Lagercrantz, David: Tyttö joka eli kahdesti (WSOY)

DAVID LAGERCRANTZ Tyttรถ joka eli kahdesti

.. TYTTO

JOKA ELI KAHDESTI Jatkoa Stieg Larssonin Millennium-sarjalle WSOY

david lagercrantz

Tyttรถ joka eli kahdesti Suomentanut Outi Menna

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Stieg Larssonin Millennium-sarja: Miehet jotka vihaavat naisia (suom. Marja Kyrö 2006) Tyttö joka leikki tulella (suom. Marja Kyrö 2007) Pilvilinna joka romahti (suom. Marja Kyrö 2008) David Lagercrantzin jatko-osat sarjaan: Se mikä ei tapa (suom. Outi Menna 2015) Tyttö joka etsi varjoaan (suom. Outi Menna 2017) Tyttö joka eli kahdesti (suom. Outi Menna 2019)

Ruotsinkielinen alkuteos Hon som måste dö © David Lagercrantz & Moggliden AB, first published by Norsteds, Sweden, in 2019. Published by agreement with Norsteds Agency. Suomenkielisen laitoksen © Outi Menna ja WSOY 2019 ISBN 978-951-0-41898-7 Painettu EU:ssa

Prologi Sinä kesänä kortteliin ilmestyi uusi kerjäläinen. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään eikä välittänytkään tietää – tosin muuan hänen ohitseen joka aamu kulkeva nuoripari kutsui häntä hulluksi kääpiöksi, mikä oli ainakin osittain epäreilua. Hän ei ollut lyhytkasvuinen lääketieteellisessä merkityksessä. Hän oli sataviisikymmentäneljä senttimetriä pitkä ja mieheksi sopusuhtainen. Mutta hän oli oikeasti mielisairas ja saattoi toisinaan sännätä pystyyn ja käydä käsiksi ohikulkijoihin höpisten sekavia. Enimmän aikaa hän kuitenkin istui pahvinpalalla Mariatorgetilla, suihkulähteen ja Tor-patsaan vieressä, ja siinä istuessaan hän näytti monen mielestä hellyttävältä. Hänen pystypäinen ja suoraselkäinen olemuksensa toi mieleen rappiolle joutuneen heimopäällikön, mikä oli hänen viimeinen sosiaalinen pääomansa ja syy siihen, miksi jotkut yhä antoivat hänelle kolikoita tai seteleitä. He olivat näkevinään hänessä menetettyä suuruutta, eivätkä he olleet väärässä. Sillä kauan sitten oli ollut aika, jolloin ihmiset olivat kumartaneet hänelle. Nyt hänellä ei ollut enää mitään, eikä kokonaisuutta parantanut hänen poskessaan oleva musta läikkä, kuin pala kuolemaa. Ainoa, mikä sai hänet erottumaan joukosta, oli untuvatakki. Sininen ja kallis Marmot Parka. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä normaalimpaa. Paitsi että takki oli pölyinen ja ruuantähteiden tahrima, se näytti arktiselta 5

kesäisessä Tukholmassa. Kaupungin yllä lepäsi painostava helle, ja kun hikikarpalot virtasivat pitkin miehen poskia, ihmiset katsoivat tuskaisina lämmintä takkia aivan kuin pelkästään sen näkeminen olisi saanut heidät tuntemaan olonsa entistä tukalammaksi. Mutta hän ei riisunut sitä koskaan. Hän oli kadottanut arvonsa maailman silmissä, ja oli vaikea kuvitella, että kukaan olisi kokenut häntä uhkaksi. Mutta elokuun alussa hänen katseeseensa tuli uutta määrätietoisuutta, ja iltapäivällä elokuun yhdentenätoista hän raapusti polveilevan tarinan viivoitetulle A4-arkille, jonka hän kiinnitti myöhemmin samana iltana seinälehdeksi Södra stationin kupeessa olevaan bussikatokseen. Tarina oli hallusinaation kaltainen kuvaus rajusta myrskystä. Nuori terveyskeskuslääkäri Else Sandberg, joka odotti bussia numero 4, onnistui silti saamaan tolkkua tekstin alusta ja pani sieltä merkille erään ministerin nimen. Varsinaisen sisällön sijaan hän keskittyi kuitenkin diagnoosin laatimiseen kallistuen paranoidiin skitsofreniaan. Noustessaan bussiin kymmenen minuuttia myöhemmin hän unohti koko jutun, ja siitä jäi hänelle mieleen ainoastaan viipyvä vastenmielisyyden tunne. Kyse oli eräänlaisesta Kassandran kirouksesta. Kukaan ei uskonut miestä, koska hänen muotoilemansa totuus oli kiedottu niin tiheään hulluuden verhoon, että sen läpi oli vaikea nähdä. Jokin osa siitä meni ilmeisesti kuitenkin perille, sillä heti seuraavana aamuna sinisestä Audista nousi valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut mies, joka repäisi seinälehden pois. Elokuun viidennentoista eli lauantain vastaisena yönä sama jo mainittu kerjäläinen oli hakeutunut Norra Bantorgetille hankkiakseen pimeää viinaa. Reissullaan hän kohtasi toisen juopon, Järvisen Heikin, entisen teollisuustyöntekijän Pohjanmaalta. ”Tervehdys, veliseni. Onko hätä suuri?” Heikki sanoi. Vastausta ei kuulunut heti. Sitten seurasi pitkä sepustus, jonka Heikki tulkitsi silkaksi leveilyksi ja valehteluksi ja kivahti kerjäläiselle 6

”paskapuhetta” sekä totesi vielä perään – täysin tarpeettomasti, hän myönsi sen itsekin – että mies näytti ihan ”tsingtsongkiinalaiselta”. ”Me Khamba-chen, I hate China”, kerjäläinen ärähti takaisin. Sen jälkeen oli helvetti irti. Mies mottasi Heikkiä naamaan sormettomalla kädellään, ja vaikka liike ei näyttänyt erityisen sulavalta tai harjoitellulta, hänen väkivaltaisuudessaan oli yllättävää auktoriteettia. Heikin suusta vuoti verta ja hän lateli raivopäänä suomalaisia kiro­ sanoja hoiperrellessaan kohti T-centralenin metroasemaa. Seuraavan kerran kerjäläinen nähtiin taas tutuilla nurkillaan umpihumalassa ja pahoinvoivana. Hänen suupielensä olivat kuolavaahdossa, ja hän piteli kurkkuaan mutisten: ”Very tired. Must find a dharamsala, and a lhawa, very good lhawa. Do you know?” Hän ei jäänyt odottamaan vastausta vaan ylitti Ringvägenin kuin unissakävelijä ja hetkeä myöhemmin paiskasi maahan etiketittömän puolen litran viinapullon ja katosi Tantolundenin pusikkoon. Tämän jälkeisistä tapahtumista kukaan ei tiennyt muuta kuin sen, että aamulla puhalsi pohjoistuuli ja taivaalta tihuutti vettä. Kahdeksalta tuuli tyyntyi ja taivas kirkastui, ja mies istui polvillaan nojaten koivunrunkoon. Alempana kadulla valmistauduttiin Midnattsloppetiin. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua. Kerjäläinen oli kuollut iloisten tunnelmien keskellä eikä kukaan piitannut hänen uskomattomista suorituksistaan ja sankariteoistaan saati siitä, että hän oli rakastanut elämänsä aikana vain yhtä naista, joka oli hänen laillaan kuollut aivan ypöyksin.

7

Osa 1 Tuntemattomat

Monet vainajat jäävät nimettömiksi, osaa ei edes koskaan haudata. Jotkut saavat valkoisen ristin tuhansien joukossa, kuten amerikkalaissotilaiden hautausmaalla Normandiassa. Muutamille harvoille pystytetään muistomerkkejä, kuten tuntemattoman sotilaan hauta Pariisin Riemukaaren alla tai Aleksanterin puistossa Moskovassa.

1 15. elokuuta Kirjailija Ingela Dufva oli ensimmäinen, joka uskaltautui puun luokse ja totesi, että mies oli kuollut. Kello oli siinä vaiheessa puoli kaksitoista aamupäivällä. Haju oli kuvottava ja ruumiin ympärillä surrasi kärpäsiä ja hyttysiä, eikä Ingela Dufva ollut täysin rehellinen sanoessaan jälkeenpäin, että hahmossa oli jotain hellyttävää. Mies oli oksentanut ja ripuloinut. Liikutuksen sijaan Ingela Dufvan mielen valtasivat inho ja kuolemanpelko. Myös poliisit, Sandra Lindevall ja Samir Eman, jotka saapuivat paikalle viisitoista minuuttia myöhemmin, pitivät työtehtävää lähinnä rangaistuksena. He valokuvasivat vainajan ja haravoivat lähiympäristön ulottamatta tutkimuksiaan kuitenkaan Zinkens vägin alapuolella olevaan rinteeseen, missä lojui viinapullo jonka pohjalle oli kertynyt ohut kerros sakkaa, kuin pieniä hiekanmuruja, ja vaikka kumpikaan heistä ei nähnyt tapauksessa ”selviä rikoksen tunnusmerkkejä”, he tutkivat huolellisesti vainajan pään ja rintakehän. He eivät löytäneet jälkiä väkivallasta eivätkä muutakaan kuolinsyyhyn viittaavaa paitsi paksun kuolavanan toisessa suupielessä, ja keskusteltuaan esimiestensä kanssa he päätyivät siihen, että aluetta ei eristetty. Odottaessaan ambulanssia, joka kuljettaisi ruumiin pois, he kävivät läpi muodottoman untuvatakin taskut. Taskuista löytyi kasoittain nakkikioskien läpikuultavia paperikääreitä ja kolikoita sekä kahdenkymmenen kruunun seteli ja kuitti Hornsgatanilla sijaitsevasta toi11

mistotarvikeliikkeestä, mutta ei minkäänlaista henkilöllisyystodistusta. He arvelivat silti, ettei miehen tunnistaminen luultavasti olisi vaikeaa. Silmiinpistäviä tuntomerkkejä oli runsain mitoin. Mutta samoin kuin monet muut, sekin oletus oli väärä. Oikeuslääketieteen laitoksella Solnassa suoritettiin ruumiinavaus ja röntgenkuvattiin vainajan hampaat. Tietokannoista ei kuitenkaan löytynyt osumia hampaiden eikä sormenjälkien osalta, ja lähetettyään kokoelman näytteitä ­NFC:hen, kansalliseen forensiikkatieteen keskukseen, oikeuslääkäri Fredrika Nyman tarkisti – vaikka se ei kuulunutkaan hänen työnkuvaansa – pari puhelinnumeroa, jotka oli kirjoitettu miehen taskusta löytyneeseen rutattuun lappuun. Yksi numeroista kuului Mikael Blomkvistille, Millennium-lehden toimittajalle, eikä Fredrika muutamaan tuntiin uhrannut seikalle enempää ajatuksia. Mutta myöhemmin illalla selvittyään jälleen yhdestä uuvuttavasta riidasta toisen teinityttärensä kanssa hän tajusi tehneensä pelkästään viimeksi kuluneena vuonna ruumiinavauksen kaikkiaan kolmelle vainajalle, jotka oli jouduttu hautaamaan nimettöminä, ja hän kirosi turhautuneena siitä ja elämästä ylipäätään. Hän oli neljäkymmentäyhdeksänvuotias kahden lapsen yksinhuoltaja, joka kärsi selkäkivuista, univaikeuksista ja jatkuvasta hyödyttömyyden tunteesta, ja osaamatta sanoa sille mitään järkevää syytä hän soitti Mikael Blomkvistille. Kännykkä värisi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta, ja Mikael päätti olla vastaamatta. Hän oli juuri lähtenyt asunnostaan ja käveli Hornsgatania Slusseniin ja Vanhaankaupunkiin päin vailla pienintäkään käsitystä siitä, minne hän oli menossa. Hän oli pukeutunut harmaisiin pellavahousuihin ja silittämättömään farkkupaitaan, ja pitkään hän vain vaelteli kujia ristiin rastiin, kunnes viimein Österlånggatanilla istahti terassille ja tilasi Guinnessin. 12

Kello oli seitsemän illalla. Ulkona oli kuitenkin yhä lämmin, ja Skeppsholmenin suunnalta kantautui naurua ja kättentaputusta ja hän käänsi katseensa siniselle taivaalle ja tunsi mereltä puhaltavan leppeän, hyväilevän tuulen, ja yritti uskotella itselleen ettei elämä sittenkään ollut hullumpaa. Tulos ei ollut kehuttava, tuopillisesta ei tuntunut olevan apua eikä vielä toisestakaan, ja lopulta hän murahti jotain, maksoi laskunsa ja suuntasi jälleen kotiin päin jatkaakseen työntekoa tai uppoutuakseen johonkin tv-sarjaan tai dekkariin. Pian hän tuli kuitenkin toisiin aatoksiin ja kääntyi hetken mielijohteesta kohti Mosebackea ja Fiskargatania. Fiskargatan 9:ssä asui Lisbeth Salander, joskaan Mikael ei elätellyt suuria toiveita siitä, että hän olisi kotona. Vanhan holhoojansa Holger Palmgrenin hautajaisten jälkeen hän oli matkustellut ympäri Eurooppaa ja vastannut vain satunnaisesti Mikaelin meileihin ja tekstiviesteihin. Silti Mikael päätti kokeeksi käydä soittamassa ovikelloa, käveli torilta portaat ylös ja hämmästyi nähdessään vastapäisen talon ulkoseinän. Se oli kauttaaltaan uuden graffitin peittämä. Hän ei kuitenkaan jäänyt tutkimaan seinämaalausta, vaikka siinä oli runsaasti surrealistisia yksityiskohtia joihin uppoutua, kuten esimerkiksi skottiruutuisiin housuihin pukeutunut hassu pieni mies, joka seisoi paljain jaloin vihreän metrojunan katolla. Sen sijaan hän naputteli alaoven koodin, astui hissiin ja vilkaisi peilikuvaansa. Mikään ei viitannut siihen, että kesä oli ollut lämmin ja aurinkoinen. Hänellä oli kalpea iho ja väsynyt katse, ja hän ajatteli jälleen pörssiromahdusta, jonka parissa hän oli raatanut koko heinäkuun. Juttu oli ilman muuta erittäin tärkeä, kyse oli todellisesta romahduksesta, joka johtui paitsi korkeista arvostuksista ja yltiöpositiivisista odotuksista, myös hakkerihyökkäyksistä ja disinformaatiokampanjoista. Mutta sittemmin jokainen arvonsa tunteva tutkiva journalisti oli tunkenut lusikkansa samaan soppaan, ja vaikka hän oli saanut selville yhtä ja toista – muun muassa venäläisen trollitehtaan, joka vastasi pahimpien valheiden levittelystä – hänestä tuntui, että maailma pärjäsi 13

vallan hyvin ilman hänen panostaan. Hänen olisi varmasti järkevintä pitää vähän lomaa ja ruveta taas liikkumaan ja kenties pitää paremmin huolta Erikasta, joka oli eroamassa miehestään Gregeristä. Hissi pysähtyi, ja Mikael veti kalterioven auki ja astui kerrostasanteelle yhä vakuuttuneempana käyntinsä turhuudesta. Lisbeth oli luultavimmin reissussa eikä piitannut hänestä pätkääkään. Mutta samassa hän huolestui. Asunnon ovi oli apposen ammollaan, ja hän tajusi yhtäkkiä miten hän oli koko kesän pelännyt sitä, että Lisbeth joutuisi vihamiestensä käsiin, ja ryntäsi kynnyksen yli huutaen ”haloo, haloo”. Vastaan tulvahti tuoreen maalin ja tärpätin katku, ja Mikael seisahtui äkisti. Hän kuuli askelten töminää. Joku puuskutti hänen selkänsä takana kuin raivostunut härkä, ja kun hän käännähti, hän näki silmiensä edessä kaksi rotevaa, sinisiin haalareihin pukeutunutta miestä. He kantoivat jotakin isoa esinettä, eikä hän kiihtyneessä mielentilassaan kyennyt tulkitsemaan tilannetta arkiseksi tai normaaliksi. ”Mitä te oikein puuhaatte?” hän kysyi. ”Miltä näyttää?” Näytti siltä kuin kaksi muuttomiestä olisi kantanut asuntoon sinistä sohvaa, uutta tyylikästä designhuonekalua, ja Mikael jos kuka tiesi mainiosti, ettei Lisbeth ollut tipan vertaa kiinnostunut designista ja sisustuksesta, minkä vuoksi hän oli juuri aikeissa lausua pari valittua sanaa, kun joku sanoi jotain peremmällä asunnossa. Hän ajatteli ensin, että puhuja oli Lisbeth, ja hänen ilmeensä kirkastui. Mutta se oli tietenkin pelkkää toiveajattelua. Ääni ei ollut yhtään samanlainen kuin Lisbethillä. ”Tämäpä yllättävää. Mistä moinen kunnia?” Mikael kääntyi taas ja näki eteisessä noin neljäkymmentävuotiaan pitkän mustan naisen, joka katsoi häntä kiusoittelevasti. Naisella oli yllään farkut ja hyvännäköinen harmaa pusero. Hiukset olivat pienillä leteillä ja silmät olivat vinot ja säihkyvät, ja Mikael hämmentyi entisestään. Näyttikö nainen jotenkin tutulta? 14

”Ei, ei”, hän mutisi. ”Minä vain…” ”Sinä vain…” ”Tulin vahingossa väärään kerrokseen.” ”Vai etkö tiennyt, että edellinen omistaja oli myynyt kotinsa?” Mikael ei tiennyt sitä, ja hän tunsi olonsa epämukavaksi, etenkin kun nainen jatkoi hymyilyään, ja miltei helpottui, kun tämä kääntyi muuttomiesten puoleen varmistaakseen, etteivät he kolhineet sohvaa ovenpieliin, ja katosi jälleen peremmälle asuntoon. Mikaelin teki mieli häipyä paikalta sulattelemaan uutista. Hänen teki mieli lisää Guinnessia. Mutta hän seisoi yhä vain kuin kivettyneenä ja vilkaisi postiluukkua. Siinä ei lukenut enää H-kumpu vaan Linder. Kuka helvetti oli Linder? Hän kirjoitti nimen googleen ja näki kännykässään saman naisen, jonka oli nähnyt äsken. Nainen oli Kadi Linder, psykologi ja hallitusammattilainen, ja Mikael ajatteli naista – sitä vähää, minkä hän tästä tiesi – ja ennen kaikkea Lisbethiä, ja onnistui juuri ja juuri kokoamaan itsensä ja näyttämään jokseenkin hillityltä, kun Kadi Linder palasi taas eteiseen ei enää pelkästään kiusoittelevan vaan myös ihmettelevän näköisenä, katse harhaillen. Hänestä lehahti mieto hajuveden tuoksu, ja hän oli hoikka, ranteet olivat sirot ja solisluut työntyivät esiin terävinä. ”Sinun täytyy kertoa. Tulitko tänne oikeasti vahingossa?” ”Taidan jättää tuon kysymyksen väliin”, Mikael vastasi, eikä hänen vastauksensa ollut hyvä, minkä hän ymmärsi saman tien. Mutta hän päätteli naisen hymystä, että tämä oli nähnyt hänen esityksensä läpi, ja halusi luikahtaa tilanteesta mahdollisimman helposti. Mikään ei saisi häntä paljastamaan, että Lisbeth oli asunut osoitteessa salanimellä, riippumatta siitä mitä Kadi Linder tiesi tai ei tiennyt. ”Se ei lainkaan vähennä uteliaisuuttani”, nainen sanoi. Mikael naurahti – ikään kuin kyse olisi vain jostain huvittavasta yksityisasiasta. 15

”Eli et tullut kyttäämään minua?” nainen jatkoi. ”Tämä asuntohan ei nimittäin ollut halpa.” ”Ellet ole katkaissut hevoselta päätä ja piilottanut sitä jonkun sänkyyn, lupaan jättää sinut rauhaan.” ”En muista kaikkia kaupanteon yksityiskohtia. Mutta olen melko varma, ettei siinä tapahtunut mitään tuollaista.” ”Hienoa. Siinä tapauksessa lykkyä tykö”, Mikael vastasi muka kepeästi ja aikoi poistua asunnosta samaa matkaa tyhjien muuttolaatikoiden kanssa. Kadi Linder näytti kuitenkin haluavan jatkaa keskustelua, hän sormeili hermostuneesti puseroaan ja lettejään, ja Mikael tajusi että se, minkä hän oli tulkinnut ärsyttäväksi itsevarmuudeksi, olikin todellisuudessa julkisivu, jonka taakse kätkeytyi jotain ihan muuta. ”Tunnetko sinä hänet?” nainen kysyi. ”Kenet?” ”Sen joka asui täällä.” Mikael esitti vastakysymyksen. ”Tunnetko sinä?” ”En”, nainen sanoi. ”En edes tiedä hänen nimeään. Mutta pidän hänestä silti.” ”Miten se voi olla mahdollista?” ”Pörssikaaoksesta huolimatta tästä asunnosta syntyi hirveä tarjouskilpailu, eikä minulla ollut rahkeita jatkaa, joten luovutin ja jättäydyin pois kisasta. Mutta sain asunnon kuitenkin, koska ’nuori neiti’ – kuten lakimies häntä nimitti – halusi myydä sen minulle.” ”Erikoista.” ”Eikö vain?” ”Ehkä sinä olit tehnyt jotain, mistä se nuori neiti piti?” ”Mediassa minut tunnetaan lähinnä riitelystä hallituksissa istuvien setien kanssa.” ”Hän saattaa arvostaa sellaista.” 16

”Niin kai. Saanko tarjota muuttokaljan, jotta sinäkin saat tilaisuuden kertoa jotain? Täytyy sanoa…” Nainen epäröi jälleen. ”…että rakastin sinun artikkeliasi kaksosista. Se oli uskomattoman koskettava.” ”Kiitos”, Mikael sanoi. ”Todella ystävällistä. Mutta minun on pakko mennä.” Nainen nyökkäsi, ja Mikael sai sanotuksi ”hei sitten”. Muuten hän tuskin muisti, miten oli selviytynyt ulos kesäiseen iltaan. Yhtäkkiä hän vain seisoi kadulla. Hän ei kiinnittänyt huomiota kahteen uuteen valvontakameraan alaoven edustalla eikä kuumailmapalloon, joka leijui taivaalla suoraan hänen yläpuolellaan. Lainkaan ajattelematta hän ylitti Mosebacken ja jatkoi Urvädersgrändiä alaspäin hidastaen vauhtia vasta Götgatanilla. Hän tunsi olonsa täysin lamaantuneeksi ja voimattomaksi, vaikka ainoa mitä oli tapahtunut oli se, että Lisbeth oli muuttanut pois, minkä olisi pitänyt olla pelkästään helpottavaa. Lisbeth oli paremmassa turvassa muualla kuin täällä. Mutta iloitsemisen sijaan hänestä tuntui kuin joku olisi läimäyttänyt häntä poskelle, mikä oli tietysti idioottimaista. Lisbeth Salander oli oma itsensä eikä muuksi muuttuisi. Siitä huolimatta Mikael oli loukkaantunut. Olisi hänelle voinut antaa edes pienen vihjeen. Hän pyöritteli puhelinta kädessään lähettääkseen Lis­ bethille viestin, tiedustellakseen tilannetta, mutta päätti sittenkin että ei, olkoon. Hornsgatanille tullessaan hän näki Midnattsloppetin alkaneen, nuorimmat osallistujat juoksivat jo, ja hän tuijotti ihmeissään jalkakäytävän reunalla huutavia ja kannustavia vanhempia ikään kuin ei olisi voinut käsittää heidän iloaan, ja joutui keskittymään ehtiäkseen kadun yli juoksijoiden välissä. Bellmansgatanilla hänen ajatuksensa alkoivat harhailla, ja hän muisti, milloin oli viimeksi nähnyt Lisbethin. He olivat istuneet Kvarnen-ravintolassa Holgerin hautajaisten jälkeisenä iltana eikä kummankaan heistä ollut helppo löytää sanoja, 17

mikä ei luonnollisesti ollut erityisen yllättävää, ja oikeastaan hänen ainoa muistikuvansa tapaamisesta oli vastaus, jonka Lisbeth oli antanut hänen kysymykseensä: ”Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi?” ”Aion olla kissa, en hiiri.” Kissa, en hiiri. Mikael yritti penätä Lisbethiltä selitystä, mutta ei onnistunut, ja muisti miten Lisbeth oli jälkeenpäin kävellyt pois Medborgarplatsenin poikki yllään mittojen mukaan teetetty musta puku, joka sai hänet näyttämään pojanvintiöltä joka oli vastahakoisesti tälläytynyt juhla­ tamineisiin. Siitä ei ollut kovin kauan. Se oli heinäkuun alussa. Mikaelista kuitenkin tuntui kuin aikaa olisi kulunut enemmän, ja hän mietti sitä sekä muita asioita jatkaessaan matkaansa kotiin päin. Kun hän oli vihdoin päässyt sisään ja istahtanut sohvalle Pilsner Urquell kädessään, kännykkä soi taas. Soittaja oli oikeuslääkäri nimeltä Fredrika Nyman.

18

2 15. elokuuta Lisbeth Salander istui hotellihuoneessa Moskovan Maneesitorilla läppäri edessään ja katsoi ruudulta Mikaelia, joka käveli ulos Fiskargatanin alaovesta. Mikael ei ollut oma ryhdikäs itsensä vaan näytti eksyneeltä, ja Lisbeth tunsi rinnassaan pistoksen jonka syytä ei täysin ymmärtänyt saati jäänyt analysoimaan. Hän vain siirsi katseensa tietokoneesta ulkona näkyvään lasikupoliin, joka loisti eri väreissä. Kaupunki, johon hän oli vielä äsken suhtautunut välinpitämättömästi, veti yhtäkkiä häntä puoleensa, ja hän harkitsi että viittaisi kintaalla kaikelle ja menisi jonnekin juomaan päänsä täyteen. Typerää tietysti miettiäkään sellaista. Hänen olisi toimittava kurinalaisesti. Hän oli enimmäkseen asunut tietokoneen ääressä ja ajoittain nukkunut tuskin silmällistäkään. Silti hän, ristiriitaista kyllä, näytti huolitellummalta kuin pitkään aikaan. Tukka oli siisti ja leikattu hiljattain lyhyeksi. Lävistykset olivat poissa, ja hän kulki valkoisessa kauluspaidassa ja mustassa puvussa, kuten hautajaisissakin, ei kunnioittaakseen Holgerin muistoa vaan koska siitä oli tullut hänelle tapa ja koska hän halusi sulautua joukkoon paremmin. Hän oli päättänyt hyökätä ensin eikä odottaa saaliseläimen lailla nurkkaan ahdistettuna. Siksi hän oli nyt Moskovassa, ja siksi hän oli asennuttanut valvontakamerat Tukholmaan Fiskargatanille. Mutta hinta oli kovempi kuin hän oli osannut kuvitella. Menneisyys oli repeytynyt auki ja piti häntä valveilla öisin. Lisäksi vihollinen piileskeli 19

sumuverhojen ja toivottoman monimutkaisten kryptausten kätköissä, ja hän oli joutunut käyttämään paljon aikaa omien jälkiensä häivyttämiseen. Hän eli kuin vankikarkuri eikä mikään onnistunut häneltä helposti, ja vasta nyt, yli kuukauden ahkeroinnin jälkeen, hän alkoi vihdoin lähestyä maalia. Tosin sitäkään ei voinut tietää varmasti, ja välillä hän epäili, että vihollinen oli sittenkin koko ajan askeleen edellä. Kun hän oli tänään tehnyt tiedusteluja ja valmistellut operaatiotaan, hänestä oli tuntunut että häntä tarkkailtiin, ja joskus öisin hän kuunteli huolestuneena ääniä hotellin käytävästä, varsinkin yhden miehen – hän oli varma, että se oli mies – sisäänrakennettua dysmetriaa, toistuvaa eriparisuutta askeleissa, jotka usein hidastuivat hänen ovensa kohdalla ikään kuin mies olisi pysähtynyt höristämään korviaan. Hän kelasi videota taaksepäin. Mikael Blomkvist astui jälleen ulos Fiskargatanin talosta kuin häntäänsä riiputtava koira, ja Lisbeth mietti sitä ja siemaili viskiä tuijottaen pimeään iltaan. Tummat, sadetta enteilevät pilvet ajelehtivat valtionduuman yli kohti Kremliä ja Punaista toria. Näytti siltä kuin pian olisi alkamassa varsinainen ukkosmyrsky, mutta väliäkö tuolla. Hän nousi ja pohti, kävisikö suihkussa tai kylvyssä. Lopulta hän tyytyi vaihtamaan paidan. Hän valitsi mustan. Se tuntui tilanteeseen sopivalta, ja lisäksi hän otti matkalaukun salataskusta Cheetahin, Beretta-pistoolin, jonka oli ostanut pimeästi heti toisena päivänä Moskovaan tulonsa jälkeen, ja sujautti sen puvuntakin alla olevaan koteloon, minkä jälkeen hän katseli ympärilleen. Hän ei pitänyt huoneestaan eikä myöskään hotellista, joka oli turhan ylellinen ja pramea. Sen lisäksi, että alhaalla salongeissa pyöri samanlaisia miehiä kuin hänen isänsä, leveästi eläviä kusipäitä jotka pitivät rakastajattaria ja alaisia omaisuutenaan asiaa lainkaan kyseenalaistamatta, siellä oli tarkkailevia silmäpareja jotka saattaisivat panna sanan kiirimään tiedustelupalveluun tai gangsteriliigoille, ja useimmiten hän vain kyhjötti huoneessa, kuten nytkin, kädet nyrkissä kuin valmiina taisteluun. 20

Hän meni kylpyhuoneeseen ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Siitä ei juuri ollut apua. Liika valvominen ja päänsärky kiristivät otsaa. Pitäisikö hänen lähteä jo? Sama se varmaan, vai mitä? Hän kuunteli, muttei erottanut ääniä käytävältä, ja luikahti ulos huoneestaan. Hän asui kahdennessakymmenennessä kerroksessa, ja hissit olivat lähellä. Hissien luona seisoi noin neljäkymmentäviisivuotias mies. Komea ja lyhyttukkainen, yllään farkut ja nahkatakki sekä musta kauluspaita, kuten Lisbethillä itsellään. Hän oli nähnyt miehen aiemminkin. Miehellä oli erikoiset silmät – ne kiilsivät ja hehkuivat erivärisinä. Mutta hän ei välittänyt siitä. Katse painuksissa hän meni alas samalla hissillä kuin mieskin, astui hotellin aulaan ja sieltä ulos torille ja katsoi värikkäänä loistavaa lasikupolia – pimeässä pyörivää maailmankarttaa. Kupolin alla oli nelikerroksinen kauppakeskus. Sen päällä komeili Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä esittävä pronssipatsas. Pyhä Yrjö oli Moskovan suojeluspyhimys, johon törmäsi kaikkialla kaupungissa, ja toisinaan nähdessään Yrjön miekka koholla Lisbeth painoi käden lapaluulleen kuin suojatakseen hellästi omaa lohikäärmettään. Silloin tällöin hän kosketti olkapäässä olevaa vanhaa ampumahaavaa sekä puukotusarpea lantiossaan ikään kuin olisi halunnut muistuttaa itseään kipeistä asioista. Kiiruhtaessaan eteenpäin hän ajatteli tulipaloja ja katastrofeja ja äitiään ja keskittyi samalla väistelemään valvontakameroita, minkä vuoksi hän kulki nykivästi ja jännittynein askelin. Hän oli matkalla Tverskoi-bulevardille, puistojen ja puutarhojen reunustamalle leveälle paraatikadulle, eikä pysähtynyt ennen kuin näki edessään Versaillesin, yhden kaupungin parhaista ravintoloista. Pylväineen, kultakoristuksineen ja kristalleineen ravintola näytti barokkipalatsilta, säihkyvältä 1600-luvun pastissilta, ja Lisbeth olisi mieluiten kääntynyt kannoillaan ja häipynyt paikalta. Mutta tänä iltana ravintolassa pidettäisiin juhlat kaupungin rikkaimmalle kermalle, ja hän erotti jo kaukaa, että järjestelyt olivat täydessä käynnissä. Toistai21

seksi juhliin oli saapunut vasta joukko kauniita nuoria naisia, luultavimmin vuokrattuja callgirlejä. Mutta henkilökunta ahersi saadakseen kuntoon viimeisetkin yksityiskohdat, ja hän siirtyi lähemmäs saadakseen silmiinsä illan isännän. Miehen nimi oli Vladimir Kuznetsov ja hän seisoi pääovella valkoisessa smokissa ja lakeerikengissä, ja vaikka hän ei ollut vanha, tuskin viidenkymmenen, valkoinen tukka ja parta sekä pullea maha, joka oli jyrkässä ristiriidassa laihoihin jalkoihin, saivat hänet näyttämään joulupukilta. Julkisuudessa hänen elämänsä nähtiin tuhkimotarinana; epäonnistuneesta pikkurikollisesta oli kuoriutunut menestyvä kokki, jonka bravuureita olivat karhunpaisti ja erilaiset sienikastikkeet. Mutta tämän lisäksi hän pyöritti salaa useita trollitehtaita, jotka suolsivat usein antisemitismiin vivahtavia valeuutisia. Kuznetsov ei ollut ainoastaan synnyttänyt kaaosta ja vaikuttanut poliittisiin vaaleihin vaan hänellä oli myös verta käsissään. Hän oli rakentanut olosuhteita, jotka olivat otollisia kansanmurhille, ja tehnyt vihasta suurta bisnestä, ja pelkästään hänen näkemisensä ravintolan ovella valoi uutta voimaa Lisbethiin, joka kosketti kotelossaan olevaa Berettaa ja tähyili ympärilleen. Kuznetsov nyhti partaansa hermostuneesti. Ilta oli hänelle erittäin tärkeä, ja sisällä ravintolassa soitti jousikvartetti, jonka Lisbeth tiesi myöhemmin yöllä vaihtuvan jazzyhtye Russian Swingiksi. Pääoven eteen oli levitetty punainen matto, jonka suojana oli mustista verhoista tehty katos ja reunoilla köysikaiteet sekä henkivartijoita. Aseistetut henkivartijat seisoivat tiiviisti rinta rinnan harmaissa puvuissaan ja napit korvissa. Kuznetsov katsoi kelloa. Vieraat eivät olleet vielä saapuneet. Voi olla, että kyse oli eräänlaisesta pelistä. Kukaan ei halunnut tulla ensimmäisenä. Kadulla sitä vastoin tungeksi väkeä, uteliaasti töllöttäviä sivustakatsojia. Huhu arvovieraista oli selvästikin kiirinyt, mitä Lisbeth piti hyvänä asiana. Hänen oli helpompi sulautua joukkoon. Mutta sitten 22

alkoi sataa, ensin vähän ja hetken päästä kaatamalla. Kauempana välähti salama. Ukkonen jyrisi, ja väkijoukko hajaantui. Vain muutama urhea jäi kyttäyspaikalleen sateenvarjon alle, ja pian saapuivatkin ensimmäiset limusiinit ja kunniavieraat, ja Kuznetsov tervehti tulijoita kumartaen heille ja hänen vieressään seisova nainen merkitsi rastin pieneen mustaan kirjaan. Pikkuhiljaa ravintola täyttyi keski-ikäisistä miehistä ja yhä uusista nuorista naisista. Lisbeth kuuli sisältä jousimusiikkiin sekoittuvaa puheensorinaa, ja tämän tästä hänen silmiinsä osui hahmoja, joihin hän oli törmännyt kartoituksessaan. Hän pani merkille Kuznetsovin ilmeiden ja eleiden muutokset riippuen ihmisten asemasta ja tärkeydestä. Kukin vieras sai miehen mielestä ansaitsemansa hymyn ja kumarruksen, ja hienoimmat vieraat saivat kaupan vielä on vitsin, vaikkakin Kuznetsov oli yleensä Lisbeth päälle Salander kesyttänyt ulkonäkönsä ainoa jokapunkkarista nauroi. liikenaiseksi. Harva liikenainen tosin Mies virnuili jakantaa heitti huulta kuin hovinarri, ja Lisbeth katseli Berettaa jakkunsa alla… show’ta märkänä ja kylmissään ja kenties hetki hetkeltä uppoutuneemLisbeth valmistautuu päästämään päiviltä pana näkemäänsä. Yksi vartijoista huomasi hänet ja nyökkäsi kollegalkaksossisarensa Camillan, nemesiksensä, leen, mikä ei ollut hyvä asia, ei tosiaankaan, ja hän oli lähtevinään pois ainoan naisen jostapäässä todella on hänelle vastusta. mutta piiloutui vähän matkan olevaan porttikonkiin ja havaitsi Mutta Camillalla ei ole aikomustakaan alistua uhriksi. samassa käsiensä tärisevän, eikä hän uskonut sen johtuvan sateesta tai Hän iskee Lisbethiä sinne, kylmyydestä. Hän oli jännittynyt ja otti esiin kännykän ja tarkisti, mihinäärimmilleen sattuu: Mikael Blomkvistiin. että kaikki valmistelut oli hoidettu niin kuin pitikin. Ajoituksen pitäisi olla täydellinen, muuten hänen pelinsä olisi menetetty. Hän kävi hyökkäyssuunnitelman läpi yhden ja vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Mutta aika kului, ja pian hänen uskonsa alkoi horjua. Vettä tuli taivaalta solkenaan eikä mitään tapahtunut, ja alkoi näyttää yhä enemmän siltä, ettei tilaisuus lopulta kuitenkaan toteutuisi. Kaikki kutsuvieraat näyttivät saapuneen. Jopa Kuznetsov meni www.wsoy.fi 84.2 ISBN 978-951-0-41898-7 sisään, ja silloin Lisbeth uskalsi varovasti astua lähemmäs ja kurkisPaul Stuart |käynnissä. Päällyksen kuva: Kristyanolivat Mallett alkaneet taa ikkunasta.Päällyksen Juhlatvalokuva: olivat täydessä Miehet

LISBETH SALANDER EI..SUOSTU SAALIIKSI. HAN ON SAALISTAJA.

*9789510418987*

23