Dettmann, Henrik: Kopautuksia (WSOY)

KOPAUTUKSIA KIRJOITUKSIA ELÄMÄSTÄ JA URHEILUSTA

KOPAUTUKSIA

HENRIK DETTMANN

HENRIK DETTMANN

KOPAUTUKSIA KIRJOITUKSIA ELÄMÄSTÄ JA URHEILUSTA Toimittanut Hippo Taatila

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

© Henrik Dettmann, Hippo Taatila ja WSOY 2021 Werner Söderström Osakeyhtiö ISBN 978-951-0-47579-9 Painettu EU:ssa

SISÄLLYS OSA I: VUODET 2004–2006 – AALLONPOHJA JA KUINKA SIELTÄ NOUSTAAN...................9 Myytit murtuvat (6/2004).......................................................... 20 Presidentinvaalit (10/2004)....................................................... 24 Osaaja saa paikan (11/2004)........................................................28 Unelmamatka Ukrainaan (2/2005) ..........................................32 Luova luokka (2/2005).................................................................36 Johtajuus hukassa (7/2005)....................................................... 40 Kampaviineri (8/2005)................................................................ 44 Kun kello lyö (1/2006)................................................................. 48 Globaali haaste (10/2006)............................................................ 51 OSA II: VUODET 2007–2011 – VALO KAJASTAA HORISONTISSA.............................................55 Ei aikaa kehittyä (3/2008)...........................................................69 Urheilua vai kulttuurihistoriaa (1/2009).................................73 Roolit selviksi – paluu juurille (4/2009)..................................77 Projekti vai prosessi (10/2009)................................................... 81 Varhainen erikoistuminen tappaa luovuuden (11/2009)......85 Suomi ei ole urheilumaa (3/2010).............................................89 Home grown vai kotona kasvanut (10/2010)...........................93 Harvoin kiitetty (1/2011)..............................................................98

JJ Uskollinen (3/2011)................................................................102 Dirk Nowitzki (6/2011)...............................................................106 Yhdessä (9/2011).......................................................................... 110 OSA III: VUODET 2012–2015 – SUSIJENGI-ILMIÖN AALLONHARJALLA............................... 115 Pelikirja (1/2012).......................................................................... 127 Osa yhteisöä (2/2012)..................................................................131 ”Lite bättre” ei enää riitä (4/2012)........................................... 135 Suurkisojen kirous (6/2012)...................................................... 139 Viinitilan opetukset (7/2012)....................................................144 Beach volleysta katukorikseen (7/2012).................................148 O Tannenbaum (11/2012)...........................................................152 Tynkäkausien haasteet (1/2013)...............................................156 Senioreiden ilta (3/2013)............................................................160 Ratkaisevat roolitukset (4/2013)..............................................164 Areenat auki (5/2013).................................................................168 Milloin he lopettavat? (7/2013)................................................ 172 Ketä liikuttaa kuka liikuttaa? (8/2013)................................... 176 Villi kortti on mahdollisuus (10/2013)....................................180 Kultainen keskiluokka (1/2014)................................................184 Yhteiskuntavastuun viestinviejät (5/2014)............................188 Luovan oppimisen eväät (10/2014)..........................................192 Lajivalintaa kannattaa lykätä (1/2015)....................................196 Ensitunnelmia Istanbulista (3/2015)......................................200 Beşiktaşin ankarat kotiottelut (5/2015).................................204 Urheilumaa Ranska (8/2015)................................................... 208 Fanit (10/2015).............................................................................212

OSA IV: 2016–2020 – KOTIKISOISTA KARSINTAKURIMUKSEEN.......................... 217 Otsalohkon kärpäspaperia (8/2018)....................................... 229 Maajoukkuepelit bisnesmogulien armoilla (9/2018)......... 234 Suomalaisuus on skeittilauta, ei kivireki (10/2018).............241 Eroon kuskausrumbasta ja miljardit säästöön (1/2019)..... 247 Sushimestari Jiron opit (2/2019)............................................ 254 Nuorten on annettava tavoitella kuuta taivaalta (6/2019)......................................................................................... 263 Kiitos miljoonista – nyt käytetään ne oikein (7/2019)........ 272 Matkaopas Randy ja palloilun suurvalta Kiina (11/2019).. 280 Suomalaisuudella on monet kasvot (12/2019)..................... 286 Pehmeä valmennus on kovaa valmennusta (2/2020)......... 294 Mikä yhdistää Dennis Rodmania ja Sinikka Sokkaa? (6/2020).........................................................................................301 Jos hiljennämme urheilijat, diktaattorit voittavat (8/2020)........................................................................................ 307 Katse peiliin ja kiitos, urheiluväki! (11/2020)....................... 313 OSA V: VUODESTA 2021 ETEENPÄIN – KORONASTA KOHTI SUOMI-KORIKSEN KULTA-AIKOJA........................... 319 Hanno, Teemu ja kulttuurin synty...........................................335 Aktiivisen tietämättömyyden kehä......................................... 342 No risk, no fun............................................................................. 348

Henkilöhakemisto.......................................................................355

OSA I

VUODET 2004–2006 – AALLONPOHJA JA KUINKA SIELTÄ NOUSTAAN Henrik Dettmann, 46, palaa kesällä 2004 Suomen miesten kori­pallomaajoukkueen valmentajaksi johdettuaan Saksan miesten koripallomaajoukkueen EM-kisojen 4. sijalle 2001 ja MM-pronssille 2002 sekä Mitteldeutscherin FIBA EuroCup Challengen mestaruuteen 2003. Suomen miesten koripallomaajoukkue on kesällä 2004 Euroopan rankingissa jaetulla 34. sijalla Itävallan ja Slovakian kanssa ja karsii Euroopan B-divisioonassa paikasta vuosien 2006–2007 EM-karsintoihin. Dettmann liittyy syksyllä 2004 hyvän ystävänsä, Saksan Bundes­liigan BS Energy Braunschweigin päävalmentajan Ken Scalabronin valmennusportaaseen tämän neuvon­ antajaksi. Braunschweig voittaa kauden kuudestatoista ensimmäisestä ottelustaan vain kolme, ja Dettmann nimitetään päävalmentajaksi joulukuussa 2004. Braunschweig voittaa loppu­kauden 2004–05 aikana Dettmannin alaisuudessa puolet pelaamistaan otteluista. 9

Suomen miesten maajoukkue voittaa Dettmannin johdolla vuosina 2004–2005 B-divisioonassa pelaamastaan kuudesta ottelusta kolme ja jää Euroopan B-divisioonaan karsimaan paikasta vuosien 2007–2008 EM-karsintoihin. Suomen juniorimaajoukkueet sijoittuvat vuosina 2005– 2006 parhaimmillaan Euroopassa sijoille: 18. (U16 tytöt 2005), 19. (U20 miehet 2006), 20. (U18 pojat 2006), 22. (U16 pojat 2005), 21. (U18 tytöt 2005). BS Energy Braunschweig vapauttaa Dettmannin työtehtävistään tammikuussa 2006. Braunschweig jää kauden 2005– 06 päätteeksi Saksan Bundesliigan jumboksi. Dettmann muuttaa yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen keväällä 2006. Suomen miesten koripallomaajoukkue voittaa kaikki neljä kesällä 2006 pelaamaansa ottelua (Itävalta, Islanti, Georgia, Luxemburg) ja johtaa B-divisioonan alkulohkoaan. Ei ollut muste ehtinyt kunnolla kuivua Suomen Koripallo­liiton Länsi-Pasilan DDR-bunkkerissa allekirjoittamassani valmentajasopimuksessa, kun Ilta-Sanomien silloinen toimitus­ päällikkö Antti Virolainen otti minuun yhteyttä kertoakseen, että IS Veikkaaja -lehdessä olisi kolumnistin paikka avoinna värikkäälle mielipiteenantajalle. Naurahdin ajatukselle. Minähän vihasin ainekirjoittamista; omalla koulutielläni menestyin kaikista kouluaineista aina ylivoimaisesti huonoiten siinä. Tai no, oli niitä vähemmän mallikkaasti menneitä kouluaineita muitakin, mutta ainekirjoitus oli inhokkini – siinähän tarvittiin mielikuvitusta. ”Kyllä me sua autetaan, jos saat ajatuksesi jotenkin jäsenneltyä”, Virolainen maanitteli ja pyysi minua ruotimaan paitsi suomalaisen koripallon, myös suomalaisen urheilun, urheilukulttuurin ja 10

urheilua koskevan päätöksenteon nykytilaa. Lopulta myönnyin ajateltuani, että voihan sitä kokeilla – en minä ehdi yhtä kolumnia pidempään munata itseäni ennen kuin he huomaavat toistaitoisuuteni. Virolainen nimesi työparikseni nuoren Teijo Piilosen, joka otti vastaan epäkiitollisen tehtävän oikoa kirjoitus- ja argumentointivirheitäni ja toimia tiuskauksieni maalitauluna, kun en aina ollut ymmärtää kolumninkirjoittamisen logiikkaa. Ilman Teijoa kolumnisarjani olisi tuskin edennyt toiseen osaan asti. Ihan tuli mieleeni ensimmäinen saksankielinen radiohaastatteluni Saksan maajoukkueen päävalmentajana – toimittajaraukka oli käyttänyt kaksi tuntia haastattelun editointiin, jotta se olisi ollut ARD:n standardin mukainen… Epäröintini johtui vain ja ainoastaan kirjoittamisen vieraudesta ilmaisumuotona. Sanottavaahan minulla oli vaikka kuinka paljon – erityisesti silloin, kun sain syyttää sanoistani syntyneistä kohuista toimittajia ja heidän kyvyttömyyttään ymmärtää sanojani oikein. Lisäksi olin elämässäni vedenjakajalla. Vuoteen 2003 asti valmentajaurani oli ollut yhtä nousukiitoa, ja Saksan maajoukkuepestin jälkeen ovet olivat olleet minulle raollaan vieläkin etelämmäs Eurooppaan. Sen sijaan jokin selittämätön tunne veti minua takaisin Suomeen. Järjellä paluupäätökseni kanssa olikin hyvin vähän tekemistä. Kai se oli koti-­ ikävä. Koko saksassaoloaikani olin seurannut Suomi-koriksen kehitystä ja tilaa. Vaikka kotini oli Saksassa, ei sieluni ollut Suomesta irtaantunut. Lähtiessäni Suomesta Saksaan 1990-luvun lopulla oli Suomi-­ koriksella käsissään jonkinlainen momentum: ToPon kansain11

välinen menestys, jota keskieurooppalaiset kollegani ihmettelivät useaan otteeseen. Hanno Möttölän ja Teemu Rannikon lupaus. Muutenkin ensimmäinen sukupolvi koripalloilijoita, jotka uskalsivat ottaa haasteen vastaan ja lähteä maailmalle urheilemaan ammatikseen. Ilmiö kuitenkin kuihtui jotenkin kasaan. Vuosituhannen taitetta seuraavina vuosina Hanno debytoi NBA:ssa ja Mihailo Pavićevićin ja Mika Sohlbergin Honka oli uskottava seurajoukkuetason lippulaiva, mutta lasku­ suhdanne oli jämähtämässä päälle. Suomeen palatessani koripallo oli julkisuuskuvaltaan sellaisissa kantimissa, että Helsingin Sanomien urheilutoimituksen esimiestä myöten lajia luonnehdittiin auringonlaskun lajiksi. Rannikko pelasi median tutkan ulkopuolella ja Hannon ammattilaisuraa seurattiin umpipopulistisella asenteella, jossa etsimällä etsittiin syitä NBA-uran lyhyyteen ja syytettiin Koripallo­liittoa kyvyttömyydestä hyödyntää hänen markkina-­ arvoaan. Samalla media vertasi niin kori-, jalka- kuin lento­ palloakin jääkiekkoon ymmärtämättä, että jääkiekon johtava asema Suomessa perustuu vuosikymmeniä kestäneeseen, äärettömän pitkäjänteiseen ja selkeään strategiaan, jossa valmennus- ja kilpailuolosuhteet tulivat ensin ja niistä kasvava bisnes vasta sitten. Entä tuon hetken yksittäiset menestyneet koripalloilijamme – Möttölä ja Rannikko, Taru Tuukkanen, Reetta Piipari ja Michaela Moua? Uskallan väittää, että kyseiset pelaajat olivat menestyneet suomalaisittain perinteisellä yksilöurheilijan mallilla, omien kasvattajaseurojensa, lähi­piirinsä ja yksittäisten vahvojen, esikuvallisten hahmojen sparraamina. He olivat vuosi­tuhannen vaihteen molemmin puolin tehneet oman ”hiihto­retkensä”, vaikka joukkue­lajia pelasivatkin. 12

Muutenkin seurasin suomalaista koripalloa huolestuneena. Kansainvälinen menestys aikuisissa oli laskussa ja nuorissa olematonta, harrastajamäärät laskussa, yleisön ja median kiinnostus lajia kohtaan alati vähäisempää. Suurin ongelmamme oli, että koripalloa oli johdettu harrastelajina: ”kaikki pelaa”, eikä kenenkään pidä laittaa itseään liikaa likoon, kun siitä voisi tulla paha mieli. Kun Koripalloliiton silloiselta toiminnanjohtajalta Pekka Litmaselta oli 2000-luvun alussa tivattu liiton tavoitetta kansainvälisissä peleissä, hänen vastauksensa oli ollut, että tavoite on osallistuminen. Jos suurin tavoite on osallistuminen, silloin ollaan kaukana urheilun ytimestä eli kilpailusta, paremmuuden mittaamisesta, omien rajojen hakemisesta, oman potentiaalin haastamisesta! Maajoukkueen peräsimeen palatessani olikin syvä tilannekuvan kartoittamisen aika. Ymmärsin kokonaisvaltaisen kulttuurinmuutoksen mahdolliseksi vain pitkällä aikajänteellä. Resursseja oli toki olemassa, mutta ne oli jaettu demokraattisesti tasan kaikille niin, ettei kellään ollut riittävästi – eli varma ja turvallinen tapa, joka takasi tyytymättömien ihmisten määrän olevan minimaalinen ja antoi johdolle mahdollisuuden elää rauhassa, kunhan budjetissa pysytään.1 Silloin uskottavuuden kannalta selkeintä – joskaan ei missään nimessä helpointa – oli palauttaa miesten maajoukkueen uskottavuus. Miesten maajoukkue lippulaivana kykenisi innostamaan ja inspiroimaan suomalaisia lajin pariin eri tavalla kuin 1 On muuten hauska väärinymmärrys, että urheilussa budjeteilla on tapana paukkua. Eivät budjetit lajiliitoissa pauku, koska liitoilla on verotusoikeus. Budjetit paukkuvat yksityisellä sektorilla, koska siellä joutuu pärjäämään omillaan. Niinpä liittojen epäonnistuminen on suoraa perua seurojen toiminnasta. Jos liitto on seurojen edunvalvontayksikkö, juuri silloin syntyy sulle mulle -mekanismi, joka jähmettää kaiken kehityksen.

13

yksittäisten pelaajien tai seurajoukkueiden menestys. Nykypäivänä silloista asetelmaa voi jo haastaa, niin paljon ovat naisten maajoukkuetoiminnat palloilulajeissa puolessatoista vuosi­ kymmenessä kehittyneet. Suomeen palatessani Möttölä ja Rannikko olivat parhaassa peli-iässään tai lähestymässä sitä, kivenkovia korkeimman eurooppalaisen tason ammattilaisia. He olivat nuorina miehinä lähteneet maailmalle ensimmäisten miespuolisten ammattilaistemme – Sakari Pehkosesta ja Pekka Markkasesta Juha Luhtaseen ja Markku Larkioon – esimerkkiä mukaillen. Hannon ja Teemun lisäksi maajoukkueen käytössä oli kourallinen muita ”hiihtoretkeläisiä”, kuten Maurizio Pratesi ja Jukka Matinen. Yhdysvalloissa yliopistokoripalloa pelanneet Tuukka Kotti ja Shawn Huff olivat turvallisia valintoja tulevaisuuden runko­pelaajiksi. Tärkeintä alkuvaiheessa oli kuitenkin sitouttaa Möttölä ja Rannikko, jotka paloivat halusta aloittaa prosessi maajoukkueen kokonaisvaltaisen vaatimustason ja tavoitteellisuuden nostamiseksi. Ilman heidän sitoutumistaan Suomi-­korikseen olisin jäänyt Eurooppaan elämään normaalia ammattivalmentajan elämää eli pätkätöistä potkuihin tai innostuksesta turhautumisen kautta innostukseen. Samaan aikaan katseeni oli tiukasti juniorimaajoukkueissa. Fakta on, että aikuismaajoukkueiden tulevaisuutta hahmotellessa on johtopäätöksiä vedettävä junioripelaajien suoritus­ tasosta – joka oli ollut vuosien ajan vaatimatonta. Kävin katsomassa 1986–87 syntyneiden 18-vuotiaiden poikien Albert Schweitzer -turnausta Saksassa ja oivalsin, että joukossa oli useitakin kansainvälisen tason edellytyksillä siunattuja pelaajia, kuten Mikko Koivisto, Gerald Lee Jr. ja Joonas Suotamo. Heitäkin nuoremman Petteri Koposen tunsin jo yhteisiltä 14

golf-kierroksilta Erkki Koivisto-Rajalan kanssa, joskin Petteri oli silloin vielä poikanen. Nähdäkseni meillä oli riittävästi rakennusosasia rakentaa suomalaisen koripallon uutta nousua. Tehtävämme oli kaivautua ulos pelillisestä, resurssillisesta ja kulttuurisesta kuopasta, johon suomalaiset eturivin kori­ palloilijat oli kahdenkymmenen vuoden ajan työnnetty siitäkin huolimatta, että heitä parhaansa mukaan estivät suistumasta sellaiset valmentajasuuruudet kuin vaikkapa Robert Petersen, Eero Saarinen ja Risto Piipari. Yksittäisiä taisteluja he kykenivät voittamaan, mutta organisaation mutavyöry oli liian suuri este, täydellisestä itseemme kohdistuvasta kunnioituksen puutteesta puhumattakaan. Pitkän tähtäimen kokonaisstrategiaa kollegoiden kanssa miettiessä kysyimme, kummalla keinolla syntyy välitön tulos: kasvattamalla pelaajien määrää vai hyödyntämällä olemassa olevia pelaajia paremmin. Ihmiset ympärilläni olivat kaikki samaa mieltä siitä, että ”vähän kaikille, ei kenellekään riittävästi” on epäkelpo strategia. Sen sijaan, että olisimme pyrkineet liikuttamaan mahdollisimman suurta massaa nuoria, halusimme tarjota paremmat olosuhteet nuorten pelaajien parhaimmistolle ja kasvattaa pidemmällä aikajänteellä pelaajamääriä menestyksen synnyttämän innostuksen myötä. Tämä merkitsi myös valmentajakoulutuksen täydellistä remonttia, jonka Markku Salmikivi aloitti palkkaamalla nuoren Jyri Lohi­kosken kaksivuotiseen projektiin. Näihin aikoihin opetusministeriön myöntämä valtiontuki Koripalloliitolle oli vuosittain noin 330 000 euroa; saman­ kokoinen lentopalloliitto kuittasi vuositasolla 200 000 euroa enemmän. Miksi? Koska lentopalloliitto keksi paljon meitä 15

aiemmin kiinnittää huomionsa urheilulliseen menestykseen. Niinpä valtiovalta oli investoinut lentopalloon vuosikymmenen aikana kaksi miljoonaa euroa enemmän kuin meihin. Vain hölmö väittäisi, ettei sellaisella ollut merkitystä. Miesten lento­ pallomaajoukkue ei olisi noussut Euroopan huipulle 2006–07 ilman panostuksia. Lentopalloliitossa oltiin valmiina riskin­ ottoon, mikä on pakollista, jos urheilussa haluaa menestyä. Muussa tapauksessa urheilun pariin hakeutuisivat kaikki kynnelle kykenevät paistattelemaan menestyksen auringossa. Koripalloliitossa emme olleet pystyneet generoimaan valtion­rahoituksen ja lisenssien lisäksi enempää rahaa. Olimme verotuksesta ja almuista elävä hallinto-organisaatio. Toki kassamme oli kunnossa, olkoonkin, että positiivinen kassa­tulos oli kasvun tyrehtymisen ja kansainvälisen menestyksen taantumisen peruja. Koripalloliitossa merkittävin taustahahmo vuosina 2004– 2006 oli Pekka Litmasen jälkeen toiminnanjohtajaksi saapunut Markku Salmikivi. Hän oli istunut vuosia liittohallituksessa ja ymmärtänyt valmentajakoulutuksen kehityksen merkityksen lajin kokonaishyvinvoinnille. Markku ymmärsi, että jos jatkamme kamreerilinjalla hallitun riskinoton sijaan, tuhoamme kasvun edellytykset. Kun eräässä keskustelussa totesimme Kori­palloliiton tehneen 300 000 euron alijäämän, muotoili advisory boardimme2 jäsen Anssi Vanjoki, että eihän tämä ole alijäämä, vaan investointi. Sitähän se olikin, mutta kulttuurin2 Vuosien 2004–2006 aikana toiminut epävirallinen liike-elämässä ansioituneiden entisten koripalloilijoiden think tank, jonka jäsenet kantoivat tuskaa lajin menestymättömyydestä. Advisory board syntyi todettuamme, ettei suuntamme muutu, jollemme saa kaikille tasoille mahdollisimman kyvykkäitä ja rohkeita ihmisiä jakamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan menestystarinoiden rakentamisesta.

16

muutos oli niin selkeä, että plusmerkkisiin tilinpäätöksiin tottunut kenttäväki pillastui. Salmikivi sai kahden toiminnan­ johtajavuotensa aikana rutkasti kuraa niskaansa, mutta hänen tekemänsä perustyö loi työllemme pohjan. Enkä yhtään ihmettele, että Salmikivi lähti nopeasti liike-elämän palvelukseen. Hän oli liian fiksu ja kaukokatseinen jäädäkseen silloisen järjestömyllyn raadeltavaksi. IS Veikkaajan kolumneilla syntyi ajan mittaan pieni puro. Tiesin, että minulle myötämielisten laji-ihmisten ja urheilunseuraajien lisäksi maassa vaikutti lukuisia vanhan liiton urheiluihmisiä, jotka näkivät minut ruotsinkielisenä snobina, joka saapuu MM-mitali kaulassaan yleisurheilun ja hiihdon luvattuun maahan häiritsemään rauhallista nuoriso-ohjaajameininkiä. Ja koska tavoitteenani oli perustavanlaatuinen kulttuurin­ muutos, tahdoin käyttää minuun kohdistuneita näkemyksiä ja ennakkoluuloja hyväkseni parhaaksi katsomallani tavalla. Provosoida ja kopautella. Provosointi ja kopauttelu ovat kuin käyttäisi instrumenttia, jonka kaikua ei voi täysin hallita – eihän julkisuus ole kenenkään hallittavissa. Siitä syystä olen pyrkinyt pysymään poissa somesta ja kategorisesti kieltäytynyt antamasta lausuntoja nykyajan mobiilitoimittajille, jotka pyytävät julkisuuden henkilöitä reagoimaan milloin mihinkin kohuun ja möläytykseen. Väitin alusta asti niin kolumneissani kuin haastatteluissani, että Suomessa on pahoinpidelty urheilun perusarvoja. Hyökkäsin ansioituneen toimittajan Raiko Häyrisen tekemässä artikkelissa pyhänä instituutiona koettua Nuorta Suomea kohtaan – useimmille pelkkä otsikon näkeminen riitti syyksi pöyristyä, vaikka argumenttini olivat puhtaasti hyvin asia­ 17

pitoisia. Muutamat arvostamani ihmiset suuttuivat kommenteistani pahan­päiväisesti, mutta koin sen julkisuudessa toimimisen sivu­tuotteeksi: kun puhuu julkisesti, joku ymmärtää väistämättäkin asiat väärin. Ja vielä vuonna 2004 Suomi oli maa, jossa korkeankin tason toimijat välttelivät konflikteja kuin ruttoa. Palautetta piisasi. Eniten tukea sanomani sai lajipiirien ulko­ puolelta: ”Vihdoin joku sanoo suoraan, missä ongelmat piilevät.” Eli kaiken muutosvastarinnan vastapainoksi sain kylvää sanomaani myös vastaanottavaiseen maaperään. Sen käsittäminen rohkaisee edelleen minua puhumaan suoraan. Suurin työ tehtiin kuitenkin saleilla ja kulisseissa. Vaatimus­ taso ja tekemisen laatu eivät parane sillä, että valmentaja astelee halliin ja rupeaa meuhkaamaan, vaan sillä, etteivät toimijat hyväksy huonoa tekemistä. Sekin on joukkuepeliä, jossa ihmiset tukevat toisiaan. Vaatimustason nostamiseksi tarvitaan kokonainen joukkueellinen kehityksestä kiinnostuneita – sillä tarkoitan paitsi itseäni ja pelaajia, myös kaikkia työntekijöitä ympärilläni aina huoltoryhmästä muonitukseen ja tiedotukseen. Nostin vaatimustasoa kerralla liikaa suhteessa joukkueen kykyyn vastata haasteeseen. Psykologinen silmäni ei ollut samalla tasolla kuin kunnianhimoni. Pelaajien keskuudessa raju kulttuurinmuutos synnytti pelkoa ja ahdistusta, mistä syystä alisuoritimme pelillisesti 2004–05 ja jäimme Euroopan B-divisioonaan. Luonteelleni tyypillisesti turhauduin siitä, että emme saavuttaneet tarpeeksi nopeaa muutosta parantuneesta harjoittelusta ja toiminnasta huolimatta. Joukkueen uskallus voittaa tärkeissä peleissä ei ollut kasvanut vielä riittävästi. Jotkut viisaat sanoivat, että minä olin liian pelottava esimies. Omasta mielestäni olin ihan mukava jätkä. 18

Jälkikäteen ajateltuna: olin vuosien 2004–06 aikana kansainvälistä menestystä suuressa palloilulajissa saavuttanut omanarvontuntoinen ammattivalmentaja, joka oli saapunut kotimaahansa iso luuta kädessään valmiina siivoamaan nurkat heti. Olin turhautunut siitä, miten huonossa kunnossa suomalainen koripallo ja urheilukulttuuri olivat. Se näkyy myös IS Veikkaajaan kirjoittamissani teksteissä. Ainoa ongelma valitsemassani strategiassa oli se, että vihaisena ihminen ei voi edesauttaa muutosta. Vihaisena ihminen on kiinni. Todellinen muutos syntyy vasta ymmärtämällä tunteittensa juuria ja ohjaamalla niitä. Ihmisen pitää olla auki. Sitä en ymmärtänyt vielä siinä hetkessä.

19

MYY TIT MURTUVAT (Julkaistu IS Veikkaajassa kesäkuussa 2004)

Saksan-vuosieni jälkeen en voinut lakata äimistelemästä suomalaisiin iskostettua ajatusta siitä, ettemme voisi koskaan menestyä kansainvälisesti kilpailluissa lajeissa. Halusin nostaa runsaan kahden miljoonan asukkaan Latvian nousun jalka­pallon kesän 2004 EM-kisoihin esimerkiksi määrätietoisen ja tavoitteellisen työn kannattavuudesta. Ei Paavo Nurmikaan lähtenyt Antwerpeniin vain osallistumaan. Miten on mahdollista, että Latvia on mukana jalkapallon EM-kisoissa, mutta Suomi ei? Latvia lasketaan Suomen tavoin niin sanotuksi pieneksi maaksi. Latviassa on reilut kaksi miljoonaa asukasta, Suomessa viisi miljoonaa. Suomi tulee aina olemaankin pieni asukasmäärältään niin kauan kuin eilakännömäiset3 asenteet ovat vallassa. Harrastajamäärillä mitattuna Suomi ei pärjää suurille jalka­pallomaille: esimerkiksi Saksassa on kuusi miljoonaa jalka­ 3 Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että Eila Kännö oli nuivuudestaan tunnettu sisäasiainministeriön poliisiosaston ulkomaalaistoimiston päällikkö, johon Suomen ankara ulkomaalaispolitiikka 1970- ja 80-luvuilla vahvasti henkilöityi. Kännön virkahenkilökunnan edustama malli on minulle symboli kylmän sodan aikaisen Suomen ummehtuneisuudelle, jossa kaikkea ulkopuolista pidettiin uhkana eikä maahan voi mahtua yhtä totuutta enempää.

20

palloilijaa, Suomessa 100 000. Taloudellisilta resursseiltaan Suomi ei ole pieni maa verrattuna entisen itäblokin maihin. Se, missä Suomi häviää Latvialle ja muille Baltian maille, on palloiluperinteet. Pieniä ja vahvoja palloilumaita tulee Baltian lisäksi Balkanilta. Tässä mielessä esimerkiksi Latvia, Kroatia ja viime MM-kisoissa mukana ollut Slovenia ovat isoja maita. Latvian tai Slovenian selviytyminen arvokisoihin ei ole suuri yllätys. Pelikulttuuri syntyy näissä maissa sitä kautta, että hyvään valmennukseen päästään jo varhain. Juniorivalmentajia arvostetaan erittäin paljon. Suomi on aina panostanut yksilöurheiluun. Suomelle kävi vähän kuin Nokialle, joka jäi ihailemaan omia puhelimiaan, eikä huomannut simpukkakännyköiden4 suosion nousua. Suomessa jäätiin takavuosien saavutusten pauloihin, eikä tajuttu, että tulevaisuus on palloilulajeissa. Täällä on syntynyt suorastaan myytti siitä, että Suomi ei voi menestyä jalkapallon, koripallon ja lentopallon kaltaisissa suurissa palloilulajeissa. Jalka­palloilijat ovat murtamassa tätä myyttiä. Suomella on jo niin paljon hyviä yksilöitä kehittymässä kovissa sarjoissa ympäri maailmaa, että on vain ajan kysymys, koska Suomi pelaa jalkapallon arvokisoissa5. Olin katsomassa Schalke-stadionilla lokakuussa 2001, kun Suomi pelasi Saksaa vastaan jalkapallon MM-karsintaottelua. Olin hämmästynyt huomatessani, että suomalaiset olivat saksalaisia nopeampia ja parempia pelin peruselementissä, liikkuvuudessa. Tie arvokisoihin on jo olemassa, nyt tarvitaan 4 Kehitys kehittyy! 5 Sinnikäs myytti suomalaisten kyvyttömyydestä menestyä kansainvälisissä lajeissa on toiminut itseään toteuttavan profetian tavoin. Suomen jalkapallo­ maajoukkueella oli ilman muuta jo vuonna 2004 riittävästi lahjakkuutta pelata saman vuoden EM-kisoissa. Menikin vielä viisitoista vuotta ennen kuin asiat loksahtivat kohdalleen.

21

sopiva tilaisuus ja vähän onnea. Näissäkin kisoissa on nähty, että menestys on lopulta kiinni pienistä sattumista. Suomalaisen jalkapallon ja koripallon arvostus tulee maajoukkueiden kautta. Maajoukkueen menestys heijastuu välittömästi kansalliseen sarjaan. Suomen selviytyminen koripallon EM-kisoihin vuonna 1995 näkyi heti lisenssipelaajien määrässä. EM-osanotto lisäsi suomalaisten koripalloilijoiden kysyntää maailmalla. Kun Saksa voitti koripallon EM-kultaa vuonna 1993, lisenssien määrä tuplaantui muutamassa vuodessa, minkä jälkeen alkoi taas lasku. Suunta kääntyi jälleen, kun pääsimme semifinaaleihin vuoden 2001 EM-kisoissa ja voitimme MM-pronssia 2002. Jalkapallo on Saksassa niin iso asia, että sen suosio säilyy, vaikka maajoukkue joutuisi pakkaamaan laukut Portugalissa Tšekki-pelin jälkeen. Koripallo sen sijaan tarvitsee menestystä pysyäkseen esillä. Suomen jalkapallo- ja koripallosarjoista on turha tehdä teatteria. Kun maajoukkue menestyy, laji alkaa itse arvostaa itseään, eikä tuotetta tarvitse myydä keinotekoisesti. Suomessa pelataan maailman parasta pesäpallosarjaa, mutta Suomeen ei koskaan saada sellaista jalkapallo- tai koripallosarjaa, jossa pelaajille pystytään tarjoamaan tarpeeksi haasteita maailman huipuksi kehittymiseen. Siksi on tärkeätä, että pelaajat pääsevät tarpeeksi koviin sarjoihin ulkomaille. Lajien tasoa ei nosteta yhtään oluttelttoja pystyttämällä. Kiinnostus ja arvostus lisääntyvät, kun yleisö huomaa, että kotimaisista sarjoista nousee maailmalla menestyviä pelaajia. Frankfurtissa Saksan koripallo­ mestaruuden voittanut Jukka Matinen on hyvä esimerkki pelaajasta, joka alkoi kehittyä sopivaan ympäristöön päästyään. Hän olisi voinut jäädä pelailemaan koripallokenttien kunin22

kaana Suomessa, mutta hän halusi uusia haasteita. Kahdessa Höyrypäästä ”zenvalmentajaksi” vuodessa kehitys on ollut huima. kasvaneen Dettmannin Olen tavannutHenrik Yhdysvalloissa henkilöitä, jotka käyvät kori­ teräviä kirjoituksia urheilusta, pallo-otteluissa osittain siksi, että saavat hyvän small talkin aiheen seuraavan päivänja liikeneuvotteluihin. yhteiskunnasta elämästä. Jalkapallon merkityksestä Euroopassa kertoo se, että EM-kisat ovat small talkin aihe jopa Suomessa. Koripallovalmentaja Henrik Dettmann on aina osannut 6 Itseoikeaan toivon Tšekin Ruotsin menevän ja pitkälle . Maiden tökätä kohtaan.jaHänen sanomisensa kirjoituksensa ovat herättäneet kiivasta keskustelua siksi, että ne ovatotteissa. vahva ja avoin pelikulttuuri on näkynyt joukkueiden haastaneet vallitsevan ”totuuden” – ja siksi, että niissä on Maat toteuttavat pelin perusideaa olemalla valmiita riskin­ ollut perää. Tähän kirjaan kootuissa Dettmannin kirjoituksissa ottoon. Ne hyökkäävät rohkeasti, eivätkä peruuttele. Tšekki-­ saavat huutia urheilumaailman ja yhteiskunnan luutuneet Ruotsi olisijaunelmafinaali. rakenteet ajattelutavat, mutta samalla teksteistä huokuu laaja-alainen ymmärrys ihmisestä ja siitä, mikä saa meidät yltämään parhaimpaamme. Esiin nousevat avoimuus, erilaisuuden rikkaus, palava intohimo, laadun vaatimus, periaatteellisuus ja yksilön arvostaminen. Dettmann myös kommentoi aiempia tekstejään ja kertoo oman ajattelunsa kehityksestä sekä osoittaa, miten Suomi nousi koripallossa harrastustasolta arvokisatasolle. Kirjoitukset jatkuvat heinäkuulle 2021, ja uusissa teksteissään Dettmann muun muassa kertoo, miten perhe on kasvattanut häntä ihmisenä.

Kannen kuvat: Vuokko Salo Kannen suunnittelu: Tuukka Koivisto (Kobra Agency)

6 Semifinaaliin asti elin unelmaani, kunnes Kreikka päihitti Tšekin. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että Tšekki olisi voittanut Euroopan mestaruuden, mikäli Pavel Nedvĕd ei olisi loukkaantunut. www.wsoy.fi

99.1 ISBN 978-951-0-47579-9

23