Syvästi
kaivaten
ERÄÄN PERHEEN
KIRJEITÄ
SUOMEN SODASTA
Tämän teoksen kirjoittamista ovat tukeneet Koneen Säätiö, Jalmari Finnen Säätiö ja Suomen tietokirjailijat ry.
Axel ja Margaret Leijonhufvudin kirjeiden ja perukirjojen sekä Gustaf Boije af Gennäsin matkapäiväkirjan suomennokset: Kari Koski
Muut suomennokset: tekijät, jollei lähdeviitteessä ole toisin mainittu
Kuvatoimitus: Sofia Gustafsson, Riikka-Maria Rosenberg, Markko Taina ja Ulla Asantila
Kuvausjärjestelyt: Markko Taina
Kuvalähteet: ks. kuvatekstit
Esilehtien kuva Leijonhufvudien kirjeistä: Patrik Rastenberger
Ulkoasun suunnittelu ja taitto: Jenni Saari
1. painos
© Riikka-Maria Rosenberg, Sofia Gustafsson ja Tammi 2026
Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä
Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki
ISBN 978-952-04 -7044 -9
Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@tammi.fi
”Luoja suokoon, että vielä kerran saisin palata”
RUOTSIN JOUKKOJEN KURIMUS
”Luoja yksin tietää, mitä minun pitäisi kirjoittaa”...................
AXELIN KOTIINPALUU 1809 Axelin kirjeet Suomen sodasta .................
VIAPORI JA SEN UPSEERIT
Viaporin upseeri
Gustaf Reinhold Boije af Gennäs
Viaporin antautuminen
”Yhteinen onnettomuus”
UPSEERI VANKINA VENÄJÄLLÄ
Boije af Gennäsin matkapäiväkirja
AATELISNAISTEN ELINPIIRI
Lukijalle
Vuosia sitten kirjailija ja historioitsija Riikka-Maria Rosenberg, ”Hakoisten rouva”, ryhtyi kartoittamaan Hakoisten kartanon päärakennuksessa säilyneitä dokumentteja. Työn edetessä hän kolusi ullakon ja niin kutsutun lönnkammaren, jonne sukupolvi toisensa jälkeen oli hylännyt tarpeettomina pitämiään tavaroita. Kaappien, lipastojen ja laatikoiden uumenista sekä vanhojen lehtien ja kirjojen välistä löytyi liuta kirjeitä, asiakirjoja, perukirjoja, nuotteja, piirustuskirjoja ja käsin kopioituja näytelmiä, jotka kaikki vaikuttivat kuuluneen yhdelle ja samalle perheelle, Hakoisiin vuonna 1810 muuttaneille Leijonhufvudeille.
Kyseessä oli hajanainen dokumenttikokoelma, joka täydentyi hitaasti lumppupaperi kerrallaan. Vähitellen löydöt oli kuitenkin mahdollista jaotella ajallisesti ja temaattisesti yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka avasivat ainutlaatuisen näkymän Leijonhufvudien perheen elämään. Näin saivat alkunsa paitsi tämä tietokirja myös Hakoisten naisista kertova kaunokirjallinen trilogia ja varsinkin sen toinen romaani Vapaaherratar.
Hakoisista löytyneet dokumentit toivat pian yhteen RiikkaMarian ja dosentti Sofia Gustafssonin. He olivat tutustuneet Helsingin yliopistossa viitisentoista vuotta aiemmin ja saivat nyt tilaisuuden yhdistää voimansa. Sofia oli erikoistunut paitsi Viaporin myös vanhojen käsialojen ja 1700 -luvun ruotsinkielisten dokumenttien tutkimiseen. Riikka-Maria puolestaan oli tehnyt väitöskirjan uuden ajan alun pariisilaisista aatelisnaisista ja aateliskulttuurista. Näin ollen molempien osaamisalueet täydensivät toisiaan.
Syvästi kaivaten on tutkimusmatka erään suomalaisen aatelisperheen elämään Suomen sodan myllerryksissä vuosina 1808–1811 . Sota koetteli koko kansaa säätyyn katsomatta, ja ennen sotatoimien alkamista syvää huolta koettiin niin kartanoissa kuin vaatimattomissa pirteissäkin. Tunnoistaan Suomen sodan kynnyksellä on kirjoittanut päiväkirjassaan muun muassa ratsumestari Carl Magnus Möllersvärd (1775 –1846):
Oletan, että sota Venäjää vastaan on tulossa. Siitä meidän on kiitettävä itsepäistä kuningastamme, joka on ottanut esikuvakseen Kaarle XII:n ja joka uskollisesti seuraa tämän tyyliä vaatteita ja hansikkaita myöten. Urheudessa ja älykkyydessä hän ei valitettavasti yllä samalle tasolle. Tämä sota, olkoon sen lopputulos mikä tahansa, jää varmasti historiaan. Päämajasta lähetettäneen loistavia raportteja, joissa tappioita ei koskaan myönnetä [––].1
Syvästi kaivaten on kuvaus Suomen sodasta Leijonhufvudien kokemusten kautta. Möllersvärdin tavoin perhe oli todennäköisesti tietoinen tulevaisuuden epävarmuudesta. Tulevilla sivuilla kirjeiden ja muiden Leijonhufvudien perhettä koskevien dokumenttien myötä esiin nousevat sekä aatelin arki ennen sotaa että itse sodan vuodet. Suomennettuja dokumentteja edeltävät temaattiset johdannot, jotka syventävät ymmärrystä tämän 1700 - ja 1800 -lukujen vaihteen Hämeessä asuneen aatelisperheen elämästä ja siitä, kuinka sen jäsenet hahmottivat itsensä osana vallitsevaa yhteiskuntaa.
Epäilemättä Leijonhufvudit kirjoittivat elinaikanaan lukuisia kirjeitä: kirjeenvaihto oli aatelisten keskuudessa merkittävä tapa pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Siten kirjeiden kirjoitustaito, edes jonkinmoinen, oli olennainen osa aatelislasten koulutusta, ja sen harjoitteluun käytettiin runsaasti aikaa. 1700 -luvulla ja 1800 -luvun alussa eläneet aatelismiehet saattoivat hyvinkin hallita monet kirjeiden kirjoittamiseen liittyvät konventiot. Sen sijaan aatelisnaisten oikeinkirjoitus saattoi olla puutteellista, eivätkä he aina hallinneet kaikkia käytänteitä tai osanneet esimerkiksi siteerata muodikkaasti kirjallisuutta.2
Tähän teokseen koottujen kirjeiden perusteella todettakoon, että Axel ja Margaret Leijonhufvudin kirjoitustyylit poikkeavat toisistaan. Perheen tytär Margaret oli kaiketi kasvatettu lähinnä kodin piirissä, kun taas poika Axel oli saanut formaalin kasvatuksen osittain myös kodin ulkopuolella. Tämä näkyy erityisesti heidän kirjoitustekniikoissaan.3 Axel kyllä taisi kirjoittamisen konventiot, mutta hänen sisarensa kirjeet
muistuttavat tunnepitoista ja ennakoimatonta ajatuksenjuoksua – mikä osaltaan lisää niiden viehättävyyttä. Lisäksi Margaret ei noudattanut nimien kirjoittamisessa yhteneväistä kirjoitusasua, ja niin esimerkiksi sukunimi Ramsay saattoi päätyä milloin muotoon Ramsai, milloin Ramsau.4
Leijonhufvudien aikaan kirjeet eivät olleet kovin henkilökohtaisia: niitä luettiin ääneen perheenjäsenille, sukulaisille ja vierailulle tulleille ystäville. Siten kirjeiden kirjoittaja saattoi lisätä, poistaa ja muokata kirjeidensä sisältöä, ja voidaankin olettaa, että myös Axel ja Margaret muistivat tämän kirjoittaessaan kotiväelle. Kirjeissä tavattiin kertoa sukulaisten ja ystäväpiirin kuulumisista sekä välittää juoruja ja huhuja. Niissä saatettiin kertoa myös kirjoitushetkeä ympäröivästä tilanteesta varsin spontaanisti, jolloin tekstissä korostuivat tunteet, joskus jopa faktojen kustannuksella.5 Lisäksi kirjeissä välitettiin tietoa yhteiskunnallisista tapahtumista läheltä ja kaukaa.
Leijonhufvudien kirjeitä on säilynyt vain rajallinen määrä, ja siksi tässä teoksessa on täytetty Suomen sodan ajallisia aukkoja muiden aikalaistodistajien kertomuksilla. Temaattisten johdantojen tukena on käytetty myös Axelin ja Margaretin perukirjoja sekä muita Hakoisissa säilyneitä lähteitä. Etenkin perukirjat tarjoavat mahdollisuuden perehtyä edesmenneen omistuksessa olleisiin esineisiin ja henkilökohtaiseen asuinympäristöön. Tästä huolimatta perukirjat eivät yleensä anna täydellistä kuvaa edesmenneen materiaalisista omistuksista: jotkin tavaroista on voitu jättää mainitsematta ja merkittyjen tavaroiden arvoa on voitu muuttaa, minkä
lisäksi edesmenneet ovat pystyneet itse vaikuttamaan siihen, mitä tavaroita he ovat jättäneet jälkeensä.6 Axelin ja Margaretin tapauksessa esimerkiksi perheen muotokuvia – tai kummankaan kenkiä – ei ole mainittu erikseen.
Kirjeiden tapaan matkapäiväkirjojen kirjoittamisella on pitkä traditio. Teoksessa onkin mukana vapaaherra Gustaf Reinhold Boije af Gennäsin matkapäiväkirja, jota hän kirjoitti ollessaan sotavankeudessa Venäjällä Suomen sodan aikana. Päiväkirja ajoittuu heinäkuusta lokakuuhun 1808, vaikka vankeus itsessään kesti pidempään. Kotiin Boije af Gennäs palasi helmikuussa 1809. Vapaaherra oli osa Leijonhufvudien sukulaisverkostoa: hänen äitinsä Ulrika Christina Taube (1757–1831) oli perheen isän Erik Leijonhufvudin serkku. Myöhemmin kun Suomi oli jo osa Venäjän keisarikuntaa, Boije af Gennäsin sukulaisuussuhde Leijonhufvudeihin vahvistui entisestään, kun hän solmi avioliiton perheen nuorimman tyttären Hedvig Eleonora Leijonhufvudin kanssa 17. syyskuuta 1812.
Kirjeiden, matkapäiväkirjan ja muiden dokumenttien avulla Leijonhufvudien elämä avautui tämän teoksen kirjoittajille täysin uudella tavalla, mutta silti moni asia jäi arvoitukseksi. Pyrkimyksenä oli identifioida kirjeissä ja matkapäiväkirjassa mainitut henkilöt, eritoten jos heidän nimensä toistuivat. Toisinaan tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Esimerkiksi Leijonhufvudien Margaret-tyttären kirjeissä esiintyvät Brunte, Ankan ja Chatten jäivät tuntemattomiksi. Todennäköisesti kyse oli Margaretille tutuista nuorista miehistä ja heidän lempinimistään. Vaikuttaa siltä, että Erica-sisar ja muut
Margaretin perheenjäsenet kyllä ymmärsivät, kenestä kulloinkin oli kyse.
Teoksessa julkaistut Leijonhufvudien kirjeet ja perukirjat sekä Gustaf Boije af Gennäsin matkapäiväkirja ovat Kari Kosken suomentamia. Muut johdannoissa käytetyt suomennokset ovat tekijöiden omia, ellei toisin mainita. Etenkin kirjeiden tulkintaa vaikeutti ajoittain se, ettei käytössä ollut molempien osapuolien tekstejä. Lisäksi suomennoksissa on käytetty vapautta muun muassa lisätä välimerkkejä, jotta ne vastaisivat paremmin nykysuomen käytänteitä. Käännöstyössä mahdollisesti sattuneista virheistä tekijät ottavat kaiken vastuun.
Suomen sodasta kertovan teoksen aihe on valitettavan ajankohtainen nykymaailmassa, jossa valtioiden rajojen kunnioittaminen ei enää ole itsestäänselvyys. On kuitenkin muistettava, että sota on muutakin kuin brutaaleja mielettömyyksiä, taisteluja ja armeijan ankaraa arkea: sodan joutuvat kokemaan myös lukemattomat siviilit. Tämän teoksen tavoitteena onkin ollut perehtyä mikrohistoriaan ja löytää sotaan inhimillinen näkökulma.
Kahdessa vuosisadassa hiiret, pöly ja aika eivät ole kyenneet tuhoamaan Leijonhufvudien perheelle taannoin kuuluneita kirjeitä ja muita dokumentteja. Nyt niiden myötä lukijan silmien eteen avautuu erään perheen tarina – iloineen, toiveineen, pelkoineen ja suruineen.
Perhekunta
Mustialan
Leijonhufvudit
Keväällä 1788 1 Tammelassa sijaitsevassa Mustialan puustellissa mitä luultavimmin kuhisi. Piiat ja rengit toimittivat askareitaan, ja kaikkialla oli kaiketi kiireen ja odotuksen tuntua, sillä everstiluutnantin virkatalo oli saamassa uudet asukkaat. Talon edellinen asukas Adolf Georg von Post oli eronnut tehtävästään 31 . toukokuuta 1786 , ja hänen tilalleen oli valittu seuraaja.2
Vapaaherra, everstiluutnantti Erik Abraham Leijonhufvud saapui virkataloonsa todennäköisesti komean ja arvokkaan hevosparin vetämissä wienervaunuissaan,3 joita kaiketi ohjasti livreeseen pukeutunut ajuri. Pari vuotta aiemmin vapaaherra oli nimitetty everstiluutnantiksi Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunajoukkoihin.4
Saapuiko Erik Leijonhufvud Mustialaan yksin vai perheensä kanssa? Siitä ei ole varmaa tietoa, mutta jossain vaiheessa sinne asettuivat asumaan myös vaimo Helena Elisabeth Leijonhufvud (o.s. von Burghausen) ja avioparin kaksi pientä lasta, tytär Lovisa Juliana eli Louise ja poika Axel Gabriel.
Lisäksi Mustialaan muuttivat Helenan vanhemmat, isä Herman Bernt von Burghausen (1727–1793) ja äiti Hedvig Juliana von Fieandt (1737–1820), sekä täti Ulrika Elenora von Fieandt (1727–1811). Puustellissa asui jonkin aikaa myös Joroisista kotoisin oleva sukulaisnainen Carolina Gustava Grotenfeldt (1766 –1845).5
Suku olikin laaja6 ja läheisesti läsnä läpi koko elämän.
Epäilemättä seudun ylhäisten ja alhaisten mielenkiinto oli ollut suurta, kun tieto pitäjän uusista asukkaista oli levinnyt. Kun hevosvaunuilla liikkuva seurue sitten saapui, moni paikallinen kaiketi seisautti askareensa ja pysähtyi ihmettelemään tulijoita hetkeksi. Jo aatelin hevosvaljakko henki valtaa ja statusta,7 jota myös everstiluutnantti perheineen edusti.
Toki Tammelassa oli totuttu aatelissäätyisiin asukkaisiin, mutta silti aatelisia oli hyvin vähän: esimerkiksi vuonna 1815 heitä oli koko väestöstä vain 0,26 prosenttia.8
Keitä Mustialan puustellin uudet asukkaat oikein olivat?
Helena Elisabeth von Burghausen oli syntynyt Hoviniemen kartanossa Savon Joroisissa joulun aatonaattona vuonna 1763. Hän oli mahdollisesti vanhempiensa ainoa lapsi. Perheen isä
Erik Abraham Leijonhufvud, joulukuun lapsi hänkin, oli parkaissut ensimmäisen kerran Kirkkonummen Sundsbergissä vuonna 1753. Hänen isänsä Axel Gabriel Leijonhufvud (1715 –1781) puolestaan oli syntynyt Ruotsin Halmstadissa ja solminut kesäkuussa 1741 avioliiton Lovisa Tauben (1727–1774) kanssa.9
Toukokuussa 1781 oli vietetty Erik Leijonhufvudin ja Helena von Burghausenin hääjuhlia morsiamen kotiseudulla. Avioliitto oli sovelias, naihan siinä aatelisupseerin tytär aatelisupseerin.
Mustiala vuonna 1846 . Puustellin yksikerroksinen päärakennus on todennäköisesti kuvattuna ylhäällä keskellä. Tilalle johtaa kuja, joka oli luultavasti olemassa jo Leijonhufvudien aikaan. Magnus von Wrightin (1805 –1868 ) teos Mustialan Maatalousoppilaitos (1846 ). k uva: k ansa LL isga LL e R ia.
Avioparilla oli myös sopiva ikäero, kymmenisen vuotta.10 Oliko heidän liitossaan kyse rakkaudesta vai käytännön järjestelystä? Ruotsin lain mukaan aviopuolisot eivät pystyneet päättämään liiton solmimisesta yksin, mutta se ei suinkaan tarkoittanut, etteikö avioliitto olisi voinut tarjota toveruuden lisäksi rakkautta, läheisyyttä ja yksityisiä hetkiä, joista kumpikin kykeni nauttimaan.11 Erikin ja Helenan hääjuhlasta ei ole säilynyt kuvauksia, mutta todennäköisesti tarjoomukset olivat vähintäänkin asialliset ja morsian oli pukeutunut parhaimpaan leninkiinsä. Puku tuskin oli valkoinen, vaikka ruotsalaisen aristokratian piirissä valkoinen morsiuspuku olikin yleistynyt 1740 -luvulta alkaen.12
HSyyskuussa 1782 syntyi Rantasalmella avioparin esikoistytär Louise,13 ja toukokuussa 1784 perheeseen saatiin poika Axel Gabriel.14 Vaikka tyttölapset olivat rakastettuja, on syytä uskoa, että erityisesti pojan syntymä ilahdutti vanhempia – periytyiväthän sukunimi ja aatelisarvo suvun mieslinjan kautta.
akoisten kartanosta löytyneet kirjeet ja muut dokumentit vievät 1700 - ja 1800 -lukujen vaihteeseen ja Leijonhufvudien perheen elämään Suomen sodan varjossa. Suomen sodan syttyminen vuonna 1808 ravisutti koko perhettä, ja sotaan lähdettyään upseeri Axel Leijonhufvud kirjoitti taajaan äidilleen ja sisaruksilleen. Tuolta ajalta on peräisin myös matkapäiväkirja, jossa perheen Hedda-tyttären tuleva puoliso Gustaf Boije af Gennäs kuvaa kokemuksiaan sotavankina Venäjällä. Vuonna 1811 Margaret Leijonhufvud puolestaan lähti lääkärinhoitoon Tukholmaan. Siellä aatelisneidolle avautui aivan uusi maailma.
Historialliset johdannot taustoittavat Suomen sodan aikaa sekä aatelisten elinpiiriä Hämeessä ja Tukholmassa. Kokonaisuuden täydentävät lukuisat kuvat ja aikalaisdokumentit.
Mustialan puustelli oli kuulunut vuodesta 1682 lähtien kruunulle, ja vuonna 1694 se oli muutettu Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmentin everstiluutnantin virkataloksi. Tila toimi sekä everstiluutnantin perhekunnan kotipaikkana että sen asukkaiden tulolähteenä, ja tilan haltija oli velvollinen pitämään siitä huolta ja viljelemään sen maita. Tavan mukaan everstiluutnantille ei määrätty kaikista vaatimattominta puustellia, ja yleensä se sijaitsi rykmentin ottoalueella, kuten sijaitsivat myös ruotusotilaiden torpat sekä jakolaitoksen
Historioitsija FT RIIKKA-MARIA ROSENBERG tunnetaan romaanisarjastaan Hakoisten naiset. Hän on myös tutkinut uuden ajan alun pariisilaisia aatelisnaisia. Historian dosentti SOFIA GUSTAFSSON on erikoistunut Viaporin vaiheisiin ja varhaismodernin Suomen sosiaalihistoriaan.