Viveca Sten Ristiaallokossa Suomentanut Sirkka-Liisa Sjรถblom
werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki
ruotsinkielinen alkuteos I farans riktning © 2013 viveca sten first published by forum, sweden published by arrangement with nordin agency ab, sweden suomennoksen © sirkka-liisa sjöblom ja wsoy 2016 isbn 978-951-0-42055-3 painettu eu:ssa
Sascha Birkhahnin muistolle 1911–2012
Keskiviikko 24. joulukuuta 2008 1. luku Kunhan pääsen Sandhamniin, kaikki järjestyy. Missään ei ole niin turvallinen olo kuin siellä. Jeanette Thiels hoki sanoja kuin mantraa ajaessaan lumi sohjossa moottoritiellä. Monta kertaa hän joutui räpyttelemään kyyneleitä silmistään nähdäkseen kunnolla. Skurubron kohdalla auto oli vähällä joutua luisuun. Taakse jäi golfkenttä Fågelbron ja Strömman kanavan lähellä. Lautta lähtisi aivan kohta, varttia vaille kolme. Oli ehdittävä, vuoro oli päivän viimeinen. Ikuisuuden kuluttua edessä aukeni Stavsnäsin satama, ja Jeanette kääntyi puolityhjälle parkkipaikalle. Hän sähläsi kauko ohjattavan avaimen kanssa mutta sai viimein Fordin lukkoon. Viima nipisteli poskia. Lämpötila oli laskenut roimasti, oli taatusti ainakin kymmenen astetta pakkasta, ellei enemmän. Etäämpää kuului lipputangon narujen läiske, selällä kuohuivat vaahtopäät. Oli etova olo, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella sitä. Pää kumarassa hän kiiruhti kohti laituria, missä iso laiva odotti harmaassa hämärässä. Hän nousi laivaan viimeisenä, laskuportaat vedettiin sisään hänen takanaan, ja melkein heti laiva irtosi laiturista. Silti hänen oli pakko kääntyä katsomaan, oliko joku seurannut. 7
Jeanette käpertyi rauhalliseen nurkkaan laivan peräosaan ja veti hupun päähänsä, niin että kasvoja tuskin näki. Hän tiesi, että pitäisi syödä jotain, mutta kahvio oli yläkannella eikä hän jaksanut sinne. Sen sijaan hän vajosi puolihorteeseen moottorin jyskyttäessä taustalla. Rytmikäs ääni rauhoitti. Kännykkä värisi taskussa, vaistomaisesti hän tapaili sitä mutta veti nopeasti käden pois. Ei halunnut tietää, kuka häntä tavoitteli. »Seuraavana Sandhamn», kuului rätisevästä kovaäänisestä. »Kapteeni miehistöineen toivottaa tässä vaiheessa kaikille matkustajille oikein hyvää joulua.» Jeanetten mieleen piirtyivät Alicen kasvot, ja hän yritti tukahduttaa itkun. Juuri nyt Alice ja Michael luultavasti tekivät viimeisiä jouluvalmisteluja. Lahjat olivat kuusen alla, keittiössä tuoksuivat kinkku ja lihapullat. Pian Michaelin vanhemmat saapuisivat syli täynnä paketteja. Alice oli pyytänyt, että hän viettäisi joulun heidän kanssaan, oli sanonut sen juuri ennen kuin lähti. »Äiti kiltti. Tule edes vähäksi aikaa, vaikka vain pariksi tunniksi!» Jeanette oli pudistanut päätään ja yrittänyt painaa suukon Alicen otsalle. Mutta tyttö oli kääntynyt ja suu oli vain hipaissut tukkaa. Omatunto kolkutti. Miksi kaiken piti aina mennä vikaan? Pian oltaisiin Sandhamnissa, ja Jeanette nousi etsimään vessaa. Avatessaan oven hän säpsähti kalmankalpeaa naista, joka näkyi peilissä. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi katsovansa omaa kuvajaistaan. Silmien alla oli tummat varjot, ja iho oli harmaa. Nenänpielistä kulki syvät juonteet kohti suuta. Näytänpä minä vanhalta, hän ajatteli. Mihin aika vierähti? Pestessään kädet hän vältti katsomasta kuvaansa. Moottorin ääni vaimeni, kapteeni oli hiljentänyt vauhtia ohjatessaan laivan salmesta Sandhamnin satamaan. 8
Jeanette otti laukkunsa märältä, likaiselta lattialta ja nosti remmin olalleen. Matkustajia ei ollut paljon, mutta silti Jeanette jättäytyi jonon viimeiseksi. »Hyvää joulua», toivotti kansimies Jeanetten ojentaessa laivalipun. Jeanette yritti hymyillä vastaukseksi. Muut matkustajat olivat jo hävinneet laiturilta, oli liian kylmä jäädä huvikseen seisoskelemaan. Yhtä kaikki Jeanette laski laukkunsa maahan ja katseli tuttua näkymää. Ångbåtsbrygganin ja Seglarhotelletin välillä kävelykatu oli aurattu ja sitä reunustivat lumivallit. Leveällä rantakaistaleella oli kymmenittäin veneitä talviteloilla lumen peittämien pressujen alla. Sataman länsiosassa häämötti keltainen Värdshuset joulun kunniaksi valoköynnöksin koristeltuna. Nähdessään välkkyvät valot Jeanette oli vähällä purskahtaa itkuun. Hän tarttui laukkuunsa ja alkoi kävellä. Seglarhotelletin aulassa tuoksuivat voimakkaasti hyasintit. Korkean tiskin takana seisoi vaalea vastaanottovirkailija tonttulakki päässä. Jeanette esittäytyi. »Soitin aamupäivällä ja varasin huoneen.» Vastaanottovirkailija väläytti iloisen hymyn, eikä Jeanette voinut olla huomaamatta, kuinka huonosti roosa huulipuna sopi yhteen joulunpunaisen tonttulakin kanssa. »Aivan», virkailija sanoi. »Tervetuloa. Sinulle on varattu mökki uima-altaan takaa. Toivottavasti et pelkää pimeää.» Nainen hymyili taas kuin olisi sanonut jotakin hauskaa. »Päärakennus on valitettavasti täynnä, vain mökkejä on vapaana.» Ennen kuin Jeanette ehti sanoa mitään, nainen jatkoi: »Illallinen tarjoillaan kello yhdeksäntoista alkaen, sinne tarvitaan pöytävaraus. Sopiiko kello kaksikymmentä?» 9
Jeanette nyökkäsi. »Meillä on upea noutopöytä», virkailija kehaisi. »Kaikkea mitä vain voi toivoa, viittätoista sorttia silliä. Ja joulupukki tietenkin tuo illalla lahjoja kaikille kilteille lapsille.» Virkailija iski silmää. Hänelle ei tuntunut juolahtavan mieleen, ettei joulupukin vierailu ehkä kiinnostanut yksinäistä keski ikäistä naista. »Tarvitsetko apua laukun kanssa?» nainen kysyi sitten. »Matka ei ole pitkä, vain vajaat sataviisikymmentä metriä. Laskeudut portaat ja käännyt oikealle. Seuraat kolattua käytävää minigolfin ohi ja käännyt uudestaan oikealle allasalueen kohdalla. Kolmas mökki on sinun.» »Enköhän minä selviä», Jeanette mumisi. Korvissa suhisi, kun hän kumartui ottaakseen laukkunsa. »Toivottavasti nautit joulusta luonamme. Sandhamnin kappelissa on joulukirkko huomenna seitsemältä, jos kiinnostaa. Se on yleensä oikein tunnelmallinen.» Viimein nainen ojensi avainkortin, ja Jeanette nosti laukkunsa olalle lähteäkseen. Sitten hän kuitenkin pysähtyi. »Eikö mökeissä asu muita kuin minä?» hän kysyi vaimeasti. »Hetkinen, tarkistan.» Virkailija kääntyi tietokoneeseensa päin niin nopeasti, että tonttulakki heilahti. Hänen otsansa rypistyi ennen kuin hän kohotti katseensa. »Ei, sinä olet siellä ihan yksin.»
10
2. luku Rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson hymyili katsoessaan tytärtään, joka sormeili uteliaana paketteja reilun metrin korkuisen kuusen alla. Melkein kaikki lahjat olivat Elinille, vaikka hän oli niin pieni. Elin täyttäisi vasta maaliskuussa vuoden. Oli sovittu, että tänä jouluna laitettaisiin tavallista vähemmän lahjoja, koska mökin syksyllinen laajennus oli tehnyt pankkitiliin ison loven, mutta pakettivuoresta päätellen sopimusta ei ollut pystytty pitämään. Lisäksi mukaan oli saatu suuri kassillinen lahjoja Andreassonin mummilta ja vaarilta, jotka viettivät tänä vuonna joulua Thomaksen veljen perheen kanssa. Pernillan äiti oli Pernillan siskon luona Yhdysvalloissa, joten Harön-mökillä olivat vain Thomas, Pernilla ja Elin. Ei niin, että Thomasta olisi tippaakaan haitannut. Lucian päivänä sattunut törkeä pahoinpitely oli teettänyt töitä jouluun saakka, ja nyt Thomas odotti malttamattomana rentoutumista perheen parissa. Oli mukavaa voida sulkea ulkopuolelle todellisuus, joka toisinaan tuntui raskaammalta kuin halutti myöntää. Thomas katsoi ikkunasta ulos. Laiturilla paloi kaksi lyhtyä, jotka hän oli vienyt sinne aikaisemmin iltapäivällä. Viime päivien sakea lumisade oli kätkenyt saaret ja luodot pehmeään, valkeaan 11
vaippaan. Heidän tullessaan Haröhön huurteiset puunrungot ja paljaat oksat olivat kimallelleet pakkasesta. Lahdenpohjukka oli jäässä – jos sää jatkuisi tällaisena, talvesta tulisi sellainen kuin ennen vanhaan, jolloin paksu jääpeite pysyi monta kuukautta ja saaresta toiseen saattoi liikkua potkukelkalla. Missä potkukelkka muuten oli? Hyvässä lykyssä se oli tallessa vanhempien mökillä. Heidän vajansa pullisteli kaikkea mahdollista vuosikymmenten varrelta, esineitä, joita saattoi jonain päivänä vielä tarvita. Thomaksen ajatukset keskeytyivät. Elin keinui istuallaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Thomas nosti Elinin syliinsä, ja tyttö asettui mukavasti otsa vasten hänen rintaansa. Pernilla oli jo melkein korjannut pöydän. Kinkku, makkara ja silli olivat sujahtaneet jääkaappiin. Nyt Pernilla lämmitti glögiä ja pani kahvin tippumaan ennen kuin oli lahjojen vuoro. Tämä on varmaan toistaiseksi viimeinen joulu ilman pukkia, Thomas ajatteli, ensi vuonna vaarilla on tärkeä osa esitettävänä. »Tarvitsetko apua?» Thomas kysyi ja käänsi katseensa Elinistä. »Olen melkein valmis», Pernilla sanoi ja kumartui ottamaan tarjottimen alakaapista. »Sinä laitoit ruoan, minä voin siivota keittiön.» He olivat hakeneet pienen kuusen metsästä ja koristelleet sen edellisiltana. Aamulla Elin oli onnistunut kaatamaan sen palloineen hopeapunoksineen kaikkineen. Kyyneliä oli vuodatettu. Mutta kuusi oli yksinkertaisesti koristeltu uudelleen. Elin oli saanut oman hopeapunoksen ja leikkinyt sillä, kunnes kaikki hopealangat olivat irronneet. Thomas istutti Elinin lattialle ja polvistui tytön viereen. Hän sipaisi huulillaan pehmoista poskea. Pikkulapsen tuoksu. Elinin vaalea otsatukka oli joulun kunniaksi solmittu pikku 12
tupsuksi, ja se heilahti tytön kurkottaessa malttamattomana eteenpäin. »Mitäs sanot?» Thomas kuiskasi. »Avataanko yksi pieni paketti, vain sinä ja minä, sillä aikaa kun äiti häärii keittiössä?»
13
3. luku Kun Jeanette avasi silmät, kului hetki ennen kuin hän muisti olevansa hotellissa. Pahoinvointi ei ollut hellittänyt, ja navan seutua vihloi ja kouristeli. Sänky, jolla hän makasi, oli leveä ja pehmeä, mutta silti oli vaikea löytää mukavaa asentoa. Huone tuntui kylmältä, vilutti, vaikka hänellä oli yllään paksu villapaita. Kuinka kauan hän oli nukkunut? Hän katsoi kelloa: kohta viittä vaille kahdeksan. Jos hän halusi jotain suuhunsa vielä tänä iltana, oli lähdettävä ravintolaan. Väsytti niin että jäseniä kivisti, hän ei tajunnut, kuinka jaksaisi nousta. Tv puhui itsekseen taustalla. Hän oli vaistomaisesti avannut sen, vanhana reportterina hän etsi aina ensimmäisenä uutiset tultuaan hotellihuoneeseen. Mutta nyt niitä oli turha kuunnella, ne olivat silkkaa tyhjänpäiväistä jaarittelua joulunvietosta eri puolilla maata. Ihan kuin maailmassa ei olisi juuri tänään tapahtunut mitään tärkeää. Joskus muulloin hän olisi pillastunut, nyt ei ollut voimia. Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että mökkiin oli yritetty luoda taulujen avulla saaristotunnelmaa: seinillä riippui mustavalkoisia kuvia Sandhamnista 1900-luvun alusta. Sulavalinjaisia purjeveneitä, naisia leveälierisissä hatuissa, herroja tummansinisissä palttoissa kävelykadulla. 14
Jeanette sulki silmät ja pääsi kuin pääsikin ylös sängystä. Vatsaa kouristi taas, mutta hän yritti unohtaa kivun ja loihtia esiin tutun tunteen, että Sandhamn oli turvallisin paikka maailmassa. Mummi, hän ajatteli, ja kurkkua kuristi, kun hän muisti lapsuuden kesät mökillä saaren toisella puolen. Viime vuosina hän oli käynyt siellä ihan liian harvoin, mutta nyt siihen tulisi muutos. Keväällä hän ottaisi Alicen mukaan ja viipyisi koko kesän. Huomenna hän menisi mökille. Siellä hänen pitäisi pystyä ajattelemaan, tekemään päätös. Niin kuin ennen vanhaan. Juuri mummin puoleen hän oli aina kääntynyt, mummi oli keittänyt kaakaota ja antanut hyviä neuvoja, kun hän oli niitä eniten tarvinnut. Jeanette meni kylpyhuoneeseen ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä. Mutta epämiellyttävä tunne ei väistynyt, kädet vapisivat hänen kuivatessaan niitä. Viime vuonna tähän aikaan hän oli ollut reportaasimatkalla Lähi-idässä. Pitkään tummaan burkaan verhoutuneena hän oli salaa haastatellut vihaisia, pelokkaita iranilaisnaisia. Tuloksena oli useita pitkiä artikkeleita, jotka käsittelivät iranilaisten naisten tilannetta. Yksi kirjoitus oli noteerattu iltauutisissa, ja uutispäällikkö oli kihissyt tyytyväisyydestä aivan kuin olisi itse hiipinyt ahtailla kujilla kuumassa, pölyisessä kaavussa. Teen tärkeää työtä, Jeanette oli silloin ajatellut palatessaan hotelliinsa. Mutta Alicelle hän ei enää ehtinyt soittaa ja toivottaa hyvää joulua. Ensimmäistä kertaa vuosiin Jeanette vietti nyt joulua Ruotsissa. Olosuhteiden pakosta. Muistot hyökyivät mieleen ja sydän jyskytti. Jeanette palasi olohuoneeseen ottaakseen esiin MacBookinsa. Oli saatava muuta ajateltavaa, tyhjennettävä pää kaikesta, mikä siellä nyt pyöri. Mutta kun kädet kaivoivat laukkua, tietokonetta ei löytynyt. Hermostuneena Jeanette avasi laukun ammolleen ja penkoi sen 15
uudestaan. Lopulta hän tyhjensi sen nojatuoliin, ja sieltä putosi sekalainen kokoelma alushousuja, farkkuja ja lääkepurkkeja. Lähes pakokauhun vallassa hän tuijotti sotkua. Hän oli varma, että oli lähtiessään pakannut Macin mukaan. Hänen oli täytynyt, eikä tietokone silti ollut laukussa. Varmuuden vuoksi hän tarkisti laukun vielä kerran mutta löysi vain ikivanhan, Frankfurtista ostetun tulitikkuaskin nurkasta, jonne se oli kauan sitten kiilautunut. Oliko tietokone unohtunut kotiin? Se ei ollut mahdollista, hän otti sen mukaan joka paikkaan. Hän pyyhki hiukset otsalta, joka oli nyt hiestä märkä. Missä läppäri oli? Ei ainakaan laivalla, siellä hän ei ollut avannut laukkuaan. Ja jos tietokone oli pudonnut autoon, sen hän olisi varmasti huomannut. Vai olisiko? Hän oli ollut lähtiessään niin suunniltaan, niin hämmentynyt ja järkyttynyt, että oli ainoastaan sullonut välttämättömimmät tavarat laukkuun ja rynnännyt ulos. Hyvä, kun oli muistanut oven lukita. Kurkusta purkautui nyyhkäisy. Kuinka hän oli voinut unohtaa tietokoneen, kaiken jälkeen? Yhtäkkiä iski tupakanhimo, vaikka hän oli päättänyt lopettaa. Askissa käsilaukun pohjalla oli varmaan yhä pari savuketta jäljellä. Hän pysyisi päätöksessään jonakin toisena päivänä. Pieni seinäkyltti kertoi mökin olevan savuton. Oli siis sittenkin lähdettävä ulos. Jaksaisiko? Seinän takaa kuului ääni, joka sai hänet hätkähtämään. Kuulosti melkein kuin ovi olisi sulkeutunut. Vai putosiko katolta lunta? Eikö vastaanottovirkailija ollut sanonut, että hän oli täällä yksin? Jeanette kääntyi. Oli hiirenhiljaista. Hän oli kuullut harhoja, niin sen täytyi olla. Pahoinvointi nousi taas, suussa tuntui metallin maku. 16
Ikkunaverhot olivat kiinni. Hän avasi ne ja näki, että ulkona oli tullut sysipimeää, edes paksu valkoinen hanki ei jaksanut valaista iltaa. Hitaasti hän avasi ikkunan melkein kuin joku olisi käskenyt. Pari metriä alempana oli alakerran ulkoneva katto, sitä peitti yhtä paksu lumi kuin maata. Hän raotti ikkunaa ja värähti, kun sisään viuhui jääkylmä tuuli. Siitä välittämättä hän kuulosteli meren kohinaa. Rantaan oli vain kolmisenkymmentä metriä, aivan kuten mummin mökillä. Hän muisti laineiden laulun, niiden liplatuksen rantaan. Hän oli aina rakastanut ulkosaaristoa, merta joka ei milloinkaan ollut peilityyni. Toisinaan hän uneksi vesimassoista, siitä, että vajoaisi hitaasti pohjaan ja nukahtaisi aaltoilevan meriheinän syleilyssä edestakaisin syöksähtelevät kalat ympärillään. Mutta koskaan hän ei pelännyt, ei mummin mökillä. Kylmyys muistutti itsestään, Jeanette värähti. Hän käänsi päätään ja tähyili ulos toisesta ikkunasta. Naapurimökit olivat pimeänä, eikä oven yläpuolella palava lamppu riittänyt valaisemaan ympäristöä. Pyöreän valoläikän ulkopuolella oli pelkkiä varjoja ja pimeyttä.
17
4. luku Nora Linde istuutui kahvikuppi kädessään Villa Brandin lasiverannalle. Joulupöydässä tuli aina syötyä liikaa. Mutta kun oli kasannut lautasen täyteen, oli myöhäistä katua. Ja kaikkihan oli niin herkullista. Radiossa soi Jouluyö, juhlayö, ja keittiöstä kantautui astioiden kilinää. Pojat kinastelivat siitä, kumpi hoitaisi loput tiskit. Nora ei puuttunut asiaan, tuon pojat saivat selvittää itse. Nora tähyili ulos isosta verannanikkunasta. Iltapäivällä tuuli oli alkanut nousta, nyt se ulvoi nurkissa. He polttivat tulta kaikissa vanhoissa kakluuneissa. Ne toimivat mainiosti, vaikka olivat 1800-luvulta. Ensin piti odottaa pari tuntia, mutta sitten taloon levisi lämpö, tasainen ja luotettava, kunhan muisti lisätä säännöllisesti puita pesään. Nora hörppäsi kahvia. Kaikki oli tähän asti mennyt yli odotusten. Hän oli onnistunut torjumaan työhön liittyvät ajatukset, huolen joka painoi hänen mieltään. Kireys oli päivän mittaan hiljalleen hellittänyt. Nora huokasi ja laski kupin kädestään, hän ei halunnut ajatella pankkia juuri nyt. Huomenaamulla he tarpoisivat hangessa joulukirkkoon, ajatus ilahdutti jo etukäteen, vaikka Adam ja Simon luultavasti napisisivat. Varsinkin Adam, joka oli kaikkien teinien tapaan valtavan aamu-uninen. Mutta perille päästyä pojat nauttisivat pikku 18
kappelin tunnelmasta, sen Nora tiesi, kynttilöiden lepatuksesta ja hyvän joulun toivotuksista. »Onpa täällä viihtyisää.» Nora kohotti katseensa. Ovella seisoi Henrik kaksi konjakkilasia käsissään. Pähkinän värinen neste läikkyi koristeellisissa kristallilaseissa, jotka olivat olleet ruokasalin isossa vitriinikaapissa niin kuin kauan kuin Nora muisti. »Armanjakkia, sehän on sinun lempijuomaasi», Henrik sanoi hymyillen. Henrik ojensi toisen laseista ja istuutui vastapäiseen korituoliin. Nosti jalan toisen päälle ja nojautui taaksepäin. Lasista kohosi väkevä, makea tuoksu. Nora siemaisi ja tunsi poltteen kitalaessa, sitten jälkimaun. »Ihanaa», Nora huokaisi. »Kiitos.» Noran katse etsiytyi kohti merta, viipyi ikkunan takana avautuvassa pimeydessä. »Äitiii.» Simon melkein hyppeli sisään ja osoitti malttamattomana joulukuusta ruokasalin nurkassa. Siellä oli yleensä pieni mahonkipöytä, mutta nyt se oli siirretty sivuun, jotta saatiin tilaa kuuselle. »Eikö voida jo avata lahjat?» Nora veti pojan luokseen ja pörrötti tukkaa. »Jospa odotetaan vielä vähän?» Simon näytti hetken hämmentyneeltä mutta tajusi sitten Noran vain kiusoittelevan. »Miltä keittiössä näyttää?» Nora jatkoi. »Onko siellä kuin pommin jäljiltä vai uskaltaako sinne jo mennä?» Ponteva nyökkäys sai Simonin vaalean tukan valahtamaan otsalle. Pikapuoliin olisi käytävä parturissa. »Siellä on siistiä, tule vaikka katsomaan. Isäkin on siivonnut. Tosi paljon.» 19
»Hyvä on sitten.» Nora päästi Simonin. Heti poika meni halaamaan isäänsä. »Hae Adam, niin aloitetaan», Henrik kehotti. Henrik ojensi kätensä kuin silittääkseen Noraa poskelle mutta keskeytti, kun pojat seuraavassa hetkessä tulivat sisään. »Jaahas», Henrik virkkoi. »Kuka saa ensimmäisen lahjan tänä vuonna?»
20
5. luku Jeanette pakottautui hengittämään rauhallisesti. Hän puki takin ja pipon ylleen mutta jäi epäröimään käsi ovenkahvalla, kuulosteli taas ääniä ulkoa. Ei mitään. Siitä huolimatta hänen lävitseen kulki värähdys. Hän oli varmaan vain kuvitellut. Hän oli mökkirivin ainoa asukas, niin vastaanottovirkailija oli sanonut. Ja tässä vaiheessa muut hotellivieraat olivat nauttimassa virkailijan ylistämän runsaan joulupöydän antimia. Vaikka tiesi näkevänsä turhaa vaivaa, Jeanette kurkisti vielä kerran laukkuun, jossa tietokoneen olisi pitänyt olla. Sitten hän yritti loihtia mieleensä kuvan tilanteesta, jossa oli viimeksi käyttänyt tietokonetta. Tänä aamuna keittiönpöydän ääressä, lukiessaan näytöltä Financial Timesiä. Ennen kuin ovikello oli soinut. Sitten kaikki oli käynyt nopeasti. Hän ei ehtinyt ajatella. Oli päästävä pois, ei voinut jäädä. Piti lähteä heti. Aivan kuin vierailu olisi saastuttanut asunnon. Sokki ei ollut vieläkään väistynyt, sanat kaikuivat hänen korvissaan vuoroin kovina, vuoroin vetoavina. »Minä en salli sitä.» Jeanette ei tiennyt, mitä oli odottanut. Mutta ei ainakaan kiivaita sanoja, jotka ryöppysivät hehkuvan laavan lailla esiin ja polttivat totuuden poroksi. 21
»Saat katua, jos julkaiset sen, ymmärrätkö. Teen sinusta lopun.» Jollain keinolla hänen onnistui pitää pintansa. Vaikka sydän itki, hän tiuskaisi: »Työhuoneessani on kopio, ja Alicellakin on. Tee mitä lystäät. Lähetän tekstin maanantaina.» Lopulta ääni muuttui anovaksi, rukoilevaksi. Mutta ei Jeanetten tarkoitus ollut kiristää, ei hän rahan takia ollut kertonut. Kyse oli totuudesta, hän vain halusi totuuden tulevan julki. Vähitellen he siirtyivät eteiseen, ei ollut enää mitään sanottavaa. Avatessaan oven Jeanette oli nähnyt sen katseen. Se oli niin täynnä vihaa, että hänen polvensa notkahtivat. Se pelotti häntä enemmän kuin kaikki muu yhteensä. Nipin napin hän sai oven kiinni ja lukkoon ennen kuin luisui lattialle selkä seinää vasten, kädet täristen. Kertominen oli ollut hirvittävä virhe. Mutta hän oli tuntenut sen velvollisuudekseen, monestakin syystä. Kaikkien yhteisten vuosien jälkeen. Jeanette pyyhki otsaansa. Miksi hän oli sanonut, että Alicella oli kopio? Keskustelun tuoksinassa se vain oli lipsahtanut. Hänen olisi heti Tukholmaan palattua pyydettävä muistitikku takaisin. Yhtäkkiä huone tuntui sietämättömän ahtaalta, niin kuin seinät olisivat puristumassa yhteen ja rusentamassa hänet väliinsä. Rauhoitu, hän sanoi itselleen. Ei ole mitään hätää, sitä nyt tulee hetken kiihkossa sanoneeksi kaikenlaista. Hyvin tässä käy. On pakko käydä. Yllättävä huimaus sai hänet hapuilemaan tukea seinästä. Vatsaa kouristi ja suuhun nousi hapan röyhtäisy, sapen maku. Edellisestä ateriasta oli kauan, pitäisi lähteä ravintolaan, vaikka yhä väsytti ja etoi, Jeanette ajatteli. Mutta tupakka kyllä piristäisi, ja ruoka. Hän tiesi, miten hermoja rauhoitti, kun sai sytyttää savukkeen ja nikotiini hyökyi suoniin. Tupakka oli uupu muksen uhatessa usein auttanut häntä, pelastanut vaaroilta 22
maissa, joiden kieltä hän ei puhunut mutta joissa hän oli voinut kommunikoida yhteisten, vaivihkaa vedettyjen sauhujen avulla. Kädet vapisten hän pisti tupakka-askin taskuunsa. Käsilaukku sai jäädä huoneeseen, sitä hän ei tarvinnut. Enempää viivyttelemättä hän sammutti kattolampun ja astui pimeään.
23
Missään ei ole niin turvallista kuin Sandhamnissa…
V
iima ulvoo yli rannikon, kun jouluaaton viimeiselle Sandhamnin-lautalle juoksee ahdistunut nainen. Häntä ei houkuttele saareen hotellin juhlava joulutunnelma, herkkupöytä eikä aamun joulukirkko. Hän haluaa piiloutua. Tapaninpäivän aamuna hotellin rannasta löytyy jäätynyt ruumis, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson joutuu keskeyttämään jouluvapaansa. Hämärissä oloissa kuollut nainen on tunnettu sotakirjeenvaihtaja, joka on tutkinut useitakin arkoja aiheita, kuten maahanmuuttovastaisen järjestön toimintaa. Sandhamniin jouluksi tullut juristi Nora Linde auttaa Thomasta paikan päällä, mutta samalla häntä painaa poikkeuksellinen työhuoli. Ennen pitkää Noran on päätettävä, kuinka pitkälle hänen lojaaliutensa riittää.
Ristiaallokossa on todella jännittävä… piti mennä tarkistamaan, että ovi on varmasti lukossa. – deckarhuset
*9789510420553* 84.2
ISBN 978-951-0-42055-3