Issuu

WSOY

Onnellinen lapsi

J AR I

SINKKONEN J AR I

Onnellinen lapsi Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

PAINETTU EU:SSA

SISÄLLYS ALKUSANAT

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA 12 Varhaisia sairaalakokemuksia 13 Äiti ja isä 17 Onnen hetkiä 20 Kaupungissa koulussa 23 Huilusta tuli ikuinen ystävä 26 Mutkan kautta lääkikseen 28 Lapset ja työ 31 Tutkimusta ja koukuttava teoria 33 Rakastan tätä omituista työtä 35 OSA I IHMISMIELI RAKENTUU VUOROVAIKUTUKSESSA

VANHEMPIEN PARISUHDE ON LAPSEN EMOTIONAALINEN PESÄ 40 Hyvän liiton anatomia 41 Emotionaalinen pesä 44 Kuka keksi äitimyytin? 46 Vanhemmuuden neurobiologiaa 49 Kahdenlaista empatiaa 50 Isä muuttuu 52 Isyyden merkitys on muuttunut 53 Entä jos liitto hajoaa? 55 Lapsen vieraannuttamisella toisesta vanhemmasta on vakavat seuraukset 57 MATKA VAUVASTA NUOREKSI 59 Yritys ymmärtää ihmistä 60 Freudin teorian kritiikkiä 63

DANIEL STERNIN TEORIA MINÄN KEHITYKSESTÄ 66 Empatia ja peilisolut 72 Millaisia virikkeitä ja kuinka paljon? 73 Sanatonta yhteisymmärrystä 76 TARVITSEMME TOISIAMME KOKO ELÄMÄN 78 Eroon joutuminen on tuskallista 78 Sisäiset työmallit syntyvät 81 Mary Ainsworth ja kiintymyssuhteiden luokittelu 85 Turvalliset ja turvattomat kiintymyssuhteet 86 Organisoitumaton kiintymyssuhde 89 Isän ja lapsen kiintymyssuhde 91 Kiintymyssuhteen pysyvyys 93 Kiintymysteorian anti 96 TAAPERON MONET KEHITYSHAASTEET 101 Tahtoa on paljon, kokemusta ei yhtään 102 Jännitystä opitaan sietämään pieninä annoksina 106 KESKILAPSUUS: KOULUA, KAVEREITA JA HARRASTUKSIA 109 Millaiseen kouluun lapsi tulee 111 Opettajasta voi tulla lapselle kiintymyskohde 113 Lapsen ja lemmikkieläimen suhde 116 Suuret selviytymistarinat tuovat helpotusta 117 Miten erottaa oikea väärästä? 120 Sopivasti harrastuksia 122 Harrastusten kääntöpuoli 124 NUORUUSIKÄ 127 Saarekkeista mantereeksi 129 HYVÄ ITSETUNTO JA SEN VIHOLLISET 132 Hyvän itsetunnon ainekset 132 Ihmeellinen vauva 135 Sankareita ja prinsessoja 138

Kerrassaan täydellinen tyttö 140 Uho ja surkeus vuorottelevat 143 Häpeä on itsetunnon pahin vihollinen 146 Häpeä ei unohdu 149 Lapsen yksinäisyys 151 Koulukiusaaminen 154 Edes urheilu ei aina pelasta kiusaamiselta 156 Kiusaajat tarvitsevat yleisön 158 Loppu kiusaamiselle? 160 Narsistisista häiriöistä 163 Pinnalta kova, sisältä hauras 166

TAPAUSESIMERKKI: STEVE JOBS OLI SÄRMIKÄS NERO Vanhempiaan fiksumpi adoptiolapsi 169 Jobsin persoonallisuus 172 Suureen tehtävään valitut 175

168

LAPSIA RYHMÄKUVASSA 177 Pojat ryhmäkuvassa 177 Tytöt ryhmäkuvassa 181 Lapsityranneja vai avuttomia vanhempia? 185 Onko jäähyportaasta hyötyä? 187 Raivoamiseen voi olla hyvä syy 190 Jordan Petersonin ohjeet 192 Lasten ja nuorten aggressio huolestuttaa 195 OSA II PESÄSTÄ LENTOON

200

PÄIVÄHOIDON RIEMUT JA RIESAT 202 Päivähoidon aloittaminen on erokokemus sekä lapselle että vanhemmille 204 Päivähoitokeskustelussa tietämys lapsen kehityksestä on ohitettu 207 Vastareaktioita ilmaantui nopeasti 210 Mitä tutkimukset kertovat – ja jättävät kertomatta 212

Nuorena on vitsa väännettävä 214 Päiväkotien taso vaihtelee 216 Kun lasta vain säilytetään 218 Pienen taaperon pedagogiikka 220 Tasa-arvoa etsimässä 222 Viedäänkö valinnanvapaus ideologisista syistä? 224 Päivähoito kiintymysteorian näkökulmasta 226 Sylistä maailmalle 227

ONKO KOULU KRIISISSÄ? 231 Miksi korjata ehyttä? 234 Ope, mitä tarkoittaa toi kuulas? 236 Miehiä kouluun? 239 NETTI SITOO JA VAPAUTTAA 242 Levottomat lapsemme 243 Pitäisikö lasten pelaamista rajoittaa? 244 Peliriippuvuuden kehittyminen on mahdollista 246 Fyysinen kunto saattaa rapistua 248 Pelikaveri Indonesiasta 250 Nopeat muutokset vaikeuttavat tutkimuksen tekoa 252 Riippuvuuden merkit 254 Pelien sisältö 257 Raa’at väkivaltapelit eivät sovi lapsille 258 Rajoittaminen vaatii viitseliäisyyttä 261 Pojat kertovat pelaamisestaan 263 Kiinni älypuhelimessa 264 Älylaitteet ja vanhemmuus 267 Nettipornon viettelys 268 Tytöt ahdistuvat someriippuvuudesta 273 Totaalikielloista ei ole yleensä hyötyä 277 Koulumatka-peli 279

SUURI SUKUPUOLISEKAANNUS 281 Montako sukupuolta? 281 Sukupuolen määräytymisestä 284 Kun biologinen sukupuoli ei ole yksiselitteinen 287 Intersukupuolisuuden monet muodot 288 Kiivailua aivojen sukupuolieroista 293 On olemassa miesaivot ja naisaivot 295 Mieltymyksestä omaan sukupuoleen 298 Homoseksuaalisuus ei ”johdu” mistään 300 Syrjintää ja kiusaamista 304 Voiko naisella olla penis? 306 Kun mieli ja keho ovat ristiriidassa 307 MAAILMA JOSSA ELÄMME 311 Varokaa sanojanne! 312 Havainnot itsestä vääristyvät 315 Kulttuuri on muuttunut välttelevästä ristiriitaiseksi 317 Tutkimuslöydökset ovat suhteellisia 318 Tutkimuksia ja ideologioita 320 Sukupuolittunut väkivalta 324 Suojelevat miehet katoavat 326 LOPPUSANAT

328

KATSO LASTA! 330 Pojat pulassa 332 Mihin vanhemmat sitoutuvat 334 Pitäähän lapsilla olla rajat 337 LÄHTEET

339

ALKUSANAT

Ennen kuin siirrytään lasten kasvamiseen, esitän suppean ja valikoivan katsauksen omiin elämänvaiheisiini. Niiden perusteella voi ymmärtää, miksi kiinnostuin lapsen kehityksestä ja halusin perehtyä siihen.

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA

Jotkin elämäntapahtumat ovat dramaattisia, ja niiden käänteentekevä merkitys on itsestään selvä. Omassa elämässäni sellaisia tapahtumia olivat esimerkiksi vakava sairastumiseni kaksivuotiaana ja äidistä eroon joutuminen. Sellainen oli myös isän kuolema, kun olin 16-vuotias. On myös sattumia ja pikkuasioita, jotka ovat jälkikäteen osoittautuneet merkittäviksi. Hylkäsin oppikoulun musiikinopettajan tarjoaman sellon, mutta otin koulun lainasoittimen, kolhiintuneen huilun, kun sitä tarjottiin. Millainen mahtaisin olla ilman huilunsoiton ja musiikin elämääni tuomaa valtavaa rikkautta? Entä se sanomalehti Uuden Suomen sunnuntainumero, jossa Lääkintöhallitus julisti haettavaksi opiskelupaikkoja sveitsiläisten yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa? Meille tulivat vain lehden sunnuntainumerot. Entä jos ilmoitus olisi ollut tiistain lehdessä? En olisi tiennyt mitään tästä mahdollisuudesta. Ja sitten oli se viehättävä psykologiharjoittelija, joka sattui tulemaan Joensuun Nuorten mielenterveystoimistoon samaan aikaan, kun työskentelin siellä. Panin kyllä

ONNELLINEN LAPSI

hänet merkille, mutta heräsin toimimaan vasta puolen vuoden kuluttua, kun hän oli jo palannut jatkamaan opintojaan. Kutsu iltapalalle yllätti kutsutun totaalisesti. No, siinä kävi paremmin kuin hyvin, ja avioliittoa on kestänyt lähes 40 vuotta. Onko kaikki sattumaa, vai onko jossakin olemassa Suunnitelma? Niin monet asiat olisivat voineet mennä aivan toisin.

VARHAISIA SAIRAALAKOKEMUKSIA Mustavalkoisessa valokuvassa pieni poika istuu hymyilevän sairaanhoitajan sylissä. Hoitajalla on päässään tärkätty hilkka, kuten 1950-luvun alussa oli tapana. Poika katsoo totisena, ehkä jopa hiukan surumielisenä kameraan. Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, ja on sanottava, että lapsi on soma ja herättää suoranaisen hellyyden aallon. Voisipa hänet ottaa syliin ja lohduttaa. Minähän se siinä hoitajan sylissä istun. Olin täyttänyt keväällä kaksi vuotta ja sairastunut sen jälkeen johonkin kummalliseen tautiin. Heräsin aamulla valmiiksi väsyneenä ja halusin pian takaisin vuoteeseen. Esiintyi epämääräistä kuumeilua, ja veriarvoissa oli jotakin pahasti vialla. Vietin pari viikkoa uudessa Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa osastolla seitsemän. Palasin samalle osastolle lääketieteen kandidaattina yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tosin osasto oli muuttunut sydänosastoksi. Osastonhoitaja Eila Haikola sanoi mei-

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA

dän joskus tavanneen ja toi kotoaan valokuvan, jossa istun pikkupoikana hänen sylissään. Joensuussa ei saatu selville, mikä minua vaivasi. Kummitätini järjesti minut arkkiatri Arvo Ylpön potilaaksi Helsingin lastenklinikalle. Vietin siellä kolmisen viikkoa, ja verta otettiin kaikkialta, mistä sitä onnistuttiin saamaan. Korvanlehdissäkin oli reikiä, ja luuydinnäytteitä otettiin. Anemia oli raju, ja valkosoluja oli paljon. Ettei vain kyseessä ollut leukemia? Ajan tavan mukaan Ylppö kehotti pikkurouva Sinkkosta matkustamaan takaisin Joensuuhun ja vakuutti, että ”kyllä me täällä pidämme teidän pojastanne hyvää huolta”. Kansakoulunopettajaäitini oli tottunut noudattamaan auktoriteettien ohjeita ja matkusti Joensuuhun. Onneksi oli Martta-täti, äidin vanhempi sisar. Hän asui Töölössä ja käveli päivittäin Lastenklinikalle katsomaan minua. Vaunuissa nukkui hänen pieni poikavauvansa, joka jäi jatkamaan uniaan, kun hänen äitinsä tuli tervehtimään minua. Mikä se tauti lienee ollut? Varmaan jokin raju infektio, ehkä Epstein-Barrin viruksen aiheuttama mononukleoosi. Leukemia se ei tietenkään ollut, sillä se olisi tuolloin merkinnyt kuolemantuomiota. Toivuin hiljalleen, mutta olin viikkokausia hyvin väsynyt. Martta-tädistä tuli minulle ”kaskiäiti”, kun oma äiti oli ”yski-äiti”. Saatoin keskeyttää leikkini ja mennä kysymään äidiltä, miksi hän jätti minut sairaalaan. En muista, mitä hän silloin vastasi, mutta hän palasi asiaan vanhoilla päivillään ja ihmetteli omaa menettelyään. Samoihin aikoihin, kun odottelin kaksivuotiaana Lastenklinikalla seuraavaa verikoetta, brittiläinen psykiatri John Bowlby kehitteli Lontoossa teoriaansa siitä, miten toistuvat ja

ONNELLINEN LAPSI

pitkäkestoiset erokokemukset vaikuttavat pikkulapsen kehitykseen. Teoria nimettiin kiintymyssuhdeteoriaksi, ja siitä on tullut eräs 1900-luvun tärkeimmistä psykoteorioista. Ei ole ihme, että kiinnostuin kiintymyssuhdeteoriasta myöhemmin lastenpsykiatrina ja psykoterapeuttina, olihan minusta jo varhain tullut kokemusasiantuntija. Minkähän vuoksi lastensairaaloissa oli niin kauan käytäntönä häätää vanhemmat lasten luota, vaikka juuri hädän hetkellä lapsi tarvitsisi heitä kaikkein eniten? Vanhempien epäiltiin tuovan mukamas steriileille osastoille bakteereja ja heidän arveltiin häiritsevän lasten toipumista. Kumpikin käsitys on virheellinen. Sairaaloiden pahimmat bakteeripesäkkeet löytyvät leikkaussaleista, siis sieltä kaikkein pyhimmästä, jonne astuttaessa täytyy pukeutua suojavaatteisiin ja naamareihin ja liottaa käsiä desinfioivissa liemissä. Kuvitelma sairaaloiden steriiliydestä särkyi viimeistään siinä vaiheessa, kun juuri sieltä löytyi sairaalabakteereja, jotka ovat vastustuskykyisiä miltei kaikille tunnetuille antibiooteille. Vanhempien läsnäolo nukutuksesta heräävän lapsen vierellä tai silloin, kun lapselle tehdään kivuliaita toimenpiteitä, lievittää kipuja ja nopeuttaa paranemista. Erään tutkimuksen mukaan kipu lievittyy, kun turvalliseksi koettu ihminen pitää kädestä kiinni, ja jopa siitä, että voi katsella jonkun rakkaan ja läheisen ihmisen kuvaa. Olin myöhemmin hammaslääkärin vakiopotilas. Käynneistä tuli osa arkipäivää, kun kävin Joensuussa oppikoulua. Äiti istui usein hammaslääkärin huoneessa, kun minua käsiteltiin, ja siitä oli ihan varmasti apua, vaikka minun tuskainen ähkimiseni häntä ahdistikin. Eräs hammas ei tahtonut

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA

päästä puhkeamaan, ja minulle rakas hammaslääkäri Kaarina kärvensi eräänlaisella sähkösilmukalla ientä sen päältä, eikä sitä nyt viitsitty puuduttaa. Savu vain kohosi suusta. Oi niitä aikoja. John Bowlbyn ajattelusta ja laajalle levinneistä kirjoituksista alkoi muutos, jonka seurauksena vanhemmat on otettu mukaan lasten sairauksien hoitoon partnereiksi eikä kiusankappaleiksi, jotka häiritsevät sairaaloiden normaalia toimintaa. Varhaiset kokemukseni ovat varmasti vaikuttaneet kiinnostukseeni siihen, mikä merkitys separaatiolla on lapsen kehitykselle. Ihmisen lapsi kestää monenlaisia asioita, mutta toistuvat hylkäämiskokemukset jättävät aina jälkensä. Millaiset jäljet ne lienevät jättäneet minuun? Viihdyn erinomaisesti yksin ja olen vinoillut aiheesta sanomalla, että olisin hölmö, ellen viihtyisi kaltaiseni suurenmoisen yksilön seurassa. Oikeasti olen herkkä eroille enkä oikein osaa nukkuakaan missään muualla kuin omassa sängyssä vaimon vieressä. Oman työn ja uran kannalta on ollut merkityksellisempää, etten tahdo kestää eroon joutuneen lapsen itkua enkä ahdistusta. Olen pyrkinyt eläytymään vauvan mieleen ja siihen, miten hän yrittää ratkaista ongelmansa jäätyään yksin. Pitkäaikainen työpaikkani Pelastakaa Lapset antoi adoptiojärjestönä erinomaiset mahdollisuudet perehtyä esimerkiksi lastenkodeissa varhaislapsuutensa viettäneiden adoptiolasten selviytymisstrategioihin. Ellei lähellä ole ketään johon turvautua eikä itkustakaan ole hyötyä, täytyy lopulta etsiä turvaa omasta itsestä. Joku lapsi vetäytyy kontakteista, toinen etsii mielihyvää koskettelemalla sukupuolielimiään, ja joku joutuu etsimään ärsykkeitä hakkaamalla päätään seinään. Isommat lapset ovat

ONNELLINEN LAPSI

saattaneet kehittää hienostuneita tapoja huomion saamiseksi silloin, kun sitä ei millään riitä kaikille. Adoptioperheissä joudutaan miettimään, miten lapsi saadaan vakuuttuneeksi siitä, että hän voi luopua omavoimaisuudestaan ja heittäytyä turvallisesti aikuisten varaan. Kiintymysteorian tarjoamasta lähestymistavasta onkin erityisen paljon hyötyä sijoitettujen ja adoptoitujen lasten asioissa. Terapeutin huoneeseenikin alkoi ilmestyä yhä useammin kodin ulkopuolelle sijoitettuja tai adoptoituja lapsia, joiden taustassa oli monesti selittämättömiksi jääneitä eroon joutumisen kokemuksia ja ahdistusta, johon ei saatu mitään lievitystä. Minun piti terapeuttina muistaa, että lomatauotkin saattoivat tuntua hylkäämiseltä. Lomanjälkeisellä tunnilla vastassani oli joskus kiukkuinen lapsi, joka väitti, että teen työtäni vain rahasta enkä välitä hänestä tippaakaan.

ÄITI JA ISÄ Puolet minun juuristani on Impilahden Pieloinmäessä luovutetussa Karjalassa. Äiti muisteli usein Laatokan Karjalaa, sen vehmautta ja niittyjä, jotka olivat alkukesällä keltaisenaan kulleroita. Äiti oli suuren sisarussarjan toiseksi nuorin, pikkusisko Lea ja vanhempi sisar Olga olivat kuolleet. Kolme sisarta ja kaksi veljeä asettuivat perheineen asumaan eri puolille Suomea. Sukulointimatkojen takia Suomi tuli jo lapsena tutuksi. Ehdimme käydä Impilahdella äidin vielä ollessa hyvässä kunnossa, mutta hänen kotitalonsa raunioita emme sillä kerralla löytäneet.

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA

Äiti pääsi Suistamon opettajaseminaariin kansakoulupohjalta, ja opettaja hänestä tulikin aivan ytimiään myöten. Isääni hän tutustui ollessaan Kunnasniemellä Höytiäisen rannalla sijaitsevan pienen kylän punaiseksi maalatun koulun opettajana. Isä oli suuren sisarussarjan kuopus, maalaistalon poika, joka teki lähinnä metsurin töitä. Useat aikalaistodistajat ovat kertoneet, että vanhempani olivat hyvin rakastuneita toisiinsa. Lapsia ei nuorelle parille tahtonut kuulua; synnyin vasta viiden vuoden kuluttua ja jäin perheeni ainokaiseksi. Serkkuja oli sitä vastoin runsaasti, vieläpä ihan kävely- tai pyörämatkan päässä. Kiinnostuin liian myöhään isän kahdesta veljestä, jotka olivat kaatuneet sodissamme. Tietolähteet olivat nimittäin jo menehtyneet, tai heidän muistinsa oli heikko. Sinkkolan naiset löivät käsiään yhteen ja siunailivat minun pituuttani, kun astuin teini-iässä suureen tupaan pää nöyrästi kumarassa, etten löisi sitä oven kamanaan. ”Se on tuo Jari ihan kuin Otto-vainoo”, he sanoivat. En tietenkään ollut ehtinyt tavata setääni, sillä hän menehtyi 24-vuotiaana 4.2.1940 Saunajärvellä saamiinsa vammoihin. Häntä nuorempi Toivo kuoli 22-vuotispäivänään 16.9.1941 Aunuksessa Kaskanan kylässä. Syntymäpäivälahjaksi saatu luoti oli lähtenyt mahdollisesti tarkka-ampujan kivääristä, sillä suomalaiset olivat valloittaneet kylän muutamia päiviä aikaisemmin. Fils unique, fils gaté, sanoo ranskalainen sananlasku, eli ainoa poika on pilattu tai hemmoteltu. Ehkä olinkin, mutta äidin asema kansankynttilänä velvoitti häntä kasvattamaan minusta kohteliaan. Sain ikimuistoisen palautteen eräältä Joensuun yhteiskoulun siivoojalta, joka kävi ylioppilas-

ONNELLINEN LAPSI

keväänäni kiittämässä minua siitä, että olin tervehtinyt häntä ja vaihtanut silloin tällöin muutaman sanan hänen kanssaan. Miksi en olisi tervehtinyt ja jutellut? Ihmisten kunnioittaminen asemasta ja varallisuudesta riippumatta oli eräs äidiltä saamistani elämäneväistä. Toinen tärkeä asia oli rakkaus kulttuuriin. Äiti harrasti runonlausuntaa, opiskeli sitä ja voitti palkintojakin. Hän vei minut monta kertaa Joensuuhun teatteriin ja katsomaan Kansallisoopperan jokakesäisiä vierailuesityksiä. Sevillan parturissa, luultavasti vuonna 1959, esiintyivät muun muassa Raili Kostia ja Ture Ara. Hammaslääkärini Kaarina purjehti saliin korkkiruuvikiharoissaan ja hienoimpiinsa pynttäytyneenä. Esitykset säesti pianolla tavallisesti Irma Ruuskanen. Niin oli asianlaita myös Tšaikovskin Joutsenlammessa, jonka päärooleissa tanssineet Doris Laine ja Heikki Värtsi tekivät minusta yhdellä iskulla balettomaanin. Vainajista pitäisi puhua vain hyvää, mutta pakko on sanoa, että äidin kyvyssä asettua pienen lapsen asemaan oli toivomisen varaa. Minulla oli aivan vauvavaiheessa lyhyen aikaa nuori lapsenhoitaja, mutta pian siirryttiin sellaiseen järjestelyyn, että äiti kävi oppituntien aikana ja välituntisin yläkerran asunnossa katsomassa, mitä minulle kuului, ja palasi sitten kylän lapsia opettamaan. Näin hän yhdisti toisiinsa virkanaisen ja kotiäidin roolit. Taisin kärsiä järjestelystä enemmän kuin oppilaat. Varmaan äidin toistuvat poissaolot olivat joskus sietokyvyn rajoilla. Muistikuvia näistä erokokemuksista ei tietenkään ole, mutta muistan kummallisen epämiellyttävän ailahduksen katsellessani myöhemmin pieniä puuleluja, joilla olin leikkinyt pinnasängyssäni. Eräs terapeuttikollegani kertoi

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA

jääneensä pikkulapsena toistuvasti yksin. Hän kuunteli silloin herkeämättä hissin ääntä: pysähtyisikö hissi oman kerroksen kohdalle, ja äiti tulisi poikansa luo, vai jatkaisiko se matkaansa ylempiin kerroksiin? Mitähän minä mahdoin kuulla? Oppituntien aikana tuskin mitään, ja välitunneilla äiti tuli minua katsomaan. Kovaääninen itkuni luultavasti kuului keittolaan, mutta luulenpa oppineeni aikaisin, että parkumisesta ei ole mitään hyötyä. Elämä jaksottui kolmen neljännestunnin mittaisiin eroihin ja vartin mittaisiin jälleennäkemisen hetkiin. Tiedän terapeuttina kelloa vilkuilematta, milloin lähestytään tunnin loppua. Sisäinen kello viritettiin siihen rytmiin hyvin aikaisin. Ehkä radio oli joskus auki ja sieltä kuului musiikkia? Vaimoni arveli, että mieltymykseni Yleisradion Muistojen bulevardi -ohjelmaan voisi liittyä johonkin varhaislapsuuden hyvään kokemukseen. Uudet tutkimustulokset osoittavat, että musiikin tuottamat elämykset koetaan samoilla aivoalueilla kuin keskeiset kiintymyskokemuksetkin. Ei ihme, että musiikki lohduttaa, poistaa jännitystä ja luo turvallisuudentunnetta.

ONNEN HETKIÄ Äiti oli joskus hauska; nauru ja itku olivat herkässä. Hän oli pienen kylän keskeinen kulttuurivaikuttaja. Hän tilasi kirjat sivukirjastoon, joka avasi ovensa kyläläisille kahden tunnin ajaksi joka torstai, ja hän toimi kirjastonhoitajana. Saatoin mennä milloin tahansa hakemaan uutta luettavaa, ja suurim-

ONNELLINEN LAPSI

man osan kirjoista olinkin varmaan lukenut. Äiti tilasi myös oppilaskirjaston kirjat. Ne tulivat meille koulurakennuksen yläkertaan, josta ne siirrettiin sitten luokissa sijainneisiin kaappeihin. Autoin kirjalaatikkojen avaamisessa ja muistan uusien kirjojen suloisen tuoksun. Olin kai kuusivuotias, kun pakkauksesta löytyi Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu, klassikko, josta on otettu kymmeniä painoksia. Sain usein lahjaksi kirjoja, joista esimerkiksi Kerttu Juvan Seikkailevan leikkimökin luin monta kertaa. Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa oli suursuosikki, mutta luin myös Topeliuksen Välskärin kertomukset ja kaikki Agatha Christien suomennetut dekkarit. En väheksynyt tytöille tai naisille tarkoitettua viihdettäkään ja pidin paljon Helen D. Boylstonin Helena-sarjasta. Boylston, itsekin sairaanhoitaja, kuvaa kirjasarjassaan nuoren sairaanhoitajan kehitystä ja kypsymistä ammatissaan. Olisivatko sairaalatyön kuvaukset pohjustaneet ammatinvalintaa, vai oliko kyseessä itsehoito traumaattisten sairaalakokemusten jälkeen? Fritz Kahnin teos Sukupuolielämämme kiinnosti sen sisältämän rikkaan biologisen ja anatomisen aineiston vuoksi, ja Levoton veri -niminen kirja oli tavallaan sen jatko-osa, tapausselostus niin sanoaksemme. Äiti oli piilottanut sen lukolliseen kaappiin, mutta tiesin, missä hän piti kaapin avainta. Liittyvätkö nämä kirjat onnen hetkiin ja jos liittyvät, niin millä tavalla – se jääköön lukijan mielikuvituksen varaan. Sergeanne Golonin Angelika-sarjan ensimmäisen osan luin kannesta kanteen eräänä syyskuisena sunnuntaina varmaankin sen sisältämän kiinnostavan historiallisen tematiikan vuoksi. Lukemisesta tuli intohimo, keskeinen elämänsisältö. Sitä se on edelleen, ja viikko ilman kirjaa on kärsimystä. Fik-

ELÄMÄN KÄÄNNEKOHTIA

tion lukeminen on vähenemään päin; elämäkerrat ja lähihistoria kiinnostavat enemmän. Kotini sijaitsi punaiseksi maalatun kyläkoulun yläkerrassa. Huoneita oli keittiön lisäksi kaksi, jos käytti mielikuvitusta. Ne olivat viistokattoisia ja pieniä, mutta hyvin kodikkaita. Lämmitys toimi puilla, ja vedet piti kantaa sisään ja ulos. Puusee oli pihan perällä. Puhelin saatiin, kun olin jo oppikoulussa, joten kaikkinainen viestien vaihto esimerkiksi kaverien kanssa tapahtui suullisesti koulun pihalla. Oli myös mahdollista yksinkertaisesti marssia kaverien kotiin ja kysyä, saisiko heistä leikkitovereita. Jorma oli vuosien ajan paras kaverini, minua vuotta nuorempi yksinhuoltajaäidin ja isovanhempien kasvattama poika. Hän oli nokkela ja loputtoman kekseliäs, erityisen kiinnostunut tekniikasta ja kaikenlaisista vempeleistä. Yritykset jalostaa rautapitoisesta malmista sulaa metallia saunan uunissa eivät vielä tuolloin onnistuneet. Muistan ikuisesti kevättalven päivän, jolloin oli ollut monta päivää lämpöasteita, ja sitten yöpakkaset jäädyttivät hangen pinnan kivikovaksi. Rakensimme jäätyneestä lumesta suojavallit ja pommitimme toisiamme nuoskalumella, jota löytyi jäätyneen pinnan alta. Olimme fyysisestä rasituksesta ja hervottomasta nauramisesta aivan poikki, ja kun selvisin parin kilometrin kotimatkasta, olin lihasoppalautasellisen jälkeen valmis unten maille. Diabetes vaikeutti Jorman elämää. Hän kävi koulua toisella paikkakunnalla, ja kun ei ollut kännyköitä, kontakti häneen katkesi. Lakkiaisissa sentään kävin, ja Jorman todistuksessa oli kuusi laudaturia. Myöhemmistä vaiheista en tiedä paljoakaan, vain sen, että hänen elämänsä päättyi ennen aikojaan.

ONNELLINEN LAPSI

*9789510448953* ETUKANNEN KUVA: FOLIO IMAGES / GORILLA TAKAKANNEN KUVA: VEIKKO SOMERPURO

38.1 ISBN 978-951-0-44895-3 WWW.WSOY.FI

JOKAINEN VANHEMPI HALUAA LAPSENSA PARASTA. MITÄ SEN HYVÄKSI VOI TEHDÄ? Perinteisessä suomalaisessa kasvatuksessa on vältelty tunteista puhumista, mutta vanhemman käskyjä on pitänyt noudattaa kyselemättä. Nykyään on edistytty lapsen tunteiden huomioon ottamisessa. Tosin uhkana on, että mennään jo liian pitkälle toi seen suuntaan: pettymysten välttäminen ja lapsen liika suojelemi nen ei tee hänestä onnellista vaan hauraan ja helposti ahdistuvan. Onnellinen lapsi teoksessa arvostettu lastenpsykiatri avaa lapsen kehitystä koskevaa tutkimustietoa, jonka avulla voi tukea lapsen myönteistä kasvua, kehittää lapsen tervettä itsetuntoa ja antaa eväitä onnelliseen elämään. Kaiken perustana on lapsen ajatusmaailmaan tutustuminen, arvostava ja rakastava suhtautu minen sekä terve järki. Sinkkonen kertoo myös maailmasta, jossa lapsemme kasvavat: digitaalisesta maailmasta hyötyineen ja vaaroineen, sekavaksi menneestä sukupuolia koskevasta keskustelusta, hyvän päivähoi don reunaehdoista sekä koulumaailmasta ja kiusaamisesta. Äärim milleen vietyjen kotkotusten sijaan lapselle parasta on tavallinen arki iloineen ja huolineen.

Lastenpsykiatrian dosentti, lasten- ja nuorisopsykoterapeutti, lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen tunnetaan monista asiantuntevista kirjoistaan, televisio- ja lehtihaastatteluistaan sekä suosituista yleisöluennoistaan.