k at j a k au k o n e n
Lumikadun kertoja ws o y
Katja Kaukonen
lumikadun kertoja romaani
werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki
Kiitos Aino ja Einari Haakin rahasto, Suomen Kulttuurirahasto Kirjallisuustoimikunta, Taiteen edistämiskeskus Kirjastoapurahalautakunta, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaan taidetoimikunta, Taiteen edistämiskeskus wsoy:n kirjallisuussäätiö © katja kaukonen ja wsoy 2017 isbn 978-951-0-42146-8 painettu eu:ssa
Kirsikkapuu (--) Jumala istuu kirsikkapuussa kirsikoita perkaamassa. Kottaraiset uurtavat varjoja hänen valkeille valokasvoilleen. Kirsikkapuu vaeltaa vetten päällä. Kalat hyppivät sen hiuksissa, ravut mönkivät juurien lomassa ja tuuli osuu latvukseen. Jumala soutaa oksien päällä istuen, syö kirsikoita, leikkii kivillä, antaa virran viedä, on unohtanut maailman. (Wolfgang Bächler. Suom. Lauri Otonkoski.)
ENSIN
Lupaan kertoa rehellisesti kaiken paitsi nimeni, sillä tässä työssä minuus on toissijaista. Olen saanut osakseni monia pilkka-, liika- ja lempinimiä, niin saan luultavasti myös tällä komennuksella. Siihen asti matkustan anonyyminä, niin meillä on tapana. Vaikka en ole syyllinen tuleviin tapahtumiin, kannan vastuuni ja teen parhaani, tosin minäkään en ole täydellinen. Toisinaan on pakko istua alas ja syödä kourallinen kirsikoita, keskittyä siihen, miltä ne maistuvat, ja unohtaa maan kamaralle valuva veri.
9
1937
1 Toukokuu. Seisoin rahtilaivan kannella, katselin ulappaa ja muistelin traagista onnettomuutta kahdeksan vuoden takaa. Seurasin silloin avuttomana rannalta, kuinka höyrylaiva upposi kovassa myrskyssä heti satamasta lähdettyään, liki kaikki matkustajat hukkuivat. Minä vajosin epätoivoon ja menetin työkykyni mutta aikani levättyäni nousin takaisin jaloilleni, eikä tapaus vaivannut enää mieltäni päivittäin. Nyt miltei nautin laivamatkasta. Vielä oli lämmin ja sangen tyyntä, saisin kuljeskella levollisena ja nukkua yöni rauhassa. Ei ollut kiire, sillä meidät hälytettiin paikalle aina riittävän ajoissa ennen tilanteen kärjistymistä, jotta äkillinen ilmaantumisemme ei aiheuttaisi ihmettelyä. Tällä kertaa ei olisi kyse tavanomaisesta katastrofista vaan maailman laajuisesta murhenäytelmästä, siksi joukkoihin alettiin värvätä myös komennuksillaan heikosti menestyneitä, viralta pantuja ja vapaaehtoisia. Valiojoukot saivat pelastettavakseen merkkihenkilöitä, kokonaisia perheitä tai sukuja. Heidän tiedettiin suoriutuvan tehtävästään, siksi heille riitti jopa viimetinkainen saapuminen, mutta usein he tulivat kuitenkin ajoissa, kunnianhimoisimmat tekivät taustatyötä, jotkut lomailivat. Muina etuoikeuksina olivat hienot majoitustilat, joita kutsuttiin residensseiksi, sekä satunnaiset apulaiset, jotta valioyksilöt saisivat halutessaan levätä. 13
Minäkin olin toiminut hetken tuollaisena apumiehenä. En kuitenkaan kestänyt komentelua ja purskahdin itkuun jo pienestä nuhtelusta. Herkkyydestäni oli silti myös etua: näin, kuulin ja aavistin enemmän kuin muut ja arvostin vähäisimpiäkin ihmiskohtaloita. Koska herätin luottamusta, minulla oli loistava kielipää ja suhtauduin työhöni vakavasti, sain nykyään toimia itsenäisesti. Minulla ei ollut kuitenkaan lupaa puuttua tapahtumien kulkuun eikä suoranaisesti pelastaa ketään, tehtäväni oli vain raportoida, mutta usein olin tukena inhimillisessä hädässä. Vaikka komennusten jakajat käyttivät työstäni nimitystä puuhastelu, olin varsin tyytyväinen. Olemassaolollani oli tarkoitus, enkä joutuisi elämään irtolaisena. Tällä kertaa minua odotti pieni ullakkohuone rapistuneesta kerrostalosta suojattini, sitä nimitystä heistä käytettiin, naapurista. Juopottelin jonkin verran alkumatkasta, sanottakoon sitä siirtymäriitiksi, ja satunnaisesti nousin laivan kannelle selvittämään päätäni. Noina hetkinä kiinnitin huomion erääseen nuoreen mieheen. Kävellessään ylväänä kädet selkänsä takana hän muistutti merikotkaa, joka oli laskeutunut laivalle hetkeksi lepuuttamaan siipiään. »Herr Adler», hän sanoi ja ojensi siipensä tervehtiäkseen. Sillä nimellä, Kotka, häntä siis kutsuttaisiin komennuksellaan. Hän kuului valiojoukkoihin ja oli siksi saanut nimen antaman identiteetin jo hyvissä ajoin. Ojensin käteni ja vastasin: »Hauska tutustua, Herr Adler.» Hän oli varrekas ja jykeväluinen, opiskellut germaanista kielitiedettä sekä sosiologiaa, lisäksi hänellä oli todistukset sekä Geisenheimin että Köstritzin puutarhakorkeakouluista. Hän kertoi osaavansa korttitemppuja ja vääntävänsä mielellään kättä, arvatenkin hauska seuramies, ja oli näistäkin 14
syistä kivunnut hierarkiassamme varsin korkealle. Nyt hän vapautti kädet selkänsä takaa, toisessa oli kirja, nosteli käsivarsiaan, kokeili saisiko tuulta siipiensä alle, hymyili mutta malttoi odottaa vielä. Nyökkäsin kysyvästi kirjaa kohti. »Kodin hedelmätarha, sen perustaminen ja hoito sekä tuotteiden talteenotto, säilytys ja jalostaminen», hän sanoi. »Peiteammatiltani olen ylipuutarhuri.» Kumarruin katsomaan kirjaa lähemmin. Romanttisessa kansikuvassa pariskunta seisoi torpan pihapiirissä. Naisella oli pitkä mekko ja esiliina, sylissä lapsi, henkselihousuinen mies kurotteli käsivarsiaan valkoisena kukkivan puun latvustoihin. Taivas oli kirkkaansininen, maisema valoisa, etualalla kotipolun ja nurmen päällä näkyi yläreunastaan rispaantunut, suuri varjo, kuin tummat, saviset käsiparit olisivat kurkotelleet maasta kohti naista ja lasta. »Isäntäperheelläni on iso puutarha. Odottavat minulta paljon eikä syyttä, olin kurssini paras. Pääsen ylellisiin oloihin Berliiniin Schwanenwerderin saarelle.» Herr Adler huokaisi tyytyväisenä ja jatkoi pian vuolaasti: »Isäntäni on opiskellut Heidelbergin yliopistossa. Hän osaa kirjoittaa runoja ja soittaa pianoa. Minun pitää kutsua häntä herra Tohtoriksi. Minulle tulee kiirettä, mies on erittäin omistautunut työlleen, ja perheen lapset ovat pieniä. Heitä on nyt neljä: Helga, Helmut, Hilde, Holde…» Nauroin. Oli vaikea ajatella Herr Adleria hyppyyttämässä polvellaan tuollaista määrää pikku pilttejä. »Helga, Helmut, Hilde, Holde… Ihan kuin lorun pätkä.» »Totta se on. Eikä siinä liene lorun loppu.» »Onnellinen pariskunta.» »Niin, vaimo – Magdako hän oli? – kutsuu miestään nimellä Engelchen, enkelinen. Tämä on naiselle toinen avioliitto. En ole kovinkaan kiinnostunut pikku rouvasta, sain juuri pinon papereita hänestä, kaiketi aika tyypillinen 15
Hausfrau, syrjässä pysyttelevä kodin hengetär, vaatimaton ja toimelias.» Tämä taisi olla hänen ensimmäinen pestinsä. Valiojoukot eivät saaneet tyypillisiä tapauksia. Hymyilin myötätuntoisesti. Untuvikolla olisi vielä paljon opittavaa. »Entä teidän kohteenne?» hän kysyi. Koska en kuulunut valiojoukkoihin, minulle ei kerrottu kuin huteria ääriviivoja. Vastasin, että päätyisin käypäläiseksi Puolaan kohtalaisen lähelle Varsovaa kaupunkiin, josta hän tuskin oli kuullut, ja suojattini oli eräs orpo nuori nainen. Herr Adler nyökkäsi, nosti käden otsalleen, tähyili merelle ja kysyi: »Onko hän naimisissa?» »En usko. Hänen elonkulkunsa on ollut hyvin häilyväistä. Sen enempää en hänestä sitten tiedäkään.» Kävelimme pitkin laivan kantta. Oli selkeää, aurinko paistoi, aallot pysyttelivät matalina, ja meri tuntui jatkuvan loputtomiin. Herr Adler pysähtyi, ojensi puutarhakirjan hetkeksi minulle, teki joitakin reippaita ruumiillisia harjoitteita, joihin minä tuskin olisin taipunut, ei edes hengästynyt, ja sanoi: »Isäntäni jalassa on jotakin vikaa, näyttää kampuralta, talipes equinovarus, vaikka luultavasti selitys on osteomyelitis, bakteerin aiheuttama luutulehdus.» Ihailin hänen tarmokkuuttaan ja hymyilin. »Voin vannoa, että isäntänne jalan vuoksi teitä ei ole komennettu paikalle.» »Päätin silti opiskella paremmin asiaa. Olen sangen kiinnostunut lääketieteestä, minulla on mukana läjäpäin kirjallisuutta. En taida mitenkään ehtiä lukea kaikkea. Haluatteko olueni? Minun on pidettävä pääni terävänä.» Nyökkäsin. Tunsin isällistä hellyyttä tuota nuorta miestä kohtaan. Vaikka hän nyt paistatteli kannella itsevarmuudessa, en voinut olla sanomatta hänelle: 16
»Tulette huomaamaan, että työmme on hyvin yksinäistä. Kuulisin teistä mieluusti myöhemmin. Kunhan olette asettunut aloillenne, voisitte kenties kirjoittaa jokusen sanan. Vaikeilla hetkillä haluaa jakaa kokemaansa. Minä en saa lähettää viestejä, mutta teen merkintöjä muistikirjaan. Se auttaa minua pysymään järjissäni.» Herr Adler hymyili vastaukseksi mutta ei luvannut mitään, luultavasti hän unohtaisi minut maihin päästyään, kaikenlainen tahaton itseriittoisuus oli valiojoukkoihin kuuluvissa hyvin tavallista. Nyt hän vei minut hyttiinsä, jossa kaikki oli säntillisessä järjestyksessä, ja ojensi olutpullonsa. Otin ne kiitollisena vastaan ja jätin hänet opintojensa pariin. Seisoin vielä hetken kannella katselemassa merta. Oli kevät, aurinko paistoi, ja olin vielä vapaa. Avasin ensimmäisen pullon. Työ olisi raskasta, eikä vapaa-aikaa juurikaan riittäisi. Komennuksella ollessani voisin maistaa paikallista olutta pullollisen tai korkeintaan kaksi. Tiesin sikäläiset panimotaidot, joten valitsisin kaksi pulloa. Muuten täytyi jaksaa vahtia herpaantumatta. Tämän työn olin päättänyt hoitaa kunnialla.
17
2 Laivamme saapui Danzigin satamaan toukokuun yönä runsas kaksi vuotta ennen kuin saksalaisten taistelulaiva alkaisi tulittaa pientä puolalaista Westerplatten varuskuntaa. Herr Adleria oli vastassa kantaja, autonkuljettaja sekä saattaja. Nuorukainen puhkui tarmoa ja heilautti kättään hyvästiksi. Minä jatkoin matkaa yksin, muistelin saamiani ylimalkaisia ohjeita: »Gwiazda on nimensä mukaisesti kuin tähti, sojottaa hieman joka suuntaan. Se on juuri sinulle sopiva kaupunki, sillä siellä uskotaan vielä ihmeisiin.» En ollut huolissani, löytäisin kyllä perille. Joku satamapojista ojensi käsivartensa ja näytti eteenpäin. Lähdin siis matkaan. Nousin kuorma-auton lavalle, tavaravaunuun ja hevoskärryyn, nostin ojan pientareelle jätetyn polkupyörän, ketjut natisivat, kävin polkemaan hiekkateitä. Pohjoisen tuuheat havumetsät olivat enää unta, männyt hoikistuivat ja jäivät lyhyiksi, lehtimetsät muuttuivat peltomaisemiksi, puro kasvoi joeksi, tienreunan joutoheinät puhkesivat kirkkaanpunaisiksi unikoiksi, ja kirsikkapuut kukkivat. Kaukaisten maatilojen koirat haukkuivat, yksi niistä juoksi hetken matkaa rinnallani. Peltojen yllä haarapääskyt, iloista lirkutusta, joka päättyi tukahdutettuun narinaan. Kattohaikara laski munan taivaan ja maan välille, yhden vain, kävi sitten hautomaan. Pyörä pyöri, ja minä jatkoin matkaa 18
sinisessä, vihreässä, kukkaan puhkeavassa maailmassa. Olin kuin kuka tahansa kulkuri, vapaa ja turvassa avaran taivaan alla. En tiennyt paljonkaan tulevasta. Kukapa olisi tiennyt? Saatoin hyvin alkaa viheltää, sillä tämä hetki oli kaunis. Nyt jatkoin matkaa jalan, oli jo myöhä ja yhä kuuma. Olin kääntynyt pois pölyiseltä tieltä ja kuljin joen vierustan viileydessä. Tuolla törmällä tyhjyyden keskellä istui joku. Kun tulin lähemmäs, näin vanhuksen, joka nuokkui penkillä uurteiset kasvot kohti jokea. Nostin lakkia terveh dykseksi ja hieraisin otsaa kämmenselällä. Mies ei katsonut minua mutta nyökkäsi vaisusti. Ennen kuin ehdin kysyä, hän jo vastasi: »Tämä on Gwiazda, sinä olet jo perillä.» Olin istahtaa hetkeksi hänen vierelleen ennen kuin jatkaisin matkaa rinnettä ylös, mutta hän paneutui makaamaan penkille, risti kädet rintansa päälle ja huokaisi: »Me tuskin tapaamme enää, joten hyvästi.» Miksipä enää viivästyttää kohtaamistani Gwiazdan kanssa? Tuolla se siis oli. Lähdin kapuamaan rinnettä, näin kaupungin. Gwiazda vaikutti sekavalta mutta muuten hyvin tyypilliseltä rakennuksineen, aukioineen, puistoineen ja sokkeloisine kujineen. Kaupungintalon korkeissa pylväissä oli ylilyönnin makua, mutta tuollainen iloittelu sallittakoon muuten vaatimattomalle kaupungille, ne olivat sen kaksi pulloa laatuolutta. Oli synagooga ja jokunen kirkko, niissä kaunis, hoikka torni, tornissa sinne kuuluvat naakat, kaiken yllä avara taivas ja pääskyjen kirkuna. Jonakin yönä syttyisivät tähdet, nyt kaupunki nukkui kuulasta kevätyötään. Hyvä, että lepäsi. Halusin katsella hetken ympärilleni ja asettua maisemaan, etsiä sopivat kulkureitit ja muutaman kuppilan, tietenkin. Tuolla jossakin olisi minun kotikatuni, tuolta hakisin leipäni, tuolta lihaa, jonkin kulman takaa löytäisin oikoreitin torille, kaupungin lai19
doilta lisää polkuja joutomaille, joelle, metsään. Hiljalleen juurtuisin ja kaupunki juurtuisi minuun, alkaisimme luoda merkityksiä toinen toisillemme, syntyisi muistoja. Harpoin vauhdilla eteenpäin, olin yhtä aikaa kiihtynyt näkemästäni ja uupunut kulkemisesta. Olin tullut pienelle puistoaukiolle. Minut valtasi pitkän matkaamisen jälkeinen alakulo. Väsymystä, havaintojen ja aistien ylikuormitusta se vain oli. Tein muutaman merkinnän muistikirjaani, jonka pohjalta minun piti myöhemmin laatia raportti kaikesta tapahtuneesta. Laskin vihdoin pääni penkille, katselin keväisen Gwiazdan loputonta yötaivasta ja annoin unen tulla. Heräsin penkiltä jäsenet jäykkinä. Oli aamuvarhainen. Lepäsin vielä hetken ja annoin hengityksen tasaantua. Suuta kuivasi, tärisin kylmästä ja jännityksestä. Hörppy olisi helpottanut oloa. Kuuntelin kyyhkyjä, pääskyjä ja varpusia. Kirsikkapuut kukkivat. Haistelin ilmaa, jossa ei ollut vielä minkäänlaista uhkaa. Kaupunki oli elossa ja odotti minua. Hyvin tässä kävisi. Nousin istumaan ja pyyhkäisin vaatetustani, kampasin hiukset ja jätin pikaisen yösijani. Jokohan Herr Adler oli päässyt perille, asettautunut uuteen elämäänsä Berliinissä? Heräsikö jo tottuneesti, vetreyttikö ennestäänkin ketteriä raajojaan käydäkseen sitten toimeen nuoren miehen innolla? Otin ensimmäisen askeleni tämän kaupungin asukkaana. Kohteeni sijaitsi hieman syrjässä alueella, jossa murheet olivat suuria ja todellisia ja riemut… Kyllä, he osasivat myös iloita rehevästi. Ehkä sellainen käytös oli niin vaarallista, että kaikista ihmisistä juuri heidät oli leimattu yhteiskunta kelvottomiksi. Ei iloa saanut annostella kenellekään kuin kauhan pohjallisen. 20
Minun piti nyt löytää katu nimeltä Śnieg, Lumi, mutta ei täällä sellaista ollut. Lopulta kysyin ohikulkijalta. Hän osoitti suoraan eteenpäin ja selitti, miksen ollut löytänyt perille. »Oikeastihan tämä on Olkikatu, mutta siitä asti, kun leipuri Dymitr alkoi huolehtia lumitöistä, tätä on sanottu Lumikaduksi. Kysy leipäkaupan Olgalta lisää», hän nauroi, »jos uskallat!» Katu kuhisi elämää: pikkupoikia potkupallon perässä, raukeita kissoja ja vikkeliä kulkukoiria, kumaria, verkkaisia vanhuksia, tuolla yöretkiltään palannut, humaltunut kulkija ahersi portin kimpussa, ei saanut sitä auki, ehkä erehtyi rakennuksesta, potkaisi portin pieltä ja lähti taas laahustamaan. Tuolla joukko äänekkäitä naisia kiiruhti leipäkauppaan. Yhtäkkiä minäkin seisoin puodissa ostamassa lämpimäistä kuin kuka tahansa lumikatulainen. Jauhojen, hiivan ja juuri paistetun leivän tuoksu! Rehevä Olga ojensi minulle vehnäsen ja nyökkäsi, takanani oli jonoa. En uskaltanut kysyä häneltä mitään, annoin kolikon, hänen oikeassa nimettömässään oli sormus. Taas joku astui puotiin, korot kopisivat, puheensorinaa, »Do widzenia!», »Do widzenia!» Käännyin, suljin oven ja haukkasin nälkäisenä leipää. Se oli ensimmäinen ateriani Gwiazdan kaupungissa. En jouduttanut kulkuani, nautin joka palasta. Murusilla ruokin Lumikadun varpuset.
21
Romaani toisen maailmansodan aikaisesta Puolasta ja niistä, jotka meitä varjelevat toukokuussa 1937 arvoituksellinen Bajek saapuu Gwiazdaan, jossa uskotaan vielä ihmeisiin. Pikkukaupungin kaduilla tuoksuu leipä, kirsikkapuut kukkivat. Bajek asettuu talonmieheksi Lumikadulle ja kerää ympärilleen eloisan yhteisön. On Lilka ja Marek, kaksi tuulen viskomaa rakastavaista, ja teatteriseurueiden kanssa maata kiertelevä Bruno, joka tarjoaa heille kodin. On Paweł, joka syntyy hengittämään sotaa enteilevää ilmaa, ja leipomon uuttera Olga, jonka mies on kadonnut. Vuodet vierivät, saksalaiset saapuvat, puolalaisista aletaan muokata orjakansaa. Bajekin tehtävänä on vain tarkkailla ja tallentaa, ei puuttua asioihin, näin on hänelle painotettu. Mutta kuka voisi vain katsoa sivusta, kun tuho uhkaa nielaista koko Lumikadun asukkaineen?
*9789510421468* 22
www.wsoy.fi
84.2
ISBN 978-951-0-42146-8