werner söderström osakeyhtiö helsinki
Ensimmäinen painos
© Kari Hautamäki ja WSOY 2026
Werner Söderström Osakeyhtiö
Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki
ISBN 978-951-0-52380-3
Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@wsoy.fi
Sisällys
Esinäytös:
Yhden uran loppu ja toisen alku
Seisoin hotellihuoneeni eteisessä ja katselin siellä lojuvia urheiluvälineitä, vaatekasseja ja suksipareja. Alahuulestani oli hieman aiemmin ommeltu kiinni reikä, jonka alahampaani olivat repineet, kun iskeytyivät siitä läpi. En ollut vielä pakannut mitään, vaikka kotimatkalle olisi lähdettävä heti. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa. Olin 22-vuotias ja juuri hetkeä aiemmin päässyt taksilla sairaalasta hotellille, ja sairaalaan olin päätynyt mäkihyppykilpailuista Slovenian Ljubljanassa, koska olin kännissä. Sairaalassa verikokeet paljastivat, että krapulapäivänä humalatilani oli edelleen yli promillen. Ja koska mäkihypyssä kaikki rentouttavat aineet, alkoholi mukaan lukien, on kielletty wada n
antidopingtoimikunnan kiellettyjen aineiden listalla, tiesin, että kunhan hotellille pääsen, voin pakata tavarani ja lähteä takaisin Suomeen.
Soitin isälleni, että laittaako lentolippuihin rahaa, tulisin kotiin hieman aiottua aikaisemmin. Isäni tajusi heti ilman sen kummempia selittelyjä, että jotain minä olen mokannut, ja totesi:
»Helvetin idiootti, hoida itses kotiin millä hoidat.» Ei laittanut tilille rahaa. Silloin oli yksinäinen olo, eivätkä reikä huulessa tai promillen krapulakaan mielialaa nostanut.
Selvähän se, rahaa rajallisesti eikä mitään suunnitelmaa. Pakkasin reppuun muutamat vaihtovaatteet ja jätin kaiken muun hotellille, tuhansien arvosta tavaraa, ja lähdin matkaan. Kotimatka kesti viikon, milloin junalla ja milloin bussilla, aina halvimmalla vaihtoehdolla, ja joskus jos pystyi ja uskalsi, menin pieniä pätkiä niin sanotusti juoksulla, eli maksamatta. Junamatkoissa varsinkin pyrin säästämään jokainen kerta ja maksoin vain, jos jäin konduktöörille kiinni.
Ulkomaalaisena vetosin sitten kiireeseen, siihen etten vain yksinkertaisesti ollut ehtinyt ostaa lippua, kun juna oli jo lähdössä. Sain aina sen verran siimaa, ettei minua heitetty ulos, mutta en tiedä uskoivatko he selitystäni vai antoivatko vain säälistä mahdollisuuden vielä jäädä junaan, kunhan maksoin edes silloin.
Rehellisesti reissu oli yksi elämäni noloimmista tapahtumista, mutta sitä ei nyt voinut jäädä murehtimaan sen enempää, hoidetaan terapiassa sitten myöhemmin nämäkin traumat. Reilailtuani muutaman päivän Euroopassa kohti Suomea saavuin vihdoin Tallinnaan. Tuohon kaupunkiin jossa suomalainen melkein tuntee jo olevansa Helsingissä. Kieli ja ihmiset kuulostavat samalta kuin Suomessa, kaikki näyttää samalta, vaikkei sitten kuitenkaan. Neuvostoajasta ei tuolloin ollut vasta kuin kymmenisen vuotta, eikä meininki ollut vielä niin paljoa muuttunut, kuten minäkin tulisin omissa nahoissani huomaamaan.
Kuten totesin, olin ollut kotimatkalla jo päiviä lyötynä, nälkäisenä, osittain verisenäkin ja lopen uupuneena. Krapula oli sentään jo helpottanut, mutta tiesin, että kun huomenna pääsisin lautalla Suomen puolelle, sama henkinen helvetti alkaisi uudelleen. Päätin, että kävisin ensin Hiihtoliiton toimistolla hakemassa virallisen ilmoituksen kilpailukiellosta ja menisin vasta sitten kotiin, mutta sitä ennen olisi selvittävä yön yli Tallinnassa. Saavuin keväiseen
Tallinnaan suhteellisen myöhään joskus alkuillasta ja suuntasin juna-asemalta Vanhaankaupunkiin, ainoaan paikkaan, jonka siihen aikaan Tallinnasta tunnistin, kun Mustamäen torikin oli jo purettu.
Kuljeskelin orpona siellä täällä, söin halvinta ja join Sakua tölkeistä, jotka olin rahaa säästääkseni ehtinyt ostaa kaupasta ravintolan sijaan ennen kuin ne menivät kiinni. Ilma ei ollut varsinaisesti kylmä, olihan jo kevät, mutta vettä ropisi hiljakseen ja tasaisesti ja pian, kun ravintola toisensa jälkeen alkoi sulkea oviaan, siirryin aina seuraavaan auki olevaan.
Kun tätä shakkipeliä oli jatkunut muutaman tunnin eikä montaa ravintolaakaan enää ollut auki, näin erään ravintolan, jonka sisäänkäynnin yläpuolella loistivat isot ja näyttävät neonvalot ja sivuilla vähintään metrin korkuiset lyhdyt. Ajattelin, että siellä oli vielä sen verran eläväisen näköistä, että paikan oli pakko olla vielä useamman tunnin verran auki, joten päätin käydä tarkastamassa paikan hotellikustannuksissa säästääkseni. Jos se olisi edes aamuviiteen auki, niin kyllä minä selviäisin loppuyön ulkona hengissä siihen asti, että laiva parin kolmen tunnin päästä lähtisi kohti Helsinkiä.
Saavuin sisäänkäynnin eteen ja huomasin miltei
30 metriä pitkät rappuset, joiden perällä oli narikka tai vastaanotto tai miksi sitä kutsuttiinkaan. Kyseisen ravintolan varsinaiset tilat sijaitsivat siis maan alla, kellarikerroksissa niin sanotusti. Kävelin rappuset alas. Muistakaa, että tämä tapahtui 23 vuotta sitten, ja olin tuolloin vasta 22-vuotias, ja koska rappuset
oli päällystetty punaisella matolla, oletin silloisella elämänkokemuksellani, että olin saapunut vähän laadukkaampaankin paikkaan. Vielä kun rappusten alapäässä vastaani ei tullutkaan lahtelaista portsaria, joka kantoi jotain kaveriporukkani häirikköä ulos niska-perseotteella, vaan hienoon jakkupukuun pukeutunut business-henkinen leidi, joka sen niskaperseotteen sijaan riisui reppuni ja takkini selästäni kuin paremmissakin piireissä, ajattelin itsekseni että »ei hemmetti, en mä tällaista palvelua ole koskaan saanut, tänne mä jään». Ennen kuin ehdin juuri muuta kuin moikata vastaanottajaa ja ojentaa kantamukseni, kysyi nainen vielä, että ennen kuin päätän maksanko itseni sisään, hän voi vielä esitellä minulla paikan.
Ai että mitäkö? Ennen laskutusta minua vielä kierrätettäisiin ympäri paikkaa?
»Juuri niin», hän vastasi.
»Selvä, esittele sitten vain»
Ja niin kuljin hänen perässään läpi ravintolan hänen esitellessään paikkoja. Tiivistettynä koko kierros meni seuraavanlaisesti: Tulimme ensimmäiseen huoneeseen, jossa oli muistaakseni jotain merenneitoteemaa seinillä, mutta muuten huone oli vain huone. Ei ristinsielua, ei henkilökuntaa eikä sen enempää asiakkaitakaan, kuten ei sitä
seuraavissakaan huoneissa. Lopulta tulimme useita minuutteja myöhemmin yhdeksänteen ja ravintolan viimeiseen huoneeseen, jälleen eri teemalla, mutta sillä erotuksella kahdeksaan aikaisempaan huoneeseen, että tässä huoneessa oli minun ja sen jakkupukuisen naisen lisäksi yhdeksän naista, ja kaikki bikineissä, ei ketään muuta. Kyllähän minä aikaisemminkin jo aavistelin, että minkälainen ravintola oli kyseessä, mutta kun aavistukseni paikan luonteesta nyt saivat vahvistuksen, totesin jakkupukuiselle:
»Joo, kyllä mä tänne jään».
Maksoin itseni sisään ja tytöt kutsuivat minut pöytäänsä istumaan. Pöydät ja istuinpaikat oli rakennettu puolikuun muotoisiin looseihin, joiden keskellä istuinpaikkojen edessä oli pieni pyöreä drinkkipöytä. Niiden loosien lisäksi huoneessa oli baaritiski, tanssilava tankoineen, ja minä ainoana asiakkaana yhdeksän stripparin kanssa, väsyneenä pitkän henkisen turpaanoton jäljiltä ja leuka ommeltuna.
Tilasin ensimmäisen kaljan, sitten toisen ja kolmannen, mutta aina kun tilasin itselleni juoman, jokainen noista venäjänkielisistä tytöistä tilasi myös, minun laskuuni, ja aina jotain muuta kuin kaljaa. Ei mitään, mikäs siinä nousuhumalassa, pitkästä aikaa lämpimässä, yhden tytön aina tanssiessa tangossa ja
kahdeksan muun pitäessä minulle seuraa bikineissään puolikuun muotoisella sohvalla. Koitin englanniksi ja suomeksi selittää reissuni luonnetta ja he hymyilivät, vaikka eivät ymmärtäneetkään mitään kertomastani. Koin kuitenkin heidän ymmärtävän ja sympatiseeraavan minua. Pitkästä aikaa joku kuunteli minua, ja minähän selitin. Sain ainoana asiakkaana heidän kaikkien jakamattoman huomion, ja tietyssä nousuhumalan vaiheessa minusta oikeasti tuntui, että he kuuntelivat juttujani. Ehkä osa niin saattoi tehdäkin, mutta koska kaikki puhuivat keskenään vain venäjää, niin veikkaan vahvasti, ettei suurin osa ymmärtänyt sanaakaan. Pässiä, ja pässin rahoja, vietiin, eikä tyttöjen edes tarvinnut tehdä tai sanoa juuri mitään.
Kun tämä terapiaistunto oli jatkunut kuudenteen juomatilaukseen asti, jakkupukuinen business-henkinen nainen tuli pöytämme ääreen juttusille ja totesi englanniksi jotenkin näin:
»Hei kuule, meillä on yksi pieni ongelma. Tältä sun kortilta on loppuneet rahat jo kolme kierrosta sitten.»
Kolme kierrosta! Siis kolmekymmentä juomaa sitten, mietin paniikissa itsekseni. Päässä pyöri vain, että mä kuolen sinne, paikka on varmasti mafian pyörittämä ja nyt mut ryöstetään ja tapetaan ja ruumiini
paloitellaan tuhanteen osaan kolmenkymmenen juoman vuoksi nopeammin kuin Immu sai Stagalalta turpaan. Vittujen kevät, helvetin faija, miten helvetissä mä tästä nyt selviän, mietin edelleen ja aloin änkyttää englanniksi jotain sellaista kuin: »Eeh eh, sorry, but…»
Sitten yksi tytöistä keskeytti lauseeni ja ohjasi oletetun pomohenkilönsä sivummalle juttelemaan. Minä istuin muiden kanssa sohvilla ja mietin, etten selviä tästä millään nyyhkytarinalla, kunnes pienen hetken kuluttua jakkupukuinen tuli takaisin pöytäämme ja sanoi englanniksi:
»Kuule hei, juteltiin tuossa ja tultiin sellaiseen päätökseen, että koska sä olet käyttäytynyt moitteettomasti ja koska olet ainoa asiakas täällä, niin saat kaikki sun velat anteeksi ja loppuillan ilmaiseksi. Mutta vain jos sä tanssit näille tytöille.»
»Ai että mitä, that I strip to girls?» sain sanottua ja mietin, että mitä helvetin vaihtoehtoja mulla oikein oli? Joko jäisin mafialle velkaa ja ruumiini paloiteltaisiin tai alkaisin huoraamaan.
Tein itsestään selvän päätöksen ja sanoin:
»Yes, you know Nykänen? I’m a skijumper too», ja lähdin siirtymään kohti tanssilavaa. Riisuin t-paidan päältäni, samoin housut. Ne Nykäsen innoittamat valkoiset tennissukat olivat vielä jalassa, enkä ollut sen
kummemmin ehtinyt vielä twerkata, kun yhtäkkiä saliin juoksi ihmisen kokoinen linnunpoikanen, noin kymmenen humalaista miestä perässään. Kyseinen orkesteri paljastui brittiläiseksi polttariporukaksi, ja kaikki nauroivat strippareille strippaavalle miehelle.
Se oli ehdottomasti yksi elämäni noloimmista pohjakosketuksista. Kilpailukielto, rahat loppu ja velkaa mafialle tallinnalaisessa strippiluolassa. Olin liimautunut tankoon ja kimpussani oli lintupukuinen brittiläinen sulhasmies. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin voin kuitenkin sanoa, että juuri niin matkani pitikin päättyä.
Seuraavana päivänä pääsin kuin pääsinkin yhtenä palasena takaisin Suomeen. Menin Hiihtoliiton toimiston kautta takaisin Lahteen ja kerrottuani koko tarinan isälleni sain niin perinteisen vastauksen kuin 40-luvulla syntyneeltä voi saada:
»Olet sä kyllä tyhmä jätkä. Muut jätkät ku lähtee Tallinnaan, ne menee huoriin, mut jätkä joutuu huoraa, et pääsee sieltä pois.»
Tuon reissun jälkeen jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti miettimään, että mites nyt sitten tästä eteenpäin. Urheilu vietiin minulta kertaheitolla, eikä minulla mitään koulutusta ollut. Monen sattuman ja yhden vitsin ja vedon myötä
päädyin lähettämään hakupaperit sairaanhoitajakouluun ja vuotta myöhemmin palasin Tallinnaan. Kolmen kuukauden työharjoitteluun keskussairaalan sydänteholle.
