N E L J Ä T A R I N A A H E V O S T E N S A A R E L T A
helena dahlgren Kuvittanut Marie Beschorner Suomentanut Jenni Rapelo
NELJÄ TARINAA HEVOSTEN SAARELTA tammi helsinki HELENA DAHLGREN
TAMMI
Ruotsinkielinen alkuteos Star Stable, Ödesryttarna, Fyra berättelser från Jorvik Copyright © 2022 Star Stable Entertainment AB. Licensed by Star Stable Entertainment AB. All rights reserved. Teksti: Helena Dahlgren Kansipiirros ja kuvitukset: Marie Beschorner Kannen suunnittelu: Malin Gustavsson Layout: Caroline Linhult Toimitus: Anton Klepke First published by Bonnier Carlsen Bokförlag, Stockholm 2019 Published in the Finnish language by arrangement with Bonnier Rights, Stockholm, Sweden Suomennos: Jenni Rapelo Suomenkielinen laitos © Tammi, 2022 Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä ISBN 978-952-04-4152-4 Painettu EU:ssa
Kulje kotiin yön pimeydessä Kulje kotiin tänä yönä Hämärä laskeutuu, kiiruhda jo Nyt on unen aika Paina poskesi poskeani vasten Nosta katseesi taivaalle Näetkö tähdet, niin kirkkaat? Näetkö auringon, niin lämpimän? Näetkö kuun, niin viisaan? Näetkö salaman, niin väkevän? Näetkö toivon sarastavan? Aurinkotähti, auringonsäde, kaikki on sinun Kuunsisar, salamatyttö, kaikki on sinun
”Tuutulaulu”, teksti Helena Dahlgren
PREERIAKELLO Lisan tarina
Ihmiset elävät elämäänsä ajatellen, että pahoja asioita tapahtuu vain muille. Silti he eivät voi olla toisinaan pidättämättä hengitystään. Jos he ovat taikauskoisia, he tekevät ehkä ristinmerkin tai välttelevät mustia kissoja ja varovat rikkomasta peilejä. Niin tehtyään he voivat jälleen hengittää vapaasti. Näin toimivat kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä. Silti pahoja asioita tapahtuu koko ajan. Mahdollisesti myös sinulle. Ja kun pahin tapahtuu, elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Tai voi ehkä ollakin, ainakin tavallaan. Mutta joiltain osin se muuttuu ikuisiksi ajoiksi. Minä tiedän sen kokemuksesta. 11
Kuulen Alexin äänen karsinan seinän takaa. Kuulen, kuinka Linda pyyhkäisee harjan sukaa vasten. Samoin Meteorin itsepintaisen rouskutuksen, ja miten joku toinen hevonen kuopii kengitetyllä kaviollaan kärsimättömänä tallin sementtilattiaa. Kaikella on oma melodiansa, niin myös tallilla. Tätä nykyä osaan sen jo ulkoa. Sen rauhoittava, tasainen humina ja kolahtelu on talletettu sieluuni. Kaikki ne uneliaan hiljaiset hetket, jotka vaihtuvat kiireiseen hyörinään, kun ratsastuskoulun oppilaat iltapäivällä saapuvat. Kaikki täällä tuntuu niin tutulta. Minä kuulun tänne, Tähtiloisteen luokse. Tähtiloisteen, josta tuli minun hevoseni, vaikka olin vannonut, etten enää koskaan ratsastaisi. Sen ansiosta sain elämässäni toisen mahdollisuuden. Kuulostan varmasti dramaattiselta, mutta siltä minusta oikeasti tuntuu. Minä todella kuulun tänne, mutta silti joskus tuntuu kuin olisin tuhansien kilometrien päässä, enkä löydä takaisin kotiin. ”Taidan mennä tänään yksin maastoon”, sanon Lindalle ja Alexille. He nyökkäävät ja jatkavat hevostensa harjaamista. Juuri kun avaan karsinan liukuoven, Hermanni astuu tallin käytävälle pienen tytön kanssa. Olen ehkä
nähnyt hänet täällä ennenkin, mutten ole ihan varma. Tyttö ei vastaa katseeseeni, kun tervehdimme. ”Tämä on Stella”, Hermanni sanoo ja hymyilee hermannimaiseen tapaansa. ”Tuleva tähtiratsastaja. Ja nämä tässä ovat Lisa ja Tähtiloiste.” Nyt Stellakin hymyilee varovasti. Hän vilkaisee kainosti minua, muttei sano mitään. Sydäntäni puristaa nähdä, miten varovasti hän liikkuu. Aivan kuin hän sipsuttelisi lasilla tai odottaisi maailman romahtavan hetkellä millä hyvänsä. Kukaties hänen maailmansa onkin jo sortunut, ajattelen. Yritän hymyillä rohkaisevasti Stellalle, mutta hän kääntää katseensa pois ja tuijottaa pitkää oljenkortta tallin lattialla. Tähtiloiste astuu tallikäytävälle ja ravistaa päätään. Silloin Stella nostaa leukansa ja katsoo Tähtiloistetta suoraan silmiin. ”Tahdotko taputtaa sitä?” minä kysyn. Stella nyökkää. Vartalo jännittyneenä hän hiipii eteenpäin ja pysähtyy vierelleni. Kun Tähtiloiste lepuuttaa raskasta päätään häntä vasten, tyttö rentoutuu viimein. Hänen olemuksensa muuttuu selvästi pehmeämmäksi ja lämpimämmäksi. Hän naurahtaa, kun Tähtiloiste kuolaa hänen ojennetulle kädelleen. Se saa minutkin nauramaan. ”Se varmaan luulee, että sinulla on herkkuja”, sanon ja tunnen, miten näkymätön käsi puristaa jälleen sydäntäni. Raskas muisto pyrkii esiin, vaikka kuinka yritän sysätä
sen syrjään. Tällä kertaa en kuitenkaan pysty pidättelemään sitä, vaan muisto tulvahtaa ulos. Hermanni sanoo jotain. Näen, miten Stella seuraa häntä käytävällä, mutta sanat kuulostavat vaimeilta ja kuplivilta. Sen sijaan mielessäni kaikuu kristallinkirkkaana ääni, jota en ole kuullut aikoihin, enkä voi mitenkään paeta sitä. Isa, se sanoo. Tule Isa, lähdetään ratsastamaan! Säpsähdän. Ääni kuuluu niin läheltä ja vaikuttaa niin todelliselta, vaikka se on vain mielikuvitusta. Suuntaan Tähtiloisteen kanssa kohti tallin avointa ovea. Hevosen kaviot kopisevat toiveikkaina vasten tallin lattiaa. ”Tule, ukkeli”, sanon. ”Mennään yhdessä maastoon, sinä ja minä.” Pian olemmekin jo ratsastuspolulla matkalla metsään. Hengitän sisääni sulaveden, auringonvalon ja lesken lehtien makeaa tuoksua. Kevät tekee selvästi tuloaan, vaikka ilma on yhä viileä. Ravaamme niin reippaasti, että viima jäädyttää poskeni. Minun olisi pitänyt pukea enemmän päälle: auringossa tuntuu lämpimältä, mutta alan hytistä heti, kun ratsastan varjoihin. Sille ei voi nyt mitään. En halua kääntyä takaisin tallille, koska tarvitsen omaa aikaa. Tämä on vain meidän
kahden, minun ja Tähtiloisteen, maastoretki. Tai ei aivan, koska täällä metsässä on joku kolmaskin. Joku, jota kannan aina sydämessäni. Ja tänään sydämeni tuntuu erityisen raskaalta, sillä juuri linnunlaulu, terävä auringonvalo ja soran narskunta Tähtiloisteen kavioiden alla saa minut muistamaan, että pahin on jo tapahtunut minulle. Tähän aikaan vuodesta elän sen kaiken uudestaan. Muistot ja tunteet palaavat aina samaan aikaan kevätkukkien kanssa. Ihan kaikki muistuttaa minua tapahtuneesta. Kuten vaikkapa nuo lakastunutta ruohoa vasten hohtavat sinikellot tuolla ojan pohjalla, joka vielä eilen oli tyhjä. Olen kotoisin Texasista, siellä kasvaa keväisin aivan erityisiä sinikelloja. Niitä kutsutaan preeriakelloiksi, tai niin kuin englanniksi sanotaan, Texas bluebells. Ne olivat äitini lempikukkia. Sinä päivänä, sinä viimeisenä päivänä, niitä oli kaikkialla. Maa oli kokonaan preeriakellojen peitossa, kun me laukkasimme niityn poikki vihonviimeistä kertaa. Voin yhä kuulla hänen äänensä elävänä mielessäni.
Tule, Isa! ääni huutaa nauraen. Ratsastetaan kilpaa mäen huipulle! Halki ajan ja avaruuden kuulen äidin kutsuvan minua, ja ennen kuin oivallankaan, nostan laukan. Vauhdin kiihtyessä tien laidassa kasvavat kukat muuttuvat pieniksi, kirkkaansinisiksi viivoiksi. Yhtäkkiä en olekaan enää Lisa, vaan Isa, jonka jalat roikkuvat ja heiluvat Smoky- ponin molemmin puolin. Tiedän, että tämä kevät on viimeisemme – ainakin ratsukkona – sillä olen jo liian pitkä Smokylle. Äiti ja isä ovat puhuneet, että voisin alkaa ratsastaa isommalla hevosella naapuritallilla. Olen siitä tietysti innoissani. Mutta samaan aikaan olen myös surullinen pannessani merkille, että jalkani yltävät jo pitkälle Smokyn vatsan alapuolelle. On ilmiselvää, ettemme enää sovi toisillemme. Tämä on yhden aikakauden päätös. Isan ja Smokyn tarun loppu. Kuulen taas äänen kaukana edelläni. Senkin kuhnuri! hän huutaa. Tule nyt! Äidin helmeilevä nauru kuuluu jo mäen puolestavälistä. Niinpä tietysti. Annan Smokyn laukata kovempaa. Sen kaviot jymisevät vasten ruohoa, joka on kauttaaltaan sinisten kukkien peitossa. Äitikin lisää vauhtia ja miltei singahtaa viimeisen pätkän mäen huipulle hevosellaan Duchessilla. Kuulen hänen huutavan hevosten puuskutuksen yli ja hoputan Smokya, joka korskahtaa ja kiihdyttää yhä askeliaan.
Tuntuu kuin liitäisimme mäen ylös. Aurinko häikäisee silmiäni, mutta se ei haittaa. Yhtäkkiä palaan taas nykyisyyteen. Aurinko paistaa yhä silmiini, enkä näe yhtään mitään. En ole varma, missä olen – tai kuka olen. Lisa vai Isa? Hapuilen käsilläni ja tunnen Tähtiloisteen karhean harjan sormenpäilläni, mutten vieläkään näe muuta kuin valtavan, paahtavan auringon. Se on aivan liian suuri ja kirkas – se on kerta kaikkiaan liikaa. Ennen kuin edes huomaan, huuliltani pääsee ääni, joka muistuttaa tukahdutettua parkaisua. Alkuun en edes ymmärrä, että tuo ääni kuuluu minusta. Tähtiloiste pysähtyy äkisti ja höristää korviaan. Pälyilen levottomana ympärilleni. Hengitän nopeasti. Sydämeni jyskyttää niin kovaa, että hädin tuskin kuulen lintujen laulua. Mikä sai minut säikähtämään aivan yllättäen, ehdin miettiä, kunnes tajuan sen. Vahva reaktioni ei johdu auringosta. Hieman kauempana näen suuren, terävän kiven kimmeltävän auringonsäteissä. ”Me osaamme varoa kiviä, vai mitä”, sanon Tähtiloisteelle, joka pärskähtää vastaukseksi. Nyt aurinko porottaa selkääni. Kun käännän kasvoni sitä kohti, näen tummahiuksisen naisen laukkaavan kirjavalla pintolla kovaa vauhtia meitä kohti ja syöksyvän ohitsemme.
”Varo kiveä!” huudan, mutta hän ei kuule, vaan jatkaa eteenpäin. Sora ja kivet ropisevat. Tuulenpuuska saa silmäni vettymään, ja kyyneleet alkavat virrata. Avaan suuni, mutta sieltä ei kuulu pihaustakaan. Huutoni tukahtuu pelkäksi ajatukseksi. Samassa ratsastaja on kadonnut, ja jään istumaan yksin hiljaisuuteen. Varo kiveä, äiti. Yhtäkkiä olen lapsen vartalossa, joka on samaan aikaan niin tuttu ja vieras. Jalkani riippuvat Smokyn hikisillä kyljillä, kun lähestymme maatilaa, sinisen kukkaniityn toisella puolella sijaitsevaa kotitaloamme. Kohta olemme kotona, ajattelen. Isä on siellä. Sieltä saamme apua. Isa ei tiennyt, että oli jo liian myöhäistä. Että muutamaa viikkoa myöhemmin hän seisoisi äitinsä arkun vierellä syli täynnä preeriakelloja. Havahdun muistoistani, kun Tähtiloiste puhahtaa äkisti ja hiljentää käyntiin. Räpyttelen silmiäni ja näen kukkaniityn paikalla kuusimetsän. Kyyneleet valuvat yhä poskilleni. ”Kivi, äiti”, kuiskaan ja lysähdän Tähtiloisteen kaulalle. ”Mikset nähnyt kiveä?” Mielessäni vilisee ääniä, kuvia ja nopeita välähdyksiä, joita en voi pysäyttää. Se on kuin ikioma kauhuelokuvani, joka alkaa aina alusta ja loppuu samaan kohtaukseen: minuun ja isään sairaalassa. Käteni on isän kädessä, ja hänellä on yhä grillausesiliina yllään. Kysyn, missä Smo18
ky ja Duchess ovat, ja isä vastaa, että kotona tallissa. Se on viimeinen kerta, kun kysyn mitään hevosista. Siinä hetkessä lakkaan olemasta Isa. Nyt olen vain Lisa enkä enää koskaan tule laukkaamaan äitini kanssa preeriakelloniityn poikki. Olin pitkään sitä mieltä, etten enää ikinä ratsastaisi, mutta nyt olen noussut jälleen satulaan. Ja sen jälkeen, kun tapasin Tähtiloisteen, äitini on kulkenut mukanani jokaisella ratsastusretkellämme. Siltä se todellakin tuntuu.
Tähtiloiste kohottaa päätään ja hirnahtaa kuin se olisi huomannut jotain. Ryhdistäydyn satulassa, kuivaan silmäni ja yritän seurata Tähtiloisteen katsetta. Kaukana sammalmättäiden takana koivuissa pilkottavat ensimmäiset hennot hiirenkorvat. Sinikellot puolestaan ovat poissa. Kuulen – valitusta? Kyllä. Jokin valittaa koivikossa. Ehkäpä jokin loukkaantunut pieni eläin? Laskeudun alas satulasta. Pitelen tiukasti ohjista, mutta minun on vaikea pysyä Tähtiloisteen perässä, kun se kiirehtii pois polulta ja kiskoo minut mukanaan syvemmälle metsään. Auringonpaiste jää taaksemme, ja metsän varjoissa on miltei talvisen kylmä. Pöllö huhuilee pahaenteisesti. Tämä on eläinten polku, ehdin ajatella. Tänne ei ole ihmisillä asiaa. Oksa napsahtaa poikki ratsastussaappaani alla. Lehdet kahisevat, ja kuulen taas valitusta. Vedän syvään henkeä, kun viimein näen sen. 19
Edessäni makaa ypöyksin musta varsa. Sen jalat näyttävät hullunkurisen pitkiltä, kun se yrittää nousta seisomaan, ja sen karva on aivan pörröinen. Kyykistyn, jotta en pelästytä varsaa, ja ojennan varovasti käteni sitä kohti. Varsa muistuttaa todella paljon Tähtiloistetta eräässä kuvassa, jonka Hermanni näytti kerran minulle. Se oli otettu silloin, kun Tähtiloiste oli vielä pieni hoiperteleva varsa. Tämän varsan harja tosin on harmaa eikä sininen kuten Tähtiloisteella. Sydäntäni riipaisee, kun kuulen sen hauraan pikku hirnahduksen. Sen sydän hakkaa hurjan nopeasti käteni alla. Varsa sätkii pitkiä ja honteloita jalkojaan. ”Ei hätää”, sanon ja silitän varsan pörröistä karvaa. Se on yhtä pehmoinen kuin unilelu, jonka kanssa nukuin pienenä. Mutta untuvaisen karvan alla varsa tuntuu pelottavan kylmältä. Se räpyttelee silmiään ja huokaisee raskaasti. ”Voi kullanmuru”, sanon paksulla äänellä. ”Missä emäsi on, pikkuinen?” Taputan hellästi varsan kaulaa ja tunnen, kuinka eläin vapisee. Sen silmät ovat puoliksi auki, ja se näyttää voipuneelta. Suljen silmäni, kun synkkä ajatus valtaa mieleni.
Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos emme olisi löytäneet varsaa? Mitä jos olisimme valinneet eri reitin? Varsa ei olisi kestänyt kovin kauan yksin metsässä. Ehkä joitain tunteja. Tai vain minuutteja. Varsa on uupunut, kylmissään ja janoissaan, mutta onneksi me olemme nyt täällä. Minun täytyy pelastaa varsan henki. Ei saa olla liian myöhäistä. Ei taas. ”Missä emäsi on?” kysyn uudestaan ja tunnen, kuinka kurkkuani kuristaa, kun yritän pidätellä itkua. Näen kuvajaiseni varsan silmissä. Sitten ajattelen kamalia hevos ansoja, joita olen nähnyt saarella. Armottomia ja ruosteisia, kuin vanhoja kidutusvälineitä. Ehkä varsan emä on kuollut? Kylmä möykky kasvaa suuremmaksi vatsassani. ”Minullakaan ei ole enää äitiä”, kuiskaan ja silitän varsan kaulaa. Kyyneleet putoilevat lämpiminä ja suolaisina varsan leskenlehdenpehmoiselle karvapeitteelle. Itken niin kovasti, että vapisen. Itken itseni, varsan ja kaikkien niiden vuoksi, joilla ei ole enää äitiä. Itken, kunnes kyyneleitä ei ole enää jäljellä ja olen yhtä tyhjä ja viileä kuin meitä ympäröivä metsä. Tähtiloiste ojentaa pitkän kaulansa ja nuuhkaisee varsaa. Se näyttää jättiläiseltä pienen varsan rinnalla. Silitän
pikkuisen turpaa ja tunnen, miten lämmin henkäys virtaa sen sieraimista, kun se vastaa Tähtiloisteen tervehdykseen. Hetken ajan niiden turvat koskettavat toisiaan. Sitten Tähtiloiste ottaa askeleen taaksepäin ja katsoo minua käskevästi. Laulu valtaa minut. Tunnen sen ääriviivat, sillä kaikilla lauluillani on oma muoto ja väri. Tämä laulu on musta, jossa on häivähdys vaaleanpunaista. Tähtiloisteen katse toimii kompassinani, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Kun katson hevosta silmiin, tiedän, mitä minun pitää tehdä. Laulu soi kirkkaana sisälläni ja virtaa koko vartaloni läpi yhä vahvemmin ja vahvemmin. Pyyhin kyyneleitä silmistäni ja alan laulaa. Ääneni kohoaa koleassa kevätilmassa ja sekoittuu sammaleen ja kevään ensimmäisten metsäkukkien tuoksuun. Lauluni voi parantaa sairaudet ja vauriot. Olen tiennyt sen siitä asti, kun autoin Tähtiloistetta ensimmäisellä ratsastusretkellämme. Nyt laulan varsalle ja sen kadonneelle emälle. Laulan surusta ja kaipuusta, siitä kun joutuu hyvästelemään jonkun aivan liian aikaisin. Laulan sinikelloille ja kevätauringolle. Tunnen lämmön leviävän käsistäni, jotka olen painanut varsan kylkiä vasten. Minun magiani – Lisa-magia – virtaa hiljalleen ulos hohtavana ja vaaleanpunaisena. Viimein varsa lakkaa vapisemasta. Silitän sitä kupeelle ja hymyilen leveästi,
kun se nousee jaloilleen. Sydämeni sulaa, kun se päästää kimakan pikku hirnahduksen. ”Tule tänne”, kuiskaan. ”Ei tarvitse pelätä.” Pienen ohikiitävän hetken ajan katseemme kohtaavat, ja tuntuu kuin aika pysähtyisi. Varsan silmät ovat siniset, aivan kuten Tähtiloisteenkin, ja vaikka se ei voi olla kuin enintään muutaman viikon ikäinen, sen katse on täynnä viisautta. Näen varsan silmissä surua ja kärsimystä mutta myös lohtua. Näen itseni lapsena sekä sellaisena kuin nyt olen. Sitä on vaikea selittää, mutta siinä hetkessä näen tuon kaiken. Näen myös äitini. Näen hänet todella selvästi, vaikka olenkin kolean keväisessä metsässä Jorvikissa, kirjaimellisesti valtameren päässä vanhasta kodistamme. Voin miltei nähdä hänet täällä, orastavien kevätkukkien keskellä. Kuinka hän kallistaa päänsä taaksepäin ja nauraa jollekin sanomalleni. Rakastin äidin naurua. Se oli korkea ja kovaääninen, ehkä liiankin, aivan kuten hän itsekin. Jos jotain olen oppinut äidiltäni, niin juuri sen, ettei pidä pelätä olevansa liikaa, sillä joskus se on juuri sopivasti. Ulospäin näytän tyyneltä, mutta sisälläni velloo kokonainen tunteiden valtameri. Ja se on ihan okei. Minusta ei koskaan tule tyyntä ja täydellistä. Tulen aina horjumaan
kahden välillä: Texasin ja Jorvikin, musiikin ja hevosten – ja tunteiden, jotka ovat niin valtavia, etten tiedä, mitä niille tekisin. Alan muistuttaa yhä enemmän äitiäni. Niin isä sanoo jatkuvasti. Jokin pehmeä ja lämmin pukkaa uteliaana polveani, kun varsa yllättäen nojaa untuvaisen pikku päänsä minua vasten. Rapsutan varsaa korvien välistä, suljen silmäni ja hymyilen. Samassa huomaan, kuinka kohmeessa jäseneni ovat. Latvustossa puhaltava tuuli on hyytävä muistutus siitä, kuinka uusi ja arvaamaton kevät vielä on. Huomenna kaikki saattaa olla taas lumen peitossa – vaikka en usko niin käyvän. Minusta tuntuu, että kevät on tullut jäädäkseen. Niin kuin on pikku varsakin. Varsa ravaa minun ja Tähtiloisteen kannoilla, kun suuntaamme käynnissä tallille. Stella kurkistaa varovasti ulos tallin ovesta. Meidät nähdessään hänen silmänsä suurenevat. ”Mistä sinä…?” hän kuiskaa. Tajuan, että kuulen hänen puhuvan ensimmäistä kertaa. Varsa kävelee kohti Stellaa huojuvin jaloin. He kohtaavat keskellä pihaa ja vain tuijottavat toisiaan. Sitten varsa laskee turpansa Stellan kädelle. He seisovat niin, kunnes Hermanni tulee ulos. Hänen yllättyneille kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy. 24
”Siitä onkin jo monta vuotta, kun näin tapahtui viiSukella syvemmälle Sielunratsastajien meksi”, hän sanoo, ”mutta nyt tähtihevonen löysi omanmaailmaan, jokaolet on nyt täynnä ystävyyttä, sa Jorvikin talleilta. Sinä sen ihminen, Stella. Se hevosia, salaisuuksia ja taikaa! seuraa sinua minne tahansa.” Epävarmoin askelin Stella lähtee kulkemaan soratietä muistelee traagisimpia hetkiä pitkin. Varsa seuraa elämänsä häntä. Stella kääntyy ympäri ja kohkeväisellä maastoratsastuksella ja saa yllättävän taa varsan katseen. Side heidän välillään on niin vahva, vahvistuksen sille, että elämän täytyy jatkua. että saatan miltei nähdä ilman väreilevän heidän välillään. riitelee äitinsä kanssa ja pakenee ”Vau!” Stella kiukkuisenahenkäisee. kotoa. Hän lähtee ratsastamaan Seison Tähtiloisteen vierellä ja seuraan hevosellaan Concordella kesäyöhön, mutta he tapahtumia innokkaana. Minun ja Stellan eivät olekaan metsässä kaksin.katseet kohtaavat hetkeksi. Nyt sinulla on oma Tähtiloisteesi, ajattelen. Nyt sinun ei kosnäkee painajaisia päättömästä kaan tarvitse tuntea itseäsi yksinäiseksi. ratsastajasta, joka vainoaa kaupunkia halloweenin Alex ja Linda ovat tulleet ulos tallista. He huokaavat aikaan. Käy ilmi, ettei kyseessä olekaan uni, vaan yhtä aikaa varsan nähdessään. päätön ratsastaja todella ”Mikähän sen nimi on?”odottaa Lindavarjoissa miettiiLindaa… ja katsoo odottavana Stellaa. viettää joulua yksin tallilla, kun hän kohtaa Stella kääntyy minua kohti. ”Tahdon, että sinä nimeät kotoaan karanneen pojan. Alexillakaan ei ole aina ollut sen, Lisa.” helppoa, joten hän haluaa auttaa. Mutta mitä pojalle Mietin hetken. Sitten näen äidin edessäni ja tunnen tapahtui, ja mitä asiaa hänellä on Alexille? villikukkien tuoksun ja paahtavan auringon. ”Texas”, sanon. ”Varsan nimi on Texas.”
Lisa
Anne
Linda Alex
Star Stable on maailman nopeimmin kasvava hevosnettipeli, jossa ratsastetaan maagisiin seikkailuihin yhdessä ystävien kanssa. www.starstable.com
*9789520441524* 25
www.tammi.fi
N84.2
ISBN 978-952-04-4152-4