anja
snellman wsoy
kaikkien toiveiden kylä
anja snellman Kaikkien toiveiden kylä
werner söderström osakeyhtiö helsinki
© anja snellman ja WSOY 2018 ISBN 978-951-0-40578-9 painettu eu:ssa
Kreetalle To mikro einai oraio. Pieni on kaunista. Kalepa ta kala. Kaunis on vaikeaa.
On kyliä On kyliä ja on kyliä. Joidenkin kylien sadonkorjuujuhlissa laule taan ikivanhoja hymnejä viljanjumalille, toisissa marssitaan mie kat välkähdellen muinaisia taisteluja muistellen. Joissakin kylissä uuden matkailusesongin alkua juhlitaan ilotulituksin, toisissa kaikki tienviitat käännetään maaliskuun öinä väärinpäin. On tulva kyliä ja on viinikyliä. On kaivoskyliä ja on laventelipeltojen kyliä. Jotkut kylät ovat kuuluisia luolistaan, toiset runoilijoistaan. Joihin kin kyliin mennään syömään terveellisiä ruokia, toisissa sukelle taan myyttien alkuhämärään. On kyliä, joissa kuumat maatuulet puhaltavat ja on vilpoisien vuorituulien kyliä. On murheellisten muistomerkkien varjoisia kyliä, on rannikoiden kutsuvien valojen kyliä. On kyläpahasia, joiden nimiä ei löydy kartalta tai oppaista. Kreetalainen Pneuman kylä oli kukoistuksensa aikoina liki kol mensadan asukkaan tihentymä sinisen meren ja valkohuippuis ten vuorten välissä. Kapeiksi kärryteiksi ja vuohenpoluiksi muut tuvia reheviä rinteitä, vesiputouksia, luolia, korppikotkia, sumui sia aamuja, sypressien tuoksua. Alueella on löydösten perusteella arveltu olleen jo minolaista asutusta ja myöhemmin antiikin aikana varhaiskristillistä asu jaimistoa. Venetsialais- ja osmanivallan vuosina kylä oli vaikea 7
kulkuisen sijaintinsa vuoksi yksi saaren vastarinnan keskuk sista. Pneuman pitkäikäisistä, vuohenmaitoa juovista ja ketterästi vuoripoluilla liikkuvista asukkaista osa on aina pitänyt itseään sfakialaisina, kreetalaisista sisukkaimpina ja kiivaimpina vapau tensa puolustajina. Kun saksalaiset laskuvarjojoukot toukokuussa 1941 valtasivat Pneuman ilmasta käsin, sen ankaraa vastarintaa tehneet asukkaat kerättiin toriaukiolle ja surmattiin. Muutamia kyläläisiä ehti pii loutua alueen lukuisiin luoliin ja maanalaisiin onkaloihin. Sodan jälkeen kylä rakennettiin uudelleen, sen asukkaita osal listui sisällissodan taisteluihin, sen poikia ja tyttäriä kuoli sotilas juntan vankiloissa. Sen tuottamaa hunajaa ja öljyä ovat käyneet maistelemassa sittemmin tuhannet turistit. Pneuman kylän tarina muistuttaa monia kaltaisiaan. On ollut valloittajien armeijoita ja sisäisiä selkkauksia, on ollut rappion ja kukoistuksen aikoja. On syntynyt toiveita ja visioita, on tullut köyhyyttä ja toivottomuutta. Pneumalla on, kuten kylillä tapaa olla, sielu. Siksipä kylät eivät katoa, vaikka ne tyhjenisivät. Kylät ovat muutakin kuin ihmis tensä historia: eläimet, puut, kivet, tuulet, tuoksut ja maisemat. Missä synnyt, siellä on syli. Kylä on syli. Ena chorio mia angalia.
8
I Punainen sade
Toukokuu 2018, Luoteis-Kreeta Lepakko räystäskolossaan
A
gavea alkaa kesken pissimisen yskittää. Hän nousee hitaasti keppiinsä tukien, seisoo hetken tasapainoa tavoi tellen jalat harallaan, vetää pumpulihousut ylös, antaa mustan puvunhelman pudota, kopauttaa nyrkillä rintakehäänsä ja poimii ruusunvarsien sekaan pudonneen granaattiomenan. Kellanharmaa kani vilahtaa koloonsa, mokoma riesa taas ollut ruusujen kimpussa, niin paksu ettei kohta mahdu koloihinsa. Tuli sipa iso tornipöllö ja nappaisi. Agave naksauttaa raskaan hedelmän pintaa veitsen luisella päällä ja laittaa sen sitten esiliinansa taskuun. Mieleen muistuu jostain kaukaa, äidinäiti Valerian äänellä sanot tua: kuulepas tyttö, kun otat yhdeksän veripunaisen hedelmän sie mentä, niin sydämesi valittu säpsähtää ajattelemaan sinua ja saa pastelee kuin pakotettuna ikkunasi alle ja siihen jää. Ja toinenkin tieto, sellainen minkä Agave kuuli Valerian kuiskaavan jollekulle avunpyytäjälle: kun keräät kaksikymmentäyksi raa’an granaatti hedelmän siementä, juot ne viimeiseksi illalla viinietikan kanssa, niin seuraavana iltana ei-toivottua lasta ei enää ole. 11
Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkedonilainen, pitkänaa mainen pyhimys, köpöttelee pihan poikki pörröinen tuhkanhar maa selkäkarva pystyssä, töpäkkä harjahäntä viuhtoen ja päris tää turpaansa. Agave kohottaa katseensa, nuuhkii ilmaa, tarttuu toisella kädellä kylkeensä ja oikaisee selkäänsä. Mokomakin ahne aamuvirkku aasi, haluaa hetioitis tuoreita yrttejä ja öljyisiä lei vänkannikoita. Matalat pilvet ovat haihtuneet, taivas hehkuu vaa leana. Valkotaivas valkotaivas verta ennustaa. Valerian juttusille tultiin kaukaakin, alakylistä ja vuorten takaa, kauas oli levinnyt sana. Hautajaisissaan Valeriaa kutsuttiin Val koisten vuorten oraakkeliksi, koko kylä naapuritaajamia myöten suri, puhuttiin yöhön saakka isoilla sanoilla. Isoäiti ennusti vielä viimeisinä aikoinaan sängyllä maatessaan: tummia aikoja, kum mia aikoja, kylmiä tuulia, paleltuneita ruusuja, ihmisten paatu mista, kylien hiljenemistä. Luoteistuuli pyyhkii eukalyptuspuita, lehtien vaaleat pinnat vilkuttavat hopeisina. Keisarinviitta väpättää laventelien ja salko ruusujen yllä. Ruostunut tuuliviiri vingahtelee veitsipajan katolla kuin koiranpentu. Hanhikorppikotkat parveilevat Erakkopaime nen luolan tienoilla jo monettako päivää, mitähän kiertelevät, livennyt vuohiko siellä lienee, jäniksiä eivät jaksaisi noin ahke rasti päivystää. Helikoptereitakin on näkynyt, Agave on yrittänyt nähdä onko niillä sammutusvesiä mukanaan, toukokuulla har voin missään palaa. Agave pitelee kylkeään. Vihloo, reumatismi se siellä tutusti odottelee vuoroaan. Niveliä kolottaa. Selkäranka naksahtelee. 12
Kuivia oksia koko vanha nahkapussi täynnä, joku pikku lintu siellä seassa vielä väpättää. Huokaus. Mera me ti mera. Päivä kerrallaan. Menettekös sieltä vaappumasta, hornanleijat! Agave huitoo korppikotkille käyräpäisellä sauvallaan, niin että veitsi putoaa vyötäröllä olevasta nahkavyöstä. Hän nostaa sen, asettelee pai koilleen esiliinan alle ja tuntee pari pisaraa, maahan läiskähtelee punertavia pilkkuja; tulihan se Saharan tervehdys, nyt jo toista miseen toukokuulla. Mistähän pilvestä nämäkin satavat? Agave tähyilee taivaalle, tunnustelee toisella kädellä veistä ja toisella sileää hedelmää taskussaan. Enää ei sanota sadetta Gaddafin ter vehdykseksi. Ei ole enää Gaddafiakaan. Ei ole enää häntäkään, mutisee Agave puoliääneen. Joku mies kävi edellisten punaisten pisaroiden aikaan, kaksi tai kolme päivää sitten kysymässä, onko arvoisa mummo nähnyt tai kuullut mitään erityistä, outoja ääniä, valoja? Vai onkohan siitä jo viikon päivät, mies yllätti etelärinteen mutkassa, tuli pölypilven keskeltä mustissa vaatteissaan, Agaven sydän muljahti ja kaikkein ikävimmät muistot paiskautuivat mieleen niin että polvia hei kotti. Mies asteli edestakaisin autonsa vieressä, jonka oli pysäyt tänyt Agaven rakentaman pienen muistokappelin luokse, katseli vuoroin punaisten pilkkujen täplittämää autoaan, vuoroin Aga vea, vuoroin muistoalttaria ja puhui koko ajan poskipuhelimeen. Samalla kiikaroi isoilla mustilla kiikareillaan sinne tänne. Adonis haukkui vimmatusti ja Agave piteli sitä kaksin käsin kaulan ympäri solmitusta työtakin vyöstä kiinni. Mies katseli koi raa epäillen ja kysyi, mikäs koira se tuommoinen on, shakaalin 13
näköinen? Mies puhui nopeasti niin kuin nuoret puhuvat. Piti laittaa toista kättä korvan taakse. Agave muistaa edelliskerran kun samaisessa mutkassa pöly pilvestä pelmahti ulos parvi kutsumattomia vieraita, ateenalai set nuoret, joka toinen sana englantia, harppoivat sinne tänne ja puhuivat niin kuin kirjoituskoneen nakutus, vuorenhuippuja, rotkoja, vaelluksia, kantajia, eväitä, papattivat niin kuin Agavea ei olisi ollutkaan, kaahasivat suoraan torin keskelle niin että kanat melkein heittivät henkensä säikähdyksestä. Vieraat eivät vähällä uskoneet, kurkkivat kaivoonkin, kirkkoon ja kaikkialle. Huudah telivat, ottivat kuvia, juoksentelivat pitkin poikin. Onneksi Agave oli nähnyt niiden pölyvanan jo kaukaa alarinteillä ja käynyt sulke massa tärkeimmät ovet ja luukut. Omalos on tuolla päin, Agave oli osoitellut niille. Menkää sinne. Ei Agave mitään ihmeempiä ollut nähnyt. Niitä tavallisia vain: matkustajakoneita vilkkuvine valoineen, muutamia koptereita, jokin pienkone, ties mistä kaukaa harhautunut riippuliitäjä, joka sai sydämen nousemaan kurkkuun, kaukaisien autojen valokiiloja yössä. Tämmöisiä havaintoja. Vastapäisillä rinteillä näkyy joskus liikennettä, ylemmille teille pyrkiviä vuorikiipeilijöitä, kilpapyö räilijöitä, moottoripyöriä, onneksi suurin osa kaartaa kaukaa ohi, laskeutuvat etelän ja lounaan eloisiin kyliin, mistä minä tiedän minne. Mutta pimeys niidenkin päälle putoaa kuin säkki, kaikkien teiden valaistuksia ei kukaan ole enää jaksanut tulla korjaamaan 14
maanvyöryjen ja järistysten jälkeen. Mitäs täällä, äksyjä vuor ten tuulia, jotka tipauttelivat hedelmiä ennen aikojaan. Tiheitä loppukevään sateita, viikon mittaisia sankkoja sumuja, jollaisia ei ennen ollut. Hulluja kaakkoisia virtauksia, kauhatuulia jotka leu hauttivat heinäsirkkoja vuortenrinteisiin. Lepakoita jotka palaa vat räystäskoloihinsa. Se oli Mikiksen laulu, Agave muistutti. Niin mikä? Lepakot, niitäkin on vuosi vuodelta vähemmän. Mies vaihtoi jalkaa ja syljeskeli, katseli paitaansa ilmestyviä punaisia pilkkuja ja pyyhki niitä paperinenäliinalla. Ei siis mitään erityistä? Ochi, ochi. Mitä nyt koko maailma on mullin mallin, Agave vas tasi pontevasti, olikin maaliskuussa kun viimeksi jollekulle ulko puoliselle oli pidempään puhunut. Silloin ranskalainen nuoriso joukko kävi kyselemässä laskettelurinteistä. Agavea nauratti, hän katseli ylöspäin, valkoisia vuorenhuippuja. Voihan sinne ylös mennä. Viime vuonna kuoli seitsemän – vai oliko se viisi vuotta sitten? Helikopterit silloinkin pörräsivät päiväkausia, etsivät nuo ria hiihtoturisteja rinteiltä. Löytyivät vasta kesäkuulla, viimeis tenkin lumien sulamisen jälkeen. Kiikarimies tähyili ylös vuortenrinteille ja katseli sitten koiraa, joka oli mennyt puun alle varjoon, makasi matalana, välkäytteli hampaitaan. Agave heilutteli keppiään, kopautteli piikkipensaita, sorkki pölyisiä kiviä, männynkäpyjä, näki äkkiä maassa kiiltävän drakmankolikon. 15
Agave alkoi hyräillä laulua lepakoista jotka pakenivat aamun koittoa. Tuommoinen koira syökin paljon, mies totesi ja laittoi suu hunsa kaksi palaa purukumia. Koira mikä koira, Agave vastasi. Puolet karkeaa, puolet sileää. Väärät sääret, eriparia silmät. Lyöttäytyjien sukua: ei Agave niitä luojanluomia ollut raaskinut hoitamatta jättää, vaikka niiden viis toiksi jalostetut isoisät olivat tulleet kylään vuosikymmeniä sitten sotilassaappaiden kyljissä. Saksan kieli täällä piileskelee kivenkoloissa, Agave puuskahti ja vieritti kepillään pienen kiven rinteeseen. Mies vilkaisi alaspäin rinteille, nosti kiikarit vielä kerran silmil leen ja heilautti sitten kättään kuin olisi huitaissut mehiläistä. Agave silmäili miestä ja kohensi huiviaan. Onko teiltä joku ihmi nen kateissa? Vai tulitteko muuten vain tätä kylää katsastamaan? Kyllä täällä vielä eletään. Väestönlaskija kävi viime syksynä ja tar josin taatelihunajakakkua, suvun resepti, vie kielen mennessään. Mies jauhoi purukumia naama peruslukemilla, poimi kiven ja heitti sen alas, iltapäivän hiljaisuudessa kuului kuinka kivi sinkoili sinne tänne, lintu rääkäisi, kaiku vastasi. Teidänkö virittämä se kummallinen kyltti tuolla alemmassa mutkassa on? Siinä on muuten harvinaisen vaarallinen paikka millekään kyltille. Paljonko teikäläisiä vielä asuu näillä main? Ei paljoa, mutta tarpeeksi, Agave vastasi nopeasti. Joskus asui neljäkymmentä perhettä, kaikkien nimet muistan, ja muistan yksineläjätkin, hassut ja levottomat. 16
Mies näytti hetken siltä kuin kysyisi papereita, kaivoi sitten tas kustaan pienen lehtiön ja kirjoitti siihen jotain. Agave Lunataki, seuraavaksi yhdeksänkymmentäkolme. Neit syt, kaksinkertainen, nouseva. Agave hieroi nenänpieltään ja päästi pienen käheän äänen, kal lionakkelin hähätyksen. Ettekö enempää kysele? Terveenä olen pysynyt, kun ei ole lii kaa paheita eikä pahoja ajatuksia. Pankkitili on, ja luotettuja tahoja jotka tuovat muutaman euron eläkkeen, silloin kun sitä jaksetaan tai muistetaan maksaa. Verikostoa ei meidän suvussamme tunneta, vaikka sfakialaisia ollaankin. Jumalan kanssa on hyvät välit. Radiota kuuntelen joka aamu ja ilta, kohta kai sujahtaa ohjuksia tästäkin ylitse suih vaan, kaikkea on näillä rinteillä nähty mutta niitä ei vielä. Mies katsoi Agavea kummastuneena ja laittoi lehtiön takaisin taskuunsa, hipaisi etusormella ohimoaan. Minä tulen vielä uudelleen, hän sanoi. Jos jotain sattuisi kuulu maan tai näkymään, olisi hyvä tietää. Kunhan ei pommit upota sitä ennen koko saarta! Mies katsoi Agavea kulmat kohollaan. Syyria, Agave sanoi. Ja mitä niitä on. Tuossa kivenheiton päässä. Hafi oli sieltä päin kotoisin, asusteli täällä jonkun aikaa kultahams teriensa kanssa, korjasi aitauksia ja vuoli aasien kaviot. Katosi yön selkään, niin kuin tulikin. Kultahamstereita vaan vilisee edelleen. Agaven leuka tärisi ja suu aukeni, kieli lipoi huulia, jotain muu takin olisi tehnyt mieli sanoa, mutta heti ei tullut mitään terävää mieleen. 17
Ja laittakaa sitä mutkaa kuntoon, pensaistoa pitää raivata ja kiviä siirrellä, ettei tule onnettomuuksia. Tulee muuten lisää kynt tilöitä tuohon teidän muistokappeliinne. Laitetaan, laitetaan, Agave vastasi, suoristi helmojaan ja mul kaisi miestä kulmiensa alta, nykäisi koiraa, joka murisi matalasti. Tiedustelumiehen käynnistettyä autonsa Agave pyyhki punaista hiekkaa käsivarreltaan, otti työtakin vyön pois koiran kaulasta ja taputti paksua turkkia, niin että tomu pelmahti. Hän katseli auton hälvenevää pölypilveä ja kävi pyyhkimässä muisto kappelin lasin. Sisällä oli muutama valokuva ja kolme kynttilää. Agave kääntyi ja alkoi astella talolleen päin: puutarhan tum mat salkoruusut asennossa kuin salskeat nuorukaiset. Niin tummia että kaukaa katsoen mustia. Vanhat lajikkeet niissäkin kauneimpia. Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkedonilainen hönkäisee kimeästi, seisoskelee tiellä ja kuopii maata vuoronperään kum mallakin etukaviollaan. Mitä nyt taas, senkin kärsimätön houkka. Pitäisikö sinulle kirjoittaa uusi hymni? Vai juhlapuhettako ken ties odotat? Englannissa on sentään kuninkaalliset häät, Varvara Vardalos selostaa tänään seremoniat ja sen haluan kuulla, ettäs tiedät. Agave asettuu seisomaan Pyhä Eufemian eteen ja keinuttaa päätään. Sinulle ei näemmä riitä mikään, vasta eilen kerroin sinulle äidis täsi, joka kulki aina vuohien perässä rinteillä, eikä ole hedelmä 18
pudonnut kauas, sen vain sanon. Minulla on muutakin touhua mista täällä kuin laittaa sinulle herkkuaterioita ja pitää sinulle seu raa. Kaikki tarinat on jo kerrottu, mitään uutta ei ole, ei yhtään mitään mistä sinulle enää juttelisin. Ylistetty olkoon takkukarvai nen aasiutesi, sallimus ja siunaus ja amen. Agave kumartaa ja nuuhkaisee pitkään, tuntee uuden tuoksun. Metallinkarvas haju. Veren haju. Agave nuuhkii syvään. Se se on. Veri mikä veri. Punaisentah mea tuoksu. Tiilimurskan ja saven sekoitus. Levottomuuden haju. Tulkoon mitä tulee, Agave hyräilee itsekseen, älä katso taaksesi, tyttö, katso eteenpäin, edessäsi on ruusuportti, astu siitä, kulje sen kautta, sulje tuoksujen portti perässäsi, älä katso taaksepäin, ja hypistelee veistä lonkallaan. Veitsi on veitsi, hän mutisee. Veitsi lonkalla nahkanauhassaan hameen alla jo kymmenvuo tiaana tyttösenä. Vuorten tytöt kulkivat sillä lailla, veitsellä viilsi vät talteen erityisen kauniin eukalyptuspuun kuorenpalan, sillä sai parhaat yrtinoksat, sillä silpaistiin ystävyysvalat sormenpäihin, tai niin kuin joillakin oli tapana, nimen alkukirjain kevyenä viil tona käsivarren sisäpuolelle, niin lähelle rannetta kuin uskalsi. Niistä merkeistä eivät isät ja äidit pitäneet. Ystävyys on kat seessa ja teoissa, ei ystävyys tarvitse tuollaisia merkintöjä, ne päivittelivät nuorten hulluja tapoja, monet olivat huolissaan ja vihoissaankin. Vai tuommoisia muotejako sieltä kuvalehdistä opitaan? Se englannin opettajako niitä höpsötyksiä teille on taas tuputtanut? Eivät nuo ole kreetalaisia tapoja, eivät kreetalaisia ollenkaan, ei tuollaisia pidä tänne tuoda. Tanssikaa yhdessä pen 19
tozalia ja hasapikoa, pitäkää toisianne käsistä ja harteista niin kuin meillä on täällä ollut aina tapana. Pitääkö kohta kieltää nuo rilta veitset? Kun veitsien perinteistä ei piitattu. Mutta kylän salaisuus on kunnossa. Luolasto on kunnossa, Agave jutustelee itsekseen ja kuulostaa isältään. Käytävät lakaistu, seinät pyyhitty, vaikka enkeleitä olisi tulossa, olisi Lydia-äiti lisän nyt. Perfektionisti, mitä siivoukseen tulee. Lunatakit olivat ikään kuin luolien talonmiehiä. He pitivät maanalaisesta kylästä huolta, kyläläiset olivat sen vastuun heille suoneet – ja Agave peri heiltä aivan liian aikaisin sen tehtävän. Tulkoot vaan matkustavaiset talsimaan ja töllistelemään, hypistelkööt appelsiinipuiden lehtiä ja poimikoot raakoja olii veja, kuvatkoot auringonkäristämiä naamojaan vasten raunioita ja hautausmaiden muureja. Kaikkea ne eivät saa nähdä koskaan. Tämän kylän salaisuus on ja pysyy. Viime vuosina on ollut hiljaista. Agave nojaa araukariaan. Ottaa kiinni ja halaa puuta. Pieniä kirkkaanvihreitä havunoksanpätkiä työntyy ulos rungosta, hän ei lakkaa niitä ihmettelemästä. Ne syöksyvät esiin valmiina kuin joku niitä ojentelisi puun sisältä. Joinain jouluina kauan sitten, silloin kun kylässä asui vielä muutama monilapsinen perhekunta Agaven lisäksi, he ripustivat araukarian alaoksille erivärisiä pal loja ja tähtinauhaa. Siitä tuli aina onnelliset lapsuusajat mieleen, aika ennen laskuvarjoja ja saksan kieltä. Muutama muurahainen vaeltaa vaivalloisesti rungolla. Agave tökkää yhtä sormellaan ja se pudottautuu. 20
Hän yrittää nähdä, mihin kohtaan muurahainen putosi ja kuo pii kengänkärjellään maata. Hän ajattelee Perhettä, äitiä, isää ja lasta, jotka tulivat useana vuotena peräkkäin piipahtamaan, ajoi vat ensi kerralla harhaan ja jäivät sitten Agaven luokse juomaan hunajateetä ja katselemaan maisemia, pikku lapsi ihastui kanoi hin ja vuohiin ja silloin vielä pörröiseen ja hoikkaan Pyhään Eufe miaan, yritti ratsastaakin sillä. Sen harharetken jälkeen ne tulivat aina varta vasten Agavea tervehtimään, kun olivat Kreetalla. Rus kettuneet, iloisesti sanakirjakreikkaa ja englantia sekaisin jutus televat vanhemmat ja lapsi, jolla oli kirkkaankeltainen lippalakki. Agave on jo alkanut unohtaa, miltä he näyttivät. Pitkiä ja vaaleita. Reippaita ja ystävällisiä. Mutta oliko lapsi tyttö vai poika? Millä nimellä kutsuivat häntä? Ja toisiaan? Agave on unohtanut. Vuosi kymmenet huuhtoneet. Polaroid-kameralla otettu värivalokuva, jonka he jättivät kerran jälkeensä muistoksi, on niin kellastunut, ettei siitä enää erota kunnolla kasvonpiirteitä, kolme hahmoa hau tausmaan muurilla, kaksi isoa ja yksi pieni istumassa heidän välis sään. Agave oli kirjoittanut Perheen sukunimen muistiin valoku van taakse, mutta nimi on haalennut. Pienellä ihmisellä pitkäraa jainen pehmoinen lelu kainalossaan. Aina se sama, taisi olla kirahvi, vai oliko pantteri. Mutta lapsi oli vaalea, hiuksiltaan ja silmiltään, iholtaankin, ei ruskettunut niin kuin vanhempansa, tyttö tai poika, kumpi lieneekään, ja oliko sillä väliä. Ensimmäiseksi aina kysyi missä aasi on. Valokuva ilmestyy aina toukokuussa keittiön pöydälle muis tuttamaan Perheestä, nojaa sinivalkoista Sofian pajan savikulhoa 21
vasten. Hölmöähän se on vuosikausia jotain turistiperhettä muis tella, mutta ne tuntuivat olevan erilaisia, toivat Agavelle tuliaisia kin, oman maansa suklaata ja keksejä, lapsi toi piirroksiaan, joissa oli pääosassa kumara koukkunokkainen mummo, kuin mikäkin sadun noita-akka, Agave sellaisena kuin lapsi oli hänet talvella muistanut. Lokakuussa Agave vie valokuvan takaisin tienmutkan pikku muistokappeliin ja sytyttää kynttilän palamaan. Siellä isovanhem pien, isän, äidin, veljien ja Toula-siskon vierellä on Perhe. Samalla Agave aina puhdistaa pikku kappelin roskista ja pyyhkii lasioven. Kerran sisällä oli haaleansininen linnunmuna, muutama vuosi sit ten energiajuomatölkki. Agave potkaisee mustan kiven menemään niin että ropina kuuluu. Jostain alkaa kuulua määkinää, vuohien kaulakellot kalkattavat. Menetkös siitä höntyilemästä! Paha silmä! Huonoa onnea jaat! Agavea seurannut koira perääntyy loukkaantuneena, kellahtaa istualleen ja nuolee vatsaansa. Vasta silloin Agave huomaa, että koiran tassuissa on verta.
Ei se ole vuohi Kiria? KIRIA! Parakalo? Hei tyttö, mikä hätänä, kuuletko minua? Voi hyvä ihminen! Sallimus ja siunaus, mitä tämä on? 22
»nuorukaiset laskeutuivat kuin kukanhahtuvat pitkin saarta, plataniakseen ja kondomariin saakka, vieläkin muistan sen näyn.» Kreetalainen 93-vuotias Agave elää autioituneessa vuoristokylässä aasin, koiran, kanojen, vuohien ja muistojensa kanssa. Eräänä päivänä hän löytää vuohipolulta pahoin loukkaantuneen nuoren Monikan. Naisten yhden kesän mittainen, ystävyydeksi lämpenevä suhde ja risteilevät elämäntarinat ovat matka Euroopan kuohuviin vuosikymmeniin, rakkauden ja julmuuden tekoihin.
*9789510405789* www.wsoy.fi
84.2
ISBN 978-951-0-40578-9
23