Clark, Mary Higgins: Niin kuluu aika (Tammi)

Niin kuluu aika

Mary Higgins Clark:

Vaanivat silmät Kylmä kehto Huuto yössä Pimeän äänet Kaunis, kauniimpi, kuollut Kuolema seuraa muotia Missä lapset ovat? Vihreäviittainen nainen Kuolema kahtena Kuolema kutsuu tanssiin Kauhu kiertää kaupunkia Kaksi elämää, kolme kuolemaa Muisto ei kuole Kukkia kauneimmalle Kuu paistaa haudallesi Tyttöni Sunday Valheen vanki Kuulut minulle

Menneisyyden pirstaleet Ennen jäähyväisiä Kotikadullasi Isän tyttö Jäävuoren huippu Yö kuuluu minulle Kodin suojassa Kaksoset Unissakävelijä Missä olet nyt? Murha sydämellä Perinnön varjo Kadonneet vuodet Kuin kaksi marjaa Katse menneisyydestä Tuhkimomurha Laulun loppu Kadonnut morsian Niin kuluu aika

mary higgins clark Niin kuluu aika Suomentanut Sirpa Parviainen

Kustannusosakeyhtiรถ Tammi Helsinki

Englanninkielinen alkuteos As Time Goes By ilmestyi Yhdysvalloissa 2016. Originally published by Simon & Schuster, Inc. Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB. Copyright © 2016 by Nora Durkin Enterprises, Inc. Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017 Painettu EU:ssa ISBN 978-951-31-9340-9

KIITOKSET Jälleen kerran ja kuten aina, kiitos jo ikuisuuden kustannustoimittajanani toimineelle, rakkaalle ystävälleni Michael Kordalle. Hän on johdattanut minua tämän koko matkan, aina sivulta yksi tuohon upeaan sanaan saakka: ”Loppu.” Kuinka onnekas minä olenkaan ollut, että olen saanut pitää hänet kustannustoimittajanani kaikkien näiden vuosien ajan. Haluan kiittää Marysue Ruccia, Simon & Schusterin kustannuspäällikköä. Hänen kanssaan on ollut ilo työskennellä viime vuosien ajan. Kotijoukkojeni kanssa on hauskaa tehdä töitä. Pojastani Davidista on tullut kokopäiväinen ja arvokas avustajani ja tutkijani. Kuten tapana on ollut, muutkin lapseni ovat toimineet innokkaina koelukijoina ja kaikukoppina joka vaiheessa. Ja kuten aina, kiitos loistavalle puolisolleni John Conheeneylle, joka on kahdenkymmenen vuoden ajan kuunnellut huokailujani siitä, kuinka varma olen, että kirjasta ei tule mitään. Nadine Petry, pitkäaikainen avustajani ja oikea käteni, on lahjakas tulkitsemaan mahdotonta käsialaani. Kiitos sinulle, Nadine. Kun Missä lapset ovat? ilmestyi Yhdysvalloissa neljäkymmentäyksi vuotta sitten, en olisi ikinä uskonut, että saisin kunnian raapustaa tarinoitani vielä vuosikausia. Nautin saadessani keksiä uusia hahmoja ja uusia tilanteita, joihin heidät asetan. 5

Kuten olen jo sanonutkin, ”loppu” on lempisanani. Mutta sitä ei olisi ilman ensimmäistä virkettä, joka kutsuu teidät, rakkaat lukijat, kääntämään sivua. Kiitos, että nautitte yhä tarinoista, joita teille kerron. Terveisin ja lämpimin kiitoksin Mary

6

Vastanaineille tohtori Jamesille ja Courtney Clark Morrisonille rakkaudella

7

Esinäytös Vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu oli niin läpitunkeva, että pariskunnat, jotka odottivat kätilö Cora Banksin synnytyshuoneen ulkopuolella, vetäisivät yhtaikaa henkeä. James ja Jennifer Wrightin silmät kirkastuivat riemusta. Helpotus ja kohtaloonsa alistuminen kuvasivat parhaiten ilmettä, joka laskeutui Rose ja Martin Ryanin kasvoille. Tyttö, joka juuri oli synnyttänyt lapsen, oli heidän seitsemäntoistavuotias tyttärensä. Pariskunnat tunsivat toisensa vain Smitheinä ja Joneseina. Kummallakaan ei ollut minkäänlaista halua tietää toistensa todellista henkilöllisyyttä. Täydet viisitoista minuuttia myöhemmin he odottivat yhä kiihkeästi, että näkisivät tuon vastasyntyneen lapsen. Vauva oli unelias kolmekiloinen tyttö, jonka mustat hiuskiehkurat erottuivat selvästi vaaleaa ihoa vasten. Kun hän räpsäytti silmänsä auki, ne olivat suuret ja tummanruskeat. Jennifer Wrightin ojentaessa kätensä, jotta voisi ottaa lapsen syliinsä, kätilö hymyili. ”Meillä taitaa olla vielä liike­ asioita hoidettavana”, hän vihjaisi. James Wright avasi pienen matkalaukun, jota hän kantoi mukanaan. ”Kuusikymmentätuhatta dollaria”, hän sanoi. ”Laske, jos haluat.” Juuri syntyneen vauvan äitiä oli kuvailtu heille seitsemäntoistavuotiaaksi, lukion viimeistä luokkaa käyväksi tytöksi, joka oli tullut raskaaksi koulunsa päättäjäistans­siaisten yönä. Raskaus oli salattu kaikilta. Tytön vanhemmat olivat kertoneet suvulleen ja ystävilleen, että hän oli vielä liian nuori lähtemään yliopistoon, joten hän menisi töihin tätinsä leninkimyymälään Milwaukeehin. Kahdeksantoistavuotias 9

poika, joka oli lapsen isä, oli lähtenyt yliopistoon tietämättä mitään koko raskaudesta. ”Neljäkymmentätuhatta dollaria nuoren äidin yliopistoopintoja varten”, Cora ilmoitti samalla, kun laski rahat ja ojensi kyseisen summan nuoren äidin vanhemmille, mutta piteli yhä vauvaa tiukasti paksuilla käsivarsillaan. Hän jätti lisäämättä, että jäljelle jäävät kaksikymmentätuhatta dollaria olisivat korvaus hänen palveluksistaan vauvan synnytyksessä. Vastasyntyneen isovanhemmat ottivat rahat vastaan hiljaisina. Jennifer Wright ojensi kaipaavasti kätensä ja kuiskasi: ”Voi kuinka onnellinen minä olen.” Cora ilmoitti: ”Huolehdin siitä, että syntymä rekisteröidään teidän nimiinne.” Hänen hymynsä oli ankea eikä kaunistanut lainkaan hänen mitäänsanomattomia, pyöreäposkisia kasvojaan. Vaikka hän oli iältään vasta neljäkymmentä, ilme sai hänet näyttämään vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän kääntyi nuoren äidin vanhempien puoleen. ”Antakaa tytön vielä nukkua muutama tunti ja viekää hänet sitten kotiin.” Synnytyshuoneessa seitsemäntoistavuotias nuori äiti yritti kuumeisesti saada päänsä selväksi rauhoittavasta aineesta, jota hänelle oli summittaisesti annettu. Hänen rintansa tuntuivat siltä kuin ne olisivat turvonneet sen jäljiltä, kun hän oli saanut pidellä vauvaa sylissään nuo ensihetket synnytyksen jälkeen. Minä haluan hänet, minä haluan hänet, huusi ääni hänen sielunsa syvyyksistä. Älkää antako lastani pois. Minä keksin kyllä keinon huolehtia hänestä… Kaksi tuntia myöhemmin, perheen auton takapenkille käpertyneenä, hänet vietiin läheiseen motelliin. Seuraavana aamuna hän istui yksin lentokoneessa, joka vei hänet takaisin Milwaukeehin.

10

1 ”Ja seuraavaksi tavanomainen mainoskatkomme”, Delaney Wright kuiskasi toiselle ankkurille WRL:n kello kuuden uutisissa. ”Joka on aina niin äärimmäisen kiehtova.” ”Niillä maksetaan palkkamme”, Don Brown muistutti hymy kasvoillaan. ”Tiedän sen, ja suurkiitos siitä”, Delaney vastasi iloisesti, samalla kun vilkaisi peiliin ja tarkisti ulkonäkönsä. Hän ei ollut aivan varma, oliko purppuranpunainen pusero, jonka puvustaja oli valinnut hänelle lähetystä varten, liian voimakkaan värinen hänen kalpeaa ihoaan vasten, mutta se näytti mukiinmenevältä hänen hartioille ulottu­ vien mustien hiustensa kanssa. Ja hänen suosikkimaskeeraajansa Iris oli tehnyt hienoa työtä, kun oli korostanut hänen tummanruskeita silmiään ja pitkiä ripsiään. Ohjaaja aloitti laskennan. ”Kymmenen, yhdeksän… kolme, kaksi…” Kun hän sanoi ”yksi”, Delaney alkoi lukea. ”Huomenaamulla alkaa valamiehistön valinta neljäkymmentäkolmevuotiaan entisen lukion opettajan Betsy Grantin oikeudenkäyntiä varten Bergenin piirikunnan oikeustalolla Hackensackissa New Jerseyssä. Grantia syytetään varakkaan aviomiehensä tohtori Edward Grantin murhasta. Tohtori Grant oli kuollessaan viisikymmentäkahdeksanvuotias ja kärsi varhaisiän Alzheimerin taudista. Betsy Grant on vakuuttanut järkähtämättä syyttömyyttään. Syyttäjä pysyy siitä huolimatta kannassaan, jonka mukaan Betsy Grant oli väsynyt odottamaan miehensä kuolemaa. Hän ja tohtori Grantin poika perivät yhdessä miehen omaisuuden, jonka suuruudeksi on arvioitu yli viisitoista miljoonaa dollaria.” ”Ja nyt huomattavasti iloisempiin uutisiin”, Don Brown aloitti. ”Tällaisia on aina mukava kertoa.” Näytölle ilmes11

tyi insertti. Se kertoi kolmekymmentävuotiaan miehen ja hänen biologisen äitinsä jälleennäkemisestä. ”Yritimme molemmat löytää toisemme kymmenen vuoden ajan”, Matthew Trainor selitti hymyillen. ”Minusta tuntui melkein siltä kuin hän olisi kutsunut minua. Minun oli kerrassaan pakko löytää hänet.” Hänen kätensä oli kiertynyt tanakan, iältään noin viisikymppisen naisen ympärille. Naisen luonnostaan aaltoilevat hiukset kehystivät pehmeästi miellyttäviä kasvoja. Hänen pähkinänruskeat silmänsä kiilsivät pidätellyistä kyynelistä. ”Olin yhdeksäntoista, kun synnytin Charlesin.” Hän vaikeni hetkeksi ja katsoi ylös poikaansa. ”Kutsuin häntä aina mielessäni Charlesiksi. Joka syntymäpäivä ostin leluja ja lahjoitin ne lapsille hyväntekeväisyyteen.” Naisen ääni alkoi täristä, kun hän lisäsi: ”Pidän nimestä, jonka adoptiovanhemmat antoivat hänelle. Matthew tarkoittaa ’Jumalan lahjaa’.” Kun insertti alkoi lähestyä loppuaan, Matthew vielä lisäsi: ”Niin kauan kuin muistan, minun sisälläni on ollut eräänlainen pakonomainen tarve. Minun oli pakko saada tietää, ketkä biologiset vanhempani olivat ja varsinkin kuka äitini oli.” Kun hän halasi äitiään lämpimästi, Doris Murray purskahti itkuun. ”On mahdotonta sanoin kuvata, kuinka paljon olen kaivannut poikaani.” ”Sydäntä lämmittävä tarina, vai mitä, Delaney?” Don Brown kysyi. Delaney saattoi vain nyökätä. Hän tiesi, että hänen kurkussaan puristava möhkäle oli liukenemassa kyyneltulvaksi. Don odotti hetken hänen vastaustaan, mutta sanoi sitten yllättyneen näköisenä: ”Katsotaanpa, mitä Ben Stevensillä on meille kerrottavana huomisesta säästä.” Kun ohjelma päättyi, Delaney sanoi: ”Anteeksi, Don. Minä liikutuin niin kovasti siitä tarinasta, että en uskaltanut sanoa yhtään mitään. Minua pelotti, että alkaisin itkeä yhtä vuolaasti kuin se äitikin.” 12

”No, saapa nähdä, ovatko he vielä puheväleissä puolen vuoden päästä”, Don totesi kuivasti. Hän työnsi tuoliaan taaksepäin. ”Se siitä sitten tältä illalta.” Viereisessä studiossa, lasiseinän takana, maanlaajuisten uutisten ankkuri Richard Kramer oli vielä suorassa lähetyksessä. Delaney tiesi, että Don olisi jonossa seuraavana ja ottaisi Kramerin paikan, kun tämä jäisi eläkkeelle. Delaney nousi seisomaan, lähti studiosta, käväisi vielä toimitukses­­sa ja­vaihtoi purppuranpunaisen puseron urheilutoppiin. Hän oli ollut tuuraamassa ohjelman tavanomaista kakkosuutis­ ankkuria Stephanie Lewisia, joka oli soittanut ja ilmoittanut olevansa sairas. Delaney oli erityisen iloinen siitä, että saisi myös raportoida Betsy Grantin oikeudenkäynnistä. Todella jännittävää, hän ajatteli. Hän otti olkalaukkunsa ja lähti kävelemään pitkin loputtomia käytäviä samalla kun vastaili useisiin ”Nähdään taas, Delaney” -toivotuksiin matkan varrella, kunnes astui viimein ulos Columbus Circlelle. Niin paljon kuin Delaney pitikin kesästä, hän odotti jo kovasti syksyä. Labour Dayn juhlinnan jälkeen Manhattan muuttuu eläväisemmäksi, hän ajatteli ja tajusi sitten, että yritti vain hämätä itseään, jotta ei ajattelisi sitä, mikä häntä oikeasti vaivasi. Adoptiosta kertova tarina oli murskannut kertarysäyksellä kaikki muurit, jotka hän oli yhä uudelleen yrittänyt rakentaa ympärilleen, jotta tuo sama aihe ei enää alkaisi piinata häntä. Delaneyn olisi löydettävä biologinen äitinsä. James ja Jennifer Wright olivat adoptoineet hänet, kun hän oli ollut vasta muutaman tunnin ikäinen, ja heidän nimensä olivat hänet syntymätodistuksessaan. Hän oli syntynyt kätilön valvonnassa. Nainen, joka oli järjestänyt adoption, oli kuollut. Kätilön nimi oli ollut Cora Banks. Delaneyn syntymäpaikaksi oli rekisteröity Philadelphia. Se kuulosti umpikujalta. Mutta Delaney tiesi, että oli tehnyt päätöksensä. Hän tunsi eläkkeelle jääneen etsivän, joka oli erikoistunut jäljittämään juuri tällaisia mahdottomalta 13

kuulostavia tapauksia. Hän oli niin syvällä ajatuksissaan, kun aloitti puolentoista kilometrin pituisen kävelymatkan kotiin, että ohitti lähes huomaamattaan Fifth Avenuen. 54th Streetin kohdalla Delaney kääntyi itään. Hänen huoneistonsa, joka oli yhdessä seudun vanhemmista rakennuksista, sijaitsi aivan sen asunnon vieressä, jossa Greta Garbo, legendaarinen näyttelijätär 1930-luvulta, oli joskus asunut. Garbon kuuluisa lainaus ”Haluan olla yksin” kaikui usein Delaneyn mielessä erityisen kiireisen studiopäivän jälkeen. Alati hymyilevä ovimies Danny avasi hänelle oven. Delaneyn asunto oli avara kolmio, mutta oli siinä silti huima ero suureen ja kauniiseen kotiin, jossa hän oli kasvanut Oyster Bayssa Long Islandissa. Hän pudotti laukun kädestään, otti Perrierin jääkaapista, asettui mukavaan nojatuoliinsa ja nosti jalat rahille. Pöydälle suoraan Delaneyta vastapäätä huoneen toiselle laidalle oli asetettu suuri perhevalokuva, joka oli otettu, kun hän oli ollut kolmen vanha. Hän istui siinä äitinsä sylissä isänsä vieressä. Hänen kolme veljeään seisoivat vierekkäin takarivissä. Delaneyn mustat kiharat hiukset ja tummanruskeat silmät hyppäsivät räikeästi esiin tuosta niin sanotusta perhepotretista. Kuvassa kaikilla muilla oli punertavanvaaleat hiukset, vaikkakin erisävyiset. Heidän silmiensä väri vaihteli vaaleansinisestä pähkinänruskeaan. Valokuvaan liittyi eräs hyvin mieleenpainuva muisto. Kun Delaney oli nähnyt tuon kuvan ensimmäisen kerran, hän oli purskahtanut itkuun. ”Miksi minä en näytä samalta kuin te kaikki muut?” hän oli ulissut. Silloin hänelle oli kerrottu, että hänet oli adoptoitu. Ei aivan noilla sanoilla, mutta hänen vanhempansa olivat selittäneet parhaansa mukaan hänelle, tuolloin vielä hyvin nuorelle tytölle, että he olivat halunneet mahdottoman kovasti pientä tyttöä ja että hänestä oli tullut jo vauvana osa perhettä. Viime kuussa Oyster Bayssa oli järjestetty suuri perhetapaaminen äidin kunniaksi, kun hän oli täyttänyt seitsemän14

kymmentäviisi vuotta. Jim oli tullut Clevelandista, Larry San Franciscosta ja Richard Chicagosta, kaikki pojat vaimo ja lapset mukanaan. Se oli ollut todella onnellinen hetki. Äiti ja isä olivat muuttamassa Floridaan. He olivat lahjoittaneet pois ne huonekalut, joita eivät enää tarvinneet, ja pyytäneet Delaneyta ja hänen veljiään ottamaan mukaansa mitä ikinä halusivat. Delaney oli valinnut muutaman pienen kalusteen, jotka mahtuivat hänen huoneistoonsa. Delaney katsoi perhepotrettia uudelleen ja kuvitteli mielessään äitinsä, jota ei ollut koskaan tuntenut. Muistutanko minä sinua? hän mietti. Puhelin soi. Delaney nosti ensin katseensa kattoon, mutta huomasi sitten, kuka soittaja oli. Se oli Carl Ferro, kello kuuden uutisten tuottaja. Miehen ääni kuulosti voitonriemuiselta. ”Stephanie lähti töihin NOW Newsille. Me olemme kaikki aivan innoissamme. Hän alkoi jo olla melkoinen piikki…” Carl vaikeni ja piti pienen tauon, ”… takamuksessa. Hän oli saanut jostakin sellaisen virheellisen käsityksen, että tiesi kaikki asiat paremmin kuin Kathleen.” Kathleen Gerard oli uutisosaston päällikkö. ”Saamme hänen irtisanoutumisilmoituksensa heti aamulla. Sinusta tulee uusi uutisankkurimme Don Brownin pariksi. Onneksi olkoon!” Delaney vetäisi henkeä. ”Carl, tuohan on ihana uutinen! Aivan mahtavaa!” Sitten hän vielä lisäsi: ”Harmi vain, etten pääsekään nyt raportoimaan Grantin oikeudenkäynnistä.” ”Kyllä sinä saat tehdä senkin. Käytämme vain sijaisankkureita siihen saakka, kunnes oikeudenkäynti on ohitse. Olet loistava toimittaja. Tämäntyyppinen oikeudenkäynti on kuin tehty sinua varten.” ”Tämä oli koko päivän paras uutinen, Carl. Suurkiitokset”, Delaney sanoi. Mutta kun hän laski kännykän kädestään, hänelle tuli äkkiä levoton olo. Hänen entisellä lastenhoitajallaan Bridget O’Keefellä oli ollut tapana sanoa: ”Kun kaikki tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, nurkan takana on vaikeuksia odottamassa.” 15

2 ”Willy, minä ihan tosiaan tarvitsen uuden projektin”, Alvirah sanoi. He istuivat syömässä aamiaista asunnossaan Central Park Southissa. Heillä oli menossa jo toinen kahvikupillinen, mikä oli yleensä juuri se hetki, jolloin Alvirahista oli mukavaa rupatella. Se oli myös se hetki, jolloin Willy oli juuri päässyt New York Postin lukemisessa urheiluosioon saakka, ja sen ahmimista hän odotti aina innolla. Willy huokaisi alistuneena, taitteli sanomalehden sivuun ja katsoi pöydän toiselle puolelle rakasta vaimoaan, jonka kanssa oli elänyt jo neljänkymmentäkolme vuotta. Willyn valkoinen hiuspehko, hänen uurteiset kasvonsa ja häikäisevän siniset silmänsä toivat heidän iäkkäämpien ystäviensä mieleen Tip O’Neillin, legendaarisen Yhdysvaltain edustajanhuoneen puhemiehen. ”Olen pannut merkille, että olet ollut aika levoton viime aikoina, kultaseni”, hän sanoi rauhoittelevasti. ”Se on totta”, Alvirah myönsi samalla kun ojensi kätensä ja otti toisen siivun kahvikakkua. ”Minulla ei vain ole ollut tarpeeksi tekemistä. Minä nautin todella paljon siitä jokiristeilystä Seinen päästä päähän. Kukapa ei olisi nauttinut? Ja kun näin, missä van Gogh asui viimeiset kuukaudet elämästään. Se oli ihanaa. Mutta nyt on jo mukava olla taas kotona.” Hän katsoi ulos ikkunasta ja ihaili siitä avautuvaa näkymää Central Parkiin. ”Emmekö me olekin onnekkaita, Willy, kun saamme asua täällä?” hän sanoi. ”Ajattele, mikä ero tässä on asuntoomme Astoriassa. Keittiössä ei ollut edes ikkunaa.” Willy muisti sen kaiken liiankin hyvin. Kuusi vuotta sitten hän oli vielä ollut putkimies ja Alvirah siivooja. He olivat istuskelleet vanhassa asunnossaan, ja Alvirahin jalat olivat 16

olleet niin väsyneet, että hän oli liottanut niitä kylpysuolassa ja lämpimässä vedessä. Sitten loton voittorivi oli luettu televisiossa. Willyn oli pitänyt tarkistaa kuponkinsa kahteen kertaan ennen kuin oli tajunnut, että he olivat juuri voittaneet neljäkymmentä miljoonaa dollaria. He olivat lunastaneet rahat vuosierissä ja panneet aina puolet säästöön. He olivat ostaneet tämän Central Park Southin huoneiston, mutta pitäneet silti Astorian asunnon siltä varalta, että valtio menisi vararikkoon eikä voisi enää jatkaa maksujaan. Sitten Daily Standardin toimittaja oli haastatellut Alvirahia. Alvirah oli kertonut toimittajalle, että oli aina halunnut käydä Cypress Pointin kylpylässä Kaliforniassa. Toimittaja oli pyytänyt häntä kirjoittamaan kokemuksistaan siellä. Toimittaja oli antanut Alvirahille säteilevää aurinkoa kuvaavan pinssin, johon oli piilotettu mikrofoni, ja pyytänyt häntä nauhoittamaan sillä kaikki keskustelunsa. Toimittajan mukaan se olisi avuksi siinä vaiheessa kun Alvirah kirjoittaisi artikkeliaan. Artikkelin kirjoittamisen sijaan nauhoitukset olivat auttaneet häntä selvittämään kylpylässä olleen tappajan henkilöllisyyden. Siitä lähtien Alvirah oli ratkaissut useita rikoksia mikrofoninsa avustuksella. ”Enkä malta odottaa, että tapaamme Delaneyn tänä iltana”, Alvirah sanoi nyt. ”Hän on niin onnekas, kun saa raportoida Betsy Grantin oikeudenkäynnistä.” ”Eikös Grant ole se, joka murhasi aviomiehensä?” Willy kysyi. ”Ei ole, Willy. Hän on se, jota syytetään aviomiehensä murhasta”, Alvirah korjasi. ”No, sen vähän perusteella, mitä olen jutusta lukenut, sanoisin että aika ilmiselvä tapaus”, Willy huomautti. ”Olen samaa mieltä”, Alvirah vastasi jämäkästi. ”Mutta kuten aina ennenkin, olen valmis pitämään mieleni avoimena…” Willy hymyili. ”Sinun on parempi pysyä ’avoimena’ sille tosiasialle, että hän on syyllinen.” 17

3 Kahdenkymmenenkahden kilometrin päässä, kymmenen huonetta käsittävän kartanonsa keittiössä Alpinessa New Jerseyssä, Betsy Grant keitti toista kupillista kahvia ja tuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta. Alitajuisesti hän pani merkille, kuinka varhaisen syyskuun merkit olivat jo nähtävissä jalavanlehtien kullankeltaisissa sävyissä. Suuret maisemaikkunat saivat ihmisen tuntemaan ”kuin tämä olisi yhtä luonnon kanssa”, kuten yli-innokas kiinteistönvälittäjä oli asian ilmaissut esitellessään taloa heille kaksitoista vuotta sitten. Taas yhden unettoman yön jälkeen tuo muisto välkkyi kirkkaana hänen mielessään, yhtä kirkkaana kuin muisto lämmöstä Tedin katseessa, kun tämä oli katsonut häntä nähdäkseen hänen reaktionsa. Betsy oli heti huomannut, että Ted oli ihastunut taloon. Ja kukapa siitä ei pitäisi? hän kysyi itseltään. Olin silloin niin rakastunut häneen, että mikä tahansa hänen valitsemansa paikka olisi sopinut minulle. Minusta tuntui pahalta ajatella, että talon edellinen omistaja oli halukas myymään sen alennetulla hinnalla, koska hänen yrityksensä oli menossa vararikkoon. En halunnut, että me hyötyisimme jonkun toisen epäonnesta. Mutta talo kyllä on yhä kaunis, hän ajatteli. Betsy asteli yläkertaan kahvikuppi kädessään. Tedin kuoleman jälkeen hän oli palannut nukkumaan heidän makuuhuoneeseensa. Hän ohitti oleskelutilan, jossa he olivat viettäneet yhdessä niin monia onnellisia tunteja. Syksyisin ja talvisin he olivat usein sytyttäneet takkaan tulen ja katselleet televisiosta ohjelmia, joista he molemmat olivat pitäneet, tai vain istuneet yhdessä lukemassa. 18

Varhaisiän Alzheimerin taudin äkillinen puhkeaminen, kun Ted oli ollut viisikymmentäyksivuotias, oli ollut odottamaton tragedia. Lopulta Betsy oli joutunut sulkemaan portaikon, jotta Ted ei olisi nojaillut vaarallisesti kaiteen ylitse, ja muuttamaan alakerran kirjaston miehensä makuuhuoneeksi. Aluksi Betsy oli itse nukkunut pienessä työhuoneessa sen kupeessa, mutta oli sitten luovuttanut huoneen täysipäiväisen hoitajan käyttöön ja muuttanut itsekin ensimmäiseen kerrokseen keittiön vieressä sijaitsevaan vierashuoneeseen, jossa oli oma kylpyhuone. Kaikki tuo kieppui nyt Betsyn päässä, kun hän laski kuppinsa kylpyhuoneen pöytätasolle ja käänsi suihkun päälle. Hänen asianajajansa Robert Maynard saapuisi tunnin kuluttua. En tiedä, miksi hän oikeastaan edes tulee, Betsy ajatteli aavistuksen paheksuvasti. Tiedän jo kaiken, mitä hän aikoo sanoa. Tiedän jo kaiken, mitä odottaa. Kun hän sujautti kylpytakin ja yöpuvun päältään, hänen mieleensä muistui tuo kauhistuttava hetki, jolloin Maynard oli kertonut, että suuri valamiehistö oli asettanut hänet syytteeseen murhasta. Valokuvaaminen rikosrekisteriä varten, sormenjälkien ottaminen, syytteenluku, takuusumman asettaminen – kaikki nuo olivat murusia muistosta, joka vainosi häntä päivittäin, vaikka hän kuinka yritti karkottaa sen mielestään. Betsy kävi suihkussa, kiinnitti pitkät, vaaleanruskeat hiuksensa kammalla päälaelle, lisäsi ripsiin hieman väriä ja sipaisi huulille punaa. Sääennusteen mukaan päivästä tulisi reippaasti aiempaa viileämpi. Hän valitsi komerosta pitkähihaisen, metsänvihreän kašmirpuseron ja tummanruskeat suorat housut ja pujotti ne hoikan vartalonsa suojaksi. Hän oli lakannut pukeutumasta kokomustaan neljä kuukautta sitten, kun eräs toimittajista oli kommentoinut, että Edward Grantin murhasta syytetty kukkoili ympäriinsä lesken tamineissa. Mutta hän pukeutui silti pelkkiin tummiin sävyihin, jopa kotioloissa. Ennen kuin Betsy lähti makuuhuoneesta, hän katsahti ympärilleen. Se oli muodostunut tavaksi. Ted oli joskus 19

öisin onnistunut kapuamaan lukitun portin ylitse portaikon alapäässä ja käymään makuuhuoneessa. Oli helppo huomata, kun niin oli tapahtunut. Jokaisen lipaston ja yöpöydän joka ikisen laatikon sisältö oli kumottu nurin lattialle. Vaikutti siltä kuin Ted olisi etsinyt jotakin, Betsy ajatteli. Hänen ja Carmenin, kokopäiväisen kodinhoitajan, oli ollut helppo panna kaikki takaisin paikoilleen. Betsyn ainoa syvä murhe oli se, että Ted oli jotenkin onnistunut muistamaan vaatekomerossa olevan kassakaapin numeroyhdistelmän ja vienyt sieltä kauniin, smaragdeilla ja timanteilla koristellun rannekorun, jonka oli antanut vaimolleen ensimmäisenä hääpäivänä. Betsy toivoi, että vielä joskus hän tai Carmen löytäisi korun, mutta aina oli olemassa myös se ikävä mahdollisuus, että Ted oli heittänyt sen roskiin. Betsy olisi halunnut pedata sängyn, mutta hän tiesi, että Carmen tulisi minä hetkenä tahansa. ”Jättäkää se minun hoidettavakseni, Betsy-neiti. Sitä vartenhan minä täällä olen”, hän aina sanoi. Mutta vuosikausien elo äidin päivittäisen, loputtoman puunaamisen ja kiillottamisen ja imuroimisen kanssa oli saanut aikaan sen, että Betsyn oli mahdotonta jättää ainuttakaan lautasta tiskialtaaseen tai kylpytakkia tuolin selkänojalle. Tahtomattaan huokaisten Betsy palasi alakertaan juuri kun Carmen astui ovesta sisään. Puoli tuntia myöhemmin ovikellon kilahdus kertoi, että arvoisa herra Robert Maynard seisoi hänen kuistillaan.

20

4 Alan Grant, edesmenneen Edward ”Ted” Grantin poika, tuijotti entistä vaimoaan Carlya ja yritti pitää poissa kasvoiltaan polttavan vihan, jota tätä kohtaan tunsi. Heidän nelivuotias poikansa ja kaksivuotias tyttärensä olivat vaistonneet ilmassa roikkuvan vihamielisyyden ja pyrähtäneet huoneisiinsa sitä pakoon. Carly osoitti heidän jälkeensä. ”Voisitko ystävällisesti kertoa, miten minä muka onnistun järjestämään katon heidän päänsä päälle, jos meidät heitetään täältä pihalle?” hän vaati vihaisena tietää. Carly oli tanssija, jonka Broadway-ura oli tyssännyt äkillisesti, kun hän oli loukkaantunut vakavasti yliajossa, jossa häneen törmännyt kuski oli paennut paikalta. Nyt hänen häkellyttävän kauniilla kasvoillaan näkyi rasitus, jonka aiheuttivat tuosta onnettomuudesta aiheutunut selkäkipu ja taloudelliset huolet, jotka nyt olivat osa hänen arkipäiväänsä. Entisellä aviomiehellä ei ollut Carlylle vastausta. Vihaisena, puolustuskannalle nousten Alan korotti ääntään ja sylkäisi vastauksensa. ”Kuule, sinä tiedät oikein hyvin, että kunhan tämä oikeudenkäynti on ohitse, isäni kuolinpesän rahat vapautetaan. Ja minä saan paljon. Ei ole epäilytystäkään, etteikö Betsy joutuisi vankilaan, mikä tarkoittaa sitä, että minä saan myös sen puoliskon isän omaisuudesta, jonka isä hänelle jätti. Sinulla on rikkaita ystäviä. Pyydä heitä lainaamaan sinulle rahaa. Maksa heille vaikka korkoa.” Hän kaivoi taskuaan, veti esiin lompakkonsa ja heitti pöydälle luottokortin. ”Tämä on maksettu kokonaan nollille. Työni Atlantassa, jossa kuvasin niitä taloja, riitti hoita21

KUVA: BERNARD VIDAL

maan sen. Käytä tätä ruoan hankkimiseen, ja minä hoidan vuokrarahat kolmanteentoista päivään mennessä.” Vaivautumatta edes hyvästelemään lapsiaan Alan marssi ulos neljän huoneen asunnosta West 89th Streetillä Manhattanilla, poistui rakennuksesta ja lähti kävelemään nopein harppauksin kohti kaupungin keskustaa. Kolmekymmentäviisivuotias Alan muistutti hyvin paljon kuollutta isäänsä, mikä huomattiin usein mediassakin. Satakahdeksankymmentä senttiä pitkänä, punertavanruskeine hiuksineen ja pähkinänruskeine silmineen hän näytti päästä varpaisiin etuoikeutetulta, itärannikon yliopistosta valmistuneelta mieheltä, joka oli kasvanut hopeatutti suussa. Tämä kaikki oli Betsyn syytä, Alan ajatteli. Hän oli kyllä läheinen Alanin kanssa, mutta Betsy oli silti ollut se, joka oli yllyttänyt isää, ettei tämä enää kirjoittaisi pojalleen sekkiä joka kerta kun ilmeni ongelmia, vaan sen CLARK sijaan myöntäisi MARY HIGGINS hänelle säännöllisesti kohtuullisen kertasumman. ”Alan on Yhdysvaltalainen Mary Higgins erinomainen valokuvaaja”, Betsy oli huomauttanut. ”Jos Clark, liikanimeltään Jännityksen hän leikkisi vähemmän hulivilipoikaa ja asettuisi aloilleen, kuningatar, on kirjoittanut useita hän pystyisi ansaitsemaan ihan mukavan elannon.” Niitä kymmeniä jännitysromaaneja. Silloin isä oli lakannutonmaksamasta hänenYhdysvalloissa laskujaan ja myyty pelkästään rajoittanut sekkien määrän yhteen sadantuhannen yli sata miljoonaa kappaletta.dollarin sekkiin joka joulu. Se ei riittänyt pitkään elättämään häntä, ex-vaimoa ja kahta tämän luona asuvaa lasta sekä entisen tyttöystävän kymmenenvuotiasta poikaa. Kun Alan jatkoi matkaansa, hänen vihansa alkoi haihtua. Asia korjaantuisi pian, hän vakuutteli itselleen. Yksikään valamiehistö ei ikinä vapauttaisi Betsyä. Asiat olivat kääntyneet Betsyn kannalta entistäkin huonompaan suuntaan, kun oli paljastunut, että hän oli salaa tapaillut jotakin tyyppiä kahden vuoden ajan ennen isän kuolemaa. Tohtori Peter Bensonia, Philadelphian Franklinin yliopiston humanistisen tiedekunnan professoria. Vaikka Alan olikin väsynyt, hän vakuuttui siitä, että asiat kääntyisivät sittenkin parhain päin. Hän saisi rahat. Betsy ei perisi penniäkään. Hänen piti vain olla kärsivällinen. 22 KANSI: AIHIO DESIGN

Alan ei olisi halunnut ottaa vastaan keikkaa, jossa kuvasi kevätmalliston uudelle huippumuotia suunnittelevalle liikkeelle, jonka eräs naurettava julkkiksenkuvatus oli perustanut. Mutta hänen oli ollut pakko. Kun Alan oikaisi Central Park Westin suuntaan kohti Columbus Circleä, hän hymyili kumman tyydyttävälle muistikuvalle, jossa hänen isänsä oli hyökännyt Betsyä vastaan sinä iltana kun he olivat aivan turhaan kokoontuneet juhlistamaan tuon dementoituneen miehen syntymäpäivää. Kaikki olivat kuulleet Betsyn tuskastuneen huudahduksen: Delaney Wright on nousukiidossa oleva tv-toimittaja, ”Minä enyrittää kestä tätä enää.” Tuona samaisena yönä hänen joka vuosien jälkeen löytää biologisen äitinsä. isänsä oli murhattu, ja Betsy oli ollut talossa yksin tämän Töissä hän raportoi kuohuttavasta murhaoikeudenkanssa. käynnistä. Alzheimerin tautia sairastanut miljonääri on Kun Betsy todetaan syylliseksi, hän ei voi enää murhattu kotonaan, ja näyttää ilmeiseltä, että periä murhasta tuomitaan hänen vaimonsa Betsy. Delaney kuitenkin mitään, Alan ajatteli, joten jokainen killinki, jonka isä jätti uskootulee Betsyn syyttömyyteen jälkeensä, olemaan minun. ja aikoo myös todistaa sen. Samaan aikaan Delaneyn ystävätärepämiellyttävän Alvirah yrittää autSitten hän yritti karkottaa päästään ajataa biologisen äidin etsinnässä – ja onnistuukin paljastatuksen, että isän kallo oli murtunut takaraivoon kohdistujärkyttävän salaisuuden. neen maan voimakkaan iskun seurauksena.

PERHEKULISSIEN TAAKSE KÄTKEYTYY SALAISUUKSIA, JOITA EDES AIKA EI KULTAA

www.tammi.fi

84.2

978-951-31-9340-9

23