uro a valeasussaA
Bonnielle.
– T. R.
Ensimmäinen painos
Alkuteos Disney Princess Beginnings. Aurora Plays the Part
Copyright © 2018, 2026 Disney Enterprises, Inc.
All rights reserved.
Teksti Tessa Roehl
Kuvitus Disneyn taiteilijat
Suomennos Jenni Rapelo
Suomenkielinen laitos Tammi 2026
Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä
Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki
ISBN 978-952-04-8147-6
Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@tammi.fi
Luku 1 Ruusunen
Ruusunen uneksi usein. Hän uneksi yöllä ja hän uneksi päivällä. Suurimman osan ajasta Ruusunen oli tyytyväinen vaatimattomaan elämäänsä metsässä. Hänen tätinsä olivat asettaneet rajat sille, kuinka kauas hän sai kulkea heidän vaatimattomasta mökistään. Kun Ruusunen kasvoi, sallittu alue tuntui joskus yksinäiseltä ja ahtaalta, mutta unelmien myötä hänen edessään avautui avarampi maailma.
Ruusunen unelmoi, miten hän seuraisi
metsäneläimiä, kun ne kipittivät tiehensä hänen luotaan. Hän unelmoi astelevansa paikkaan, joka odotti hänen rajojensa toisella puolen. Hän unelmoi tapaavansa jonkun uuden. Jonkun oman ikäisensä. Jonkun, jonka kanssa jutella.
Ruusunen ei toki ollut täysin tietämätön siitä, millainen maailma metsän ulkopuolel-
la odotti. Hän oli kuullut muista kuningaskunnista, maista ja kylistä tarinoissa, joita hänen tätinsä olivat hänelle kertoneet. Mut-
ta Ruusunen vain turhautui entisestään, kun ei voinut nähdä omin silmin tuota maailmaa.
Tädeillä oli toki syynsä. Heidän tärkein teh-
tävänsä ja suurin huolenaiheensa oli suojella
prinsessa Auroraa. He olivat jopa nimenneet tämän uudelleen Ruususeksi suojellakseen tyttöä. Mutta Ruusunen ei tiennyt, kuka hän oikeasti oli.
Hänen tätinsä puolustelivat sääntöjään ja väittivät, että maailma rajojen ulkopuolella ”ei ollut vielä turvallinen”. Se tarkoitti, että jonain päivänä hänen maailmansa avartuisi.
Hän ei vain tiennyt milloin.
Joka päivä Ruusunen käveli yhdelle neljästä rajasta: karhunvatukkapensaalle pohjoisessa (missä kasvoi mitä mehukkaimpia marjoja poimittavaksi), purolle idässä (hänen lempipaikkansa laulella lintujen kanssa), kallioille etelässä (missä oli mitä upein näkymä laaksoon) ja suurelle kaatuneelle tammelle lännes-
sä (täydellinen paikka etsiskellä haltijattaria, joita hän ei vielä ollut löytänyt). Viime aikoina
Ruusunen oli alkanut kysellä tädeiltään, saisiko hän mennä hieman kauemmas – ottaa vain muutaman askeleen rajojen yli.
Ensin Ruusunen kysyi lupaa Valotartädiltään, joka oli kolmesta tädistä vanhin ja ankarin. Valotar vastasi aina tiukasti: ”Ei”.
Seuraavaksi Ruusunen kysyi Päivätärtädiltä. Myös lempeä ja siro Päivätär vastasi ”ei”, mutta lisäsi perään ”kultaseni”.
Ja viimeisenä vuorossa oli Tähdetär-täti, joka kurtisti otsaansa myötätuntoisesti ja sanoi: ”Ei tänään, Ruusunen.”
Aina kun Ruusunen lähti mökistä, he huusivat perään: ”Älä puhu muukalaisille!” Se oli
Ruususesta höpsöä. Mille muukalaisille?
Karjakon, myllärin ja satunnaisen juoksupojan lisäksi hän ei ollut tavannut metsässä muita.
Eräänä päivänä, kun Ruusunen oli ensin kietonut hartiahuivin ylleen ja napannut korinsa, hän suuntasi kohti itäistä rajaa, missä puro virtasi karhunvatukkapensaiden ohi. Hän poimi marjoja ja hyräili sävelmää yhdessä sirkuttavien lintujen kanssa. Ruusunen uppoutui ajatuksiinsa ja kuvitteli, että hänen hartiahuivinsa oli esiintymisasu, linnut olivat kuoro ja puron solina yleisön raikuvat suosionosoitukset.
Yhtäkkiä jokin kiinnitti Ruususen huomion. Ensin hän näki vaalean vilahduksen.
Sitten kuului loiskahdus! Linnut lehahtivat tiehensä oksiltaan, kun pupuemo poikasineen hyppäsi tukilta vastarannalle. Yksi pupuista räpisteli matalikossa. Muu perhe ei ollut huomannut sen putoamista! Vesi virtasi nuoren pupun ympärillä, kun se yritti kiskoa itseään rantatörmälle.
Ruusunen pudotti korinsa ja juoksi puroon. Hän upotti kätensä kylmään veteen ja tunnusteli limaista oksaa, johon pupun tassu oli juuttunut. Ruusunen nykäisi oksan irti ja kauhaisi märän pupun syliinsä. Hän kietoi hytisevän olennon huiviinsa ja hyppäsi ylös purosta. Muut puput loikkivat yhä
kauemmas. Ruusunen säntäsi huutaen niiden perään.
Kun hän lähestyi pupuperhettä, emo kääntyi – ja sen korvat valahtivat saman tien pitkin päätä. Ruusunen tavoitti puput ja laski poikasen hellästi nurmelle. Emo hieroi kuonoaan sitä vasten, ja sisarukset kerääntyivät poikasen ympärille ja painautuivat sen kylkeen ja lämmittivät sitä. Emo hieroi nenäl-
lään Ruususen kättä kiitokseksi.
Ruusunen silitti sen päätä. ”Sepä oli pelottavaa. Onneksi pikkuinen on kunnossa.”
Emo väpätti nenäänsä ja hyppi sitten tiehensä poikaset kannoillaan. Pupuperhe katosi koloon kukkulan kyljessä. Kun jyske
Ruususen rinnassa vaimeni, hän huomasi,
ettei kuullut enää puron tuttua solinaa.
Ruusunen oli aukealla niityllä. Hän ei ollut ennen käynyt täällä. Hän ei ollut aiemmin nähnyt tätä paikkaa. Hänen oli täytynyt ylittää tätiensä raja – ensimmäistä kertaa elämässään. Hän pyörähti ympäri ja huomasi helpotuksekseen puron ja metsän kaukaisuudessa.
Ruusunen katseli niittyä uudel-
leen. Hän toivoi, että voisi tutkia tätä uutta paikkaa.
Oliko siellä eläimiä, joita hän ei ollut ennen tavannut?
Mitä mahtoi odottaa
kukkulan toisella puolella? Olikohan lähettyvillä muita ihmisiä?
Mutta hän oli jo harhaillut liian kauas.
Ruusunen oli juuri palaamassa takaisin metsään, kun hän huomasi jotain: kukkulan juurella kasvavan pienen piikkipensaikon.
Karhunvatukoiden lomassa loisti kirkkaan pinkkejä ruusuja. Ruusunen, hän mietti.
Sehän on minun nimeni.
Ruususen kädet olivat vain senttien päässä kukasta, kun ääni säikäytti hänet. RITS! Oksat napsahtelivat poikki. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen, mikä eläin häntä lähestyi.
Ruusunen ei voinut muuta kuin tuijottaa ällistyneenä eteensä. Hän ei ollut uskoa silmiään! Häntä ei lähestynytkään mikään eläin vaan ihmistyttö.
