Saniee, Parinoush: Kohtalon kirja (Tammi) by Kirja.fi

PARINOUSH SANIEE TAMMI

KOHTALON KIRJA

Pa r i noush S a n i ee

Koh ta l on k i rja Suomentanut Anna Lรถnnroth

kustannusosakeyhtiรถ tammi helsinki

Persiankielinen alkuteos Sahme man ilmestyi 2003. C o py r i g ht © Par i nou s h S ani e e 2 0 0 3 Teos on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate. S u o m e n k i e li n en l ai tos © Ku stan n u s os akey ht i ö Ta mmi 2014 Pai ne t t u E U :s s a I S B N 9 7 8 -9 5 1 -3 1 -7 5 8 7 -0

Henkilöt Ahmad

Masumen isoveli

Ali

Masumen pikkuveli

Ardalan

Parvanen poika

Ardešir

Mansuren poika

Asghar Agha

Masumen kosija

Atefe

Masudin vaimo ja herra Maghsudin tytär

Ghamar-täti

Masumen äidin sisko

Bahman Khan

Mansuren mies

Dariuš

Parvanen pikkuveli

Dorna

Siamakin ja Lilin tytär, Masumen ensimmäinen lapsenlapsi

Tri Atai

korttelin apteekkari

Ehteram-Sadat

Masumen äidinpuoleinen serkku ja Mahmudin vaimo

Faati

Masumen pikkusisko

Faramarz Abdollahi

Širinin sulhanen

Farzane

Parvanen pikkusisko

Firuze

Faatin tytär, Masumen siskontyttö

Gholam-Ali

Mahmudin vanhin poika

Gholam-Hosein

Mahmudin toinen poika ja nuorin lapsi

Isoäiti

Masumen isän äiti

Aziz-mummi

Masumen äidin äiti

Hadži Agha

rouva Parvinin mies

Hamid Soltani

Masumen mies, kommunistiaktivisti

Khosro

Parvanen mies

Ladan

Masudin morsian

Lale

Parvanen toinen tytär

Lili

Parvanen tytär

Mahbube

Masumen isänpuoleinen serkku

Mahmud

Masumen vanhin veli

Manije

Hamidin nuorin sisko, Masumen käly

Mansure

Hamidin isosisko, Masumen käly

Masud

Masumen poika ja toinen lapsi

Masume (Masum)

kertoja ja romaanin

Sadeghi

päähenkilö

Mehdi

Šahrzadin mies ja kommunistijärjestön johtajatoveri

Mohsen Khan

Mahbuben mies

Monir

Hamidin vanhin sisko, Masumen käly

Mostafa Sadeghi

Masumen isä

(Agha Mostafa) Herra ja rouva Ahmadi

Parvanen vanhemmat

Herra Maghsudi

Masudin sotatoveri ja myöhemmin esimies ja appi

Herra Motamedi

Masumen työpaikkana olevan valtionviraston varajohtaja

Herra Širzadi

Masumen työpaikkana olevan valtionviraston osastopäällikkö

Herra Zargar

Masumen esimies valtionvirastossa

Rouva Parvin

Masumen perheen naapuri

Nazy

Saidin vaimo

Parvane Ahmadi

Masumen paras ystävä

Sadegh Khan

Faatin mies, Masumen lanko

Said Zarei

Tri Atain apulaisfarmaseutti

Šahrzad (Šeri-täti)

Hamidin ystävä ja kommunistijärjestön johtajatoveri

Širin

Masumen tytär ja nuorin lapsi

Siamak

Masumen poika ja vanhin lapsi

Sohrab

Firuzen mies

Tayyebe (äiti)

Masumen äiti

Abbas-setä

Masumen setä

Asadolla-setä

Masumen setä

Hamid-eno

Masumen eno

Zahra

Mahmudin tytär ja keskimmäinen lapsi

Zari

Masumen isosisko, joka kuoli, kun Masume oli viisivuotias

Tapahtumapaikat Ahvaz

läntisen Khuzestanin maakunnan pääkaupunki Iranin ja Irakin rajan lähellä

Ghazvin

tärkeä kaupunki Pohjois-Iranissa

Golab-Darre

kaupunki Teheranin pohjoispuolella Alborz-vuoristossa

Kermanšah

Kermanšahin maakunnan pääkaupunki Länsi-Iranissa

Mašhad

pyhä kaupunki Koillis-Iranissa Afganistanin ja Turkmenistanin rajan lähellä, imaami Rezan pyhäkön sijaintipaikka

Demavendvuori

Teheranin pohjoispuolella sijaitsevan Alborzvuoriston korkein huippu

Qum

pyhä kaupunki Lounais-Iranissa, šiiaoppineisuuden keskus, Fatima al-Masumen pyhäkön sijaintipaikka

Rezayye

kaupunki Luoteis-Iranissa ja Länsi-Azerbaižanin maakunnan pääkaupunki

Tabriz

Itä-Azerbaižanin maakunnan pääkaupunki Pohjois-Iranissa

Zahedan

Sistanin ja Balutšistanin maakunnan pääkaupunki Pakistanin ja Afganistanin rajan lähellä

Sanasto agha

”herraa” vastaava kohteliaisuusmuoto

haft sin

Kirjaimellisesti ”Seitsemän S:ää”, kevään alkuun sijoittuvan noruzin, eli iranilaisen uudenvuodenjuhlan, perinteinen kattaus. Haft sin -pöytään kuuluu seitsemän ruokaainetta, jotka kaikki alkavat farsinkielessä s:llä. Ne symboloivat uudelleensyntymää, terveyttä, onnellisuutta, vaurautta, iloa, kärsivällisyyttä ja kauneutta. Seitsemän ruokaainetta ovat omenat, idut, etikka, valkosipuli, sumakki, samanu (imellytetty vehnäpuuro) ja senjed (idänhopeapensaan makeat marjat). Lisäksi kattaukseen kuuluvat mm. peili, kynttilät, maalatut munat, kolikot, kultakalat ja ruusuvesi.

hijab

tarkoittaa sekä musliminaisten pään peittävää asustetta että hillittyä islamilaista pukeutumistyyliä yleensä. Iranissa hijabin yleisimpiin muotoihin ovat perinteisesti kuuluneet päähuivi ja tšador. Vallankumouksen jälkeisenä aikana naisten on edellytetty käyttävän myös väljää, pitkää tunikaa tai viittaa.

khan

entinen yläluokan tai heimopäälliköiden arvonimi, nykyään ”arvoisaa herraa” vastaava kohteliaisuusmuoto.

korsi

perinteinen iranilainen kaluste. Matala pöytä, jonka alla on lämmitin ja päällä peittoja. Korsin ympärillä istutaan patjoilla niin, että peitteet ulottuvat jalkojen päälle. Edullinen tapa pysytellä lämpimänä talvella, kun lämpö jää talteen patjojen ja peittojen väliin. Kylmien kuukausien aikana suurin osa perheen toiminnoista tapahtuu korsin ympärillä.

hääsofreh

hieno kangas, usein kimmeltävin kulta- ja hopealangoin kirjailtu, joka levitetään lattialle ja koristellaan hääjuhlallisuuksiin perinteisesti liittyvillä ruokalajeilla ja esineillä. Näihin kuuluvat peili ja kyntteliköt sen molemmin puolin, tarjotin, jolle on aseteltu monivärisiä mausteita, lisäksi makeisja leivonnaislajitelma, iso ohutleipä, värjättyjä munia, fetatyyppistä juustoa, tuoreita yrttejä, kaksi sokeritoppaa, pullo ruusuvettä, pieni suitsutusastia pilviharmikin siementen polttamiseen ja avattu Koraani tai Hafizin runokirja.

SAVAK

salainen poliisi

ENSIMMÄINEN LUKU Ystäväni Parvanen käytös yllätti minut kerta toisensa jälkeen. Hän ei piitannut isänsä kunniasta ja maineesta. Hän puhui kadulla äänekkäästi, katseli kauppojen näyteikkunoita ja toisinaan jopa pysähtyi osoittamaan minulle jotain. Sanoin hänelle yhä uudelleen, ettei sellainen ollut sopivaa ja että meidän piti lähteä, mutta hän ei välittänyt. Kerran hän jopa huusi minulle kadun toiselta puolelta, ja mikä pahinta, käytti etunimeäni. Minä vain rukoilin, että sulaisin ja imeytyisin maahan, niin kovin minua hävetti. Jumalan kiitos yksikään veljistäni ei ollut paikalla. Silloin olisi voinut tapahtua mitä tahansa. Kun muutimme Qumista, isä antoi minun jatkaa koulunkäyntiä. Myöhemmin, kun kerroin hänelle, että Teheranissa tytöt eivät pitäneet tšadoria koulussa ja minulle naurettaisiin, hän antoi minun pitää huivia. Mutta minun piti luvata, että olisin varovainen enkä saattaisi häntä häpeään turmeltumalla ja menemällä pilalle. En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, tai miten tyttö voisi mennä pilalle niin kuin eltaantunut ruoka. Mutta tiesin, miten minun piti toimia, etten saattaisi häntä häpeään, vaikka en pitänytkään tšadoria ja pukeutunut hijabsääntöjen mukaan. Rakastan Abbas-setää! Kuulin

hänen sanovan isälle: ”Veli-hyvä. Tytön pitää olla hyvä sisältä. Ei siinä ole kyse hijabista. Jos tyttö on paha, hän tekee tšadorinsa suojissa niin paljon pahaa, ettei isän kunniasta jää mitään jäljelle. Kun olette kerran muuttaneet Teheraniin, teidän täytyy elää niin kuin teheranilaiset. Ne ajat, kun tytöt lukittiin kotiin, ovat takana. Anna hänen mennä kouluun ja pukeutua niin kuin muutkin. Muuten hän on kaikkien silmätikkuna.” Abbas-setä oli hyvin viisas ja järkevä, eikä hän muuta voinutkaan olla. Siihen aikaan hän oli asunut Teheranissa jo melkein kymmenen vuotta. Hän tuli Qumiin vain silloin, kun joku oli kuollut. Ja aina kun hän tuli, isoäiti, jumala häntä siunatkoon, sanoi: ”Abbas, tulisit käymään vähän useammin.” Abbas-setä nauroi kovaäänistä nauruaan ja sanoi: ”Minkäs teet. Käske sukulaisten kuolla vähän useammin.” Ja isoäiti läimäytti häntä ja nipisti häntä poskesta niin, että jälki näkyi kasvoilla pitkän aikaa. Abbas-sedän vaimo oli kotoisin Teheranista. Qumiin tullessaan hänellä oli aina tšador, mutta kaikki tiesivät, ettei hän Teheranissa pukeutunut hijabsääntöjenn mukaan. Hänen tyttärensä eivät piitanneet mistään. He eivät noudattaneet hijabsääntöjä edes koulupukeutumisessaan. Kun isoäiti kuoli, hänen lapsensa myivät suvun talon, jossa asuimme, ja jakoivat kullekin osuutensa. Abbassetä sanoi isälle: ”Veli, ei sinun enää kannata asua täällä. Pakkaa tavarasi ja tule Teheraniin. Laitetaan osuutemme yhteen ja perustetaan kauppa. Vuokraan sinulle talon jostain läheltä, ja teemme töitä yhdessä. Tule, ala raken-

taa omaa elämääsi. Teheran on ainoa paikka, missä voi hankkia rahaa.” Ensin isoveljeni Mahmud vastusteli. Hän sanoi: ”Teheranissa ei välitetä uskosta ja uskonnosta.” Mutta Ahmad-veljeni oli tyytyväinen. ”Totta, meidän täytyy lähteä”, hän toisteli. ”Täytyyhän meistäkin tulla jotain.” Ja äiti varoitteli: ”Ajattele tyttöjä. Eivät he löydä sieltä kunnollista aviomiestä, Teheranissa kukaan ei tunne meitä. Ystävämme ja sukumme ovat kaikki täällä. Masume on saanut päättötodistuksen kuuden vuoden koulunkäynnistä ja opiskellut vielä ylimääräisen vuoden. Hänen on aika mennä naimisiin. Ja Faati menee kouluun tänä vuonna. Jumala tietää, miten hänen käy Teheranissa. Kaikki sanovat, etteivät Teheranissa kasvaneet tytöt ole oikein kunnollisia.” Ali, joka oli neljännellä luokalla, sanoi: ”Ei hän uskaltaisi. Olenhan minä olemassa. Vahdin häntä kuin haukka, enkä anna hänen tehdä mitään.” Sitten hän potkaisi Faatia, joka istui leikkimässä lattialla. Faati alkoi huutaa, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Menin halaamaan Faatia ja sanoin: ”Mitä puppua. Tarkoitatko, että kaikki Teheranin tytöt ovat pahoja?” Ahmad-veli, joka kuollakseen halusi Teheraniin, äyskäisi: ”Suu kiinni!” Sitten hän kääntyi muihin päin ja sanoi: ”Ei meillä ole muuta ongelmaa kuin Masume. Naitamme hänet täällä ja muutamme Teheraniin sitten. Sillä tavalla meillä on yksi riesa vähemmän. Ja Ali voi vahtia Faatia.” Hän taputti Alia selkään ja sanoi ylpeänä, että pojassa oli intoa ja kunniallisuutta, ja hän varmasti osaisi toimia vastuullisesti. Minä tulin murheelliseksi. Ahmad

oli heti alkuun vastustanut koulunkäyntiäni. Kaikki johtui siitä, että hän ei itse opiskellut. Jäätyään monta kertaa kahdeksannelle luokalle hän lopulta jäi pois koulusta, eikä hän halunnut minun käyvän koulua enempää kuin hän. Isoäiti, jumala häntä siunatkoon, oli myös ollut hyvin tyytymätön siihen, että kävin edelleen koulua, ja hän oli moittinut äitiä taukoamatta. ”Tyttösi ei osaa mitään. Kun hän menee naimisiin, hänet lähetetään takaisin kuukauden sisällä.” Isälle hän sanoi: ”Miksi sinä tuhlaat rahaa tyttöön? Tytöistä ei ole mitään hyötyä. Heistä tulee toisten omaisuutta. Teet niin kovasti töitä ja käytät rahat häneen, ja lopulta joudut käyttämään vielä paljon enemmän siihen, että saat annettua hänet pois.” Vaikka Ahmad oli melkein kaksikymmentävuotias, hänellä ei ollut kunnon työpaikkaa. Hän oli Assadollah-sedän kaupan juoksupoikana basaarissa, mutta tapasi vetelehtiä kaduilla. Hän ei ollut niin kuin Mahmud, joka oli vain kaksi vuotta häntä vanhempi, mutta vakava, luotettava ja hyvin hurskas, eikä koskaan jättänyt väliin rukouksia tai paastoa. Kaikki luulivat, että Mahmud oli Ahmadia kymmenen vuotta vanhempi. Äiti halusi kovasti, että Mahmud menisi naimisiin äidin puoleisen serkkumme, Ehteram-Sadatin, kanssa. Hän sanoi, että Ehteram-Sadat oli sejed, profeetan jälkeläinen. Mutta minä tiesin, että veljeni piti isän puoleisesta serkusta Mahbubesta. Aina kun Mahbube kävi meillä, Mahmud punastui ja alkoi takellella. Hän seisoi nurkassa ja katseli Mahbubea, varsinkin silloin, kun tšador valahti pään päältä. Ja Mahbube, jumala häntä

siunatkoon, oli niin leikkisä ja höpsö, että unohti pitää itsensä soveliaasti peitettynä. Aina kun isoäiti torui häntä ja käski hänen käyttäytyä häveliäästi sellaisten miesten edessä, jotka eivät olleet lähisukulaisia, hän sanoi vain: ”Älä nyt viitsi, isoäiti, hehän ovat kuin omat veljeni!” Ja sitten hän alkoi taas nauraa ääneen. Olin pannut merkille, että heti Mahbuben lähdettyä Mahmud istui kahdeksi tunniksi rukoilemaan ja toisteli: ”Jumala armahtakoon sieluamme! Jumala armahtakoon sieluamme!” Varmaankin hän oli mielessään tehnyt syntiä. Sen tietää yksin jumala. Ennen muuttoa Teheraniin talossamme riideltiin ja kinasteltiin pitkän aikaa. Ainoa asia, mistä kaikki olivat samaa mieltä, oli että minut piti naittaa ja minusta piti päästä eroon. Aivan kuin koko Teheranin väki olisi odottanut minun saapumistani, jotta voisi alkaa turmella minua. Joka päivä menin pyhän Masumen pyhäkköön ja rukoilin häntä tekemään jotain, että perheeni ottaisi minut mukaan ja antaisi minun käydä koulua. Itkin ja sanoin, että kunpa olisin poika tai sairastuisin ja kuolisin niin kuin Zari. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli kahdeksanvuotiaana saanut kurkkumädän ja kuollut. Jumalan kiitos rukouksiini vastattiin, eikä yksikään sielu koputtanut ovelle ja pyytänyt kättäni. Isä järjesti asiansa, ja Abbas-setä vuokrasi meille talon Gorgan-kadun läheltä. Ja sitten kaikki vain jäivät odottamaan, mitä minulle tapahtuisi. Aina kun äiti arveli olevansa kelpo ihmisten joukossa, hän sanoi, että Masumen oli aika mennä naimisiin. Ja minä punastuin häpeästä ja raivosta.

Mutta pyhä Fatima oli puolellani, eikä ketään ilmaantunut. Lopulta perheeni sai jollain keinolla toimitettua sanan entiselle kosijalleni, joka oli sittemmin mennyt naimisiin ja eronnut, että hänen olisi syytä ilmestyä taas paikalle. Hän oli varakas ja suhteellisen nuori, mutta kukaan ei tiennyt, miksi hän oli eronnut vaimostaan vain muutaman kuukauden jälkeen. Minusta hän vaikutti pahantuuliselta ja pelottavalta. Kun minulle selvisi, mitkä kauhut minua odottivat, viskasin sivuun kaiken muodollisuuden ja itsehillinnän, heittäydyin isäni jalkojen juureen ja kyynelehdin ämpärikaupalla, kunnes hän suostui ottamaan minut mukaan Teheraniin. Isä oli lempeäsydäminen, ja tiesin, että hän rakasti minua vaikka olinkin tyttö. Äidin mukaan isä oli alkanut vouhottaa minusta sen jälkeen kun Zari oli kuollut. Olin hyvin laiha, ja isä pelkäsi, että minäkin kuolisin. Hän uskoi, että koska hän oli ollut kiittämätön Zarin synnyttyä, Jumala oli rangaissut häntä ottamalla tämän pois. Kukapa tietää, oliko hän ollut kiittämätön minunkin syntymäni jälkeen. Mutta rakastin häntä todella. Hän oli meidän perheestämme ainoa, joka ymmärsi minua. Joka päivä, kun hän oli tullut kotiin, minä otin pyyhkeen ja menin seisomaan piha-altaan ääreen. Hän laski kätensä olkapäälleni ja kastoi jalkansa altaaseen muutamia kertoja. Sitten hän pesi kätensä ja kasvonsa. Minä ojensin pyyhkeen, ja kuivatessaan kasvojaan hän kurkisteli pyyhkeen takaa ja hänen vaaleanruskeiden silmiensä katse kertoi minulle, että hän rakasti minua ja oli minuun tyytyväinen. Halusin suukottaa häntä, mutta niin ison tytön oli sopimatonta suukottaa miestä, vaikka tämä olikin hänen isänsä. Joka tapauksessa isän kävi mi-

nua sääliksi, ja minä vannoin koko maailman nimeen, etten turmeltuisi enkä aiheuttaisi hänelle häpeää. Koulunkäynti Teheranissa oli sitten kokonaan toinen juttu. Ahmad ja Mahmud vastustivat kumpainenkin minun koulutustani, ja äiti uskoi, että ompelutunnit olivat paljon tärkeämpiä. Mutta kerjäämiselläni, anomisellani ja vankkumattomilla kyyneleilläni onnistuin saamaan isän vastustamaan heitä, ja hän ilmoitti minut koulun kahdeksannelle luokalle. Ahmad oli niin raivoissaan, että halusi kuristaa minut, ja käytti kaikki tekosyyt päästäkseen hakkaamaan minut. Mutta minä tiesin, mikä häntä oikeasti kalvoi, joten pidin suuni kiinni. Kouluun ei ollut kotoa kovinkaan pitkä matka, viidentoista kahdenkymmenen minuutin kävely. Aluksi Ahmad seurasi minua salaa, mutta minä kietouduin tšadoriini tiukasti ja pidin tarkasti huolta, etten antanut hänelle mitään veruketta. Mahmud puolestaan lakkasi kokonaan puhumasta minulle, eikä kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota. Lopulta he molemmat saivat työpaikan. Mahmud meni basaariin töihin herra Mozafarin veljen omistamaan kauppaan, ja Ahmad pääsi oppipojaksi Šemiranin kaupunginosassa sijaitsevaan puusepänliikkeeseen. Herra Mozafarin mukaan Mahmud vietti kaupassa kaiket päivät ja häneen saattoi luottaa, ja isällä oli tapana sanoa, että Mahmud se tosiasiassa pyörittää herra Mozafarin liikettä. Ahmad puolestaan löysi nopeasti paljon ystäviä ja alkoi tulla myöhään kotiin. Viimein kaikki tajusivat, että hänestä lähtevä lemu johtui alkoholin, tarkemmin sanottuna arrakin, juomisesta, mutta kukaan ei sanonut

mitään. Isä painoi päänsä eikä vastannut hänen tervehdykseensä, Mahmud kääntyi pois ja sanoi: ”Jumala armahtakoon. Jumala armahtakoon.” Äiti lämmitti nopeasti ruoan ja sanoi: ”Lapsiparan hammasta särkee, ja hän on hieronut siihen alkoholia.” Jäi vähän epäselväksi, mikä se sellainen hammassärky oli, joka ei koskaan hellittänyt. Äiti otti tavakseen suojella Ahmadia. Olihan tämä loppujen lopuksi hänen suosikkinsa. Ahmad-herra oli keksinyt toisenkin ajanvietteen: hän oli alkanut tarkkailla naapurimme rouva Parvinin taloa yläkerran ikkunasta. Rouva Parvin touhusi yleensä jotain etupihalla, ja tietenkin hänen tšadorinsa aina tipahti. Eikä Ahmad liikahtanutkaan asemistaan olohuoneen ikkunan äärestä. Kerran näin heidän jopa keskustelevan merkein ja elein. Joka tapauksessa Ahmadilla oli niin paljon mielessään, että hän unohti minut. Jopa silloin, kun isä antoi minun mennä kouluun huivi päässäni täyden tšadorin sijasta, huutamista ja tappelua kesti vain yhden päivän. Ei Ahmad unohtanut, hän vain lakkasi haukkumasta minua eikä puhunut minulle enää ollenkaan. Hänelle minä olin synnin ruumiillistuma. Hän ei edes katsonut minuun päin. Mutta minä en välittänyt. Kävin koulua, sain hyviä arvosanoja ja paljon ystäviä. Mitä muuta saatoin elämältä haluta? Oli todella onnellinen, varsinkin sen jälkeen, kun Parvanesta tuli paras ystäväni, ja lupasimme kertoa toisillemme kaikki salaisuudet. Parvane Ahmadi oli tyytyväinen ja iloinen tyttö. Hän oli hyvä lentopallossa ja pelasi koulun joukkueessa, mutta muuten koulutyö ei sujunut kovin hyvin. Olin varma

siitä, että hän ei ollut paha tyttö, mutta hän ei piitannut monistakaan periaatteista. Tarkoitan, ettei hän osannut erottaa hyvää pahasta eikä oikeaa väärästä, eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, miten pitää huolta isänsä hyvästä maineesta ja kunniasta. Hänellä oli kyllä veljiä, mutta hän ei pelännyt heitä. Toisinaan hän jopa tappeli heidän kanssaan, ja jos he löivät häntä, hän löi takaisin. Lukemattomat asiat naurattivat Parvanea, ja hän nauroi välittämättä siitä, missä sattui olemaan, jopa keskellä katua. Aivan kuin kukaan ei olisi sanonut hänelle, että kun tyttö nauraa, hänen hampaansa eivät saa näkyä, eikä ääntä kuulua. Hänestä oli kovin kummallista, kun minä sanoin, ettei se ollut soveliasta ja käskin hänen lopettaa. Hänen kasvoilleen tuli hämmästynyt ilme, ja hän kysyi miksi. Joskus hän tuijotti minua ikään kuin olisin tullut jostain toisesta maailmasta. (Eikö se vähän ollutkin niin?) Hän esimerkiksi tiesi kaikki automerkit ja toivoi, että hänen isänsä ostaisi mustan Chevroletin. Minä en tiennyt, millainen auto Chevrolet oli, mutta en halunnut tunnustaa sitä ja menettää kasvojani. Yhtenä päivänä osoitin kaunista autoa, joka näytti uudelta, ja kysyin: ”Parvane, onko tuo sellainen Chevrolet, josta niin pidät?” Parvane katsoi autoa, sitten minua, räjähti nauramaan ja melkein kirkui: ”Onpas hassua! Tyttö luulee Fiatia Chevroletiksi.” Olin korviani myöten punainen ja kuolemassa häpeään – kahdesta syystä: siksi, että hän nauroi, ja siksi että olin tyhmyyksissäni tullut paljastaneeksi tietämättömyyteni. Parvanen kotona oli sekä radio että televisio. Olin nähnyt Abbas-sedän luona television, mutta meillä oli vain

iso radio. Isoäidin vielä eläessä tai silloin, kun Mahmud oli kotona, emme kuunnelleet musiikkia, koska se oli syntiä, varsinkin jos laulaja oli nainen ja kappale iloinen. Vaikka isä ja äiti olivat kumpikin hyvin uskonnollisia ja tiesivät musiikinkuuntelun olevan moraalitonta, he eivät olleet niin tiukkoja kuin Mahmud ja kuuntelivat lauluja mielellään. Kun Mahmud ei ollut kotona, äiti laittoi radion päälle. Äänen hän piti tietenkin hiljaisella, etteivät naapurit kuulleet. Hän osasi jopa joidenkin laulujen sanat, varsinkin Puran Šahpurin, ja hänellä oli tapana lauleskella hiljaa keittiössä. Kerran sanoin: ”Äiti, sinä osaat aika monta Puranin laulua.” Äiti posahti kuin ilotulitusraketti ja ärjäisi: ”Suu kiinni! Mitä sinä oikein puhut? Älä ikinä sano mitään tuollaista veljesi kuullen.” Kun isä tuli kotiin lounaalle, hän pani radion päälle kuunnellakseen kello kahden uutiset, ja unohti sitten sammuttaa sen. Golha-musiikkiohjelma alkoi, ja isä rupesi huomaamattaan keinuttelemaan päätään musiikin tahdissa. Ihan sama mitä muut sanovat. Minä tiesin, että isä rakasti Marzien ääntä. Kun hänen laulujaan soitettiin, isä ei koskaan sanonut: ”Jumala armahtakoon. Pankaa se toosa kiinni.” Mutta Vighenin laulaessa hän yhtäkkiä muisti uskonsa ja huusi: ”Se armenialainen on taas äänessä! Radio kiinni!” Mutta minä rakastin Vighenin ääntä. En tiedä miksi, mutta minulle tuli siitä aina mieleen Hamid-eno. Sikäli kuin muistan, hän oli komea mies. Erilainen kuin veljensä ja siskonsa. Hän tuoksui partavedelle, mikä oli minun elämässäni harvinaista… Kun olin lapsi, hänellä oli ta-

pana ottaa minut syliinsä ja sanoa äidille: ”Hyvin tehty, sisko. Miten kauniin tytön olet synnyttänyt. Jumalan kiitos hänestä ei tullut samannäköinen kuin veljistään. Muuten sinun olisi pakko hankkia iso tynnyri ja säilöä hänet!” Ja äiti vastasi: ”Mitä sinä oikein puhut? Mitä minun pojissani on vikana? He ovat niin komeita kuin suinkin, vähän oliivinvärisiä, mutta ei se ole paha. Ei miehen kuulukaan olla kaunis. Jo vanhastaan on sanottu, että miehen kuuluu olla epämiellyttävä, ruma ja pahansisuinen.” Äidillä oli tapana laulahtaa viimeiset sanat, jolloin Hamideno nauroi ääneen. Olin samannäköinen kuin isäni ja hänen siskonsa. Kaikki aina luulivat minua ja Mahbubea siskoksiksi. Mutta hän oli minua kauniimpi. Minä olin laiha ja hän oli pulska, minulla oli piikkisuora tukka, jota ei saanut kihartumaan millään ilveellä, hänellä taas oli tuuheat kiharat. Mutta meillä molemmilla oli tummanvihreät silmät, vaalea iho ja poskille nauraessa painuvat hymykuopat. Hänen hampaansa olivat vähän epätasaiset, ja hän sanoi aina: ”Olet niin onnekas. Hampaasi ovat niin tasaiset ja valkoiset.” Äiti ja muu perhe näyttivät erilaisilta. Heillä oli oliivinsävyinen iho, mustat silmät, taipuisat hiukset, ja he olivat hiukan tukevia. Kukaan ei kuitenkaan ollut yhtä muhkea kuin äidin sisko, Ghamar-täti. Eivätkä he tietenkään olleet rumia. Etenkään äiti. Kun hän poisti naamakarvansa langalla ja nyppi kulmakarvansa hän oli täsmälleen samannäköinen kuin neiti Auringonpaiste lautastemme ja kulhojemme kuvissa. Äidillä oli luomi suupielessä, ja

KIELLETTY KIRJA JOSTA TU LI MENESTYSROMAANI Kohtalon kirja kertoo iranilaisen naisen tarinan viiden myllertävän vuosikymmenen ajalta. Se on vaikuttava romaani kielletystä rakkaudesta, julmuudesta ja toivosta – ja harvinaislaatuinen kurkistus iranilaiseen elämään. Etukannen valokuva: Shutterstock | takakannen valokuva: iStockphoto 84.2 | www.tammi.fi | ISBN 978-951-31-7587-0