Venho, Johanna: Ensimmäinen nainen (WSOY)

Johanna Venho

ensimmäinen nainen Romaani

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Taiteen edistämiskeskus, Kordelinin säätiö ja WSOY:n kirjallisuussäätiö ovat tukeneet tämän kirjan kirjoittamista. © Johanna Venho ja WSOY 2019 Werner Söderström Osakeyhtiö ISBN 978-951-0-43570-0 Painettu EU:ssa

»Omasta painavuudestaan taipuneen tähkäpään viisautta on kaikissa, jotka elämässään jotain tosiarvokasta ovat aikaansaaneet.» (Sylvi Kekkonen: Kiteitä)

»Olen jo nyppinyt niin paljon höyheniä itsestäni täällä Kampilla että tuntuu jo oikein pesältä. Luonto on usein julma – useammin ihmistä viisaampi.» (Sylvi Kekkonen kirjeessä Marja-Liisa Vartiolle syyskuussa 1954)

Enkä ikinä pelännyt hevosia

Tamminiemi, elokuu 1966

Napsautan lukon kiinni ja nostan matkalaukun eteiseen. Ester kolistaa keittiössä, kuuluu työntävän ikkunan auki, pudistaa kai pöytäliinan. Häntä hermostuttaa, että lähden yksin, ja hermostumista hän peittää tehokkuuteen, tiskipöytä kiiltää. En ole päättänyt, montako päivää olen Katermassa, en pakkaa paljoa mukaan. Kun olen itsekseni mökillä, pärjään vähällä. On muutamat vaihtoalusvaatteet, laatikollinen päiväkirjoja, kylmälaukku eväitä varten. Ester ymmärtää kyllä. Kesäkuun jälkeen en ole ollut oma itseni. Urhon kesäkuu oli täysi, ensin Kosyginin vierailu ja reissaaminen hänen kanssaan pitkin Suomea, Raahea ja Oulua myöten, minäkin olin mukana muutamissa tilaisuuksissa, joista jäi mieleen miten rouva Kosygin kastoi Valmetin telakalla laivan samppanjapullolla ja saman tien roiski kuohujuomaa minun, Urhon ja miehensä päälle ja punastui hiusrajaa myöten. Kosyginin jälkeen tuli Dean Rush, häntä vietiin pääministerin luota ulkoministerin lounaalle, suurlähettilään vastaanotolta illalli9

selle, ja nuorisoradikaalit panivat pystyyn Vietnam-mielenosoituksen vastustaakseen Rushin vierailua. Kaiken sen keskelle putosi kuolinuutinen, joka leikkasi minut kuvasta irti. Matkustin Savonlinnaan hautajaisiin, tuijotin kiveä Talvisalon hautausmaalla. Palattuani koetin selittää Urholle lintuja: miten linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään papin puheen päälle, puhuin kuin siinä olisi ollut jotain mitä itse en ymmärtänyt.

10

Tamminiemi – Katerma, elokuu 1966

Heitän päiväkirjalaatikon takapenkille koiran viereen. Paukautan oven kiinni ja kampean itseni rattiin, kolmannella yrityksellä moottori käynnistyy. Ester ehtii ilmaantua ovelle, kun kurvaan ulos Tamminiemen pihasta. Sora lentää renkaitten alla ja Minin vasen etukulma raapaisee portinpieltä, pahus, pyrskähdän tahtomattani nauruun, auton kolhimisesta on tullut toistuva vitsi. Näen taustapeilistä, että Ester seisoo liikahtamatta, pyyhe kädessä, pää kenossa kuin jokin liikuttava harakka, sitten käännyn jo tienmutkasta eteenpäin, käännän peiliä niin että näen oman naamani, poskilla palavat punaiset laikut innosta, nutturasta on karannut pari suortuvaa ja yksi hiusneula sojottaa korvan päällä. Kevyempää kaasujalkaa nyt, sitä Lindblom tolkutti ajotunneilla. Ei oo hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Miten olen tätä odottanut! Kesäkuusta ja hautajaisista lähtien on päässä takonut yksi ajatus: minun on päästävä Katermaan. Kaipuu oli sumuista harsoa kaiken tapahtumisen yllä, se leikkasi kesästä ilon. Viikkojen mittaan se sakeni ja paksuuntui, ja heinäkuun lopulla 11

Kultarannassa tuntui jo siltä etten kestä yhtään ihmistä, en ainuttakaan kesävierasta, en retkiä, en aikatauluja, en henkilökunnan kysymyksiä. Menin komeroon ja purin nyrkkiäni etten sanoisi kovasti, tulin naama punaisena ulos. Toissailtana saavuimme Urhon kanssa L ­ indblomin kyydillä Naantalista kesänvietosta, ja varhain eilis­aamuna Urho lähti Ivaloon maatalousnäyttelyyn ja I­ nariin lastentarhavierailulle. Ilmoitin heti hänen mentyään E ­ sterille, että lähden Katermaan tarkistamaan rännit. Ei se nyt sentään ole tarpeen, Ester hämmästyi. Minä pyydän Levoa hoitamaan asian. Ei. Minä menen. Ester katsoi minua ja näki, että nyt oli kyse muusta kuin ränneistä. Selvä on. Minä järjestän ruokaa mukaan. Miten minusta pidetään huolta! Se on lähes sietämätöntä, välistä se raivostuttaa, välistä veltostuttaa minut kiitolliseksi, nyökkiväksi riepunukeksi. On asioita joihin ei koskaan luulisi tottuvansa, ja vääjäämättä tottuu. Tästä saisi mietelauseen, jos sellaisia vielä viitsisin kirjoittaa. Vanheneminen on sopeutumista sellaiseen, mitä et koskaan olisi itsestäsi uskonut. Kun Urho muutama tunti sitten palasi Helsinkiin, olin pakannut Minin valmiiksi ja ajanut sen tallin oven eteen, nokka portille päin. Joimme teen yhdessä, Ester tarjosi ohuita maustekakun siivuja ja mansikkahilloa. Odotin sopivaa het12

keä ilmoittaa, että olen lähdössä. Urho oli väsynyt ja hiljainen sillä tavalla kuin matkoilta palattua nykyisin on, käänsi jopa radion pöydän vieressä pienemmälle, ei jaksanut kuunnella. Ennen hän oli vain sitä energisempi mitä enemmän koettelemuksia kohdalle osui – mitä täydempi kalenteri, sitä enemmän oli miehessä virtaa. Me vanhenemme, vaikka Urho ei sitä halua tunnustaa. Lähden Katermaan, sanoin, kun tee oli juotu. Urho nosti katseensa ja työnsi silmälaseja ylemmäs nenällään. Kenen kanssa? Yksin. Menen sieneen. Ja hoidan rännit puhtaiksi. Urho katsoi minuun, näkikö hän minua vai oliko ajatuksissaan, en tiedä. Olen minä ollut Katermassa yksin ennenkin ja vielä useammin jonkun ystävän kanssa. Sinunkin kanssasi, Marjaliisa. Urho kilisti lusikkaa kupissa ja sanoi: Eikös sekin ollut elokuuta, kun kävitte siellä Marjaliisan kanssa. Hän näytti tyyneltä, mutta minun silmiini tulvahti vettä. Kun jonkun kanssa elää neljäkymmentä vuotta yhdessä, on iso osa ajatuksista jaettua virtaa. Ja tämänkin Urho on tajunnut, koko kesän Kultarannassa hän on nähnyt että suren sinua, vaikken ole siitä mitään sanonut. Ja tämä kummallinen tapa, että olen alkanut puhua sinulle mielessäni, pitäisikö siitä huolestua. Koko kesän on tuntunut, että katselet minua ja odotat vas­tausta kysymykseen, joka jäi ilmaan lähtiessäsi, Urho on sen poissaolevan katseen nähnyt, kyllä hän sellaiset huomaa.

13

Tamminiemi – Katerma, elokuu 1966

Tarvontiellä ruuvaan sivuikkunan auki, ilma on lämmin ja tuivertaa tukkaa, isoja autoja suhahtelee ohi. Tapasin sinut viimeisen kerran talvella, luonasi Kulosaaressa. Olin jäänyt pysäkkiä liian aikaisin bussista, ja Relanderinaukiolle kävellessä kengät kastuivat. Kun pääsin perille, sain tohvelit ja ison mukillisen sokeroitua teetä. Tuuli heitti räntää ikkunoihin. Halusit puhua kirjoittamisesta. En minä aio enää mitään kirjoittaa, sanoin kovalla äänellä. Ne raapustukset, joita olen Amalian jälkeen kursinut kokoon, ovat lapsellisia yritelmiä. Ja sinä käännähdit, hiukset heilahtivat, vedit henkeä ja vaihdoit puheenaihetta. Kotimatkalla kaduin jyrkkyyttäni, mitä auttaa levitellä lempeitä aforismeja viisaudesta kun tositilanteessa olen piikki pystyssä kuin herhiläinen? Tulee uusia kertoja, lohduttauduin. Mutta seuraavalla kerralla seisoinkin jo hautausmaalla katsomassa, miten arkkuasi laskettiin kuoppaan. Heinäkuussa Ester yhtäkkiä kysyi nutturaani laittaessaan, olenko kirjoittanut viime aikoina. Kysyi muka keveästi, siinä Kultarannan pukeutumispeilin edessä, 14

pari hiusneulaa suupielessään. Aavistaa kyllä, miten asian laita on. Amalian jälkeen meni vuosia, etten saanut sanaakaan paperille, sen olen hänelle kertonut, mutta en toki sitä, että sitten kun aloin jotain hahmotella, häpesin lauseitani ja kyllästyin jo ennen kuin sain pistettä paperiin. Kirjoittaessa tärkeintä on löytää oikea ääni, enkä minä sitä löytänyt, Amalia oli vankka hahmo ja elää minussa edelleen, elämässään epäonnistunut Amalia, rakas kömpelö kolho, läheisyyttä vaille jäänyt, mutta kun hän oli vaiennut, ei uutta tullut tilalle. Tokko tässä enää mitään julkaisen, napautin Esterille. Huomaahan hän, miten pyristelen yhä sanojeni kanssa. Naantalissakin oli sitä räpistystä: otin päivä­kirjan ja kirjoitin kaksi sanaa, yhden lauseen, sitten tuli keskeytys – Urhon kutsumat vieraat tulivat etuajassa – puutarhuri halusi kysyä kukkapenkin kitkemisestä – emäntä kysyi retkieväistä – lapset halusivat uimaan – Urho etsi valkoista paitaansa – Urho kysyi, mihin aikaan Matti ja Marja olivat tulossa – Urho kysyi, onko Seppästä näkynyt, entä koska toinen adjutantti tulisi – Panin vihkoni pois. Jospa yöllä laitan jotain muistiin. En laittanut, nukuin väsymystä pois ja heräsin aamulla pussit silmien alla. Minä en ymmärrä, missä välissä hän oikein kirjoittaa, Urho sanoi kerran, kun teksteistäni tuli puhe. Olen yrittänyt salaa, kaiken muun lomassa niin kuin julkinen elämäni olisi piilopaikka jollekin todellisemmalle. 15

Nyt, kun sanat pysyttelevät poissa, tihkuu myrkkyä tilalle. Kiihdytän vauhtia ja ohitan valkoisen Mossen, ehdin takaisin omalle kaistalleni ennen kuin leveä lavaauto tulee kohdalle. Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes? Kun Urho valittiin presidentiksi kymmenen vuotta sitten, en ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. En toivonut Urhon valintaa toiselle kaudelle, ja nyt on alettu puhua, että hän yrittää myös kolmannelle. Kun kuulin hänen puhuvan Ahdille siitä, menin pois huoneesta, jottei hän näkisi ilmettäni. Tietysti tuen häntä, sanoinhan että vähitellen totun kaikkeen, kuten totuin siihenkin että kotona on henkilökuntaa – oman perheen lisäksi noita aina läsnä­olevia, hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka mahdollistavat paljon asioita, mutta saavat minut unohtamaan, miltä tuntuu keittää itse kahvinsa ja voidella leipänsä. Kirjoittaminen, se sentään on ollut vain minun, sitä ei voi kukaan tehdä puolestani. Mutta onhan niin, että Otavaa myöten on sitäkin katsottu asemani läpi, ja uskooko kukaan, että puoliso voi olla kokonainen ihminen? Kriitikot ne vasta ovat hankalassa asemassa kirjojeni äärellä. Kekkosen rouvan puuhailua, he koettavat sanoa rivien välissä. Ristipistoja, nypläystä, eikös se Sylvi ole sellainen käsityöihminen. Se vieno väheksyntä uhkaa saastuttaa omatkin ajatukseni. Kun Eeva Joenpelto pyysi tekstiäni Kirjailijaliiton antologiaan, minä kivahdin: ette te sitä haluaisi, ellen minä olisi Kekkosen puoliso! Eeva nolostui muttei kiistänyt. 16

Nyt ruuvaan autonikkunan kokonaan auki ja annan tuulen tulla. Eipä sitä koskaan tiedä, kuuletko. Josko jotain vielä? Sanoja eletystä. Vaikka jäisikin kesken, kuten sinun työsi jäi. Sinä halusit puhua kirjoittamisesta, pidit minua varteenotettavana puhekumppanina, kyllä, sinä olit kiinnostunut ajatuksistani. Kumarruit eteenpäin pöydän ääressä, katsoit minua tummilla silmillä, joitten pupilleissa näin kuvani. Minulla on jalka polkimella. Minulla on nurkkapöytä Suomusjärven mökissä, pöydällä kirjoituskone. Ikkunasta näkyy kalliorinne ja mäntyjä, samanlainen ilta-auringon punaama puu, jollaista lapsena Metsä­pirtissä kamarini ikkunasta katsoin.

17

Tamminiemi – Katerma, elokuu 1966

Ajan taas liian kovaa, mutta nyt on kiire. Katermaan, Katermaan! Turuntielle päästyä kissa juoksee tien yli, säikähdän ja jarrutan, päiväkirjalaatikko kaatuu takapenkillä, kirjoja liukuu lattialle, Isa raukka herää ja haukahtaa. Mitä tuosta, ne vihkot olivat muutenkin au­tuaasti sekaisin, keräilin niitä kaapeista ja lipastosta. Ester ei kysynyt, miksi päiväkirjat piti pakata mukaan. Jos olisi kysynyt, olisin sanonut vain, että tarvitsen niitä, ja hän olisi äänensävystäni kuullut ettei enempää kannata udella. Ester on sellainen, uskollinen sisäkkö, luotettava kuin keskikesän kallio, hän kampaa tukkani, silittää vaatteeni ja pitää kalenterini järjestyksessä. Se oli aluksi hankalaa, mutta nyt olen tottunut häneen ja tullut riippuvaiseksi. Senkin hän ymmärtäisi, että aion hävittää päiväkirjat ne luettuani – Katermassa on siihen tarkoitukseen hanakasti palava saunan pesä. Ester tietää, että on paljon asioita, jotka ihmisen kannattaa viedä mukanaan hautaan. Ajan Lahnajärven suuntaan ja ajattelen Urhoa. Miten hän nyt seisoo ehkä työhuoneen ovella, katsoo puhelinta pöydällä, sen luunväristä bakeliittiluuria, numero18

rengasta johon voi työntää sormensa, pyörittää minkä tahansa numeron ja sanella vaatimuksensa. Urhon ääni kuulosti karhealta, hän piti villaista liinaa kaulan ympärillä. Voi olla, että hän malttaa levätä tänä iltana mutta tuskin jättää aamulenkkiään huomenna väliin. Huomisen kohdalla kalenterissa luki, että hän on lähdössä Lempäälään OTK:n keskusvaraston vihkiäisiin. Toki minutkin sinne kutsuttiin, mutta se tilaisuus ei puuttumisestani kärsi. Luin puheen­vuoroluonnoksen, jonka Urho oli sinne kirjoittanut, se oli lyhyt ja asiallinen ja ehdotin, että hän korostaisi kehityksen näkökulmaa: kun osuustukkukauppa saa varastointia kehitettyä, tuotteiden kiertonopeus paranee. Lisäsin paperin reunaan merkinnän: korosta kehitystä, koko viime vuosi­kymmen vahvaa kehityksen aikaa Suomen elinkeino­elämässä, esim. uuden varaston avaaminen on yksi lenkki ketjussa, jonka kannattelemana Suomesta tulee menestyvä maa. Urho on loistava puhuja ja osaa voimallisella läsnäolollaan elävöittää kuivemmankin sanomisen. Minulle ei sitä lahjaa ole suotu, mutta sanoihin keskittymisen lahja on. Olen lukija ja pystyn istumaan tuntitolkulla sijoillani ja lukemaan. Siitä lähti se yritys panna itsekin jotakin paperille, siitä ja tuskasta, josta en pystynyt puhumaan. Tuskan takana on voima, kirjoittaja tekee tuskasta taiteen, etten paremmin sano, hän kerää itsensä kokoon joka aamu tyhjällä liuskalla. Mutta mitä sitten käy, kun sanat ehtyvät, kun kynä juuttuu sijoilleen. Kävikö sinulle niin. Käännän rajusti rattia, kun varpunen lennähtää auton eteen. Olen kerran ajanut eläimen päältä, se oli siili, jota 19

en hämärässä huomannut. Tunsin töytäyksen, ajoin tien sivuun, sydän hakkasi, nousin autosta ja kosketin piikkejä. Nostin siilin tien sivuun, sen jalka oli jäänyt sojottamaan pystyyn. Sinä ymmärsit kirjoittamistani. Ja se, joka sitä ymmärtää – horjuvuutta, osuvuutta – tajuaa kipeimmän kohdan minussa. Voisinpa puhua kanssasi, istuisitpa taas siinä, pelkääjän paikalla vieressäni. Meillä oli niitä päättymättömiä keskusteluja – puhelimessa, tai Essin sekaisessa keittiössä Hopeasalmentiellä, tai Ekbergillä, missä minua ei tuijotettu, sain olla rauhassa siinä missä te muutkin, unohtaa sokaisevat salamavalot. Oli rönsyäviä, virtailevia juttuja ja hölmöä kevyttä hölinää, mutta usein sinä puhuit ja minä olin hiljaa. Sinulta puhe kävi vaivattomammin kuin minulta, minä jätin vastaamatta, kun en heti löytänyt oikeita sanoja. Jätin kertomatta mitä mielessä liikkui. Minulla on muutama läheinen ystävä. Sinä, Marjaliisa, olet yksi heistä. Olit. En opi sanomaan niin. Meidän ystävyydessämme oli etäisyyksiä, olit monasti seurassani varautunut. Ehkä et pitänyt meitä edes läheisinä? Minulle olit kumminkin se kirjailija, jota ymmärsin parhaiten. Sinussa oli se jokin, mitä aina tarvitsen ystävissäni, liikkuva mieli kuin lattialle mittarista karannut elohopea, yliherkkyyden ja uhmakkuuden yhdistelmä, jonka tunnistan itsessänikin, kyllä. Tajusin, että sinulla oli viime vuosina vaikeaa: vetäydyit julkisuudesta etkä vastannut minunkaan yhteydenottoihini, mutta en hetkeäkään ajatellut, että aika lop20

puisi kesken. Tietenkään sinun ei olisi pitänyt mennä pienessä kuumeessa uimaan, mutta oli kesäkuun kuudestoista, lämmin ilta ja varjot pitenemässä; olisin itse voinut tehdä saman, kahlata sydän takoen pehmeään järveen, seistä vedessä kaulaa myöten ja katsella miten laskeva aurinko näkyy sulana kuparina taivaanrajassa. Et uskonut että sinuun kuolema kykenisi, olit koetellut rajoja jo monta kertaa. Pidin sinua ystävänäni, koska joka kerta tavatessa sait minut oivaltamaan jotain itsestäni. Et ollut kitsas ajatustesi suhteen, jaoit niitä auliisti. Etkä peitellyt särkyneisyyttäsi, se näkyi levottomana tempomisena, mieli­ alojen purskahduksina, unettomuutena, leimasi silmien alle tummat varjot. Et pyrkinyt määräilemään ketään, et hallitsemaan, et sanellut ehtoja etkä havitellut valtaa, sillä lailla olit vahva ihminen, menit omaa tietäsi ja sinun voimasi oli sitkas pajunvitsa, taipui, vääntyi, katkeamaisillaan. Olen katsellut niin kauan poliitikkoja, että tiedän vahvimmaksi voimaksi juuri sen, joka joustaa, taipuu, mukautuu olosuhteisiin, mutta säilyttää itsensä. Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Ystävyyttä ei synny ilman tasaveroista antamista, ja koska minä joudun julkisuudessa olemaan sellainen lukittu lipas, minulla on ollut tarve uskoutua niille joihin tosiaan luotan. Muutamalle ihmiselle – niin, ja noille päiväkirjoille. Kirjoittamiseen tietenkin, sanoit minulle vuosia sitten kun mietin, mihin minä nyt aikani käytän kun pojat 21

ovat kotoa kasvaneet ja liesuavat ties missä, unohtavat ilmoittaa minulle menoistaan. Pyöräytit silmiä kuin itsestäänselvyyttä selittäessä. Kuule, sanoin ja kumarruin eteenpäin, sydänalaan koski kun jatkoin: uskotko itsekään mitä sanot? Että minusta olisi siihen? Uskon tietysti, sanoit. Mutta ihmisen pitää varoa, ettei työ jää kesken. Sinua kiskotaan niin moneen suuntaan. Muistatko, mitä kirjoitin Kiteissä? Olemisenilo on lapsen iloa auringosta, kevättuulesta ja kiurun noususta kohti huimaavaa korkeutta. Sen kun vielä saisi kokea. Sylvi, sinä kirjoitat vielä monta kirjaa, sanoit, ja onneksi et katsonut minuun siinä kohtaa: piti purra hampaat yhteen, ettet olisi nähnyt miten leuka vavahti. Muistatko tätä, Marjaliisa? Halusin aina puhua kanssasi enemmän, mutten osannut, minussa oli jäätynyt alue, hyhmäinen, seisahtunut seutu. Ensi kerralla, ensi kerralla, ajattelin aina. Ensi kerralla puhun asioista niin kuin voi puhua, kun aistit ovat auki ja maa tuntuu jalka­pohjissa. Kerron niin kuin ajattelen aamuisin, kun kohoan unen vesistä pintaan ja lepään sängyssä ennen nousemista, paljaat jalat peiton alla lämpiminä kuin lapsella, siinä kohtaa kaikki liikkuu. Kerron sillä tavalla kuin haluaisin vielä kirjoittaa, eikä minun ääneni muistuttaisi kenenkään toisen ääntä, se olisi minun, se ääni joka minulla oli kauan sitten, Metsäpirtissä, Laatokan rannalla, ison taivaan alla, lankkuaidan suojassa, tuomentuoksussa. 22

ESSI R. haaveilee tasapainoisesta kompositiosta, ja sitäkin enemmän silakoista Antaa olla, yritän huomenna. Rautalin oli ensimmäinen kuvanveiston opettajani. Hän sanoi, että minulla on harvinainen muodon taju, ja hän sanoi myös, että kun niska ja hartiat ovat kivusta kiveä, on aika lopettaa siltä päivältä. Niinkö se tosiaan oli? Että kuvanveistäjä saa lopettaa vasta, kun on muuttumassa omaksi materiaalikseen? On vain hankala antaa periksi, kun ei ole saanut kunnollista aikaan tänään. Nyt varjot ovat jo pitkät, kitulias valo, sähkölasku maksamatta. Yskä on jatkunut monta viikkoa eikä kipsipöly sitä lääkitse. Perkele. Soittaisi joku ja pyytäisi syömään Kosmoksen silakoita vaikka, syömään minua ei tarvitse ikinä kahta kertaa kehottaa. Soittaisi vaikka Topi, mentäisiin ja hänelle voisin puhua ja kirota ettei tästä mitään tule. Vaikka ketä olen veistänyt, mutta Sylvistä ei synny, ei ratkea, ei aukea näky. Olen Urho Kekkosen kipsipään tehnyt jo vuonna 1944 ja siihen oltiin kovinkin tyytyväisiä, pää ei vanhene vaikka mies ikääntyy, se toljottaa katse itseensä uponneena Sylvin kirjahyllyllä kun mies matkustaa pitkin maailmaa. »Hiukan hiljaisempi seura23

mies», otsikoi jokin akkainlehti, kun Sylvistä oli kuva lukemassa kullanvärisessä nojatuolissaan Kekkosen pää vieressään. Nauroin sitä pitkin päivää. Taneli Kekkosenkin, lähetystöneuvoksen, tein hiljattain, hän kävi Kulosaaressa istumassa mallina, herkät piirteet, surua silmien alla: otsan hän näyttää perineen Sylvin isältä, värityksensä äidiltään, laiha on ja hentoinen mies. Ja hänessä on jotain merkillisen tummaa: yritin jäljittää, oliko se ihon väri, mutta kyllä se nousi silmistä, hänen tavastaan katsoa ja puhua. Minusta hän vaikutti äärettömän älykkäältä, ja mitä muuta älykäs ihminen voi tässä maailmassa kuin masentua tai etsiä turtumusta? Minä toivoisin, etteivät omat lapseni olisi liian älykkäitä, on liian vaikeaa oivaltaa asioiden pimeätkin puolet. Mitäs muuta viime aikoina: Marjaliisa Vartion kasvot tein kalevalaisen naisen muistomerkkiin, erinomaisen kaunis nainen, vahvapiirteinen, tulta sisässään. Eikä Sylvinkään kauneudessa vikaa ole, mutta kuten jokainen veistäjä tietää, ei muotokuvassa ole kauneudesta kyse ollenkaan, ei edes harmonian löytämisestä. Tavoittamisesta siinä on kyse, ydinlauseesta. Muotokuva vaatii suunnatonta teräväsilmäisyyttä: kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet. Se piilee muualla, ja mikä se muu on, se on jokaisen mallin kohdalla ratkaistava erikseen. Sylvi, Sylvi: olen vedellyt vaikka kuinka monta paperi­ arkkia piirrosluonnoksia täyteen ja polttanut uunissa savuksi taivaan tuuliin. Taidan ottaa saven esille 24

ja luonnostella suoraan siihen. Sylvin pitäisi näyttää hauraalta ja kovalta yhtaikaa, huokoiselta ja tiiviiltä, pieneltä ja suurelta, lapsekkaalta ja vanhalta. Hänen pitäisi olla surullinen ja onnellinen, hyväsydäminen ja pisteliäs, kaikkea sitä hän on tosimaailmassa ja se kaikki näkyy, kun hän istuu tuohon mallinpaikalle. Löydä siinä sitten sielullinen ilmaus, tasapainoinen kompositio. Mutta minua ei ole periksi antamaan luotu. Ja kun Taneli Kekkonen sitä päätä ehdotti, ja se mies liikutti minua niin syvästi, en haluaisi häneltä mitään kieltää, ja maksaakin lupasi pyytämääni enemmän. Sanoi, että onhan se, kun isästä on pää hyllyllä mutta äidistä ei. Että siihen viereen kuuluisi, ja kun Essi äidin niin hyvin tunteekin. No tunnen, tunnen, piru vieköön, yhdessä on tätä naisen elämää käkätetty kyyneleet silmissä. Se on muuten Sylvin tuntemattomampia puolia: se nainen osaa nauraa. Aina se ei vaan uskalla. Vaivaan nyt saven ja yritän aloittaa puhtaasta näystä. Mutta jos ensin ne silakat, nälkä kurnii vatsaa. Kukahan tarjoaisi. Taloudellisesti huonot ajat tulevat kaikille ja varsinkin ne tuntuvat tulevan minulle, kiitos veroherrojen. Huomenna katson Sylviä uudelleen.

25

Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta. Naisesta, jonka julkinen rooli kätki taakseen monitahoisen ihmisen.

Kun Sylvin ystävä Marja-Liisa Vartio kuolee kesällä 1966, lähtee Sylvi Katerman mökin rauhaan. Hän etsii kirjailijanääntään ja toivoo, että yhden elämän elettyään ehtisi vielä aloittaa toisen. Toisaalla Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, tuskailee Sylvin muotokuvan kanssa. Miten kuvata naista joka on samaan aikaan ujo ja rohkea, lempeä ja pisteliäs, turvallisuushakuinen emo ja kapinallinen feministi. Voiko toista ihmistä koskaan tuntea? Ja entä jos ei koskaan pääse kasvamaan omaan mittaansa?

*9789510435700* ISBN 978 -9 5 1-0 -43 5 70 -0 | 8 4.2 WWW.WS O Y. F I