Pojalleni Joshualle, jonka hymyt pitivät minut onnellisena, kun kirjoitin, ja Vickylle, kustannustoimittajalleni, jota ilman Tulisydämestä ei olisi koskaan tullut soturia. Erityiskiitokset Kate Carylle.
Englanninkielinen alkuteos WARRIORS, THE PROPHECIES BEGIN #2: FIRE AND ICE Originally published by HarperCollins Children’s Books under the title WARRIORS, THE PROPHECIES BEGIN #2: FIRE AND ICE Text copyright © Working Partners Limited 2003 Series created by Working Partners Limited Cover illustrations copyright © Owen Richardson 2015 Map art © Dave Stevenson 2015 Used by permission of HarperCollins Publishers Taitto: Sisko Honkala Kannen Soturikissat-logo: Mikko Valtavaara Suomenkielinen laitos © Vesa-Matti Paija ja WSOY 2023 Werner Söderström Osakeyhtiö Suomennos ilmestynyt aiemmin Art Housen kustantamana 2009 Kaksijalan silmin -kartan suomennos Nana Sironen ISBN 978-951-0-49558-2 Painettu EU:ssa
JOITAKIN KLAANIKISSOJA MYRSKYKLAANI
Päällikkö
sinitähti – siniharmaa naaras, jonka kuonon ympärillä on hopeisia juovia
Vara päällikkö
tiikerikynsi
Parantaja
– vanha tummanharmaa naaras, jolla on leveät, tasaiset kasvot; entinen Varjoklaanin jäsen (kollit sekä naaraat, joilla ei ole pentuja) valkomyrsky – suuri valkoinen kolli; hiekkat assun mestari mustaraita – solakka, mustaharmaa raidallinen kolli; tomutassun mestari pitkähäntä – vaalea kolli, jolla on sysimustat raidat; nopsatassun mestari vinhatuuli – vikkelä raidallinen kolli pajuturkki – erittäin vaalean harmaa naaras, jolla on epätavalliset siniset silmät hiiriturkki – pieni tummanruskea naaras tulisydän – komea kellanpunainen kolli; tuhka tassun mestari harmaaraita – pitkäkarvainen, vankkarakenteinen harmaa kolli; saniaistassun mestari
Soturit
Oppilaat
– suuri, tummanruskea raidallinen kolli, jolla on epätavallisen pitkät etukynnet
keltahammas
(yli kuuden kuun ikäiset soturiharjoittelijat) – vaalean kellanpunainen naaras tomutassu – tummanruskea raidallinen kolli nopsatassu – mustavalkoinen kolli hiekkatassu
– tummanharmaa naaras saniaistassu – kullanruskea raidallinen kolli tuhkatassu
Kuningattaret
(naaraat, jotka ovat tiineinä tai hoitavat pentuja) – kissa, jolla on kaunis valkoinen karvapeite ja siniset silmät juovanaama – kaunis raidallinen kissa kultakukka – kissa, jolla on vaalean kellanpunainen karvapeite pilkkuhäntä – vaalea raidallinen naaras; vanhin pentutarhan kuningattarista
Klaanin vanhimmat
(entiset soturit ja kuningattaret, jotka viettävät vanhoja päiviään) puolihäntä – suuri ja tummanruskea raidallinen kolli, jonka hännästä puuttuu osa pikkukorva – harmaa kissa, jolla on erittäin pienet korvat; Myrskyklaanin vanhin kolli laikkuturkki – pieni mustavalkoinen kolli yksisilmä – vaaleanharmaa naaras; Myrskyklaanin vanhin kissa; käytännössä sokea ja kuuro kirjohäntä – nuorempana kaunis kilpikonna kuvioinen naaras, jolla on kauniin kirjava turkki
hallaturkki
VARJOKLAANI
Päällikkö
yökarva
– vanha musta kolli
Vara päällikkö Parantaja
tuhkaturkki
nuhanenä
– laiha harmaa kolli
– pieni valkoharmaa kolli
Soturit
tynkähäntä ruskotassun
– ruskea raidallinen kolli; mestari
– harmaa raidallinen kolli; mestari pikkupilvi – erittäin pieni raidallinen kolli märkäjalka
tammitassun
Kuningattaret
– pieni ja raidallinen kissa mustakukka – musta naaras unikonvarsi – pitkäjalkainen vaaleanruskea raidallinen kissa
Klaanin vanhimmat
saarniturkki
aamupilvi
– laiha harmaa kolli
TUULIKLAANI
Päällikkö
pitkätähti
pitkä häntä
– mustavalkoinen kolli, jolla on erittäin – musta kolli, jolla on vääntynyt jalka
Vara päällikkö
jalkapuoli
Parantaja
kaarnakasvo
Soturit
mutakynsi
Kuningattaret
saarnijalka
– harmaa kuningatar
aamukukka
– kilpikonnakuvioinen kuningatar
– lyhythäntäinen ruskea kolli
– täplikäs tummanruskea kolli; mestari lovikorva – raidallinen kolli; vinhatassun mestari yksiviiksi – nuori ruskea raidallinen kolli; valko tassun mestari seittitassun
JOKIKLAANI
Päällikkö Vara päällikkö Parantaja Soturit
väärätähti – valtavan suuri, vaalea ja raidallinen kissa, jolla on vääntynyt leuka leoparditurkki – epätavallisen täplikäs kullan keltainen naaras mutaturkki – pitkäkarvainen vaaleanruskea kolli mustakynsi – savunmusta kolli; raskastassun mestari kiviturkki – harmaa kolli, jolla on taisteluiden arpeuttamat korvat; varjotassun mestari kurnumaha – tummanruskea kolli; hopeatassun mestari hopeavirta – kaunis, solakka, hopeanharmaa ja raidallinen naaras valkokynsi – tumma soturi
KLAANEIHIN KUULUMATTOMIA KISSOJA – pulska ja ystävällinen mustavalkoinen pentu, joka asuu talossa metsän reunalla ohra – mustavalkoinen kolli, joka asuu maatilalla metsän lähellä mustajalka – suurikokoinen valkoinen kolli, jolla on valtavat pikimustat käpälät; entinen Varjoklaanin varapäällikkö arpinaama – taisteluiden arpeuttama ruskea kolli järkäle – hopeanvärinen raidallinen kolli korppitassu – pieni, hoikka musta kolli, jolla on rinnassaan pikkuruinen valkoinen läikkä; lisäksi hännänpää on valkoinen prinsessa – vaaleanruskea raidallinen naaras, jolla on huomiota herättävän valkoinen rinta ja valkoiset tassut; kotikisu pilvipentu – Prinsessan esikoinen; pitkäkarvainen valkoinen kolli sotta
ESINÄYTÖS
oranssit liekit nuolivat kylmää ilmaa ja viskoivat kipinöitä yötaivaalle. Tuli välkkyi pöheikön peittämällä joutomaalla ja piirsi ympärilleen kyyhöttävien kaksijalkojen hahmoja. Hirviön lähestymisestä ilmoittava valkoisten valojen pari ilmestyi kaukaisuuteen. Se jyristi ohi Ukkospolkua pitkin ja täytti ilman happamilla katkuilla. Joutomaan reunalla liikkui kissa, jonka silmät kiiluivat varjojen kätköissä. Meteli sai suipot korvat ensin värähtämään ja sitten luimistumaan. Muut kissat seurasivat yksi toisensa jälkeen törkyiselle heinikolle. Ne pitivät häntänsä matalalla ja nuuhkivat kitkerää ilmaa huulet mutrussa. ”Mitä jos kaksijalat näkevät meidät?” yksi sihisi. Suurikokoinen kolli antoi vastauksen. Hänen silmänsä heijastivat tulen kajoa kuin meripihkaiset lautaset. ”Eivät näe. Niiden yönäkö on heikko.” Kolli asteli eteenpäin, ja liekit valaisivat hänen voimakkaiden lapojensa mustavalkoisen turkin. Hän oli nostanut häntänsä pystyyn, mikä oli rohkaiseva merkki koko hänen johtamalleen klaanille. Toiset kuitenkin kyyristelivät heinikossa ja vapisivat. Tämä oli outo paikka. Hirviöiden melu takoi heidän korviensa herkkiä karvoja, ja kitkerä haju pisteli heidän sieraimissaan. ”Pitkätähti”, harmaa kuningatar heilautti häntäänsä hermostuneesti, ”miksi tulimme juuri tänne?” 7
Mustavalkoinen kolli kääntyi harmaan naaraan puoleen. ”Meidät on karkotettu kaikkialta, minne olemme yrittäneet asettua, Saarnijalka. Kenties löydämme rauhan täältä.” ”Rauhan! Täältä!” Saarnijalka toisti epäuskoisena. Hän veti pentunsa lähemmäksi ja asetti pienokaisen vatsansa suojaan. ”Tulen ja hirviöiden keskeltäkö? Pentuni eivät olisi turvassa!” ”Emme olleet turvassa kotonakaan”, maukui toinen ääni. Kissajoukosta työntyi musta kolli, jonka vääntynyt käpälä sai ontumaan pahasti. Hän kohtasi Pitkätähden meripihka katseen. ”Emme pystyneet suojelemaan heitä Varjoklaanilta”, hän sähähti, ”emme edes omassa leirissämme.” Jotkut kissoista päästivät ahdistuneita ulvahduksia, kun he muistivat hirvittävän taistelun, joka oli ajanut heidät kodistaan. He olivat asuneet ylängöllä, metsän reunassa. Nuori oppilas valitti: ”Rikkotähti sotureineen saattaa yhä etsiä meitä!” Huudahdus pelästytti yhden nuotion äärelle kokoontuneista kaksijaloista. Se horjui paikoillaan ja tuijotti varjoihin. Kissat vaikenivat heti ja laskeutuivat entistäkin matalammiksi; jopa Pitkätähti antoi häntänsä vajota. Kaksijalka huusi pimeyteen ja heitti jotakin heitä kohti. Esine sinkoutui heidän päidensä yli ja räsähti veitsenteräviksi sirpaleiksi, kun se osui Ukkospolkuun heidän takanaan. Saarnijalka säpsähti, kun sirpale naarmutti hänen lapaansa. Hän pysyi kuitenkin vaiti ja käpertyi pelokkaan pentunsa ympärille. ”Pysykää matalina”, sihisi Pitkätähti. Nuotion luona seisova kaksijalka sylkäisi maahan ja istahti takaisin paikalleen. Kissat odottivat jonkin aikaa, ennen kuin Pitkätähti nousi uudestaan jaloilleen.
8
Saarnijalkakin nousi. Hän sävähti tuoretta kipua lavassaan. ”Pelkään täällä turvallisuutemme vuoksi. Mitä edes söisimme? En haista lainkaan riistaa.” Pitkätähti kurotti kaulaansa ja laski kuononsa lempeästi kuningattaren pään päälle. ”Tiedän että olette nälkäisiä”, hän maukui, ”mutta tämä on turvallisempi paikka kuin vanha reviirimme – tai kaksijalkojen pellot ja metsät. Katso ympärillesi! Koirista ei ole hajuakaan, ja nuo kaksijalat pysyvät hädin tuskin pystyssä.” Hän kääntyi katsomaan mustaa kollia, jolla oli vääntynyt käpälä. ”Jalkapuoli”, hän komensi, ”ota Yksiviiksi mukaasi ja lähde etsimään syötävää. Jos täällä on kaksijalkoja, löytyy varmasti myös rottia.” ”Rottia!” sähähti Saarnijalka, kun Jalkapuoli ja tätä pienempi ruskea raidallinen kissa loikkivat matkoihinsa. ”Se ei ole lainkaan parempaa kuin variksenruoka!” ”Hys!” sihisi kilpikonnakuvioinen kissa hänen vieressään. ”Parempi syödä rotanlihaa kuin nääntyä nälkään!” Saarnijalka mulkaisi kissaa vihaisesti ja kumartui nuolemaan pentunsa takkuisia korvantaustoja. ”Meidän täytyy asettua uuteen paikkaan”, jatkoi kilpi konnakuvioinen kissa pehmeämmällä äänellä. ”Aamukukan on saatava levätä ja syödä. Hänen pentunsa syntyvät pian. Hänen täytyy pysyä vahvana.” Jalkapuolen ja Yksiviiksen solakat hahmot ilmestyivät varjoista. ”Olit oikeassa, Pitkätähti”, huusi Jalkapuoli. ”Rotantuoksua on kaikkialla, ja luulen löytäneeni meille suojapaikan.” ”Mennään katsomaan”, Pitkätähti käski. Hän kutsui muun klaanin mukaansa hännänheilautuksella. Kissat seurasivat varovasti Jalkapuolta joutomaan halki. Hän johdatti heidät kohti maanpinnasta kohoavaa Ukkos
9
polkua. Tulenkajo heitti heidän varjonsa sen valtaville kivijaloille. Hirviö jylisi heidän yläpuolellaan ja sai maan tärisemään. Pelosta huolimatta kaikkein pieninkin pentu vaistosi, että oli pysyttävä hiljaa, ja vapisi päästämättä ääntäkään. ”Tässä”, maukui Jalkapuoli ja pysähtyi kahden kissan korkuisen pyöreän aukon viereen. Maan sisään vietti musta tunneli, johon norui jatkuva vesivirta. ”Vesi on raikasta”, Jalkapuoli jatkoi. ”Voimme juoda sitä.” ”Tassut olisivat märät yötä päivää!” Saarnijalka valitti. ”Kävin sisällä”, musta kolli kertoi. ”Virtaa reunustaa kuiva tila. Olisimme ainakin turvassa kaksijaloilta ja hirviöiltä.” Pitkätähti astui esiin ja kohotti leukaansa. ”Tuuliklaani on vaeltanut kyllin kauan”, hän julisti. ”On kulunut miltei kuu siitä, kun Varjoklaani ajoi meidät kodistamme. Sää muuttuu viileämmäksi, ja lehtikadon aika koittaa pian. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä tänne.” Saarnijalka siristi silmiään mutta ei sanonut mitään. Hän liittyi äänettömästi klaaninsa muodostamaan jonoon, joka astui yksi kissa kerrallaan varjoisaan tunneliin.
10
LUKU 1
tulisydän värisi. hänen liekinvärinen turkkinsa oli vielä ohut viherlehden ajan jäljiltä; kestäisi vielä muutaman kuun, ennen kuin karvapeitteestä olisi suojaa tällaista kylmyyttä vastaan. Hän vaihtoi istuma-asentoaan kovalla maalla. Taivas oli lopultakin alkanut vaaleta, kun yö väistyi hiipivän aamun sarastuksen tieltä. Vaikka käpälät olivat kohmeessa, Tulisydän ei kyennyt peittelemään hehkuvaa ylpeyttään. Hän oli harjoitellut monta kuuta ja hänestä oli vihdoin tullut soturi. Hän toisti mielessään edellisen päivän voitokkaan taistelun Varjoklaanin leirissä: Rikkotähden silmät olivat hehkuneet, ja hän oli sähissyt uhkauksia samalla, kun perääntyi aukiolta. Sitten Varjoklaanin päällikkö oli luikkinut puiden kätköihin petollisten ystäviensä kintereillä. Jäljelle jääneet Varjoklaanin soturit olivat olleet kiitollisia Myrskyklaanille, sillä se oli auttanut heitä pääsemään eroon julmasta päälliköstään. Lisäksi Myrskyklaani oli luvannut jättää heidät rauhaan, kunnes Varjoklaani olisi toipunut. Rikkotähti ei ollut saanut ainoastaan omaa klaaniaan sekasorron valtaan – hän oli karkottanut koko Tuuliklaanin leiristään klaanien reviirien ulkopuolelle. Rikkotähti oli ollut metsän musta varjo siitä saakka, kun Tulisydän oli jättänyt kotikisun elämän ja liittynyt Myrskyklaaniin. Tulisydämen mieltä varjosti myös toinen huoli: Tiikeri kynsi, Myrskyklaanin varapäällikkö. Tulisydän sävähti, kun 11
hän ajatteli suurta soturia, joka oli pitänyt kauhun vallassa omaa oppilastaan, Korppitassua. Lopulta Tulisydän ja hänen paras ystävänsä, Harmaaraita, olivat auttaneet pelokasta soturi oppilasta pakenemaan. He olivat saattaneet hänet ylängön halki aina kaksijalkojen reviirin rajalle. Kotona Tulisydän oli kertonut Myrskyklaanille, että Varjoklaani oli surmannut Korppitassun. Jos Korppitassun puheet Tiikerikynnestä pitivät paikkansa, oli parasta, että varapäällikkö uskoi oppilaansa menehtyneen. Nuori kissa tiesi salaisuuden, jota Tiikerikynsi oli valmis suojelemaan kaikin keinoin. Korppitassu oli kertonut Tulisydämelle, että Tiikerikynsi oli murhannut Punahännän, Myrskyklaanin edellisen varapäällikön. Tiikerikynsi oli toivonut nousevansa uudeksi varapäälliköksi… kuten lopulta oli käynytkin. Tulisydän ravisti päätään karkottaakseen synkät ajatukset. Hän vilkaisi Harmaaraitaa, joka istui hänen vieressään. Harmaaraita oli pörhistänyt paksun turkkinsa suojaksi kylmyyttä vastaan. Tulisydän arveli, että hänen ystävänsäkin kaihosi ensimmäisiä auringonsäteitä. Hän piti kuitenkin ajatuksensa sisällään. Klaanin perinteet vaativat hiljaisuutta tänä yönä. Tämä oli heidän vartiovuoronsa – yö, jona uudet soturit vartioivat leiriä ja pohtivat uutta nimeään ja asemaansa. Edelliseen iltaan saakka Tulisydäntä oli kutsuttu oppilasnimellä Tulitassu. Puolihäntä oli ensimmäisiä kissoja, jotka nousivat jalkeille. Tulisydän näki, kuinka iäkäs kissa liikkui klaaninvanhimpien pesän varjoissa. Hän vilkaisi sotureiden pesää, joka sijaitsi aukion toisella laidalla. Suojaavien oksien lomasta Tulisydän erotti nukkuvan Tiikerikynnen leveät lavat. Sinitähden pesä sijaitsi Suurkiven juurella. Sen sisäänkäyntiä verhoavat jäkälät heilahtivat, ja Tulisydän näki päällikön työntyvän ulos. Sinitähti pysähtyi ja kohotti päänsä nuuhkaistakseen ilmaa. Sitten hän tassutteli äänettömästi Suur 12
kiven varjosta, ja pitkä turkki hohti siniharmaana aamuauringon paisteessa. Minun täytyy varoittaa häntä Tiikerikynnestä, ajatteli Tulisydän. Sinitähti oli surrut varapäällikön kuolemaa muun klaanin rinnalla. He kaikki uskoivat, että Punahännän oli surmannut Tammisydän, Jokiklaanin varapäällikkö. Tulisydän oli empinyt aiemmin, sillä hän tiesi, kuinka tärkeä Tiikerikynsi oli Sinitähdelle. Vaara oli kuitenkin liian suuri. Sinitähden oli saatava tietää, että klaani piti siipiensä suojassa kylmäveristä murhaajaa. Tiikerikynsi ilmestyi sotureiden pesästä ja kohtasi Sinitähden aukion reunalla. Hän supisi jotakin päällikölle, ja hänen häntänsä vääntelehti kiireisesti. Tulisydän tukahdutti vaistomaisen tervehdyksensä. Taivas kävi yhä kirkkaammaksi, mutta ennen kuin aurinko olisi varmasti taivaanrannan yläpuolella, hän ei rohkenisi rikkoa hiljaisuutta. Kärsimättömyys pyristeli hänen rinnassaan kuin vangittu lintu. Hänen oli puhuttava Sinitähden kanssa niin pian kuin mahdollista. Sitä ennen hän saattoi ainoastaan nyökätä päällikölle ja varapäällikölle, kun nämä kävelivät hänen ohitseen. Harmaaraita töytäisi Tulisydäntä ja osoitti ylös kuonollaan. Taivaanrannassa näkyi juuri ja juuri oranssi hehku. ”Eikö olekin helpottavaa nähdä aamuaurinko?” Valkomyrskyn syvä mau’unta yllätti Tulisydämen. Hän ei ollut havainnut valkoista soturia. Tulisydän ja Harmaaraita nyökkäsivät yhtä aikaa. ”Ei hätää; voitte jo puhua. Vartiovuoronne on päättynyt.” Valkomyrskyn ääni oli ystävällinen. Edellisenä päivänä hän oli kamppaillut Tulisydämen ja Harmaaraidan rinnalla Varjoklaania vastaan. Soturin silmistä kuvastui uudenlainen kunnioitus, kun hän katsoi heitä. ”Paljon kiitoksia”, Tulisydän maukui kiitollisena. Hän nousi seisomaan ja venytteli kutakin jalkaa vuorollaan. 13
Harmaaraitakin kampesi itsensä pystyyn. ”Brrrrr!” hän maukui ja ravisti vilun turkistaan. ”Luulin jo, että aurinko ei nousisi lainkaan!” Oppilaiden pesän ulkopuolelta kuului halveksiva ääni. ”Suuren soturin puhetta!” Se oli Hiekkatassu, joka oli pörhistänyt hailakanoranssin turkkinsa. Hiekkatassun vieressä istui Tomutassu. Tummine raitakuvioineen kolli näytti aivan Hiekkatassun varjolta. Hän röyhisti rintaansa tärkeän näköisenä ja pilkkasi: ”Yllättävää, että tuollaiset sankarit edes tuntevat kylmää!” Hiekkatassu kehräsi huvittuneena. Valkomyrsky heitti heihin tuikean katseen. ”Hakekaa jotakin syötävää ja levätkää”, hän komensi Tulisydäntä ja Harmaa raitaa. Sitten hän kääntyi pois ja asteli kohti oppilaiden pesää. ”Tulkaahan, te kaksi”, hän maukui Hiekkatassulle ja Tomutassulle. ”Koulutustuokionne alkaa.” ”Toivottavasti he saavat jahdata koko päivän sinioravia!” Harmaaraita sihisi Tulisydämelle, kun he suuntasivat kohti aukion nurkkaa, johon oli jäänyt edellisillasta vähän tuore saalista. ”Eihän sinisiä oravia ole olemassakaan”, Tulisydän maukui hämillään. ”Tismalleen!” Harmaaraidan meripihkanvärisissä silmissä oli leikkisä pilke. ”Ei heitä oikeastaan voi syyttääkään. Hehän aloittivat koulutuksensa ennen meitä”, Tulisydän huomautti sävyisästi. ”Jos he olisivat olleet eilisessä taistelussa, heidätkin olisi luultavasti nimitetty sotureiksi.” ”Niinpä kai.” Harmaaraita kohautti lapojaan. ”Hei, katso!” He olivat saapuneet tuoresaaliskeolle. ”Yksi hiiri kummallekin ja yksi peipponen jaettavaksi kahden kesken!”
14
Ystävykset poimivat ateriansa ja katsoivat toisiaan. Yhtäk kiä Harmaaraidan silmät sädehtivät. ”Meidän kuuluu kai viedä nämä sotureiden puolelle leiriä”, hän maukui. ”Taidat olla oikeassa”, Tulisydän kehräsi ja tassutteli ystävänsä kannoilla kohti aukion reunalla kasvavaa nokkospusikkoa. He olivat katselleet usein, kuinka Valkomyrsky, Tiikerikynsi ja muut soturit aterioivat sen vieressä. ”Mitä seuraavaksi?” kysyi Harmaaraita, kun oli nielaissut viimeisen suullisensa. ”En tiedä sinusta, mutta minä voisin nukkua puoli kuuta.” ”Niin minäkin”, Tulisydän tunnusti. Ystävykset nousivat tassuilleen ja suuntasivat kohti sotureiden pesää. Tulisydän työnsi päänsä matalalla riippuvien oksien lomitse. Hiiriturkki ja Pitkähäntä olivat yhä unessa pesän toisella laidalla. Tulisydän työntyi kokonaan sisään ja löysi pesän reunalta sammalmättään, jonka tuoksusta saattoi päätellä, että nukkumapaikka ei kuulunut kenellekään muulle. Harmaaraita asettui viereiselle paikalle. Tulisydän kuunteli, kuinka Harmaaraidan tasaiset hen käykset rauhoittuivat pitkäksi, vaimeaksi tuhinaksi. Tulisydän oli aivan yhtä uupunut, mutta hän tahtoi kuumeisesti päästä keskustelemaan Sinitähden kanssa. Makuusijaltaan, pää maata vasten, hän saattoi juuri ja juuri nähdä leirin sisäänkäynnille. Hän tuijotti aukosta ja jäi odottamaan päällikön paluuta. Hänen silmäluomensa alkoivat kuitenkin käydä raskaiksi, ja hänen oli annettava periksi väsymykselleen. Tulisydän kuuli ympäriltään jylinää, joka muistutti häntä tuulen huminasta korkeiden puiden latvuksissa. Ukkospolun karvas katku poltti hänen sieraimissaan. Se yhdistyi johonkin uuteen ja vieläkin kauhistuttavampaan tuoksuun. Tulta! Liekit
15
nuolivat mustaa taivasta ja heittivät hehkuvia kekäleitä tähdettömään yöhön. Tulisydämen hämmennykseksi tulen editse pyrähteli kissojen hahmoja. Miksi he eivät juosseet karkuun? Yksi heistä pysähtyi ja katsoi suoraan kohti Tulisydäntä. Kollin yösilmät kiiluivat pimeässä, ja hän kohotti pitkän, suoran häntänsä kuin tervehdykseksi. Tulisydän alkoi vapista, kun hänen mieleensä tulvahtivat Myrskyklaanin entisen parantajan Täplälehden sanat, jotka tämä oli lausunut ennen ennenaikaista kuolemaansa: ”Vain tuli voi pelastaa klaanimme!” Liittyikö ennustus jotenkin näihin outoihin kissoihin, jotka eivät näyttäneet pelkäävän tulta? ”Herää, Tulisydän!” Tulisydän kiskaisi päänsä ylös. Tiikerikynnen murahdus oli säikyttänyt hänet hereille. ”Nau’uit unissasi!” Tulisydän nousi istumaan ja ravisti päätään yhä pökerryksissä. ”K-kyllä, Tiikerikynsi!” Hätäännys valtasi hänet, kun hän mietti, oliko toistanut Täplälehden sanat ääneen. Hän oli nähnyt samanlaisia unia ennenkin – ne olivat niin eläviä, että ne saattoi miltei maistaa. Ne olivat myös käyneet toteen. Tulisydän ei todellakaan tahtonut Tiikerikynnen epäilevän, että hänellä oli voimia, jollaisia Tähtiklaani soi yleensä vain parantajille. Kuunvalo paistoi pesän lehväseinän läpi. Tulisydän huomasi, että oli nukkunut koko päivän. ”Sinä ja Harmaaraita lähdette iltapartion mukaan”, Tiikerikynsi ilmoitti. ”Kiirettä nyt!” Tumma raidallinen kissa kääntyi pois ja marssi ulos. Tulisydän antoi niskakarvojensa laskeutua. Tiikerikynsi ei selvästikään epäillyt mitään tavatonta hänen unestaan. Tuli sydämen salaisuus oli turvassa. Se ei kuitenkaan muuttanut hänen aikomustaan paljastaa Tiikerikynnen osuus Puna hännän väkivaltaisessa kuolemassa. 16
tulisydän nuoli huuliaan. Harmaaraita makasi hänen vieressään ja pesi kylkeään. He olivat juuri lopettaneet aterioimisen leiriaukion reunalla. Aurinko oli laskenut, ja Tuli sydän saattoi jo nähdä miltei täyden kuun, joka hohti kylmällä, kirkkaalla taivaalla. Edeltävät päivät olivat olleet kiireisiä. Tuntui siltä, että aina, kun he saivat tilaisuuden levätä, Tiikerikynsi lähetti heidät partioimaan tai metsästysretkelle. Tulisydän oli kärkkynyt tilaisuutta puhua Sinitähden kanssa kahden kesken, mutta aina, kun nuori soturi ei ollut suorittamassa Tiikerikynnen tehtäviä, Myrskyklaanin päällikkö näytti pitävän varapäällikkönsä rinnallaan. Tulisydän alkoi pestä käpäläänsä. Hänen silmänsä harhailivat ympäri aukiota ja etsivät toiveikkaina Sinitähteä. ”Mitä etsit?” maukui Harmaaraita kieli karvan peitossa. ”Sinitähteä”, Tulisydän vastasi ja laski käpälänsä maahan. ”Miksi?” Harmaaraita keskeytti peseytymisen ja nosti katseensa ystäväänsä. ”Olet tarkkaillut häntä vartiovuorostamme saakka. Mitä oikein suunnittelet?” ”Minun täytyy kertoa hänelle, missä Korppitassu on, sekä varoittaa häntä Tiikerikynnestä”, Tulisydän maukui. ”Lupasit Korppitassulle kertoa kaikille, että hän on kuollut!” Harmaaraita kuulosti ällistyneeltä. ”Lupasin kertoa Tiikerikynnelle, että hän on kuollut. Sinitähden tulisi kuulla koko tarina. Hänen täytyy saada tietää, mihin hänen varapäällikkönsä kykenee.” Harmaaraita hiljensi äänensä hätäiseksi sihinäksi. ”Meillä on vain Korppitassun sana siitä, että Tiikerikynsi surmasi Punahännän.” ”Etkö usko häntä?” Tulisydän ei voinut olla järkyttymättä ystävänsä epäilyksistä. ”Kuulehan. Jos Tiikerikynsi valehteli kostaneensa Punahännän kuoleman surmaamalla Tammisydämen, se merkitsisi, 17
että Punahäntä olisi tappanut Tammisydämen itse. Enkä voi uskoa, että Punahäntä olisi tappanut toisen klaanin varapäällikön taistelussa tieten tahtoen. Se rikkoisi soturilakia – taistelemme osoittaaksemme voimamme ja puolustaaksemme reviiriämme, emme nitistääksemme toisiamme.” ”En syytä Punahäntää!” Tulisydän vastusti. ”Ongelma on Tiikerikynsi.” Punahäntä oli ollut Tiikerikynttä edeltävä klaanin varapäällikkö. Tulisydän ei ollut koskaan tavannut kellanpunaista soturia, mutta tiesi, että koko klaani oli kunnioittanut tätä syvästi. Harmaaraita väisti Tulisydämen katseen. ”Se, mitä sanot, vaikuttaa Punahännän kunniaan. Sitä paitsi kellään muulla ei ole ongelmia Tiikerikynnen kanssa. Vain Korppitassu pelkäsi häntä.” Epämiellyttävät väreet kulkivat Tulisydämen selkäpiissä. ”Uskotko siis, että Korppitassu keksi koko tarinan, koska ei tullut toimeen mestarinsa kanssa?” hän maukui yrmeästi. ”En”, mumisi Harmaaraita. ”Olen vain sitä mieltä, että meidän on oltava varovaisia.” Tulisydän katsoi ystävänsä huolestuneisiin silmiin ja alkoi pohtia. Harmaaraita saattoi puhua järkeä – he olivat olleet sotureita vasta muutaman päivän, joten he eivät olleet sellaisessa asemassa, josta olisi voinut viskoa syytöksiä kohti klaanin kokeneinta soturia. ”Ei se mitään”, Tulisydän maukui lopulta. ”Voit pysyä erossa jutusta.” Häntä alkoi kuitenkin kaduttaa, kun Harmaaraita nyökkäsi ja jatkoi peseytymistään. Tulisydän uskoi, että hänen ystävänsä oli väärässä. Korppitassu ei ollut ainoa, jolla oli hankaluuksia Tiikerikynnen kanssa. Tulisydämen omatkin vaistot kertoivat, että Myrskyklaanin varapäällikköön ei voinut luottaa. Hänen oli kerrottava epäilyksensä Sinitähdelle – sekä päällikön itsensä että koko klaanin turvallisuuden tähden. 18
Harmaan turkin vilahdus aukion toisella puolella kertoi Tulisydämelle, että Sinitähti oli poistunut pesästään – yksin. Tulisydän ponkaisi jaloilleen, mutta Myrskyklaanin päällikkö asteli suoraa päätä Suurkivelle ja kutsui klaanin koolle. Tulisydän piiskasi häntäänsä kärsimättömänä. Harmaaraidan korvat värähtivät jännittyneesti, kun hän kuuli Sinitähden kutsun. ”Nimittämistilaisuusko?” hän maukui. ”Pitkähäntä saa varmaankin ensimmäisen oppilaansa. Hän on vihjaillut siitä jo päiviä.” Hän loikki paraikaa aukion reunalle kokoontuvien kissojen joukkoon. Turhautumisesta kihisevä Tulisydän seurasi perässä. Aukiolle tassutteli pieni mustavalkoinen kissanpentu. Hänen pehmeät polkuanturansa eivät pitäneet minkäänlaista ääntä kovalla maaperällä. Hän käveli kohti Suurkiveä ja katsoi maata hailakanvärisillä silmillään. Tulisydän miltei odotti näkevänsä, kuinka pienokainen tärisi – pennun lavat pistivät esiin tavalla, joka sai hänet näyttämään liian nuorelta ja aralta soturioppilaaksi. Pitkähäntä tuskin riemuitsee! ajatteli Tulisydän. Hän muisti Pitkähännän halveksunnan, kun hänet oli tuotu leiriin ensimmäistä kertaa. Soturi oli solvannut tulokasta säälimättömästi jo tämän ensimmäisenä päivänä klaanissa. Hän oli pilkannut Tulisydämen kotikisusyntyperää, ja Tulisydän oli inhonnut häntä siitä lähtien. ”Tästä päivästä”, Sinitähti maukui ja katsoi pienokaista, ”aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Nopsatassuksi.” Mustavalkoisen pennun silmissä ei hehkunut päättäväisyys, kun hän nosti katseensa kohti päällikköä. Sen sijaan meripihkanväriset silmät olivat ahdistuneesti ammollaan. ”Pitkähäntä, olit Mustaraidan oppilas. Hän opetti sinua hyvin, ja sinusta on tullut hurja ja uskollinen soturi. Toivon, että siirrät näitä ominaisuuksia myös Nopsatassulle.” 19
Tulisydän etsi Pitkähännän ilmeestä ylenkatsomisen merkkejä, kun tämä kumartui kohti Nopsatassua. Soturin silmät kuitenkin heltyivät, kun hän kohtasi uuden oppilaansa katseen, ja kissat koskettivat hellästi toistensa kuonoja. ”Hienoa, hyvin menee”, Pitkähäntä kuiskasi kannustavasti. Niinpä niin, Tulisydän ajatteli katkerasti. Hän on tuollainen pelkästään siksi, että oppilas on klaanisyntyinen. Pitkähäntä ei todellakaan tervehtinyt minua tuolla tavalla. Hän kiersi katseellaan klaanin jäseniä ja tunsi harmistuksen piston, kun toiset kissat toivottivat hiljaisia onnittelujaan uudelle oppilaalle. ”Mikä sinua vaivaa?” kuiskasi Harmaaraita. ”Jonain päivänä mekin olemme tuolla.” Tulisydän nyökkäsi. Yllättäen ajatus omasta oppilaasta piristi häntä, ja hän sysäsi närkästyksensä taka-alalle. Hän oli nyt Myrskyklaanin jäsen – eihän millään muulla ollut väliä? seuraava ilta toi mukanaan täydenkuun. Tulisydän tiesi, että hänen olisi pitänyt jännittää ensimmäistä kokoontumistaan soturina – mutta hän ei vieläkään voinut olla etsimättä päättäväisesti tilaisuutta kertoa Sinitähdelle kaiken Tiikerikynnestä. Ajatus painoi hänen vatsassaan kuin kylmä kivi. ”Onko sinulla sisuksissa matoja, vai mikä vaivaa?” maukui Harmaaraita hänen vieressään. ”Väännät melkoisia ilmeitä.” Tulisydän katsahti ystäväänsä ja toivoi, että olisi voinut uskoutua tälle. Hän oli kuitenkin luvannut jättää Harmaaraidan rauhaan. ”Voin aivan hyvin”, hän maukui. ”Tule. Sini tähti kutsuu.” Kissat hölkyttivät aukiolle kerääntyvän joukon luo. Sinitähti nyökkäsi tervehdykseksi. Sitten päällikkö asettui seu rueen kärkeen ja johti joukon ulos leiristä. Tulisydän pysähtyi. Hän odotti, että toiset kiipeäisivät hänen ohitseen jyrkässä rinteessä, joka vietti yläpuolella kas20
vavaan metsään. Matkan aikana saattaisi tarjoutua juuri sopivasti aikaa keskustella Sinitähden kanssa, ja hän tahtoi koota ajatuksensa. ”Tuletkos sieltä?” Harmaaraidan ääni kaikui ylhäältä. ”Kyllä vain!” Tulisydän koukisti voimakkaat takajalkansa, hyppi kivenlohkareelta toiselle ja jätti leirin taakseen. Hän pysähtyi rinteen huipulla tasaamaan hengitystään, ja hänen kylkensä kohoilivat. Metsä levittäytyi hänen edessään. Hän tunsi, kuinka rapeat vastapudonneet lehdet rusahtelivat polkuanturoiden alla. Hopeahäntä kimalteli taivaalla kuin aamukaste mustalla turkilla. Tulisydän ajatteli ensimmäistä matkaansa Nelipuulle Tiikerikynnen ja Leijonamielen seurassa. Hän tunsi surun vihlaisun muistellessaan Leijonamieltä. Harmaaraidan mestari – ja Myrskyklaanin varapäällikkö Punahännän ja Tiikeri kynnen välissä – oli ollut lämminsydäminen, kullanvärinen soturi. Hän oli kaatunut taistelussa, ja Tiikerikynsi oli noussut hänen paikalleen. Ensimmäisellä kerralla Leijonamieli oli tuonut oppilaat Nelipuulle kiertotietä pitkin. Sinä päivänä heidän taipaleensa oli kulkenut Korkeamäntyjen halki, Aurinkokivien ohi ja lopulta Jokiklaanin rajaa pitkin. Tällä kertaa Sinitähti johtaisi heidät suoraan Myrskyklaanin reviirin halki. Tulisydän näki jo, kuinka päällikkö katosi alus kasvillisuuteen. Hän rynnisti kissajoukon perään. Sinitähti oli joukon kärjessä, ja Tiikerikynsi kulki hänen vierellään. Tulisydän ei kiinnittänyt huomiota Harmaaraidan yllättyneeseen naukaisuun, vaan juoksi suoraa tietä klaanipäällikön rinnalle. ”Sinitähti”, hän läähätti, kun saapui tämän luo. ”Voimmeko puhua?” Sinitähti katsahti häneen ja nyökkäsi. ”Jatka kärjessä, Tiikerikynsi”, hän maukui. Naaras hidasti askeleitaan, ja Tiikerikynsi loikki hänen ohitseen. Mitään kyselemättä toiset 21
seurasivat tummaa raidallista soturia, joka jatkoi matkaansa kasvillisuuden halki. Sinitähti ja Tulisydän hidastivat tasaiseen raviin. Hetken kuluttua he olivat jääneet kahden. Polku johti tiheiden saniaisten alta pienelle aukiolle. Sini tähti hypähti kaatuneen puun rungolle ja kävi istumaan. Hän kietoi häntänsä etukäpälien ympäri. ”Mikä hätänä, Tulisydän?” hän kysyi. Tulisydän alkoi empiä. Epäilys oli alkanut kalvaa häntä. Kaikista kissoista juuri Sinitähti oli kannustanut häntä jättämään kotikisun elämän ja liittymään klaaniin. Siitä lähtien päällikkö oli luottanut häneen kerta toisensa jälkeen, kun taas toiset olivat epäilleet hänen uskollisuuttaan, koska hänen suonissaan ei virrannut klaanin veri. Mitä Sinitähti sanoisi nyt, kun Tulisydän tunnustaisi, että oli valehdellut Korppitassusta? ”Puhu”, Sinitähti komensi, kun muiden Myrskyklaanin kissojen askeleet häipyivät kaukaisuuteen. Tulisydän hengitti syvään. ”Korppitassu ei ole kuollut.” Sinitähden häntä nytkähti yllättyneesti, mutta hän kuunteli vaitonaisena, kun Tulisydän jatkoi. ”Vein hänet yhdessä Harmaaraidan kanssa Tuuliklaanin metsästysmaille. Luulen… luulen, että hän asuu Ohran luona.” Ohra oli erakko, ei metsäkissa mutta ei myöskään kotikisu. Hän eli kaksi jalkojen maatilalla, joka sijaitsi Korkokiville johtavan polun varrella. Kivet olivat paikka, jota kaikki metsän kissat pitivät pyhänä. Myrskyklaanin päällikkö tuijotti Tulisydämen ohi metsän siimekseen. Tulisydän tutki hermostuneesti hänen ilmettään ja yritti tulkita sitä. Oliko hän vihainen? Nuori soturi ei kuitenkaan havainnut suuttumusta suurissa, sinisissä silmissä.
22
Kului pitkä tovi, ennen kuin Sinitähti puhui. ”Olen iloinen, että Korppitassu on vielä hengissä. Toivottavasti hänen elämänsä on onnellisempaa Ohran seurassa kuin metsässä.” ”N-niin, mutta hän syntyi Myrskyklaaniin!” Tulisydän takerteli. Hän oli loukkaantunut siitä, että päällikkö hyväksyi Korppitassun lähdön niin tyynesti. ”Se ei välttämättä merkitse, että klaanielämä sopii hänelle”, Sinitähti huomautti. ”Ethän sinäkään ole klaanisyntyinen, vaikka olet kasvanut hienoksi soturiksi. Korppitassu saattaa löytää oman polkunsa jostakin toisaalta.” ”Hän ei lähtenyt klaanista omasta tahdostaan”, Tulisydän vastusti. ”Hänen oli mahdotonta jäädä!” ”Mahdotontako?” Sinitähti tuijotti häntä sinisillä silmillään. ”Mitä tarkoitat?” Tulisydän katsoi maahan. ”Ole hyvä ja jatka”, Sinitähti kehotti. Tulisydämen suuta kuivasi. ”Korppitassu tiesi salaisuuden Tiikerikynnestä”, hän kähisi. ”Luulen… luulen, että Tiikerikynsi aikoi tappaa hänet – tai ainakin kääntää klaanin häntä vastaan.” Sinitähden häntä heilui puolelta toiselle, ja Tulisydän näki kuinka hänen lapansa jännittyivät. ”Miksi luulet niin? Millaisen salaisuuden Korppitassu tiesi?” Tulisydän vastasi vastahakoisesti. Hän kohtasi naaraan tuikean ilmeen niin rohkeasti kuin kykeni. ”Tiikerikynsi surmasi Punahännän taistelussa Jokiklaania vastaan.” Sinitähti siristi silmiään. ”Soturi ei koskaan tapa oman klaaninsa jäsentä! Jopa sinun pitäisi tietää se – olet elänyt keskuudessamme kyllin kauan.” Tulisydän säpsähti ja luimisti korvansa, kun kuuli lauseen. Se oli jo toinen kerta samana iltana, kun päällikkö oli viitannut hänen kotikisujuuriinsa.
23
Sinitähti jatkoi: ”Tiikerikynsi ilmoitti, että Punahännän hengen riisti Jokiklaanin varapäällikkö, Tammisydän. Korppi tassu varmasti erehtyi. Näkikö hän todella, mitä tapahtui?” Tulisydän heilautti hermostuneesti häntäänsä ja leyhäytti lehtiä takanaan. ”Niin hän sanoi.” ”Ymmärrätkö, että kyseenalaistat puheillasi Punahännän kunnian, sillä väitteesi mukaan hänen on täytynyt olla vastuussa Tammisydämen kuolemasta? Yksikään varapäällikkö ei surmaisi toista taistelussa, mikäli se suinkin on vältettävissä – ja Punahäntä oli kunniallisin soturi, minkä olen koskaan tuntenut.” Tuska sumensi Sinitähden katseen. Tulisydän kauhistui ajatuksesta, että oli loukannut edes tahtomattaan Sinitähden muistoa varapäälliköstään. ”En osaa selittää Punahännän tekoja”, hän sanoi hiljaa. ”Tiedän vain, että Korppitassu todella uskoo Tiikerikynnen olevan vastuussa Punahännän kuolemasta.” Sinitähti huokaisi ja antoi lapojensa rentoutua. ”Me kaikki tiedämme, että Korppitassulla on vilkas mielikuvitus”, hän maukui lempeästi ymmärtäväinen katse silmissään. ”Hän loukkaantui taistelussa pahasti ja lähti pois, ennen kuin kamppailu oli päättynyt. Oletko varma, että hän ei keksinyt itse asioita, joita ei ehtinyt nähdä?” Ennen kuin Tulisydän ehti vastata, metsän halki kaikui naukaisu, ja Tiikerikynsi loikkasi esiin kasvillisuuden joukosta. Hänen silmänsä käväisivät epäilevästi Tulisydämessä, ennen kuin hän puhui Sinitähdelle. ”Odotamme teitä rajalla.” Sinitähti nyökkäsi. ”Sano muille, että tulemme pian.” Tiikerikynsi kumarsi, kääntyi takaisin ja vilisti saniaisten joukkoon. Tulisydän katseli loittonevaa Tiikerikynttä. Sinitähden sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Päällikkö oli oikeassa: Korppitassun mielikuvitus oli vilkas. Tulisydän muisti ensim24
mäisen kokoontumisensa. Silloin joukko kaikkien klaanien oppilaita oli kerääntynyt Korppitassun ympärille kuuntelemaan tämän selontekoa taistelusta Jokiklaania vastaan. Korppitassu ei ollut maininnut mitään Tiikerikynnestä. Tulisydän hätkähti, kun Sinitähti nousi jaloilleen. ”Aiotko hakea Korppitassun takaisin klaaniin?” hän kysyi. Hän pohti hädissään, oliko aiheuttanut ystävälleen vain entistä enemmän ongelmia. Sinitähti katsoi syvälle Tulisydämen silmiin. ”Hän on luultavasti onnellisempi siellä, missä on”, hän naukui hiljaa. ”Klaani saa toistaiseksi uskoa, että hän on kuollut.” Tulisydän vastasi katseeseen silmät järkytyksestä ammollaan. Sinitähti aikoi valehdella klaanille! ”Tiikerikynsi on suuri soturi mutta luonteeltaan hyvin ylpeä”, Sinitähti jatkoi. ”Hänen on helpompi hyväksyä kaatunut kuin paennut oppilas. Niin on parasta myös Korppitassun vuoksi.” ”Siksikö, että Tiikerikynsi saattaisi etsiä häntä?” Tulisydän rohkeni kysyä. Olisiko mahdollista, että Sinitähti oli uskonut häntä – edes aavistuksen verran? Sinitähti pudisti päätään kärsimättömästi. ”Ei. Tiikerikynsi saattaa olla kunnianhimoinen mutta ei murhaaja. On parempi, että Korppitassu muistetaan kuolleena sankarina kuin elävänä pelkurina.” Tiikerikynnen kutsu kajahti jälleen. Sinitähti hypähti alas rungolta ja katosi saniaisten joukkoon. Tulisydän ylitti puun yhdellä loikalla ja säntäsi päällikön perään. Hän tavoitti Sinitähden virran rannalla ja katseli, kuinka tämä ylitti veden hyppimällä kiveltä kivelle. Tulisydän seurasi varovasti. Hänen mielessään vilisi. Tiedot Punahännän kuolemasta olivat painostaneet hänen sydäntään monen päivän ajan. Nyt, kun hän oli lopulta kertonut kaiken Sinitähdelle, 25
mikään ei ollut muuttunut. Klaanin päällikkö ei selvästikään uskonut, että Tiikerikynsi kykeni kylmäveriseen murhaan. Pahinta oli, että Tulisydän oli itsekin alkanut epäillä, oliko Korppitassu puhunut totta. Hän loikkasi viimeiseltä kiveltä vastarannalle ja pinkaisi kasvillisuuteen. Tulisydän liukui käpälillään Sinitähden taakse, kun he saavuttivat toiset Myrskyklaanin kissat. Joukko oli pysähtynyt rinteelle, jonka toinen kylki vietti Nelipuulle. Laaksossa mäen alla kasvoi neljä jättikokoista tammea, joiden luona metsän klaanit kohtasivat rauhanomaisesti aina täydenkuun aikaan. Tulisydämen turkkia kihelmöi, kun hän tunsi Tiikerikynnen katseen. Aavistiko tumma soturi, mitä hän oli kertonut Sinitähdelle? Tulisydän ravisti päätään selvittääkseen ajatuksensa ja koetti järkeillä päällikön tavoin. Tietenkin Tiikerikynttä kiinnostaisi, mistä he olivat keskustelleet: hän oli klaanin varapäällikkö. Hän tahtoi tietää kaiken, millä saattaisi olla vaikutusta klaaniin. Tulisydän katsoi uudelleen Tiikerikynttä; tummanruskea kissa tuijotti mäen alle valppaan näköisenä ja korvat höröllä. Ympärillä olevat kissat liikehtivät levottomasti. Tiikerikynsi katsoi jokaista vuorollaan ja valoi äänettömästi rohkeutta vakailla, meripihkanvärisillä silmillään. Sinitähti kohotti kuonoaan ja nuuhkaisi ilmaa. Tulisydän vaistosi ympärillään jännittyviä lihaksia ja kihelmöiviä turkkeja. Sitten Sinitähti antoi merkin häntänsä heilautuksella, ja Myrskyklaanin kissat syöksyivät rinnettä alas kokoontumiseen.
26
MAAILMAN LUKU 2 SUO SI T U I N K I S SA SA R JA !
sinitähti pysähtyi aukion reunalla, ja klaani järjestäytyi hänen rinnalleen. Jotkut Jokiklaanin ja Varjoklaanin kissoista kääntyivät heitä kohti ja nyökkäsivät tervehdykseksi. ”Minne sinä katosit?” Harmaaraita Nuoresta Tulitassusta onilmestyi tullut Tulisydämen urhea lavan taakse. Myrskyklaanin soturi Tulisydän, Tulisydän pudisti päätään. ”Ei sillä väliä.” Keskustelu Sinimutta vaara vaanii edelleen metsässä tähden kanssa huolestutti ja hämmensi häntä edelleen. Hän ja ehkä lähempänä kuin oli iloinen, kun –Harmaaraita ei ryhtynyt painostamaan kysyhän arvaakaan. myksillä vaan alkoi vilkuilla ympäri aukiota. ”Hei, katso”, Harmaaraita maukui. ”Varjoklaanin kissat näyttävät vahvemmilta kuin osasin odottaa. Hehän olivat nääntymäisillään nälkään, kun karkotimme Rikkotähden.” Tulisydän seurasi hänen katsettaan solakkaan Varjoklaanin soturiin. ”Olet oikeassa”, hän myönsi yllättyneenä. ”Niin, mutta mehän saimmekin taistella heidän puolestaan!” Harmaaraita tuhahti. Valkomyrsky keskeytti Tulisydämen huvittuneen kehräämisen. ”Varjoklaanin soturit taistelivat yhtä tarmokkaasti kuin me karkottaakseen Rikkotähden. Meidän tulee kunnioittaa heidän pyrkimyksiään selviytyä”, hän maukui tuimasti, ennen kuin poistui kohti soturiryhmää, joka oli kokoontunut valtavan tammen juurelle. 9 789510 495582 www.wsoy.fi
N84.2
ISBN 978-951-0-49558-2
27 Kannen kuva: Owen Richardson