ELISA HEILALA
HEIKKI KINNUNEN
Tarinankertojan elämät
ELISA HEILALA
HEIKKI KINNUNEN
Tarinankertojan elämät
HELSINKI
1. painos
© Elisa Heilala ja Tammi 2026
Päivitetty ja täydennetty laitos alun perin vuonna 2016 ilmestyneestä samannimisestä teoksesta. Kansan Sivistysrahaston Tammen rahasto on tukenut teoksen kirjoittamista apurahalla.
Kuvatoimitus: Markko Taina
Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki
ISBN 978-952-04-7803-2
Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@tammi.fi
Alkuun
15 I EI VARSA ITSE LAIDUNTAAN VALITSE
20 Suurperheeksi sodan varjosta
24 Kaunotar ja kansanmies
31 II ISÄ, MUSTA TAITAA TULLA NÄYTTELIJÄ
33 Laulu ja lantti
36 Koulua ja kulttuuria
42 Nuori mies ja tahto taiteilijaksi
46 Tulkintaa Aijukan opissa
51 Melkein lapsitähti
57 III ON ERI ASIA OLLA HYVÄ
TEATTERIKOULULAINEN KUIN HYVÄ
AMMATTINÄYTTELIJÄ
60 Turhautuminen ja tekemisen riemu
67 IV TIEDETTIIN, ETTÄ OLEMME TEKEMÄSSÄ JOTAKIN MERKITTÄVÄÄ
72 Kuohuntaa puolesta ja vastaan
79 V ME TOIMME SINNE NUORUUDEN JA SURUTTOMUUDEN
82 Uran kujeileva alku
84 Samalla lavalla suuruus ja suruttomuus
87 Meren tulkkina
95 VI JÄRJESTYS ON TÄMÄ: ENSIN MITÄ SE JUTTU ON,
VASTA SITTEN MITEN
98 Elävän kuvan taikaa
103 Legendaarisen jyrän ohjauksessa
106 Nuori perhe ja armeijan harmaat
113 VII KUN TEATTERI ON HYVÄ, SE JÄTTÄÄ JÄLKIÄ
116 Rohkea alku ja valtapiirien vastustus
121 Kotkien nousukiito
125 Seitsemän veljeksen voimannäyttö
133 Ensemble toimii
140 Teatterilapsuus Turussa
143 Taisteluväsymys
151 VIII AATTEEN JA AJATUKSEN VUOKSI
156 Syvällä suomalaisuuden ytimessä
160 Matka venäläiseen sielunmaisemaan
165 IX KOKO TEATTERI NÄYTTELEE
169 Menestysmusikaalien vetovoimaa
179 Juoppohullun kärsimykset
184 Vielä kerran Tšehov
187 Suuren talon suuret tunteet
203 X RUPPEET VAAN SIKS!
212 Valehtelua ja verkkarimiehiä
219 Venäjän kielen opettajasta Suomen armeijan vääpeliksi
226 Hauskuuden syvin olemus
231 Julkisuuden kirot ja naaman kuluminen
240 Hauskaa, vaan ei mielistelyä
246 Jaksamisen rajoilla
253
XI EI
LAULAMINEN JA NÄYTTELEMINEN OLE
OIKEAA TYÖTÄ
255 Ei mikään veropakolainen
261 Liian suuria summia
264 Liian riskitön juttu
267 Punkkari vai pärstäkerroin
271 Taiteilua, ei työtä
277 XII EI OLE KYSYMYS ROOLIN SUURUUDESTA, KYSYMYS ON OIKEASTA LÄSNÄOLOSTA
282 Hauskaa vakavasti
288 Epäteatteria Kokkolan tapaan
299 40 vuoden välietappi
301 Eläkkeellä näyttämöllä
313 Analyysistä konkretiaan
319 XIII TEATTERISSA
ON HELEVETIN HYVÄ, JOS ON
OIKEASTI VANHA ROOLIIN
323 Vielä kerran Kokkolaan
325 Kun ei tarvi olla hihnalla
327 Korttivilu ja muut taktiikat
335 XIV VANHA ÄRJY UKKO JA ÄLYKÄS, TUNTEVA MIES
338 Mielensäpahoittaja on niin kuin James Bond tai animaatiosarja, se alkaa aina alusta
342 Komiikka vaatii tyylitajua
344 Heikki on niin taitava näyttelijä, että häneltä voi tilata asioita helposti
348 Hauskuus tulee niistä tilanteista ilman, että yritetään olla hauskoja
350 Ei noin hyvää näyttelijää kannata pilata liikaa ohjaamalla
355 Ihmiselle voi tapahtua asioita, kun se antaa luvan
359 Suuria tunteita ja huumorin hyrinää
365 XV EI KIINNOSTA SOMEMÄISKE
369 Rakkaudessa ei ole mitään järjellä selitettävää
373 Ei toista voi muuttaa
377 XVI IKÄÄ TULEE, MUTTA SYDÄN KÄY RIPPIKOULUA
379 Haaveet vähenee ja vähenee vanhemmiten, riittää niin vähän
381 Lähteet
393 Henkilöhakemisto
Alkuun
Olisihan se pitänyt tietää, että ei rautatieläisen poika hyppää junasta väliasemalla, vaan nauttii koko matkasta.
Kun kymmenisen vuotta sitten keväällä kirjoitin alkusanoja
Heikki Kinnusen elämäkerran ensimmäiseen versioon, tulossa olivat Heikin 70-vuotispäivät, joita hän juhlisti Tampereen Teatterin lavalla Pukija-näytelmässä. Seuraava roolikin oli jo tiedossa: Teatterin syksy avautuisi Patriarkka-näytelmällä, jonka pääroolia Kinnunen esittäisi.
Kun hän keväällä 2026 täyttää 80 vuotta, hän on esiintynyt runsaat seitsemänkymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä.
Teatterin tekeminen on viime vuosina jäänyt vähemmälle, mutta joutilaaksi Heikki ei ole ehtinyt. Tilalle ovat tulleet muun muassa Mielensäpahoittaja-elokuvat, koska Heikkiä suoraan lainatakseni: ”Tämä on kivaa, tämä pitää hengissä.”
Kinnusen ura alkoi Mikkelissä hänen ollessaan 9-vuotias Lumikki ja seitsemän kääpiötä -näytelmän Jörönä. Jörön ja ”sen varttuneemman version” Mielensäpahoittajan väliin mahtuu kymmeniä suomalaisten tuntemia hahmoja, satoja rooleja, tuhansia näytöksiä, suosion- ja huomionosoituksia ja ennen kaikkea suuria tunteita. Olisi silkka mahdottomuus kertoa niistä kaikista tai valita kiinnostavimpia, poimia koskettavimmat, Heikki ei ryhdy siihen itsekään. ”Jokainen juttu
on ollut oma kiinnostava löytöretkensä, jokainen tarina tutustumisen ja kertomisen arvoinen.”
Aloitimme siis alusta ja kävimme läpi koko matkan; mistä tarinaa riitti enemmän, se pääsi kyytiin. Matkalla mukana, tarinoita muistelemassa ja kertomassa on koko joukko Heikin sukulaisia, kollegoita ja ystäviä. Heille Kinnunen on tarkka, analyyttinen ja läsnä oleva tulkitsija, jolla on poikkeuksellinen kyky kohdata katsojat. He kuvaavat häntä myös kiltiksi ja lempeäksi, välillä mietteisiinsä vetäytyväksi ja vakavaksi, joskus väsymättömäksi jurnuttajaksi ja usein jouhevaksi jutunkertojaksi. ”Ikoni, legenda, tervaskanto…” kaikista haastatteluista huokuu vahva arvostus niin persoonaa, näyttelijää kuin pitkää uraa kohtaan.
Heikki itse ei välittäisi puhua itsestään ollenkaan: ”Tää on ollut elämää ja tämäntyyppistä elämää. Ei todellakaan mitään erityistä.” Mutta näyttelemisestä, siitä hän kertoo aina, paljon ja mielellään. Ja kun tarkemmin miettii, se jos mikä on häntä itseään: ”Tämä on aina ollut työ ja harrastus, intohimo ja elämä. Mikään ei oo hurmaavampaa kuin näytellä pientä ihmistä suurten haaveiden kanssa!”
Kirjoitan näitä päivitetyn Tarinankertojan elämät -kirjan alkusanoja junassa matkalla lapsuudenkotiini PohjoisPohjanmaalle. Junakuulutus kertoi juuri, että saavumme pian Vihanti (Raahe) -asemalle ja sen jälkeen Ruukkiin, jossa hyppään junasta palatakseni autolla muutaman kilometrin takaisin päin Tuomiojalle, jossa junat eivät enää vuosiin ole pysähtyneet. Kylänraitti on hiljainen, vain vanha asemarakennus paljastaa, että kylässä oli aikoinaan toimiva asema, joka vuoteen 1953 tunnettiin nimellä Lappi. Täältä, Pohjanmaan radan varrelta alkoi myös tarinankertojamme ensimmäinen elämä.
Sydämelliset kiitokset kaikille teille, jotka olitte mukana avaamassa Heikin tarinoita. Lämpimät ajatukset myös heille,
jotka ovat kuluneen kymmenen vuoden aikana jo poistuneet keskuudestamme.
Heikki, iso kiitos ajastasi ja elämäsi tarinoista, odottelen mielenkiinnolla niitä lisää.
Elisa Heilala
”Oon oikeastaan miettinyt jälkeenpäin, että olen aina uskaltanut lähteä.”
– HEIKKI KINNUNEN –
EI VARSA ITSE
LAIDUNTAAN VALITSE
Heikki Kinnunen kertoo lukeneensa jostakin, että pieni lapsi ei muista juuri mitään varhaisimmista vuosistaan, mutta jatkaa välittömästi tietävänsä, ettei mokoma väite pidä paikkaansa: ”Olin alle 3-vuotias, kun me asuttiin Lapin asemalla, ja mulla on sieltä valtavasti muistoja.”
”Muistan, kun sisareni Eeva oli tehnyt mulle kaniturkin.
Oli nuoskakeli, valtavan märkää, turkki painoi ja oli epämiellyttävä eikä kukaan jeesannut sitä pois mun päältä. Olin parivuotias, äiti oli varmaan synnyttämässä meidän nuorimmaista eli Vesaa. Ja sitten, kun Vesa oli just syntynyt: Buchmanin Aino, äidin kaveri, semmonen Lastumäen kokoinen nainen, kiusotteli minua, että nyt hän vie sen mun uuden pikkuveljen. Se ryllytti tyhjiä kärryjä eteisessä, ja mä yritin masinoida kylän poikia, ettei se veis sitä.”
”Muistan, kun veljeni Pekka laittoi parinsadan litran tynnyriin vettä ja pääsin hänen kanssaan siihen uimaan. Siskot toivat mut sinne kahdesta kädestä roikottaen. Se oli suuri hetki: Pekan kanssa uimaan.”
”Ja ne juoksukilpailut muistan – aseman vieressä puistikon hiekkatiellä. Mä selvästikin voitin sen kilpailun. Hieman mä ihmettelin, kun kaikki muut sisarukset juoksi takaperin mua vastaan!”
”Mulla on myös ihan tarkka mielikuva siitä, kuinka laskin Eevan mustan kanin irti häkistään. Juoksin sen perässä. Totta kai mä pelkäsin, kun olin laskenut kanin karkuun. Se tais mennä vielä aseman laiturin allekin, mutta en mä sitä koskaan löytänyt. Ilmeisesti se kuitenkin tuli takaisin, koska siitä ei tullut kysymyksiä.”
”Ja vielä muistan senkin, kun pääsin isän traktorin kyytiin. Isällä oli traktori siihen aikaan, ensimmäinen sillä kylällä, hän kävi puimassa ja kyntämässä. Muistan, miten hieno hetki se oli, kun istuin isän sylissä ja ajettiin rautapyörätraktorilla.”
Heikki Kinnunen kertoo lukuisissa lehtihaastatteluissa käyneensä syntymässä Raahessa, mutta viettäneensä lapsuutensa
Hymy kameralle käy helposti ja miksei kävisi: tämä hymypoika osasi jo alle kahden ikäisenä käskystä juonitellakin.
ja kasvaneensa Mikkelissä. Mikkeli on kotipaikka, jos häneltä kysytään, mutta muistoja ja mielikuvia on jo matkalta ennen sitä.
Ennen Mikkeliin asettumista Kinnunen ehti asua kahdella paikkakunnalla, ensin Paavolan kunnan Lapin kylällä Pohjois-Pohjanmaalla, sitten Kajaanin kupeessa Kontiomäellä. Isän työ rautateillä vei perheen asemapaikkakunnalta toiselle. Vastuu ja palkka kasvoivat työpaikkaa vaihtaessa, niin myös perhe – lopulta suurperheeksi.
Heikki Kinnusen isän, Paavon, suku oli Karjalasta. Isoisä, Heikki-ukki, oli kotoisin Liperin Venepohjasta. Kuvien perusteella hämmästyttävästi nuorempaa kaimaansa muistuttava isoisä oli omalla hiljaisella tavallaan periaatteen mies, uskonnollinenkin, mutta ei muita uskonnollisuuteen painostava. Heikki-ukki kierteli Sortavalasta ostamallaan Ford Essex -autolla Karjalaa ahkerasti, mutta piti aina huolta, että kirkonmenojen aikaan oltiin kirkossa. Isoäiti, Hannaksi kutsumanimeltään lyhentynyt Johanna (o.s. Heikkola), oli syntynyt Töysässä ja muuttanut sieltä Viipuriin. Railakkaasta ja reippaasti työhön tarttuvasta eteläpohjalaisesta Hannasta tuli sukuaan paljon tutkineen Matti Kinnusen, Heikin vanhimman veljen, mukaan vilkkaan luonteenlaatunsa vuoksi karjalaisempi kuin monesta ’aidosta’ karjalaisesta. Heikki ja Hanna Kinnuselle syntyi Viipurissa kaksi lasta: Elin 1905 ja Paavo 1909. Ukki elätti perhettä konemestarina ja veturinkuljettajana sekä maata viljelemällä, kunnes joutui evakkoon talvisodan syttyessä. Kinnusen äidin, Ainon, vanhemmat Matti ja Susanna Tenhunen (o.s. Karvonen) olivat myös Itä-Suomesta, Tohmajärven Värtsilästä. Isoisä oli taitava seppä, isoäiti puolestaan viisas ja sävyisä nainen, joka olisi halunnut kouluttautua sairaanhoitajaksi mutta jonka haave hautautui perheen kasvaessa.
Matti ja Susanna Tenhunen saivat viisi lasta: Alpo syntyi Värtsilässä vuonna 1902, Aino Impilahdella 1903, Toini 1905 Helsingissä, Matti Tampereella 1908 ja kuopus Mikko (Mikael) myös Tampereella 1911. Perhe asui useilla paikkakunnilla, rajan pinnassa Värtsilässä, Läskelässä, Sortavalassa sekä Tampereella ja Helsingissä.
”Mie läksin tanssimaan. Siellä oli rautatieroikan pojat, jotka rakensi sitä rautatietä Läskelästä Pitkäänrantaan ja Salmiin asti. Paavo ei ollu sillon siellä. Se asu yhen tuttavan Tuunaisen luona. Tuunainen sano, että kuulehan Aino, nyt tul mies siulle. Tulehan kahtommaan. Mie mänin, siellä rimputteli mantoliinii Paavo. Tuunaisen rouva sano, että käyvvään syömään, tulehan Paavokin tänne, on siullekin pöyvvän kolkkaa. Mie katoin syrjäsilmällä, että minkälainen se on. Paavo poltti loppitupakkaa. Se pan sen tupakan pois, villasukat ol jalassa. Mie kun olin semmonen hieno neiti, niin ajattelin, että mikähän tämä on. Sitten kun mie läksin kottiin, niin Emma sano, että elä sie vieroksu tuota Paavoo. Sen isä on konemestari Suojärven ratalla, niillä on talo ja ne on hyviä ihmisiä kaikin puolin.”
”Laivalla käytiin kihlaostossa. Siell’ol yks asemapäällikkö vanhapoika, se ol rakastunnu minnuun ja puhemiehenä ol aina kirjuri. Se sattu sammaan laivaan ja kyllä sen hymy hyyty, kun näk sormuksen miun sormessa. Ei hymyilly miulle ennää. Kirkossa vihittiin. Meitä ol kaks parrii. Sammaan aikaan vihittiin yhen lautamiehen poika. Tää lautamies oli ottana viis vaimoo. Poika sano papille, että jos myö ei osatakkaan, ois pitänä kyssyy isältä mallii. Pappi sano lopuks, että hyvinhän se män. Miulla ol kihlajaispuku hääpukuna. Se ol värillinen, kun oli talvi. Miulla ois ollu nätti valkee puku, mutta ei sitä voinu talavella panna. Miulla hohti posket punasena ja kukka ol rinnassa.”
Näin kertoo tapaamisestaan ja avioliiton alkutaipaleesta Paavo Kinnusen kanssa Aino, tuleva rouva Kinnunen. Tarinan on tallentanut Heikin sisko Kaarina Raeste, joka haastatteli äitiään vuonna 1982. Paavo Kinnunen oli osunut Ainon kotipaikoille tullessaan armeijan jälkeen harjoittelemaan tulevaa opiskeluaan varten. Hänet oli hyväksytty tiemestareita kouluttavaan Helsingin teollisuuskouluun ja sinne hän myös lähti – ensin yksin, mutta pian Aino seurasi perässä. Tuoreen vaimon kertoman mukaan aviomiestä ei sopinut päästää yksin pääkaupungin houkutuksiin.
”Mie olin Paavon kotona Matkaselässä, kun Puavo ol sotaväessä Sortavalassa. Ja sitten Puavo män Helsinkiin teknillisseen kouluun kansakoulupohjalta suoraan. Ol se eri poika. Mie tein siinä kaikkee, paitsi ulkotöitä mie en oo tehny koskaan. Ukki hommas meille asunnon Helsingistä Inkoonkadulta. Yks mies tuli meille ja sano: Jaaha, että nuoren rouvankin mies on Helsingissä. Helsingissä viiään mies. Seuraavalla viikolla ukki kävi ostamassa asunnon.”
Suurperheeksi sodan varjosta
Helsingin aikana Kinnuset saivat kolme lasta: Matin 1930, Eevan 1932 ja Maijan 1934. Perhe asui useassa eri osoitteessa eri puolilla Helsinkiä. Valmistuttuaan rakennusmestariksi Paavo Kinnunen työskenteli Valtionrautateillä Pasilassa työnjohtajana.
Vakituiset työpaikat olivat Suomessa tuohon aikaan kiven alla, ja kun Paavo Kinnunen sai syksyllä 1934 työpaikan ratavartijana Hiitolassa, hän oli heti valmis lähtemään. Heikin vanhin veli Matti muistaa kuulleensa, että ratavartijan palkka oli tuohon aikaan 1 100 markkaa kuukaudessa. ”Tuhatsuppeloinen, sanoi isä ja sipsutti tuhatlappusta sormissaan”, tuolloin 13-vuotias Matti Kinnunen muistelee.
Hiitolassa Kinnuset eivät ehtineet olla kuin runsaan vuoden, kun Paavo Kinnunen sai rataesimiehen paikan Joensuusta, jossa nopeasti kasvanut perhe pysyi suurimman osan sota-aikaa paeten välillä pommituksia Liperiin ja Onttolaan. Vuodesta 1936 lähtien Kinnuset asuivat isän ja ukin yhdessä ostamassa mökissä Niinivaaran kylässä. Joensuun aikana perheeseen syntyivät Pekka 1937, Jorma 1939 ja Elisa (Anna Elisabeth) 1941.
Sodan aikana Paavo Kinnunen joutui rautatiejoukkoihin, jotka korjasivat vihollisen pommituksissa vahingoittuneita
rataosuuksia Karjalassa. Välirauhan aikana Kinnunen palasi entiseen työhönsä Joensuun kaupunkiin rataosaston esimieheksi, mutta lähti sieltä jälleen jatkosodan puhjettua sotilasratamestariksi Jessoilaan.
Keväällä 1943 Paavo Kinnunen pääsi siviiliin, ja edessä oli jälleen työnhaku ylenemisen ja paremman palkan toivossa. Hakemukset lähtivät kuuteen paikkaan, joista tärppäsi Lappiniminen kylä Paavolan kunnassa silloisessa Oulun läänissä. Kahdeksan Joensuun vuoden jälkeen edessä oli reilu kuusi vuotta Pohjois-Pohjanmaalla, Heikki Kinnusen ensimmäisten lapsuusvuosien seudulla.
Lapin aikana Kinnusten perhe kasvoi edelleen: Kaarina syntyi 1944 ja Heikki 1946. Kun vielä 1948 – jälleen tarkalla kahden vuoden erotuksella – syntyi Vesa, oli koossa kunnioitettava katras täysin talon rouvan toiveiden mukaan. Aino Kinnunen oli näet naimisiin mentäessä vannottanut tulevalta mieheltään kaksi lupausta: Paavo ei saa kieltää, jos hän jotain antaa – Karjalassa oli tapana, että kylästä lähdettäessä tarjoamisista koottiin vielä kotiinviemiset – ja hän haluaa 12 lasta!
Parhaiten Lapin aika on vanhimman veljen Matin muistissa. Myös Heikin sisko Kaarina Raeste on kirjannut talteen äitinsä muistoja Heikin ensimmäisistä vuosista, muistaapa hän jotain niiltä ajoilta itsekin.
Kun Heikki syntyi, Kinnuset olivat jo asuneet muutaman vuoden Lapissa ja nopeasti sopeutuneet pohjanmaalaiskylän elämään. Asuttiin ja elettiin aseman isossa yhteisössä, isä kävi töissä ja töitä riitti sopivasti myös vanhimmalle pojalle Matille. Asunnon yhteydessä oli navetta laitumineen, ja Kinnuset pitivätkin paria lehmää, sikaa ja lampaita. Lisää ruoka-aineksia – sieniä ja marjoja – kerättiin lähiympäristön metsistä ja soilta.
Aino Kinnusen sisko Toini tuli Heikin syntymän jälkeisenä kesänä vierailulle sisarensa luokse. Kaarina muistaa vierailun:
Aino Kinnusen toive miehelleen Paavolle oli tusina lapsia. Ihan siihen ei ehditty. Kuvassa Lapin ajoilta ylhäällä vasemmalta Pekka, Eeva, Jorma ja Maija. Alhaalla isänsä sylissä Heikki, sitten Elisa, äiti Aino, Kaarina ja Matti. Nuorin lapsi Vesa on tässä vaiheessa vasta tulossa.
”Toini sanoi äidilleni, että sie kerroit saaneesi pojan, mutta et sanonut että tällaisen! Tästähän tulee näyttelijä, niin ilmeikäs on. Paljon meitä nuorempia sisaruksia hoitaneella Eeva-siskollani ja Heikillä olikin oma leikkinsä: kun Eeva sanoi, että juonittele Heikki, juonittele, Heikki kaatui lattialle ja sätki jalkojaan. Osasi siis jo alle kahden ikäisenä pyynnöstä juonitella.”
Aino Kinnusen toive tusinasta lapsia ei aivan toteutunut, mutta jo 9-lapsisena perhe oli siihenkin aikaan suuri ja kasvoi
Näyttämöiden, elokuvien ja tv-viihteen
legendan kiehtova elämä
23 edelleen 1954, kun vanhemmat adoptoivat vanhimmalle tyttärelle Eevalle syntyneen Marjutin.
Kaarina Raeste muistaa, että aika ajoin suurta lapsilaumaa ihmeteltiin ja uteliaimmat kysyivät suoraankin, oliko syynä uskonto. ”Siihen voi ihan varmasti sanoa ei. Isä kävi kyllä joskus äidin pakottamana kirkossa, mutta ehtoolliselle ei mennyt. Äiti vain oli syntynyt sellaiseksi ihmiseksi, että se halusi lapsia ja halusi olla kotona. Hänellä ei ollut intoa lähteä kodin ulkopuolelle tekemään työtä, ja hän painotti, että kun oli nuorempana ollut töissä, niin silloinkin aina sisätöissä, se kun oli hienompaa.”
Koko Suomi tuntee Heikki Kinnusen, mutta mitä me tiedämme hänestä? Elämäkerta vie lukijan kulissien taakse ja avaa paitsi konkarinäyttelijän ammatillista uraa myös hänen yksityiselämäänsä ja omimpia tuntojaan.
Alun perin vuonna 2016 ilmestyneessä ja nyt 80-vuotispäivän kunniaksi täydennetyssä elämäkerrassa Heikki Kinnunen avautuu elämästään: lapsuuden isosta, alituiseen muuttaneesta rautatieläisperheestä, nuoren pojan tiestä Teatterikouluun ja sieltä Suomen arvostetuimmille näyttämöille, mm. Kansallisteatteriin, Turun kaupunginteatteriin, Helsingin kaupunginteatteriin ja Tampereen Teatteriin, unohtamatta mittavaa uraa elokuva- ja tv-viihteen maailmassa tai kärhämiä verottajan kanssa ja eläkeläisvuosien uutta nousua valokeilaan muun muassa Mielensäpahoittaja-elokuvien pääosassa. Omia kokemuksiaan ja näkemyksiään näyttelijälegendasta kertovat kirjassa myös perhe, ystävät ja lukuisat työtoverit vuosien varrelta.
Elisa Heilala on pitkään mainosalalla työskennellyt strategi, brändikonsultti ja vapaa kirjoittaja.