivi.
Konservatiivisessa kodissa ja sisarusparven vanhimpana Rubyn lapsuutta ei määrittänyt leikki vaan vastuu, ja hänen tehtäväkseen lankesi auttaa pikkusisarusten kasvatuksessa. Minun on helppo kuvitella, kuinka nuori Ruby ryhdikkäästi ja määrätietoisin ottein navigoi perheensä odotusten keskellä täynnä oikeamielisyyttä, odotti innokkaasti aikaa, jolloin hänellä olisi oma perhe, ja herkutteli ajatuksella, että saisi viimeinkin itse päättää säännöistä ja muovata kodistaan juuri sellaisen kuin tahtoisi. Rubylle äitiys ei ollut ainoastaan tuleva rooli, vaan tavoitteiden multihuipentuma, jota hän oli aina halunnut enemmän kuin mitään muuta.
Rubyn tapainen äitiyden kunnioittaminen ei ole lainkaan harvinaista MAP-teologiassa, jolla minutkin kasvatettiin. Meidän uskossamme äidiksi tuleminen on korkeimman asteen hengellinen kutsumus, mahdollisuus jäljitellä jumaluutta ja osallistua luomisen suureen kuvaelmaan. Kenties siksi Ruby ei kokenut äitiyden fyysisyyttä, raskauteen liittyvää epämukavuutta ja repivää synnytyskipua selätettävinä esteinä eikä kärsittävinä taakkoina. Ne olivat pikemminkin pyhiä koetuksia, tilaisuus osoittaa horjumatonta uskoa Jumalan suunnitelmaan ja turvata
oma taivaspaikka tuonpuoleisessa pyhitettyjen esivanhempien rinnalta, jotka olivat kulkeneet saman polun ennen häntä.
Heti kun Ruby täytti kahdeksantoista, pamahti starttipistooli ikuiseen ylistykseen tähtäävän kisan alkamisen merkiksi, ja minun äitini aloitti elämäntehtävänsä eli maallisen kotinsa ja samalla taivaallisen kartanonsa kansoittamisen.
Ensin tarvittiin kuitenkin aviomies.
Vuonna 2000 kahdeksantoistavuotias Ruby astui Utahin osavaltionyliopiston kampukselle mielessään yksi asia: miehenmetsästys. Ruby oli valinnut pääaineekseen kirjanpidon, mutta hänelle yliopistossa ei ollut missään vaiheessa kyse opiskelusta.
Siinä oli kyse kumppanin löytämisestä, jotta hän voisi mennä naimisiin, perustaa perheen ja alkaa täyttää pyhää tehtäväänsä ja vähän äkkiä.
Ruby hahmotteli värikoodatulle unelmakartalle, millaisen miehen haluaisi. ”12–13 cm pidempi kuin minä.” ”Komea.” ”Velaton auto.” ”Insinööri.” (Rubyn isä oli insinööri, ja Rubya ehkä viehätti ajatus, että historia toistaa itseään.) Lienee sanomattakin selvää, että ihannemiehen oli oltava harras mormoni.
Tässä vaiheessa kuvaan astuu isäni, Kevin Franke: kaksikymmentäkaksivuotias, Rubya neljä vuotta vanhempi kampuksella asuva viimeisen vuoden opiskelija, jonka yhdyskuntatekniikan tutkinto oli lähes valmis ja joka oli mitä suurimmissa määrin mormonismin tulos. Hän oli melkein kolmetoista senttiä pidempi kuin Ruby (rasti ruutuun), hänellä oli vahva leukalinja (toinen rasti komeudesta), ja hänen terävä älynsä ja kunnianhimonsa viittasivat lupaavaan tulevaisuuteen.
Lisäksi hän vaikutti todella… kivalta. Vilpitöntä kiltteyttä huokuva Kevin oli balsamia Rubyn vimmaiselle mielenlaadulle. Ruby ei halunnut valtataistelua, hän tarvitsi sen sijaan sopivan rennon tyypin, joka antaisi liikoja vastustelematta hänen ottaa
ohjat, perämiehen, joka tyytyisi siihen, että Ruby navigoi alusta tällä yhteisellä matkalla, mutta joka maksaisi laskut ja antaisi Rubylle hänen kaipaamansa lapset.
Kevin oli syntynyt Utahin Ogdenissa 9. lokakuuta vuonna 1978, hän oli seitsenhenkisen sisarussarjan nuorin ja kokonaiset kaksitoista vuotta nuorempi kuin nuorin isoveljensä. Koska Kevin saapui niin myöhään, hän oli eräänlainen erikoisuus; siinä missä hänen sisaruksensa luovivat jo lukiossa ja pidemmälläkin, Kevin vasta harjoitteli kengännauhojen solmimista, seikkaili naapurustossa päivät pääksytysten ja katsoi televisiosta urheilua vanhempiensa valvovan silmän alla, joille se kaikki oli jo tuttua.
Kevinin äiti ei välittänyt kokkaamisesta eikä leipomisesta, vaan elämä pyöri valmisaterioiden, television ja uskon keskustelujen ympärillä. Perheessä suhtauduttiin elämään melko rennosti eikä sääntöjä ollut paljon, ja leppoisa kasvuympäristö muovasi Kevinistä lempeän, vakaan miehen.
Kevin oli Rubyn tapaan päättänyt löytää itselleen sielunkumppanin, tulevan äidin lapsille, jotka hän halusi kasvattaa Jumalan sanassa. Hän oli kuitenkin tullut yliopistoon oppimaan ja turvaamaan tulevaisuutensa, eikä hänellä ollut mitään kiirettä tavata vaimoaan. Ei ainakaan ennen kuin hänen katseensa lankesi Rubyyn.
Kevin näki Rubyn ensin tämän pörrätessä ympäri huonetta kampuksella järjestetyn tervetuliaisviikon hot dog -tapahtumassa. Ruby, kiistaton kuningatarmehiläinen, lennähti miehen luota miehen luokse, ja hänen flirttaileva itsevarmuutensa ylitti kaiken, mitä Kevin oli aikaisemmin nähnyt. Sekin oli eduksi, että Ruby oli luonnollisen kaunis vaaleaverikkö, jolla oli häikäisevä hymy ja siro ruumiinrakenne – Ruby oli juuri Kevinin tyyppiä.
Ruby auditoi potentiaalisia aviomiehiä järjestelmällisesti kuin elokuvan pääosaa roolittava ohjaaja, ja Kevin aavisti, että aika oli
NUOREN NAISEN ROHKEA KUVAUS
JULMISTA KOTIOLOISTA JA VAROITUS
SOMEMAAILMAN VARJOPUOLISTA.
Miljoonat seurasivat vuosia yhdysvaltalaisen suurperheen arkea YouTubessa. Kanavalla perheen elämä näyttäytyi lämminhenkisenä ja idyllisenä, mutta todellisuus kameran takana oli toisenlainen. Lapset elivät ankarassa kontrollissa ilman minkäänlaista yksityisyyttä.
Kun perheen äiti ystävystyi hyvinvointivalmentajan kanssa, tämän kulttimaiset opit veivät perheen yhä syvemmälle pahoinvoinnin kierteeseen. Vuonna 2023 äiti ja valmentaja pidätettiin epäiltynä törkeästä lasten pahoinpitelystä.
Kirjassaan Äitini talossa perheen vanhin tytär
Shari Franke paljastaa järkyttävät olosuhteet, joissa hän ja hänen sisaruksensa kasvoivat, ja kuvaa matkaansa kohti vapautta ja toipumista.
Utahissa Yhdysvalloissa kasvanut Shari Franke on vanhin kuudesta lapsesta, joiden elämää seurattiin suositulla 8 Passengers -YouTube-kanavalla.
Ventovieraista oli tullut kihlapari vain neljäntoista päivän kuluessa.
Kansi: David Gee
Kannen kuva: Phillip Istomin