Issuu

Arendelin pillipiipari

Kirjoittanut Erica David TAMMI

Alkuteos Anna & Elsa, Polar Bear Piper Copyright © 2015, 2022 Disney Enterprises, Inc. All rights reserved. Teksti Erica David Kuvitus Bill Robinson, Manuela Razzi, Francesco Legramandi ja Gabriella Matta Suomennos Jenni Rapelo Suomenkielinen laitos: Tammi Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä. ISBN: 978-952-04-3825-8 Painettu EU:ssa

Arendelin pillipiipari

Luku 1

li tavallista lämpimämpi päivä Arendelin valtakunnassa. Prin-

sessa Anna kohotti kasvonsa kohti taivasta ja huokaisi syvään tuntiessaan auringonsäteiden tanssin poskillaan ja käsivarsillaan. Anna oli parhaillaan

matkalla kaupunginaukiolle, sillä hän oli luvannut pitää kylän lapsille tarina tuokion. Anna rakasti lukemista ja jakoi mielellään lempitarinansa Arendelin nuorimpien asukkaiden kanssa. Ja mikä parasta, harvinaisen lämpimän sään ansiosta tarinatuokio voitiin pitää ulkosalla. Anna kulki mukulakivikatua pitkin kylän poikki. Hän ohitti Tildan leipomon kadunkulmassa ja vilkutti pesulanpitäjä Leanderille, joka ripusti puhdasta pyykkiä narulle iloisesti hyräillen. Viimein Anna saapui kaupunginaukiolle, joka kuhisi väkeä. Hän

hymyili huomatessaan suuren lapsijoukon odottamassa häntä kellotornin juurella. Arendelin lapset olivat selvästi yhtä innoissaan lukuhetkestä kuin Annakin. ”Prinsessa Anna! Prinsessa Anna!” Lapset taputtivat käsiään ja hihkuivat riemuissaan. ”Hei, pikku ystävät”, Anna sanoi lempeästi. Hän veti laukustaan suuren huovan ja levitti sen maahan. ”Istukaa alas. Aloitamme heti, kun kaikki ovat löytäneet itselleen hyvän paikan.” Anna odotti kärsivällisesti, että lapset asettuivat aloilleen huovan päälle. Juuri kun hän nappasi kirjan laukus-

taan, joku huusi: ”Odottakaa minua!” Tulija oli Olaf, joka kipitti täyttä vauhtia Annaa ja lapsia kohti. ”Tahdotko sinäkin liittyä seuraamme, Olaf?” Anna kysyi. ”Tietysti! Rakastan tarinoita”, lumi ukko henkäisi. ”Mutta voimmeko halia ensin?” Anna hihitti ja levitti käsivartensa. ”Sopiihan se.” Hän katseli hymyillen, miten Olaf halasi jokaista lasta yksitellen ennen kuin istahti muiden joukkoon huovalle. Kun kaikki olivat viimein valmiita, Anna avasi kirjansa. ”Tänään luemme…” Hän piti tauon ruok-

kiakseen jännitystä. ”Hamelnin pilli piiparin.” Lapset henkäisivät innosta. Olaf kääntyi vieressään istuvan tytön puoleen. ”En ole ennen kuullut tätä tarinaa”, lumiukko kuiskasi, ”mutta se saattaa olla uusi suosikkini.” Anna nosti kirjan ylös, jotta lapset näkivät sen kannen. Sitten hän käänsi esiin ensimmäisen sivun. ”Olipa kerran”, hän aloitti ja vilkaisi pienten kasvojen merta. Kaikki, Olaf mukaan lukien, tuijottivat prinsessaa tarkkaavaisesti. Anna hymyili ja jatkoi lukemista. Tarina kertoi saksalaisesta Hamel-

nin kylästä, jonka oli valloittanut ilki kurinen rottalauma. Jyrsijät söivät kyläläisten ruoat ja jättivät jälkeensä roskia ja muuta sotkua. Hamelnin kuningas yritti kaikin keinoin häätää rotat kaupungista, mutta turhaan. Eräänä päivänä kaupungin porteille ilmestyi salaperäinen mies taikahuilunsa kanssa. Hän lupasi johdattaa rottalauman pois kaupungista, jos saisi palkkioksi säkillisen kultaa. Kuningas suostui, ja mies alkoi soittaa huiluaan. Rotat lumoutuivat sulo sävelistä ja seurasivat pillipiiparia kaupungin muurien ulkopuolelle. Sen koommin Hamelnissa ei enää tavattu

ensimmäistäkään rottaa – kiitos salaperäisen pillipiiparin. Kun Anna lopetti tarinansa, hän nousi ylös ja kumarsi yleisölleen. Kaikki lapset taputtivat lumoutuneina, mutta Olaf nökötti liikahtamatta paikoillaan ja tuijotti suu ja silmät ammollaan Annaa. ”Mitä pidit tarinasta?” Anna tiedusteli lumiukolta. Silloin Olaf ponkaisi jaloilleen ja läimäytti kätensä yhteen. ”Se… oli… mahtava!” lumiukko huudahti. Olaf tarttui kaksin käsin porkkananenäänsä aivan kuin se olisi taikahuilu. Anna katseli hämmästyneenä, kun

lumiukko tepasteli huovan ympäri näppäillen leikkisästi nenäänsä ja hyräillen iloista sävelmää. Lapset tirskuivat ihastuneina Olafin esitykselle. He asettuivat lumiukon taakse jonoon, aivan kuten Hamelnin rotat, ja seurasivat Olafia aukion ympäri. Anna löi käsillään tahtia, kunnes hänen vatsansa alkoi murahdella. ”Tulehan, Olaf!” hän huikkasi. ”On jo päi vällisaika. Palataan linnaan ja etsitään Elsa.” Anna ja Olaf hyvästelivät lapset ja lupasivat lukea heille uuden tarinan seuraavalla viikolla. ***

Aurinko oli jo alkanut laskea Pohjoisvuorten taa, kun Anna ja Olaf saapuivat kotiin. Olaf seurasi iloisesti hypähdellen Annaa linnan ovista sisään. Hän kipitti eteishallin poikki ja keittiön ohi ja seisahtui valtaistuinsalin ovelle. Juuri kun Anna tarttui ovenkahvaan, hän kuuli takaansa Elsan äänen. ”Anna! Olaf!” Elsa huudahti ja kiirehti ystävysten luo. ”Miten päivänne on sujunut?” ”Todella ihanasti”, Anna vastasi. ”Luimme Hamelnin pillipiiparin, ja sitten Olaf soitti nenäänsä kuin huilua.” Elsaa nauratti. ”Kuulostaapa haus-

kalta. Tahdon kuulla kaiken jokaista yksityiskohtaa myöten, jahka olen hoitanut kaikki päivän tapaamiset.” Elsa avasi valtaistuinsalin oven ja osoitti kärsivällisesti vuoroaan odottavien kyläläisten jonoa. ”Voimmeko jatkaa jutustelua päivällisellä?” Elsa kysyi. ”Tottahan toki”, Anna vastasi. Hän tiesi, että Arendelin asukkaiden neuvominen oli tärkeä osa isosisaren työtä. Anna vilkuili valtaistuinsalin poikki ja huomasi, että Olaf oli kipittänyt kyläläisten luo ja viihdytti jonottajia tarinoimalla pillipiiparista. Anna pudisti päätään hymyillen. Sitten hän

kääntyi pois ovelta ja suuntasi kohti portaikkoa. Anna harppoi portaat ylös kaksi askelmaa kerrallaan ja työnsi huoneensa raskaat tammiovet auki. Puuhakkaan päivän päätteeksi hänestä oli mukava viettää hetki yksikseen. Anna lysähti pehmoiseen plyysituoliinsa ja nappasi sivupöydältä lempikirjansa: vanhan ja kuluneen Neiti Nansinan etsivätoimiston. Anna piti kaikenlaisista kirjoista, mutta mysteeritarinat olivat hänen suosikkejaan. Selatessaan kirjan sivuja Anna haaveili, että hänkin voisi ratkoa jännittäviä arvoituksia neiti Nansinan

tapaan. Harmi vain Arendelissa ei ollut tapahtunut mitään jännittävää sen jälkeen, kun Elsan taikavoimat olivat paljastuneet. Lisäksi Annalle oli jo selvinnyt, että Arendelissa todella asusti

peikkoja. Niiden taiat olivat syypää siihen, että hän oli unohtanut osan lapsuusmuistoistaan. Muita mysteerejä ei ollutkaan enää jäljellä. Yhtäkkiä ovelta kuului koputus. Elsa pujahti ovesta sisään ja istahti sängyn laidalle. Hän näytti huolestuneelta. ”Arendelissa tapahtuu kummia”, Elsa kertoi vakavana. Viimeinkin mysteeri ratkottavaksi! Anna valpastui ja suoristi selkänsä. ”Mitä on sattunut?” hän kysyi. ”Joku on pihistänyt satamasta kaloja”, Elsa selitti. ”Ja leipomosta on kadonnut piiraita.”

Anna pomppasi ylös tuolistaan ja säntäsi komeron luo. ”Missä se oikein on?” hän puhisi itsekseen penkoessaan hyllyjä. ”Haa! Löytyi!” Hän nappasi komerosta muistikirjan ja kynän, jotta voisi kirjata kaikki vihjeet ylös. ”Lähdetään!” hän sanoi Elsalle. ”Etsivä Anna on valmis selvittämään mysteerin.” ”Älähän hätäile”, Elsa toppuutteli. ”Et jaksa ratkaista mysteeriä tyhjin vatsoin.” Anna kuuli vatsansa murisevan jälleen. ”Olet oikeassa. Minulla on sudennälkä”, hän myönsi virnistäen. ”Niin minullakin”, Elsa sanoi. ”Men

nään syömään päivällistä. Voimme aloittaa tutkimukset huomisaamuna.”

Lumen ja jään valtakunnassa tapahtuu kummia. Ruokaa ja tavaroita katoaa, ja prinsessa Anna päättää selvittää, mistä on kyse. Pitävätkö huhut paikkaansa, ja onko Arendeliin eksynyt jääkarhuperhe? Olaf on pakahtua innosta, mutta Annan ja Elsan on selvitettävä, miten vierailijat voitaisiin johdattaa turvallisesti takaisin kotiin.

*9789520438258* www.tammi.fi

L84.2

ISBN 978-952-04-3825-8