KUN MINUSTA TULI ISOÄITI
Sain ensimmäisen lapsenlapseni neljätoista vuotta sitten. Hänen kanssaan sain ottaa vastaan kaiken sen uuden, mitä isovanhemmuus tarjoaa. Harjoittelin ja opettelin aina kun siihen oli mahdollisuus. Hoidin häntä
jo ihan pienenä vauvana. En unohda koskaan ensimmäistä yhteistä ajomatkaamme. Vauva nukkui tyytyväisenä kaukalossaan takapenkillä, minä ajoin kieli keskellä suuta ja lauloin koko matkan laulua ”Pium, paum paukkaa”.
Ensimmäiset vuodet isoäitinä olivat onnea täynnä. Lauloimme, luimme kirjoja ja ennen kaikkea leikimme. Leikimme tuntikaupalla huomaamatta ajan kulua. Keksimme ihan omia leikkejä, mistä tahansa aiheesta. Meillä on siitä paljon lämpimiä, yhteisiä muistoja.
Kaikki tämä valmisti minua tulevaan.
Lastenlapsia on nyt seitsemän, heitä on tullut tasaiseen ja epätasaiseen tahtiin. Kuusi vuotta sitten lastenlasten lukumäärä tuplaantui puolen vuoden aikana.
”Pium, paum paukkaa” -laulusta on tullut meidän perheemme tunnussävel.
Hyvissä ajoin ennen ensimmäisen lapsenlapsen syntymää sain valita, miksi haluan minua kutsuttavan. Päätös oli helppo. Oli itsestään selvää, että minä olen isoäiti. Olen elänyt lasten maailmassa koko elämäni. Ohjannut ja opastanut. Ensin omien lasteni kanssa, sitten viisitoista vuotta työssä
esikoululaisten kanssa. Tämän jälkeen sain työskennellä lastenkirjojen parissa yli kolmekymmentä vuotta. Halusin olla ISOÄITI.
Minulla ei ole muistikuvaa omista isovanhemmistani. Olin kolmevuotias, kun heistä viimeinen nukkui pois. Saattaa olla, että tietoisesti pyrin kartuttamaan lastenlapsilleni yhteisiä muistoja heidän isovanhemmistaan. Rakentamaan varantoa, joka kannattelee heitä elämässä. Toivon, että he saavat meiltä isovanhemmilta eväitä elämään ja rohkeutta tulevaisuuden kohtaamiseen.
ISOÄITI TIETÄÄ KAIKEN – VAI TIETÄÄKÖ?
Minulle on opetettu lapsena, että kirkossa, saunassa ja järvessä ollaan hiljaa. Sittemmin lastenlapset ovat lisänneet listaan, että myös isoäidin autossa ja aina silloin kun isoäiti sanoo. Sellainen minä olen.
Lapset ovat tottuneet siihen, että isoäiti tietää mitä tehdään ja miten tehdään. Meille ei juuri synny erimielisyyksiä. Yleensä tapahtuu jotakin hauskaa, ja siinä kannattaa olla mukana.
Omasta mielestäni olen jämäkkä, pidän kovan kurin. Lapset nauravat tälle. Minäkö ankara!
Yhden mielestä osaan vaikka mitä.
Miten niin?
”Osaat korjata ja ommella ja paikata kaikki vaatteet ja lelut.”
Seitsemänvuotias selittää: ”Kun leikkikoiraan tuli reikä eikä löytynyt sopivaa paikkaa, niin sinä osasit virkata siihen juuri sopivan paikan.”
Miten niin tiedän kaiken?
Kahdeksanvuotias selittää: ”Tiedät millaista ponnarilenkkiä ei kannata käyttää. Ja tiedät että jos tulee muurahaisia keittiöön niin pitää ripotella ruokasoodaa niiden kulkureitille.”
Miten niin olen varautunut kaikkeen?
Kuusivuotias selittää: ”Sinulla on aina yllätyksiä laukussa tai taskussa, varsinkin jos jollakin on paha mieli. Sinulla on aina mansikkahilloa kotona (no, ainakin survottuja mansikoita pakastimessa). Ja kun mummulasta lähdetään kotiin (matka kestää 5 minuuttia), eväät saa aina mukaan.
Niin että ei ole ollenkaan vaikeaa olla ihmeellinen isoäiti. Riittää kun tekee parhaansa. En ole kovin aktiivisesti yrittänyt korjata lasten mielipiteitä, tämä toimii hyvin toistaiseksi. Saattaa olla, että he vartuttuaan näkevät asiat toisin – siihenkin olen varautunut.
ISOVANHEMMUUTTA ETÄNÄ
Meillä on kokemusta myös etä-isovanhemmuudesta. Kaksi poikaa, 7-vuotias alppipoika ja 1-vuotias alppivauva, asuvat Sveitsissä. Tapaamme heitä kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Silloin vietämme ajan tiiviisti yhdessä. Nykyajan tekniikka on kuitenkin mahdollistanut sen, että olemme etänä yhteydessä monta kertaa viikossa.
Alppipoika on soitellut minulle pitkiä facetime-puheluita siitä lähtien kun osasi puhua. Myös alppivauva on vauvasta asti tunnistanut ääneni kuunneltuaan puheluitamme. Vauvan kanssa leikimme puhelimessa ”Hienot rouvat, hienot rouvat ratsastaa” -pomputusleikkiä. Saamme kuulla ja nähdä vauvan ensiaskeleet ja -sanat. Alppipoika huolehtii siitä, että koko perheen tilanne on täällä tiedossa. Olen myös
laulanut puhelimessa iltalauluja, usein laulua”Kas tuolla mökki on tuomen alla”. Vanhemmat laulut ovat alppipojankin suosikkeja.
Kindergarteniin lähdimme pidemmäksi aikaa avuksi. Nyt lapsi on aloittanut koulun, siitä olemme keskustelleet viime päivinä puhelimessa. Sveitsissäkin lapsien toivotaan kulkevan yksin koulumatkat alusta asti, ja sitä harjoitellaan juuri nyt.
Alppipojalla on paljon harrastuksia. Perheessä mietittiin jonkin harrastuksen pois jättämistä. Alppipoika oli kauhuissaan. Hän otti pikaisesti yhteyttä ja kertoi asiasta. Meneillään oli kokeilu: hän ei jätä mitään pois ja perjantaina katsotaan, miten väsynyt hän on.
Viime vuonna vietimme alppivauvan ristiäisiä, hänet kastettiin kotonaan. Tilaisuus oli erityisesti ulkomaalaisille vieraille mieleenpainuva. Minäkin ymmärsin vasta tässä kastejuhlassa, että Suomi on ainoa maa, jossa lapsia kastetaan kotona. Sotien jälkeen syntyi paljon lapsia. Heitä vietiin talvipakkasessa pitkiäkin matkoja kirkkoon kasteelle. Lapset vilustuivat tai saattoivat jopa menehtyä kylmyyteen. Tämän takia säädettiin laki, joka määräsi, että lapset
tulee kastaa kotona. Tapa on jäänyt elämään Suomessa. Omat lapsenikin on kastettu kotona, ja kastejuhlaa on vietetty myös meillä mummolassa.
Alppipojalla on hieno oma kirjasto. Sitä olen kartuttanut kaikki vuodet. Onneksi vanhemmat ovat huolehtineet siitä, että lapselle on luettu joka päivä. Nyt hän lukee jo itse. Sain hänen suomenkielentaidostaan parhaan esimerkin ollessamme viime kerralla kävelyretkellä. Kirjoitin hänen lauseensa muistiin:
”Isoäiti, täällä on kyllä kiva asua, kun tiput tiipertävät ja heinäsirkat sivertävät.”
Isoäiti,
mitä leikitään?
Isovanhempien kanssa kaikki on hauskempaa.
Sen tietää seitsemän lapsen isoäiti Leena Järvenpää, jolla on erityinen taito keksiä yhteisiä puuhia lastenlastensa kanssa. Tästä kirjasta löydät niin vinkkejä leikkeihin ja askarteluihin kuin sydäntä lämmittäviä kertomuksia siitä, miten tavallinen päivä muuttuu suureksi seikkailuksi. Järvenpään huikeat ideat yhdistyvät kirjassa rakastetun kuvittaja Ilon Wiklandin lapsuutta juhliviin kuviin, joista monia ei ole aikaisemmin julkaistu Suomessa.
