Issuu

F R A K TA A L I KOHINAA

C H R I S T O P H E R

PAOLI NI TA M M I

C H R I S TO P H E R PAO L I N I PERILLINEN-SARJA

Eragon Esikoinen Brisingr Perillinen Murtagh Kulkuri, noita ja lohikäärme – Tarinoita Alagaësiasta osa 1: Eragon

F R A K TA A LI V ERSUMI-SA RJA

Infinitum – Tähtien meri osa 1 Infinitum – Tähtien meri osa 2 Fraktaalikohinaa

C H R I S T O P H E R

PAOLINI F R A K TA A L I KO H I N A A S U O M E N TA N U T TA I M I TO R N I KO S K I

Ensimmäinen painos Englanninkielinen alkuteos Fractal Noise Copyright © 2023 by Christopher Paolini Suomenkielinen laitos © Taimi Tornikoski ja Tammi 2026 Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki All rights reserved.

Esilehtien kuvitus: Immanuela Meijer Sisustan kuvitukset: Christopher Paolini Sitaattien suomennokset: Taimi Tornikoski “’Tis a Fearful Th ing” by Rabbi Chaim Stern from Gates of Prayer: The New Union Prayerbook, copyright © 1975 by the Central Conference of American Rabbis. Used by permission of the CCAR.

A Tor Book Published by Tom Doherty Associates / Tor Publishing Group 120 Broadway New York, NY 10271 www.torforge.com Tor® is a registered trademark of Macmillan Publishing Group, LLC

ISBN 9789520477592 Painettu EU:ssa Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@tammi.fi

O M ISTE T TU PER H EELLEN I – KUTEN AI NA .

Sekä niille, jotka ovat tuijottaneet syöverin syvyyksiin yön pikkutunteina.

S I S Ä L LY S AHDIS T US

Luku I: Näkökulman muutos 17 Luku II: Kysymyksiä 30 Luku III: Saapuminen 64 HÄMMENNYS

Luku I: Vyöhyke Alfa 91 Luku II: Vyöhyke Beeta 124 Luku III: Vyöhyke Gamma 155 Luku IV: Vyöhyke Delta 196 Luku V: Vyöhyke Epsilon 212 AU T IUS

257

Luku I: Vyöhyke Zeeta 261 Luku II: Vyöhyke Eeta 290 TÄY T T Y M Y S

309

Luku I: Murtumispiste 313 Luku II: Täydellistymä 325 LII T T EE T

357

Liite I: Sanasto 359 Liite II: Aikajana 379 JÄ L K ISA N AT JA K II T OK SE T

383

F R A K TA A L I V E R S U M I ROM A A NI

Barnardin tähti

11 ,2

4,4 vv

Aurinko

Alfa Centauri

38 vv

9,7

Aurinkokunnan liittoutuma

• 61 Cygni

• Tau Ceti

• Ruslan

• Aurinko

• Shin-Zar

• Epsilon Eridani

Maa Mars Venus ym.

• Theta Persei

• Eidolon

• Talos VII

• Epsilon Indi

• Barnardin tähti • Sirius

• Völundr

• Alfa Centauri

• Sigma Draconis

• Stewartin maailma

• Adrasteia

Barnardin tähti Aurinko 11,4 vv

4,4 vv

Alfa Centauri

9,7

38 v

• • • •

Liittoutumattomat

5,5 vv

AH DISTUS

Kuink’ kauhistavaa onkaan kun voi rakkaaseen kuolo yltää. – CHAIM STERN

luku i

N Ä KÖ K U L M A N M U U TO S

1 Anomalia löydettiin 25. heinäkuuta 2234. SLA Adamuralla vietettiin yöaikaa. Kaikki valot olivat sammuk sissa, tai vähintäänkin niitä oli himmennetty ja niiden väriä muutet tu punaiseksi, jottei miehistön vuorokausirytmi häiriintyisi. Aluk sen käytävillä ja huoneissa oli hiljaista… vaan ei täysin äänetöntä. Elossapitojärjestelmän tuulettimien jatkuva humina kuului taus talla uneen tuudittavana valkoisena kohinana, jonka havaintokyky sivuutti ennen pitkää kokonaan. Adamuran ulkopuolella Samson, hiekanruskea kaasujättiläinen, loittoni kauemmas avaruuden mustaan taustamaisemaan.

2 Aluksen laboratoriossa oli ahdasta. Laitteistot olivat vallanneet alaa seinustoilta ja täyttäneet huoneen keskiosan niin, että niiden väliin jäi vain kapeita kulkuväyliä. Tietokoneet hohkasivat ympärilleen lämpöä, ja huoneilma tuntui paksulta ja tukahduttavalta. Tumman puhuvia koneita siellä täällä täplittävät monet pikkuruiset merkki valot muistuttivat tähtikuvioita. Alex Crichton istui erääseen nurkkaan ahdetun holonäyttöruu dun ääressä ja yritti saada selvää Samsonin ilmakehään edellisenä

christopher

paolini

päivänä pudotetun avaruusluotaimen tutkimustuloksista. Hiiltä, ammoniakkia, metaania… Luettelo sumentui hänen silmiensä edes sä. Keskiyö oli jo kaukana takanapäin, mutta hän ei ollut vieläkään kirjoittanut raporttiaan, ja kapteeni odotti saavansa sen luettavak seen ensi töikseen aamunkoitteessa. Viisaintahan olisi ollut kirjoittaa raportti aiemmin iltapäivällä, kun hän oli vielä ollut jotensakin vireässä tilassa. Niin, se olisi tosiaan ollut viisainta. Alex tiesi sen kyllä. Mutta hän ei ollut saanut itseään näpyttämään yhden ainutta sanaa. Hänen motivaationsa ei yltänyt hereilläoloaikana juurikaan nollaa korkeammalle, ei tänään eikä useimpina muinakaan päivinä. Eikä tilanne yölläkään ollut liiem mälti parempi: aina toisinaan satunnaiset hätäännyksen kuohah dukset saivat aikaan lyhykäisen pätkän tuotteliaisuutta, mutta sil loinkaan hänen aikaansaannostensa jäljessä ei juuri ollut kehumis ta. Alexilla oli aivan liikaa univelkaa, eikä hän siltikään halunnut ottaa StimWarea tai muuta piristystablettia. Mitä mieltä siinäkin olisi ollut? Olisiko se parantanut oloa? Ei todellakaan olisi. Mikään ylimääräinen ei maksanut vaivaa, kunhan kapteeni Idris vain ei haukkuisi häntä taas kerran pystyyn. Eihän millään kuitenkaan ollut oikeasti väliä. Ei Alexille ainakaan. Holo pyöri silmissä. Numerot leijailivat taustastaan irrallisina. Alex räpäytti silmiään. Siitä ei ollut apua. Hän oli turhautunut, mutta hänellä ei ollut kylliksi voimia käsitellä turhaumustaan, joten hän pani käsivartensa ristiin muoviselle pöydälle ja laski päänsä niiden päälle. Musta hiuspehko valahti otsalle ja peitti kaiken näky vistä. Milloinkohan hän oli viimeksi leikkauttanut hiuksensa? Kolme kuukautta sitten? Vai neljä? Joskus ennen sitä kuitenkin. Se nyt aina kin oli varmaa. Hän hautasi kasvonsa kyynärtaipeeseen, ja pitkän tovin labora toriossa vallitsi hurisevia tuulettimia lukuun ottamatta täysi hiljai suus.

fraktaalikohinaa

3 Ennen sitä. Miten kaksi pientä sanaa saattoivatkin vainota Alexin mieltä sil lä tavoin? Ennen sitä, kun he olivat lähteneet Eidolonista. Ennen sitä, kun he olivat ilmoittautuneet kartoitusretkikuntaan. Ennen hautajaisia. Ennen sitä… Koruttomassa, muistokeskuksena toimivassa telttatalossa oli ollut kirkasta ja aurinkoista. Kirkasta ja aurinkoista juuri siihen tapaan, joka on tuttu yksinomaan painajaisista. Kaikki heidän ystävänsä olivat ottaneet osaa toimitukseen – heidän molempien. Perheen jäsenensä samaten. Sehän siinä olikin ollut kaikkein pahinta: tavata toisen isä suurine, pörröisine päineen ja kuulla, kuinka hän virk koi puoliääneen neuvoja ja surunvalitteluita, jotka eivät merkinneet Alexille tuon taivaallista. Nähdä, kuinka vainajan äiti – miehensä käsipuolessa roikkuva pikkuruinen, kaitaluinen naikkonen – itkeä vollotti niin ylitsevuotavan avoimesti, että se tuntui Alexista suora naisesti vastenmieliseltä. Hyväähän he molemmat totta kai olivat tarkoittaneet. Ei mikään muu olisi tullut kysymykseenkään. Heidän ainut tyttärensä oli kuollut, ja Alex oli jäänyt eläväksi yhdyssiteeksi lapseen, jonka he olivat menettäneet. Hänestä nuo hyväntahtoisuuden eleet olivat kuitenkin tuntuneet sietämättömiltä. Jok’ikinen hetki oli ollut silkkaa piinaa. Hän huo masi tuijottavansa suoraan omaisten ohitse tummia, jakameepuisia penkkejä, jotka näyttivät itään antavista ikkunoista sisään paista vassa lasinkirkkaassa valossa partaveitsen teräviltä. Kaikki muukin näytti samalta, aivan kuin koko maailma olisi veistetty muotoonsa työkaluista kaikkein pistävimmällä ja kivuliaimmalla: surulla. Keskuksen etuosassa oli karu, betoninen alttari, ja alttarilla seisoi se ainoa asia, jota päin Alex ei katsonut – jota päin hän ei pystynyt katsomaan. Kiillotettu titaaninen uurna, jonka hän oli itse kolme päivää aiemmin valinnut kuunnellen hädin tuskin lainkaan hautaus urakoitsijaa, joka oli esitellyt hänelle erinäisiä vaihtoehtojaan. Kaik

christopher

paolini

kien muiden Eidolonissa menehtyneiden uudisasukkaiden tavoin Layla oli tuhkattu. Maaksi tulkoon taas se, mikä maasta oli tullut… Alexista tuntui fyysisesti tuskalliselta kuvitella, miten polttouunin liekit olivat kietoneet kärhiään Laylan ruumiin ympärille. Tuntui irvokkaalta, että naisen keho oli pakotettu käymään läpi moinen koettelemus – että hänen solujensa, jotka olisivat olleet useimmilla biologisilla mittapuilla yhä elossa, oli annettu kiehua, kuihtua ja korventua tuhkaksi hautaustoimiston uunissa. Muistovirkailija oli vakavamielinen, synkeäilmeinen nainen, joka johti tilaisuutta ilmeisestikin asiaankuuluvan arvokkaasti. Hän piti pitkän puheenvuoron harkitulla äänensävyllä. Mikään, mitä hän sanoi, ei jäänyt Alexin mieleen. Tilaisuuden jälkeen muistovirkailija toi tuhkauurnan hänelle. Naisen yksinkertainen, harmaa virkapuku oli siisti ja huoliteltu, mutta hän tuoksui säilöntäaineilta, ihan kuin hänet itsensä olisi jo palsamoitu. Haju oli vähällä saada Alexin säntäämään pakoon. Uurnan painon hän oli kyllä pannut merkille. Se tuntui raskaalta käsissä ja kiskoi kohti lattiaa – kohti maata, jossa kaikki olevainen kohtasi loppunsa. Se ei häntä haitannut. Ihmiselämällä kuuluikin olla painoa. Olisi tuntunut väärältä, jos jonkun tuhkat olisivat olleet turhan keveät, olipa vainaja nuori taikka vanha. Alex ei laskenut katsettaan uurnaan edes silloin, kun otti sen kannettavakseen, eikä sen paremmin silloinkaan, kun toi sen takai sin kupoliin, jossa hän ja Layla olivat yhdessä asuneet. Eikä silloin, kun nosti sen komeron perukoilla olevalle hyllylle. Eikä myöskään silloin, kun pakkasi neljä viikkoa myöhemmin yhden, ainoan, lauk kunsa, pani paineoven lukkoon ja lähti. Uurna ja sen sisällä lepäävä tuhka eivät olleet olleet Layla itse, vaan jotakin muuta, jotakin kui vaa ja hengetöntä ja kaiken värinsä menettänyttä. Mutta vaikka Alex ei ollutkaan katsonut uurnaa päin, hän saattoi edelleen nähdä sen sielunsa silmin, erottaa sen kiillotetun, kaare van muodon. Hän tunsi, kuinka se seisoi hänen kotonaan ja kantoi totuuden painolastia, jota oli mahdoton kiistää. Ja se inhotti häntä.

fraktaalikohinaa

4 Alex havahtui vienoon äänimerkkiin. Hän säpsähti ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Labora toriossa oli aivan yhtä pimeää kuin aiemminkin. Mikään ei ollut muuttunut. Hän raaputti suupielestään kuorettunutta sylkeä ja tarkisti silmä näyttönsä: kello oli 2.14. Hänen olisi pitänyt olla pedissä monta tun tia sitten. Silmänäytön reunassa vilkkui ilmoitus saapuneesta vies tistä. Hän kosketti sitä. <Hei, tule käymään täällä. Et varmana usko tätä. – Jonah> Alex rypisti otsaansa. Mitä Jonah vielä tähän aikaan jalkeilla toi mitti? Ei kartoittaja ollut mikään yökyöpeli, kuten ei kukaan muu kaan retkikunnasta Alexia lukuun ottamatta. Ja minkä takia Alexia nyt pyydettiin juttuseuraksi? Toiset eivät yleensä vaivautuneet ole maan tekemisissä hänen kanssaan, mikä hänelle toki sopikin vallan mainiosti. Puhuminen otti liikaa voimille. Hän aprikoi pitkään, olisiko nouseminen vaivan väärti. Häntä ei olisi huvittanut tehdä niin, mutta lopen uupuneessa tilassaan kin hän oli kyllästynyt yksinoloon, ja piilevä uteliaisuus kiusasi mieltä. Lopulta Alex vääntäytyi ylös piskuisesta tuolista, joka oli juntattu työpöydän eteen. Selän lihakset osoittivat mieltään hänen noustes saan, ja vasenta polvea jomotti – vanha lasketellessa saatu vamma oli tapansa mukaan perseestä. Kaikista modernin lääketieteen ihmeistä huolimattakin tiettyjä asioita ei koskaan ollut mahdollista korjata. Lääkärit väittivät, että nivel oli täysin terve. Siihen vain… sattui. Samaa saattoi sanoa koko hänen elämästään. Alex otti tšellikupposensa – juoma oli jo jäähtynyt, mutta tuoksui edelleen mausteiselta – ja raahusti pois hämärästä, punaisin sävyin valaistusta laboratoriosta. Pääkäytävällä ei ollut ketään. Hänen askelensa kajahtelivat harmaasta metallista onttoina ja yksinäisinä, aivan kuin koko Adamuralla ei olisi ollut enää ketään muuta kuin hän.

christopher

paolini

Havaintoasemalle saavuttuaan hän ei vaivautunut soittamaan summeria vaan survaisi vain sormellaan oven vieressä olevaa nap pia. Ovi avautui äänekkäästi kalahtaen. Jonah nosti katseensa näyttöpäätteestään. Holon hehku värjäsi hänen kolkot kasvonsa kelmeän keltaisiksi. Silmänurkista hajaantu vat hienoiset uurteet muistuttivat kuivuneiden jokien suistoa lueita. Ne toivat Alexin mieleen Eidolonin joet. Kunpa vain eivät olisi tuo neet. ”Sinä olet kuin oletkin hereillä”, Jonah sanoi. Hänen äänensä oli kireä ja karhea. ”Niin kuin tietokone ilmoitti.” ”Entäpä sinä itse?” ”On pitänyt kiirettä. En saanut unta, mutta hällä väliä. Tule kat somaan. Nyt saatiin oikea jymypaukku.” Silmät kiiluivat kiihkeinä ja kuumeisina. Alex hörppäsi tšelliään ja siirtyi seisomaan Jonahin viereen. Tee poltteli huulia ja suuta, ja siitä jäi lämmin, hehkuva tunne. Näytöllä häilyi kuva litteästä, ruskeasta tasangosta. Hän arveli, että paikka sijaitsi jossakin päin tähtikunnan toisen planeetan, Talos VII:n, pohjoista pallonpuoliskoa. Muutoin aution maiseman keskel lä näkyi pieni musta piste, joka oli kuin musteläiskä. ”Tuoko?” Alex kysyi osoittaen täplää. ”Sepä se”, Jonah vastasi. Hän kurkotti kohti kuvaa ja levitti käsiään suurentaen sitä, kunnes täplä täytti koko näytön. Adrenaliinipurkaus alkoi kirkastaa Alexin muuten utuista mieltä. ”Ei helvetti.” ”Jep.” Täplä ei ollut täplä ensinkään. Se oli reikä. Täydellisen pyöreä reikä. Alexin silmien kirvely paheni entisestään hänen siinä tuijottaes saan. ”Oletko varma, että se on oikeasti olemassa? Voisiko se olla jokin varjo tai… jonkinlainen näköharha?” Jonah tarttui hologrammin reunoihin ja käänsi sitä niin, että maastokuva näkyi muistakin suunnista. Musta kohta oli aivan ehdottomasti reikä. ”Huomasin sen heti päivällisen jälkeen, mut

fraktaalikohinaa

ten voinut olla sataprosenttisen varma ennen kuin sain kuvia myös muista kulmista.” ”Saattaisiko se olla vajoama?” Jonah tuhahti. ”Ei noin isoja olekaan.” ”Mistä mittaluokasta nyt puhutaan?” ”Viisikymmentä kilometriä tästä tuonne noin.” Jonah osoitti reiän vastakkaisilla laidoilla olevia pisteitä. ”Ei helvetti!” ”Tuon sinä sanoit jo.” Kerrankin miehen äänensävy ei käynyt Alexin hermoille. Reikä, ympyränmuotoinen reikä, asumattomalla planeetalla melkein nel jänkymmenen valovuoden päässä lähimmästä siirtokunnasta. Tai ainakin paikan uskottiin olevan asumaton. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, että Talos VII oli kuiva, kuollut planeetta. Elleivät eliöt sitten piilleet maanpinnan alla – tai olleet niin poikkeuksellisia, ettei niitä tunnistanut eläviksi ensinkään. Hänen kainalonsa alkoivat hiota. ”Mitä Sharah sanoi?” ”En ole vielä kertonut hänelle. Tiedäthän sinä, että laivaälytkin tarvitsevat unta.” ”Mutta ohjesääntöhän määrää –” ”Raportoin tästä aamulla. Ei ole mitään mieltä ruveta hötkyile mään ennen kuin saamme lisää dataa.” Jonah vilkaisi hänestä näyt töön ja takaisin. ”Mutta pelkästään omana tietonani en tätä pystynyt pitämään. Oli pakko sanoa edes jollekulle, ja sinä olet tämän aluksen ksenobiologi. Joten mitäpä olet mieltä?” ”En… en osaa sanoa.” Mikäli reikä osoittautuisi keinotekoisesti valmistetuksi, se olisi ensimmäinen vedenpitävä todiste älykkäistä, itsestään tietoisista muukalaisolennoista. Toki siitä oli saatu jo monia huhuja ja viittei tä – jopa ennen hutteriittien ekspansiota – muttei koskaan mitään kouriintuntuvaa. Ei mitään päivänselvää. Alex nielaisi tuijottaessaan suoraan syöverin keskikohtaan. Auk ko oli liian suuri. Liian virheettömän tasamuotoinen. Hän ei usko

christopher

paolini

nut, että ihmiset olisivat pystyneet edes kaikkine muutaman viime vuosisadan edistysaskelineen saamaan aikaan moista reikää. Heillä ei yksinkertaisesti ollut kylliksi tarmoa tai joutoaikaa sellaiseen. Ja mikä oli sen tarkoitus? Virheettömyys viittasi johonkin vakavasti otettuun päämäärään, ja vain harvat päämäärät tuntuivat sopivan kuvaan: aukko joko edisti tieteellistä tutkimusta, auttoi olemassa oloa uhkaavan vaaran torjumisessa, täytti jonkinlaisen uskonnolli sen tarpeen tai toimi taideteoksena. Kaksi viimeisintä vaihtoehtoa olivat kaikkein pelottavimmat. Laji, jolla olisi varaa käyttää tuol laiset määrät voimavaroja käytännöllisesti katsoen epäolennaiseen hankkeeseen, voisi varmasti hävittää kaikki ihmisasutukset alta aikayksikön – Maan mukaan lukien. Näin ollen virheettömyys oli varoitus, josta oli syytä ottaa vaarin. Alexia alkoi pyörryttää, kun Jonah kallisti kuvaa. Hän tarrautui näyttöpäätteen reunaan ottaakseen siitä tukea ja vakuutellakseen itselleen, että edelleen todella seisoi Adamuralla. Reikä kammotti häntä. Mutta siitä huolimatta hän ei kyennyt ole maan tuijottamatta sitä. ”Miksemme me huomanneet tuota aiemmin?” ”Se oli liian kaukana, eikä Yeshalla ja minulla ollut kylliksi aikaa. Olemme paiskineet töitä kuin viimeistä päivää kaikkia Samsonin kiertolaisia kartoittaessamme.” ”Oletko ihan varma, ettei se ole vajoama?” ”Ei voi olla. Reunan kaarteessa on poikkeavuutta alle puoli met riä. Tarkkaa lukemaa me emme saa tietää ennen kuin pääsemme lähemmäksi ja saamme siitä tarkemman tutkauksen, mutta luonnon muovaama se ei ole, se on sanomattakin selvää.” ”Kuinka syvä se on?” ”Sitäkään en osaa sanoa – vielä. Mutta syvä se on. Mahdollisesti monta kilometriä.” Alexin kainalot hikeentyivät entisestään. ”Monta kilometriä.” ”Niinpä… Jos tämä on sitä, miltä se nyt näyttää –” ”Miltä hitolta se sitten näyttääkään.” Jonah jatkoi sinnikkäästi: ”Jos tämä on sitä, miltä se näyttää, käsillä on yksi merkittävimmistä havainnoista kautta historian. Täy

fraktaalikohinaa

sin samaa sarjaa kuin valoa nopeampi matkustaminen. Hemmetti, vaikka se olisikin pelkkä iso monttu, meidät mainitaan kohta kai kissa aikakausjulkaisuissa täältä maapallolle saakka.” ”Hmmh.” ”Mitä? Oletko eri mieltä?” ”En. Mietinpähän vain… että jos tuo kerran on keinotekoisesti rakennettu, niin missä helvetissä sen rakentajat oikein luuhaavat?”

5 Alex istui hyttinsä punkalla ja tuijotteli käsiään. Hän avasi tyynyn sä vieressä olevan vetolaatikon kauhu mieltään kalvaen ja otti esiin holokuution. Hän ei ollut katsellut sitä lähestulkoon kahteen viikkoon. Näin pitkää väliä ei tähän mennessä ollut tullutkaan. Hän olisi kenties voinut sinnitellä vielä jokusen päivän pidempäänkin, ellei Jonahin löytö… mahdoton reikä… olisi muuttanut asiaa. Nyt Alexin oli kuitenkin aivan pakko nähdä hänet. Hän tiesi kyllä hyvin, että se tekisi kipeää. Hän tiesi hyvin, että olisi itse sen jäljiltä huonommassa jamassa kuin aiemmin. Hän tunsi olevansa kuin huumeaddikti, joka tarvitsi lisäpiikkiä. Vielä yksi satsi, kiitos. Hän tuikkaisi neulan suoraan haavaan, pureutuisi suoraan tuskan sydämeen ja antaisi liekkien täyttää suonensa. Hän inhosi itseään siitä hyvästä, muttei silti mahtanut itselleen mitään. Laylan kasvojen haamukuva vastasi hänen katseeseensa kuution sisuksista. Kuten joka kerta, suurimman vaikutuksen häneen teki naisen ilme – tuo eloisa, kiusoitteleva katsanto, joka näytti siltä kuin tarkoituksena olisi härnätä häntä. Ja juuri niinhän Layla oli tehnyt kin silloin, kun hän oli kuvan ottanut. He olivat lähteneet patikalle asuinkupolinsa takapuolelle ja kulkeneet raja-aidan tuntumassa. Aurinko oli paistanut lämpimästi, kiiltoöttiäiset olivat kimaltaneet ja pitäneet metakkaa lennellessään ilman halki jalokiviä muistutta vina värinpilkahduksina, ja Laylan hymy… Voi, kuinka hän hymyi

christopher

paolini

likään. Kun Layla oli kääntänyt hymynsä Alexin puoleen, Alex oli tuntenut itsensä koko galaksin onnekkaimmaksi, komeimmaksi mieheksi, joka oli saanut rinnalleen kaikkein lempeimmän, kau neimman naisen. Jos totta puhuttiin, kumpikaan luonnehdinta ei pitänyt paikkaansa, mutta siltä hänestä kuitenkin oli tuntunut, ja tunne oli ollut tarpeeksi. Minun olisi pitänyt lähteä mukaan. Olisi pitänyt – Hän yritti olla välittämättä ajatuksesta, mutta se ei suostunut kaikkoamaan hänen päästään. Se oli kuin pahansuopa mantra, joka toisti itseään loput tomiin. Alex väänsi kuutiota käsiensä välissä ja painoi sen kärkiä ja sär miä voimalla kämmeniinsä kuin olisi yrittänyt saada ihon rikki. Kipu toi itsessään tietynlaista helpotusta. Hänen päänsä nuupahti vielä enemmän painuksiin. Taas kerran hän tunsi, miten uurnan raskaus painoi häntä maahan. Silloin tällöin universumi vain päätti repiä koko elämän rieka leiksi ja talloa palaset tuusan nuuskaksi, eikä siinä auttanut hiivatti sentään kuin kysyä: ”Mitä seuraavaksi?” Juuri sitä Alex oli kysellyt itseltään alinomaa edellisen neljän kuu kauden aikana, aina onnettomuudesta lähtien. Kuinka ihmeessä hänen oli tarkoitus päästä tapahtuneesta yli? Miten hänen muka olisi pitänyt olla ikään kuin sisällä ei olisikaan ollut jättimäistä, ammot tavaa kuilua, josta kaikki hänen aiemmin lujana ja luotettavana pitä mänsä oli murentunut olemattomiin? Kuinka hänen oletettiin vielä teeskentelevän, että kaikki oli niin kuin pitää? Sitä Alex ei ymmärtänyt. Hän mietti yhtenään, mitä mahtaisi tapahtua, jos hän vain lopettaisi kokonaan. Piittaisiko kukaan pas kan vertaa? Eivät hänen vanhempansa ainakaan, eivät hitossakaan. He eivät olleet osoittaneet minkään muotoista mielenkiintoa hänen elämäänsä kohtaan sitten sen, kun hän oli lähtenyt Stewartin maail masta. Tuskinpa hänen kuolemansakaan muuttaisi asiaa millään tavalla. Sikäli kuin asia vanhempia kiinnosti, hän oli jo poissa – poissa silmistä, poissa mielestä. He olivat siihen malliin käytän nöllisiä.

fraktaalikohinaa

Kaksi viikkoa muistokeskuksessa järjestetyn toimituksen jäl keen hänen appivanhempansa olivat väen vängällä halunneet ottaa hänet mukaansa kirkkoon. Jopa tavanomaisessa tilanteessa Alex olisi pitänyt kokemusta merkillisenä – ennen Laylan tapaamista hän ei ollut kertaakaan elämässään edes astunut jalallaan min käänlaiseen uskonharjoittamisen paikkaan, kirkon kaltaisesta virallisesta rakennuksesta nyt puhumattakaan. Hän ei ollut vielä kään varsinaisesti tottunut käytäntöön, vaikka Layla olikin aina juhlapäivinä raahannut hänet kanssaan jumalanpalvelukseen – jokasunnuntaiseen mukanaoloon hän oli sentään vetänyt rajan, vaikka eipä heidän työnsä olisi muutenkaan mahdollistanut niin yleistä osanottoa. Kirkko edusti reformistisia hutteriitteja, ja saarnamies oli niitä muinaismuistoja, joilla oli kurttuiset kasvot ja parta ja jotka halu sivat ehdottomasti kieltäytyä kantasoluruiskeista, sillä uskoivat, että luonnollinen ikääntyminen toi ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Hän oli paasannut hutteriittien tavanomaisista puheenaiheista, toi sin sanoen esitelmöinyt monin sanoin niukkuudesta niukkuuden perään ja pidättäytymisen terveellisyydestä. Alexilla ei olisi ollut tarvetta kuulla sellaisia sanoja. Jos Juma la olikin olemassa, niin ainakaan hän ei vaikuttanut olevan järin pidättäytyväinen tapaus, ei tosiaankaan. Päinvastoin: tuntui kuin Jumala olisi ollut pahanilkinen kujeilija, joka pyrki vakaasti teke mään kaikista ihmisistä oman elämänsä jobeja. Jumalanpalveluksen jälkeen hän oli suunnannut suorinta tietä kotiin ja ilmoittautunut seuraavaan mahdolliseen retkikuntaan. Hän halusi keinolla millä hyvänsä päästä kauas Eidolonista ja sinne tuhkatuista toiveista, unelmista ja muistoista. Lähtö ei ollut auttanut mitään. Vaikka Alex kuinka yritti keskit tyä, vaikka hän kuinka teki tuntikaupalla töitä, kuilu ammotti silti hänen sisimmässään. Siihen, että hän tuiskahtaisi itse pimeyteen, ei vaadittaisi paljoa – tuntui kuin hän olisi ollut jo puolimatkassa rinnettä alas. Enimmäkseen hän kuitenkin tunsi olonsa vain väsy neeksi. Uupuneeksi.

christopher

paolini

I H M I S K U N TA E I O L E Y K S I N… 2230-luvun puolivälissä avaruustutkimusryhmä löytää näennäisesti asumattomalta planeetalta jotain outoa: 50 kilometriä leveän aukon, joka ei ole syntynyt luonnollisesti. Kuka sen on kaivanut ja miksi? Ryhmän on laskeuduttava selvittämään mysteeriä tuntemattomassa maastossa. Jokainen askel, jonka he ottavat kohti salaperäistä kuilua, vie heidät joko lähemmäs suurta unelmaa tai valtavaa riskiä. Ja menneisyyden haamut ovat koko ajan heidän kintereillään...

Fraktaalikohinaa on Christopher Paolinin vaikuttava scifi-trilleri ihmisen ensikohtaamisesta vieraan elämänmuodon kanssa. Tarina sijoittuu aikaan 20 vuotta ennen ensimmäisen Tähtien meri -kirjan tapahtumia.

*9789520477592* www.tammi.fi

N84.2

ISBN 978-952-04-7759-2