nenkoset
WSOY
NENKOSET
Heikki Turunen
Nenkoset Kuokka ja kannel III proosaballadi
werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki
Š heikki turunen ja wsoy 2018 isbn 978-951-0-43419-2 painettu eu:ssa
Jumalan suoma maa Tämä on se maa, jonka minä valalla vannoen olen luvannut Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille sanoen: ”Sinun jälkeläisillesi minä annan sen. Minä olen nyt antanut sinun omin silmin sen nähdä, mutta sinä et sinne mene.” (5. Moos. 34: 4.)
S
1
ienenmuotoisista punaisista pilvistä Tyynellä merellä on vasta yhdeksän kuukautta. Maapallo kiitää avaruudessa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Auringon kaikennäkevä, kaikkitietävä jumalansilmä nousee itäisen horisontin takaa työntäen yön ja päivän rajaa Siperian taigalta länteen sitä mukaa kun Maa pyörii akselinsa ympäri. Pohjolasta se valaisee ensimmäiseksi pommitusten ja tykkitulen runteleman Vienan ja Aunuksen. Konkeloiden ja puolirungosta katkeilleiden honkien juurilla kiertelee sammaltuneita juoksuhautoja. Äänisen pohjoispäässä on metsistä paikoin jäljellä tykkitulen ja kranaatinsirpaleiden silpomia eripituisia puuntynkiä. Näreentaimet kuulanreikäisten revenneiden kuusenkantojen välissä mutkittele-
vien taisteluhautojen penkereillä ovat tuskin parin vuoden ikäisiä. Länsi-Syvärillä näkyy hirvet käyttäneen hyökkäys vaunun heinittyneitä telaketjujen jälkiä polkunaan, karhunkäpälä puukkomaisin kynsin kuopaissut muurahaispesää täysosuman hajottaman korsun raunioilla. Kollasjoen salolla, minne aseita ja ammuksia etsivät pojanrakitkaan eivät ole osanneet, maankorven joka kolot tutkiva taivaankatse kohtaa puoliksi karikkeeseen hautautuneen ihmiskallon onton tuijotuksen. Orava kirskahtelee latvasta räjähtäneessä ikihongassa, västäräkki keikuttaa pyrstöään ruostuneista piikkilankaesteistä sojottavan kannontyngän päähän laitetun haljenneen kypärän päällä kuin miettien, mitä siellä oli mahtanut tapahtua. Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää. Palamatta jääneissä Hyrsylän koristeellisissa harmaissa novgorodilaistaloissa asuu umpivenäläisiä kolhoosityöläisiä. Aikoinaan talkoilla rakennettu tsasouna näyttää joutuneen miliisien hevostalliksi ja heinäladoksi, vinoristin paikalla suipossa tornissa liehuvassa punalipussa kullankeltainen sirpin ja vasaran kuva. Juhlamenoin läntisen sivistyksen itäisimmäksi etuvartioksi vihitty kaksikerroksinen koulutalo on purettu, hirret viety muuanne. Suojeluskuntatalosta, jonka vihkiäisiin Mannerheiminkin oli pitänyt tulla, on jäljellä hiiltyneitä raunioita, betonisessa rappulaatassa metsänroskien täyttämä lapsenjalan muotoinen syvennys. Kulokon alta kiiltävistä kiväärinhylsyistä päätellen poterona käytetyn Pajalan karjalantalon perunakuopan pohjalla, ruosteisen rautaromun ympäröimän sepänpajan pohjoisseinustan varjossa on vielä metsänroskaista sohjolunta. Rauhallisena kajerruksena alkanut kuovin kertosäe jäistä vapautuneen entisen rajajärven suunnalla nopeutuu
ja kimakoituu loppua kohti hysteerisesti. Tietäneekö sekin hätääntyä asukkaiden poissaolosta ja kutsuu heitä takaisin sikäläistä kansanlaulua tapaillen. Loadogan meren randamil mie ylenin briha nuori, Siel mie paimoilaului lauloin, miut muamo mieroh suori… Niinikään Karjalankannaksen poltetut tai raunioille pommitetut kaupungit ja kylät uusi isäntä on asuttanut tiesmistä tuoduilla venäläisillä ja jälleenrakentanut niitä kovin innottoman oloisesti. Lumesta paljastuneilla sovhoosipelloilla kiiltää veden täyttämiä kranaattikuoppia. Kaupunkien kaduilla liikkuu aamuvirkkua sarkapomppaista parrakasta ukkoa ja isohuivista pitkämekkoista akkaa jalkaisin tai hevosrattailla, huristaa jokunen kantikas autonrämäkin. Nousevan päivän säteet valaisevat ilmapommituksissa luhistuneiden Käkisalmen kerrostalojen raunioita, mustiksi hiiltyneitä seinustoja ja myllättyjä mantuja kuin tulihelvetti olisi päättynyt eilen. Isänmaallisuudestaan kuulun Sortavalan opettajaseminaarin ja Pedri Shemeikan, suistamolaisen runonlaulajan patsaan kotikaupungissa ja punaliputetun Pyöreän tornin vartioimassa vanhassa iloisessa Viipurissa ei näytä tehdyn juuri sen enempää sodan tuhojen korjaamiseksi. Tienviitat ja liikkeiden nimikilvet ovat sentään venäjänkielisiä. Seuraavaksi maapallon pyörimisliikkeen järkkymättömällä hitaudella etenevä valon ja pimeän raja paljastaa Viipurin läänillä, alkuperäisestä kymmenesosallaan, pienentyneen tasavallan itärajan, Kymenlaaksosta Kainuuseen ulottuvan Suomen Karjalan salokyliä, kaupunkeja, 7
kauppaloita ja pogostoita. Väellä ja voimalla jälleenrakennetuissa Lappeenrannassa, Imatralla ja Joensuussa ei taannoisen viisivuotisen pommisateen jälkiä enää huomaisikaan ellei niitä tietäisi hakea sillä silmällä. Tuhansien uudenkarheiden valkeiden puuristien loputtomat rivit hohtavat kirkkomaiden tuuheiden ikikuusien katveessa kuin luontoemo piilottelisi häpeissään idän ja lännen viimeisen voimanmittelön seurauksia. Sitten siellä jo välkehtii hiljakkoin jäistä vapautunut laulujen Koiterekin Ilomantsin ja Pielisjärven vaaranselkiä myötäilevän, avosoiden läikittämän metsäaallokon keskellä kuin Suomen tyngän itkevä sininen silmä. Talvisodan alkupäivinä korpikenraali Raappanan käskystä poltetun Hatunkylän raunioille näkyy nousseen uudenvalkeita maalaamattomia laatikkotaloja ja navetankömmänöitä. Nokitahraisina törröttävät rapistuneet tiilipiisit ja palomuurit helloineen niiden välissä näyttävät pystyynkuolleen mädäntyneen kylän luurangon jäänteiltä. Egyptinkorven asutusalueelle Lieksan tukkilaiskauppalan pohjoispuolelle kaavaillusta kokonaisesta karjalaisevakkojen kylästä on pystyssä vasta lautataapeleita ja tukkikasoja kannokossa suokuusikon laidassa. Kenttäsirkkeli rullapöytineen ja voimakoneineen odottaa sahurien työpäivän alkamista. Sinne lähimmältä asutukselta johtavan, mustaan muraan pusketun tienpohjan varsilla on hakoja ja kantojuurakoita ja omituisen valkeita ja puhtaita, kuin pestyjä suokiviä. Kuljettaja umpihaalareissa, tupakka pöllähdellen, nousee likaisenkeltaiseen katerpillariin tientekeleen päässä tervehtien kädenhujautuksella kahta sarkanuttuista parransänkistä Suojärven ukkoa, jotka hakkaavat lähettyvillä aidaksia kuivumaan posmittaen keskenään venättä muistuttavaa kielimurretta. Pintalau8
doista kyhätty tasakattoinen hökkeli näreikön reunassa lienee heidän ensikotinsa. Päivänsäteet koristavat uusien pystyaitojen aidaksissa kiiltävät pihkakellot raiskatun ja itkevän rajaseudun kultakyyneliksi. Korpijärven asutusalueella, parikymmentä kilometriä kauppalasta etelään, Vornansalmen itäpuolella lähellä karttoihin Hupelinrannan nimellä merkittyä metsäniemekettä ovat sielläkin kerkeimmät evakot kyhäämässä pyöröhirsistä jonkillaista ensiasumusta itselleen ja karjalleen. Aamukalassa oleva tummatukkainen nuorimies sotaväen kuluneessa kesäpuserossa, komeapiirteinen kuten usein idän runokylien miehet, kyyköttää tupakalla ja juttelemassa sinne juuri salmen yli asemakylältä soutaneen mustan arpileukaisen paikkakuntalaisen kanssa. – A tänpäinkös mejjän noaburikse Oinonen tulou? – Ka en tiijä. Kahtelemassa vasta, sitä rypypaikkoo. Asutuslautakunta tätä Pirtamon entistä mehtälaijunta ja lypsinkesantoo tarjovvaa. Tiijä ies onko meikäläisestä ennee tämmösen ravikon raivoojaksi. Kovin kivikkoissii pirut noa pellonpohjat. Ja vasta männä viikolla Hämeenlinnan sotasairaalasta laskivat. – Granuatun sirpaleko ozu? – Ei kun kuula. Ilomantsissa. Kuukausi ja kuus päivää ennen rauhantekkoo. Theh. – Ongo perehtä? – Eukko ja neljä penskoo. Ei puolta vuottakaan nuorin. Sepä se. Mitehän ne niin pienet tuolla ravikolla…? Toiselta puolen eihän kai ne perheettömälle annakaan isänmaata. – Nengaleh. Ensin kyrväl akkua, sid puoskille kuokalla kakkua.
9
Itäisimmän maakunnan pohjoispään kahtiajakavan järven takana sodan hävitykseltä säästynyt laaja vaarapitäjä hahmottui toukoaamun kirkkautta pakenevista sumupilvistä yllättävän eloisana ja toimeliaana. Järvenpuoleiset rinteet ja tienvieret kuivuivat kasteesta höyryten auringon lämmössä kuin luomisen jäljiltä. Ilman kirkonkylällä vierekkäisten talojen seinässä komeilevia kansanhuollon ja asutustoimiston nimikylttejä kulmakunnan olisi voinut luulla elävän normaaliaikoja. Tukinpäähän työntyvän sirkkelinterän kimakka iu’unta ja vasaranpauke kylien laitamilla ja vallantieltä arasti vihertävien mantujen halki takamaille johtava tientekele vaaitussäleineen kertoivat jotain uutta ja suurisuuntaista olevan tekeillä. Räkättien räksytys ja metsäkyyhkyn käheä huhuilu hiirenkorvalle joutuneessa koivikossa säesti puoliarktisiin synnyinmetsiinsä palanneiden muuttolintujen tohkeista kevätkuoroa. Kuovi, soidinteeri ja lokit ensiviikkojaan sulana lainehtivalla järvellä ja kiuru päivänsavuisessa ilmain kirkkaudessa kilpailivat elämänkiimaisen toukokonsertin kiihkeydessä. Rantakylien metsänreunoilla kaikuvat lasten leikkihuudot ja nauru tuntuivat kuuluvan siihen. Golfhousuisia reppuselkäpoikia ja rusettipäätyttöjä olkalaukkuineen taapersi kylänraittia koululle päin. Eilisten kulopalojen haju antoi nuoren nurmen ja koivunlehden ja kynnössaroille Hovilan nokiotsaisen riihen viereen ajettujen oljenvaaleiksi kuivuneiden sontakasojen hajuun vanhankansan maakevään makuisen vivahduksen. Äkkiä Hovilan valtaisan kivinavetan päähän ulottuvan, kallioisesta maastostaan ja pirunpelloistaan tunnetun Vasikkakorven takaa alkoi kuulua outoja ääniä: karjankello kalahteli peltisesti, raudoitetut hevosenkaviot kopsi maakiviin. Peltiastiat rämähtelivät ja lasiastiat kilkattivat kär10
rinpyörien vieriessä kivikkoiseen, paikoin vielä roudassa olevaan jankonsekaiseen savimullikkoon painuneissa kuivuneissa telaketjutraktorin jäljissä. Taustalta erottui kimakkaa naisten ja lasten leletystä. Ketä sieltä oikein… ja mitä varten? Mäntyniemen venevalkamasta tuohinen kalakontti selässään tuleva, kantokasojen ja kiviröykkiöiden reunustamaa tientekelettä talsiva kylänmies piippunysineen pysähtyi kesken askeleen, kuunteli vähän aikaa henkeään pidättäen. Karjankelloista päätellen ne eivät olleet kerjuulla, povuulla ja pitsinmyynnissä kulkevia mustilaisiakaan. Totuus paljastui vasta kun tienmutkasta metsäniemekkeen takaa kiertyi esiin sodanaikaisista lehtikuvista tuttu näky: liinaharjaisen suomenhevosen vetämät huonekaluilla, taloustavaroilla ja ryysy- ja astialaatikoilla lastatut rattaat perässään pitkään tien päällä olleiden kiireettömyydellä vaeltava ruskeakylkisten kyyttölehmien ja eri-ikäisten ja kokoisten valkolaisten matkue. Ohjakset käsissään hevospelien perässä kulkevan pitkän saapashousuisen roikaleen kihartuva tukka vain kiilsi päivänpaisteessa sinisenmustana. Taaimmaiset kulkijat, kaksi pitkämekkoista huivinaista ja keskenkasvuinen tytönhuitukka näkyivät himmeinä hahmoina poudankuivasta tienpohjasta auringonpaisteeseen nousseesta pölystä. Kalaukko, Kokon Raine, enemmän savotalla kuin maatilkustaan elävä miehenvermi, hymähteli puoliääneen: siirtoväkeä, kreikanuskoisia, Neuvostoliitolle luovutetusta Itä-Karjalasta venäläisten suurhyökkäyskesänä paenneita evakkoja, suomen ja venäjän sekaista kielimurretta posmittavia puoliryssiä. Olisihan hänen pitänyt arvata. Lehdet kirjoittivat sadoista siirtolaisperheistä, jotka oli määrä sijoittaa lähiaikoina sinnekin perustetuille asutusalueille. Kirkolle niitä oli tullutkin talvella ja kevään aikana kym11
menittäin, Rataman takamaille vasta muutamia, Vuolammit ja Nekkoset Vuokkolahteen, Tammivuoret, Rantalehto, Vabeikko ja Hevos-Murto, Kajoksiset ja Maksimoffit Selkolantien tuntumaan – ja nyt nämä, ilmeiset Hovilalta pakkolunastetulle Männikkölän entiselle pika-asutustilalle menijät, keitä sitten mahtoivat ollakin sukujaan. Sorminiemeen perheineen asettunut Voitto Kärkihän oli asutettavia rintamamiehiä, paikallisia. Ja se oli vasta alkua, mikäli lehtiä oli uskominen: lisää siirtoväkeä sotainvalideja ja perheellisiä asemiehiä oli tulviva pitäjään päivittäin sitä mukaa kun maanlunastuslautakunta ehti muodostaa asutustiloja ja asukkaanottolautakunta ohjata niille asukkaat. Satakilometrinen Pielinen oli suojellut heitä Puna-Venäjän vihoilta kaikkia hyökkäysvaunuesteitä tehokkaammin, Raine mietti paarustaessaan äänekästä kulkuetta vastaan tuohikontti olkapäällä yhdestä viilekkeestä. Mutta kahden verenvispauksen jälkiseuraukset he olivat tunteva nahoissaan sitä raskaammin. Tuttu ja sopuisa, karuudessaankin tunnelmallinen iloinen maaelämä samaa kirkkoa käyvien samajumalaisten, samaa savokarjalaa puhuvien ja ajattelevien ihmisten kesken oli mennyttä kalua. Edessä valtion määräämä yhteiselo mustilaisen oloisten ärsyttävän näkyisien puolislaavien kanssa. Laps olen keyhän tsoman Karjalan, hos nyt mieron muada vajellan, Siel muamo liekutti miun kehtoain, da pajot Loadogan mie kuulla sain… Se erottui selvästi muuttokaravaanin äänistä ja räkättien räksytyksestä, tuntuen kuovin ja töyhtöhyypän säestämältä tytönääniseltä vastaukselta kyyhkyn huhuilemaan 12
kysymykseen. Rainen ja taivaalta katsovan jumalansilmän lisäksi sen kuuli joku – tai jokin – ryteikköisessä metsänreunassa kivenheitto Hovilan riihestä järvelle päin: pieni likainen käsi mustin kynnenalusin taivutti havunoksaa sivuun. Aukkoon ilmestyvästä jotenkin vinosta lapsennaamasta katsovat oudon vaaleat, kuin savun sumentamat silmät tähysivät lehvästön aukosta laulun suuntaan. Todettuaan laulajan hevospelejä seuraavan karjajonon perässä parin naisen ja muutamien kouluikäisten lasten perässä hypähteleväksi, aamuauringon häikäisevässä vastavalossa läpikuultavan hennolta näyttäväksi lettipäätytöksi hän otti ryysyistään pajupillin ja alkoi puhallella siitä hentoja huiluääniä ihaileva katse savunharmaissa peikonsilmissään. Pitkätukkainen paljasjalkainen olento kuin luonnonhenki lian ja kevätahavan pinttämin naamoin ja suipoin hörökorvin – ehkä korven luolissa asuva susiemän ruokkima villilapsi. Tai fauni. Kui tyyni konza oli pinda vein, mie kuulin sen kui soinnut kandelein, Kons’ myrsky sai, löi uallot randoihin, mie niidä pelkäsin da rakastin, Sinne, sinne kaibuan ain, mis mie kerran kehdon sain, pois tiäldä kaibuan kodih Karjalaan… Vähitellen se hiljeni ja hukkui tuulen suhinaan ja lintujen kevätkuoroon. Matkueen kadottua Sorminiemen risteyksessä kallioisen metsäniemekkeen taakse karjankellojen peltinen kalahtelukin lakkasi kuulumasta, kaikki oli kuin ennen. Ehkä se oli ollut samallaista tietoisuuden aamuhämärään havahtuneen lapsen valveunta kuin selittämätön 13
musiikki, mitä hän oli kuullut hopeakimalteiselta sokerijauholta näyttäneistä yläpilvistä ollessaan Kujoskallion aarreluolaa etsimässä. Tai sitten hän oli yhdistänyt sen rintamalta entistä epäluuloisempana palannutta invalidi-isää itkeneen äidin uneen, missä sankarikalmistossa kirkkomaan havunoksan alla makaava Tauno-eno oli laulannut sille enkelikuoron mukana ’Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa.’ Vähän myöhemmin Kujoskallion mökissä aamutuimaan kylässä istua lupsottava kyläneukko näki ikkunasta takkutukkaisen pikkupojan pinttelevän kärritietä rannalle mustat jalkapohjat ja veritihkuiset varsiksensaapaskintut vilkkuen. – Häjynkö peikopuntus se täällä puhaltu jalakselle? Niitä siirtolaisryssiikö lie, on niin paskanen, eikä kenkii kopussa...? Kujoskallion vanhaemäntä taivutti verhoa sivummalle. – Ei kun Huilupoekahan tämä näkyy olevan. – Juuttaanko huilupoeka? – No Havusen Silvo. Sanotaan Huilupojaksi. Jokapaikassa pajupillii ulluuttaa, tai karhunputkee. Heinänlehelläkkii kehno soittaa. Pannoo tälleen peikalonsärvien väliin ja puhaltaa. Korvat on särkyy. – Mitä vasten, sensortin höpelö tietysti? – Ei. Viisaampi kun myö. Soittaa vain semmosille asioille, mistä se tykkää. Opettaja Tirkkonen sano jotta ukkojumala lähettännä sen tänne, jotta myökii maaämmän tallukkaat nähtäisiin mikä maalimassa on kaunista mikä rumaa, mikä hyvää mikä pahaa. No otahan Lyyli poikkeen, ota, elä kato vähhyttä ja juo paljaaltaan. – – – Kaikki evakot, niin Karjalan runomailta kuin he olivat, eivät suinkaan kuuluttaneet laulamalla saapumistaan sijoi14
tuskyliinsä. Hevospeleillä liikkuvat ja estottomat, korotetuin äänin ja vihaisilta vaikuttavin ilmein omaa kielimurrettaan toimittavat kulkijat tiepölyn ja ulkoilmaelämän tummentamine naamoineen ja pitkämekkoisine naisineen yhdistettiin tien päällä asuviin mustilaisiin vähemmälläkin. Myös Silvon kaltaisia synnytyksessä hapenpuutteesta kärsineitä, omituiseksi jääneitä poikia oli harvemmilla tienvarsilla toivottamassa heidät pajuhuiluin tervetulleiksi. Muutoin osapuilleen kerrotulla tavalla, muuttokuorman jäljessä kulkevina eripituisina eläinten ja ihmisten jonoina maataloussiirtolaiset ja rintamamiehet perheineen ilmestyivät kyläläisten töllisteltäviksi kaikkialla, mistä valtio oli antanut heille maapalan kodin aihioksi. Järviseudulla heitä tosin nähtiin matkaamassa kylän takamaille veneellä jokia pitkin tai järvenlahtien tai kapeikoiden yli. Niin Korpijärven asutusalueellakin Lieksan puolella järveä, jonne tuli sijoitettaman kymmeniä suojärveläisperheitä lähinnä Suojärven vanhalta pogostalta Varpakylästä, Moisseinvaaralta, Turhanvaaralta ja Iivilästä: muiden muassa Norppia, Bogdanoveja, Primettoja, Siikasia, Maroja, Koukkusia, Harjusia, Hamuttoja, Mitrosia, Kanasia, Konosia, Jemisiä, Tähkäsiä, väkeä, missä oli paljon järventakaiseen naapuripitäjään sijoitettujen hyrsylänmutkalaisten sukulaisia ja ystäviä. Asuipa asemakylällä jokunen hyrsyläläinenkin, isämme pääserkun Vesikiven Einon kanssa avioitunut Tumanoffin Julia, minkä tiimoilta jyrkkää kaarretta kylänraitissa heidän rintamamiestalonsa kohdalla sanottiin Hyrsylän mutkaksi. Korpijärven postinkantajan, Peiposen Onnin – sirkkelisahureina tunnettujen Suojärven Iivilän Peipos-veljesten vanhin – mukaan Vesikivelle menevässä kirjepostissakin luki osoitteen paikalla monesti ’Hyrsylän mutka’. 15
Vesitse Vornansalmen yli heidän naapureikseen oli aikanaan muuttava myös allekirjoittaneen seitsenhenkinen joukko. Kronikka on seuraileva ohessa hiukan senkin vaiheita, vaikka se saattaa tuntua vanhan kertaamiselta. Olihan heidän joukossa kasvamassa yksi evakkojen ja paikallisten yhteiselon alun silminnäkijöistä ja heidän tarinansa kertojista. Kuten muistanette, invalidi-isämme ja talvisodan alla syntynyt isoveli taluttivat Rikuna-nimisen valkean lapinlehmän ja sen vasikan sinne maitse Vornansalmen ympäri. Sota-aikana ja heti sen jälkeen syntyneet neljä lasta äitimme souti huonekaluilla ja muilla muuttotavaroilla lastatulla veneellä asemakylältä sen takamailla sijaitsevalle kylmälle tilalle yli kaksi kilometriä leveän salmen yli. Kokassa haukkuvan mustan koiran ja airoissa istuvan äidin lisäksi veneen pohjalle ryysylaatikoiden ja huonekalujen sekaan vangitut kaksi nuorimmaista, vajaan kolmen ikäinen Heino ja vuotta nuorempi Kimmo pitivät huolen, ettei siitäkään majanmuuttajien joukkiosta ääntä puuttunut. Me teimme sen itkemällä suut selällään, kun hukkumistamme pelkäävä äiti ei antanut nousta katsomaan, missä oikein olimme ja minne matkalla – äiti nauramalla hölmöydellemme ja kieltelemällä meitä yhtenään hievahtamasta paikoiltamme. Kun ei muuta, niin kaiku kiiri juhannuksenkesän auringon alla kipinöivällä järvenselällä äidin kailottaessa laulujaan – ettei häntä olisi itkettänyt muuttaminen unelmiensa Tampereen sijaan siirtoväen naapuriksi korpeen maapaikkaa raivaamaan ja rakentamaan. Tähtinen taivas ja kuutamoyö tienviittana kulkurin on 16
Jos liiaksi matkalla kiristää vyö niin poikkean taas talohon Siks mieluummin maantiellä tanssin, kun metsien humina se soi Tuon kultaisen kulkurinvalssin, tule kanssani poika ohoi…
2 Maareformin myötä oli pohjanperillä alkanut aika, mikä tuskin oli pälkähtänyt evakkojen ja asemiesten asuttamiseksi säädetyn maanhankintalain hyvässä uskossa toimineen idealistisen laatijan päähän: kun Hirošiman ja Nagasakin katastrofien säikäyttämänä uuteen aikaan heränneellä mannermaalla väki jo rynni maalta kaupunkeihin työn, kevyemmän elämän ja paremman toimeentulon houkuttelemana ja hiukan muodinkin vaatimuksesta, Suomenlahden pohjoispuolella muuttovirtojen pääsuunta oli päinvastainen. Viisaudessaan sodan tuhoilta välttyneen Ruotsin jo naulatessa lautoja alkaneen kaupungistumisen myötä autioiksi jääneiden maatalojensa ikkunoihin sen vähemmän viisaassa itänaapurissa pelto- ja metsämaa ja luonnonmukainen nöyrä elämänmuoto nousivat arvoon arvaamattomaan. Sydänmaille suunnistavat monenkirjavat äänekkäät hevos- ja karjakaravaanit olivat näkyvin ja kuuluvin, vaan ei ainoa merkki tuosta maahenkisyydessään takaperoisesta, maailmalla hymyjäkin ja säälitteleviä päänpudistuksia aiheuttaneesta kehityssuunnasta ainoassa saksalaisten rinnalla Neuvostoliittoa ja länsiliittoutuneita vastaan sotineessa pohjoismaassa. Sitä kuvasti myös itäisten korpimaa17
kuntien kaupungeissa, kauppaloissa, kirkonkylissä ja taajaväkisissä yhdyskunnissa asuvien ammatinharjoittajien ja palkansaajien hinku pidentyvin kevätilloin ja sunnuntaisin lähimetsiin purouitoille, halontekoon tai propsinkuorintaan. Kuin pihkanraikas, perisuomalainen tukkilaiselämä olisi tullut äkkiä muotiin, paikkakunnan herrasväkeä, nuoria kotirouvia ja konttoristineitokaisia, jopa oppikoululaisia ja happamia vanhojapiikoja nähtiin sotakorvausten tiimoilta avautuneiden salotyömaiden laaneilla kohisevin huhti-illoin propseja kuorimassa. Vuolupukin päälle laitettua oksikasta latvapropsia parkaten tulvivalta salojoelta kantaville rentojen uittolaisten lemmenkutsuille hymyilevä nuori nainen hiihtohousuineen, monojen päälle käännettyine rannukkaine villasukanvarsineen ja kuumennetulla piippausraudalla kiharrutettuine kutreineen olisi käynyt jälleenrakennusajan Suomen tunnuskuvasta. Me tulemme taas, sinä tyttöni hoi, laulu virralla soi ja se soi ja se soi Me tulemme taas kaiku viestiä toi, me tulemme, tulemme taas… Yhtälailla kuin lisätienestit ja parempien työsuoritusten toivossa savottalaisille jaettavat, kahvia, sokeria, lihasäilykkeitä ja tupakkaa sisältävät ’tehopakkaukset’, heitä lienee vetänyt sinne tiesmistä juontava ikävä luonnon helmaan. Ehkä vaistomainen vastenmielisyys orastavaa kaupungistumiskehitystä kohtaan ajoi luonnostaan pohjolan savivarpaisinta kansaa mahdollisimman kauas asuinpaikkaa ja ammattia etsivistä rintamasotilaista ja muusta maattomasta köyhälistöstä hyötyneiden autoistuvien liikepaikkojen hälystä ja ihmisvilinästä. Hämärä verenkuiske kutsui 18
lapsiaan sinne, missä päivä paistoi rauhoittavasti suhisevan havukon rintaan, sulavan lumen hajuun sekoittui pihkapuun, tervassavun ja kanervaisten ensipälvien hajua. Tai sitten painajaisissaan yhä pommisuojassa lapsi sylissä kykkien hälytyssireenien ulinaa ja idästä lähestyvien lentueiden vertahyytävää jylyä kuunteleva suomalaissielu vain halusi paeta metsien huminaan haavojaan nuolemaan ja häpeämään hurahtamistaan Mannerheimin lietsomassa Itä-Karjalan vapautusinnossaan Hitlerin Saksan kelkkaan Suur-Suomen kuva silmissään. Kirjoittipa eräs tunnettu kolumnisti Karjalaisen pääkirjoitussivulla pohjanperille levinneestä uusroussealaisuudestakin. Suur-Suomi-kompleksissaan Natsi-Saksaan turvannut, näköistään ihmisystävällisempi ja herkkätuntoisempi kansa muka palasi luontoon häpeämään ja suunnittelemaan rauhaa rakastavalle jumaliselle Saarijärven Paavon luonnolleen sopivaa tapaa ryömiä korpiensa pimennoista takaisin maailmankartalle, jonne Paavo Nurmi oli sen juossut, Sibelius säveltänyt ja lumipukuinen talvisodan suomalaissoturi, piippalakkisen vihollisen kammoma ’valkoinen kuolema’ taistellut. Samaan hengenvetoon Topeliuksensa ja Runeberginsa lukenut pakinaseppo esitti myös oman yhtälönsä isänmaansa nimen synnystä: Suomi – suoma, Jumalan suoma maa. Kaikenkaikkiaan salokoskien kohinaan hukkuva uittolaisten jylhä kuorolaulu heistä laaneilla uneksivalle työtytölle sodan raunioista nousevan raikkaan maaelämän keväässä jäi kansakunnan muistiin silloisen Suomen ajansävelenä. Me tulemme taas kun on valtoimet veet kun on voitettu hanki ja jää, 19
kun on lämpöiset tuulet maan valloittaneet, kun Suomessa taas kevään sää… Maakunnan ensimmäiset työnvälitystoimistot olivat käytännössä metsä- ja uittotöiden välitystoimistoja. Idän salopitäjissä yksin sahatavarassa vaadittujen sotakorvausten tiimoilta avautuneita salosavotoita oli niin paljon, eikä muita töitä korvausten maksuuntulon ja huutavimman rakennustarvikepulan aikaan ollut tarjolla riittävästi. Yksi niistä oli aloittanut toimintansa Juuassa, laajassa ja väkevässä yli kymmenentuhannen asukkaan maapitäjässä Savon ja Kainuun rajamailla. Pian sinne alkoi lappaa punakkaa reppuselkäistä metsien miestä kaikkialta Ylä-Karjalasta tukkitöitä, puunajoja ja purouittoja kyselemään. Sekatyömiesten, parilehmäisten mökkiläisten ja pienviljelijöiden joukossa oli paljon uusien asutustilojen isäntiä ja aikamiespoikia, jotka mieluilivat siellä roilottaville jättimäisille salotyömaille. Hallintasopimuksen edellyttämät rakennustyöt ja raivuut kotipaikalla kun olivat talvella jäissä ja raha erityiseen tarpeeseen tilanteessa, missä koko elämä oli aloitettava alusta. Vanhassa puutalossa kirkonkylällä toimivassa toimistossa ei istumapaikat riittäneet alkuunkaan siellä aamusta iltaan asiansa käsittelyä jonottaville työttömien joukoille. Ankarasti ahavoituneita parransänkisiä tupakkamiehiä, paatunein ilmein ja reuhottavin villapaidankauluksin istuksi toimiston lattialla ja eteisessä eväitään särpimässä, kortilla tai tupakalla tai muuten vaan laapotinkantaa kääntämässä. Naurunrähäkän ja äänekkään väittelyn seasta saattoi kuulua heinillä ja oljilla lastatuilla hevospeleillä matkojen takaa tulleen pöllintekijän jyrisevää kuorsausta. Saipa karvahattupäin ja holkkitupakka hampaissa leipäänsä 20
tienaava työnvälittäjä, työvoimapiirin paikallispäällikkö Ikonen, yksi haastateltavistamme, kiskoa asiapapereita pöytänsä reunalla kessusätkää käärivän vitsinvääntäjän armeliaasti kallistuvan ratsupaikkaisen pihkaperseen alta. Mutta hauskaa oli, kaikki ihmeen leikkisiä ja vapautuneita ollakseen pyrkimässä puunajoon tai tukinkaatoon – metristen hankien aikaan raskaimpiin mahdollisiin töihin ojankaivun ja pellonraivuun ohella: yksi kun kertoi reippaan, yleensä kaksimielisen jutun, toinen pani paremmaksi. Ja taas remahti nauru, savokarjalaan sekoittuva aunuksenkarjala venäjänkuuloisine liudennuksineen ja suhuäänteineen antoi kessunsavusta häämöttäviin, hevoselle ja rekitervalle ja pihkarukkasille lemahtavaan toimistoon liki universaalin ja silti suomalaiskansallisen tunnelman. Tämän luonnonläheisen terveperäisen joukon olemassaolon jatkuvuutta uhkaavaa, yllättävän nopeasti Korpi-Suomeakin nykyaikaistavaa modernisaatiota pelkäävä, puolihullun isännän pieksemästä huutolaispojasta tukkipäälliköksi kuontunut Ikonen aavisteli, että tulisi kaipaamaan loppuikänsä näitä väkevätunnelmaisia hetkiä, tätä aikaa. Rinnan savottakonkareiden kanssa sinne änkesi saloille hinkuavaa herrasväkeä ja virastojen ja kauppojen henkilökuntaa. Kerran sinne kapsahti joku likaisesta puvuntakista ja ruttuisesta kravatista huolimatta epämääräisellä tavalla herrahtava, itsensä siirtokarjalaiseksi opettajaksi esitellyt pienenläntä keski-ikäinen mies kyselemään mahdollisuuksia päästä kevään tullen kuorintoihin tai uitoille Ruokosen ja Panjan ikikorvessa avautuneelle salotyömaalle. Mulkosilmäinen verestävä koirankatse päin virnuilevia tukkijätkiä oli omituisen vetoava: – Jokaisen kynnellekykenevän tulee tehdä kaikkensa, että ryssälle luovutetusta Viipurin läänistä länteen eva 21
kuoidulle puolelle miljoonalle karjalaiselle maata ja uuden kodin luvannut Suomi-poloinen selviytyisi polttoainepulasta ja sotaveloista ja säilyttäisi itsenäisyytensä. Jonka savottaladuilla ja metsästysretkillä venäläisiä paremmiksi hiihtäjiksi ja pyssymiehiksi kasvaneet salonpojat Summassa, Kollasjoella ja Raatteen tiellä pelastivat. – Eiköhän niitä hommia jostain järjesty, vaikka tuotakin ikäpuolta näyttäisi kertyneen. Yksin tässä työvoimapiirissä on tarjolla seittemän tuhatta erilaista mettätyöpaikkaa, Ikonen, mustilaisen hevosen selän näköisen pöytänsä takana, sanoi vilkuillen lempein hymyin luisuharteista pihtikinttuista työnhakijaa ja tämän naisellisen pieniä ja pehmeitä käsiä. Hän vaihtoi totisia katseita tämän takana virnottavien karhunkouraisten tukinkaatajien kanssa. – Niin jottako kaupunkilaispojilla ei… öö katotaanpas papereista sitä herran nimipuolta… niin, Pajurannan mielestä ei ole piikalikan pillunkarvan verran tekoa itsenäisyyden pelastamisessa, vaan se oli teijän maalaiskorstojen ansiota? – Oli toki, joskin vain saman verran kuin Suomen kansassa on kaupunkilaisia maaseudulla asuviin verrattuna. Eli vajaa yksikolmasosa, ei täyttä kolmeakymmentä prosenttia, pikkumies sanoi kirjasuomeksi, jossa kuitenkin oli itäkarjalaisille tyypillinen laulunomaisesti sointuva nuotti. – Yli kolme neljäsosaa suomalaisistahan elää maalla, maasta, metsästä ja karjasta. Mistä seuraa että seitsemänkymmentä prosenttia niinsanotuista suurista ikäluokistakin on syntynyt ja syntyy vastedeskin maaseudun savusaunoissa. Ja hyvä niin. Jo viime vuonna syntyneet satakunta tuhatta uutta suomalaista – sama luku muuten minkä menetimme kansalaisia talvi- ja jatkosodassa – riittävät maaseudun suuren tulevaisuuden takeiksi. Ja liseä tulou. Tänä vuonna syntyvyys lienee vielä suurempi, passibo tänne sijoitettu22
jen siirtokarjalaisten, jotka tunnetusti sikiää muga kuin Nenkoset hankijänikset.kolmas Kiihkeimmässä iässä olevat teikäläiset ovat Evakkoeepoksen itsenäinen romaani vielä alkaneet riijustella kauniita ja monitaitoisia karjalaisneitizii. Ensi sunnuntainakin Rataman asutusalueella, esimerkiksi, tanssitaan allekirjoittaneen kummitytön, erittäin lapsentekohaluisen ja -kykyisen evakkokaunottaren häitä. Tervetuloa kuokkimaan kembo vain ilkeää… Polvet pystyssä lattialla seinää vasten istuksivia hevosmiehiä hymyilytti. – Heh, siinä meillä yks työnviha, he miettivät piittaamatta yhtään, että ukkeli saat”Ne puoliääneen, on niitä nenkossii.” toi kuulla. – Hiijenkö opilla muuten tuonikäinen kävelevä Paetessaan sodan vitsi voiItä-Karjalassa ymmärtää kaikki riehuneen kummityttöin penskantekohalut jaloistajaSuomeen karjalaisevakot joutuvat sopeu-kyvyt. Liekö niinkun yksi Rantanen meijän porukassa tumaan täysin erilaiseen suomenkieKarhumäessä. Niinkulttuuriin, naisenmallinen ja naisellinen käytös liseen,jaluterilaiseen Suomeen. Omalla tavallaan Eräillä tais ottaa ääni jotta sanottiin Lotta-Rantaseksi. he ovat maahanmuuttajia, turvapaikanhakijoita. eteen täisaunassa. Niin kova kapelo siitä, mistä entinen Ennakkoluulot ja ristiriidat kansanryhmien välillä piika ei uskonut, jotta sill eijoo selekärankoo. johtavat tappeluihin, veritekoihin ja itsemurhiin. Pajurannalla ei ilme värähtänyt. – Toisinsanoen, kiitos Nenkoset on Heikki Turusen evakkoeepoksen puna-armeijalta saamamme kahden selkäsaunan, liekolmas itsenäinen romaani. Siinä Manja Pelagea, nemme maaseudun ja koko Suomen ennennäkemättömän hartaista hartain ortodoksi ja Kristuksen morsian taloudellisen ja henkisen nousun edessä. Itseasiassa siihen koettaa selviytyä elämälle sopeutumisvaikeuksisjohtavan kehityksen moottorina ovat tuhannet siirtokarta ja nuoruudenrakkautensa ikävästä huolimatta. jalaiset ja talonpojaksi mielivät resuperseiset Hän kaipaa takaisin ainoaan ja oikeaan Karjalaan. rintamamieVoinpääsee jo kuulla suurten ikäluokkien Vaikkahet. Manja sijoituskuntansa suurimpiinlasten joulu- ja kevätlaulut sadoissahänenkään uusissa kyläkouluissa, kuuluvan talon miniäksi, kohdalla uusijoita yksin enmaaseudun kasvu ja maauskon elämä nennäkemätön valtaväestön keskuudessa ei väkiluvun onnistu uhreitta riemuvoitto pakottavat rakentamaan. Ihan toven, pojat. ja puhtain paperein. Kuten sanoin Vennamon helsinkiläiselle maa’Nenkonen’ on lempinimi, jotajohtamalle paikkakuntalailautakunnalle – kun se kävi tässä joku viikko tutustumassa set käyttivät siirtolaisnaapureistaan Pielisjärvellä, Egyptinkorven Juuassa ja Valtimolla. ja Rumon siirtolaiskyliin – Suomi-rukka ymmärsi ryhtyä vasta sadantuhannen sankarihaudan äärellä ja kolmensadantuhannen sotainvalidin elinkorkoja
9789510434192* www.wsoy.fi
84.2
ISBN 978-951-0-43419-2
23