Todelliselle Vatukkatassulle. Erityiskiitokset Cherith Baldrylle.
Englanninkielinen alkuteos WARRIORS, THE PROPHECIES BEGIN #5: A DANGEROUS PATH Originally published by HarperCollins Children’s Books under the title WARRIORS, THE PROPHECIES BEGIN #5: A DANGEROUS PATH Text copyright © Working Partners Limited 2004 Series created by Working Partners Limited Cover illustrations copyright © Owen Richardson 2015 Map art © Dave Stevenson 2015 Used by permission of HarperCollins Publishers Taitto: Sisko Honkala Kannen Soturikissat-logo: Mikko Valtavaara Suomenkielinen laitos © Vesa-Matti Paija ja WSOY 2023 Werner Söderström Osakeyhtiö Suomennos ilmestynyt aiemmin Art Housen kustantamana 2011 Kaksijalan silmin -kartan suomennos Nana Sironen ISBN 978-951-0-49564-3 Painettu EU:ssa
JOITAKIN KLAANIKISSOJA MYRSKYKLAANI
Päällikkö
sinitähti – siniharmaa naaras, jonka kuonon ympärillä on hopeisia juovia
Varapäällikkö
tulisydän
– komea kellanpunainen kolli; mestari
pilvitassun
Parantaja
tuhkamarja
Soturit
(kollit sekä naaraat, joilla ei ole pentuja) valkomyrsky – suuri valkoinen kolli; kirkastassun mestari mustaraita – solakka, mustaharmaa raidallinen kolli; lehvätassun mestari pitkähäntä – vaalea kolli, jolla on sysimustat raidat; nopsatassun mestari hiiriturkki – pieni tummanruskea naaras; okatassun mestari saniaisturkki – kullanruskea raidallinen kolli tomuturkki – tummanruskea raidallinen kolli; saarnitassun mestari hiekkamyrsky – vaalean kellanpunainen naaras
Oppilaat
– tummanharmaa naaras
(yli kuuden kuun ikäiset soturiharjoittelijat) – mustavalkoinen kolli pilvitassu – pitkäkarvainen valkoinen kolli kirkastassu – naaras, jolla on valkoinen turkki ja kellanpunaisia läiskiä okatassu – kullanruskea raidallinen kolli nopsatassu
– naaras, jolla on vaaleanharmaa turkki ja tummempia juovia; silmät ovat vaaleanvihreät saarnitassu – kolli, jolla on vaaleanharmaa turkki ja tummempia juovia; silmät ovat tummansiniset lehvätassu
Kuningattaret
(naaraat, jotka ovat tiineinä tai hoitavat pentuja) hallaturkki – kissa, jolla on kaunis valkoinen karvapeite ja siniset silmät juovanaama – kaunis raidallinen kissa kultakukka – kissa, jolla on vaalean kellanpunainen karvapeite pilkkuhäntä – vaalea raidallinen kissa; vanhin pentutarhan kuningattarista pajuturkki – erittäin vaalean harmaa naaras, jolla on epätavalliset siniset silmät
Klaaninvanhimmat
(entiset soturit ja kuningattaret, jotka viettävät vanhoja päiviään) yksisilmä – vaaleanharmaa naaras; Myrskyklaanin vanhin kissa; käytännössä sokea ja kuuro pikkukorva – harmaa kissa, jolla on erittäin pienet korvat; Myrskyklaanin vanhin kolli kirjohäntä – nuorempana kaunis kilpikonnakuvioinen naaras, jolla on kauniin kirjava turkki
VARJOKLAANI
Päällikkö
tiikeritähti – suuri, tummanruskea raidallinen kolli, jolla on epätavallisen pitkät etukynnet; entinen Myrskyklaanin jäsen
Varapäällikkö
mustajalka – suurikokoinen valkoinen kolli, jolla on valtavat pikimustat käpälät; entinen kulkukissa
Parantaja
nuhanenä
– pieni valkoharmaa kolli
Soturit
tammiturkki
– pieni ruskea kolli pikkupilvi – erittäin pieni raidallinen kolli järkäle – laiha harmaa kolli; entinen kulkukissa ruosteturkki – tumman punaruskea naaras; entinen kulkukissa; setritassun mestari
– valtavan suuri raidallinen kolli, entinen kulkukissa; pihlajatassun mestari
rosohammas
Kuningattaret
unikonvarsi – pitkäjalkainen vaaleanruskea raidallinen kissa
TUULIKLAANI
Päällikkö
pitkätähti
pitkä häntä
– mustavalkoinen kolli, jolla on erittäin
Varapäällikkö
jalkapuoli
Parantaja
kaarnakasvo
Soturit
mutakynsi
– musta kolli, jolla on vääntynyt jalka – lyhythäntäinen ruskea kolli
– täplikäs tummanruskea kolli – tummanharmaa raidallinen kolli lovikorva – raidallinen kolli yksiviiksi – nuori ruskea raidallinen kolli; takiaist assun mestari seittijalka
vinhapuro
Kuningattaret
– vaaleanharmaa raidallinen naaras
– harmaa naaras aamukukka – kilpikonnakuvioinen naaras saarnijalka
valkohäntä
– pieni valkoinen naaras
JOKIKLAANI
Päällikkö
väärätähti – valtavan suuri, vaalea ja raidallinen kissa, jolla on vääntynyt leuka
Varapäällikkö
leoparditurkki
Parantaja
mutaturkki
Soturit
– savunmusta kolli – tanakka raidallinen kolli; aamutassun mestari kiviturkki – harmaa kolli, jolla on taisteluiden arpeuttamat korvat usvajalka – tummanharmaa naaras, jolla on siniset silmät varjoturkki – hyvin tummanharmaa naaras kurnumaha – tummanruskea kolli harmaaraita – pitkäkarvainen, vankkarakenteinen harmaa kolli; entinen Myrskyklaanin jäsen
keltainen naaras
– epätavallisen täplikäs kullan-
– pitkäkarvainen vaaleanruskea kolli
mustakynsi
raskasjalka
Kuningattaret Klaanin vanhimmat
– kilpikonnakuvioinen naaras harmaaläiskä – tummanharmaa naaras sammalturkki
KLAANEIHIN KUULUMATTOMIA KISSOJA – mustavalkoinen kolli, joka asuu maatilalla metsän lähellä – hoikka musta kolli, jolla on valkoinen hännänpää; asuu Ohran kanssa maatilalla prinsessa – vaaleanruskea raidallinen naaras, jolla on tunnusomaisen valkoinen rinta ja valkoiset tassut; kotikisu sotta – pulska mustavalkoinen kotikisu, joka asuu talossa metsän reunalla ohra
korppitassu
ESINÄYTÖS
liikkuvassa koirankopissa oli pilkkopimeää. Lauman johtaja saattoi kuulla kynsien rapinan ja tuntea viereisen koiran sileän turkin, mutta hän ei nähnyt mitään. Hänen sieraimensa täytti koirantuoksu, jonka takana häilyi palaneen metsän haju. Laumanjohtaja istui epämukavassa asennossa tärisevällä lattialla, kunnes liikkuva koirankoppi pysähtyi töksähtäen. Ulkoa kuului ihmisääniä. Hän tunnisti joitakin sanoja. ”Tuli palo... vartioida täällä... vahtikoiria.” Laumanjohtaja tunnisti ihmisten pelkotuoksun, joka sekoittui kaadetun puun happamanimelään hajuun. Hän muisti käyneensä täällä edellisenä yönä, ja sitäkin edellisenä, useampana kuin neljällä käpälällä saattoi laskea. Hän oli kiertänyt aluetta muun lauman kanssa ja koettanut löytää tunkeilijoiden hajuja, valmiina ajamaan ne tiehensä. Koira päästi pehmeää murinaa ja paljasti terävät hampaat. Lauma oli vahva. Se osasi juosta ja tappaa. Se himoitsi lämmintä verta ja saaliin pelkotuoksua juuri ennen kuolemaa. Mutta heidät oli suljettu häkkeihin, he söivät ihmisen heittämää ruokaa ja tottelivat sen käskyjä. Koira nousi väkeville jaloilleen ja kolisti ovia puskemalla niitä mustan ja tummanruskean kirjavalla päällään. Hän
7
kohotti äänensä haukkuun, jota suljettu tila voimisti entisestään. ”Ulos! Lauma ulos! Ulos heti!” Muu lauma yhtyi ääneen. ”Lauma ulos! Lauma irti!” Aivan kuin vastaukseksi liikkuvan koirankopin ovet lennähtivät auki. Laumanjohtaja näki iltahämärässä seisovan ihmisen, joka älähti komennon. Johtaja loikkasi maahan ensimmäisenä, lähelle tukkipinoa, joka oli koottu aidatun alueen keskelle. Hänen käpälänsä pöllyttivät ilmaan pieniä tuhka- ja nokipilviä. Muu lauma seurasi häntä yhtenä mustanruskeiden kehojen virtana. ”Lauma seuraa! Lauma seuraa!” he luskuttivat. Johtaja seurasi levottomin askelin aitaa, joka erotti heidät metsästä. Sen toisella puolella kärventyneet puunrungot nojasivat toisiaan vasten tai lojuivat maassa. Etäämpänä vahingoittumattomien puiden seinä suhisi tuulessa. Lehtimuurin varjoista virtasi houkuttelevia tuoksuja. Koiran lihakset jännittyivät. Tuolla riistan täyttämässä metsässä lauma voisi elää vapaana. Ihminen ei kahlitsisi tai määräilisi heitä. He voisivat syödä niin usein kuin haluaisivat, sillä he olisivat kaikista vahvimpia ja julmimpia. ”Vapaa!” johtajakoira haukahti. ”Lauma vapaa! Vapaa pian!” Hän asteli aidan viereen, painoi kuononsa verkkoa vasten ja hengitti keuhkojen täydeltä metsän tuoksuja. Monet niistä olivat hänelle aivan uusia, mutta yhden niistä hän tunsi hyvin. Se oli kaikkia muita voimakkaampi ja kuului hänen viholliselleen ja saaliilleen. Kissoja! yö oli saapunut; mustuneiden puiden lehdettömät oksat piirtyivät täyttäkuuta vasten. Koirat vaeltelivat ympäriinsä pimeässä kuin yön mustat varjot. Käpälät painuivat peh8
meästi nokeen ja sahanpuruun. Lihakset aaltoilivat kiiltävien turkkien alla. Heidän silmänsä kiiluivat. Heidän leukansa olivat raollaan ja paljastivat terävät hampaat, ja heidän kielensä lerppuivat ulkona. Laumanjohtaja nuuhki aidan viertä ja etsi aivan erityistä kohtaa. Se oli aitauksessa vastapäätä sitä paikkaa, missä ihminen vietti yönsä. Kolme yötä sitten koira oli löytänyt ahtaan raon, joka johti aidan toiselle puolelle. Hän oli ymmärtänyt heti, että se merkitsi laumalle tietä vapauteen. ”Aukko. Missä aukko?” hän murisi. Silloin hän äkkäsi paikan, missä aitauksen maa painui kuopaksi. Valtava käpälä kouraisi maata. Koira nosti päätään haukkuakseen seuraajilleen. ”Täällä. Aukko, aukko. Täällä.” Hän saattoi tuntea heidän intonsa. Se oli terävää kuin okaat ja höyrysi kuin haaska. He loikkivat johtajakoiran luo ja vastasivat haukkuun. ”Aukko. Aukko.” ”Isompi, aukko isompi”, laumanjohtaja lupasi. ”Vapaa pian.” Hän alkoi kuopia maata uudelleen koko hoikan, väkevän ruumiinsa voimalla. Multaa ryöppysi, ja kolo verkkoaidan alla laajeni ja syveni entisestään. Toiset koirat hyörivät ympärillä ja nuuskivat yöilmaa, joka toi mukanaan metsän tuoksuja. Vesi kihosi heidän kielelleen, kun he ajattelivat saavansa upottaa hampaansa elävään, lämpimään saaliiseen. Laumanjohtaja lopetti ja höristi korviaan kuullakseen, oliko ihminen tulossa katsomaan heitä. Siitä ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään, ja sen tuoksu kantautui jostakin kaukaa. Johtajakoira painautui maata vasten ja kiemurteli aukkoon. Metalliverkon alareuna raapi hänen turkkiaan. Koira ponnisti ankarasti takajaloillaan ja pakottautui eteenpäin, kunnes saattoi pyristellä käpälilleen metsän puolella. ”Nyt vapaa”, hän haukkui. ”Tulkaa! Tulkaa!” 9
Aukko kasvoi entisestään, kun loput koirat tunkeutuivat sen läpi ja nousivat johtajansa rinnalle kärventyneiden puiden lomaan. Ne astelivat sinne tänne, tunkivat kuonojaan puiden juurakoiden onkaloihin ja tuijottivat pimeyteen silmillään, joista hohkasi kylmä tuli. Kun viimeinen koira luikerteli aidan toiselle puolelle, laumanjohtaja nosti päätään ja kajautti ilmoille voitonriemuisen haukun. ”Pakoon. Lauma vapaa. Pakoon nyt!” Hän kääntyi kohti puita ja ponkaisi voimakkailla lihaksillaan sulavaan juoksuun. Lauma virtasi hänen peräänsä, ja tummat hahmot kiisivät metsän yössä. Lauma, lauma, he ajattelivat. Lauma pakoon. Koko metsä kuului heille, ja heidän mielensä täytti yksi ainoa vaisto. ”Tapa! Tapa!”
10
LUKU 1
tulisydämen karvat nousivat pystyyn epäuskosta ja raivosta, kun hän tuijotti Puhujankiven päällä seisovaa Varjoklaanin uutta päällikköä. Hän näki, kuinka kolli katseli puolelta toiselle. Lihakset väreilivät kiiltävän karvan alla, ja meripihkanväriset silmät näyttivät säteilevän voitonriemusta. ”Tiikerikynsi!” Tulisydän sähähti. Hänen vanha vihollisensa – joka oli yrittänyt viedä hänen henkensä useammin kuin kerran – oli nyt metsän mahtavimpia kissoja. Täysikuu kuumotti korkealla Nelipuun yllä ja loi k alseaa valoaan neljän klaanin kissoihin, jotka olivat saapuneet ko koontumiseen. Kaikki olivat järkyttyneitä kuultuaan Yötähden, Varjoklaanin päällikön kuolemasta, mutta kukaan koko metsässä ei ollut uskonut, että Varjoklaanin uusi päällikkö olisi Tiikerikynsi, Myrskyklaanin entinen varapäällikkö. Tulisydämen vieressä Mustaraita oli jähmettynyt innosta, ja hänen silmänsä kiiluivat. Tulisydän pohti, millaisia ajatuksia hänen mustaturkkisen klaanitoverinsa päässä mahtoi liikkua. Kun Tiikerikynsi oli karkotettu Myrskyklaanista, entinen varapäällikkö oli pyytänyt vanhaa ystäväänsä lähtemään mukaan, mutta tämä oli kieltäytynyt. Katuiko Mustaraita nyt päätöstään? Tulisydämen katse osui Hiekkamyrskyyn, joka pujotteli joukon halki häntä kohti. ”Mitä tämä tarkoittaa?” vaalean 11
oranssi naaras sähisi, kun oli päässyt kyllin lähelle. ”Tiikerikynsi ei voi johtaa Varjoklaania. Hän on petturi!” Tulisydän pohti hetken vastaustaan. Pian Myrskyklaaniin liittymisensä jälkeen Tulisydän oli saanut selville, että Tiikeri kynsi oli murhannut Punahännän, klaanin silloisen varapäällikön. Kun Tiikerikynnestä oli tullut varapäällikkö, hän oli johtanut kulkukissojen hyökkäysjoukon Myrskyklaanin leiriin ja yrittänyt murhata päällikkö Sinitähden noustakseen itse tämän paikalle. Rangaistukseksi Tiikerikynsi oli häädetty klaanista ja koko metsästä. Sellainen oli tuskin kovin ylevä tausta kenellekään klaanipäällikölle. ”Niin, mutta Varjoklaani ei tiedä kaikkea”, Tulisydän muistutti hiljaa Hiekkamyrskyä. ”Yksikään muu klaani ei tiedä kaikkea.” ”Kerro sitten niille!” Tulisydän vilkaisi ylös kohti Pitkätähteä ja Väärätähteä, Tuuliklaanin ja Jokiklaanin päälliköitä, jotka seisoivat Tiikeri kynnen rinnalla Puhujankivellä. Suostuisivatko he kuuntelemaan, jos hän kertoisi kaiken? Varjoklaani oli kärsinyt ankarasti Rikkohännän verisellä valtakaudella, ja sitä oli seurannut tuhoisa kulkutauti. Klaani ei luultavasti enää välittänyt siitä, mitä sen uusi päällikkö oli tehnyt, kunhan tämä osasi tehdä siitä jälleen vahvan. Sitä paitsi Tulisydän ei voinut hillitä syyllisyydensekaista helpotustaan siitä, että Tiikerikynsi oli sammuttanut vallanjanonsa toisessa klaanissa. Ehkäpä nyt Myrskyklaanin ei tarvitsisi enää pelätä tämän hyökkäystä, ja Tulisydän saisi kävellä rauhassa metsässä vilkuilematta jatkuvasti taakseen. Hän kamppaili ristiriitaisia tunteitaan vastaan mutta tiesi sisimmässään, että ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi, jos sallisi Tiikerikynnen nousta valtaan ilman ainuttakaan poikkisanaa. 12
”Tulisydän!” Hän käänsi päätään ja näki Pilvitassun, pitkä turkkisen valkoisen oppilaansa, joka asteli ripeästi häntä kohti. Ruskea soturi Hiiriturkki seurasi aivan tämän kannoilla. ”Tulisydän, aiotko vain seisoa paikoillasi ja antaa tuon ketunläjän ottaa ohjat omiin käpäliinsä?” ”Suu poikki, Pilvitassu”, Tulisydän komensi. ”Tiedän kyllä. Aion –” Hänen lauseensa jäi kesken, kun Tiikerikynsi harppoi Puhujankiven eteen. ”On suuri ilo osallistua kanssanne tähän kokoontumiseen.” Valtavan raidallisen kollin ääni huokui hiljaista arvo valtaa. ”Seison edessänne Varjoklaanin uutena päällikkönä. Yötähti menehtyi samaan sairauteen, joka vaati monen klaanitoverini hengen, ja Tähtiklaani on nimittänyt minut hänen seuraajakseen.” Pitkätähti, Tuuliklaanin mustavalkoinen päällikkö kääntyi hänen puoleensa. ”Ole tervetullut, Tiikeritähti”, hän maukui ja nyökkäsi kunnioittavasti. ”Matkatkoon Tähtiklaani kanssasi.” Väärätähti maukui hyväksyntänsä, ja Varjoklaanin uusi päällikkö vastasi kumartamalla. ”Kiitän ystävällisistä sanoistanne”, Tiikeritähti vastasi. ”On kunnia seistä rinnallanne, vaikka toivon, että se olisi tapahtunut paremmissa merkeissä.” ”Hetkinen vain”, Pitkätähti puuttui puheeseen. ”Meitä pitäisi olla täällä neljä.” Hän tähyili alas kissajoukkoon. ”Missä Myrskyklaanin päällikkö on?” ”Mene jo.” Tulisydän tunsi töytäisyn ja vilkuili ympärilleen. Valkomyrsky oli liittynyt muiden Myrskyklaanin sotureiden joukkoon. ”Muista, että puhut Sinitähden puolesta.” Tulisydän nyökkäsi, sillä hänen äänensä oli äkisti tiessään. Hän ponnisti ja valmistautui loikkaamaan ylös. Silmän 13
räpäystä myöhemmin hän kapusi Puhujankiven päälle ja asettui kolmen päällikön viereen. Epätavallinen näköala huumasi hänet hetkeksi. Hän tunsi olevansa korkealla laakson yläpuolella ja pysähtyi katsomaan valon ja varjon muuttuvia kuvioita, jotka kuu loi kissajoukkoon paistaessaan neljän suunnattoman tammen oksien lomasta. Tulisydäntä alkoi vapisuttaa, kun hän näki lukemattomissa silmäpareissa kiiluvan kalvakan hohteen. ”Tulisydän.” Pitkätähden ääni sai hänet nostamaan katseensa. ”Mitä sinä täällä teet? Onko Sinitähdelle sattunut jotakin?” Tulisydän nyökkäsi kunnioittavasti. ”Päällikkömme hengitti savua metsäpalon aikana, eikä hän ole vielä tarpeeksi terve vaeltamaan näin kauas. Hän toipuu kyllä”, hän lisäsi kiireesti. ”Se ei ole mitään vakavaa.” Pitkätähti nyökkäsi, ja Väärätähti tarttui kärsimättömästi puheenvuoroon. ”Aiommeko joskus aloittaakin? Mehän tuhlaamme tässä kuunvaloa.” Vaalearaidallinen Jokiklaanin päällikkö ei jäänyt odottamaan vastausta vaan ulvaisi tapaamisen alun merkiksi. Kun alhaalta kantautuva hälinä oli vaientunut, hän maukui: ”Kaikkien klaanien kissat, tervetuloa kokoontumiseen. Tänä yönä joukkoomme liittyy uusi päällikkö, Tiikeritähti.” Hän viittasi valtavan soturin suuntaan hännällään. ”Tiikeritähti, haluaisitko sanoa jotakin?” Tiikeritähti kiitti kohteliaalla nyökkäyksellä ja astui eteen puhuakseen paikalle kokoontuneille kissoille. ”Seison edessänne Tähtiklaanin tahdosta. Yötähti oli jalo soturi mutta hän oli vanha eikä jaksanut taistella sairautta vastaan, kun se puhkesi. Myös hänen varapäällikkönsä Tuhkaturkki menehtyi.” Sanat saivat Tulisydämen turkin kihelmöimään. Klaanipäälliköt saivat yhdeksän henkeä, kun he kävivät vaihtamassa 14
kieliä Tähtiklaanin kanssa Emonsuulla, ja Yötähdestä oli tullut päällikkö vasta muutama vuodenaika sitten. Mitä hänen yhdeksälle hengelleen oli tapahtunut? Oliko Varjoklaanin tauti ollut niin raju, että se oli vaatinut ne kaikki? Tulisydän katsoi alas ja huomasi, että Varjoklaanin parantaja Nuhanenä istui pää kumarassa. Tulisydän ei nähnyt hänen ilmettään, mutta kollin lysähtänyt asento kertoi, että tämä oli uponnut omiin murheisiinsa. Oli varmasti raskasta tietää, Tulisydän ajatteli, että hänen parantajantaitonsa eivät olleet riittäneet pelastamaan päällikköä. ”Tähtiklaani johdatti minut Varjoklaanin luokse, kun hätä oli suurin”, Tiikeritähti jatkoi Puhujankivellä. ”Taudista ei selvinnyt tarpeeksi sotureita metsästämään imettäville kuningattarille ja klaaninvanhimmille tai puolustamaan klaania, eikä kukaan sotureista ollut valmis ryhtymään päälliköksi. Sitten Tähtiklaani lähetti Nuhanenälle enteen, että suuren päällikön aika olisi koittava. Vannon kaikkien soturiesi-isiemme nimeen, että minusta tulee se päällikkö.” Tulisydän näki silmäkulmastaan, että Nuhanenä vaihtoi kiusaantuneena asentoaan. Jostakin syystä enteestä puhuminen teki hänet tyytymättömän näköiseksi. Tulisydän käsitti äkisti, että hänen oma tehtävänsä oli muuttunut paljon vaikeammaksi. Jos puheet enteestä olivat totta, sen täytyi merkitä sitä, että Tähtiklaani oli itse valinnut Tiikeritähden Varjoklaanin uudeksi päälliköksi. Mitä sellaista Tulisydän voisi sanoa, mikä ei tuntuisi kapinoinnilta soturi esi-isien tahtoa vastaan? ”Saamme kiittää Tähtiklaania”, Tiikeritähti jatkoi, ”että mukanani seurasi muita kissoja, jotka ovat osoittaneet halukkuutensa metsästää ja taistella uuden klaaninsa puolesta.” Tulisydän tiesi täsmälleen, keitä Tiikeritähti tarkoitti – kulkukissojen joukkoa, joka oli hyökännyt Myrskyklaanin 15
leiriin! Hän saattoi nähdä yhden heistä aivan Puhujankiven alla, valtavan kellanpunaisen kollin, joka istui häntä käpälien ympäri käärittynä. Viimeksi kun Tulisydän oli nähnyt kollin, tämä oli paininut Juovanaamaa vastaan ja yrittänyt tunkeutua Myrskyklaanin pentutarhaan. Surkuhupaisaa kyllä, jotkut samaisista kulkukissoista olivat varttuneet Varjoklaanissa ja tukeneet hirmuvaltiaan elkein johtanutta Rikkohäntää. Heidät oli karkotettu yhdessä päällikkönsä kanssa sen jälkeen, kun Myrskyklaani oli auttanut sorrettua klaania. Pitkätähti astui etummaiseksi ja näytti epäilevältä. ”Rikko hännän seuraajat olivat julmia ja verenhimoisia, aivan kuten hän itse. Onko varmasti viisasta päästää heidät takaisin klaaniin?” Tulisydän saattoi ymmärtää Pitkätähden huolen, sillä juuri nuo kissat olivat karkottaneet Tuuliklaanin pois reviiriltään ja melkein hävittäneet sen. Hän mietti, kuinka moni Varjo klaanin sotureista oli yhtä huolissaan. Olihan Rikkohännän omakin klaani kärsinyt päällikkönsä murhanhimoisesta otteesta melkein yhtä pahasti kuin Tuuliklaani; häntä ihmetytti, että luopiot hyväksyttäisiin takaisin. ”Rikkohännän soturit tottelivat vain käskyjä”, Tiikeritähti vastasi tyynesti. ”Kuka teistä ei seuraisi omaa päällikköään? Soturilain mukaan päällikön sana on laki.” Hän nuoli huu liaan, ennen kuin jatkoi: ”Nämä kissat olivat uskollisia Rikkohännälle. Nyt he ovat uskollisia minulle. Mustajalka, joka oli Rikkohännän varapäällikkö, on nyt minun varapäällikköni.” Pitkätähti näytti edelleen epäilevältä, mutta Tiikeritähti vastasi vakaasti hänen katseeseensa. ”Pitkätähti, sinulla on täysi syy vihata Rikkohäntää. Hän aiheutti suurta vahinkoa klaanillesi. Salli kuitenkin muistuttaa, että ei ollut minun päätökseni hyväksyä hänet Myrskyklaaniin ja alkaa elättää
16
häntä. Olin alusta asti sitä vastaan, mutta kun Sinitähti vaatimalla vaati turvapaikan antamista, minun täytyi totella.” Tuuliklaanin päällikkö empi hetken mutta kumarsi lopulta. ”Se on totta”, hän maukui. ”Siinä tapauksessa pyydän vain, että luotat minuun. Anna sotureideni näyttää, että he osaavat kunnioittaa soturilakia ja olla jälleen kerran uskollisia Varjoklaanille. Ensimmäinen tavoitteeni, jos Tähtiklaani suo, on tehdä Varjoklaanista vahva ja terve”, Tiikeritähti vannoi. Ehkäpä nyt, Tulisydän pohti toiveikkaasti, kun Tiikeritähti oli saavuttanut tavoitteensa, hänestä todella tulisi suuri päällikkö. Hän oli sanonut, että luopiot ansaitsivat toisen mahdollisuuden; kenties myös Tiikeritähdestä itsestään piti ajatella samoin. Siitä huolimatta Tulisydämen joka ikistä karvaa kihelmöi. Hän tahtoi yhä saada Tiikeritähden ymmärtämään, että Myrskyklaania ei vallattaisi noin vain. Hän oli uponnut niin syvälle ajatuksiinsa, että hädin tuskin huomasi Tiikeritähden lopettaneen puheensa. ”Tulisydän”, Pitkätähti maukui. ”Haluatko sanoa jotakin?” Tulisydän nielaisi hermostuneesti ja asteli eteen. Kivi tuntui viileältä ja tasaiselta hänen käpäliään vasten. Alhaalla hän saattoi nähdä Hiekkamyrskyn ja muut Myrskyklaanin kissat, jotka katselivat häntä odottavan näköisinä; vaaleanoranssin naaraan silmät loistivat ihailusta. Tulisydän rohkaistui ja alkoi puhua. Hän ei aikonut teeskennellä, että Myrskyklaanin leiri ei olisi palanut maan tasalle vain vähän aikaa sitten, mutta ei myöskään halunnut antaa vaikutelmaa, että klaani oli heikko. Leoparditurkki, Jokiklaanin varapäällikkö, kuunteli häntä tarkkaavaisena. Kun Tulisydän vilkaisi naarasta, tämä siristi silmiään kuin punniten tarkoin
17
hänen sanojaan. Jokiklaani oli auttanut Myrskyklaanin pakoon tulelta, eikä kukaan muu kuin Leoparditurkki tiennyt yhtä hyvin, kuinka haavoittuva se oli. ”Muutama auringonnousu sitten”, Tulisydän ilmoitti, ”Puusilpomolla alkoi tulipalo, joka levisi leiriimme. Puoli häntä ja Laikkuturkki menehtyivät, ja klaani kunnioittaa heidän muistoaan. Keltahammas ansaitsee erityisen kunnioituksemme. Hän palasi liekkien keskelle leiriin pelastaakseen Puolihännän hengen.” Hänen päänsä painui, sillä muistot vanhasta parantajasta melkein mursivat hänet. ”Löysin hänet pesästään ja olin hänen kanssaan, kun hän kuoli.” Kuuntelijoiden joukosta kajahti järkyttyneitä huutoja. Myrskyklaani ei ollut ainoa, jolla oli syytä surra Kelta hammasta. Tulisydän näki, että Nuhanenä istui ryhdikkäänä ja tuijotti taivaalle surun sumentamin silmin. Hän oli ollut Keltahampaan oppilas, kun tämä oli ollut Varjoklaanin parantaja, ennen kuin Rikkohäntä oli karkottanut Keltahampaan klaanista. ”Tuhkamarjasta tulee uusi parantajamme”, Tulisydän jatkoi. ”Sinitähti sairastui savusta mutta paranee. Yksikään pentumme ei vammautunut. Leiriämme kunnostetaan.” Hän ei paljastanut riistapulaa palaneella metsäkaistaleella saati sitä, että leiri oli yhä suojaton hyökkäystä vastaan, vaikka he olivatkin yrittäneet korjata sen paksua kasviseinämää. ”Meidän täytyy kiittää Jokiklaania”, hän jatkoi ja vilkaisi kunnioittavasti Väärätähteä. ”Saimme suojautua tulelta sen leiriin. Ilman sen apua olisimme voineet menettää enemmänkin henkiä.” Väärätähti otti kiitokset vastaan nyökkäämällä, eikä Tuli sydän voinut vastustaa kiusausta vilkaista jälleen Leoparditurkkia. Jokiklaanin varapäällikkö ei ollut irrottanut meri pihkanväristä katsettaan hänestä. 18
Tulisydän hengitti syvään ja kääntyi Tiikeritähden puoleen. ”Myrskyklaani tunnustaa, että Tähtiklaani on hyväksynyt sinut päälliköksi”, hän maukui. ”Kun seuraajasi olivat kulkukissoja, he varastivat metsästä riistaa kaikilta neljältä klaanilta, joten on hyvä, että he ovat saaneet jälleen oman kodin. Luotamme siihen, että he noudattavat soturilakia ja pysyvät omalla reviirillään.” Hän oli näkevinään yllättyneen pilkkeen Tiikeritähden silmissä ja jatkoi vakaasti: ”Emme kuitenkaan suvaitse tunkeutumisia Myrskyklaanin reviirille. Metsäpalosta huolimatta olemme tarpeeksi vahvoja ajamaan tiehensä jokaisen, joka astuu käpälälläkään rajamme yli. Emme pelkää Varjoklaania.” Myrskyklaanin sotureiden joukosta nousi yksi tai kaksi kannustavaa ulvaisua. Tiikeritähti nyökkäsi aavistuksen verran ja vastasi matalalla jyrinällä, joka kuului vain Puhujan kiven päällä. ”Rohkeita sanoja. Teillä ei ole syytä pelätä Varjo klaania.” Tulisydän toivoi, että olisi voinut uskoa sen. Hän vastasi kumartamalla ja palasi taemmas. Hänen turkkinsa tasoittui huojennuksesta nyt, kun hänen puheenvuoronsa oli päättynyt, ja hän jäi kuuntelemaan Pitkätähden ja Väärätähden uutisia omista klaaneistaan – ilmoituksia uusista oppilaista ja sotureista sekä varoituksen sanaa ylimääräisistä kaksijaloista joenrannalla. Kun tapaamisen muodollinen osuus oli päättynyt, Tuli sydän hypähti Myrskyklaanin sotureiden joukkoon kiven lohkareen juurelle. ”Hyvin puhuttu”, maukui Valkomyrsky. Hiekkamyrsky katsoi Tulisydäntä silmät säteillen ja painoi kuononsa tämän kaulalle. Tulisydän nuolaisi hänen poskeaan. ”On aika lähteä”, hän maukui. ”Käykää sanomassa hyvästit. Jos joku sattuu 19
kysymään vointiamme, kertokaa että Myrskyklaanilla menee hyvin.” Ympäri aukiota kissaryhmät alkoivat hajaantua, kun kaikki neljä klaania valmistautuivat palaamaan kotiin. Tulisydän alkoi tähyillä muita klaaninsa sotureita. Hänen katseensa osui tuttuun siniharmaaseen hahmoon, ja hän loikki aukion poikki tapaamaan naarasta. ”Hei, Usvajalka”, hän maukui. ”Mitä kuuluu? Miten Harmaaraita voi? En ole nähnyt häntä täällä tänään.” Harmaaraita oli ollut Tulisydämen ensimmäinen ystävä Myrskyklaanissa; he olivat olleet samaan aikaan soturioppilaita. Sitten Harmaaraita oli rakastunut Hopeavirtaan, nuoreen Jokiklaanin soturiin, joka oli kuollut synnyttäessään hänen pentujaan. Harmaaraita oli päättänyt seurata pienokaisia Jokiklaaniin, ja vaikka tapahtumista oli kulunut monta vuodenaikaa, Tulisydämen oli yhä ikävä ystäväänsä. ”Harmaaraita ei tullut.” Jokiklaanin kuningatar istahti maahan ja kietoi häntänsä siististi käpälien ympärille. ”Leoparditurkki ei päästänyt häntä. Hän oli aivan raivoissaan siitä, kuinka Harmaaraita käyttäytyi metsäpalon aikana. Hän sanoo, että tämä on sisimmässään yhä uskollinen Myrsky klaanille.” Tulisydämen täytyi tunnustaa, että Leoparditurkki oli luultavasti oikeassa. Harmaaraita oli jo kysynyt Sinitähdeltä, pääsisikö takaisin Myrskyklaaniin, mutta päällikkö oli vastannut kieltävästi. ”Kuinka hän voi?” Tulisydän toisti. ”Oikein hyvin”, Usvajalka maukui, ”ja pennut myös. Hän pyysi minua ottamaan selvää, kuinka olette selvinneet palon jälkeen. Eihän Sinitähti ole vakavasti sairas?” ”Ei, hän paranee pian.” Tulisydän yritti kuulostaa vakuuttavalta. Piti paikkansa, että Sinitähti alkoi toipua savun
20
hengittämisestä, mutta Myrskyklaanin päällikön mieli oli ollut synkkä jo muutaman kuun ajan. Hän oli alkanut epäillä omaa arvostelukykyään ja jopa sotureidensa uskollisuutta. Tiikeritähden petoksen paljastuminen oli järkyttänyt häntä luita ja ytimiä myöten, eikä Tulisydän voinut olla pelkäämättä, kuinka hän suhtautuisi uutiseen, että Myrskyklaanista häädetty varapäällikkö oli nyt Varjoklaanin päällikkö. ”Mukava kuulla, että hän voi paremmin.” Usvajalan naukaisu katkaisi ajatukset. Tulisydämen korvat värähtivät. ”Miten Väärätähti voi?” hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Jokiklaanin päällikkö oli näyttänyt heikolta jo silloin, kun päästi Myrskyklaanin leiriinsä metsäpaloa pakoon, ja tänään Tiikeritähden vieressä hän oli vaikuttanut vanhemmalta kuin Tulisydän saattoi muistaa. Loppujen lopuksi se ei ollut kovin yllättävää. Joki klaanin päällikkö oli joutunut selviämään tulvista, jotka olivat ajaneet koko leirin maanpakoon, sekä riistapulasta, kun kaksijalkojen jätteet olivat myrkyttäneet joen. Mikä kaikkein kauheinta, Harmaaraidan rakastettu Hopeavirta oli ollut Väärätähden oma tytär, ja tämän kuolema oli ollut hänelle raskas isku. ”Kohtalaisesti”, maukui Usvajalka. ”Hän on saanut kestää paljon viime aikoina. Olen silti paljon huolestuneempi Harmaaläiskästä”, hän jatkoi. Harmaaläiskä oli naaras, joka oli kasvattanut häntä pikkupennusta asti. ”Hän tuntuu jo kovin vanhalta. Pelkään, että hän lähtee pian Tähtiklaanin luokse.” Tulisydämen teki mieli antaa nuorelle kuningattarelle lohduttava nuolaisu, mutta ei ollut varma, suvaitsiko Jokiklaanin kissa sellaista toisen klaanin jäseneltä. Harmaaläiskän lisäksi vain Tulisydän tiesi, että raihnainen Jokiklaanin vanhus ei
21
ollut Usvajalan ja tämän veljen Kiviturkin todellinen emo. Sisarusten isä Tammisydän oli vienyt heidät Jokiklaaniin pikkuruisina pentuina, ja Harmaaläiskä oli suostunut hoitamaan heitä. Heidän oikea emonsa oli Sinitähti. Kun Tulisydän maukui hiljaa myötätuntonsa ja hyvästeli Usvajalan, hän ei voinut torjua tunnetta, että Sinitähden salaisuus koituisi vielä kummankin klaanin vahingoksi.
22
MAAILMAN LUKU 2 SUO SI T U I N K I S SA SA R JA ! taivas alkoi valjeta aamuauringon ensimmäisistä säteistä, kun Tulisydän ja muut soturit palasivat Myrskyklaanin leiriin. Vaikka Tulisydän tiesi, mikä edessä odottaisi, oli silti järkyttävää saapua jyrkänteen harjalle ja nähdä alhaalla aukeaTulisydämen pahaenteiset unet ja klaanien va hävitys. Tuli oli hävittänyt kaikki suojaavat piikkiherneet reviireiltä löytyvätMaa oudot jäljet paljaaksi, herättävät ja saniaiset leirin ympäriltä. oli jäänyt ja vain soturien epäilykset: metsässä vaanii jokin piikkipensasmuurin mustuneet tyngät ympäröivät leiriä. Seinämää ennennäkemätön oli vahvistettu oksilla kohdissa, joissa klaani oli aloituhka. Ovatko esi-isät tanut korjaustyöt. hylänneet Myrskyklaanin iäksi? ”Tuleeko leiristä enää koskaan entisensä?” Hiekkamyrsky maukui hiljaa ja asteli hänen vierelleen. Uupumus valtasi Tulisydämen, kun hän ajatteli, kuinka paljon aikaa ja vaivaa leirin täydellinen kunnostus tulisi vaatimaan. ”Jonakin päivänä”, hän lupasi. ”Olemme kokeneet kovia ennenkin. Selviämme kyllä.” Hän painoi kuononsa Hiekkamyrskyn kylkeä vasten ja imi lohtua tämän lämpimästä kehräyksestä. Sitten hän laskeutui muiden edellä jyrkänteeseen. Pensas jossa soturit nukkuivat oli säilynyt, mutta sen tiivis oksakatto oli palanut pois. Jäljellä oli vain muutama hiiltynyt varsi, ja aukot oli tilkitty yhteen punotuilla risuilla. Saniaisturkki makasi pesän lähellä, Pitkähäntä istui vartiossa 9 789510 495643 www.wsoy.fi
N84.2
ISBN 978-951-0-49564-3
Kannen kuva: Owen Richardson
23