ERIN HUNTER
NOVELLIT
K L A A N I E N VA R J OJA W S OY
Erityiskiitokset Victoria Holmesille
Englanninkielinen alkuteos WARRIORS, NOVELLAS: SHADOWS OF THE CLANS (MAPLESHADE’S VENGEANCE, GOOSEFEATHER’S CURSE, RAVENPAW’S FAREWELL) Originally published by HarperCollins Children’s Books under the title WARRIORS, NOVELLAS: SHADOWS OF THE CLANS (MAPLESHADE’S VENGEANCE, GOOSEFEATHER’S CURSE, RAVENPAW’S FAREWELL) Text copyright © Working Partners Limited 2016 Series created by Working Partners Limited Cover illustrations copyright © Owen Richardson 2016 Used by permission of HarperCollins Publishers Taitto: Sisko Honkala Kannen Soturikissat-logo: Mikko Valtavaara Suomenkielinen laitos © Nana Sironen ja WSOY 2023 Werner Söderström Osakeyhtiö Suomennos ilmestynyt aiemmin Art Housen kustantamana 2021 ISBN 978-951-0-49697-8 Painettu EU:ssa
SISÄLLYS
Vaahteravarjon kosto Hanhisulan kirous Korppitassun jäähyväiset
5 85 177
VAAHTERAVARJON KOSTO
KUKA KUKIN ON MYRSKYKLAANI Päällikkö
tammitähti
– tanakka ruskea kolli, jolla on meripihkanväriset silmät
Varapäällikkö
mehiläishäntä
– tummanruskea juovikkaan-
kirjava kolli Parantaja
korppisiipi
– pieni musta kolli, jolla on siniset
silmät Soturit
(kollit sekä naaraat, joilla ei ole pentuja) – paksuturkkinen oranssivalkoinen naaras, jolla on meripihkanväriset silmät
vaahteravarjo
– hopeanvärisen ja mustan kirjava naaras; nokkostassun mestari
kauristäplä
pisamatoive – pilkullinen kullankarvainen naaras, jolla on tumman meripihkan väriset silmät hehkusydän jyväturkki
– vaaleanruskea-valkoinen kolli
rastaskynsi
Oppilaat
– vaaleanruskea raidallinen kolli
(yli kuuden kuun ikäiset soturiharjoittelijat) nokkostassu
Klaanin vanhimmat
– harmaa raidallinen kolli
– kellanpunainen kolli
(entiset soturit ja kuningattaret, jotka viettävät vanhoja päiviään) kaniturkki
– harmaa raidallinen kolli
JOKIKLAANI Päällikkö
tummatähti
– musta naaras
Varapäällikkö
tähkähäntä
– tummanharmaa kolli
Soturit
sadeilma
– laiha musta kolli
omenahämy – vaaleanruskea kolli, jolla on vihreät silmät; ahventassun mestari ruokohohde
– tummanoranssi naaras
maitoturkki
– valkoinen naaras
loiskejalka
– vaaleanharmaa kolli
ankeriashäntä
– harmaamusta raidallinen
naaras Oppilaat
ahventassu
– paksuturkkinen harmaa kolli
VARJOKLAANI Parantaja
tuomiturkki
– musta kolli
TUULIKLAANI Parantaja
leivonsiipi
– hopeanvärisen ja mustan kirjava
naaras Soturit
nopsalento
– vaaleanharmaa raidallinen kolli
sääskikarva
– laikkuturkkinen ruskea kolli
KLAANIEN ULKOPUOLISIA KISSOJA mylläri
– mustavalkoinen kolli
LUKU 1
»Rauhoitu, Vaahteravarjo! Tallasit juuri hännälleni!» Tuuli klaanin soturi kavahti kauemmas sähähtäen. »Anteeksi, Nopsalento», Vaahteravarjo kääntyi sanomaan ennen kuin solahti syvemmälle kissojen tungokseen. Täydenkuun valo sai kaikkien turkit hohtamaan hopeisina, ja karvat kutittivat Vaahteravarjon nenää. Tammitähden ääni kaikui hänen yllään neljän jättiläistammen rungosta. »Soturini jäljittivät kyykäärmeitä niiden pesälle Käärmekiville ja tukkivat reiät kivillä», Myrskyklaanin päällikkö ilmoitti. »Heidän rohkeutensa ansiosta reviirillämme ei ole sen koommin nähty kyitä.» »Kiittäkööt onneaan, kun eivät saaneet puremia», murahti joku Varjoklaanin vanhus lähellä Vaahteravarjon korvaa. »Tismalleen», myönsi naaraan klaanitoveri. »Muistatko, kun Suotassu astui ensimmäisessä partiossaan kyyn päälle? Se oli karmea tapa kuolla.» Ensimmäinen kissa kohautti lapojaan. »Olen minä nähnyt pahempiakin.» Vaahteravarjo pyöritteli silmiään. Tyypillistä varjoklaani laisille alkaa kilpailla siitä, kuka on nähnyt kauheimman kuoleman. Hän kiersi kiven ja tupsahti keskelle Jokiklaanin
9
k issojen joukkoa. Siinä samassa siellä alettiin pörhistellä karvoja, ja hän tunsi turkillaan polttavat katseet. »On täällä aselepo», ärisi musta Sadeilma-niminen soturi. »Älä silti koeta onneasi, senkin myrskyklaanilaishiiren papana.» Vaahteravarjo painoi päänsä. »En ole pahoissa aikeissa», hän naukaisi. »Olen menossa ohi.» »Hyvä», murisi joku kissa, jota hän ei nähnyt. Vaahteravarjo pakotti karvansa pysymään sileinä pujotellessaan vihamielisten soturien keskellä. Ei ihme, että joki klaanilaiset olivat vihaisia. Myrskyklaani oli voittanut viimeisimmän kahakan Aurinkokivistä; häviö taistelussa oli haavoista kirpaisevin. »Muista, mitä tapahtui Koivunaamalle ja Kukkatassulle», Sadeilma supatti hänen korvaansa niin läheltä, että Vaahtera varjo tunsi kuuman kalanhajuisen hengityksen. »Ne kivet kuuluvat meille, ja me tapamme niin monta klaanitoveriasi kuin on tarvis, kunnes luovutte niistä.» Vaahteravarjo horjahti, kun hänen mieltään korvensi muisto: Omenahämy, vaaleanruskea Jokiklaanin soturi jolla oli läpitunkevat vihreät silmät, läimäytti Koivunaamaa niin lujaa, että myrskyklaanilainen horjahti ja lipesi aivan Aurinko kivien laelta. Hän molskahti tulvivaan jokeen. Hänen oppilaansa Kukkatassu loikkasi perään ja yritti pitää mestarinsa päätä pinnalla, mutta virta oli liian voimakas ja he ajautuivat alavirralle osin pinnan alla olevia astinkiviä päin. Kaamean hetken ajaksi pintaan nousi kaksi päätä, tumma raidallinen ja täplikäs harmaa, kuului kauhun rääkäisy, ja sitten kumpikin katosi kuohuvaan vaahtoon. Heidän ruumiinsa löydettiin aivan kivien toiselta puolelta huuhtoutuneina Myrskyklaanin rantaan kuin he olisivat tehneet viimeisen epätoivoisen yrityksen päästä kotiin. 10
Vaahteravarjo nieli raivonsa ympärillä olevia sotureita kohtaan. Miksi nämä jokiklaanilaiset väen vängällä halusivat taistella mokomasta kivikosta, joka oli selvästi Myrskyklaanin reviirillä? Hän painoi päänsä ja työntyi vihamielisen kissajoukon läpi. Hän pääsi notkon reunaan, missä varjot olivat tiheämpiä, niin synkkiä että niihin saattoi piiloutua. Äkkiä hänen edessään häilähti vaaleanruskea hahmo, ja kalan haju sai hänen sieraimensa laajenemaan. Hän nosti katseensa sydän jyskyttäen. »Mitä sinä täällä teet?» sihahti Omenahämy. Kollin pitkät etukynnet välähtivät, kun hän upotti ne ruohikkoon. Vaahteravarjon sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Hän tuijotti Jokiklaanin soturin paatsamanvihreisiin silmiin ja yritti hengittää normaalisti. Hän mietti, katseliko kukaan hänen klaanitovereistaan sinnepäin. Omenahämy astui eteenpäin ja laski päätään, niin että hänen kuononsa hipaisi Vaahteravarjon korvannipukkaa. »Tiedät kyllä, miten vaarallista sinun on olla täällä. Mitä tapahtuisi, jos klaanitoverisi näkisivät meidän juttelevan?» Vaahteravarjo nojautui eteen ja painoi poskensa vasten Omenahämyn höyhenenpehmeää rintaa. »Minun oli pakko tulla puhumaan», hän sanoi hiljaa. »Viime tapaamisestamme on niin kauan. Olen odottanut sinua vuorivaahteralla joka yö, mutta et ole koskaan tullut.» Kollin hengitys lämmitti hänen niskaansa. »Tiedän», Omenahämy kehräsi. »Mutta taistelun jälkeen olemme kaksinkertaistaneet rajapartiot pimeäntulon jälkeenkin. En pääse joen yli huomaamatta.» Hän otti askelen taaksepäin, ja Vaahteravarjo tunsi turkillaan kylmän ilmavirran. »Yritän päästä yli uudenkuun aikaan. Siihen mennessä tilanne on saattanut rauhoittua.»
11
»Jos et vain olisi tappanut Koivunaamaa», Vaahteravarjo kuiskasi. »Kaikista taistelussa olleista sen piti olla juuri Tammi tähden poika!» Hän tunsi Omenahämyn jännittyvän turkkinsa alla. »Se oli onnettomuus», kolli murisi. »En minä tarkoittanut pudottaa häntä jokeen.» Vaahteravarjo sulki silmänsä. »Minun klaanitoverini eivät näe asiaa niin. He syyttävät sinua kummastakin kuolemasta.» »No sitten he ovat typeryksiä.» Omenahämy värähti mutta rentoutui sitten. »Aurinkokivet ovat kyllä aina saaneet klaanimme hiukan hiirenaivoisiksi.» Hän lipaisi Vaahteravarjon päälakea. »Tähtiklaanin kiitos, ettet sinä haavoittunut taistelussa.» Vaahteravarjo katseli kollia. Oma kultainen soturini. Ra kastan sinua koko sydämestäni. »Minulla on sinulle tärkeää asiaa», hän naukaisi. Omenahämy katseli hänen päänsä yli kohti klaanitovereitaan, jotka seisoivat kuunvalon läikässä. »Eikö se voi odottaa?» »Ei oikein.» Vaahteravarjo veti syvään henkeä. »Minä odotan sinun pentujasi.» Näkyi vihreä välähdys, kun Omenahämy avasi silmänsä selälleen. »Oletko varma?» Vaahteravarjo nyökkäsi. Jokiklaanin soturi nosti häntänsä kippuraan. »Minusta tulee isä», hän kehräsi. »Uskomatonta.» Hän kallisti päänsä sivulle. »Mutta pennuistahan tulee puoli verisiä. Puoliksi jokiklaanilaisia. Mitä klaanitoverisi siihen sanovat?» »Eivät he saa tietää», Vaahteravarjo vastasi. Hän huomasi Omenahämyn sävähtävän. »Eivät ainakaan alkuun», hän jatkoi. »Kasvatan heidät myrskyklaanilaisina, kunnes he ovat saaneet täyden hyväksynnän. Sitten kaikki kykenevät kestä-
12
mään totuuden. Mitä väliä sillä olisi, vaikka heidän isänsä asuukin eri klaanissa?» Karvat Omenahämyn lavoilla värähtivät. »Luotat kovasti klaanitovereihisi», hän sanoi hiljaa. »En, vaan luotan Tähtiklaaniin, ja soturilakiin.» »Uskotko, että Tähtiklaani hyväksyy sen mitä me teemme?» Omenahämy siristi silmiään. »Uskon soturiesi-isien tietävän, että klaanimme tarvitsevat pentuja, ja me annamme niitä. Voisivatko muka viattomat pentumme jäädä vaille heidän siunaustaan? Pennuista kasvaa hienoja sotureita, yhtäläisen uskollisia Myrskyklaanille ja Jokiklaanille.» Vaahteravarjo kääntyi pois ennen kuin Omenahämy ehti sanoa enää mitään. »Minun on palattava klaanitoverieni luo, ennen kuin he lähtevät etsimään. On ehkä parasta, ettemme tapaa enää ennen pentujen tuloa.» Hän katsahti lapansa yli. »Mutta minä ajattelen sinua joka päivä, rakkaani.» Tassutellessaan notkoa ympäröiviin varjoihin Vaahteravarjo kuuli nopeita käpälänaskelia. »Omenahämy! Siinähän sinä olet! Olen etsinyt sinua!» Vaahteravarjo pysähtyi toi voen, e tteivät hänen valkoiset laikkunsa hohtaisi kuutamossa. Omenahämyn lapaa vasten painautui juuri tummanoranssi naaras. »Yksi Varjoklaanin vanhus kertoo tarinaa kissasta, joka nielaisi elävän sammakon», naaras naukui. »Tule kuuntelemaan, se on tosi hauska.» Omenahämy vilkaisi huolestuneena varjoihin, joissa Vaahteravarjo kyyhötti, ja lähti sitten oranssin naaraan mukana takaisin kissajoukkoon. Naaras veti häntänsä kippuraan ja laski sen Omenahämyn selälle. Vaahteravarjo irvisti. Pysy kaukana hänestä, Ruokohohde. Hän on minun! Nämä pennut tekevät sen selväksi!
13
»Vaahteravarjo, herätys!» Soturien pesää suojaavien oksien välistä pisti pieni kellanpunainen pää. »Mehiläishäntä haluaa sinut aamupartioon. Olet myöhässä!» »Selvä on, Nokkostassu, tullaan.» Vaahteravarjo vääntäytyi käpälilleen. Viime yönä hän oli tuntenut ensi kertaa pentujen liikkeen sisällään. Siitäkö se johtuu, että isänne tietää teistä nyt? Hän kurotti nuolemaan sekaisia karvoja kyljestään ja työntyi sitten ulos pesästä. Hän tunsi olonsa kumman raskaaksi ja kömpelöksi pulleassa vatsassaan. Aukiolla oli tyyntä ja kylmää, ja ilmassa maistuivat vanhat lehdet ja kostea maa. Pieni oranssi oppilas hyppeli Vaahtera varjon ympärillä. »Vauhtia! Mikä sinusta on tehnyt noin hitaan?» Vaahteravarjo näpäytti kollia kevyesti hännällään. »Mitähän Kauristäplä sanoisi, jos puhuisit hänelle tuohon sävyyn, häh?» Kuullessaan mestarinsa nimen Nokkostassu käänsi katseensa maahan. »Hän varmaankin pistäisi minut nyppimään punkkeja Kaniturkista kuun ajaksi», hän myönsi. Vaahteravarjo kehräsi niin täynnä iloa pennuistaan, ettei pystynyt kimmastumaan. »Ole sitten hyvilläsi siitä, etten rankaise sinua. No niin, menehän siitä niin saan jutella Mehiläis hännän kanssa.» Oppilas vinkaisi ja kipitti pois. Vaahteravarjo meni Tammi tähden pesän suulla seisovan Myrskyklaanin varapäällikön luo. Vaahteravarjon lähestyessä tummanruskea raidallinen kolli nyökkäsi. »Haluaisin sinut mukaan aamupartioon», hän maukui. »Pisamatoive johtaa sitä.» »Itse asiassa minulla on kerrottavaa», Vaahteravarjo aloitti. Hänen käpäliään kihelmöi. »En pysty hoitamaan tavanomaisia tehtäviäni vähään aikaan. Odotan pentuja.» 14
Mehiläishäntä räpäytti silmiään. »Ai. Vai niin. Minä… öö… en osannut odottaa sellaista. No, sinun pitää tehdä vointisi mukaan. Tietääkö Tammitähti?» »Ei vielä. Jospa auttelisin leirissä tänään?» Vaahteravarjo ehdotti. Hän ei malttanut olla vilkaisematta kaartuvaa vatsaansa. »Voisin vaikka hakea märkää sammalta klaanin vanhimmille.» »Se olisi hienoa», naukui Mehiläishäntä. Hän siirteli käpäliään. »Ja, tuota noin, onnittelut.» »Kiitos», kehräsi Vaahteravarjo. »Eikö olekin ihana uutinen?» »Kerta kaikkiaan», Mehiläishäntä maukui. »Ja nämä pennut… niiden isä…?» »Kasvatan ne yksin», Vaahteravarjo vastasi napakasti. Varapäällikkö näytti hetken verran säpsähtäneeltä mutta nyökäytti sitten päätään. »Valaiskoon Tähtiklaani polkuasi, ja pentujesi polkua myös.» Vieläkin mielihyvästä hyristen Vaahteravarjo kääntyi ja lähti takaisin aukion toiselle puolelle. Koska häntä ei tarvittaisi aamupartiossa, hän voisi palata vuoteeseensa kunnes muu klaani lähtisi liikkeelle. Hän tiesi, että hänen oli säästettävä voimiaan pentujen tuloa varten. Hän oli torkkumassa auringon täplikkäässä valossa, kun hänet havahdutti pesän ulkopuolelta kuuluva käpälien jytinä. Pisamatoive pelmahti sisään pilkullinen kullanvärinen turkki pörhöllään ja silmät säihkyen. »Mehiläishäntä kertoi minulle uutiset!» hän kehräsi. »Olen niin iloinen puolestasi!» Vaahteravarjo nousi istumaan ja kiersi paksun valkean häntänsä käpälien päälle. »Kiitos.» Näetkö nyt, Omenahämy? Klaanitoverini ovat vain riemuissaan, kun saamme leiriin pen tuja!
15
Pisamatoive seisoi Vaahteravarjon vuoteen vieressä poikkeuksellisen ujon näköisenä. »Mehiläishäntä sanoi myös, että sinä aiot kasvattaa pennut yksin», hän naukaisi. Vaahteravarjo jännittyi. Hän ei ollut odottanut kyselyitä pentujen isästä näin pian. Pisamatoive käänsi katseensa pesän lattiaan. »Onko… johtuuko se siitä että niiden isä on kuollut?» Hän nosti katseensa, ja Vaahteravarjo melkein hätkähti hänen silmiensä toiveikasta hehkua. »Ovatko ne Koivunaaman pentuja?» Pisamatoive kuiskasi. »Jatkuuko veljeni elämä sinun kauttasi?» Äkkiä ilma soturien pesässä tuntui niin sakealta, että Vaahteravarjon henki salpautui. Tarjoaako Tähtiklaani minul le tavan saada pennuilleni hyväksyntä klaanitoverien silmissä? En voi valehdella, jos haluan heidän saavan tietää totuuden myöhemmin. Hän tuijotti Pisamatoivetta kykenemättä sanomaan mitään. Kullanvärinen naaras ei tuntunut kaipaavan Vaahteravarjolta vastausta. Hän nyökkäsi hitaasti, ja hänen silmiensä loisto kirkastui entisestään. »Minä taidan olla oikeassa! Tähti klaanille kiitos! Ja kiitos sinulle, Vaahteravarjo. Et arvaakaan, miten paljon tämä minulle merkitsee. Minä… luulin etten voisi enää koskaan olla onnellinen sen jälkeen, kun Koivunaama sai surmansa siinä hirveässä taistelussa. Mutta nyt voin auttaa sinua kasvattamaan hänen pentunsa, opettaa heille että heidän isänsä oli todellinen Myrskyklaanin sankari, katsella miten he ottavat hänen paikkansa klaanissa…» Hän vaikeni, astui varovasti vuoteeseen ja kyyristyi Vaahteravarjon viereen. Hän ojensi etutassuaan ja laski sen Vaahteravarjon oranssi valkoiselle kupeelle. »Toivottavasti Koivunaama näkee meidät», hän sanoi hiljaa. Vaahteravarjo veti syvään henkeä. En ole kertonut valheita. Pisamatoive keksi tämän aivan itse. Mutten voi jättää käyt 16
tämättä tätä tilaisuutta saada pennuilleni niiden ansaitseman rakastavan vastaanoton. Omenahämy ymmärtää kyllä, että mi nun on asetettava Myrskyklaani etusijalle, ainakin toistaiseksi. Hän suoristi häntänsä ja laski sen Pisamatoiveen lavalle. »Olet vastannut rukouksiini», hän naukui hiljaa. »Minä ja pentuni emme ole enää yksin.» Pisamatoiveen tummat meripihkasilmät hohtivat hänelle. »Ette enää koskaan», hän vannoi. »Nämä pennut tulevat olemaan parasta mitä klaanissamme on milloinkaan tapahtunut.»
17
Kolme jännittävää seikkailua Myrskyklaanin historiasta:
LUKU 2
Miksi Vaahteravarjo katkeroitui klaanilleen ja päätyi hautomaan ikuista kostoa Synkkään Metsään? HYVÄ TÄHTIKLAANI, anna tämän loppua! Vaahteravarjo väänteMillaisen harvinaisen lahjan parantaja lehti tuskissaan ja puristi kyntensä kuivaan sammaleen. Hanhisulka sai Tähtiklaanilta? »Rentoudu», Korppisiipi kehotti laskien käpälän Vaahteravarjon kouristelevalle kyljelle. tapahtuijosKorppitassulle hänen olisi YrittäisitMitä itse rentoutua, olisit tässä, Vaahteravarjo onnellisesti halunnut elettyään rääkyä parantajalle muttamaatilalla jaksoi vain lähellä hädin tuskin kestää ruumistaan repivän supistuksen. Hän puri klaanien vanhoja reviirejä? hammasta ja hillitsi halunsa upottaa hampaansa Korppisiiven mustaan, paksuturkkiseen jalkaan. »Kolli tuli!» hihkaisi Pisamatoive. »Voi miten hieno pentu!» Klaanien varjoja on kolmas Korppisiipi kääntyi katsomaan. Vaahteravarjo retkotti Soturikissat-novellikokoelma. Kirja sisältää vuoteessa silmät ummessa ja yritti olla ajattelematta vielä kosto , Hanhisulan novellit edessä oleviaVaahteravarjon kärsimyksiä. Hänen kuonoaan vastenkirous työnnettiin jotakin märkää ja kiemurtelevaa. Hän avasi suunsa ja Korppitassun jäähyväiset . esittääkseen vastalauseen – ja haistoi ihanimman milloinkaan tuntemansa tuoksun. Hän nosti päätään ja katseli ihmeissään vieressään olevaa tummanruskeaa liukasta karvamyttyä. Voi Omenahämy, sinulla on poika. Ja miten kaunis! »Vaahteravarjo, nuole pentu», Korppisiipi naukui. »Sitten sen on helpompi hengittää.»
G
18
www.wsoy.fi
9 789510 496978 T84.2
ISBN 978-951-0-49697-8
Kannen kuva: Owen Richardson