Kuikanvuosi
Kuikanvuosi Turunen Heikki WSOY
Kuikanvuosi Heikki Turunen
werner söderström osakeyhtiö • helsinki
Ensimmäinen painos.
© Heikki Turunen ja wsoy 2025 Werner Söderström Osakeyhtiö Lönnrotinkatu 18 a , 00120 Helsinki isbn 978-951-0-51917-2
painettu eu:ssa Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@wsoy.fi
Varmuuden vuoksi muistutan lukijaa, että tämä rakenteellisesti erikoinen tosipohjainen tarina perustuu pitkälti omiin muistoihini, miespäähenkilön, edesmenneen ystäväni päiväkirjaan ja hänen rakastettunsa kertomaan. Olen muokannut sitä mahdollisimman pitkälle olettamaamme todellisuutta vastaavaksi.
Niinhän, periaatteessa, kaikki romaanit ovat syntyneet: eihän kirjailija voi olla aina paikalla tapahtumia ja ihmisiä näkemässä ja kuulemassa.
Pielisen Karjalassa pitkäperjantaina 2025
TEKIJÄ
Kertoja tutustuu Pielisen kesässä tämän tosipohjaisen tarinan miespuoliseen päähenkilöön, vaimonsa parhaassa iässä olevaan lempiserkkuun, joka ei tunnu olevan täysin tästä maailmasta.
Kake vain
Erään ylimysnaisen oloisen, pohjimmiltaan sydämellisen leskirouvan pyynnöstä, ja paraikaa Kuikkasaaren suunnalla ääntävän kuikkaparin käskystä, kerron hänen rakastumisestaan synnynnäistä sairautta potevaan karjalaissyntyiseen, vantaalaistuneen tietokoneoperaattoriin runsas vuosi ennen miehen kuolemaa. Teen sen siksikin, koska tuo operaattori oli sekä ystäväni että vaimoni serkku, mutta myös siksi, kun hänestä sanottiin, sanotaanpa vieläkin, että hän oli suuren, naista palvovan sydämen mies, joka eli kuollakseen ja kuoli elääkseen. Hän toi mieleen niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan erään parituhatta kärsimysviikkoa taapäin osapuilleen samanikäisenä hengiltä rääkätyn, ylösnousseen puhtaista puhtaimman.
Kristus nousi kuolleista, kuoleman kuolemalla voitti ja haudoissa oleville elämän antoi…
Sain vihiä hänestä 60-luvun lopulla ollessani kotimaakuntani pääkaupungissa ilmestyneen päivälehden palkkalistoilla. Kihlattuni, juuri kauppaopistosta valmistunut merkonomi, yhteisen kotijärvemme Pielisen länsipuolelta, kertoi tapaamisillamme hupijuttuja samanikäisestä serkustaan ja lapsuuden leikkikaveristaan. Jo poikasena mielestään ’kreikkalainen’, van-
hauskoinen pikkuäijä kuului pitäneen jostain syystä kuikkaa taivaasta hänen kaverikseen lehahtaneena linnunhahmoisena enkelinä. Tämä pikkuvanha tummatukkainen mustasilmä pojankossi kuului nousseen kerran heidän käpylehmä- ja kauppaleikeissään pihapihlajan alla seisomaan oudoin ilmein kuullessaan kuikan ääntävän jäitään luovalla Piitterinlahdella.
– Toasiisa hospotin siipiniekka minnuu kuhtuu.
Vielä sillä oli ollut tapana kavuta ees taas saunankatolle johtavia tikapuita vatkuttaen:
Tikapuita pitkin taivaisiin, Piitterin mummon peijaisiin…
– Nooo, mitäs se tämä tikapuita pitkin taivaaseen nouseva pula-ajan Kuikka-Koponen meinaa tehä siellä herrain Helssingissä? oli appiukko jokunen vuosi myöhemmin kysynyt siskonpojaltaan heinätalkoiden latokahvilla, sinä kesänä, kun tämän isä, muurarimestari, teki perheineen muuttoa Juuasta
Vantaalle Helsingin uutta postitaloa rakentamaan.
– Otan maaliman sievimmän akan.
– No nythän sinä! Mitä vasten?
– Tekee levveenaamassii poejan ölövänöitä ja enkelin näkösii tytöntylleröitä.
Kun sitten näin hänet ensi kerran anopintekeleeni 50-vuotispäivillä juukalaissyntyisen kihlamorsioni lapsuuskodissa kuusikymmenluvun viimeisen vuoden tammikuussa, en alkuun yhdistänyt häntä kihlattuni serkkuun. Luulin häntä sinisenmustine hiuksineen ja kellertävine ihoineen japanilaiseksi, joita oli muuttanut maailmansodan ja Hirosiman tuhon jälkeen rauhalliseen pohjolaankin. Kunnes hän boolimaljan ääressä jonottaessamme kääntyi puoleeni ja kysyi selvällä savo -
karjalaisella puheennuotilla, missä ja miten noinkin janoisen näköinen mafiosotyyppi oli päässyt sekaantumaan hänen raivoraittiiseen serkkulikkaansa.
– Ka, Join kaupungissa, Karjalan Maan konttorin kassalla, sanoin aika huppelissa. – Ottaissani verskottii housuloihen ja ravatin ostoon, jotta kapakkiin laskisivat. Serkkulikkasi löi markat tiskiin. Eli silloin se antoi mulle rahanpaskaa, tästä etiäppäin vie tuhkatkin munista.
– Siis romanssi rehottaa, kunnes papinaamen pilaa lupaavasti alkaneen ystävyyden?
– No perkkee. Milläs tolalla naisasiat lie noin ulukomaan elävän näkösellä sällillä?
– Ei toivon hiventä. Se on viisautta, olkaamme vakaat, kaveri sanoi puhelaulamalla kuin ortodoksipappi. Jotenkin vaistosin, ettei se ollut pilkantekoa.
Epäillessäni häntä käännynnäiseksi ortodoksiksi, kuten kaksi äitini helsinkiläistä siskonhöppänää, hän kielsi sen. Hän oli vain palannut äitinsä puoleisen suvun alkuperäiseen uskoon luterilaisuuden tuntuessa jotenkin vieraalta, liian ankaralta, anteeksi antamattomalta.
– Sitä paitsi Pyötikössä, Nurmeksentien tuntumassa on kreikkalaiskatolisten luostari meitin vanhauskoisuudesta todistamassa. Varmaan tiijätkin, matkailunähtävyys nykyään.
– Juu, oon käynyt. Entä veljesi, ja serkut, miun morsmaikki muun muassa…?
– Ehei veikkoset henget. Erään lihavan juopon saksalaismunkin perustaman kirkon kannattajia. Enemmän ja vähemmän Vanhan testamentin jengiä. Ankaran Tuomion Jumalan sakkia. Tapauskovaisia itse asiassa.
– Siis joka tapauksessa uskovaisii? Joista ainuva ortodoksinen pappisystäväni, isä Seppo, sanoi kerran, kun ryypät-
tiin, jotta papin aikana saa kirota, kun vain muistaa pyytää anteeksi.
– Ei nyt sentään. Toki mie siihen uskon, jotta jokin on luonut meijät ja tään maaliman, ja kun korkialta kakkii, niin mätkähtää. Noiju ja ryyppää miun puolesta kuin seltivenäläinen ja puhu hävittömiä, vaan lyyvä eijo välttämättä tarvis.
– Selkis, sanoin ja ojensin käden tervehdykseen. – Mie oon Heikki, rakutetaan Hessuksi. Turusen ämmän pojanrakkuloita.
– Evankeliumin valon Ruotsin kautta meille tuoneen piispan kaima siis, se sanoi kätellessämme.
– No perskele.
– Mie taas olen Kauko niin kuin kuikka, se sanoi puristaen kättäni yllättävän lujasti, kuten usein hyvät ja luotettavat kunnonmiehet. – Eli Kake, Kake vain, niin kuin varmaan kaikki maaliman Kaukot. Sukunimi sama kuin äitmuorin mieliharmilla, joka just tuolla kättä vääntää tulevan appiukkosi kaa. Tuskin ovat hirviän selevin päin.
– Ja Vantaalla asut niin kuin isäs ja äitis ja…?
– Jep. Vaikka Mätäoja se on oikeelta nimeltään.
– Just just. Mitäpä muuten hommailet?
– Tietokoneoperaattori. Suomen Gallupilla. Ja sinä siis lehtimies?
– No sen tapainen. Tiijät varmaan Kamakin, maalaisliiton äänenkannattajan?
– Juu. Demari-isäpapparainen sanoo Karjalan Maata Tunkioviestiksi.
– Jaa. Kiitti vaan luottamuksesta.
– Ollos hööli. Onko muuten totta, mitä serkkulikka kerran sanoi, että rääkkäät kustantajaparkoja kirjantekeleillä?
– No niin joo. Paluupostissa tulevat takaisin, jotta luukut paukkaa. Kirjailijuus on jokahisen itseään kunnioittavan toi-
mittajaplantun unelma. Useimmiten yhtä tyhjän kanssa kuin maholehmän veteen paskantaminen.
En voinut olla panematta merkille uuden pitkänhuiskean tuttavuuteni harvinaisen virheetöntä ulkonäköä: korpinmustine hiuksineen, melkein yhteenkasvaneine tummine kulmakarvoineen ja tietynlaisine silmänreemauksineen hän oli muinaisen orientin tarujen samurain oloinen komea pentele, kuin Hollywoodin kulta-ajan leffatähdet. Vaikka mieli teki, en kehdannut käydä kyselemään uudestisyntyneen karjalaisshemeikan naisasioista. Jäin vain mielessäni kadehtimaa hänen todennäköistä mellastamistaan pääkaupungin kaunottarien keskuudessa kuin pukki kaalimaassa.
Tarkemmin tutustuimme jokunen vuosi 1970 olleiden häittemme jälkeen, kun Kaken isä rakensi lankonsa, kirvesmiehenäkin kunnostautuneen appiukon avustuksella huvilan Kuikkasaareen sukuperintönä saamilleen maille. Se sijaitsi kilometrin päässä vihdoin esikoisromaanilleen kustantajan löytäneen meikäläisen kesäisestä kirjoituskammiosta, vanhasta hirsiaitasta Varisniemen pohjoispäässä. Kake tuli siitä lähtien perheensä saarimökille kesäloman viettoon ja asui melkein yhtä paljon kahden enonsa, minun appeni ja Piitterin leirintäalueen isännän luona kuin perheensä uudella kesämökillä, korkealle Kuikansaaren pohjoispäähän rakennetulla huvilalla Kuikanpäässä.
Parhaaksi tutustumisemme areenaksi osoittautuivat timoteintuoksuiset niityt latoineen, työn alla olevine heinäseipäineen ja niiden hankoajineen. Syystä tai toisesta huvilan rakentamissuvesta lähtien Kake suorastaan pyysi päästä mukaamme heinäntekoon. Heinäkasakka Kaken suosikkipaikaksi osoittautui Topi-enon ulkoniitty Räksiinalavalla vanhanharmaine latoineen uuden runkotien, valtatie kutosen
eli Joensuu-Kajaani-pikitien toisella puolen. Kajaanin kautta Lappiin päätyvän, loma-aikaan vilkasliikenteisen kulkuväylän lakkaamaton autojen hurinako vaikuttanut, mutta jo Kaken ensimmäisinä heinäkasakan päivinä jutteluistamme kävi ilmi, että hän oli tyypillinen ensipolven kaupunkilainen: palvoi luontoa, ikävöi Vantaalla talvikaudet maalle Pielisen vetten välkkeeseen, murtaen puhuvien maaukkojen ja punakoiden vanhankansan emäntien seuraan, vaikka sitten hihitteli heidän tahattomalle koomisuudelleen.
Se tuntui oivalta aasinsillalta aiheeseen, jota kukaan ei hevin ilennyt tivata intiimiasioistaan systemaattisesti vaikenevalta komistukselta.
– No onhan ne nyt tytöt siellä kauniimpia ja hienompia kuin täällä nää meitin karjopiiat, lypsyjakkaran kuva takapuolessa. Välillä saa panna eli laittoo noin liukkaan näköinen koirasimmeinen, vai?
– Ka joo, miksikäs ei. Ylypeitä ja vähä parempii vaan tuppaavat olemaan. Nauraat kippurassa, jos joku vähännii levveesti hoasteleva toukohousu-tanssittaja sanoo tangon pyörteissä Mustikkamaan lavalla tai Kultiksella pieliskielellä, jotta mie sitä taejan helevekkeri rakastoo rojjauttoo sinnuu.
Toisen kerran, muistaakseni esikoisromaanini ilmestymistä seuranneena kesänä, hoikansutjakan ja terveen oloisen Kaken omituisen verkkaista heinähangon käsittelyä kummeksuessamme saimme tietää siihen yllättävän syyn. Hänen vaietessa tapansa mukaan henkilökohtaisista asioistaan heinällä mukana ollut Irja-äiti äityi itkusilmässä kertomaan esikoisensa, häneltä periytyneestä geenivirheestä johtuneesta synnynnäisestä sairaudesta, kardiomegaliasta, jo lapsena rinnassa sykkineestä aikamiehen sydämestä. Vain nuorukaisiässä asennetun tahdistimen avulla sykkivä ylisuuri lyöppäri muka pakotti Kaken
välttämään fyysisesti rasittavaa liikuntaa ja rajuja äkkiliikkeitä.
– Sen asentamisesta lähtien, seihtemisen vuotta, se on ollut toammonen.
– Mikä toammonen? ihmettelimme. Se tapahtui nokipannussa nuotiolla keitetyillä ikimuistoisilla iltapäiväkahveilla vanhan heinäladon pimetossa.
– Ka semmonen, jotta uskoo jokahisen päivän voivan olla viimeinen. Muka tahdistin voi tehhä tenän minuutin päästä, Irja, Kaken äiti sanoi itkuun asti liikuttuen. Poikansa sairaudesta itseään syyttävä, veljeään, appiukkoani, hiukan nuorempi tumma kookas nainen jatkoi. – Tuon polosen iltarukkous eijjoo rukous, vaan kuoleman kynsissä olijan hätähuuto:
Levolle lasken luojani, armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi…
Katselin epäilevin hymynvirnein heinäkasassa istuvaa, anoppimuorin leipomaa sokerijauhoista rinkelimunkkia kahvin kyytipoikana syödä rutjuttavaa, mitä kukoistavimman oloista kaveria vihreässä t-paidassaan ja farkuissaan.
Irja jatkoi kertomustaan, minkä itkultaan pystyi. Kake oli tahdistinleikkauksen jälkeen vironnut Meilahden heräämössä narkoosista siellä töitään tekevien apuhoitajien tietämättä ja ehtinyt kuulla, kun hoitajat, luullen hänen yhä nukkuvan, harmittelivat keskenään, että »tonkin makeen tyypin on kuoltava nelikymppisenä». Muka harvat liikaisot tahdistinsydämet sykkävät sen vanhemmaksi.
– Kaikki aikansa miesvalloituksillaan kerskuvat hupakot pilasivat loppuiäksi poikani elämän. Eivät tienneet miten kaikki niin hyvät kuin pahat puheet todesta ottava herkkä
höpelö se on. Just kuin äitivainaa, Olga-mummo. Joka vuotti koko ikänsä talvisovan viimepäivinä Viipurin Tammisuon taisteluissa kadonnutta miestään kotiutuvaksi. Asui joka päivä Piitterin ikkunan ääressä tielle päin kahtomassa. Viimesanoissaan ennen kuolemaa itki, kun ei saanut nähä rakasta ukkoonsa.
– Ja leikkausko ei sitä auta?
– Ei. Sydämensiirtokin muka toivoton pelastuskeino. Ja liian kallis. Ei auta kuin alistua nöyrästi, elää päivä kerrallaan se aika, minkä ukkoluoja antaa huokua.
– Niin… hetkinen, ajattelin ääneen ja laskin sormilla: – Jos jättisydän sykkää nelkyt vuotta, vuonna -87 tulee Kakelle niin sanotut hapraat lähdöt. Ja kun nyt mennään vuotta seitenneljä, Kakella on aikaa olla täällä meijän hupina peräti kolomenatoista Suomen Karjalan suvena. Suvi-illan vieno vilve, huogua voaran kannal…
Kaken äidin surua kunnioittaakseni katselin ladon nurkassa lempeästi hymyilevää kuolemisensa vuottajaa niin vakavin naamoin kuin osasin.
– Jos oletetaan että niiden hoitajahutsujen elinikäennuste toteutuu, mikä selittää tuon kamikazen olemisen aina niin hyvällä päällä? Leppoisa ja rauhallinen. Optimisti. Huumorin pilike silmässä ja aina ruojehtimassa. Ihmeen tietäväinennii, keskikoulumerkonomiksi. Moni tulisi hulluksi, aattelisi hirttonarua. Toinperrään ovella koko ajan Sylvester vuottaa viitake olalla, niin kuin Aleksis Kivi -nimistä kollegaa Eikka Leikan runossa. Se sanoo sille, jotta…
Niin täysi, niin täysi on sydämein, sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuoloon…
Kake vastasi siihen itse:
– Itepähän tiijät, herra ’pitkästä aikaa elinvoimainen junttikirjailii, kansa- ja rippikoulupohjalta’, vai mitenkäs se Hesari siusta kirjuttoo röplyytti.
– Vastaa kysymykseen, eläkä siinä lipruile.
– Johan mie vastasin. No, voinhan minä selittää tarkemmin joskus makkaratulilla tai virveliä viskoissa, jotta ei tuu Pimpauttajalle paha mieli. Nyt en jouva, pitää köyhän kuolemanpaskan tikistäjän lehmänkantturoille laittoo enstalaveksi evästä kepin nennään.
Kiitos tuon asenteen, koko kuva joka hetki käytännössä kuolemaa tekevästä miehestä ja hänen ajattelustaan paljastui vasta aikaa myöten. Silloinkin se tapahtui yhtä paljon omiin havaintoihin ja jonkun muun kuin hänen itsensä kertomaan perustuen. Mies kun oli vielä sellainen, ettei kertonut itsestään mitään, ellei kysytty. Kun joskus vaivautui vastaamaan uteluin, se vetkuili, löi leikiksi koko asian tai jätti vastaamisen kesken ja lähti virveliä viskaamaan.
Viimeisiä, erittäin olennaisia seikkoja Kaken yksityiselämästä paljastui vielä hänen hautajaisissaan, joihin palaan tuonnempana.
Toki näin hänen kehityksensä parissa kymmenessä vuodessa meidän kaikkien tuntemaksi rakkauden apostoliksi, mutta välttämättä en älynnyt täysin yhdistää sitä ja hänen pakkomielteistä uskoaan, että hän kuolisi nelikymppisenä. Meidän kaikkien silmissä hän eli synnynnäisen sydänvian rajoissa tavallista, vain himpun mietteliäämmän sen ajan nuoren miehen elämää, täysipainoista etsikkoaikaansa kalastusta, lintuseurantaa, lukemista, musiikin kuuntelua ja heinätalkoita harrastaen. Syvällisyytensä, mikäli Kake täysin tiedosti sitä itsekään, hän naamioi humoristisuuteen, jota piti yhtenä viisauden lajina.
Topi-enon heinäpellon ja Piitterin leirintäalueen ohella näin häntä useimmiten paikallisessa elokuvateatterissa sekä Päivärinteellä että leirintäalueen yhteyteen rakennetulla tanssilavalla, milloin kenenkin rasvaletin havitteleman kyläkaunokaisen kanssa. Kaken tanssiminen, oli se vaikka tangoa tai humppaa, oli huvittavaa, rytmitöntä hiipimistä posket ja vartalot tiukasti vastakkain partnerin kanssa, jopa Harakkamäen maakartanon ylpeää, joka iikan piirittämää kaunotartytärtä tanssittaessa. Se ei unohdu, kuten ei myöskään yleisön ihastuksen huokailu ja samaista povekasta seksipommia piirittävien hien, timotein ja kiljunhajuisten horjahtelevien kyläkarjujen sanailu paikan puffetin ovilla:
– Kato kato kato tuota kaksjalakasta mulukkuu. Hivuskarvakaan ei mahu sen ja mörrimöykyn välliin.
– Lyylin jorokarvatkin lakoo. No onpa tosiaan hellää ja hempeetä. Oiskohan turpaan lossauttoo, rehellisestä pimppikatteuvesta.
Mutta siinä kaikki. En tiennyt hänen varsinaisesti iskeneen ketään ainakaan Juuassa. Jos hän pääsikin suviyön hämyn ja väentungoksen suojassa saattamaan tyttöä, kukaan ei ollut nähnyt sitä. Usein samaan aikaan Kuikanpäässä majailevien Kaken vanhempien mukaan hänellä ei ollut vakituista tyttöystävää Vantaallakaan. Komean, hyväkäytöksisen kaverin kohdalla se herätti supinoita, epäiltiin homoseksuaaliksikin. Me emme kehdanneet kysellä Kakelta edes leikin varjolla sellaisia. Kerran kuitenkin humalaiset löivät erästä nättiä julkihomoa, Kaken entistä koulukaveria, Päivärinteen tanssilavalla. Silloin muuan suorasukaisuudestaan tunnettu julkijuoppo kysyi Kakelta puffetissa suureen ääneen, miksi tämä ei ollut puolustanut hinttiystäväänsä. Kauko katsoi kysyjää ja samassa pöydässä terästettyä rapakaljaa kittaavaa seuruettamme lem-
peästi hymyillen, arvaten meidän odottavan kiinnostuksella hänen vastaustaan:
– Pojat hei. Ihan mukavia ootte miehiä. Kiva teijän kans on tapella ja kättä vääntää, ryypätä ja korttia lyyvä, mutta sori vaan: hetekoilla teill ei tie mittää. Tasan yks värkki liikaa.
Tyypillisimmillään, kakemaisimmillaan, hän oli tavanomaisissa kesätilanteissa, kuten veneessä kala-apajilla ja jonkillaiseksi ajan tavaksi tulleilla makkaranuotioilla milloin Kuikanpäässä tai Varisniemessä, milloin Räksiinalavalla ulkoniityn heinässä. Laiskiaismaisen kiireettömyyden perikuva teki hätäilemättömästä makkaran käristämisestä tavaramerkkinsä: meidän nälkäkurkien syödessä lenkinpätkän tikunnenässä pinnasta mustaksi kärähtäneenä, sisältä kylmänä, se viilipytty malttoi vuottaa tulen hiipumista kekäleiksi, paistaa lenkinpätkän läpikuumaksi pintaa karrelle polttamatta. Vielä käänteli sitä hiilloksen hehkussa sen oloisena, että huomioi koko ajan järviluonnon kesäisen kauneuden ja lokkien huudot etäisillä selkäluodoilla. Kaken vastauksella hänen malttinsa ihmettelijöille ei ollut kiirettä, mutta lopulta sellainen kumminkin tuli juhlallisin artikuloinnein.
– Sano minulle, miten käristät jätkänmakkaran, niin minä sanon sinulle, mimmoinen olet hetekoilla.
– No aina niin helevetin näläkä, jotten malta vuottaa hiillosta, myönsimme.
Sama kiireetön perusteellisuuden periaate leimasi kaikkea sen tekemisiä. Järvilohen tarttuessa virveliin se kelasi rauhallisin liikkein, jostain muusta asiasta lörpötellen, kuin toivoen lempeässä sisimmässään, että kala karkaisi kuolintuskia kärsimästä. Appelan jokakesäisissä heinätalkoissa tummanruskeaksi päivettynyt eksoottinen hurmurityyppi herätti tavallisen maarahvaan huomiota aurinkoisella olemuksellaan
ja hitailla liikkeillään. Jäi saroilla hetkessä jälkeen tulenpalavissaan riehuvasta terveestä heinäväestä, mutta miehen seipäät olivatkin sitten sopusuhtaisia latvasta kauniin pyöreästi kaartuvia taideteoksia.
Erityisesti neitoikäisille tyttötalkoolaisille niiden ihastelu kävi verukkeesta mennä keimailemaan siinä toivossa, että puolet pitäjän uuneista ja saunankiukaista tehneen muurarimestarin hurmuripoika pyytäisi lauantai-illaksi Päivärinteen parketeille. Mutta he vain pahoittivat mielensä tämän kysellessä neidiksi puhutellen heidän kouluasioistaan ja unelmaammateistaan. Minkä nyt muuan aloitteelliseksi herennyt, missikisoissakin pärjännyt miehiin menevä pankinjohtajan tytär oli kerran epäillyt Kakea puolihumalassa Piitterin tanssilavalla pilapiirrosten hurmurityypiksi naamioituneeksi, kuolemaa palvovaksi elämän ja lasten vihaajaksi. Kake kun oli torjunut hänet vedoten geenivirheestä johtuvaan perinnölliseen sydänvikaansa, jonka takia hänen lapsensakin kuolisivat nuorina viidenkymmenen prosentin mahdollisuudella.
– Mie voin, usko tai elä, unneuttoo huokumisen milloin ja missä tahansa, jopa neidin ihanassa sylkyssä kesken Tango d’Amoren, joka soi paraikaa yössä tultaan, ja lyhty välkkeen saa korvarenkaittesi kultaan…
– Me vittuun tankodamore ja vejä hanskaan, impo.
Mahtoiko allekirjoittaneen leipätyö, sanojen laittaminen jonoon paperille, siihen vaikuttaa, mutta joskus Kake paljasteli asioitaan kysymyksiimme vastatessaan ihmeen avoimesti, huumorinpilkkeisin, välistä puolisalaa kostuvin silmin. Moni hänen luonnetta ja ajattelua valaiseva jutustelumme käytiin perhekuntiemme kyläillessä kesäpyhänä toistensa tykönä.
– Jokin säikähdyksestä tai herra ties mistä johtunut päähänpinttymä varmaan, pakkomielle, muistelen hänen vastanneen,
kun kysyimme, mikä oli itse asiassa avannut hänen silmänsä Meilahden sydänsairaalan heräämössä katselemaan elämää ja maailmaa kuin ei olisi niitä ennen nähnyt.
– Kai sitä käsitti, jotta mihin hyvänsä silmä sattuu, että voi olla yhtä viimeinen kuin tää hetki tai päivä täällä murheenlaaksossa. Tai ensimmäinen ja viimeinen kerta. Saavutus sinänsä, kato. Ja kattelen kaikkee täällä aivan kuin matkaevvääksi tuonpuoleiseen. Niin kuin Mauno Kuusisto laulaa, jotta…
Olen kuullut on kaupunki tuolla
Yllä maan, päällä pilvien usvain…
Kaken lauluääni ei ollut kummoinen, joten meillä oli työmaa kysyä totisella naamalla, uskoiko se oikeasti kreikkalaiskatoliseen hospotijumalaan ja tuonilmasiin iänigäisiin, vai oliko se vain niskaan hengittävästä kuolemasta johtuva epätoivoinen yritys kestää järjissään tieto tämän maailman ja sen ihanuuksien jättämisestä korkeimmassa miehuudessa.
– No tuota… ensinnäkin geeniperimänä saamani ortodoksisuus on yhtä paljon maailmankatsomus ja elämänasenne kuin uskonto. Toki mie uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, kuten siihenkin, jotta hevonen on iso elukka ja kun korkialta kakkii niin mätkähtää, Kake sanoi.
Sitten hän kertoi kuin itsestään selvästä asiasta lörpötellen, että joka hetki mahdollisen kuoleman pelko oli saanut hänet arvostamaan jokaisen elonhetken lisäksi kaikenkokoista elämää bakteereista ja mikrobeista maanmatosiin ja valaisiin. Sanoi heimottavansa jopa kasveja, joita piti ihmisen sukulaisina yhteisen alkusynnyn, ensimmäisen jakaantumiskykyisen solun kautta. Hän sääli kaadettua niin kaunista koivua, kedolle kuivumaan niitettyä tuoksuvaa timoteiheinää, horsmia ja
luonnonkukkia kuin kaukaisten sukulaisten menetystä. En tietenkään uskonut, ajattelin, että veijari ruojehtii vaan.
Läimäyttäessäni juuri samalla hetkellä paljaalle käsivarrelle lennähtäneen paarman hengiltä kiroten ja möskyten Kake kehotti minua lempeästi hymyillen pyytämään luojalta hengessäni anteeksi.
– Kaiken elämän arvostajat, esimerkiksi Franciscus Assisilainenkin, Albert Schweitzer ja valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla elänyt Rousseau olisivat tehneet samoin. Tiijä se, syntinen saatana kurja.
Minua se hykäytti.
–Hookoon sininen ja läskisoosi kuiteskin kelepaa. Vegaanihan sun kuuluisi olla tuon filosofian mukaan.
– Ehkä joskus rupiankin, jos muutama vuosi vielä elää annetaan. Nyt en ihan vielä raski. Sen verran on hyvältä käristemakkara ja tulilla paistettu ahven kauniina kesäiltana Kuikanpäässä. Sitä paitsi hampaistosta näkee, että evoluutio on tehnyt meistä sekä-että-jengiä, kasvis- ja lihansyöjiä. Teikäläisestä lisäksi enemmän kaljan ja pontikan kittaajia kuin lehmänmaijon juojii.
– Ja itekö et välitä niistä yhtään? nauroimme.
– Ootko nähny meikkää kännissä, ystävärakas?
Monena kesänä, aiempia puheitaan tarkentaen, eri sanoin mutta samaa tarkoittaen hän paljasteli kysymyksiin vastatessaan, että oli halunnut jo kouluiässä ennen Meilahtea tietää asioita pidemmälle kuin mitä opettajat ja muut tietäjät kauppasivat lapsille selviöinä. Kuului miettineen maailmankaikkeuden arvoitusta ja elämän olemassaolon taustoja niin pitkälle kuin lapsen älli riitti: jos kaikkeudella oli raja, mitä oli sen takana. Oli järkeillyt, että jos Jumala oli luonut maailmankaikkeuden kuudessa päivässä, kuten Raamattu vakuuttelee, kuka sitten oli luonut Jumalan.
Mutta varsinaisesti vasta pakkoneuroosin luonteinen usko nuorena kuolemiseen ja siitä juontava vimma saada selville syntyjä syviä oli muka havahduttanut hänet etsimään vastauksia universumin rakennetta ja historiaa sekä elämän ja ihmisen kehitystä sivuavasta kirjallisuudesta. Hän kertoi hilanneensa Vantaan kirjastosta lukupöydälleen Einsteinin, Newtonin, Darwinin ja muiden kaikkeuden ja elämän selittäjien teoksia. Kuuluipa lukeneen filosofiaakin ihmismielen kauneuksien ja kauheuksien ymmärtämiseksi, oli oppinut tietämään Sokrateen, Platonin, Aristoteleen ja kumppaneiden erikoislaadut. Ei muka kovin yleistä lättähattujengin keskuudessa sotien jälkeen, Kake tapasi sanoa. Kuten eivät olleet tiedelehdetkään, joita hän väitti lukeneensa vuosia, oli jopa tilannut poikamiesboksiinsa.
Väkeväkielinen rakkaustarina -luvun Karjalasta. 1990-luvun
Nelikymppinen, synnynnäisesti sairas Kake, kesät Kuikkasaaren mökillään majaileva juukalaissyntyinen mutta vantaalaistunut luontoharrastaja, rakastuu vähän ennen kuolemaansa Paalasmaan lintusaarelle saapuvaan bongariin, tuusulalaiseen tarjoilijaan. Molempien intohimona on lintujen lisäksi rakkauden, elämän ja maailmankaikkeuden ikuinen kauneus.
– Mitä varten, miks sitä semmoset kiinnostaa, ehken ens yönä keikahtavaa höpelöö?
– Kässään paremmin, että sain pistäytyä ies käymässä tiellä näkemässä maailmankaikkeuven, elämän ja fotosynteesin ihmeen. Ja tiett y luonnon, Pielisen ja Kolin, jopa Juuan vaarojen pyhän kauneuden, se sanoi kumein äänin ja kirjakielellä kuin haluten, ettei häntä otettaisi aivan tosissaan.
Vanhan mestarin Heikki Turusen romaani on kaunis kertomus rakkauden ja elämän ihmeestä, hyvän ihmisen ja maailmankaikkeuden merkityksestä. Se on tarina, joka on yhtä aikaa sekä turusmaisen suorapuheinen että herkän lyyrinen, täynnä elämäniloa ja uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen.
Elämän ja olevaisuuden perusteiden selviäminen kuului kuitenkin johtaneen hänet uusiin, aina vain vaikeampiin kysymyksiin, kuten mitä oli absoluuttinen tyhjyys universumin ulkopuolella. Niin mahdottomalta kuin tuntuikin käsittää täydellinen tyhjyys, ei-mitään. Kake kuului miettineen, muhiko siellä mahdollisesti piilevässä tyhjiöenergiassa alkuräjähdyksen ja universumin olemassaolon syy ja mahdollisuus, ettei tämä kaikkeus olisi ainoa, vaan niitä jatkui loputtomiin. Hän kuului miettineen vuosien varrella päänsä puhki, mitä ovat antiaine ja ’oikea’ aine, josta ihminenkin, nisäkäs, on lähtenyt kehittymään kuuskymmentäkuusi miljoonaa vuotta sitten Jukatanin nie-
