Arrowsmith, David: Kokaiinikenttä (Johnny Kniga)

DAVID ARROWSMITH

KOKAIINIKENTTÄ

RAKKAUS, KUOLEMA JA JALKAPALLO

PABLO ESCOBARIN KOLUMBIASSA

Suomentanut Mika Kivimäki

Johnny Kniga

Helsinki

Ensimmäinen painos

Text copyright © David Arrowsmith 2024

Englanninkielinen alkuteos: Narcoball – Love, Death and Football in Escobar’s Colombia

Cassell, an imprint of Octopus Publishing Group Ltd, Lontoo 2024

Suomenkielisen laitoksen © Mika Kivimäki ja Johnny Kniga 2025

Johnny Kniga

An imprint of Werner Söderström Ltd

Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki

ISBN : 978-952-362-166-4

Painettu EU :ssa

Tuoteturvallisuusasioihin liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@kniga.fi

Sisällys

Prólogo: Mieluummin hautapaikka kolumbiassa 11

Ensimmäinen osa: rakkaudesta ja muista riivaajista (1949–1988) 15

Ensimmäinen luku: Verestä ja tulesta syntynyt (1949–1969) 17

Toinen luku: Rakkautta koleran aikaan (1970–1975) 27

Kolmas luku: Varkaiden ruhtinas (1976–1979) 38

Neljäs luku: Kokaiinikenttien luomiskertomus (1979–1987) 51

Viides luku: El patrón, el político (1982) 68

Kuudes luku: Todella poliittinen salamurha (1983–1984) 78

Seitsemäs luku: Kokaiinikenttien mahti (1984–1985) 88

Kahdeksas luku: Kokaiinikenttien nousu (1986–1987) 98

Yhdeksäs luku: Kahden rintaman sota (1988) 108

Toinen osa: kukapa everstille kirjoittaisi? (1989–1992)

Kymmenes luku: Kokaiinikenttien kirous (1989)

Yhdestoista luku: Totaalinen sota (1989)

Kahdestoista luku: Pablon jalkapallosota (1989)

Kolmastoista luku: Huumeterroristi Pablo (1989)

Neljästoista luku: Uutta toivoa (1990)

Viidestoista luku: Kultainen häkki (1990–1991)

Kuudestoista luku: Häkkilintu laulaa (1992)

osa:

Seitsemästoista luku: Sadan vuoden yksinäisyys (1992–1993)

Kahdeksastoista luku: Uutinen ihmisryöstöstä (1993)

luku: Kuningas on kuollut (1993)

Kahdeskymmenesensimmäinen luku: Luonto kammoaa tyhjiötä (1994)

Kahdeskymmenestoinen luku: Synkin päivä (1994)

Kahdeskymmeskolmas luku:

loppu (1994–1995)

Kahdeskymmenesneljäs luku:

PRÓLOGO: MIELUUMMIN HAUTAPAIKKA KOLUMBIASSA

Tomuisen tien ojanpenkan armeliaassa varjossa makaa kaksi miestä, heidän vaivalloinen hengityksensä kuuluu selvästi Kolumbian maaseudun alkuillan helteen surinassa ja pörinässä. Hikikarpalot imeytyvät heidän paitojensa kauluksiin ja kainaloihin, kun he makaavat liikkumatta, mataliksi painautuneina ojanpohjan kurassa. Heistä nuorempi ja urheilullisempi kääntyy poispäin kumppanistaan painaen Heckler & Koch MP 5 -konepistoolia itseään vasten. Vanhempi ja raskastekoisempi mies katsoo vastakkaiseen suuntaan, housunkauluksen alta näkyvä nikkelin kiilto paljastaa liasta pinttyneiden farkkujen alle tungetun SIG Sauer -pistoolin. Hyönteiset pörräävät ja kaksi karkulaista höristää korviaan kuullakseen, lähestyykö ketään. He eivät ole renkipoikia eivätkä pikkurikollisia –tässä on koko planeetan etsityin mies. Pablo Emilio Escobar Gaviria sekä hänen huippusicarionsa Popeye, ”Kippari-Kalle”. Parivaljakon hermot ovat kireimmillään, he ovat olleet pakosalla jo yli kaksi viikkoa, matkalla halki Antioquian Magdalena Medion alueen sen jälkeen, kun heidän kimppuunsa hyökättiin

El Orossa, heidän maatilapiilopaikassaan läheisessä Cocornán kaupungissa.

He ovat tunteneet viranomaisten hengityksen niskassaan, ei pelkästään Kolumbian valtiollisen poliisin, vaan myös sen eliittiyksikön ”Etsintäblokin”, aina El Oron ratsiasta alkaen. He sentään selviytyivät siitä hengissä; Pablon lankomies Mario ei ollut yhtä onnekas, häneen osui luotisade heidän paetessaan yhdessä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun he ovat joutuneet heittäytymään ojan pohjalle suojaan kipittäessään väliaikaisista suojapaikoista ja huomaamattomista turvataloista toiseen yrittäessään livahtaa silmukasta, joka on uhannut kiristyä heidän kaulaansa siitä lähtien, kun Pablo ja hänen Medellínin kartellinsa ryhtyivät hyökkäykseen ja aloittivat yleisen sodan Kolumbian hallitusta vastaan. Autopommien ja salamurhien aalto on ravistellut maata ja pakottanut vallanpitäjät aloittamaan pikaiset ja kuolettavat vastatoimet. Jokainen kerta voisi kuitenkin jäädä viimeiseksi.

Likainen, epätoivoinen ja lopen uupunut Popeye kokoaa voimiensa viimeiset rippeet aloittaakseen vartiovuoron, aistit terävinä, valmiina kylvämään tuhoa ja kuolemaa jokaiselle, joka olisi tarpeeksi typerä yrittääkseen vangita elävänä hänet tai El Patrónin. El Patrónin, miehen, jota hän on vannonut suojelevansa oman henkensä kaupalla, miehen, jonka vuoksi hän on tappanut kymmeniä, tai tässä vaiheessa jo satoja ihmisiä. Molemmat tiesivät, että siihen voitaisiin päätyä, että siihen melkein varmasti päädyttäisiin. Pakosalla, eristettyinä miehistään, vain he kaksi, selkä selkää vasten, saarrettuina. ”Mieluummin hautapaikka Kolumbiassa”, kuten Pablo aina sanoi kaikille, jotka jaksoivat kuunnella.

Pelloilla on hiljaista. Soratie on melkein autio. Silti Popeye odottaa jännittyneenä. Ketään ei näy. Ei marssivien sotilaiden saappaiden kopinaa, jeeppien renkaitten rahinaa soralla, eikä helikopterin roottoreiden hurinaa, kun ne viiltävät kosteaa

ilmaa. Popeye tuntee, kuinka hänen pulssinsa hidastuu ja särkevät lihaksensa alkavat rentoutua. Sitten hänen pomonsa ääni havahduttaa hänet.

”Popeye! Popeye!”

Onko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta? Onko heidät löydetty? Hän virittää aseensa. Sitten hän vilkaisee syrjäsilmällä Pabloa, ja jähmettyy liikkumattomaksi. El Patrón istuu kyykyssä kantapäittensä varassa, eteenpäin kumartuneena, roikottaen huolettomasti pistooliaan vasemman käden sormissa – ja pitelee oikealla kädellä pientä kannettavaa transistoriradiota korvallaan. Hän kääntyy katsomaan uskotuinta alipäällikköään, tehokkainta salamurhaajaansa, ystäväänsä. Leveä hymy puhkeaa hänen likaisille kasvoilleen, ja hampaat välähtävät valkoisina keskellä tukkoina kasvavaa tummaa partaa.

”Kolumbia teki maalin!”

Näin helposti hetken jännitys puhkesi, kuin keuhkot, joiden läpi ammutaan SIG Sauerin 9 × 19 mm luoti 900 metrin sekuntinopeudella. Popeye ei voinut olla nauramatta. Se oli niin Pablon tapaista, niin tyypillinen esimerkki arvoituksellisesta hahmosta, josta oli tullut Kolumbian ja koko Amerikan vihollinen numero yksi. Miljardööri, rikollinen, huumeterroristi. Isä, isänmaanystävä… jalkapallofani. Oli päivä kuinka synkkä tahansa, sota kuinka verinen tahansa, jalkapallo on hänen ilonsa, pakopaikkansa, seitsemäs taivaansa.

Yli kuudensadan kilometrin päässä, Barranquillan hautovassa 38 asteen alkuillan kuumuudessa, maan tyrmäävän kauniilla Karibian rannikolla, peli ja maali Estadio Metropolitanolla ovat valtava juttu, ei vain Pablolle, vaan koko Kolumbialle. Los Cafeteros – kuten Kolumbian jalkapallomaajoukkue tunnetaan, on nimetty maan kuuluisimman vientituotteen mukaan ennen Escobarin ja kokaiinin nousua, huumeen, joka on tehnyt hänestä yhden

rikkaimmista koskaan eläneistä ihmisistä – on juuri päässyt johtoon ensimmäisessä elintärkeässä maailman mestaruuskisojen mannertenvälisessä pudotusottelussa Oceania-ryhmän voittajaa

Israelia vastaan. Tämä maali, kuten itse joukkue, on Pablon rakkaan Medellínin aikaansaama. Maalintekijä on Atlético Nacionalin pitkänhuiskea oikea laitahyökkääjä Albeiro Usurraga, puoliaikavaihtopelaaja, joka vastaanottaa edestakaisen syötön medelliniläiseltä joukkuetoveriltaan Luis Fajardolta ja livauttaa pallon sisään israelilaismaalivahdin ohi. Kolumbian maa joukkue on Pablon tavoin syntyisin Medellínistä. Valmentaja Francisco ”Pacho”

Maturana, omia teitään kulkeva maalivahti René Higuita, tyyni ja tyylikäs libero Andrés Escobar puolustuksessa, keskikenttädynamo Leonel Álvarez – kaikki siis Atlético Nacionalin kulmakiviä, joukkue on juuri kruunattu Etelä-Amerikan parhaaksi seuraksi. Joukkue, jonka Pablo on rakentanut, jota hän kannattaa, jota hän rakastaa…

Radiokanavalla stadionin 65 000-päinen yleisö riehaantuu täysin. Pablo, likainen, epätoivoinen ja takaa-ajettu, ojassa piileskelijä, hurraa yhdessä heidän kanssaan, kun Kolumbia astuu yhden elintärkeän askeleen lähemmäksi pääsyä MM -kisoihin.

Joukkue ei ole ollut mukana turnauksessa vuoden 1962 jälkeen. Koko Kolumbialle, ja erityisesti tälle yhdelle pahamaineiselle fanille, unelma Los Cafeterosien osallistumisesta MM -kisoihin

Italiassa vuonna 1990 on vielä elossa.

ENSIMMÄINEN LUKU: VERESTÄ JA TULESTA

SYNTYNYT (1949–1969)

Joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1949, viisi minuuttia ennen keskipäivää, Hermilda de los Dolores Gaviria Berrio synnyttää kolmannen lapsensa, poikavauvan. Lapsen isällä, Abel de Jesus Escobar Echeverrillä, on nyt kolme poikaa. Vanhemmilla ei ollut aavistustakaan, että tästä heidän sylissään lepäävästä pikku nyytistä on tuleva pelätyin mies, joka tässä maassa on koskaan nähty: Pablo Escobar.

Kolumbia, johon nuori Pablo syntyy, on kuitenkin tulen ja kuoleman maa. Maassa raivoaa parhaillaan La Violencia, raaka kymmenvuotinen sisällissota, joka vie hengen sadoiltatuhansilta asukkailta. On kulunut 20 kuukautta siitä, kun liberaalipuoleen johtava ehdokas salamurhattiin ja se sai maan, ja varsinkin maaseudun köyhälistön, tarttumaan aseisiin toisiaan vastaan. Samana päivänä, kun Pablo tulee maailmaan, talonpoikaississit ottavat haltuunsa Puerto Lópezin kaupungin valtion maantieteellisessä keskipisteessä. Pablo syntyy väkivallan ja trauman keskelle, kuin enteeksi hänen tulevalle elämälleen.

Nuori Pablo varttuu alemman keskiluokan perheessä, mutta silti tietämättömänä karun elämän todellisuudesta 1950-luvun Kolumbiassa. Hän viettää varhaisimmat vuotensa isänsä karja-

tilalla El Tablazossa, Antioquian maakunnan itäosassa. Ympäri maata riehuva väkivalta säästää ensin perheen, mutta kova uurastus ja 800-päinen karjalauma eivät ole minkään arvoisia, kun tauti karsii koko lauman ja Abel julistetaan konkurssiin. Escobarien on pakko muuttaa Medellínin toisella puolella sijaitsevaan kaupunkiin, Titiribíin.

Pablon äiti on löytänyt töitä opettajana. Hän jopa opettaa viikonloppuisin naapuriston köyhimpiä lapsia ilmaiseksi. Perhe on silti itsekin kaikkea muuta kuin varakas, he asuvat pienen puu talonsa ainoassa makuuhuoneessa, Pablo ja muut lapset saavat nukkua lattialle levitetyllä patjalla. Elämä on kamppailua, eikä ruokaa ole aina tarpeeksi. Pablon ja hänen vanhemman veljensä Roberton pitää lähteä kotoa aamuneljältä, jotta he ehtisivät kävellä kouluun, satoi tai paistoi.

Eräänä päivänä Pablo lähetetään koulusta kotiin, koska hänellä ei ole kenkiä. Doña Hermilda joutuu vastentahtoisesti varastamaan kenkäparin. Ehkä nämä olivat Pablo Escobarin kuuluisat ensimmäiset kengät – joiden uskotaan olleen kerrassaan guayot, jalkapallokengät. Syyllisyyden raastamana Pablon äiti kituuttaa ja säästää rahaa voidakseen maksaa velkansa.

Se ei ole perheen ensimmäinen rikos, eikä edes huomattavin – sillä Pablon isoisä oli viinan salakuljettaja, kuuluisa siitä, kuinka hän onnistui trokaamaan laittoman alkoholinsa ja lahjomaan itsensä vapaaksi hankaluuksista. Pablon vanhemmilla ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon rikollisen yrittäjän geenejä heidän poikansa onnistui perimään.

50-luvun puolivälissä, hyvän aikaa ennen Pablon kymmenvuotis päivää, La Violencia saapuu viimein hänen kotikaupunkiinsa. Eräänä yönä väkivaltainen väkijoukko – iso ryhmä chismeroseja, talonpoikaississien armeijan taistelijoita, vaeltaa Titiribíin. Escobarit lukitsevat ovensa ja piileskelevät avuttomina,

palkkapussinsa kaupunkiin, mutta ei palaa enää koskaan asumaan perheensä kanssa.

Pablo tulee täysi-ikäiseksi 1960-luvun Medellínin tarjoamassa ainutlaatuisessa ympäristössä. Täällä hänen persoonallisuutensa kaksi tärkeintä puolta alkavat todella nousta näkyviin: hänen kaiken kattava auktoriteettien halveksuntansa ja riemukas, ylitsepursuava, lapsenomainen rakkautensa urheilulajiin, jolla on kautta maailman suurempi merkitys massoille kuin millään muulla. Täällä, korkealla Aburrán laakson yläpuolella, ikuisen kevään kaupungissa, nuori Pablo Escobar ottaa ensi askeleensa Casanovana, hulttiona, sekä nousevana políticona. Lisäksi Medellínissä on hyvin esillä Pablon suurin intohimo: jalkapallo, futis… el fútbol

Pablon joukkue on Atlético Nacional, joka syntyi vain kaksi vuotta ennen häntä. Lempinimeltään Los Verdolagas – portulakat, pienen mehikasvin mukaan, jonka vihreä väri koristaa heidän paitojaan – he jakavat 10,5 miljoonaa dollaria maksaneen 40 000-paikkaisen Estadio Atanasio Girardot -stadionin, joka rakennettiin vain muutamia vuosia ennen Pablon saapumista Medellíniin, kilpailijansa Deportivo Indepediente Medellínin kanssa. Roberto päätti vaistomaisesti kannattaa DIM :ää, kuten heidät tunnetaan, joukkueista vanhempaa, vaikka molemmat taistelevatkin Kolumbian huippudivisioonan raskaassa sarjassa.

Siitä hetkestä alkaen veljekset käyttävät hyväkseen jokaisen tilaisuuden käydä katsomassa ottelut Atanasio Girardotilla, kävi miten kävi. Pablolle se on elinikäisen intohimon alku Kolumbian, erityisesti Medellínin jalkapallon parissa. Se tuo mukanaan voittoja ja riemua, mutta myös tappioita, kuolemaa ja häpeää. Pablo antaa Medellínille sen jalkapallon historian suurenmoisimmat hetket, mutta hänen haamunsa myös tahraa sen epätodennäköisen riemuvoiton ikuisiksi ajoiksi. Samalla hänen vaikutusvaltansa

vie Kolumbian lähemmäksi suurinta mahdollista jalkapallokunniaa kuin kansakunta on koskaan osannut kuvitella, ja sitten hänen perintönsä muutti mahdollisuuden tomuksi ja tuhkaksi. Mutta vielä nyt jalkapallo on uutta ja riemukasta.

Nuori Pablo ja Roberto rakentavat puiset mäkiautot ja ajavat niillä kilpaa katuja pitkin. He tunkevat purkkaa naapureitten ovikelloihin ja pötkivät pakoon. Heidän suosikkiajanvietettään on kuitenkin katujalkapallo. Koska oikean pallon ostamiseen vaadittavat varat ovat vain kaukainen unelma, he tekevät sellaisen itse – pyörittämällä palloksi mitä tahansa riepuja, joita he onnistuvat saamaan käsiinsä ja kietomalla ne tiukasti muovipussiin. Aina kun mahdollista he lähtevät pölyisille kaduille ja potkivat palloaan jäljitellen viimeisimpiä Nacionalin ja DIM :in kilpailuasetelmia, matkien sankareitaan aamusta iltaan, kunnes pimeys laskeutuu ja vähäinen katuvalaistus tekee pelin jatkamisesta mahdotonta.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä potkupallo-otteluihin heidän kaduillaan ja naapuristossaan. Pablo ja Roberto joutuvat toistuvasti tekemisiin paikallisten poliisien kanssa – jotka takavarikoivat heidän pallonsa vastalauseista piittaamatta ja hätistävät heidät tiehensä vastaansanomattoman tiukasti. Siinä on enemmän kuin tarpeeksi raivostuttamaan nuoren Pablon, lietsomaan hänen kytevää kaunaansa virkavaltaa kohtaan, hänen vankkumatonta uskoaan loukkaamattomiin oikeuksiin. Pian poliisi on hänen ykkösvihollisensa, ja hän onnistuu vakuuttamaan Roberton, samoin kuin kaikki nuoret pojat, jotka viitsivät kuunnella, heittämään poliisiautoja kivillä aina, kun he näkevät niiden risteilevän pitkin alueen katuja.

Aikanaan Pablon lapsellinen kapinointi päätyy vääjäämättömään lopputulokseensa. Heitetty kivi, haljennut poliisiauton tuulilasi ja lain kouran väistämätön ojentuminen. Pablo

napataan kiinni, kun toiset lapset juoksevat karkuun. Hän ei kadu, vaikka joutuu viettämään päivän putkassa. Kun häneltä kysytään, miksi hän hyökkää poliisin ajoneuvojen kimppuun, hänen vastauksensa ”meitä tympii, kun ne vievät meiltä pallot” voisi olla hänen tulevan elämänsä tunnuslause.

Vaikka jalkapallo on hänen suurin rakkautensa, Pablo hautoo myös kahta yhtä jalkaa kulkevaa kunnianhimoista haavetta: rahaa ja valtaa. Hänellä on kaksi toisiinsa liittyvää unelmaa, joista hän toivoo, ettei vain voisi saada niitä toteutettua, vaan uskoo hartaasti, että hän toteuttaa ne, ja näille haaveille (kuten myös alullaan olevaan yhtä lailla elämän mittaiseen intohimoon, eli nättien tyttöjen jahtaamiseen) hän myös antaa kaiken sen, mitä ei kuluta jalkapalloon. Nuoren Pablo Escobarin untuvikkohaave on tienata miljoona dollaria ennen kuin täyttää 22 vuotta, ja tulla Kolumbian presidentiksi. Ensimmäisen hän toteuttaa yltäkylläisesti, tosin rikkoen lukuisia lakeja, toisen tavoitteleminen johtaa ennen näkemättömään määrään tuhoa ja kuolemaa ja painaa kansakunnan polvilleen.

Vuonna 1962 Pablon ollessa teinivuosiensa kynnyksellä Kolumbia osallistui kaikkien aikojen ensimmäiseen MM -kisojen finaalisarjaansa. Se pääsi 16 joukkueen turnaukseen, jota isännöi eteläamerikkalainen kilpailija Chile, kiitos 1–0 kotivoitolle Perua vastaan ja 1–1 tasapeli vierasottelussa, ensimmäisen matsin voittomaalin teki Eusebio Escobar – ei sukua Pablolle. Kolumbian liigan maalitykkinä hän pelasi uransa aikana Calin molemmilla puolilla (Deportivossa ja Américassa) sekä kummassakin Medellínin joukkueessa (Atlético Nacionalissa ja Independiente Medellínissä), mutta tärkeä saavutus kotipelissä jäi hänen uransa ainoaksi kansainväliseksi maaliksi.

vielä, mutta kun Kolumbia viimein palaa kilpailuun suunnilleen 28 vuoden kuluttua, se johtuu hyvinkin paljon hänen vaikutusvallastaan.

Kahdella suurkaupungin teinipojalla on hormonit hyrräten mielessä vain yksi asia – säästää tarpeeksi rahaa päästäkseen hankkiutumaan eroon poikuudestaan jonkun yön kuningattaren kanssa. Ensimmäisen kerran Pablo saa tuntea, kuinka raha painaa taskun pohjalla, kun hän aina yhtä yrittäjähenkisenä onnistuu isoveljensä Roberton kanssa hankkimaan työn toimittaa tekohampaita niitä valmistavasta tehtaasta hammaslääkäreiden vastaanotoille eri puolille kaupunkia. Pyöräilystä on tullut Roberton intohimo ja hän värvää Pablonkin hoitamaan jakelupuolen polkupyörällä.

Roberton intohimo ajaa urheilu-uralle. Hän alkaa voittaa kilpa-ajoja ja hänet kutsutaan jäseneksi Kolumbian kansalliseen pyöräilyjoukkueeseen. Hän saa lempinimen El Osito, ’pikku karhu’, jonka antoi eräs urheiluselostaja, joka ei saanut selville hänen oikeaa henkilöllisyyttään kilpailun loppuvaiheessa, koska hänen kasvonsa, silmäkuoppia lukuun ottamatta, olivat kokonaan ravan peitossa. Oli hyväksi perheelle ja Pablolle, että hänen isoveljensä pystyi ansaitsemaan pyöräilyllään kunnon rahat, sillä vuonna 1965 Doña Hermildalle jää vuokrarästejä ja heitä uhkaa häätö. Tilanteen pelastaa Roberton palkkapussi ammattipyöräilijänä. Pablo huomaa Kolumbiassa vallitsevan köyhyyden vaarat ja epäoikeudenmukaisuuden. Se on jotain, mitä hän ei aio sietää yhtään pitempään.

Kun Robertolla on kiireitä pyöriensä kanssa, Pablo turvautuu laittomampiin rahanhankintakeinoihin. Yhdessä serkkunsa Gustavon kanssa hän aloittaa jonkinlaisen pikkurikollisuuden kierteen opetellen kadun tapoja, rikollisuuden tietämystä, ja etenee alallaan. Hän aloittaa kaatamalla hedelmien myyntikojuja,

lahjoo tiensä huipulle asti. Pablo haluaa epätoivoisesti todistaa kykynsä rikollismentorilleen, ja kun selkkaus nousee veriseen huippuunsa, hän huomaa pian, että hänen toimenkuvaansa kuuluu enenevissä määrin Prieton puolesta hoidetut väkivallanteot, ja välillä painostus huipentuu tappoihin, kuten tulevaisuudessa hänenkin sicarioidensa toimenkuvaan kuuluu. Pablon elämä on todella toisenlaista kuin se, joka on juuri alkamassa Medellínin toisella puolella.

Andrés Escobar syntyy vuonna 1967. Hänen kohtalonsa liittyy myöhemmin erottamattomasti ja kuolettavasti hänen antioquialaisen sukunimikaimansa Pablon kohtaloon. He eivät ole sukua keskenään, he eivät jaa verenperintöä, itse asiassa 20 vuoden aikana heillä on hyvin vähän mitään yhteistä. Toistaiseksi Andrés kasvaa paljon vaikutusvaltaisemmassa ja aidommin keskiluokkaisessa perheessä vauraassa Calasanzin kaupunginosassa. Varttuessaan Andrés on hyvä oppilas ja käy säännöllisesti kirkossa rakkaan äitinsä kanssa. Äidin kuolema, tämän menehtyessä syöpään vain 52 vuoden iässä, kuitenkin muuttaa nuoren miehen elämän ja ohjaa hänet tahtomattaan törmäyskurssille Pablo Escobarin kanssa. Murheissaan hän suuntaa kaiken energiansa siihen ainoaan asiaan, joka on yhteinen hänelle ja Pablolle: jalkapalloon. Sen seurauksena Kolumbian jalkapallokuviot eivät ole enää koskaan samanlaiset.

Huumeparoni Pablo Escobarin suurin rakkaus oli jalkapallo.

1990-luvun Kolumbiassa jalkapallo oli elämän ja kuoleman kysymys. Medellínin kartellijohtaja Pablo Escobar oli intohimoinen jalkapallomies. Hänen poikkeukselliset suhteensa lajin huippunimiin ja salaiset sopimuksensa johtivat jopa Kolumbian hämmästyttävään voittoon Argentiinasta. Escobarin vaikutusvallan kääntöpuolena olivat erotuomarien murhat ja kolumbialaisen puolustajan tappo tämän tehtyä oman maalin vuoden 1994 MM-kisoissa.

Kokaiinikenttä kertoo koko kansan intohimosta urheiluun.

Se on koukuttava katsaus Yhdysvaltojen huumeiden vastaiseen sotaan, Kolumbian sisäpolitiikkaan ja Escobarin nousuun ja tuhoon.

DAVID ARROWSMITH työskenteli yli 20 vuotta tv-käsikirjoittajana ja -tuottajana. Lontoossa kasvanut Arrowsmith on puoliksi kolumbialainen.

Hän on pelannut jalkapalloa yli 35 vuotta – eikä aio lopettaa.